VERTAILEVA TUTKIMUS LESKENELÄKEJÄRJESTELMISTÄ TANSKASSA, ISOSSA-BRITANNIASSA, RANSKASSA, ITALIASSA JA SUOMESSA

Transkriptio

1 VERTAILEVA TUTKIMUS LESKENELÄKEJÄRJESTELMISTÄ TANSKASSA, ISOSSA-BRITANNIASSA, RANSKASSA, ITALIASSA JA SUOMESSA Marjukka Turunen Topsos Sosiaalivakuutuksen ammatillinen lisensiaattitutkimus Sosiaalitieteiden laitos Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Turun yliopisto Elokuu 2010 Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen julkaisuja Sarja D: 5/2010 Sosiaalivakuutuksen ammatilliset lisensiaattitutkielmat ISBN

2 TURUN YLIOPISTO Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta/sosiaalitieteiden laitos, sosiaalipolitiikka TURUNEN, MARJUKKA: Vertaileva tutkimus leskeneläkejärjestelmistä Tanskassa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja Suomessa TOPSOS Sosiaalivakuutuksen ammatillinen lisensiaattitutkimus 75 sivua, 5 liitesivua Elokuu 2010 Tässä tutkimuksessa vertaillaan viiden eri Euroopan maan leskeneläkejärjestelmiä ja tarkastellaan, miten maiden leskeneläkejärjestelmät sijoittuvat eri hyvinvointivaltiomalleihin. Perheen elättäjän kuoleman jälkeistä toimeentuloturvan muutosta korvaamaan on säädetty eri maiden eläkejärjestelmiin leskeneläkkeitä ja muita vastaavia etuuksia. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana perhemalleissa on tapahtunut suuria muutoksia. Avioerojen, avoliittojen sekä avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä on lisääntynyt Euroopassa. Myös yksinhuoltajuus on lisääntynyt. Naisten työssäkäynti on kasvanut, lisäksi eliniän odote on noussut sekä miehillä että naisilla. Tutkimuksessa selvitetään vastausta mm. kysymykseen, ovatko leskeneläkejärjestelmät pysyneet edellä mainittujen yhteiskunnallisten muutosten mukana ja miten tutkimuksen kohteena olevien maiden leskeneläkejärjestelmät sijoittuvat eri hyvinvointivaltiomallijaotteluihin. Tutkimuksen teoreettisessa osiossa selvitetään erilaisia hyvinvointivaltiomallijaotteluja (luku 2). Lisäksi tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia, joilla on vaikutusta leskeneläkejärjestelmiin sekä tämän päivän leskiä ja leskeneläkkeitä (luku 3). Luvussa 4 käsitellään tutkimuksessa käytetyt aineistot ja metodit. Tämän jälkeen selvitetään kunkin vertailumaan leskeneläkejärjestelmien sisältö sekä vertaillaan järjestelmien yhteneväisyyksiä ja eroavuuksia (luku 5). Avainsanat: leski, eläke, leskeneläke, eläkejärjestelmä, hyvinvointivaltiomalli, kansainvälinen vertailu

3 SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 2. HYVINVOINTIVALTIOMALLIJAOTTELUT JA LESKENELÄKE- JÄRJESTELMÄT 2.1. Hyvinvointivaltiomallien perinteinen jaottelu 2.2. Naiset hyvinvointivaltiomallijaotteluissa 3. PERHEMALLIEN MUUTOKSET, NAISTEN TYÖSSÄKÄYNNIN KEHITTYMINEN JA LESKENELÄKKEET TÄNÄ PÄIVÄNÄ 3.1. Perhemallien muutokset 3.2. Naisten työssäkäynnin muutokset 3.3. Lesket ja leskeneläkkeet 2000-luvulla 4. TUTKIMUSTEHTÄVÄ, AINEISTO JA MENETELMÄT 4.1. Aiempi tutkimus 4.2. Tutkimuksen tavoite ja tutkimusaineisto 5. LESKENELÄKEJÄRJESTELMIEN VERTAILU 5.1. Leskeneläkejärjestelmät ja etuudet 5.2. Edunjättäjää koskevat edellytykset Edunjättäjän ikä Edunjättäjän kuuluminen vakuutukseen 5.3. Leskeä koskevat edellytykset Lesken suhde edunjättäjään Avio- tai avoliiton tai rekisteröidyn parisuhteen pituus Lesken ikä Lasten huoltaminen 5.4. Leskeneläkkeen määrä 5.5. Uuden avio- tai avoliiton tai rekisteröidyn parisuhteen vaikutukset 6. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET LÄHTEET LIITTEET

4 Kuviot Kuvio 1. Avioliittojen määrän muutos vuosina (avioliittojen määrä kyseisenä vuonna suhteessa keskimääräiseen väestöön, määrä tuhansissa henkilöissä) Kuvio 2. Avioerojen määrän muutos vuosina (avioerojen määrä kyseisenä vuonna suhteessa keskimääräiseen väestöön, määrä tuhansissa henkilöissä) Kuvio 3. Avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset vuosina (prosenttiosuus kaikista syntyneistä lapsista) Kuvio 4. Naisten työssäkäynnin muutos vuodesta 1965 vuoteen 2006 eräissä OECD maissa (15-64 v., prosenttiosuus saman kohderyhmän koko väestöstä) Kuvio 5. Leskeneläkkeisiin käytetyt julkiset varat vertailumaissa vuosina (prosenttia bruttokansantuotteesta) Kuvio 6. Leskeksi jääneet yli 60-vuotiaat naiset eräissä maissa (prosenttimäärä saman ikäluokan koko väestöstä) Kuvio 7. Leskeksi jääneet yli 60-vuotiaat miehet eräissä maissa (prosenttimäärä saman ikäluokan koko väestöstä) Kuvio 8. Eliniän odote miehillä eräissä Euroopan maissa (vuosia 65 v. täytt. henkilöllä) Kuvio 9. Eliniän odote naisilla eräissä Euroopan maissa (vuosia 65 v. täytt. henkilöllä)

