Kohti teknisten keskusliittoa

Transkriptio

1 Kohti teknisten keskusliittoa

2

3 Kohti teknisten keskusliittoa Kuntien Tekniset KTK Veijo Åberg

4 Kirjan kuvat KTK:n arkisto, ellei toisin mainita. Graafinen suunnittelu: Jouni Peltola Paino: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2007 ISBN

5 Sisällys Kirjassa käytetyt lyhenteet Saatteeksi I Kuntien tekniset hajallaan Järjestäytymisen juuret Vaatimaton alku Kunta-alan liitot Kohti keskitettyä järjestelmää KVL ottaa aloitteen II KTK:n perustaminen Kuntien Insinöörien heräte KTK-suunnitelma Teknikkojen järjestäytymisongelma Kunnallisvirkamiesliiton väliintulo KTK:n perustava kokous III Omaa paikkaa etsimässä Organisaation rakentaminen Pieni liitto, pienet resurssit Pääsopijoiden ehdoilla Herrasmiessopimus Uuden järjestövoiman etsintä TYJ:n vaikea taival Tie STTK:n jäseneksi IV Neuvotteluihin vaikka väkisin Keittiön ovi sulkeutuu Lakon esinäytökset Laiton vai yhteiskunnalle vaarallinen? KTK:n valmistelut Sovittelun kautta lakkoon Järjestöjen taistelu Yli sadan prosentin lakko Sopu kypsyy

6 V Pääsopimuskysymyksen ratkaisu Nuoren liiton kypsyyskoe Neuvotteluoikeuksien arkea Täysivaltainen järjestö VI Muuttuvat järjestörakenteet Organisaation ongelmia Uusi hallinto TVK:n konkurssi ja STTK:n muodonmuutos Kuntien teknisten vaihtoehdot Ristivetoa KTK:ssa Energia-ala järjestäytyy uudelleen VII Lama myllertää työmarkkinat Julkinen talous järkkyy Työpaikat vaarassa Kuntien palvelujen puolesta Yhteiskuntasopimus haussa Kansaa ei voi vaihtaa, hallituksen voi Laman jälkimainingit VIII Unelma teknisten sopimuksesta Keskitetyn sopimuksen ongelmat Hivuttamalla eteenpäin Vuoden kuntayhteisö Pääsopimus uusiksi Kuka on tekninen? Mikä muuttui? Teknisten sopimuksen palkkamääräykset Unelmat ja todellisuus Sopimus tulevaisuutta varten IX Yhteen Insinööriliiton kanssa Sukupolvenvaihdos liiton johdossa Perusasioiden äärelle Pelastusala tulee Kuntien Teknisiin Yhteistyökumppania etsimässä Uuteen Insinööriliittoon Insinööriliitto STTK vai Akava? X Kohti teknisten keskusliittoa? Kuntien Teknisten virstanpylväitä Lähteet ja kirjallisuus Liite

7 Kirjassa käytetyt lyhenteet AKAVA-JS Akavan julkisen sektorin neuvottelujärjestö AKT Auto- ja kuljetusalan Työntekijäliitto AMK Ammattikorkeakoulu EATL Energia-alan Toimihenkilöliitto Enerta Energia-alan työnantajayhdistys ETYK Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous IL Insinööriliitto JHL Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JTA Julkisten Työalojen Ammattijärjestö JUKO Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö Jyty Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto KAL Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien Liitto KI Kuntien Insinöörit KIA Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit KRI Kuntien Rakennusmestarit ja -insinöörit AMK KRL Kuntien Rakennusmestariliitto KRM Kunnalliset Rakennusmestarit KST Kartta- ja suunnittelutekniset KSV Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta KT Kunnallinen työmarkkinalaitos KTA Kunnallisteknisten Ammattiyhdistys KTK Kuntien Teknillisten Keskusliitto (myöh. Kuntien Tekniset KTK) KTL Kuntien Teknisten Liitto KTN Kuntien Tekniikan ja Peruspalvelujen Neuvottelujärjestö (nyk. Tekniikan ja Peruspalvelujen Neuvottelujärjestö) KTP Kuntien Tekniset Piirtäjät (myöh. Tekniset Piirtäjät) KTT Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt KTTL Kuntien Teknillisten Toimihenkilöiden Liitto KTV Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto (myöh. Kunta-alan ammattiliitto) KVL Kunnallisvirkamiesliitto KVTES Kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus KVTN Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunta METO Metsäalan Toimihenkilöliitto (nyk. Metsäalan Asiantuntijat) OAJ Opetusalan Ammattijärjestö Pato Paikallistoimikunta 7

