13. lokakuuta Koulujuhlahumua 20:24

Transkriptio

1 Mika Sipuran verkkopäiväkirja

2 13. lokakuuta 2007 Koulujuhlahumua 20:24 Tänään vietettiin uuden Tikkurilan lukion viisivuotisjuhlaa. En tietäisi asiasta ellen sattuisi olemaan Tilussa maantieteen ja biologian opettajan sijaisena. Työtähän se juhla tietysti on. Pidin puolen tunnin mittaisen "opetustuokion" nuorisolle ja heidän perheenjäsenilleen, ja kuvasin loppuajan tilanteen kehitystä CMOS-kenno kädessä. Periaatteessa vanhempien läsnäolon luokassa pitäisi jännittää, vaan kun ei. Kun väkeä on paljon, yksilöt katoavat. Vanhemmat ihmiset ovat myös tottuneet siihen ettei opettajaa kritisoida. Hetken luulin yhden isän ryhtyvän julkiseen kuritustyöhön opiskelijan heitettyä kriittisen kommentin kysymyksen vaikeudesta. Hetken luulin itsekin joutuvani kurituksen kohteeksi. Coprolite Happens -kuva näytti olevan yhdelle äidille liikaa. Saa nähdä tuleeko kenkää, vaiko vain kirjallinen varoitus. Johan puhui Peräsmiehestä. Vetoan tarvittaessa siihen. Karmean olon sain kehitettyä vasta myöhemmin kuvatessani ohimennen muiden opettajien tunteja. Oppitunnit ovat periaatteessa julkisia tilaisuuksia joissa opettajan tehtävänä on noudattaa opetussuunnitelmaa. Silti tilanne on henkilökohtaisempi kuin kylpy kynttilöiden valossa. Ollaan intiimihygienian alueella. Luokkatilanteessa opettaja näkee toisen opettajan läpi. Kun paikalla on kolmas osapuoli (opiskelijat) tilanne on vielä siedettävä. Neljäs osapuoli tekee kuviosta liian hankalan. Vetäydyin. 2

3 Tänään luonnonmaantieteen tunnilla piipahtanut ryhmä on 48. kyseistä laatua. Vuorokautta myöhemmin kurssin aloitti 49. ja 50. ryhmä. Itsenäisesti suorittaneet mukaan lukien olen opettanut luonnonmaantieteen kurssin alusta loppuun noin 1600 opiskelijalle, ja osan kurssista sadoille. Jos eläkeikä ei nouse, ehdin opettamaan luonnonmaantieteen kurssin tasaisen vauhdin taulukon perusteella noin 8000 opiskelijalle. Olen yrittänyt pitää kurssin rakenteen ja vaatimukset samansuuntaisina, mistä kertoo alla oleva, alusta saakka käytössä ollut suoritusohje. Olenko liukuhihnalla? Miten voi tuntua siltä että työ on minulle liian luovaa, ja siksi ylivoimaisen rajamailla? Miten voin olla uuden luomiseen uupunut opetettuani päivän aikana vain tätä yhtä kurssia? Toisaalta, oopperalaulajat vetävät samoja biisejä koko uransa. Ja Pink Floyd. 3

4 12. lokakuuta 2007 Kireet kelit 11:42 Taas viikko jolloin ei ehdi kissaa sanoa. Kutakuinkin kaikki muut orgaaniset sanat ovat olleet käytössä. Talven tuloko ahdistaa kun ihmisillä tekee mieli haastaa riitaa? Luonnonvalokuvaajat mättävät verkossa toisiaan yhden mustattua ammattikunnan. Muut kannattavat digitaalista luomua. Koulussa monen opettajan työtaakka tuntuu irvistelyttävän - kollegoja. Jopa harmonisessa lintuverkossa kalisee idealistinen peitsi. Osuuteni räjähdysherkästä syysangstista sain minäkin. Provosoin tietämättäni ja säikähdin pliisuna pitämäni Usko-lastun kirvoittamaa kiukkua. On lähestytty. Lähetetty sähköpostia ja nypitty hihasta. En tiennyt niin monen ihmisen lukevan tätä korroosiosuojattua päiväkirjaa. Nimimerkillä kirjoittanut hotmailaaja hyökkäsi ärhäkimmin, sillä olin häen mielestään pilkannut Jumalaa - tässä tapauksessa Jaakko Hämeen-Anttilaa. Ihmettelen, mitä merkitystä minun mielipiteilläni on jos en ymmärrä enkä osaa edes lukea. Enkä kirjoittaa, jos virka-agnostikon epäily tulkitaan kieltämiseksi. Olen silti pahoillani. Minulta puuttuu ihmisymmärrys liian usein. Voi kun taas olisi Rauha ja Onni. Luokassa on. Kiitos opiskelijat. 7. lokakuuta 2007 Kirjasta 00:01 Sain parisen vuotta sitten ennakkomainoksen Janet Brownen uudesta Darwin-kirjasta. Browne on aiemmin kirjoittanut tyhjentävän kaksiosaisen Charles Darwin-elämäkerran: Voyaging ja The Power of Place. Nyt kohteena oli yksinomaan Darwinin pääteos On the Origin of Species by the Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life. Vakavamielisempää kirjaan paneutumista luvattiin tuota pikaa hintaan 11$. Mainonta johti harhaan, sillä kirja ei ilmestynyt likimainkaan ajallaan, ja paljastui Books That Changed The World -sarjaan kuuluvaksi ohueksi sipaisuksi. Sarjassa on aiemmin lääpitty kevyesti sellaisia vihkosia kuin Raamattu, Koraani, Valtio, Kansojen varallisuus ja Pääoma. Janet Browne ei varmasti pidä tätä kirjaa rakkaimpiensa joukossa sillä kysymys on oikeastaan vain elämäkerran 170-sivuisesta tiivistelmästä. Darwinin elämässä kun kaikki lopulta kietoutuu pääteoksen ympärille. Brownella lienee kuitenkin Darwin-Keynes suvun ohella kaikkein syvin näkemys Darwinista, joten nippelitiedon karsiminen on tuottanut lopulta varsin paljastavan kirjasen Darwinin olemuksesta. Charles Robert Darwinia kuvataan usein mieheksi joka tuhlasi nuoruutensa, eikä pärjännyt opinnoissaan. Jotkut jopa päätyivät arvioimaan hänen älykkyysosamääränsä postuumisti, ja päättelivät Darwinin tyhmäksi. Siveetönkin hän oli - naidessaan serkkunsa Emma Wedgwoodin. Sattumalta järjestyneen merimatkan jälkeen hän päätyi evoluutioajatukseen, mutta pitkitti sen julkaisua kirkkoa peläten, kunnes äkkiä ilmaantunut kilpailija pökkäsi äijän liikkeelle. Todellisuus lienee ollut toinen. Darwin opiskeli ensin lääketiedettä ja myöhemmin teologiaa isänsä vaatimuksesta. Lääketieteen hän hylkäsi lopulta huomattuaan itsensä kykenemättömiksi ilman anestesiaa ja puudutusta tehtyihin leikkauksiin. Eikä käytännön praksis oikein ollut hänen juttunsa muutenkaan. Maalaispapin virka ei ollut aivan yhtä kaukana, sillä Darwin näki leppoisan työn vapaa-ajanmahdollisuudet. Myöhemmin häntä huvitti kirkon vihan kohteeksi joutuminen - melkein pappi kun oli. Darwinin toiminta opintojensa aikana Edinburghissa ja Cambridgessa tuntuu lähes kohtalon ohjaamalta, tai vähintään kaukonäköisyydeltä. Hän kävi ahkerasti kasvitieteen, eläintieteen ja geologian luennoilla, ja loi suhteita myöhemmin tärkeiksi osoittautuneisiin ihmisiin. Darwin ei ollut sosiaalinen määrällisesti, mutta hänen solmimansa ihmissuhteet tuntuivat kestävän. Ja mitä tulee hukattuun nuoruuteen, kutsuttaisiinko nykyisin 22-vuotiaana viisivuotiselle maailmanympärimatkalle lähtevää geologiaa ja biologiaa hallitsevaa teologian maisteria luuseriksi? Darwin oli harjaantunut harrastustensa ja opintojensa kestäessä kenties kaikkien aikojen parhaaksi havainnoijaksi. Kun HMS Beagle irtautui Plymouthin satamasta , kannella seisoi nuorukainen josta monet tämän päivän innovaatioyliopistot tappelisivat klemmarein ja niitein. Beaglen tutkimusmatka on luku sinänsä. Kourallinen sellaiseen siihen aikaan kykeni, eikä kaiken kokenut yleisnero Alexander von Humboldt äitynyt heistäkään kaikkia ylistämään. Tapahtumia Etelä-Amerikan rannikolla ei voine liikaa korostaa, vaikka evoluutioteorian keskeisiksi vaikuttimiksi voidaan nostaa muitakin tekijöitä - yksi muiden joukossa eittämättä brittiläisen yhteiskunnan nopea teollistumiskehitys matkan aikana. Brownen kirja alkaa tiivistyä kuitenkin vasta matkan jälkeen. Darwinista kasvoi arvostettu tieteentekijä niin eläintieteen, kasvitieteen kuin 4

