Olen dokumentaristi, mikä ei tarkoita sitä, että minulla olisi objektiivista tietoa, yhtään mistään.

Transkriptio

1 Vanhuuden lähteillä luomuvanhuus hakusessa , Petteri Saario Olen dokumentaristi, mikä ei tarkoita sitä, että minulla olisi objektiivista tietoa, yhtään mistään. Objektiivinen tieto on ihmisten ulottumattomissa. Aina kun tietoon tartumme, saastutamme sen omilla kokemuksillamme ja maailmankuvallamme. Voin tehdä täällä puhuneelle Alf Rehnille kymmenen kysymystä ja valita vastauksista sen, mikä minulle sopii tai mikä istuu parhaimmin kulloiseenkin mediaan tai omaan maailmankuvaani. Voin jättää oleellisen kysymättä tai kysyä merkityksetöntä. Voin nostaa trivian suureksi ja antaa mahtavan pysyä piilossa. Voin valita haastateltavakseni professori Rehnin tai haastatella hänen sijastaan Tuomas Enbuskea tai Vappu Taipaletta. Objektiivisuus ei yksinkertaisesti ole mahdollista, minkä vuoksi en suostu piiloutumaan sen taa. Olen avoimen - ja ehkä jonkun mielestä hävyttömänkin subjektiivinen. Myös tänään täällä. Minua vaivaa aika tavalla se, miten vanhuutta mediassa käsitellään. Enkä tarkoita vain sitä, miten muut - kuten päättäjät, virkamiehet, tutkijat tai vanhustyötä tekevät - vanhuksiin julkisuuden perusteella suhtautuvat, vaan myös se, miten vanhukset itse itseään, toiveitaan ja tekemisiään tiedotusvälineissä kuvailevat. Syy ei tietenkään ole vain vanhusten, vaan myös heitä omien subjektiivisten lasiensa läpi tulkitsevien toimittajien, kuvaajien ja dokumentaristien. Vanhuus on yhdenmukaistettu, sisällöllisesti polarisoitu: latistettu ja ajallisesti typistetty, vaikka se voi olla neljä vuosikymmentä kestävä, useita toisistaan poikkeavia elämänvaiheita sisältävä ajanjakso. Kuusikymppinen on yhtä kaukana satavuotiaasta kuin kaksikymppinen kuusikymppisestä. Todellisuudessa vanhat ovat kaikista ikäryhmistä se värikkäin porukka, johon kuuluvien tavat ja tarpeet, luonne ja ulkoinen olemus poikkeavat enemmän toisistaan kuin mihinkään muuhun ikäryhmään kuuluvien. On myös hyvä kysyä, miten relevantti asia ikä ylipäätänsä on identiteetin määrittelijänä. Oman kokemukseni perusteella ihmisten eroavaisuuksia selittävät useimmiten paljon enemmän muut asiat kuin ikä. Kaikenikäisissä on vastuunkantajia ja vapaamatkustajia, egoisteja ja ekoisteja. Muutama sananen sanoista, niiden merkityksistä, tulkinnoista ja vaikutuksesta käsityksiimme ympäröivästä maailmasta.

