Purjehdusharrastukseni

Transkriptio

1 1(7) Purjehdusharrastukseni pakina, Risto Rönkä 2015 Jostain käsittämättömästä syystä purjehdus alkoi kiinnostaa jo ihan nuorena, vaikka kotijärvellä ei purjeveneitä ollut. Ensimmäisen veneeni rakentelin itse pikkupoikana. Tein 5 x 5 sentin soirosta pystyreunaisen kehikon, johon kiinnitin kovalevystä suorat sivut, perän, ja pohjan. Keulaa taivutin kaarevaksi. Tyypiltään se oli siis tasapohjainen laatikko ja ui matalalla. Airot ja melan tein vanerilavalla närevarteen. Olihan se hassun näköinen torso, mutta kukaan läheinen ei haukkunut. Se ei ollut luja eikä pitkäikäinen ja muutaman vuoden kuluttua se upotettiin poikaporukalla syvänteeseen. Mutta ei se heti uponnut, vaan jouduimme hakemaan kiviä painoksi. Olen ollut järvellä aika paljon. Poikasina soudimme naapurin Veikon kanssa paljon soutuveneellä ympäri järveä, kävimme kanavan kautta toisella järvellä, tutkimme järven kaikki rannat, saaret ja purojen suut, kalastimme verkoilla, katiskoilla ja käistelimme. Joskus tuulastimme. Hinasimme tukkinipuista karanneita pöllejä itsellemme maja- ja polttopuutarpeiksi. Talvella teimme järviruovikossa majoja, olimme kolkalla ja urheilimme muutenkin heikoilla jäillä. Vähän lumen aikoihin ajelimme pyörällä ja myöhemmin mopoilla pitkin rantoja. Toinen veneeni valmistui sedän kanssa yhdessä. Teimme kaksi täysin samanlaista vanerijollaa TM:n piiruksilla. Rakentelin siihen myöhemmin itse kölin, peräsimen ja maston. Sain äidiltäni lakanan purjeiksi. Silloin opin käyttämään ompelukonetta. Jollan rakenne ei oikein sopinut purjeilla kulkevaksi, vaan vene kiertyi pituussuunnassa kovemmilla sivutuulilla. Takaisin lähtörantaan sillä kuitenkin pääsi hienosti, kun purjehti sivutuulen, eikä erehtynyt menemään myötäiseen pidemmälle. Purjehduskipinä jatkui, ja kun sain sisareni miehen innostumaan mukaan, rakensimme piirustusten mukaan vanerisen Vikla kevytveneen. kuvassa poikkileikkaus kölilaatikon kohdalta Hankimme siihen käytetyt mutta hyväkuntoiset purjeet L-482. Vene rakennettiin erään vanhemman leskimiehen suuressa, vanhassa hirsituvassa kotikylällä. Kun vene oli valmistumassa tuli mieleen, että mahtuuko se kääntymään eteisen ovista ulos vietäessä. Meidän piti kokeilla ja eikös vene juuttunutkin kiinni kulmauksessa. Keula ylös ja perä alas sitten tempaisu ja vene solahti ulos. Vikla viimeisteltiin sitten talon etelä-seinustalla kiinnittämällä roiskelista siellä kannelle. Muut pikkupuuhat ja maalaus tehtiin perinteisesti kevätauringossa tuvan seinustalla. Ei sentään tervalla.