5 geologiankin saralla. Pelkästään siimajalkaistutkimukset riittäisivät nostamaan hänet tieteenhistoriaan. Vuonna tavalla jota historia ei kykene tyhjentävästi selittämään - Darwin sai ajatuksensa eliölajien polveutumisesta. Alkoi pitkä ja tasainen kerroksittaisten roolien aika. Darwin oli aktiivisesti julkaiseva, pedantti amatööri eläintieteilijä. Hän oli myös hyvin sairas, lähes työkyvytön tussukka perheenisä. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin mies joka hautoi sisällään mullistavaa ajatusta. Ajatusta joka huipentui vuoden 1959 kriisiin - kun kuumeessa maailman toisella laidalla riutuva Alfred Russell Wallace kertoi Darwinille ajatuksestaan. Darwinin ajatuksesta. Browne ei kirjassaan pohdi Darwinin hitauden syitä. Kirjahyllyssä odottaa muutama teos joissa syihin pureudutaan useammasta vinkkelistä. Kaksi tekijää lienee kuitenkin yli muiden: 1) Darwinin pedanttius suuren ajatuksen äärellä ja 2) kunnioitus Emma-vaimon tunteita kohtaan. Lajien synnyn ilmestymisen jälkeisistä tapahtumista Brownen kirjan tiiviys muodostaa taas uudenlaisen kuvan. Darwinin elämässä mainitaan nuoruusvuosilta joitakin keskeisiä nimiä ja kirjoitusaikana kuvioissa pyörii vain muutama aktiivi, mutta vuoden 1959 jälkeen sivut täyttyvät nimistä Robert Baden-Powellista Charles Dickensiin ja Karl Pearsonista Robert Louis Stevensoniin. Historian tapahtumista on usein vaikea selvittää, miten väkevästi seurausketjujen lonkerot tunkeutuivat aikalaisten elämiin. Lajien synnyn tapauksessa olen tainnut aliarvioida lonkeroiden määrän. 6. lokakuuta 2007 Usko 11:36 PeeÄr kehotti lukemaan Jaakko Hämeen-Anttilan kirjan Usko jotta saisin toisenlaisen tulokulman suhtautumisessani uskontoon. Usko on Henki & Elämä -sarjassa julkaistu ohuehko läpyskä. Hämeen-Anttila korostaa kirjansa alussa tämän olevan vain hänen henkilökohtainen puheenvuoronsa. Hän kokee sellaisen tarpeelliseksi sillä usko on liian tärkeä asia jätettäväksi vain teologeille. Totta. Mikä tahansa on. Kirjansa alkupuolella H-A kertoo, etteivät usko ja (luonnon)tiede ole keskenään ristiriidassa, eikä niitä ole syytä asettaa vastakkain. Seuraavien noin 70 sivun ajan hän keskittyy uskon ja tieteen vastakkainasetteluun. Menetelmät ovat tuttuja muista uskoa puolustavista pamfleteista. Pyhät tekstit ja kirkon näkemykset alennetaan metaforien tasolle. Sitten vesitetään tulkintakin koukkaamalla kielifilosofiasta tarvittavat kikat: jumaluus ja usko ovat kaukana kielen tavoittamattomissa. Tämän jälkeen H-A alkaa käyttää sitä samaista kieltä uskon puolustamiseen uskoen tavoittavansa sillä jotain. Oma instrumentalismiin shiftaava näkemykseni särähtää tässä kohdin. En osaa arvostaa filosofiaa jonka kanssa ei voi elää. Hämeen-Anttila jakaa tiedon analyyttiseen ja intuitiiviseen tietoon. Analyyttisella tiedolla hän tarkoittaa luonnontieteellistä tietoa, jonka hän nolaa käyttämällä vulgaareja esimerkkejä. Tietämättömyyttään, tuskin tarkoituksella. Hän toteaa aivan oikein, ettei analyyttistä tietoa voi osoittaa varmasti oikeaksi. Intuitiivisella tiedolla hän tarkoittaa esimerkiksi tietoa sielun olemassaolosta ja vapaasta tahdosta. Tähän ryhmään hän lisää myös uskon. Jos en osaa kuvitella maailmaa ilman uskoa, usko on totta, tai ainakin analyyttiseen tiedon tapaan tietoa. H-A ei jostain syystä kerro, että porukkaan kuuluvat kaikki mieleen juolahtavat ajatukset. Varmasti vääriksi näitä ei voi osoittaa. Tässä kohdin H-A unohtaa myös kertoa että tiedekin käyttää intuitiivista tietoa - tieteellinen maailmankuva syntyy analyyttisen ja intuitiivisen tiedon vuoropuheluna. Monet luonnontieteilijät kertovat innoittajakseen useamman suunnan lähestymisen - kun monella eri tavalla, eri reittejä kulkien päästään samaan pisteeseen. Sielun olemassaolo H-A perustelee rakentamalla luonnontieteellisen olkinuken ja sotkemalla kausaalisuuden ja determinismin käsitteet. Sitten hän väittää monien luonnontieteilijöiden kieltävän vapaan tahdon olemassaolon, rakentaa tästäkin olkinuken, sekoittaa yksilö- ja populaatiotasolla ilmeneviä ominaisuuksia ja päätyy lopulta shokeeraavaan johtopäätökseen: koska hän ei kykene uskomaan luonnontieteen selviävän olkinukestaan, vapaa tahto on. Nyt kirja alkaa olla valmis. Vielä vähän rakkauden ja hyvyyden retoriikkaa, niin vot. Pelikenttä on laajennettu äärettömäksi ja säännöt on poistettu. H-A tietää valitsemansa vastustajan pitävän säännöistä tiukasti kiinni, joten hän on varma voittaja. Kuinka ollakaan, tieto jonka totuus oli mahdollista onkin yllättäen parempaa kuin tieto joka ei ole täysin varmasti totta. Tässä kohdin lukija herää viimeistään. Nyt tiedetään taas asioita joita ei voi tietää. Sivulla 86 H-A jättää vastakkainasettelun ja alkaa tarkastella uskoa suhteessa uskontoihin, ei tieteeseen. Kapeakatseisuus muuttuu oikeutetuksi, henkilökohtainen henkilökohtaiseksi. Sisältö paranee, vaikkei hyvyyden ja pahuuden pyörittely ole mielestäni kovin uskottavaa. Kokonaisuutena H-A:n kirja ei ole erityisen huono - kaikki lukemani uskoa puolustavat kirjat ovat olleet yhtä huonoja. Maailmaa voisi vaihteeksi katsoa laajemmalla perspektiivillä, ei vain tuon yhden neulanreiän läpi väkisin punkemalla. Dawkinsin Jumalharhankin argumentaatio 5

6 ontuu - vaan ei ollenkaan niin pahasti esimerkiksi H-A:n tai McGrathin. H-A:n kirjan jälkeen osaan arvostaa Dawkinsin yllättävän avarakatseiseksi paljastuvaa maailmankuvaa. Dawkins tuntuu tietävän uskosta ainakin jotain, H-A ei tunnu tietävän tieteestä mitään. Kehitystä on sentään tapahtunut nippelitiedon tasolla. Rippikouluaikaisessa Raamatussani jänis oli vielä märehtijä. Nyt Hämeen-Anttila on korjannut sen jyrsijäksi. Polttelee jo. Kurkiauroja lentää yli. Skannailin lapsuuden lintuvihkoja etteivät immaterialisoidu uskon asiaksi. Toimin Otson hevosena. Luin Janet Brownen kirjaa Lajien synnyn synnystä. Ja Peter Wardin kirjaa hapen merkityksestä esihistoriallisten eliöyhteisöjen muotoutumisessa. Lehteilin Iivari Leiviskän riumukasta luonnonmaantieteen kirjaa Maapallo ja sen luonnonolot vuodelta Katselin Sir David Attenboroughn dokumentteja DVD:ltä. Hauskuutin Otsoa raksuttamalla hapankorppuja. Hahmottelin bilsan ensimmäisen kurssin kirjan mahdollisuuksia ja uhkia. Siivosin työhuoneen. Käyn kaupassa. Ja saunassa. Sitten luonnonmaantieteen kokeiden pariin. Illalla Otson nukahdettua ehkä jokin elokuva Katin kanssa. Onneksi maailmassa on raikkaitakin asioita. 5. lokakuuta 2007 Matruunan naulat 10:56 Olen verkkopäiväkirjan ystävä. Sellainen sopii elämäkertafriikille. Luen säännöllisesti esimerkiksi Maalaisen ja Panu Rajalan kirjoituksia. Niissä käyskennellään vähemmän repivällä tempolla ja havainnoidaan ympäristöä huovismaisesti, näennäisen neutraalisti. Sellainen sopii naturalistille. Uutena harrastuksena seurailen muoti- ja askartelublogeja. Setä katsoo mitä tädit ovat laittaneet tänään päälleen. Kiinnostumatta lainkaan tädeistä sinänsä. Sairasta. Sisustuksesta ja arkkitehtuuristakin lukisin, jos löytäisin. Sellainen sopii puhtaan viivan esteetikolle. Angloamerikkalaisten evoluutioblogien tarjoaa puhtaan viivan aika-avaruudessa. Sopii holistisen monimutkaisuuden ystävälle. Kotimaisista journalistisen tyylin blogeista seurailen kilttejä ja asiallisia. Sellaisia kuten Sedis, Kemppinen ja Juha Seppälä. Sopii, sillä kiltteys on muotia Ruotsi-Suomessa (Kemppinen tosin ärähti vähemmän kiltisti tässä joku päivä sitten tyhmille kommentoijille. Onkin ihmetyttänyt, miten hän sietää viagran ylianostuksen sekoittamia perskärpäsiä - livoskelevia ja tuikkivia). Kohderyhmäanalyysin perusteella kaltaiselleni pitäisi sopia myös jokin kirjallisuusblogi. Olen yrittänyt. Ei taitu. Mistä johtuu että kirjallisuusihmiseksi itseään tituleeraavan teksti on minulle tyhjää? Voi olla ettei kaunokirjallinen analyysi mene sisään, koska se ei tule minusta uloskaan. Viimeaikaisista iltaöiden lyyrisistä hetkistä ei ole tullut verkkopäiväkirjaan kirjaintakaan. Sinne jäivät värähtelyt harmaaseen. Runo on hyvin henkilökohtainen vuoropuhelu. Se mitä minun ja Eikan välillä tapahtuu ei kuulu kellekään muulle sen enempää kuin keskustelut opiskelijoiden kanssa. Tietokirjan rynkyttämää kokkareista puklia sen sijaan puskee solkenaan päiväkirjaan. Luulen, että kyse on ennemminkin ajattelutavan eroista. Seurasin viime viikolla keskustelua jossa käytettiin taajaan sanaa älyllinen. Väittely koski taas Dawkinsia ja tämän kriitikoita. Jyrkkien väitteiden Dawkinsia kuvattiin yleisesti vähemmän älylliseksi. Dawkins on ajattelija joka kirjoittaa: on A ja B, ei ole C. Hän on kohtalaisella todennäköisyydellä väärässä, sillä voi olla myös D, ja A voi olla olematta. Dawkinsin kriitikoista olen suosituksia nöyrästi noudattaen hakenut kaiken mahdollisen Alister McGrathin kirjoittaman. Hän sanoo: voi olla vähän kaikenlaista, mutta ei välttämättä aivan kaikkea. Hän on todennäköisemmin oikeassa - paitsi jos on kaikkea. Minun naturalistinaivolleni Dawkins on silti älyllisempi. Samaan ilmiöön olin törmännyt muun muassa Valtaojan ja Pihkalan hätistäessä Jumalaa nurkasta. Tästä voi kiskoa laajemman kaaren tieteiden sotaan. Humanisti ei ymmärrä, ettei luonnontieteilijän yksittäinen väittämä tai tulos sisällä koko hänen tieteellistä maailmankuvaansa. Eikä luonnontieteilijä sitä ettei humanisti näe pumpulissa mitään ongelmaa, rakennusmateriaalinakaan. Oikeastaan voisin tyytyä perustelemaan tällä vain omia lukutottumuksiani. Ehkä hivenen kontkaan lyöty naula vetoaa enemmän kuin liimapinta. Hyviä nauloja valmistaa nykyään Ruukinmatruuna. Jos haluat tietää, onko ihminen älyllinen, katso lukeeko hän kirjoja paskaisin käsin. Minulla vaalenivat kynnenaluset kun tutkijantyö jäi. Näkyy valitettavasti PET-kuvassakin - hävisi se haaleansininenkin. 6