5 Taulukot Taulukko 1. Leskeneläkejärjestelmiä koskevat ensimmäiset lainsäädännöt vertailumaissa Taulukko 2. Vertailumaiden sijoittuminen eri hyvinvointivaltiomalleihin Taulukko 3. Leskeneläkejärjestelmät tutkimuskohteena Taulukko 4. Leskeneläkkeen saamisedellytykset Taulukko 5. Leskeneläkkeiden maksaminen eri eläkejärjestelmistä Taulukko 6.1. Edunjättäjän iän vaikutus leskeneläkeoikeuteen ja eläkkeen määrään Taulukko 6.2. Edunjättäjän vakuutukseen kuuluminen Taulukko 6.3. Leskeneläkkeen saajan suhde edunjättäjään ja eläkkeen saamisen edellytykset Taulukko 6.4. Leskeneläkkeensaajat eri eläkejärjestelmissä Taulukko 6.5. Avioliiton tai vastaavan parisuhteen pituuden vaikutus leskeneläkeoikeuteen ja määrään Taulukko 6.6. Lesken iän vaikutus leskeneläkeoikeuteen ja eläkkeen määrään Taulukko 6.7. Huollettavana olevien lasten vaikutus leskeneläkeoikeuteen ja eläkkeen määrään Taulukko 7. Leskeneläkkeen määräytyminen Taulukko 8. Uuden avio- tai avoliiton tai rekisteröidyn parisuhteen vaikutukset leskeneläkeoikeuteen

6 1 1. JOHDANTO Ei vaimon perintö riitä kuin Tuomaanpäivästä jouluun. - lokalahtelainen sananlasku - Perhe-eläkejärjestelmien tavoitteena on turvata perheenhuoltajan ja puolison kuolemantapauksen aiheuttamia välittömiä vaikutuksia perheen toimeentuloturvaan sekä auttaa perhettä sopeutumaan uusiin, muuttuneisiin olosuhteisiin. Yleistavoitteena on pidetty perheen vähimmäistoimeentulon takaamista sekä saavutetun kulutustason turvaamista. Eläkejärjestelmistä maksetaan tukea kuolleen henkilön leskelle (leskeneläkkeet) ja huoltajansa menettäneelle lapselle (lapsen- ja orvoneläkkeet). Perhe-eläkejärjestelmät ovat syntyneet aikana, jolloin mies on ollut perheen elättäjä ja hänen kuoltuaan naisleski ja alaikäiset lapset ovat jääneet vaille toimeentulon turvaa. Leskeneläkkeet on useissa maissa alun perin kohdennettu naispuolisille leskille ja vielä 1960-luvulla varsin useassa maassa eläkeoikeus leskenosalta oli rajoitettu koskemaan yksinomaan naispuolisia leskiä (Sosiaalipoliittisen ohjelmatoimikunnan mietintö I 1968, 46). Edunjättäjällä (kuollut puoliso) on tarkoitettu nimenomaan miespuolista henkilöä. Sittemmin tasa-arvo on toteutettu leskeneläkkeiden osalta, kaikissa Euroopan maissa leskeneläkkeet maksetaan nykyisin myös miespuoliselle leskelle (MISSOC 2009). Sosiaalipoliittinen ohjelmatoimikunta (1968) linjasi Suomessa perhe-eläkkeiden tehtävät esittäessään yleisen perhe-eläkejärjestelmän luomista seuraavasti: "Perhe-eläkkeiden tehtävänä on ollut eläketapahtuman aiheuttamien taloudellisten muutosten eliminoiminen. Tarkoituksena on ollut turvata leskelle ja orvoille perheenhuoltajan kuoleman jälkeen samat kulutusmahdollisuudet kuin heillä oli perheenhuoltajan eläessä. Koska nämä kulutusmahdollisuudet perheenhuoltajan eläessä olivat lähinnä riippuvaiset aikoinaan perheenhuoltajan ansioista, perheeläkkeet tulevat määriltään ensinnäkin mitoitettavaksi perheenhuoltajan ansioiden mukaan sekä sitten sidottavaksi vastaavien ansioiden kehitykseen. Perheeläkkeiden kohdalla on kuitenkin syytä nähdä tavoitteet kaksiasteisina: ensinnä on kysymys tietystä peruseläketurvasta, toisin sanoen tietyn vähimmäiskulutustason turvaamisesta; kun peruseläketurva on saavutettu, tämän jälkeen on tavoitteena perheenhuoltajan saavuttaman kulutustason turvaaminen perheenhuoltajan kuoleman jälkeen hänen perheelleen. (Sosiaalipoliittisen ohjelmatoimikunnan mietintö I 1968, )" Mietinnössä todetaan myös, että eläketapahtuman jälkeen leskiperhe joutuu monessakin suhteessa uusiin olosuhteisiin, joissa perheen kohdalla muodostuu uusia tarpeita. Näin