2 Otetaan esimerkiksi sana "vanhus". Foneettisesti se on kaunis ja kuvaava sana, mutta koska sille on annettu usein kärsimykseen kallellaan olevia ja ihmisarvoa vähätteleviä merkityksiä, sitä vältellään ja sille etsitään kiertoilmaisuja. Täälläkin puhutaan senioreista. Vanhuutta pelätään ja vierastetaan, sitä demonisoidaan ja romantisoidaan, samalla tavalla kuin kuolemaa, jolle sillekin on löydetty runsaasti kiertoilmaisuja: yksi poistui joukostamme, toinen siirtyi tuonilmaisiin, kolmas nukkui pois, neljäs menehtyi... Olen ehkä tiukkapipoinen sanapoliisi, mutta minun mielestäni "seniori" on ärsyttävä lainasana. Sen käyttö kuvastaa hyvin sitä, että jopa vanhustyön ammattilaiset ja vanhusten edunvalvojat näkevät usein vanhuuden ja vanhat ihmiset jotenkin kummallisina erityistapauksina: milloin puolustuskyvyttöminä ja hauraina, milloin minäkin; joka tapauksessa objekteina, toiminnan kohteina. Vanhuksia pitää hoitaa, heille pitää tarjota hoivaa ja virikkeitä, heitä pitää aktivoida ja arvostaa... Totta kai. ilman muuta. Mutta tällaiseen ajatteluun sisältyy sudenkuoppia. Uskallan väittää, että iän korostaminen tarpeidemme ja vastuidemme määrittelyssä - identiteetin perustana, on ehkä tärkein syy siihen, että vanhuksilla ei koeta olevan samaa ihmisarvoa kuin niin sanotusti tuottavaa työtä tekevillä veronmaksajilla. Vanhuus ei ole oire eikä kohde, sen paremmin kuin nuoruus, raskaus tai murrosikä, vaan yhtä luonnollinen asia ja osa elämää kuin huussissa käynti. Olemme kadottaneet kyvyn suhtautua vanhenemiseen ja vanhuuteen luontevasti, luonnollisesti. Se on kohtalokasta maassa ja maanosassa, jossa vanhojen ihmisten määrä kasvaa suhteellisesti eniten maailmassa. Minä peräänkuulutan luomuvanhuutta. En ole vanhuuden mestari, tuskin kisällikään, ja kuten huomaan: ei näköjään suurin osa täällä olevistakaan. Ensimmäisessä Proud Age -seminaarissa oli ehkä satakunta osallistujaa, joukosta bongasin yhden oikean vanhuksen, Aira Samulinin. Niinhän siinä usein käy: haluamme auttaa vanhuksia ja edistää arvokasta vanhuutta, mutta osaammeko aidosti kuunnella vanhuksia itseään? Haluavatko he olla ensisijaisesti vanhustyön kohteita, vai itsenäisiä ja täysivaltaisia kansalaisia, jotka haluavat itse päättää omasta elämästään? Me tiedämme, että vanhusten suhteellinen osuus kasvaa. Parinkymmenen vuoden päästä lähes joka kolmas suomalainen on yli 65-vuotias; minulle riittää leikkikavereita virikekerhoihin. Tiedämme myös, että Suomessa väestö ikääntyy maailmanennätysvauhtia. Me tiedämme, että vanhustenhuolto ei toimi niin hyvin kuin sen pitäisi. Tiedämme, että

3 monissa laitoksissa hoitohenkilökuntaa on liian vähän, ja että inhimillistä läheisyyttä korvataan lääkkeillä, persoonallista kosketusta kalsealla rutiinilla. Me tiedämme, että liian monet vanhukset kokevat yksinäisyyttä ja tarvitsevat monenlaisia hoivapalveluja ja virikkeitä. Mutta mitä edellä mainittu ongelmakeskeinen lähestymiskulma todella kertoo vanhuuden ja vanhenemisen luonnosta ja vanhoista ihmisistä? Ehkä ei paljoakaan. Mutta se muovaa maailmankuvaamme, käsitystämme vanhoista ja vanhuudesta - ja samalla myös itsestämme ja vanhenemisestamme. Emme ehkä ole vanhuuden asiantuntijoita, mutta vanhenemisen enemmän tai vähemmän traumaattisia kokijoita olemme kaikki tyynni. Kokemusta voisi helpottaa, jos julkinen kuva vanhuudesta olisi vähemmän ongelmakeskeinen. Dokumentintekijänä uskallan väittää, että suhtautumisessamme vanhuuteen