8 PHE PTL RIL SAK SEFE SETELI SKL SKT SLPL SPAL STHL STK STOL STS STTK STTK-J SuPer SVJ TAK TEK TEKNE TFiF TNJ Toke TS TTT TU TVK TVK-V TVTES TYJ UIL VDL VIL VTK VTL VTY VY YRA YTK YTN Pelastushallinnon Esimiehet Pelastusalan Toimihenkilöliitto Suomen Rakennusinsinöörien Liitto Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö Suomen Ekonomiliitto Finlands Ekonomförbund Suomen Erityisteknisten Liitto Suomen Konepäällystöliitto Suomen Kuntien Teknikot (myöh. Suomen Kuntien Tekniset, nyk. Suomen Ammattikorkeakoulu- ja Opistotekniset) Suomen Laivanpäällystöliitto Suomen Palomiesliitto Suomen Terveydenhoitajaliitto Suomen Työnantajain Keskusliitto Suomen Tekniikan Opiskelijoiden Liitto Suomen Teknillinen Seura Suomen Teknillisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto (nyk. Toimihenkilökeskusjärjestö STTK) STTK:n Julkisten alojen ammattijärjestö Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Suomen Virkamiesjärjestöt Toimihenkilöiden ammatillinen keskusjärjestö Tekniikan Akateemisten Liitto Teknillisten etujärjestöjen keskittämisen neuvottelukunta Tekniska Föreningen i Finland Toimihenkilöiden neuvottelujärjestö Toimihenkilöjärjestöjen keskusliitto Teknisten sopimus Tekniikan ja Tiedon Toimihenkilöt Toimihenkilöunioni Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitto TVK-Virkamiesjärjestöt Teknisen alan virka- ja työehtosopimus Teknillisten Yhteisjärjestö Uusi Insinööriliitto Valtion Diplomi-insinöörien Liitto Valtion Insinöörien Liitto Valtion Teknillisten Keskusliitto Valtion Teknikoiden Liitto Virkamiesten ja työntekijäin yhteisjärjestö Virkamiesten Yhteisjärjestö Yksityistoimialojen Rakennusmestarit Yksityistoimialojen Teknisten Keskusliitto Ylempien toimihenkilöiden neuvottelukunta (myöh. Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö, nyk. Ylemmät Toimihenkilöt) 8

9 I Saatteeksi Kuntien Teknillisten Keskusliitto KTK ry (vuodesta 2001 Kuntien Tekniset KTK ry) perustettiin vuonna 1970, ja liitto muodosti Insinööriliiton kanssa Uuden Insinööriliiton vuonna KTK:n 36 vuoden taival muodostaa mielenkiintoisen kappaleen suomalaista työmarkkinahistoriaa. Tämä teos pohjautuu pääosin kahteen aiempaan KTK:n historiaa käsittelevään teokseen, Kuntien teknisten asialla (2000) ja Ammattiliiton synty (2003), joiden tietoja on muokattu, korjattu ja täydennetty. Tavoitteena on ollut tiivis esitys liiton tärkeimmistä vaiheista, erityisesti liiton järjestö- ja sopimussuhteiden muutoksesta. Niinpä monet järjestötoiminnan yksityiskohdat, KTK:n jäsenjärjestöjen toiminta ja teknisten työnkuvan muutokset jäävät vähemmälle huomiolle. Tutkimus- ja kirjoitustyön aikana olen saanut ystävällistä apua monilta tahoilta. Kuntien Teknisten, Uuden Insinööriliiton sekä Toimihenkilöarkiston henkilökunta on avustanut tutkimusmateriaalin etsinnässä ja vastannut mitä erilaisimpiin kysymyksiin työn aikana. Jukka Väyrynen ja Timo Syrjänen ovat avustaneet kuvamateriaalin hankinnassa. Tekstin toimittamisessa olen saanut tärkeää apua Sari Sivoselta. Teoksen ulkoasusta vastaava Jouni Peltola on puolestaan osoittanut kiitettävää kärsivällisyyttä työn kestäessä. Keijo Houhala, Timo Ansio, Seppo Kaivola, Ville Koskela ja Kari Tirronen ovat lukeneet käsikirjoituksen tai osia siitä ja antaneet arvokkaita kommentteja ja korjausehdotuksia. Kirjan tulkinnoista ja mahdollisista virheistä vastaa luonnollisesti kirjoittaja. Helsingissä kesäkuussa 2007 Veijo Åberg 9