7 2 ollen leskiperheiden sosiaalipoliittisen tuen katsottiin tuolloin edellyttävän myös uusien, ei pelkästään eläketapahtumaa edeltävien kulutusmahdollisuuksien turvaaminen. Perhe on niin käsitteenä kuin elämän tosiasiallisena piirinäkin kulttuuriinsa sidottu, mutta samalla ajallisesti muuttuva instituutio (Perhekäsitetyöryhmän muistio 1993, 2). Perhe on yksi merkittävimmistä taloudellisen turvan ja hoivan tuottajista. Perhemuodot ovat kuitenkin muuttuneet länsimaissa kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana (Hakovirta 2006, 17). Avioerojen ja myös avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrä on kasvanut ja avioliittojen määrä laskenut. Leskien osalta merkittävää on myös eliniän odotteen kasvu sekä miehillä että naisilla kaikissa maissa (ks. lisää luku 3). Leskeneläkejärjestelmät ovat kohdentuneet ja kohdentuvat edelleen enemmän alaikäisiä lapsia huoltaville leskille kuin yksinasuville, iäkkäämmille leskille. Yksinasuville leskille on eri maiden leskeneläkejärjestelmissä yleensä asetettu lisäedellytyksiä (esimerkiksi avioliiton kesto, lesken ja edunjättäjän ikä yms.), jotta eläke voidaan myöntää. Alaikäisten lasten huoltaminen on sitä vastoin yksistään riittänyt leskeneläkkeen myöntämiseen. Leskeneläkkeet on myönnetty pääsääntöisesti avioliitossa olevalle leskelle. Avoliitossa olevia leskiä eivät kaikkien maiden järjestelmät kata (ks. alaluku 5.3.1). Ensimmäiset sosiaaliturvajärjestelyt ovat olleet erilaisia yksityisoikeudellisia järjestelyitä, joilla on pyritty ohjaamaan yksityisvarallisuutta yhteiskunnallisesti järkevällä tavalla. Tällaisia ovat myös leskien sosiaaliturvan ensimmäiset järjestelyt 1700-luvun alkupuolelta. Huomenlahjaa on pidetty ensimmäisenä lesken toimeentuloturvan muotona. Huomenlahja, joka alun perin annettiin morsiamelle korvaukseksi neitsyyden menettämisestä, aktualisoitui vasta antajansa kuoleman jälkeen ja määräytyi antajan sosiaalisen aseman mukaan. Kaupunkilaisleski sai huomenlahjan vain, jos liitto oli ollut lapseton. Ero maalaislesken ja kaupunkilaislesken välille tehtiin sen vuoksi, että naimaosat kaupungeissa ja maaseudulla olivat erisuuruiset. Leskellä oli tuolloin myös paremmat oikeudet kuin naimattomalla naisella tai aviovaimolla; leski sai itsenäisesti hallita varojaan. (Tuominen 1988; ks. Lehtiniemi 1985.) Muutamissa Euroopan maissa (mm. Ruotsi-Suomessa) oli ammattikohtaista avustuskassatoimintaa jo ennen 1800-lukua, mutta vasta tuolloin alkoi työalakohtainen eläketurva kehittyä myös leskeneläkkeen osalta. Aikaisemminkin erityisiä ryhmiä varten oli olemassa järjestelmiä. Tällainen oli esimerkiksi Ison-Britannian sotaleskille säädetty

8 3 sosiaaliturvajärjestelmä, joka oli voimassa 1500-luvun lopulta 1600-luvun lopulle (Hudson 1995). Perhe-eläkejärjestelmiä koskevat lainsäädännöt on säädetty tutkimuksen kohteena olevissa maissa vaihtelevasti eri vuosina 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Taulukossa 1 on esitetty se, milloin vertailumaiden ensimmäiset leskelle maksettavia eläkkeitä koskevat lainsäädännöt ovat tulleet voimaan. Taulukko 1. Leskeneläkejärjestelmiä koskevat ensimmäiset lainsäädännöt vertailumaissa Maa Vuosi Eläkejärjestelmä Tanska 1964 Palkansaajien lisäeläkejärjestelmän leskeneläke Kansaneläkejärjestelmän leskeneläke 1955 Iso-Britannia Pakollinen perhe-eläkevakuutus pienituloisille työntekijöille Kansaneläkelain perhe-eläke Ranska 1945 Palkansaajien työeläkejärjestelmän perhe-eläke Italia 1968 Palkansaajien eläkejärjestelmän perhe-eläke Suomi Työeläkejärjestelmän perhe-eläke Kansaneläkejärjestelmän perhe-eläke Lähde: Aarnio & Janhunen 1977, Leskeneläkkeitä sisältyy kattavasti eri maiden eläkejärjestelmiin. Euroopassa EU- ja ETA-maiden sosiaaliturvajärjestelmistä Latvia on ainoa maa, jonka sosiaaliturvajärjestelmään ei sisälly erillistä varsinaista leskeneläkettä. Myös Euroopan maiden ulkopuolisissa maissa leskeneläkkeet esiintyvät laajasti osana varsinaisia omaeläkejärjestelmiä (ks. liite 1). Toisaalta varsinaisten leskeneläkkeiden lisäksi tai sijasta eri maiden sosiaaliturvajärjestelmät sisältävät usein mm. leskelle maksettavia perheavustuksia ja muita etuuksia. Leskeä tuetaan siten taloudellisesti puolison kuoleman jälkeen myös niissä valtioissa, joissa varsinaista leskeneläkejärjestelmää ei ole. Joissakin maissa varsinaisten leskeneläkkeiden sijasta tai lisäksi leski voi saada esimerkiksi vanhuuden tai työkyvyttömyyden perusteella erillisiä eläkkeitä taikka avustuksia. Niissä maissa, joissa ei lapsen- tai orvoneläkejärjestelmiä esiinny ja leskelle jää huollettavakseen alaikäisiä lapsia, maksetaan eloonjääneelle huoltajalle yleensä lisäkorvausta joko leskeneläkejärjestelmästä taikka muusta, esimerkiksi perheetuusjärjestelmästä. (MISSOC 2008.)