on ennen kaikkea kysymys siitä, mihin katseemme tarkennamme. Halutessamme voimme nähdä vanhuuden upeana, kiinnostavana, innostavana ja ennen muuta antoisana elämänvaiheena. "Ihminen alkaa elää vasta kun ymmärtää kuolevansa." Buddhaa ei turhaan pidetä viisaana. Woody Allen taas kysyi eräässä elokuvassaan, että mitä järkeä on elää, kun kumminkin kuolee. YK:n vanhenemisohjelman vetäjä Aleksandre Sidorenko valitti taannoin Suomessa käydessään, että teollisuusmaiden ihmiset pelkäävät hysteerisesti vanhenemista, hän itsekin pelkää. Pelot johtuvat stereotypioista, vakiintuneista tavoista käsitellä vanhenemista julkisuudessa. Sidorenkon mukaan mediassa on harvoin mitään myönteistä ikääntymisestä tai vanhuudesta. Vanhuus nähdään ongelmana ja taakkana, joka romahduttaa yhteiskunnan. Ajattelutapa vaikuttaa myös nuoriin; pitkäjänteisen elämäntavan sijasta haetaan pikavoittoja, niin ihmissuhteissa kuin työelämässä ja kaikenlaisten elämysten metsästämisessä. Ehkä pelot ovat selitys sille, että julkisuudelle on tehty onnistunut ja tehokas nuorennusleikkaus. Median näkökulmasta minäkin olen ikäloppu. Aleksandre Sidorenko sanoo, että suurin syntipukki vanhuskammoon on kuolemanpelko. Kuolema on korjattu pois. Mutta mitä kuolema on? Mitä kuolemassa kuolee vai kuoleeko mitään? Olen tehnyt luontodokumentteja ja ihmisen ja luonnon suhteesta kertovia dokumentteja, ja voin sanoa, että luonnon näkökulmasta tarkasteltuna ihminen - kuten kaikki muukin elollinen - syntyy ja

4 kuolee elämänsä aikana monta kertaa solujen uudistuessa. Luonnossa kuolema on elämän polttoainetta. Biologista kuolemaa ei yksinkertaisesti ole, on vain kulttuurinen ja hengellinen kuolema. Niissäkin kuolema kuuluu elämään; se tekee ihmisille omasta elämästä mysteerin. On tarve käsittää käsittämätön, kuten Minä kuolevainen -näyttelyn kokoamiseen tänne Turkuun aikanaan osallistunut Sirkku Pihlman osuvasti totesi. Olen 50-vuotias dokumenttielokuvan käsityöläinen, joka omien traumojensa, havaintojensa ja kokemustensa takia haluaa osallistua vanhuudesta käytävään julkiseen keskusteluun. Olen käsikirjoittamassa Vanhuuden lähteillä -dokumenttielokuvaa, joka toivottavasti valmistuu ennen kuin itse vaivun vanhuuden tuskan, hoivan ja virikkeiden täyttämään maailmaan. Kaikkien dokumenttieni tekeminen vie hyvän tovin, yleensä vähintään kolmesta viiteen vuoteen, joten ehkä tämä näkee päivänvalon joskus vuonna Moni on silloin kuollut. En kuitenkaan malta olla mainostamatta, että uudenvuodenpäivänä Teemalta tulee ohjaamani dokumentti Sven Quijote. Se kertoo talonpoikaiskulttuurin eloonjäämiskamppailusta Gotlannissa. Yksi päähenkilöistä on reippaasti 80-vuoden paremmalla puolen oleva Hilding Sigsarve. Hän asuu vaimonsa kanssa kolmen sukupolven maatilalla Etelä-Gotlannissa, neuvoo tarvittaessa tilan isäntää - omaa poikaansa - entisöi paikallista kirkkoa ja kalastaa armottomasti. Hilding, joka menehtyi, nukkui pois, siirtyi tuonilmaisiin, pari kuukautta sitten, sanoo dokumentissa viettävänsä elämänsä parasta aikaa. Vaimonsa on päinvastaisella kannalla: hän puhuu hieman surumielisenä ja alistuneena, kokien, ettei kukaan enää tarvitse häntä. Huomasitteko, että kuvailin äsken Sven Quijote -dokumentin Hildingiä sanomalla että hän on 80-vuoden paremmalla puolella? Suomen kieleen on vuosisatojen saatossa juurtunut viisaita kielikuvia, ajalta, jolloin kokemus oli arvokasta, elämän ja kuoleman kysymys. Toivottavasti viisaat kielikuvat säilyvät