10 Kuntien Teknillisten Keskusliiton perustavan kokouksen pöytäkirja. 10

11 I Kuntien tekniset hajallaan Järjestäytymisen juuret Julkisen sektorin tekniset* viranhaltijat ja toimihenkilöt ovat perinteisesti muodostaneet erityisryhmän, joka ei ole oikein istunut perusvirkamiehen kaavaan. Teknisillä on ollut koulutuksen ja työtehtävien luoma vahva ammattikuntaidentiteetti: kunnan tai valtion palveluksessa oleva insinööri on ollut ensisijassa insinööri, vasta toiseksi virkamies. Kuntien tekniset ovatkin usein löytäneet luontevan vertailukohdan pikemminkin teollisuuden puolelta kuin muista virkamiehistä. Tämä erityispiirre on lyönyt leimansa myös teknisten virkamiesten ammatilliseen järjestäytymiseen. Järjestäytyminen alkoi ammattikunnallisista järjestöistä, joita perustettiin 1800-luvun lopulta lähtien. Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit perustivat Tekniska Föreningen i Finlandin (TFiF) vuonna 1880 ja suomenkielisen Suomen Teknillisen Seuran (STS; alunperin Suomenkielisten Teknikkojen Seura) Suomen Rakennusmestariliitto (myöh. Rakennusmestarien Keskusliitto) perustettiin 1905, Suomen Konepäällystöliitto 1906 ja Insinööriliitto Teknikoille ei syntynyt vastaavaa koko koulutustasoa kattavaa ammattikunnallista liit- * Sanalla teknillinen tarkoitettiin aiemmin nimenomaan teknillisen koulutuksen saanutta teknikkoa, insinööriä, diplomi-insinööriä tai arkkitehtiä. Tekninen tarkoitti puolestaan teknisessä toimessa työskentelevää toimihenkilöä, joka saattoi olla edennyt tehtäväänsä myös ilman koulutusta ns. pitkää linjaa pitkin. Teknillisen koulutuksen merkitystä korostavat järjestöt olivat ajoittain hyvinkin tarkkoja teknillisen ja teknisen välisestä merkitys- ja statuserosta. Esimerkiksi monet julkisen sektorin teknikot vieroksuivat vielä luvulla Teknisten Liittoa, koska he eivät pitäneet liittoa teknillisenä, vaan leimallisesti pitkän linjan miesten järjestönä. Tässä teoksessa käytetään pääsääntöisesti yleistermiä tekninen ilman em. jaottelua. 11

12 toa, mutta he perustivat lukuisia alakohtaisia yhdistyksiä, joista huomattavimmaksi muodostui vuonna 1925 perustettu Suomen Teollisuusteknikkojen Liitto (myöh. Teknisten Liitto). Nämä teknisten järjestöt olivat alunperin luonteeltaan ammatillis-aatteellisia: ne pyrkivät kokoamaan yhteen kaikki saman koulutustason tekniset, niin teollisuudessa kuin julkisissa viroissa työskentelevät, niin työnantaja- kuin palkansaaja-asemassa olleet. Järjestöjen ammatillis-aatteelliseen luonteeseen kuului myös se, että ne eivät olleet työmarkkinajärjestöjä vaan keskittyivät ennen kaikkea ammattikunnan keskinäiseen yhteydenpitoon ja koulutus- ja ammattitaitokysymyksiin. Kuntien tekniset toimihenkilöt muodostivat pitkään varsin harvalukuisen joukon. Yksittäisen kunnan palveluksessa saattoi olla yksi rakennusmestari ja muutamia sähkö- ja vesihuollosta sekä muusta teknisestä toimesta vastaavia insinöörejä ja teknikkoja. Kunnan tehtävien lisääntyessä ja teknistyessä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä myös teknisten määrä ja merkitys kasvoivat. Tekniset toimihenkilöt olivat kunnissa yleensä virka-asemaltaan työnjohtajia tai tätä korkeammassa esimiesasemassa, jolloin rajanveto työnantajaan päin oli ongelmallista. Ammattijärjestötoimintaa ei pidetty kaikin osin soveliaana ei edes tarpeellisena ja varsinkin korkeakoulutetut tekniset toimihenkilöt suhtautuivat omien etujen kollektiiviseen ajamiseen varauksellisesti. Asiat hoidettiin kunnan päättäjien kanssa mieluummin herrasmiessopimuksilla kuin joukkovoimalla. Vuonna 1943 säädetty valtion ja seuraavana vuonna säädetty kuntien virkamiehiä koskeva neuvotteluoikeuslaki antoivat viranhaltijoiden järjestöille ensi kerran oikeuden neuvotella virkamiehiä ja heidän palvelussuhteitaan koskevista kysymyksistä. Neuvotteluoikeuslaki ja toisen maailmansodan jälkeinen epävarmuus työmarkkinoilla antoivat sysäyksen kunta-alan teknisten viranhaltijoiden ja toimihenkilöiden järjestöjen perustamiselle, joista ensimmäisenä perustettiin kunta-alan työmarkkinayhdistykseksi Kunnalliset Rakennusmestarit r.y. Suomen Rakennusmestariliiton toimesta vuonna Lähinnä työnjohtajia edustava Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt r.y. (KTT) perustettiin vuonna 1946 ja seuraavana vuonna diplomi-insinöörien ja arkkitehtien yhdistys Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit r.y. (KIA). Kuntien ko- 12