9 4 Perhe-eläkejärjestelmien lisäksi useissa Euroopan maissa maksetaan myös hautaus- tai kuolinavustusta, joka on kertaluonteinen etuus ja maksetaan henkilölle, joka huolehtii vainajan hautauksesta (ks. liite 2). Tämän tutkimuksen ulkopuolelle on rajattu perheeläkejärjestelmien sisältämät lapsen- ja orvoneläkkeet, hautausavustukset sekä epävirallisen tai kolmannen sektorin tuottamat tukimuodot leskelle. Myöskään muita kuin eläkejärjestelmien sisältämiä tulonsiirtoja ei tutkita. Mikä on leskeneläkejärjestelmien merkitys tänä päivänä muuttuneiden perhemallien ja yhteiskunnan muutosten myötä? Leskeksi jäädään yhä vanhempana eliniän odotteen kasvaessa eikä leskellä yleensä tällöin ole enää alaikäisiä lapsia huollettavanaan. Perheen toimeentulo turvataan nykyisin yhä useammissa perheissä molempien puolisoiden työtulojen perusteella, kahden elättäjän perhemallin leviäminen Euroopassa on muuttanut vastuita ja velvollisuuksia perheiden sisällä. Naisten työssäkäynnin lisääntymisen myötä naisleskelle kertyneen oman työeläkkeen määrä on kasvanut ja tarve leskeneläkkeeseen ei tällöin ole enää niin suuri. Käsillä olevassa tutkimuksessa haetaan vastausta seuraaviin kysymyksiin: Miten eri maiden leskeneläkejärjestelmät eroavat toisistaan? Kuka katsotaan kunkin maan järjestelmässä leskeksi? Millaisia vaatimuksia eri maiden leskeneläkejärjestelmissä esitetään edunjättäjälle ja leskelle? Onko eri maiden järjestelmissä yhteneväisyyksiä leskeneläkkeiden määrän laskennan suhteen? Miten eri hyvinvointivaltiomallit ja niiden jaottelut pitävät paikkaansa tarkasteltaessa leskeneläkejärjestelmiä? Näiden kysymysten kautta pohditaan sitä, vastaavatko leskeneläkejärjestelmien tavoitteet nykyyhteiskunnassa muuttuneita perhemalleja ja työmarkkinoiden muutoksia eli sitä, ovatko leskeneläkejärjestelmät muuttuneet ajassa sosiaaliturvajärjestelmille asetettavien vaatimusten mukaisesti? Leskeneläkejärjestelmiä ei ole tutkittu kovin paljoa verrattuna muihin eläkejärjestelmiin (mm. vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkejärjestelmät). Leskeneläkkeistä on tehty kansallista tutkimusta ja myös kuvailevia selvityksiä. Kansainvälisesti vertailevaa tutkimusta on kuitenkin tehty hyvin vähän. (ks. alaluku 4.1.) Samalla kun muut sosiaaliturvan muodot ovat toistuvasti olleet erilaisten kansainvälisten vertailujen kohteena, ei leskeneläkejärjestelmiin ole tästä näkökulmasta kohdennettu juuri huomiota. Tutkimus mahdollistaa siten eri maiden leskeneläkejärjestelmien

10 5 eroavuuksien ja yhteneväisyyksien vertailun kansainväliselle vertailututkimukselle ominaiseen tapaan. Tässä tutkimuksessa vertaillaan viiden eri Euroopan maan leskeneläkejärjestelmiä. Tutkimuksen kohteena ovat leskeneläkejärjestelmät Tanskassa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja Suomessa. Kohteena olevat maat on valittu niin, että ne edustavat eri hyvinvointivaltiomalleja. Keskieurooppalaista mallia edustaa Ranska, anglosaksista mallia Iso-Britannia ja pohjoismaista mallia Tanska ja Suomi. Lisäksi tarkastelussa on mukana Italia, joka edustaa eteläeurooppalaista mallia. Tutkimuksen tarkoituksena on löytää vertailevan sosiaalipoliittisen tutkimuksen tradition tavoin eri maiden leskeneläkejärjestelmien eroavuudet ja yhteneväisyydet sekä tarkastella niiden kautta sitä, millaista hyvinvointivaltiomallia kunkin maan leskeneläkejärjestelmä tukee. Vertailutietoa, jota ei ole tarkoitettu itse tutkimuksessa analysoida, on koottu liitteenä oleviin taulukoihin myös muiden kuin vertailussa mukana olevien maiden osalta. Tutkimuksen teoreettisena taustana ja lähtökohtana on hyvinvointivaltiomallijaotteluja käsittelevä aikaisempi tutkimus. Myös perinteisiä mallijaotteluita vastaan esitetty kritiikki ja sen pohjalta syntyneet uudet hyvinvointivaltiomallijaottelut tuodaan esille. Hyvinvointivaltiomallit ja niiden jaottelut käydään läpi lyhyesti luvussa kaksi. Naisten työssäkäynnillä, perhemallien muutoksella, eliniän odotteen kasvulla ja muilla demograafisilla tekijöillä on merkitystä leskeneläkkeitä tarkasteltaessa, näitä käsitellään luvussa kolme. Tutkimuksen neljännessä luvussa esitellään tutkimuksen tavoitteet ja toteutus. Viidennessä luvussa vertaillaan kohteena olevien maiden leskeneläkejärjestelmiä eli esitetään leskeneläkejärjestelmien ns. institutionaalinen tarkastelu sekä eri järjestelmiin liittyvien edellytysten vertailu ja analysointi. Tutkimuksen kuudennessa luvussa kootaan yhteen tutkimuksen tulokset ja esitetään johtopäätökset.