7 4. lokakuuta 2007 Mittarimatola 12:49 Virus villiintyi yöllä. Hehkuin kuin parhaina päivinäni. Korisin toreissani. Päivän ohjelma oli onneksi lyhyt. Kävimme karttakurssin päätteeksi vierailulla Maanmittauslaitoksella. Löpsynä kartografian opettajana olin päästänyt ohi useammankin tärkeän uutisen. Sen että Suomen Maastotietokanta - maailman paras kartta - on nyt täysin valmis. Ja sen että 60-luvulta on siirrytty korkeuskäyrissä 2000-luvulle (N2000). Ja sen että Suomen korkein kohta on pudonnut neljä metriä. Aiempi metriä oli mitattu yhdeltä Haltin huipulta, joka on muutaman kymmenen metriä Norjan puolella. Suomen korkein kohta rinteessä. Sentään tiesin kartan olevan taidetta. Kartta tehdään hienostuneesta tekniikasta huolimatta edelleen käsin. Kartanpiirtäjä tulkitsee maiseman ilmakuvasta kokemusmaailmansa pohjalta. Maiseman ja mielen vuoropuhelu on jopa kauniimpaa kuin kahden mielen. Sähköpostitse saapunut vinkki luontokuvaaja Markku Tanon sivuille avasi uusia maisemia - toista tuntia katselin kuva-arkiston kuvia. Ihmisen pohjaton luovuus jaksaa hätkähdyttää. Tano on kuvannut rullafilmille muunmuassa panoraamakameroilla täydellisyyttä tavoitellen. Ja hyvin lähelle sitä yltäen. Ilmakuva Kesonsuolta merikotkineen saa mielikuvituksen liikkeelle. Praasniekan tunnelmaankin Tano on päässyt sisään - ainakin kuvat vastaavat omia hataria mielikuviani. Suuri filmikoko ja huolellinen skannaus kertovat näiden kuvien säihkyvän seinän kokoisina siinä missä ruudullakin. Kaiken lisäksi sivusto on tyylikkäästi rakennettu, ja vieläpä toimii. Taloudellistakin menestystä toivotan. 3. lokakuuta 2007 Lokakuun lauluja II 21:40 John Fogerty: Revival John Fogerty palasi uuvuttavien taistojen unohduttua takaisin Fantasy Recordsille. Nyt fanit saavat vihdoin uusia Fogerty-biisejä. Ja hyviä sellaisia. Revival kuulostaa komppikitaraa myöden Fogertyltä. En ole sukupolvea jolle Creedens merkitsisi jotain suurta. 80-luvun loppupuolella Hanskin Ilpo lainaili rengastusreissujen yhteydessä levyjään äänitettäväksi. Mukana oli Fogertyn toinen soololevy ja Centerfields, joka innosti minut tivaamaan CCR:kin. Lopulta ostin Blue Ridge Rangersin, jonka kantripoljento sai unohtamaan koko äijän. Revival on musiikillisesti aika lähellä Centerfieldsiä, kun taas kansi viittaa Rangersiin. Mukana on kauniita kantrikeinahteluja, kuten levyn avaava Don't You Wish It Was True ja rokkaavampia tykityksiä kuten Summer of Love. Fogertyn asenne Bushin valtakoneistoa kohtaan ei jää epäselväksi - I think we need a Gunslinger. Huvittavaa on että George dapljuu pitää Centerfieldskappaletta suosikkinaan. Samalla kentällä pojat ovat. Tämä on poliittinen levy. Disturbed: Ten Thousand Fists Tämä on muutaman vuoden ikäinen levy, joka jäi minulta väliin. Muutamakin luotettava taho suositteli häirittyjä juuri minulle sopivana musiikkina. Aluksi piti tietysti loukkaantua, sitten kuunnella. Kaarle Viikatekin kuulemma kuuntelee. Ensin debyytin kimppuun, sitten nyrkkien. Lopuksi Wikipedian. Disturbed halusi olla isosuisen laulajansa David Draimanin johdolla metallia, mutta tuli luokitelluksi nu-metalliksi Linkin Parkin, Limp Bizkitin ja Kornin joukkoon. Tällä levyllä Disturbed lataa römäkämmällä soundilla ja varmistaa paikkansa puhdasveristen historiassa. Heti korvalehteen ripustautuvia kappaleita levyllä ei ole, mutta joukko toimivia metallitaputteluja. Mieleen jäävät näppärästi riffitelty Stricken ja kovamadon ensimmäinen toukkavaihe I'm Alive. Genesiksen Land of Confusion-cover saattaa aluksi huvittaa, mutta hymy hyytyy. Ilman tömäkkää sointia tämä olisi kokonaisuudessaan 80-luvun Genesis-levy. Lasse Mårtenson on oikeassa. Kaikki musiikki on tehty. Nyt vain poimitaan ja sovitetaan. Ihan sama ei ole se kuka poimii. 7

8 Yrittänyttä pannaan 11:37 Tänään minut hyväksyttiin työttömäksi Ensin vitkastelin itse, sillä isältä saatu yrittäjägeeni käskee repimään jokaisen roposen verestävästä selkänahasta. Kun sain sitten perusteltua itselleni, että olen todella maksanut tuon reilun tonnin kassaan jo moninkertaisena, ja että rahat tulevat Otsolle, sain muhkean liitenipun matkaan. Sitten heiteltiin kuponkeja eestaas. Kesällä olin ilmoittanut koko lukuvuoden ajaksi työnantajakseni Arkadian yhteislyseon, joka maksaa sivutyön palkan. Rehtori kirjoitti kuponkiin Klaukkalan aikuislukio, joka on se varsinainen pulju jossa puhun pehmosia elämästä ja maailmasta. Kun rehtori tiesi vielä kurssien päättymispäivänkin paremmin kuin minä, meni selittelyksi. Nyt pallo on työttömyyskassalla. Useampi työnantaja viimeisen kymmenen kuukauden aikana, palkattomia virkavapauksia, palkanmaksuja viiveellä kesän aikana...ei voi sujua juohevasti. Ymmärrän toki tiukat säännöt. Järjestelmän hyväksikäyttäjiä täytyy jotenkin hillitä. Silti sylettää ja pelottaa ensi kesän ruljanssi. Olisi se jotakin jos saisimme kesään mennessä sukan varteen niin että pärjäisimme pelkillä pullonpalautusrahoilla. Tätä nykyistä useamman työn veroprosenttia ei nimittäin selvin päin kestä. Taidan äänestää seuraavissa vaaleissa yrittäjämyönteistä puoluetta. Jos ei yrittäjiä olis, ei mitään olis. Aiemmin käyttämistäni ehdokkaan ulkonäköön perustuvista kriteereistä ei silti tarvitse luopua. Nykyinen häviäjäintuki sopii tapauksiin, jossa 20 vuotta samassa työpaikassa olleelta lähtee lakkoilemalla ja junttaamalla liian kalliiksi hilattu työ Kiinaan. Ansiosidonnaisten rahojen ja tuen lisäksi nämä saavat vielä julkisen myötätunnonkin. Pääsevät TV-julkkiksiksi, mikä lienee se autuain asema. Jos ihminen tekee useampaa pätkätyötä ja vaihtaa kiukuttelun sijaan työnantajaa jos palkka ei miellytä (eli on työpanostaan vapailla markkinoilla kauppaava yrittäjä) työvoimapolitiikka ei tue, vaan joko latistaa tai kannustaa rehkimään itsensä hengiltä työvoimatoimiston palvelujen välttämiseksi. Ansiosidonnaisuudesta luopuminen ja kaiken sosiaaliturvan korvaaminen kansalaispalkalla olisi helpoin ja yhteiskunnalle halvin ratkaisu. Mutta joillekin runsasta tukea tai nostoapua tarvitseville kovin julma. Varmaan olisivat fiksut päättäjät jotain tehneetkin, jos se helppoa olisi. Eilen oli tarkoitus verkkopäivittää muistiinpanon omaisia huomioita Prisman kreationismiohjelmasta. En keksinyt sanottavaa. Onkohan minulla koskaan sellaista ollutkaan? Persreikä on. Tavallaan arvostan kreationistien tarmoa. Noilla valuuttavirroilla tarvitaan yrittäjähenkeä ja henkeä. Teininä lintuharrastajana veri kiehui aina kun joku puhui pahaa linnuista tai lintuharrastuksesta. Halusin pitää rakkauteni puhtaana. Jos Jumalaan uskova haluaa pitää uskonsa puhtaana epäilyksen kuonasta, rationaalisuudella ei ole merkitystä. Tätä on ihmisenä oleminen nykyisen evoluutiobiologiankin vinkkelistä. Kylmä kalvoi kieltämättä kroppaa kohdassa, jossa toivottiin paluuta keskiaikaiseen kirkon kontrolliin. Suomessakin on ihmisiä jotka hamuavat valistuksen tuhoamaa aikaa takaisin. Päiviö Latvuksen kirjassa Ymmärryksen siivet tiede on edistynyt pääasiassa oikeaan jumalaan uskovien tutkijoiden voimin. Kulttuurihistoriaa väkisin vanhaan uskoon vänkäävän kirjan suopean esipuheen on kirjoittanut professori Jukka Kemppinen. Heitä on varmaan useampia...? Ja miksi kreationistinen tiede ei ole tiede vaikka osoittautuisi oikeaksikin? Tieteessä on yksi avainsana, joka tekee siitä jalon: toistaiseksi. Kyky avaraan ajatteluun on tutkijan tärkein ammattitaito. Poplarin vuoren on repsotettava valmiina nutunkääntöön. Hypoteettis-deduktiivisessa tieteessä hyökätään omia ajatuksia vastaan: jos olet juuri keksinyt hienon idean, yrität kaikin keinoin kaataa sen. Mikään ei ole oikeaksi todistettu. On vain asioita joita ei ole toistaiseksi osoitettu vääriksi. Jatkuvat kaatoyritykset vankistavat teoriaa, joka säilyy silti vain teoriana. Kreationistinen tiede luopuu tästä. Kuten luopui marxilainen tiede. Ja feministinen. Fundamentalisteja on valitettavasti muissakin tieteissä. Syövät itseään. Sitäpaitsi. Kreationismi syö evoluutiobiologian kädestä. Se voi toimia monen tieteellistä realismia suomivan filosofisen suuntauksen tavoin vain kritiikkinä. Piikkinä lihassa. Jos kreationismi kohotettaisiin vuorokauden ajaksi vallitsevan paradigman asemaan, se ei pysyisi siellä vuorokauden loppuun. Se ei selitä mitään, ja kumoutuu lähes jokaisella käytettävissä olevalla aineistolla. Luonto puhuu kreationismia vastaan, tai sitten tutkijoilta on jäänyt jotain oleellista huomaamatta. Dawkins antoi kreationisteille hyvän ohjeen. Samaa toitottaa David Sloan Wilson uusimmassa kirjassaan: jättäkää höpötys ja käärikää hihat! 8