vastaisuudessakin. Olisihan se ollut kauheaa, jos minäkin olisin hiljattain siirtynyt 50 vuoden huonommalle puolelle. En aio tehdä dokumentissani, enkä täällä tänään, analyysiä vanhenemisesta enkä ylipäätänsä yhtään mistään. Heittelen ajatuksia vapaasti vasemmalta ja oikealta, täysin vastuuttomasti, tietäen, että joku tykkää ja toinen inhoaa. Sähköisen median olemusta arvioitaessa on hyvä pitää mielessä, että televisio tai elokuva on lähes onneton väline tiedon välittämiseen, mutta aivan ensiluokkainen väylä kiinnostuksen herättämiseen. Vaikuttamisen anatomiassa ei olekaan niin tärkeää se, mitä joku sanoo, vaan kuka sanoo ja miten hän asiansa sanoo. Huomattavasti kiinnostavampaa ja uskottavampaa on kuulla ihmistä, joka puhuu niin sanotulla perstuntumalla, kokemuksen rintaäänellä, vaikka hän olisi kuinka paha änkyttäjä tahansa, kuin sujuvasanaista "asiantuntijaa", jolla ei ole aiheesta omakohtaista kokemusta.

5 Throug the heart to to brain toimii elokuvassa ja televisiossa huomattavasti paremmin kuin throug the brain to the heart. Siksi nyt, kun etsin päähenkilöitä ja valitsen kohtauksia dokumenttielokuvaani, tarvitsen juurevia vanhoja ihmisiä, jotka tekemällä ilmaisevat väkevästi itseään. En kuitenkaan etsi teräsvaareja ja -muoreja tai tervaskantoja, jotka satavuotiaina juoksevat maratoneja, vaan aivan tavallisia iästään ylpeitä vanhuksia, jotka ovat mielellään sen verran rohkeita, että uskaltavat esiintyä dokumentissani myös ilman vaatteita. Miksikö? Siksi, että haluan kuvata vanhuuden estetiikkaa, kauniisti, koko elämän kokemusten kartta kehoon tatuoituneena. Vanhan ihon topografiassa valo leikittelee kauniimmin kuin pinkeällä nuorella hipiällä. Onnellisuutta on tutkittu aika tavalla. Tutkimusten mukaan me suomalaiset kuulumme maailman onnellisimpien kansojen joukkoon. (Toiset tutkimukset tosin kertovat, että maissa, joissa ihmiset kokevat itsensä onnellisimmiksi, tehdään myös eniten itsemurhia.) Olen alkanut pohtia kokemuksen merkitystä onnellisuuden ja hyvän elämän tunteen synnyttäjänä ja ylläpitäjänä. Jospa onkin niin, että ihminen, joka tuntee välittävänsä hyödyllistä kokemusta ympäristöönsä, on lähtökohtaisesti onnellinen? Myös ilman sen suurempia mainetekoja, vaikka vain vanhuksena vuodeosastolla maatessaan? Isäni kuoli viime vuonna maattuaan sitä ennen vuoden letkuissa, pystymättä liikkumaan, puhumaan tai syömään. Loppuun asti hän kuitenkin säilytti arvokkuutensa ja elämäntahtonsa. Luulen, että hän koki oman harvinaisen sairautensa tuoman kokemuksen olevan avuksi muille. Vallitsevan ihanteen mukaan kauneus yhdistetään nuoruuteen ja seksikkyyteen. Seksikkäiden nuorten naisten ja miesten vyöry on jotain sellaista, että sen edessä typertyy, lähes halvaantuu. Dokumentaristin - etenkin luontodokumentaristin - kameran läpi katsottuna maailma voi näyttää perin toisenlaiselta. Nuori onkin aika mitäänsanomaton ja tylsä, mutta vanha kaunis. Vanha ihminen on samalla tavalla kaunis ja kiinnostava kuin vanha metsä: paljon enemmän elämää täynnä kuin nuori taimikko. Mutta mehän emme sitä huomaa, vaan kaadamme vanhat metsät ja kärräämme kauniit vanhat ihmiset piiloon julkisuudesta. Tai noh, saavat he julkisesti näyttäytyä, kunhan näyttävät nuorekkailta. Anti age on real cage: häkki, johon joutunut on hukassa, vääjäämättömästi häviämään tuomitussa taistelussa. Ainoat, jotka tässä sodassa voittavat, ovat anti age - tuotteiden valmistajat, myyjät ja plastiikkakirurgit.