11 6 2. HYVINVOINTIVALTIOMALLIJAOTTELUT JA LESKENELÄKE- JÄRJESTELMÄT 2.1. Hyvinvointivaltiomallien perinteinen jaottelu Hyvinvointivaltioita jaoteltu erilaisiin kategorioihin sen mukaan, millaisia sosiaaliturvajärjestelmiä eri valtioissa yleensä esiintyy. Mallijaotteluiden tarkastelun kohteena ovat olleet muun muassa etuusjärjestelmien luonne, kustannukset, kattavuus ja järjestelmien institutionaalinen rakenne. Mallijaotteluissa on tarkasteltu eri maiden sosiaaliturvajärjestelmien luonteissa olevia eroja ja haettu yhtäläisyyksiä. Leskeneläkejärjestelmiä ei ole aiemmin jaoteltu eri hyvinvointivaltiomallien mukaan. Hyvinvointivaltiomallijaotteluista tunnetuin on Esping-Andersenin jaottelu pohjoismaiseen sosiaalidemokraattiseen, angloamerikkalaiseen markkinaliberalismiin ja keskieurooppalaiseen konservatiiviseen hyvinvointivaltiomalliin (Esping-Andersen 1990). Jaottelu tukee aikaisempaa Richard Titmussin (1974) esittämää kolmijakoa, joka jakaa hyvinvointivaltiot edellä mainittuun kategoriaan. Esping-Andersenin jälkeen on useita muunlaisiakin mallijaotteluita esitetty. Joitakin malleja on pilkottu pienempiin osiin, esimerkkinä tästä mm. liberalistisen mallin jakaminen (Castles & Mitchell 1990). Jaotteluja on myös laajennettu esimerkiksi tuomalla mukaan erillinen perhekeskeinen eteläeurooppalainen malli, "Latin Rim -malli" (Langan & Ostner 1991; Leibfried & Ostner 1991). Esping-Andersenin (1990) jaottelun pohjoismainen sosiaalidemokraattinen malli nojautuu julkisen sektorin vastuuseen sosiaalisen hyvinvoinnin tuottamisessa. Mallia on sen perusteella kuvattu kansainvälisesti ainutlaatuiseksi. Pohjoismaisessa mallissa pyritään aktiivisesti vähentämään markkinoiden vaikutusta yksittäisten kansalaisten hyvinvointiin ja vähentämään myös perheiden vastuuta hyvinvoinnin tuottamisessa ja näin ollen korostamaan suurempaa yksilön vapautta. Hernes (1987) on todennut, että monet feministit pitävät skandinaavista mallia "naisystävällisenä", koska sosiaaliturvajärjestelmät perustuvat korkeaan egalitarismiin. Kaikilla, sukupuoleen katsomatta, on samat mahdollisuudet, oikeudet ja velvollisuudet. Liberaali angloamerikkalainen malli nojautuu pitkälti markkinoihin hyvinvoinnin tuottamisessa ja tukeutuu ainoastaan joissakin tilanteissa (esimerkiksi kansanterveys)

12 7 julkisen vallan tuottamaan hyvinvointiin. Julkisen vallan myöntämä hyvinvointi kohdistetaan tiukan tarveharkinnan kautta vain tukea erityisesti tarvitseville ja muiden tehtävänä on hankkia halutessaan turvaa yksityisiltä markkinoilta. Liberaali malli johtaa usein epätasa-arvoisuuteen eri yhteiskuntaluokkien välillä. Liberaalin mallin mukaisia maita ovat esimerkiksi Australia, Iso-Britannia sekä Kanada ja USA. Konservatiivinen keskieurooppalainen malli puolestaan nojautuu perinteiseen perheiden tuottamaan hyvinvointiin. Perhettä pidetään yhteiskunnan perusyksikkönä ja perheen toimeentulon katsotaan riippuvan aviomiehen työtulosta (male-bread winner malli). Vaimo puolestaan toteuttaa omaa luonnolliseksi katsottua tehtäväänsä kotona. Sosiaaliturva perustuu työnteolle ja tuottaa parhaimman hyvinvoinnin pitkien työurien myötä. Hyvinvointivaltio ylläpitää statuseroja ja sosiaaliset oikeudet ovat sidoksissa sosiaaliseen asemaan ja luokkaan, mallin mukaiset sosiaaliturvajärjestelmät sisältävätkin usein eri ammattiryhmille tarkoitettuja järjestelmiä (Hellsten 1995, 425). Malli on voimakkaimmillaan Keski- ja Etelä-Euroopan valtioissa. Esping-Andersenin (1990) luoman mallijaottelun hyvinvointivaltiomalleihin on tuotu lisäksi erillinen eteläeurooppalainen malli, koska perinteisen jaottelun ei ole katsottu riittävällä tavalla huomioivan Etelä-Euroopan maiden järjestelmiä ja erityispiirteitä (Langan & Ostner 1991). Eteläeurooppalaisen mallin mukaisessa maassa julkisen vallan tuottama sosiaaliturva on vähäistä eli valtiot käyttävät huomattavan paljon vähemmän rahaa sosiaalimenoihin kuin esimerkiksi pohjoismaissa. (Julkunen 1992, ) Naisten työssäkäymisaste on alhainen (ks. esim. Italian osalta alaluku 3.2. kuvio 5). Mallin mukaisia maita ovat mm. Kreikka, Espanja ja Italia. Uskonnolliset traditiot ovat yhteiskunnan perustana ja työmarkkinat ovat melko erilaiset verrattuna angloamerikkalaisen liberaalin mallin mukaisiin maihin. Valtiot nojaavat vahvaan agrikulttuuriseen perustaan. Sosiaalinen turvallisuus ja huolenpito nojaavat puolestaan perheeseen ja sukuun. (Langan & Ostner 1991, 134.) Esping-Andersenin (1990) ja muiden perinteisten mallien feministinen kritiikki on luonut myös uudenlaisia hyvinvointimallijaotteluja. Mary Langan ja Ilona Ostner (1991) ovat kehittäneet mallijaottelun, joka korostaa naisen asemaa eri hyvinvointivaltiomalleissa. Jane Lewis (1992) on myös tarkastellut mallia edelleen. Mallit kritisoivat perinteisiä mallijaotteluita feministisestä näkökulmasta. Näkökulman mukaan modernit hyvinvointivaltiot ylläpitävät mm. sosiaaliturvan avulla perinteisiä