9 1. lokakuuta 2007 Lokakuun lauluja I 00:03 Eppu Normaali: Syvään päähän Kaikki hyvä muuttuu vain kerran. Eppu Normaalin muutos uudesta vanhaan aaltoon kesti neljä levyä, kolmisen vuotta. Ensimmäiset levyt muodostivat kuvion, mutta vuoden 1984 jälkeen levyt ilmestyneet albumit voisi latoa janalle missä tahansa järjestyksessä. CCR ja Who ovat yhä kuultavissa sieltä kaukaa. Nyt enemmän myös Knopfler. Syvään päähän on lähinnä turpea Tie vie, mahdollisimman vähän Valkoinen kupla. En onnistunut hyräilemään ensimmäistäkään levyn kappaletta ensimmäisen kuuntelun jälkeen, mikä kertoo joko hyräilykompetenssistani tai koukkujen puutteesta. Televisiosoiton jälkeen Tahdon sut ruikutus tunki jo korvamadoksi. Pian heiluivat jo pallitkin ja haistoin veen. Vaikka tekstit ovat tuttua laatua, on helppo kuvitella perheen pienimmät yökkimässä iskän musiikkimakua. Iho voi kihota hanhenkyhmyille kypsän miehen tilittäessä rakkauttaan, mutta faktat on pakko hyväksyä: Martti Syrjä on jo ikämies. Tämän hän myöntää kappaleessa Kun valot tulevat vastaan. Luulen että tätäkin levyä tulee kuunneltua. Happea olisin ehkä kaivannut. Ettei aina soisi. Apocalyptica: Worlds Collide Neljästä sellosta tuli kolme selloa ja rumpali. Ja tukku vierailevia laulusolisteja Rammsteinin Till Lindemanista Slipknotin Corey Taylorin kautta Lacuna Coilin Cristina Scabbiaan. Joissain kappaleissa selloja on vaikea erottaa kitaroista, mutta säröä on monissa kappaleissa vähennetty edellisistä levyistä - sellojen annetaan kuulostaa selloilta. Samalla edellisen levyn imelyys on tiivistetty huonoon kansikuvaan. Lauletuista kappaleista levyn ehdoton kerma on saksannettu versio David Bowien Heroes-klassikosta. Laulettujen kappaleiden ongelma on etteivät ne kuulosta muulta kuin laulajaltaan. I m Not Jesus on Slipknotia, Helden Rammsteinia. Parhaimmillaan Apocalyptica on itsekseen - instrumentaaleissa, joiden helmeksi nousee Slayrin rumpalivelho Dave Lombardon mäiskimä Last Hope. Eiccana vetäisin edelleen paljailla selloilla. Sello on eroottisin soitin, joten se sopii värimetalliin. Noin taitavissa käsissä sello nakuttaa jopa sähäkämmin kuin rummut. Mutta kun en ole Eicca vaan poika. Eicca tekee mitä haluaa. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin Lapparit teki pitkästä aikaa odotetun levyn. Alkuperäiset sedät heiluvat nyt harmaina, ilman Hiskiä. Koska keski-ikä tuntuu hyvältä, ihmisillä on aikaa keskustella siitä, mikä oikeastaan on alkuperäinen lintuparvi. Hyväksyn tämän. Ensimmäisten katusoittoaikojen jäseniä on mukana riittävästi, ja tällä kokoonpanolla syntyivät parhaat sketsit. Sama iittiläinen voima jyllää tuotannon viiksissä kuin esikoislevylläkin. Ja mukana on myös Puka. Epätodennäköisin lintu. Mitähän Floyd Superstar mietti kuultuaan Nights of Iguanan psykedeelisten kauluspaitojen vaihtumisesta höyhenpukuun? Ja levy? Yllättäen odotusten paineesta on puristunut tasalaatua. Mikko Kivisen viehättävästi laulama Runo josta ei tullut mitään lähentelee mestariteosta. Junnu Vainion suuntaan kallistuva Kahvihuoneen kunkku jäi rynkyttämään takaraivoa. Silti...miten sen nyt sanoisi...eihän siinä välttämättä ole mitään pahaa, jos odotettu levy on vain vähän parempi kuin Jaakko Salon aikainen Uusi Iloinen Teatteri ja yhtä hyvä kuin Seitsemän Seinähullun pikkujoulukeikka. 9

10 Eri Esittäjiä: Ipanapa 1 Virsiä ja rippikoulumusaa elvytettiin muutama vuosi sitten. Nyt levyn oltava hiekkalaatikkouskottava. Lastenmusiikkia tulee kuunneltua lähivuosina, joten lienee terveellistä suodattaa joukosta siedettävimmät. Ellaan ja Aleksiin olen jo retkallani, mutta nyt tulee lisää moshattavaa pillimehubileisiin. PMMP ja Matti Johannes Koivu eivät ole saaneet Ipanapasta edes tarpeekseen, vaan julkaisevat syksyn kuluessa levylliset helistinpoppia. Rumban jutun perusteella Ipananapat ovat liikkeellä tosissaan. Iskä, EMIn Timo Kuoppamäki on kuunnellut tenavana KISSiä ja WASPia, eli samoja orkestereita kuin sivistynyt aikuinen. Saatanallisia säkeitä on helppo paheksua, vaan eivät ne PMMP, Jonna ja Maijakaan hajukumeista laula. Korvaavaja Ipanapapa onkin ratkiriemukas kokemus heti avausraidasta, jossa Paleface opettaa pilteille englantia kolminkertaisesti minun sanavarastoni. Muut kappaleet ovat rauhallisempia, mutta sanoituksiltaan paikoin rajuja. Martikainen, perkele! Ja voi mahoton miten pelottavalta Sami Saari kuulostaa. Näistä levyistä tämä tulee soimaan ipodissani eniten. 30. syyskuuta 2007 Homage 12:51 Eilinen päivä pyörittiin Kampin, Foorumin ja Stockmannin kulmilla. Nyt minulla on taas housut, joista kelmeä harsukarvainen iho ei kuulla antieroottisesti läpi. Kahdetkin: keskiikäisten Bossit ja harmaiden setämiesten Pierre Cardinit. Shoppaamisen välillä piipahdettiin katsomassa Simpsons-elokuva. Heinäkuusta lähtien pyörinyt kassamurska oli viimeiseen penkkiin saakka täynnä. Muutama älykön näköinen pariskunta tosin teki jo alkumauttomuuksien jälkeen avaruudelle tilaa heittäen mielenosoituksellisesti paheksuvat varjonsa kankaalle. Olen edelleen sitä mieltä että Simpsons, South Park ja Aku Ankka riittävät viimeisen 30 vuoden kulttuurihistoriikiksi. Sarjan siirtäminen elokuvaksi oli tosin törmännyt ongelmaan: hyvän pakkaaminen syö hyvää. Raid-sarjan DVD on paras suomalainen elokuva. Se pesee Kaurismäet, ja on kaiken lisäksi parempi. Kun Raidin tilaa vaativa huumori ja minimalistinen verbaaliakrobatia pakattiin myyväksi elokuvaksi, tehtiin vain hätäinen mainos. Näin kävi Simpsoneillekin. Tämä ei tarkoita että Simpsons olisi huono. Eivät ole Kaurismäetkään. Jotkut vain porautuvat syvemmälle ja vänkäävät reikää suureksi. Katin asioidessa seurasin Tennispalatsin taidemuseosta ulos valuvia ihmisiä. Ei hymyä, ei mietteliäisyyttä, ei intopuhkua. Hapankorpun syöntikin näyttää säväyttävän enemmän kuin Duane Hansonin näyttely. Ylipainoisia jenkkejä - ei kiinnosta. Simpsons-yleisö nauroi, pissisteli tai tuijotti poissaolevan mietteliäänä kenkiään. Homer lumosi. Naarmuja 00:11 Välittömään tarpeentyydytykseen pyrkivien nappikorvien proteesi ipod on mullistanut musiikin. Vähintään kuuntelun. Mullistajan mainetta niittänyt mp3 ei ole se juttu. Ratkaisevaa on musiikin tallentaminen kovalevylle tai flashmuistille - missä tahansa muodossa. Kaukana ovat ne ajat kun vinyylisingle päättyi juuri kun nautiskelija oli istahtanut mukavasti pehmusteille. Tai kun c-kasettiwalkmanin patterit loppuivat toisessa biisissä, alkuverryttelyssä. ipod ei heti hyydy, eikä ehdy. Olen siirtänyt lähes kaikki CD:ni kovalevylle, josta sekä kuunteleminen että reissuvarustus ipodiin käy kätevästi itunesin kautta. Kappeleita näyttää olevan kirjastossa lähemmäs Suuren osan olen halunnut säilyttää laatuäänenä, joten musiikki vie levyltä jo 400 gigaa. Nurkassa lojuu CD-pino varmuuskopiona ja todisteena käyttöoikeudesta. Kannattaneeko? Myöhäisherännäisenä löysin kirjastonkin. Musiikkiosastolta löytää usein ikivihreitä ja omituisuuksia, aktiivisuudella uutuuksiakin. En viranomaisfobiassani osaa kertoa, miten kovalevymusiikki ja kirjaston levyt liittyvät toisiinsa. Mukiinmenevää nostalgiaa kuitenkin lainasin. Mutta missä ihmeen hiekkapesukoneessa väki soittaa lainaston levyjä? Kynnysmattona säilyisivät paremmin. 10

11 Hoodoo Gurus: Stoneage Romeos Hoodoo Gurus on australialainen kasaripopulaarimusiikkiorkesteri. Mitään muuta se ei olekaan. Se riittää. Tyylisuunta lienee jossakin 60-luvun voimapopin, räyhäkämmän purkan, autotallikitaroinnin ja psykedelian välimaastossa. Pohjavire on kuitenkin persoonallinen down under: pölyiset tiet punaisella aavikolla kuuluvat tässä musiikissa, joka on pohjimmiltaan vain rämpytystä rakkauslaulujen taustalla. Varsinaisia surfhankkeja gurusit eivät ole, vaikka kajalia on keikoilla lääpitty silmään - kitaristilaulaja Faulkneria on kutsuttu antavan klyyvarinsa tähden vesinokkaeläimeksi ja kitaristi Shepherdiä tuttavallisesti pallinaamaksi. Tällaiselle löytyy popin maailmasta määre: rehellinen musiikki. Stoneage Romeos on pehmeästi surraava esikoislevy joka sisältää yhden yhtyeen tunnetuimmista kappaleista: Leilani. Luultavasti kirjasto on hankkinut levyn silloin kun Hoodoo Gurus käväisi Suomessa - Provinssissa Sittemmin levyä ei ole jaksettu edes naarmuttaa. Deep Purple: Rapture of The Deep Deep Purple haiskahtaa kaksitahtibensalle. Juhan kanssa ajettiin Myllytöyryn leikkikentälle ja pantiin Perfect Strangers -kasetti pyörimään patterivetoiseen mankkaan - bassobuustilla tietysti. Juhalla oli allaan sporttinen Solifer, minulla vaarin punainen Pappatunturi. Siitä kun kenkäisi äänenvaimentimen irti, Juha ja Lampinen porautettuine kaasareineen jäivät. Kypärässä soi Knocking at Your Back Door. Myöhemmin hankin In Rockin, Machine Headin ja lopulta koko Purplen tuotannon. Kavereiden mielestä varhaiset levyt eivät olleet hyviä, joten unohdin ne vuosiksi. Olen seurannut Purplea sittemmin sivukorvalla, mutta tämä uusin meni minulta täysin ohi. Nyt ihmettelin kirjastossa vähän kulunutta hailakkaa kantta. Ihan taattua Purpleahan ripattu tiedosto suoltaa. Yliarvostetun Blackmoren poissaolo ei haittaa lainkaan, ja Don Aireykin korvaa Jon Lordin mainiosti. Ikivihreiksi näistä kappaleista ei ole, eikä kokonaisuuskaan yllä uuden Purplen parhaan levyn Perfect Strangersin tasolle. Olisi tietysti julmaa vaatia Purplelta uusiutumista tai loputtomasti yllättävää luovuutta. Dire Straits: Alchemy Live Alchemy oli ensimmäisiä musiikkivideoitani. Ostin kesätyörahoilla solukämppään kuvavehkeet, ja pyöritettävää piti saada. Brothers In Arms kuulosti hyvältä jopa kasetilta kuunneltuna, joten odotin videolta paljon. Dire Straits osoittautui elävänä(kin) tylsäksi. Pyöritin videota joskus taustamusiikkina, mutta en katsonut kuin vilauksia. Yhtään kiehtovammalta olkatoppausbleiserit eivät näytä vieläkään. Pelkkänä musiikkina esiintyminen on siedettävämpi. Alchemy on se äänite jossa levyllä orastavasti svengaava Sultans of Swing herää eloon - kiitos yleisön reaktioiden, Knopflerin puheen, juoksutusten ja hieman nojaavan, hätäisen rumpukompin. Juuri muuta mainitsemisen arvoista puolitoistatuntiselta levyltä ei oikeastaan löydykään. Maalaileva Private Investigations ja levyn päättävä Going Home tosin toiminevat oikeassa tunnelmassa. Dingo: Purppuraa Dingo ei ole koskaan koskettanut. Eve on. Yön näin kerran elävänä porirockin kulta-aikoina, kahdeksankymmentäneljä, elokuussa. Väkivaltaisilta vaikuttavia Dingon keikkoja en edes uskaltanut ajatella. Dingon soundeissa oli toki jotakin kiehtovalla tavalla postpostmodernia, ja onhan esimerkiksi Nahkatakkinen tyttö aivan kelpo rokettipop. Dingon nousun kynnyksellä olin jo kuullut ensimmäisen Metallican kappaleen ja kuunnellut Juicea - kaksi reittiä läpi teinivuosien sai riittää. Sittemmin Dingon uudet yritykset ovat tahrineet ne vähäiset ajan kultaamat muistot. Joskus vuosi sitten satuin näkemään palan Dingon festarikeikkaa. Eve soitti bassoa, lauloi ja kipinöi tuttua haurasta karismaa. Vanha intiaani rankkasateessa oli edelleen rock tavalla jota ei ole kopioitu, eikä kopioida. Eve nosti heikon kappaleen Juhannustanssit yllättävään lentoon. Harmi ettei karisma ulotu levylle saakka. Purppuraa on harvinaisen tyhjä levy. Minulle. 11