2 2(7) Vikla oli oikea kilpapurjevene. Se liikkui liukkaasti ja kevytveneenä opetti purjehdustekniikkaa teoriakirjojen lisäksi. Tutuksi tulivat sekä plaanaus että veneen pystyyn nosto. Vene kaadettiin vesillä ja nostoa harjoiteltiin uimavesien ollessa lämpimiä. kuva venelehdestä Olimme kerran järvellä kolmistaan sisarieni miesten, ukkomiesten, kanssa pitkulaisen järven toisella puolella, kun meidät pääsi yllättämään metsän kätköstä äkkiä ilmestynyt nopealiikkeinen ukkoskuuro. Alkanut sade peitti aluksi ärhäkän ukkospilven ja kun se tuli päälle meitä vietiin. Kallistuksia, korjauksia, jalusten kiskomisia ja plaaniin. Sitten kevytvene teki sen mikä sille on tyypillistä. Kovassa puhurissa edes kolmen aikamiehen paino ja taidot eivät riittäneet ja vene kaatui. Gastimiehet jäivät istumaan veneen reunalle ja minä perämiehenä solahdin uimasilleni ja menin sivulle nostamaan venettä seisomalla kölin päällä. Vene saatiin kahdesti nostettua pystyyn, mutta se ui niin syvässä, että sitä ei saatu tyhjennettyä aallokossa, joten tyydyimme osaamme ja aloimme raahata kyljellään kelluvaa venettä reilun kilometrin päähän kotirantaan. Toiset istuivat veneen reunalla meloen. Kun veneen keula painui, he siirtyivät taaksepäin ja kun perä painui, he siirtyivät eteenpäin. Minä uin puumaston kannattamana ja sitä työntäen eteenpäin sammakkopotkuin. Matka ei oikein edistynyt, sillä se pyrki pyörimään ympyrää, mutta sitten tuli pelastaja perämoottoriveneen muodossa ja viklaa alettiin hinata kotiin. Ei aikaakaan kun veneestä loppui bensiini. Pelastaja oli lähtenyt liian äkkiä apuaan tarjoamaan. Nyt meitä oli jo kaksi hinattavaa venettä. Onneksi kohta ilmestyi toiset kaksi, vähän suurempaa venettä apuun. Kolmas pelastaja vei ensimmäisen pelastajan pois ja toinen pelastaja otti meidät hinaukseen. Istuimme kyydissä puolisen tuntia, tuuli ja märät vaatteet eivät suojanneet ja minulle tuli kova vilu. Panin merkille, että ukkomiehillä oli aivan kuivat paidat. He olivat olleet viklan kyydissä koko ajan ja aloin aavistella miksi kevytvene oli uinut niin syvässä, ettemme olleet saaneet sitä tyhjennettyä aiemmin. En sanonut kuitenkaan mitään, sillä laihimpana ja kokonaan märkänä aloin kärsiä hypotermiasta tuulisessa pelastusveneessä. En saanut enää sanoja suustani. Kieli ei toiminut. Minua suojeltiin tuulelta ja rannassa odotti sisareni autolla. Hän oli ottanut huopia, kuivia vaatteita ja kuumaa juotavaa mukaan ja piti auton käynnissä ja lämmityslaitteen päällä. Sinne päästyäni puhekin alkoi jo toimia. Mutta koskaan en ole saanut sanottua ukkomiehille, että he olisivat voineet poistua kaatuneesta jollasta kokonaan vedenvaraan, jolloin vene olisi kellunut korkeammalla. Silloin olisimme saaneet veneen tyhjennettyä aallokosta huolimatta. Ehkä jopa jatkaa purjehdusta. Kotona äitimuorin puhelin oli käynyt kuumana, kun monet järvenrannalla asujat olivat soitelleet ja kertoneet kaatumisestamme ja pelastusoperaatiosta. Tapahtumaa oli seurattu mielenkiinnolla ja jännityksellä. Järven ainoa purjevene kaatui ukkosmyrskyssä. Kiitokset vaan huolenpidosta.