13 8 ajatuksia miehen ja naisen välisistä rooleista. Sosiaaliturvajärjestelmiä on siten jaoteltu uudella tavalla erityisesti siltä kannalta, millainen asema naisella kussakin sosiaaliturvajärjestelmässä on. Uusia mallijaotteluita löytyy muitakin. Esimerkiksi Walter Korpi (2000) on esitellyt sukupuolirelevantteihin politiikoihin sopivan oman mallijaottelunsa (mallista ks. alaluku 2.2.) Yleensä hyvinvointivaltioiden järjestelmät eivät puhtaasti sisällä kaikkia mallijaotteluiden ominaisuuksia. Katri Hellstenin (1995) mukaan perinteisten mallijaotteluiden kritiikki sekä uudenlaiset jaottelut perustuvat siihen, että mikään hyvinvointivaltio ei reaalimaailmassa sisällä jonkin mallin kaikkia ominaisuuksia, vaan on yleensä yhdistelmä niistä sisältäen samanlaisia elementtejä useista eri malleista. Tämän lisäksi maat eivät sovella johdonmukaisesti samaa periaatetta koko sosiaaliturvajärjestelmäänsä. Perhe-eläkejärjestelmän periaatteet voivat lisäksi olla erilaiset kuin esim. sairausvakuutuksen tai työttömyysvakuutuksen periaatteet. Mallijaottelut eivät näin ollen päde välttämättä loppuun saakka sen kummemmin yksittäisen maan kuin eri maiden sosiaaliturvajärjestelmien eri osien kohdalla. Hellstenin (1995) mukaan mallijaottelut auttavat kuitenkin ymmärtämään sosiaalipolitiikkaa erilaisten näkemysten pohjalta. Esping-Andersen (1999) on myös osaltaan vastannut hyvinvointivaltiomallijaotteluita kohtaan esitettyyn kritiikkiin, hänen mukaansa mallijaottelut auttavat näkemään "metsän puilta" Naiset hyvinvointivaltiomallijaotteluissa Perinteisten hyvinvointivaltiomallijaotteluiden feministinen kritiikki perustuu siihen, että mallijaottelut eivät riittävällä tavalla ota huomioon naisen asemaa yhteiskunnassa ja sitä kautta eri sosiaaliturvajärjestelmissä. Naisten suhteet hyvinvointivaltioon määrittyvät aikaisemmissa, sukupuolisokeissa tutkimuksissa sen mukaan, mikä on naisen rooli perheessä, pikemminkin kuin sen mukaan, mikä hänen statuksensa on yksilönä (Daly 2000). Esimerkiksi Jane Lewis (1992) väittää Esping-Andersenin esittämän jaottelun perustuvan pelkästään miehen ansiotyöhön ja miehen osallistumiseen markkinoille ja hänen mukaansa jaottelu muuttuu täysin, kun mukaan otetaan sukupuolinen näkökulma. Sukupuolitutkimuksen ja erityisesti naistutkimuksen