13 nemestarit perustivat oman yhdistyksensä vuonna 1958 ja opistoinsinöörit puolestaan Kuntien Insinöörit ry:n (KI) vuonna Näistä KTT, Kunnalliset Rakennusmestarit, KIA ja Kuntien Konemestarit ry saivat myös neuvotteluoikeuslain mukaiset neuvotteluoikeudet. Kuntien tekniset järjestäytyivät perinteiseen tapaan koulutustason mukaan, mutta samalla tehtiin ensimmäiset yritykset käynnistää laajempaa yhteistyötä. KTT yritti heti perustamisensa jälkeen yhdistää kuntien tekniset toimihenkilöt yhteiseen liittoon, mutta epäonnistui. KTT liittyi pian Suomen Teollisuusteknikkojen Liiton jäsenyhdistykseksi ja kuului sitä kautta vastaperustettuun Suomen Teknillisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliittoon (STTK). Vuonna 1948 KTT irtautui teollisuusteknikoista, ja siitä tuli suoraan STTK:n jäsenjärjestö. Muut kunta-alan teknisten järjestöt eivät kiinnittyneet yhtä tiiviisti työmarkkinajärjestelmään. Niillä olikin yleensä läheisemmät suhteet omiin ammatillis-aatteellisiin järjestöihinsä kuin työmarkkinakeskusjärjestöihin: esimerkiksi Kunnalliset Rakennusmestarit oli alusta asti Suomen Rakennusmestariliiton jäsenyhdistys, ja Kuntien Insinöörit puolestaan liittyi vuonna 1966 Insinööriliittoon. Teknisten kaksoisjärjestäytyminen oli tavallista. Monet kuntien tekniset kuuluivat KVL:oon tai KTV:oon sekä omaan teknisten yhdistykseen ilman suurempaa ristiriitaa. Koska virkamiehillä ei ollut sopimuksilla sidottua työrauhavelvoitetta, ei kaksoisjärjestäytymistä koskevaa valintatilannetta tullut. Vaatimaton alku Alkuajan kuntien teknisten järjestöjä on toisinaan kutsuttu hieman vähättelevään sävyyn kerhoiksi tai jopa ompeluseuroiksi, koska niiden toiminta oli varsin pienimuotoista. Mahdollisuudet ajaa etuja olivat rajalliset, sillä julkisen sektorin virkamiehillä ei ollut sopimusoikeuksia eikä laillista oikeutta lakkoon tai muuhun työtaisteluun. Neuvotteluoikeuslaki antoi järjestöille vain oikeuden tulla kuulluksi, mutta kuulemisen jälkeen työnantaja saattoi päättää esimerkiksi palkankorotuksista oman kantansa mukaan. Tästä huolimatta kunta-alan ammattiliitot pyrkivät painostamaan työnantajat sopimaan asioista mahdollisimman sitovasti järjestöjen kanssa ennen päätöksentekoa. 13