12 28. syyskuuta 2007 Elefantin selässä 14:06 Olen samaa mieltä kuin Kafkasque - tyhmät jutut ansaitsevat hiljaisuuden. Joskus vain kiusaus on sietämätön. Olkoon tämä viimeinen reaktio tyhmyyteen ennen seuraavaa. Muutamalla keskustelupalstalla avattiin joku aika sitten pellit ja kysyttiin reteästi: ovatko kaikki filosofit tyhmiä vaiko vain osa heistä? Jos mielenterveysalalle hakeutuu väkeä jolta puuttuu mielenterveys, silloinhan viisaustieteeseen... En tiedä onko asioilla yhteyttä, mutta minusta viime tiistain Hesarin tiedesivulla kerjättiin filosofeja näyttämään tyhmyytensä. Nicholas Waaden suomeksi käännetty juttu käsitteli moraalin evoluutiota kummallisen naiivisti siihen nähden missä ala tällä hetkellä kuljeksii. Teksti oli osin huonoa, aivan kuin kovassa kiireessä käännettyä. Moraalipsykologi Jonathan Haidtin suulla tökättiin viisauden sijaan omaan alaansa rakastuneita filosofeja: "Psykologit ja filosofit ovat Haidtin mukaan katsoneet pitkään moraalia kapeasta vinkkelistä. He ovat keskittyneet ratsastajaan ja unohtaneet elefantin". Kala kävi pyydykseen. Filosofiksi itseään tituleeraava Tommi Paalanen kommentoi kirjoitusta torstain lehden mielipidesivuilla. Esityksessään Paalanen on selkeä ja asiallinen, mutta tulee reaktiossaan juosseeksi kuoppaan. Hän ei tunne kritiikkinsä kohdetta, mutta päättää silti puolustaa omaa alaansa tätä vastaan - ikivanhalla kökkötraktoriretoriikalla. Ohi aiheen. Elefanttiravia. Turhan monen filosofin dogmaattisuus kummeksuttaa. Jokaisen alan oppikirjan ensisivuilla kerrotaan itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisesta korkeimpana arvona. Miksi omien mielipiteiden kilpikonnapuolustus? Porno-Ranen kaltaiset jopa sanoutuvat irti kaikista säännöistä tehdäkseen mielipiteistään immuuneja kritiikille. Eikö juuri filosofin tulisi olla valmis uudenlaiseen ajatteluun tai laajaan näkemykseen? Tai syvään? Tai itsekritiikkiin? Lokeroistaan huutelijat voisi helposti sivuuttaa, elleivät he onnistuisi retoriikallaan tuuppimaan muitakin lokerikkoon. Ehkä kysymys on taas siitä - mediaseksikkyydestä. Äänensä saavat kuuluviin ne jotka kiipeävät toisten harteille ja huutavat puhdasta säveltä, lujaa. Unholaan jäävät ne jotka jokeltelevat savolaisittain: suattoo se olla niinnii tai näinnii. Tiijä häntä. Suatana. Stereotyypittely ammatin tai koulutuksen perusteella osuu tietenkin oikeaan ainoastaan biologian ja maantieteen opintoviikkoja keränneiden osalta. Edelliset tietävät kaiken elämästä ja jälkimmäiset kaiken maailmasta, joten muille jäävät rääpittäviksi vain ekstraterrestriaaliset ilmiöt. Näin on. 27. syyskuuta 2007 Ilmarin iturata 00:40 Kesällä 1942 puolivuotiasta Eino Ilmaria sylissään kantavalla Väinö Ilmarilla on vielä kaksi menojalkaa. Melskan hellitettyä vakava ulkopoliittinen uhka on ottanut niistä toisen pois. Martta kantaa kaupunkimatkalla kahta kapsäkkiä. Kehkeytyy sisäpoliittinen uhka? Eino Ilmarin noustessa lopullisesti pyörille - ensin kahdelle, myöhemmin telille - Seija ja Vuokko tuovat perheeseen omat tapahtumalinjansa. Eino Ilmari ja Pentti jättäytyvät vielä vaisuina takariviin. Myöhemmin eturiviin syntyy Mika Janne Ilmari. Teini-ikäisenä tämä ei uskalla kohdata lasareetissa riutuvaa vaariaan, vaikka Väinö Ilmari kovasti lintumiestä kyselee. Linkolalainen Mika Janne Ilmari ei pidä ihmisistä, ei varsinkaan lapsista, mutta alkaa jo toivoa verisukulaista kuolinvuoteelleen. Paljon myöhemmin, rivien jo harvettua, syntyy Otso Ilmari. Keskinkertainenkin ihmistuntija huomaa Mika Janne Ilmarin olevan ketjun pehmein lenkki. Puhtaan, menestyvän ja selviytyvän sukupolven sekaan on eksynyt taikinainen karabiini. Kettingissä sellainenkin menettelee, jos taakka on kevyt ja rissat rasvattu. 12

13 23. syyskuuta 2007 Kastepiste 19:00 Kastepiste tarkoittaa lämpötilaa, jossa suhteellinen ilmankosteus on 100% ja vesihöyry tiivistyy pisaroiksi. Näin tapahtui troposfäärissä jossain Sisä-Suomessa, Päijänteen valuma-alueella. Pisarat satoivat luultavimmin läpitunkemattomaan lihotusnäreikköön. Sieltä ne ottivat mukaansa hieman ruskeaa humusta ja valuivat ojia pitkin suureen järveen. Järvestä nyt jo tiivistymisensä unohtaneet ja yksilöllisyytensä menettäneet pisarat johdettiin Päijänne-tunnelia pitkin Vantaalle ja laskettiin kohisten ulos raanasta. Jossain vaiheessa tietty vesimassa sai niin ylevän tehtävän, että jotkut alkoivat pitää sitä pyhänä. Sitä lutrattiin tänään pienen pojan päähän. Otso Ilmari on nyt virallisesti Otso Ilmari. Hänet otettiin messiin johonkin lammaslaumaan, josta emme juuri muita tunne. Muutaman pässin vain. Ristiäisseremonia toimitettiin perheen läsnä ollessa Vantaan Pyhän Laurin kirkossa. Minulta kyseltiin jo ennen Otson syntymää, miksi pakotan lapseni uskonnolliseen riittiin, jonka nimikin viittaa väkivaltaiseen kuolemaan. Ensin on pakko myöntää, että asia on minulle liian vaikea pohjia myöden perusteltavaksi. Kivittäkööt sanoilla se joka tietää totuuden. Toiseksi, meidän mielestämme kysymys on ennemminkin yhteisön jäseneksi hyväksymisestä ja yksilönvapaudesta kuin pakottamisesta. Otsosta ei tullut luterilainen lapsi, vaan luterilaiseen kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsi. Hänestä ei ole syytä tehdä kummajaista kenenkään jaloista pakkomielteistä johtaen. Luterilainen usko on pahimmillaankin harmiton sairaus. Sanokoon iso D mitä tahansa. Parhaimmillaan se on erinomainen ohjenuora elämään. Jos Otso valitsee myöhemmin enemmistön uskon, hän on varmasti tyytyväinen vanhempien kaukonäköisyydestä. Jos taas ei, tämänpäiväinen seremonia on hänelle merkityksetön. Valitkoon todennäköisyyksistä kunhan leikeiltään ennättää. Tärkeintä on, ettei hän saa koskaan tietää lopullista totuutta. Otson kastanut pappi piti aiheesta pirun hyvän puheen: "Lapsenomainen yksinkertaisuus on hyvä säilyttää ainakin suhteessamme Jumalaan". Ärsyttävällä tavalla monimielistä. On pakko myöntää että Mark. 10: tuntui etukäteen hankalalta lukea suvun edessä ääneen. Otson eilen lahjaksi saamasta Hard Core Andersenin kokoelmasta olisin voinut lukea helposti useammankin yhtä opettavaisen sadun. Miksi Raamattu on vaikea? Koska se on vallan väline. Tai oikeastaan sitouttamisen, sillä hierarkisena käsitetty valta on vain pisara sosiaalisen surffauksen myräkässä. Yhtä vastentahtoisesti lukisin läheisten edessä Koraania, Mein Kamphfia tai Pääomaa. Kaikilla on raskas taakka kannettavanaan. Tekstin lukeminen kirkossa ei tuntunut yllättäen ollenkaan vaikealta. Näin läsnäolijat ja tiesin heidät harkitseviksi, fiksuiksi ihmisiksi. Muistin tärkeän syyn toimia yleissivistävän koulun opettajana. Huomenna Tikkurilan lukiossa otetaan toivottavasti taas askeleita yhä kauemmas fundamentalismista. Siksi luonnontieteellinen(kin) sivistys on tärkeää. Kiitos kaunis kummeille ja kaikille osallistujille. Ja Otsolle urhoollisesta selviytymisestä työläänä päivänä. Kummitätini Seija lähetti koskettavan kortin, johon on pakko vielä palata. Ja kuviakin näpsittiin. Vasemmalla Nuori Mies Nimetön eilen lauantaina. Otsoa hymyilyttää, sillä talo on täynnä häntä ihastelevia neitoja. Keskellä Otso Ilmari äitinsä sylissä tänään sunnuntaina Pyhän Laurin kirkon alttarin edessä. Oikealla sama heppu kotvanen myöhemmin, rennommin pukeutuneena, mummon sylissä. 13