14 9 edustajat näkevät Euroopan hyvinvointivaltiot jaoteltuna sen perusteella, miten naiset nähdään yhteiskunnassa, vaimoina, työntekijöinä vai molempina. Ilona Ostnerin ja Mary Langanin (1991) luoman hyvinvointivaltiomallijaottelun mukaan eri sosiaaliturvajärjestelmät voidaan jakaa kolmeen eri malliin sen mukaisesti, miten eri sosiaaliturvajärjestelmät ottavat huomioon naisen aseman yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltiot jaotellaan kahden elättäjämallin (heikon mieselättämallin), vahvan mieselättäjämallin sekä mukautetun (modified) mieselättäjämallin mukaisiin valtioihin. Lewisin (1992) mukaan Ranska jaotellaan mukautetun mieselättäjämallin mukaiseksi hyvinvointivaltioksi, koska siellä naisten vaatimukset vaimoina ja äiteinä yhdeltä kannalta ja toiselta kannalta palkattuina työntekijöinä tunnustetaan yhtäaikaisesti. Ranskalaisten naisten osallistuminen työmarkkinoille on ollut historiallisesti voimakkaampaa kuin muissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa, naisten työssäkäynti yleistyi Pohjoismaiden tapaan jo ja 1970-luvuilla. Naiset ovat osallistuneet työhön myös kokoaikaisemmin kuin muissa maissa ja tulonjakoa on suunnattu niin perheille, joilla on lapsia kuin myös perheille, joilla niitä ei ole. Myös esikoulujärjestelmä on kehitetty pisimmälle kokopäiväisen päivähoidon suuntaan. (Anttonen & Sointu 2006, 69). Pohjoismaista Ruotsi ja Tanska ovat kaikista kauimpana vahvan mieselättäjän mallista, sosiaaliturvajärjestelmät ovat kahden elättäjämallin mukaisia. Naisia kohdellaan palkattuina työntekijöinä ja tähän on päästy kehittämällä erillisverotusta, vanhempainlomia ja julkista lastenhoitoa. Esimerkiksi Ruotsin sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat 1960-luvun lopulta alkaen päättäväisesti suunnanneet sosiaaliturvajärjestelmää kohti kahden elättäjämallin mukaista yhteiskuntaa vetäen naisia kohti palkkatyötä. Pohjoismaissa naisten työssäkäynti on kokoaikaista, mikä on arvioitu johtuvan hyvästä julkisen vallan järjestämästä lasten hoidosta (OECD 2006, 5). Iso-Britanniassa, Saksassa ja Irlannissa on puolestaan vedetty tiukka linja julkisen ja yksityisen hoitotyön välille. Naiset saavat johdettuja oikeuksia joko vaimoina ja leskinä tai palkkatyöläisinä ja äiteinä (milloin mieselättäjää ei ole), mutta ei molempina (Lewis 1997). Maat on sijoitettu vahvan mieselättämallin mukaisiksi maiksi. Osittain maiden luokitukset ovat samat kuin Esping-Andersenin (1990) esittämässä mallissakin, osittain

15 10 Lewisin mallitus poikkeaa siitä mm. sijoittamalla Ison-Britannian ja Saksan samaan ryhmään. Walteri Korpi (2000) jakaa eri maiden järjestelmät yleisen perhetuen malliin, kahden elättäjän malliin ja markkinaorientoituneeseen malliin. Mallit sisältävät hänen mukaan keskeiset näkökulmat sukupuolirelevantteihin politiikoihin. Korpi asettaa kullekin mallille tietyt edellytykset, indikaattorit, joiden tulee täyttyä, jotta järjestelmä kuuluu kyseiseen malliin. Yleisen perhetuen mallissa edellytetään, että alle 3-vuotiaista lapsista maksetaan rahaetuuksia (lapsilisät yms.), ei-aktiiveille vanhemmille maksetaan perheetuuksia ja että julkinen päivähoito on järjestetty hieman vanhemmille lapsille (3- vuotiaasta kouluikäiseen saakka). Kahden elättäjän mallissa edellytetään, että alle 3- vuotiaille lapsille on järjestetty julkinen päivähoito, äideillä on oikeus palkalliseen äitiyslomaan, isällä palkalliseen isyyslomaan ja julkinen hoiva on järjestetty 65 vuotta täyttäneille henkilöille heidän kotona asumisensa tukemiseksi. Näiden kahden mallin mukaisista edellytyksistä muodostuvat indikaattorit, jotka määrittävät markkinaorientoituneen mallin. Markkinaorientoituneessa mallissa molempien em. mallien indikaattorit ovat alhaisia. Mallin mukaisia maita ovat mm. Iso-Britannia, USA ja Kanada. Hoivapalvelut järjestetään suurelta osin yksityisten palveluntuottajien kautta (USA ja Kanada) taikka sitten perhesuhteiden kautta (esim. Iso-Britannia). Kuten muutkin hyvinvointivaltiomallijaottelut, myös Korven (2000) mallijaottelu on sellainen, että usean maan järjestelmä sisältää piirteitä useista eri malleista pikemmin kuin että järjestelmä täsmällisesti vastaa jotakin yksittäistä mallia. Esimerkiksi Ranska ja Belgia ovat maita, joissa on sekä kahden elättäjämallin mukaisia piirteitä että yleisen perhetuen mallin mukaisia piirteitä ja siten ovat tavallaan näiden kahden mallin mukaisia sekoituksia. Korpi on kuitenkin sijoittanut ne yleisen perhetuen mallin mukaisiksi maiksi. Suomi ja Tanska sijoittuvat Korven jaottelussa puolestaan kahden elättäjämallin mukaisiksi maiksi ja Italia yleisen perhetuen mallin mukaiseksi maaksi. Pohjoismaat on aiemmin kategorisoitu samaan hyvinvointivaltiomalliin. Kuitenkin viime vuosien aikana järjestelmien kehittyminen on varsinkin Tanskan ja Ruotsin osalta kulkenut eri suuntaan kuin muissa pohjoismaissa. Tämä näkyy myös leskeneläkejärjestelmien kehityksessä. Molemmissa maissa leskeneläkkeet on muutettu pitkäaikaisesti maksettavista etuuksista kertaluonteisiksi etuuksiksi. Kuitenkin Korpi ja Palme (2003) sijoittavat Tanskan ja Ruotsin omassa luokituksessaan eri ryhmiin.