6 On jossain määrin hämmentävää, että monet vanhat eivät itse huomaa, miten koomiselta heidän ikääntymistä vastaan käymänsä kamppailu usein näyttää. Olen havainnut, että anti age -ajattelu on levinnyt valtamediasta myös vanhoille suunnattuihin julkaisuihin. Yhä harvemmiksi käyvät ne vanhat ihmiset, jotka haluavat näyttää juuri sen ikäisiltä kuin ovat, ylpeästi ja rinta rottingilla. Sitä paitsi vanhuus on myös seksikästä. Oma isoäitini, joka kuoli 95-vuotiaana, oli todellinen vilkkusilmä, samoin 83-vuotiaana kuollut isäni isä. Toivottavasti olen perinyt edes pienen osan tuosta hurmaavasta kevytkenkäisyydestä. Olen pohtinut, missä määrin käsityksemme kauneudesta vaikuttaa sosiaalisen reviirimme muotoutumiseen. Sekoittuvatko eri-ikäiset ihmiset muualla paremmin kuin meillä Suomessa? Tai onko esimerkiksi sokeiden keskuudessa ystäväpiiri ikärakenteeltaan näkeviä heterogeenisempi siis rikkaampi? Haluan vielä sanoa muutaman sanasen lisää lempiaiheestani: kokemuksesta - ja omista kokemuksistani - sen kohdatessani. Olen kuvannut eri puolilla maailmaa: Afrikassa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa, Venäjän syrjäseuduilla - hyvin erilaisissa kulttuureissa - ainakin noin näennäisesti. Olen tehnyt seuraavan havainnon: Mitä lähempänä luontoa ihmiset elävät, sitä enemmän he arvostavat kokemusta, siis ikää. Mitä useamman metson kiiman, muikunkudun tai kuivuuden ihminen on kokenut, sitä arvokkaampi hän yhteisölleen on. Siksi Afrikassa saatetaan surra kuukausia vanhusta, joka on kuollut ja vienyt mukanaan kultaakin arvokkaampaa kokemusta ja näkemystä. Surijoita saattaa tulla satojen kilometrien takaa surujuhlaan osallistumaan. Lapsen kuolema sen sijaan on monissa paikoissa tuiki arkipäiväistä: sitä surraan lähipiirissä, harvemmin yhteisön voimin. Näin myös Suomessa ennen. Nykyisin vanhusten kuolemaa ei meillä - ellei kyse ole todella merkittävästä henkilöstä - noteerata juuri lainkaan. Sen sijaan lapsen kuolema on aina suuria tunteita herättävä tapahtuma, josta revitään näyttäviä otsikoita. Kerroin puhuvani vastuuttomasti, niitä näitä. Olin tosissani. Mutta se oli aasinsilta myös seuraavaan teemaan, jota aion käsitellä dokumentissani: vastuuseemme ihmisyhteisön jäseninä ja elonkehän asukkaina. On sietämätöntä, että vastuuta kannetaan tai ollaan kantamatta iän perusteella. Jokaisella, ihan jokaisella, ikään riippumatta, on vastuu lähimmäisistä ja luonnosta - ja tulevaisuudesta. Hyvä, jos osaamme olla läsnä - jos emme muuten niin joogan avulla - mutta hyvät ystävät: ei tämän hetken suurin ongelma ole se, että emme kykene elämään hetkessä, vaan juuri