14 22. syyskuuta 2007 Beck 23: Det tysta skriket 23:33 Eilisillan lakisääteisellä vapaalla keskityin kahteen elokuvaan. Pierce Brosnanin ja Linda Hamiltonin tähdittämä katastrofielokuva Dante's Peak katsottiin perjantaina analyysimielessä hasardimaantieteen kurssilla. Jouduin tarkastamaan siitä vielä muutamia kohtia, jotta osaisin suhtautua analyyttisiin esseisiin oikein. Kurssin oppimateriaalina toimivan elokuvan on oltava jokseenkin huono, mutta ei liian. Siitä on erotettava helposti joitain stereotypioita, mutta sen on oltava kurssiin liittyvien yksityiskohtien osalta uskottava. Tämä elokuva sopii tarkoitukseen jopa paremmin kuin aiemmin käyttämäni tornadoelokuva Twister. Varsinainen elokuvanautinto oli minua itseäni varten. Mitä pidemmälle Martin Beck -sarja etenee, sitä heikommin elokuvat toimivat itsenäisinä tarinoina. Sellaisina katsottuna on helppo todeta käsikirjoitusten tason laskeneen. Uskollisten Beck-fanien tiiviisti seuraama elokuvien ketju antaa kuitenkin aivan uuden mahdollisuuden: elokuvia voi 'haaskata' erikoisiin, tyhjän olon jättäviin, mutta realistisiin ratkaisuihin. Beck 23 lässähtää kuin lehmänpaska, antaen kuitenkin kokonaisuudelle enemmän uskottavuutta. Rakennustyötä tuhlaavan loppuratkaisun lisäksi tämänkertaisen Beckin annetaan ymmärtää olevan välityö muutenkin. Martin kun ei hammassäryltään kykene laittamaan itseään likoon entiseen malliin. Sarjan päättää pian odotettu I Guds namn. Sitten! Alussa juna murskaa kaksi raiteilla makaavaa tyttöä. Penkereeltä löydetään nelivitosen monon jäljet, ja raahausjälkiä, joten tapausta pidetään kaksoismurhana. Molemmat tytöt, Moa ja Jiyan, ovat olleet edeltäneet viikot vastoinkäymisten nujertamia. Moan luihu ex-poikaystävä on levittänyt Moan alastonkuvia verkossa. Hänen äitinsä ei tiedä tapahtumasta, eikä oikein mistään muustakaan. Moa on myös joutunut chatissä salanimellä Nadja esiintyneen pedofiilin 'malliksi' ja hyväksikäytön kohteeksi. Jiyan puolestaan on maajoukkuetasoa lähenevä voimistelija, jota valmentaja on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Jiyan on ollut harjoittelussa tiukka, mutta ei täysin omasta tahdostaan. Kun Jiyan päätti lopettaa uransa, tämän isä raivostui. Molempien elämästä löytyy siis useita potentiaalisia surmaajia. Lisäksi kuvioissa pyörii vaikeasti löydettävä koditon Kenny 14

15 Sörberg, jonka tuoreeltaan jätetty hökkeli löydettiin surmapaikan lähistöltä. Martinilla, Gunwaldilla ja Lenalla on kullakin omat pääepäiltynsä, kunnes Gunwaldin pilkkaama Oskar löytää Sörbergin. Tämän kertomus osoittautuu todeksi: Sörberg on yrittänyt raahata tyttöjä raiteilta näiden jättäessä viimeistä viestiään:...emme voi luottaa enää kuin toisiimme. Tyttöjen itsemurhaan syyllisiä on siis paljon, tappajia ei yhtään. Monelle syylliselle saadaan tuomio pienemmistä rikoksista. Karmea lopputulema jää tyttöjen omaksi ratkaisuksi. Näin kai se yleensä menee? Ympäristödeterminismi 16:52 Tuhannet ylioppilaskokelaat ahdettiin taas eilen jumppasaleihin. Siellä he nyyköttivät kuihtuneina ja harmaina verkkareissaan ja villasukissaan. Maanantaina meno jatkuu ulkomaalaisten kielillä. Keskiviikkona pitäisi luoda tyhjälle paperille ymmärrettävää informaatiota muunmuassa minulle niin rakkaasta maantieteestä. Suunnittelin abitreenejä alunperin heuristisen luovuuden varaan, mutta vaihdoin tyylin perusmekaaniseen. Muistin oman reaalikokeeni epätoivon mielikuvien valuessa koriskentän viivoille. Kotona olin pystynyt luomaan monin aistein koottuja rikkaita kuvia biologian, maantieteen ja kemian ilmiöistä, ja sijoittelemaan niitä rakkaiden kirjojen, levyjen ja videoiden lomiin. Kaikuvaan jumppasaliin ne eivät seuranneet. Niistämisen, kakomisen, mässytyksen, rapistelun ja vessaan tömpsyttelyn sekaan. Jäljellä oli vain mekaaninen suorittaminen. Onkohan meitä paljon? Meitä joita ympäristö määrittää. Jos joskus joutuisin vaativaan luovaan ponnistukseen, olisi pakko hakeutua omaan ympäristöön. Minulle sellainen merkitsee valoisaa, kepeää ja puhdasta yksinkertaisuutta. Rumasti kliininen, kauniimmin graafinen maisema. Tiedostin ympäristön jyräävän voiman ensimmäisen kerran Itä-Afrikassa. Jos minulle olisi sademetsässä lykätty kynä ja vihko, en olisi piirtänyt merkkiäkään. Niin inspiroiva kuin ympäristö naturalistille onkin, havainnot eivät piirry sälän joukosta mielikuviksi. Masai Maran laajojen ruohosavannien lodgessa löysin sisäisen Hemingwayni. Nairobin ruuhkissa, Kampalan imelässä löyhkässä, kulttuurien sekametelisopassa Mombasassa, puusavannien risukoissa - ei tulisi mitään. Karu ranta Malindin liepeillä - siellä se bilsan oppikirja pitäisi tehdä. Siellä voisi syntyä omannäköisiä kuviakin. Myöhemmin luovia ympäristöjä on löytynyt Kalifornian rannikolta, Katin mummon verannalta, Kalliovuorten rinteiltä Flagtaffin seuduilta ja Pallastunturilta. Florida Keysin valkoisilla hiekoilla - Santa Rosassa kenties - voisin elää lopun aikani, jos ei tarvitsisi asioida mantereella. Lapsuuden kunnailla Iitissä ei innostavaa maisemaa ole. Eikä ole ollut yhdessäkään asunnossani, vaikka osa onkin ollut rakkaita koteja. Ehkä siksi olen palvonut Gerald Durrellin lapsuutta, ja paennut mielessäni Korfun rannoille. Lapsuus sellaisessa ympäristössä olisi saattanut johdattaa syvemmin luonnontutkijan uralle. Karulle, merituulen raikastamalle rannalle halajan yhä. Pois mekaanisesta työhuoneesta. 15

16 Leväperä 15:08 Iittiläisvesien leväkokeen tulos ei mullistanut maailmankuvaani. Tuskin kenenkään muunkaan. Suurella vaivalla ympäri kuntaa kerätyt vedet ovat nyt eliöstöltään yhtä puuta. Lannoitettuihin purkkeihin toki kasvoi massoittain löllöistä viherlevää, muutamalla sinilevällä maustettuna. Lajisto ja määrät olivat kuitenkin samat riippumatta veden alkuperästä ja alkuperäisestä puhtaudesta. Kaikissa lannoittamattomien purkkien pohjalle kertyi pieni kerros rihmamaisia viherleviä ja jokunen piilevä - eniten savisen Sääskjärven purkkiin (kuva vasemmalla). Kullaan lähteiden kirkkaan veden pintaan ilmestyi yllättäen myös hometta (kuva oikealla). Odotin purkkeihin hyvin erilaisia eliöyhteisöjä, mutta ymmärsin pian loogisen ristiriidan. Kun hyvin erilaisten vesien vettä siirretään yhteneviin oloihin, konvergenssia on odotettavissa eliöyhteisössäkin. Eläimet eivät lypsylämmintä syysvettä sietäneet. Ensimmäisten viikkojen ajan vilkkaasti purkeissa soudelleita hankajalkaisia ja vesikirppuja löytyi raatoina. Muutama tohvelieläin puuhaili isännän elkein raatojen ympärillä. 20. syyskuuta 2007 Mies nurkassa 20:11 Osoittauduin parjaamani Tiede&Edistys lehden pitkäaikaiseksi tilaajaksi. Osoitteeni oli päässyt peräkkäisissä muutoissa vanhentumaan, eikä roskapostisuodattimeni pitänyt osoitteen perään haikaillutta sihteeriä arvossa. Nyt tuhti lukupaketti laskuineen saapui, ja pääsen nauttimaan unholaan vaipuneesta edistyksestä. Viimeisin numero tarjoaakin sopivasti pirteää asiaa masennuksesta. Käsitekikkailuun kallistuvat artikkelit eivät sinänsä jaksa innostaa, mutta pakottavat kaivamaan esiin laadukkaampaa lukemista. Valitut Palat 7/2007, ja sieltä artikkeli: Miksi mies on vihainen? Masennusta, jota nykyisen väärinkäytön takia pitäisi oikeastaan kutsua depressioksi, pidetään pääosin naisten sairautena. Kaksi kolmesta diagnosoidusta on naisia. Eroa on pidetty osittain asiantuntija-apua vastahankaavasta miesluonnosta johtuvana artefaktina, osittain todellisena. Valitut Palat nostaa esiin tärkeän näkökulman: sairauden oireet saattavat olla sukupuolesta riippuvia. Kumarrus tästä huomiosta. Miesten ja naisten aivot ovat kiistatta joiltain osin erilaiset, joten ne myös sairastavat eri tavoin. Kyse ei luonnollisestikaan ole selvärajaisista kategorioista, vaan kahdesta suurelta osin päällekkäisestä jakaumasta. Naistyypin masentunut valuu harmauteen ja pakenee elämää. Häntä voi sääliä, tai hänet voi unohtaa. Miestyyppisesti masentunut repii itsensä mustavalkoiseksi, 16