14 Keskitettyä edunvalvontaa vaikeutti myös se, ettei kunnilla ollut ennen 1970-luvun alkua yhtenäistä työnantajapolitiikkaa, jolloin sekä palkkaus, kelpoisuusehdot että muut työsuhteen ehdot vaihtelivat kunnasta toiseen. Kuntien keskusjärjestöt Suomen Kaupunkiliitto, Maalaiskuntien liitto ja Finlands svenska landskommunernas förbund antoivat palkkasuosituksia, jotka yleensä seurailivat valtion palkkakehitystä. Suositukset loivat jonkinlaista linjaa kuntien palkkapolitiikalle, mutta viime kädessä virkapalkoista päätti itsenäisesti kunkin kaupungin, kauppalan tai kunnan valtuusto, kuntainliitoissa liittovaltuusto. Yhtenäisen kunnallisen järjestelmän puuttuessa palkkakiistat olivat yleensä luonteeltaan paikallisia. Teknisesti koulutettujen erityisesti insinöörien ja diplomi-insinöörien tarve kollektiiviseen etujen ajamiseen oli suhteellisen pieni aina 1960-luvulle saakka: työllisyystilanne oli hyvä, tulotaso tyydyt- Kunta-alan liitot Kunta-alan tärkeimmät ammattijärjestöt olivat 1960-luvulla vuonna 1918 perustettu Kunnallisvirkamiesliitto (KVL) sekä Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto (KTV) vuoteen 1958 asti Suomen Kunnantyöntekijäin liitto joka oli perustettu vuonna Kunnallisvirkamiesliitto, joka oli Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliiton (TVK) jäsenjärjestö, pyrki kokoamaan kuntien virkamiehet ja toimihenkilöt yhteiseen liittoon. KTV, joka oli Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) jäsenliitto, edusti puolestaan ennen kaikkea kuntien suorittavan portaan työntekijöitä, mutta sen riveihin kuului lisäksi runsaasti viranhaltijoita. KVL:oa ja KTV:oa erotti toisistaan paitsi hieman poikkeava jäsenprofiili myös ideologinen juopa: KVL miellettiin selvästi porvarilliseksi järjestöksi, kun taas KTV sitoutui SAK:n kautta osaksi työväenliikettä. Kahden suuren ohella vuonna 1950 perustettu akateemisesti koulutettujen keskusjärjestö Akava pyrki valvomaan kunnallisissa viroissa olevien jäsentensä etuja. Sen koulutuspohjainen järjestäytymisperiaate poikkesi ns. teollisuusliittoperiaatetta ts. järjestäytymistä työpaikan ja -tehtävän mukaan noudattavista KTV:sta ja KVL:sta. Teknisten keskusjärjestö STTK painotti toimintansa yksityiselle sektorille. Sen jäsenjärjestöissä (Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt, Suomen Konepäällystöliitto ja Teknisten Liitto) oli vielä 1960-luvulla vain muutamia satoja kunnissa työskenteleviä jäseniä. 14

15 tävä ja asema vakaa. Tyytymättömyyden aiheita alkoi kuitenkin vähitellen ilmetä. Lisääntyvä tekninen koulutus oli omiaan heikentämään teknisesti koulutettujen suhteellista asemaa työmarkkinoilla. Kuntien teknisen toimen virat ja toimet lisääntyivät jatkuvasti, mutta virkojen palkkataso alkoi jäädä teollisuuden palkoista jälkeen. Molemmat ilmiöt lisäsivät ammatillisen järjestäytymisen ja yhteisen edunvalvonnan houkuttelevuutta. Lisäksi työmarkkinoilla noudatettu, matalapalkka-aloja suosinut ns. solidaarinen palkkapolitiikka ja heikko reaalipalkkakehitys kohtelivat kuntien ylempien palkkaluokkien teknisiä tavalla, joka antoi lisäpontta järjestäytymiselle. Paineet alkoivatkin purkautua paikoin palkkaliikkeinä, joissa kuntien tekniset käyttivät painostuskeinoina hakusaartoja ja joukkoirtisanoutumisia vaatimustensa tueksi. Kohti keskitettyä järjestelmää Kuntien neuvottelujärjestelmä joutui muutospaineiden kohteeksi luvulla. Vuonna 1964 säädettiin ns. menettelytapalaki, jonka mukaan valtion virkamiesten palkantarkistukset seurasivat jatkossa teollisuustyöntekijöiden palkkojen muutoksia vuotuisen ansiotason muutosvertailun perusteella. Palkkojen tarkistuksista sovittiin valtioneuvoston käytännössä valtiovarainministeriön ja virkamiesten keskusjärjestöjen välisellä sopimuksella. Näin valtion virkamiesjärjestöt saivat ensi kerran laillisen, joskin rajoitetun sopimusoikeuden. Neuvottelu- ja sopimustoiminta keskitettiin supistamalla sopimuskelpoisten järjestöjen määrä neljään. Valtion menettelytapalain säätäminen käynnisti keskustelun vastaavan järjestelmän luomisesta kunta-alallekin. Kunnallisen sopimusjärjestelmän hajanaisuus herätti kasvavaa tyytymättömyyttä niin työnantaja- kuin palkansaajapuolella, ja kuntien keskusjärjestöt alkoivat yhdessä kaavailla kunnallista menettelytapalakia. Kunnallisen menettelytapalain valmistelu aiheutti liikettä kuntaalan ammattiliitoissa. Järjestelmän muuttaminen työnantajavaltaisesta sopimuspohjaiseksi oli ammattiliittojen näkökulmasta merkittävä uudistus, joka oli omiaan vahvistamaan liittojen asemaa. Tosin samalla näköpiiriin tuli järjestöjen välinen pudotuspeli: kuka saisi sopimusoikeudet? Vuosien mittaan kunta-alan neuvotteluoikeudet saanei- 15