3 3(7) Aikuistuttuani muutin paikkakuntaa ja vikla jäi vähälle käytölle. Tuleva vaimoni Helena tutustui myös viklalla purjehtimiseen pari kertaa. Toisena kertana terävä aallokko kasteli hänen peppunsa oikein kunnolla ja sillä erää purjehdus jäi häneltä. Mutta kaste ei sammuttanut täysin purjehduskipinää joka jäi kytemään. Veneen viimeisinä vuosina sitä käytti ja ylläpiti naapurin aikuistuva teinipoika. Se oli tosi hyvä vene. Viimeisen mielihyvän se antoi suurelle joukolle palamalla komeasti juhannuskokossa. Muutaman purjehduksesta pidetyn vapaavuoden jälkeen tuli ukkomiehenä hankittua sitten järvellä matkapurjehdukseen sopiva Joe 17 kölivene. Kevyenä veneenä se oli herkkä kallistelemaan ja kevytvenekokemus oli silloin avuksi. Muutimme Leppävirralle asumaan ja siellä käynnistettiin Leppävirran pursiseuran toiminta v.1985 ja liityin siihen jäseneksi. Koska olin aktiivinen, sain pian tehtäviä hoitaakseni: katsastaja, hallituksen jäsen, kilpailujärjestäjä, varapuheenjohtaja, lasten veneilykurssit, seuran kommodori, vuosijulkaisun tekoa jne. Kaikkea tuli tehtyä. Seura vuokrasi kunnalta vanhan rantamakasiinin Kalmalahdelta, josta tuli sitten kotisatama veneelleni ja monen purjehduskilpailun tukikohta. Se nimitettiin Puattilupiksi. kuvassa Kalmalahdella olevan LePS:n tukikohdan Puattilupin sisustusta Purjeveneiden rinnalla meillä on ollut kevyt soutuvene, jota on pidetty kotona peräkärryssä helposti kuljetettavissa. Tasaperäisellä kevyellä veneellä olemme kierrelleet paljonkin eri järvillä. Helena on tehnyt luontoselvityksiä kaavoittajien tarpeiksi, jolloin olemme kierrelleet kaikki lahdelmat ja karikot mm. Unnukalla, Koiruksella, Ala- ja Ylä-särkijärvillä. Olemme seikkailleet Sorsavedellä, Suvasvedellä, lasketelleet Osmajärvestä Haukivedelle ja vierailleet jopa Oulujärvellä ja Ruunaan koskien akanvirroissa. Nykyisin tasaperävene pärisevine apumoottoreineen on vaihtunut pieneen savolaismalliseen, kevyesti soudettavaan Kaisla 420 veneeseen, jonka jatkeena on pieni sähköperämoottori. Ja pohjapainona akku. Laituritalkoot LePS:n tukikohdassa Korkeasaaressa Pienin vene etualalla on minun.

4 4(7) Nälkä kasvaa syödessä ja pian piti hankkia muutaman jalan pidempi ja selkeästi nopeampi Helmsman 20 tyyppinen matkavene. Se olikin mieleiseni ja erittäin sopiva lyhyille matkapurjehduksille ja pienen perheen päiväpurjehduksiin. Sen keula oli sutjakan matala ja lintuharrastajana Helena nimitti sen heti Uiveloksi. Ja hyväksyi sen kaikin puolin Uivelo oli terhakka vene ja sillä oli loistavat purjehdusominaisuudet. Veneellä retkeiltiin runsaasti kauniina ja lämpiminä päivinä Unnukalla ja Koiruksella. Uivelo lasten veneilyleirillä tukiveneenä Helena ja pikkuinen Kati kotisatamassa tutustumassa veneeseen. Ja Kati isona tyttönä. Leppävirralla oli aloitettu pitkän tauon jälkeen purjehduskilpailut, ja tällä veneellä pärjäsi hyvin näissä leppoisissa ja varsinkin vähätuulisissa kyläkilpailuissa. Paikallisten kilpailujärjestäjien lopettaessa toimintansa homma jäi luonnollisesti minulle. Toimin sitten kilpailunjärjestäjänä kaikkiaan 24 kesänä. Samalla osallistuen itsekin kisoihin. Pyrkimyksenä oli kaiken aikaa kisat, joihin jokainen purjehtija voi osallistua. Yksi suosituimmista kilpailuista oli Koirusvedellä pidetyt Kuutamopurjehdukset, joihin tuli kilpailijoita leppävirtalaisten lisäksi Kuopiosta, Varkaudesta ja Joroisista. kuva kuutamopurjehdukselta Koirukselta Tuulen tyynnyttyä alkoi aiemmin ohittaneiden takaaajo. Kapea ja kevyt vene saadaan kallistumaan miehistön siirryttyä laidalle, ja silloin purjeet muotoutuvat lähes omalla painollaan oikean mallisiksi ja ne saadaan vetämään. Vene lipuu hitaasti lähemmäksi edellä kulkijaa jos tuulta on edes aavistus, hitaasti, hitaasti