17 ja hyökkää. Hän rähisee kuin nurkkaan potkittu koira. Ei vihasta, vaan pelosta. Häntä voi vain inhota, vihata tai pelätä. Aikana ennen ongelmakoirakonsultteja moinen piski olisi lopetettu oman etunsa tähden. Masennuksen määritelmä ja sairauden löytämiseksi laaditut yleisimmät testit (BCI ja DEPS-seula) kuvaavat vain naistyypin oireita. Naistyyppisesti masentuneet saavat hoitoa sukupuolesta riippumatta, miestyyppisesti oirehtivat eivät. Naisten depressiota hoidetaan pääosin serotoniinin takaisinoton estäjillä ja terapialla, miesten depressiota avioerolla ja syrjäyttämisellä. Naisen katsotaan tervehtyneen kun elämänilo palaa. Miestyypin depressiosta parantunut on terve kun hän muuttuu seesteiseksi eläväksi kuolleeksi. Kun olemus on muuttunut kuin Loirilla, ja luovuus kuin Hardwickilla. Elinikäiseen miesmasennukseen notkahtaneiden jama ei ole kehuttava. Narsistien uhrien tuen sivuilla uhrien kuvaukset puolisoistaan, vanhemmistaan ja pomoistaan sopivat lähes sataprosenttisesti miestyypin masennukseen. Samoin sukupuolijakauma. Toimintaohje on inhottava: jos lyöty pullikoi, lyö lyötyä. Uhriutumisbuumi tekee tässä pahaa jälkeä. Miehisen depression luonteesta puhutaan harmillisen vähän, vaikka ilmiö on tunnettu jo pitkään. Psykologian professori Archibald D. Hartin 2000-luvun alussa kirjoittama kirja Unmasking Male Depression avasi oivallisesti latua. Aivan viimeiseen saakka tieteellisenä en osaa Hartin kirjaa pitää ( that God has actually designed us to become depressed under certain conditions. It was all part of God s wonderful plan for us ), mutta näkijä hän epäilemättä on. Hän kirjoittaa sekä alan ammattilaisena, että depression itse kokeneena. Hart tiivistää oleelliset erot vertailuun: Nainen: Syyttää depressiostaan itseään. Kääntää tunteensa sisäänpäin. Menettää helposti kontrollin. Yrittää olla miellyttävä kaikissa tilanteissa. Vetäytyy loukkaantuessaan. Yrittää parantaa depressionsa yrittämällä enemmän. Tukeutuu ruokaan, ystäviin ja emotionaalisiin tarpeisiin. Tuntee syyllisyyttä sairaudestaan. Viivyttelee, myöhästelee. Liioittelee heikkoutta. Romahtaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Yrittää pohtia sairauttaan. Syö ja lihoo. Mies: Syyttää depressiostaan muita. Syytää pahaa oloaan lähimmäisiinsä. Yrittää säilyttää itsekontrollinsa kaikin keinoin. Vihamielinen, ärsyyntyvä. Hyökkää loukkaantuessaan. Yrittää parantaa depressionsa ongelmanratkaisulla. Tukeutuu urheiluun, televisioon, seksiin ja alkoholiin. Tuntee häpeää sairaudestaan. Pakkomielteinen, kellontarkka aikatauluttaja. Kauhistuu kohdatessaan heikkoutta. Yrittää ylläpitää itsestään vahvaa mielikuvaa. Näyttelee tervettä. Vaipuu alkoholismiin ja muihin riippuvuuksiin. Toissapäiväinen Science Daily vihjasi odotettuun kehitykseen neurofysiologian tasolla. Norjalainen psykologiryhmä Espen Walderhaugin johdolla julkaisi Biological Psychiatry sarjan syyskuun numerossa tutkimuksen serotoniinin esiasteen, tryptofaanin puutteen vaikutuksesta naisten ja miesten käyttäytymiseen. Tryptofaanin puute johti terveillä miehillä impulsiivisuuden lisääntymiseen. Äkäisyyteen. Terveillä naisilla vastaava käsittely johti synkistelyyn. Mielen harmauteen. Suuriin hajontoihin tottuneen ekologin silmään tulos vaikuttaa harvinaisen selkeältä. Se selittää varsin hyvin, miksi miehet sairastuvat enemmän alkoholismiin, tarkkaavaisuushäiriöön ja impulssikontrollin puutteeseen, ja naiset perinteisen määritelmän mukaiseen depressioon ja ahdistukseen. Ja sen miten sama neurokemiallinen syy voi johtaa niin erilaisiin masennusoireisiin. Jos miesten äkäisyyttä, äkkipikaisuutta ja väkivaltaisuutta, voitaisiin vähentää dramaattisesti vain muuttamalla masennusseuloja persoonaan paremmin istuviksi, ja hoitamalla seulaan jääneitä SSRI-lääkityksellä, kannattaisiko asiaan panostaa? Avioeroluvut kaunistuisivat, rikkinäisten perheiden määrä vähenisi, alkoholiongelmaa saataisiin suitsittua, itsesyytökset ja itsemurhat vähenisivät. Jos Hartin ehdotus seksistä yhtenä miehisen depression defenssinä pitää paikkansa, jopa raiskausten määrä saattaisi heilahtaa miellyttävään suuntaan. Varsinaiseen depression (mahdollisen) yleistymisen syyhyn, hallitsemattoman yltiösosiaaliseen yhteisöön tuskin päästään pureutumaan, joten on hoidettava joka tapauksessa oireita. Kustannukset olisivat vähäiset. Serotoniinilääkitys lienee yksi 1900-luvun merkittävimpiä keksintöjä, ja lääkkeiden joukossa poikkeuksellisen ongelmaton. SSRI on ilmaa niille jotka eivät ole sairaita. Sairaillekaan onnellisuuspillerit eivät sinällään tuota onnellisuutta, vaan auttavat erottamaan onnellisuuden onnettomuudesta tuntemaan. Sivuvaikutukset ovat vähäisiä, mutta kestävät inhottavasti muutaman viikon ennen terveysvaikutusten alkua. Näin enemmän motivaation puutteesta kuin aineenvaihduntahäiriöstä kärsivät jättävät usein turhan lääkityksen sikseen. Vähintään olisi aika ottaa yksilöllisyys paremmin huomioon depression diagnooseissa. Andrew Solomonin The Noonday Demon; The Atlas of Depression on kieltämättä paras depressiosta koskaan kirjoitettu kirja, William Styronin Darkness Visiblen ohella. Solomonin depressio on kuitenkin rimpuilevuudessaan aivan erityyppistä kuin keskiverron suomalaismiehen räjähdysherkkä jurotus. Epätoivoissaan Solomon pyllisteli New Yorkin Keskuspuistossa toivoen jonkun tuikkaavan hänen peräsuoleensa HIVin. Suomalainen mies ampuu vastaavalla serotoniiniaineenvaihdunnalla riutuessaan vähintään seitsemän surmanluotia. 17

18 18. syyskuuta 2007 Nimi ja naama 12:15 Mikään ei vedä huonoudessa vertoja vanhan kansan sanonnoille. Vain makuasioista voi kiistellä. Pyy pivossa on hyvä vain jos yhdeksän jää takuuvarmasti oksalle. Näreeseen kurkottaja ei yleensä kapsahda katajaan, vaan pihlajaan. Ja nimi pahentaa miehen. Palauttaa kuolevaisten joukkoon. Hyvä niin. Petja Jäppinen korosti tänään tavoilleen uskollisena oman nimen ja naaman merkitystä kirjoittajan ja lukijan välisessä luottamuksessa. Juuri näin. Jos asiaa ei voi ilmaista niin että kirjoittaja tunnistettaisiin, asiassa on jotain vikaa, ja se on syytä jättää kirjoittamatta. Salanimillä, nimimerkeillä ja anonyyminä kirjoittamiseen lienee koko liuta rationaalisia syitä, mutta niihin liittyy aina ripaus epärehellisyyttä, ja tuppu napanöyhdän kaivantaa. Vakiokommentti tähän lienee: anonyyminä pystyn ilmaisemaan ajatuksiani enemmän ja avoimemmin. Miksi ajatusten takana voisi seistä jos ne tuntuvat ilmaisemisen arvoisilta? Miksi piilotellaan? Olen ollut erityisen otettu, kun useat Verkkopäiväkirjaan kommentoineet ovat esittäytyneet sähköpostitse. Tai kirjoittavat omat kommenttinsa persoonalliset puumerkkinsä jättäen. Sellainen luo turvallisuutta, sillä jouduin pari vuotta sitten omaksumaan kantapään kautta kuvottavan kyynisen asenteen: jos ihmisen yhteystietoja ei löydy hänen antamillaan faktoilla, häneen ei ole syytä luottaa. Vahingoittamismielessä iholle pyrkiviä ihmisiä todella on, vaikken haluaisi sitä uskoa. Rontti kymmenen kollegaa on näiden parin verkkopäiväkirjavuoden aikana ehtinyt paheksua julkista kirjoittelua. Yksiselitteisin analyysi lienee: vitun ääliö. Verkkopäiväkirjan uskotaan altistavan noille pahantahtoisille saalistajille - paheksujat ajattelevat siis äidillisen suojelevasti. Opiskelijoilta en ole saanut negaa vielä lainkaan. Useimpia lukiolaisia vanhan sedän horinoiden guuglaaminen ei kiinnosta. Maailmassa on riittävästi hyvääkin luettavaa. Ne harvat joita esimerkiksi tiedeturinat ovat vetäneet puoleensa, ovat kertoneet erilaisesta asenteesta mantsan ja bilsan opiskeluun. Kun opettaja on paljastunut arkisen kuoren takaa yksinkertaiseksi, sentimentaaliseksi, heikoksi, reppanaksi koti-isäksi ja joissain asioissa pedantiksi tiukkapipoksi, opiskelu ei voi enää perustua opettajan auktoriteettiin. Jos lukiossa olisi kurinpidollisia ongelmia, tätä voisi pitää ongelmana. Mutta kun tavoitteena onkin antaa oppijan konstruoida kehittyvää maailmankuvaansa kriittisen ajattelun kautta. 16. syyskuuta 2007 Otso 75 vuorokautta, Verkkopäiväkirja 499 merkintää 17:55 Otso osaa jo jokeltaa sanankaltaisia sattumia. Joskus ne kolahtavat kohdalleen. Kun Kati kysyy, josko vaihdettaisiin vaippa, Otso huutaa katkerasti Eiiiii! Kun minä nostan pojan patjalta hieman horjahtaen, Otso kiljaisee: Äijä! Kyykkyyn Otso halajaa myös. Pitäisi vain ensin ponnistaa pystyyn. Vaikkei vielä jaloillaan äänestä, jokapäivänsankari hallitsee ympäristöään jo ilmeillä. Sanat alkavat osua kohdalleen myös Verkkopäiväkirjassa. Käyttöäkin niille on löytynyt. Puolentoista vuoden takaiset tapahtumat ja lukukokemukset ovat jo unohtuneet, joten plärään yhä useammin lastuarkistoa. Parisenkymmentä muutakin ihmistä käy viikottain kannonkololla - joku ehkä uteliaisuudesta tai kuulumisia kuulostellakseen, joku jatkokertomuksen koukuttamana, muutama provosoitumassakin. Äiti katsoo vain Otson kuvat, sillä hän ei ymmärrä ollenkaan mitä se poika kirjoittaa. Viisisataa seuraavaa merkintää puristanevat informaation tiiviimpään muotoon, mutta saattavat silti tursahtaa. Jos hyvin käy, Verkkopäiväkirja tulee muuttumaan luku- kuuntelu ja katselupäiväkirjan suuntaan, valokuvia unohtamatta. En jaksa ylläpitää Luonnontutkijan päiväkirjaa, joten verkkopäiväkirjaan tullee jatkossa enemmän myös pikkupoikabiologiaa. Lintujen, turriaisten, öttiäisten ja kasvein tutkiskelua. Mielipiteet ja latteiden uutisperhojen kommentoinnin voisin jättää kokonaan. Kaksi vuotta vanhoista kirjoituksista lumimöykyksi osoittautunut tunturipöllö liikauttaa viisareita enemmän kuin kirjoitushetkellä, taannoinen eduskuntavaalien tuohtuneiden kommentoijien kommentointi ei lainkaan. Jos puuhastelussa ei ole järkeä, siinä ei ole tunnetta. 18