16 den järjestöjen määrä oli noussut 25:een, mikä merkitsi käytännössä todellisen neuvottelutoiminnan jumiutumista. Eräänlaisena ennakkotapauksena saattoi pitää kunnallisten työntekijöiden ja virkamiesten eläkelain säätämistä vuonna Sen yhteydessä kolme edustavinta järjestöä (KVL, KTV ja Akava) sai oikeuden esittää edustajiaan Kunnallisen eläkelaitoksen valtuuskuntaan. Kunnallinen menettelytapalaki ei lopulta toteutunut, sillä julkisen sektorin neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän kehittäminen sai uuden suunnan. Osana ensimmäistä tulopoliittista kokonaisratkaisua (Liinamaa I) keskusjärjestöt sopivat maaliskuussa 1968, että valtion ja valtionapupalkkaisten virkamiesten työehdoista päätettäisiin täyden sopimusvapauden pohjalta, ts. virkamiesjärjestöt saisivat yksityisen sektorin kaltaisen sopimusoikeuden. Ratkaisua täydennettiin syyskuussa 1969 Liinamaa II -sopimuksessa, jossa sopimusvapauden periaate sovittiin ulotettavaksi kuntien viranhaltijoihin. Periaatteista sorvattiin komiteatyönä vuosina valtion ja kuntien virkaehtosopimusjärjestelmä, jota koskeva lainsäädäntö astui voimaan 1. joulukuuta Ensimmäinen kunnallinen virkaehtosopimus solmittiin jouluaattona Virkaehtosopimusjärjestelmä merkitsi neuvottelu- ja sopimustoiminnan keskittämistä, ja samalla neuvottelukelpoisten järjestöjen määrä supistui voimakkaasti. KVL ottaa aloitteen Kunnallisvirkamiesliitto huolestui asemastaan menettelytapalakia valmisteltaessa. Liitto seurasi tarkasti valtion sisarjärjestönsä Virkamiesliiton kokemuksia ja oli valmis reagoimaan muutospaineisiin tarvittaessa etukäteen. Vuonna 1965 perustettiin Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto (VTK), joka pyrki kokoamaan kaikki teknisen koulutuksen saaneet ja valtion teknisen alan viroissa ja toimissa työskentelevät yhteiseen järjestöön. VTK koostui neljästä koulutustasopohjaisesta järjestöstä, jotka edustivat valtion diplomi-insinöörejä ja arkkitehtejä, opistoinsinöörejä, rakennusmestareita sekä teknikoita. Ensimmäistä kertaa syntyi teknikoista diplomi-insinööreihin ulottuva, ns. vertikaalisesti järjestäytynyt teknisten etujärjestö; aiemmin tällainen koulutustasot ylittävä yhteistyö oli osoittautunut vaikeaksi. VTK:n perustaminen iski pahimmin Virkamiesliittoon, johon suuri 16