5 5(7) Välillä, kilpapurjehdus kärpäsen puraistessa kovempaa, vene piti vaihtaa urheiluveneeksi, vanhaksi kahdeksan metrin pituiseksi Soling tyyppiseksi avoveneeksi, joka oli aikaisemmin ollut jopa olympialuokka. Aviatorilla oli loistavat purjehdusominaisuudet. En saanut kuitenkaan koottua veneeseen kunnon miehistöä ja jouduin kisailemaan usein yksin tai Helenan kanssa kahdestaan. Sellaiseen vene oli liian raju kovemmilla keleillä, eikä yksin purjehtiessa voinut käyttää pallokasta. Vene oli suunniteltu ratakilpailuihin, joten hankin siihen fokan sijalle matkapurjehdukseen paremmin sopivan genuan, jolloin nautiskeli enemmän leppeissä kesätuulissa ja pärjäsi paremmin myös kisoissa yksinpurjehtijana. oikealla Soling raaseri tyvenessä puomi ylhäällä odottaen pallokasta ja Solingin purjeita tyytyväisen oloinen kippari vasemmalla Aviatorin perämies huvipurjehduksella. Kippari on vielä virittelemässä etupurjetta. Vai onko hän kuvaamassa kannelle jääneitä lepuuttajia? Niin, keneltä jääneitä?

6 6(7) Keski-iän ohitettuani vaihdoin takaisin helpommin hallittavaan ja turvallisempaan Helmsman 20 veneeseen, johon olin aiemmin tykästynyt. Tämä kuusimetrinen Neivi on minulle sopiva vene, kaunis kuin nainen mutta helposti hallittavissa, kevytvenemäinen herkkä kölivene, jonka avotilassa on istuinpenkit, selkänojat ja suojakaiteet sekä hytissä pöytä, pentteri ja punkat. Turvallisuuteen on panostettu siis enemmän. Nyt puomikin on veneessä ylempänä, eikä sen ja pääni yhteenpaukahduksia enää tule. Villainen purjehduspipo ei enää ole muodissa. Yläkuvassa Neiviä lasketaan veteen trailerillaan. Syväys on kaikkineen n. 1,3 metriä. Tässä Neivi on jo vesillä. Vielä puomi, purjeet ja muita varusteita ja järvelle. Kevään odotetuimpia hetkiä. Alla kuva rantatrailerista Trailerissa on jatkettava vetoaisa ja nokkapyörää pidetään alhaalla lasku- ja nosto vaiheessa. Vene ohjautuu paikoilleen kölin, renkaiden ja Trailerissa olevien ohjausköysien avulla. Helmsman 20: pituus 6,06 m, leveys 2,2 m, syväys 1 m, paino 750 kg, masto 9,6 m, LYS 0,97, suunnittelija Håkan Södergren.

7 7(7) Purjehdus- ja pursiseuratoiminta harrastuksena on antanut paljon. Olen purjehduksen lisäksi saanut veneilykoulutusta mm. saaristolaivuriksi, veneiden katsastajaksi ja kilpailunjärjestäjäksi. Lisäksi olen käynyt sinipurjehtijakurssin ja ollut kilpapurjehduksen Vauhtiseminaarissa. Kiitokseksi aikaansaannoksistani pääsin seuran kunniajäseneksi. LePS:n kilpailujärjestäjänä olen toiminut kaikkiaan 24 vuotta ja kilpailutoimitsijana mm. KuoPS:n järjestämässä nuorten MM-kilpailussa. Olen ollut myös kehittämässä Saimaan pursiseurojen yhteistyötä tukikohtien osalta ja Saimaanpursiseurat sivustoa sekä Savon Regattaa yhdessä naapuriseurojen (KuoPS, VPS ja SavPS) kanssa. Purjehdusharrastus ei ole suinkaan kallis harrastus, jos ei hanki suurta, arvokasta venettä. Sellaisen ylläpito vakuutuksineen ja huoltoineen voi tulla hintavaksi suhteutettuna lyhyeen käyttöaikaansa vain kesäisin. Minun yksikään purjevene ei ole maksanut hankittaessa yli 2000 euroa. Eikä yhteenkään ole tarvinnut tehdä suuria ja kalliita korjauksia. Purjehdus on vapautta luonnossa ja sen armoilla. Suosittelen lämpimästi. Nyt olen lopettanut aktiivikauteni seurassa, vaikkakin jatkan vielä kotisivujen päivitystä. Pursiseuran vaja on rapistumassa samoin kuin vasemmalla näkyvän Neivin kippari. Kunta ei ole korjannut omistamaansa vajaa, vaikka olemme tarjonneet seuran puolelta talkootyövoimaa.