19 Lukupäiväkirja täydentyy loppuvuoden aikana jopa parilla kymmenellä evoluutiobiologian ja evolutiivisen ekologian kirjalla, ja joukolla muita luonnontieteen kirjoja. Minulla on kammottava tapa lukea pikkuhiljaa. Pitkän metafaasin jälkeen melkoinen pino on pian taittumassa viimeisiin lukuihin. Joukossa on sellaisiakin, joita ei malta jättää kesken. Bulkkikaunokirjallisuuden mennen tullen peseviä klassikoita. Evoluutiobiologia on ilmeisesti kokemassa hiuksenhienon, mutta tarpeellisen paradigmamuutoksen kohti monen valintatason rinnakkaiseloa. Vanhat ryhmävalintateokset nousevat samalla rytinällä ajankohtaisiksi ei-toistaiseksi-tarvetta-lukea - mapista. Lukemattomia tai kirjanmerkittyjä elämäkertoja (aina yhtä vaikea sana kirjoittaa ilman ännää) on hyllyssä edelleen kymmenittäin. Darwinista on kirjoitettu melkoinen pino laatukirjoja. Biologian historian kurssilla hänestä annettiin yksinkertainen ja harmaa kuva. Joku oli arvioinut hänen älykkyysosamääränsä postuumisti: ei ollut kovin fiksu mies, mutta uuttera havainnoija. Kun tunteet palasivat tieteeseen uusi kuva alkaa hahmottua Darwinin lisäksi jopa sosiaalidarwinismin isänä pidetystä Herber Spenceristä ja kallonmittaajana tunnetusta Francis Galtonista. Useaan otteeseen olen luvannut itselleni tarttuvani vihdoinkin myös kahteen järkäleeseen. Gerald Durrellin elämäkertaan ja Leakeyn suvun kronikkaan. Jospa nyt illan pimeydessä. Kynttilän valossa, ettei Otso herää. Pian lankeaa luettavaksi kuutisensataa koevastausta, kolme sataa kirjallista kurssityötä ja satakunta reaalikoevastausta, joten juuri nyt tuntuu sopivalta ajankohdalta siirtyä uusille lukunautinnollisille urille. Novelleja ja runoja on tullut luettua turhan vähän. Rakentelu on ollut minulle aina tärkeää, joten säpäkät novellit ovat tuntuneet vaikeilta. Runouden ytimekkyys kiehtoo, mutta huonojen runojen massa lannistaa rämpijän. Saarikoskella oli hetkensä, mutta niitä on vaikea siivilöidä krapulaisen oksennuksen seasta. Runot ovat toisaalta myös universaaleja. Ikääntyneiden naisten romaanit ovat minulle hepreaa. Runot uppoavat joskus vaivihkaa, vaikka olisivatkin syntyneet harmaan permanentin alla. Viidan sekaan sattui joskus teinivuosina Aila Meriluotoa. Ettei olisi ollut peräti Lasimaalaus. Miehen muotoista aukkoa tuli lueskeltua surutyön ohessa, vaikken mitenkään voisi kuvitella samaistuvani sodan parikymppisenä nähneeseen intelletkuellitätiin. isyysloma sattuu mukavasti Helsingin kirjamessujen aikaan, joten käyn Katin ja Otson luvalla haistelemassa tuulia ainakin kahden päivän ajan. Jos löytyisi vaikka toinen Aila. Tuonitaide tulee 10:29 Vuoden merkittävimmän taidelevyn alastempaus lähenee vääjäämättä kuin Niittäjä itse. Viikatteen Marraskuun lauluja II julkaistaan harmaana ja myrskyisenä keskiviikkona sopivasti kalmankuun alakulotukseen. Viikate jaksaa uskollisesti tarjota tyylitietoisille myös tuplavinyyliä ja aikoja sitten edesmennyttä c-kasettia. Single Me Olemme Myöhäiset olisi jo rahaa vastaan saatavilla, mutta jatkan kuolaamista puhtaalle pöydälle täydellistä ruumiinavausta odotellessa. Ikuiseen kuolemaan tuomittu synkistely tulee sisältämään kappaleet: 1. Uvertyyri: Pelakuu, 2. Kerran, 3. Valssi Ikinä Anteeksi, 4. Orret, 5. Suruvaippa, 6. Me Olemme Myöhäiset, 7. Hallamaat, 8. Ensimmäinen Runo (In The Beginning), 9. Syys (instrumentaali) ja 10. Iäisyys. Vieraileviksi tähdiksi on studioon rahdattu Rymäkkä-yhtyeen Ossi Perälä klarinettiin ja J-J Nippala rytmirytkytykseen, sekä Tomi Uotila selloon. Ja vielä Njetbonimaistadin poikakuoro muutenkin lahjakkaita laulajapoikia tukemaan. Levyn on huhuttu olevan ykköstä tummasävyisempi. Mustasta tummempaa? Käytännössä kaikki Viikatteen kappaleet käsittelevät kuolemaa. Kurkitaanko nyt kuolemaan vai pahempaan - kuolemattomuuteen? Iäisyys? Ainakin laskettua aikaa odotellessa. Ettei saavu ilo varkain. Vaan Kuutamo, Kaiho ja Katkeruus. 19

20 Hyötyfunktiot 09:39 Palaveri Otavassa vei mehut ja sekoitti vellit, joten muutama tunti vierähtänee pyhäpäivän työtarmoa ladatessa. Olen röhnöttänyt aamun velttona ja käynyt läpi sähköposteja. Neljätoista sähköpostiosoitetta on liikaa. Erilaisiin yhteisöihin liittyminen merkitsee yleensä myös yhteisön viestintäkanavan - usein uuden sähköpostiosoitteen - käyttöönottoa. Lopulta viesti ei kulje lainkaan. Joensuun yliopiston postia olin käynyt katsomassa viimeksi 30. huhtikuuta. Laatikko oli täynnä morjenstuksia, mainoksia, julkaisutiedotteita, ammattiyhdistysjankkia ja pari vihaista älähdystä: lakkaa forwardaamasta sitä roskapostia. Ja taas niitä yhteistyötarjouksia. Kolmattakymmentä viestiä maailman köyhemmästä kolmanneksesta, yksi Saksasta. Ajatus on aina sama: toinen tarjoaisi tutkimusidean ja työpanoksensa, minä rahat. Varakkaalla herbivoriatutkijalla olisi vientiä. Latin latia ei enää ole, mikä harmittaa muiden puolesta. Kehitysmaiden tutkijat tekevät poikkeuksetta soveltavaa, hyvinvointia edistävää tutkimusta. Nyt tarjottiin muiden muassa mahdollisuutta selvittää hirmumyrskyjen ja öljypalmujen tuholaiskantojen yhteyksiä eteläisillä Sundasaarilla, ja aavikoitumista ehkäisevien maaperäeläinten kantoja Sudanissa. Molemmilla suora yhteys köyhyyden ja nälkäongelman ratkaisuun. Aiheet ja tutkijatkin saattavat olla tekaistuja, mutta olisi kieltämättä houkuttelevaa lähteä mukaan. Kerran oli lähellä. Kun tarjottiin mahdollisuutta selvittää norsujen käyttäytymistä vedenhakupaikoilla Intiassa. Miten norsujen makoilu lähteissä voitaisiin estää halvalla ja luomusti? Kun suomalaiselta biologilta kysytään puusta, hän kertoo sen latinankielisen nimen ja esiintymisalueen. Kun kysyimme samaa ugandalaisilta, he sanoivat: se on puu josta saadaan yskänlääkettä. Kehitysmaissa viljeleminen ja varjeleminen ovat olosuhteiden pakosta lähellä sydäntä. Ja sydän suoliston orja. Olisi kiusallista kertoa heille Tarja Cronbergin huolesta: Suomessa valtio ei anna kirjallisuudentutkijoille, filosofeille ja maamyyrän kynsien mittaajille riittävästi rahaa. 12. syyskuuta 2007 Lunta tupaan 14:39 Joskus tuntuu ettei maailma kohtele oikein harmaata kulkijaa. Tänään poistuin taas kehostani. Kaksitoistatuntiset opetussessiot, puutteelliset valmistelut, ja viiden tunnin yöunet eivät pitkään kannattele. Näkökenttä alkoi kaventua ja jaloista katosi tunto. Stressioireiden havainnointi on kiehtovaa. Päätin sinnitellä muistiinpanoja tehden välituntiin väkisin. Sitten haihtuisivat huolet ja valmistuisi tapaustutkimus. Heti välitunnin alussa soi puhelin. Autokorjaamosta soitettiin parin minuutin vikalista. Öljypohjat, lootat, käsijarrut, pakoputket, kaikki soseutumassa. Hinta-arvio 2300 euroa. Setsuuriksi veti tunnottomat nilkat. Perkele! Koko alkusyksyn ansio, eikä riitäkään! Remontin jälkeen eroa rähjään myllyyn ei tule huomaamaan. Pakko imuroida, puunata ja vahata rakkine läpeensä sunnuntaina - itsepetokseksi. Sitten täytyy miettiä perheen ravintotaloudellista problematiikkaa. Venäjällä uransa aloittanut opiskelija kertoi kerran neuvostotiedemiesten kokeilusta tuottaa nälkiintyvälle kansalle ruokaa. Puun selluloosaa oli säteilytetty ja saatu sellusäikeet pilkottua nopeasti ja edullisesti glukoosiksi ja maltoosiksi. Sillä olisi saatu sokeroitua sankka slaavijoukko. Minulla olisi iittiläisissä metsissä 1200 linnunpönttöä tähteenä päättyneestä projektista. Niistä jos nyppisi naulat pois ja käyttäisi fysiikan laitoksella, elettäisiin ehkä kevääseen. Naulankohdista saa hiveneksi sinkkiä ja rautaa. Pesänpohjissa on paljon kirppujen ja raatokärpästen koteloita. Riittänee kolmen ihmisen talvikauden valkuaistarpeeseen. Mitähän kurmeeta nylonnaruista? 11. syyskuuta 2007 Valoa objektiivin päässä? 12:15 Lilliputtimaailman kuvaamisesta on tullut intohimo. Heijastimen kanssa läheltä ylös vastavaloon. Pitkällä zoomilla kaukaa, irti taustasta. Kliinisesti salamalla. Yhden hyönteisen tai kasvin ympärillä pyöriessä on vierähtänyt rattoisasti kuusikin tuntia. Mahdollisuudet luovuuteen ovat aivan toiset kuin vaikkapa maisemakuvauksessa. Silti pienoisten kuvia kertyi kesältä vain kourallinen. Saamattomuus harmittaa, sillä kuville olisi käyttöä. Välineissä ei ole moittimista. Sekä Sigman 105-millinen, että Canonin 60-millinen piirtävät hyvin. Sigman pitemmällä zoomilla saa ikuistettua jopa aran haapaperhosen. Canon EOS 400D-runkojen kenno ja prosessori tuottavan sievän RAWkuvan. Sigman rengassalama pelastaa tarvittaessa. Jalustoja, heijastimia, kaukolaukaisijoita, salamatarvikkeita, lähilinssejä ja ties mitä hilavitkuttimia on kaikkiin tarkoituksiin. Jopa sympaattinen Studio-out-of-the-box. Koko aamun olen vältellyt töitä ja laatinut strategiaa. Järkkärin ympärille rakennettava systeemi on liian massiivinen. Kuvaamiseen pitää erikseen ryhtyä. Canon saattaa tarjota nyt ratkaisun: G9. Uudessa pokkarissa 20