17 osa valtion teknisistä oli aiemmin järjestäytynyt. Virkamiesliiton näkökulmasta VTK:n perustaminen oli omiaan hajottamaan ja heikentämään valtion virkamiesten yhteistä edunvalvontaa. Kunnallisvirkamiesliitto halusi välttää vastaavan kunnallisella sektorilla ja pitää järjestökentän kontrollissaan. Niinpä liitto kutsui vuonna 1965 kunta-alalla toimivat ammattikunnalliset yhdistykset yhteiseen neuvottelukuntaan, jonka toimintaohje vahvistettiin tammikuussa Tämän Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunnan (KVTN) julkilausuttuna tarkoituksena oli toimia järjestöjen yhteistyöelimenä ja neuvotella kunta-alan virkamiesten ja toimihenkilöiden ammatillisista ja palkkausta koskevista kysymyksistä. Neuvottelukunta saattoi antaa järjestöille myös suosituksia, mutta suosituksia antaessaan sen oli oltava yksimielinen. Kunnallisten Viranhaltijain ja Toimihenkilöitten Neuvottelukunta kokosi Kunnallisvirkamiesliiton ohella varsin vaikuttavalta näyttävän joukon järjestöjä: Insinööriliitto Kunnalliset Rakennusmestarit ry Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit ry Kuntien Konemestarit ry Kuntien Teknillisten Toimihenkilöiden Liitto (ent. Kuntien Teknilliset Toimihenkilöt) Maanmittausinsinöörien Liitto Maanmittausteknikot ry Sosiaalityöntekijäin Liitto Suomen Rakennusinsinöörien Liitto Suomen Sähköteknikkojen Liitto KVTN:n puheenjohtajana toimi Kunnallisvirkamiesliiton toiminnanjohtaja Eero Kantola ja varapuheenjohtajana Kuntien Teknillisten Toimihenkilöiden Liiton (KTTL, aiempi KTT) puheenjohtaja, teknikko Eino Jumppanen. Neuvottelukunta kokoontui yleensä muutamia kertoja vuodessa. Kunnallisvirkamiesliiton ajatuksena lienee ollut se, että vetämällä myös ammatillis-aatteelliset järjestöt neuvottelukuntaan estettäisiin erillisten, pieniä ryhmiä edustavien ammattiliittojen synty. Kunnallisvirkamiesliiton toive yhtenäisestä KVL-vetoisesta kunta-alan koalitiosta ei toteutunut. KVTN:n kokouksiin osallistuneet tekniset tur- 17

18 hautuivat pian, sillä heidän mielestään neuvottelukunta kokoontui vain silloin, kun KVL tarvitsi tukea omille pyrkimyksilleen. Teknisten mielestä heidän erityiskysymyksensä jäivät jatkuvasti huomiotta. Tekniset olivat pieni erityisryhmä, joka oli keskimäärin paremmin palkattua väkeä kuin KVL:n valtaosa, joten he eivät tuntuneet kaikin osin sopivan liiton profiiliin. KVTN:n vaikutus teknisiin olikin täsmälleen päinvastainen kuin Kunnallisvirkamiesliitto oli toivonut. Yhteistyö KVL:n kanssa pikemmin herätti kuin tukahdutti teknisten haluja terävöittää omaa ammattikuntaista järjestäytymistä. Lisäksi neuvottelukunta toi eri koulutushaaroja ja -tasoja edustavat teknisten järjestöt yhteen laajemmin kuin koskaan aikaisemmin ja antoi hyvän pohjan teknisten keskinäiselle yhteistyölle. 18