7 päinvastoin: elämme hetkessä kuin viimeistä päivää, ymmärtämättä, että ihmisenä olemiseen kuluu huomenlahjana vastuu huomisesta, vastuu ottaa oppia menneestä ja ymmärtää, että kaikella mitä teemme, on seurauksia. Tämän hetken ongelmat ovat mitä suurimmassa määrin, olkoot kyse luonnosta, eriarvoisuuden lisääntymisestä, talouden rakenteiden horjumisesta, vähemmistöjen sortamisesta, ikärasismia... entisten sukupolvien synnyttämiä. Vanhusten kohteluunkin, olkoon se millaista tahansa, suurimpia syyllisiä ovat ne, jotka ovat nykyisen yhteiskunnan rakenteet ja toimintatavat luoneet, niitä tukeneet ja vahvistaneet: siis nykyiset ikäihmiset, jotka ovat tietämättömyyttään tai tieten tahtoen tehneet aikanaan huonoja päätöksiä, joiden hedelmiä nyt korjaamme. Siellä ajatellaan: että nyt tuokin alkaa syyllistää vanhuksia. Syyllistänkö? Kyllä. Provosoinko? Kyllä. Siksi, että vastuun kantaminen ei pääty johonkin tiettyyn ikään. Myös ja ennen muuta vanhuksilla on vastuu itsestään ja muista. Heillä on monin verroin enemmän arvokasta kokemusta kuin meillä nuoremmilla, se pitää saada yhteiskunnan käyttöön, emme me näistä ongelmista muuten selviä. On vaikeaa olla täysivaltainen, jos itse typistää itsensä. Palataanpa dokumenttielokuvaan Vanhuuden lähteillä. Millainen siitä tulee? En tiedä. Elämä yllättää, aina. Se yllätti, kun aina terve isäni sairastui vakavasti juuri eläkkeelle päästyään ja kuoli pois. No, onneksi osa isän kokemuksista elää minussa, lapsissani ja kaikissa tapaamissani. Kokemus on ikuista, se ei kuole kuolemassakaan. Siksi sen välittäminen on niin tärkeää. En tiedä, millainen dokumentistani tulee. Mutta sen tiedän miten se luultavasti alkaa. Kuvaan vanhaa metsää, pökkelöineen, liekopuineen. Vanha metsä on kaunis. Se ylläpitää rikasta elämää: uhanalaisista lajeistamme lähes puolet elää vanhoissa metsissä. Vanhassa metsässä elämän ja kuoleman luonne - luonto - näyttäytyy aidoimmillaan. Metsän arvokkain puu on kuoleva puu, koska kuoleva puu ylläpitää rikasta elämää. Toivon saavani kuvata arvokasta kokemusta ja tallentaa sen tuomaa näkemystä aitojen vanhusten välittäminä. Toivon löytäväni polkuja hyvään omaan vanhuuteen...vaikka luulenkin, ettei se poikkea millään tavalla hyvästä elämästä ylipäätänsä. Toivon saavani dokumentoiduksi ennakkoluulottomuutta, suvaitsevaisuutta, virkeitä ja

8 klenkkoja ihmisiä, luovia ratkaisuja, joiden avulla vanheneminen ja vanhuus näyttäytyvät luonnollisina ja hyvinä asioina. Joskus nuorena kirjoitin mummoani ajatellen, että kurtut eivät elämää kutista. Olen yhä, pikku hiljaa itsekin rypistyessäni, samaa mieltä. Koska Vanhuuden lähteillä -dokumenttini alaotsikkona on löytöretki onnelliseen vanhuuteen, toivon saavani hyviä vinkkejä. Tässä vaiheessa matkaani olen aika väkevästi siinä uskossa, että tärkein yksittäinen asia hyvän vanhuuden kokemisessa on riittävän vahva tunne siitä, että on aidosti tarpeellinen. Toistan vielä sen, jonka hetki sitten sanoin: Jospa onkin niin, että ihminen, joka tuntee välittävänsä hyödyllistä kokemusta ympäristöönsä, on lähtökohtaisesti onnellinen? Myös ilman sen suurempia mainetekoja, vaikka vain vanhuksena vuodeosastolla maatessaan?