19 II KTK:n perustaminen Kuntien Insinöörien heräte Ensimmäisen konkreettisen liikkeen kuntien teknisten yhteistyön tiivistämiseksi teki Kuntien Insinöörit ry. Teknisten yhteistyöelimen perustamista oli KI:n parissa pohdittu jo vuosia, ja helmikuussa 1968 Kuntien Insinöörien vuosikokous päätti, että yhdistyksen oli tehtävä aloite yhteistoiminnasta koko kuntien teknisen henkilökunnan kesken. Insinöörit katsoivat olevansa juuri sopiva ryhmä yhdistävänä linkkinä korkeakouluinsinöörien ja teknikkojen välillä. Kuntien Insinöörit lähetti 20. lokakuuta 1968 kirjeen KIA:lle, KTTL:lle, Kunnallisille Rakennusmestareille ja Kuntien Konemestareille. Huolellisesti muotoiltu kirje tiivisti KI:n arvion kunta-alan tilanteesta: Allekirjoittaneen Kuntien Insinöörit ry:n keskuudessa on todettu, että kuntien palveluksessa olevat teknilliset virkamiehet ja toimihenkilöt ovat huonosti järjestäytyneitä, mutta silti yleensä hyvin sijoittuneita ja palkattuja viime vuosina vallinneen insinööri- ja teknikkopulan vuoksi. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Jo nyt on havaittavissa sekä insinöörien että teknikoiden mutta myös muun koulutetun työvoiman ylitarjontaa. Syntyvässä kilpailussa saavat tällöin parhaiten järjestäytyneet pysymään palkkauksensa korkeimmalla tasolla. Koska Kunnallisvirkamiesliitto jäsenkuntansa kirjavuuden vuoksi ei ilmeisesti tarpeeksi tehokkaasti tule ajamaan teknillisen ryhmän etuja, niin esitämme harkittavaksi, olisiko perustettava valtion teknillisten virkamiesten esimerkin mukaisesti myös kunnalliselle sektorille esim. diplomi-insinöörien, insinöörien ja teknikoiden yhteinen työmarkkinajärjestö ajamaan kuntien palveluksessa olevien jäsenten- 19

20 sä palkka-, vakanssi- ym. asioita. Järjestö tulisi tarvittaessa käymään neuvotteluja Kaupunkiliiton, Kuntainliiton sekä eri kaupunkien ja kuntien kanssa em. asioista. Kuntien Insinöörit ry:n piirissä odotetaan kannanottoanne esitettyyn asiaan. Kaikki KI:n kirjeen saaneet neljä järjestöä vastasivat myönteisesti kevään 1969 kuluessa. Kuntien Insinöörit ei suinkaan jäänyt toimettomana odottamaan vastauksia, vaan tiedusteli epäluuloistaan huolimatta myös Kunnallisvirkamiesliitolta, olisiko KI:n mahdollista liittyä KVL:n jäsenjärjestöksi. Vastaus oli kielteinen: insinöörit olivat tervetulleita yksityisinä jäseninä Kunnallisvirkamiesliittoon, mutta KI ei voinut liittyä järjestönä. KVL:n järjestäytymisperiaate ei sallinut liiton sisällä ammattiryhmittäistä järjestäytymistä, vaan jäsenyys perustui paikallisyhdistysten henkilöjäsenyyteen. Kuntien Insinöörit oli tehnyt aloitteen, mutta konkreettisiin toimiin tarvittiin ulkopuolista apua. Valtion Teknillisten Virkamiesten Keskusliitto kamppaili Kunnallisvirkamiesliiton tavoin asemastaan työmarkkinakentässä. VTK toivoi parhaillaan valmisteltavan virkaehtosopimuslain yhteydessä pääsevänsä sopijajärjestöjen joukkoon. VTK kaipasi kuitenkin vahvistusta, ja varteenotettavana vaihtoehtona oli koota eri sektoreiden teknisiä mahdollisimman laajasti yhteen. VTK:n aloitteesta teknisten toimihenkilöiden järjestöt kokoontuivat keskustelemaan teknisten järjestäytymistilanteesta 9. kesäkuuta Asemien vahvistamiseksi hahmoteltiin kaikki teknisten järjestöt kattavaa yhteenliittymää, työnimeltään Suomen Teknisten Keskusliitto STK. Tähän tulisivat kuulumaan VTK:n lisäksi Kuntien Teknisten Keskusliitto KTK ja Yksityistoimialojen Teknisten Keskusliitto YTK, jotka kokoaisivat kaikki tekniset saman katon alle. KTK pitäisi puolestaan sisällään KIA:n, KI:n, Kuntien Teknisten Liiton (KTL, entinen KTTL, joka oli jälleen muuttanut nimensä) Kunnalliset Rakennusmestarit sekä Kuntien Konemestarit. Maanmittausteknikoiden sihteeri Anssi Kuusela muisteli järjestöjen toista kokousta 18. kesäkuuta 1969 parikymmentä vuotta myöhemmin: Esimieheni, silloinen katukorvausinsinööri [Tauno] Talvio Helsingin kaupungilta oli KIA:n eli Kunnallisinsinöörit ja -arkkitehdit ry:n puheenjohtaja, ja hän sitten kertoi mulle, että tämmöinen kokous on 20