16 11 Ostnerin ja Lewisin mallijaottelussa Suomi ja Tanska asetetaan heikon mieselättäjämallin mukaiseksi maaksi. Korpi (2000) asettaa jaottelussaan Suomen ja Tanskan kahden elättäjän mallin mukaiseen kategoriaan korostaen sitä, että molemmilla sukupuolilla on yhtäläiset mahdollisuudet sekä oikeudet ja velvollisuudet, kun tarkastellaan sosiaaliturvajärjestelmiä ja etuusjärjestelmiä sekä mahdollisuuksia hoivatyön ja ansiotyön jakamiseen. Ison-Britannian osalta perinteinen mallijaottelu vie maan liberaaliin malliin korostaen yksityisiä markkinoita sekä yksityisiä vakuutuksia sosiaaliturvaetuuksien saamisessa. Korpi (2000) jaottelee Ison-Britannian markkinaorientoituneeseen malliin, jossa korostetaan yksityisiä palveluntuottajia ja niiden tarjoamien hyvinvointipalvelujen merkitystä. Ranska puolestaan kuuluu konservatiiviseen malliin Esping-Andersenin (1990) jaottelussa, mutta mieselättäjyys -periaate ei välttämättä sovellu täysin sen sosiaaliturvajärjestelmään. Ranskassa myös naisille nimittäin tunnustetaan oikeus saada etuuksia oman työnteon perusteella. Feministisen kritiikin sisältämä mallijaottelu puolestaan ottaa tämän huomioon ja onkin jaotellut maan mukautetun mieselättäjämallin mukaiseksi maaksi. Korpi (2000) puolestaan jaottelee sekä Ranskan että Italian yleisen perhetuen malliin. Mallin mukaisesti maissa on järjestetty perhe-etuuksien maksaminen pienemmistä lapsista mahdollistaen näin ollen toisen vanhemman jäämisen kotiin ja myöhemmin isommille lapsille järjestetään päivähoitoa, jotta kotona olleella vanhemmalla on mahdollisuus palata töihin. Italia kuuluu perinteisessä mallijaottelussa konservatiiviseen malliin ja Leibfriedin ja Ostnerin (1991) jaottelussa välimeren maiden malliin, jossa korostuu mieselättäjyyden periaate. Naiset hoitavat lapsia kotona pitkään, mies puolestaan käy töissä ja tuo leivän pöytään. Sosiaaliturva- ja verojärjestelmät tukevat tätä mallia perhe-etuuksilla tehden naisten töihin paluun työnantajan kannalta kannattamattomaksi. Lapset hoidetaan ja kasvatetaan perheessä samalla kun muukin suku on tiiviisti samassa perheyhteydessä. Linda Hantrais ja Marie-Thérèse Letablier (1996) ovat analysoineet tutkimuksessaan Eurostatin aineiston avulla erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia ja niiden vaikutuksia

17 12 erilaisiin perhemalleihin. He esittelevät tilastojen pohjalta kolme erilaista perhemallia Euroopan unionin jäsenmaissa: pohjoismaisen, keskieurooppalaisen sekä eteläeurooppalaisen mallin. Perhemalleja on tyypitelty myös muissa tutkimuksissa eri tavoin (Hantrais & Letablier 1996; ks. lisää Kamermann & Kahn 1978; Harding 1996; Schultheis 1990; Sainsbury 1994; Korpi 1999). Taulukossa 2 on kuvattu tutkimuksen kohteena olevien maiden sijoittuminen eri hyvinvointivaltio- ja ansaitsijamalleihin sekä perhemallikategorioihin. Taulukko 2. Vertailumaiden sijoittuminen eri hyvinvointivaltiomalleihin Ostner, Lewis 1992 Korpi 2000 SUOMI TANSKA ISO-BRITANNIA RANSKA ITALIA Heikko Vahva Mukautettu Vahva mieselättäjämalli mieselättäjämalli mieselättäjämalli mieselättäjämalli Kahden elättäjän malli Markkinaorientoitunut malli Yleisen perhetuen malli Yleisen perhetuen malli Esping- Andersen 1990 Liebfried Ostner 1990 Hantrais Letablier 1996 Pohjoismainen malli Liberaali malli Konservatiivinen malli Pohjoismainen malli Liberaali malli Konservatiivinen malli Pohjoismainen malli Keskieurooppalainen malli Keskieurooppalainen malli Konservatiivinen malli Eteläeurooppalainen (Välimeren maiden) malli Eteläeurooppalainen malli Perhemallien trendit ovat erilaiset eri Euroopan maissa. Yhtä perhemallia on vaikea enää määritellä, lisäksi vaihtelua esiintyy jokaisessa maassa. Perhemallien vaihteluun vaikuttavat väestön ikärakenne, sosioekonominen tilanne, etnisyys, ja geograafiset alkuperät (Hantrais & Letablier 1996).

18 13 3. PERHEMALLIEN MUUTOKSET, NAISTEN TYÖSSÄKÄYNNIN KEHITTYMINEN JA LESKENELÄKKEET TÄNÄ PÄIVÄNÄ Kuten edellä on todettu, leskeneläkejärjestelmät on alun perin luotu tilanteeseen, jossa vahvan mieselättäjämallin mukaisessa yhteiskunnassa kotona lapsia hoitaville vaimoille on myönnetty eläke mieselättäjän kuolintilanteessa. Yhteiskunta on aikojen kuluessa kuitenkin muuttunut. Naisten työssäkäynnin trendit ja perhemallit ovat muuttuneet. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon asiaan vaikuttavia muutoksia. Euroopan talousyhteisö on laajentunut nopeasti, syntyvyyden ehkäisykeinot ovat lisääntyneet ja tulleet kaikkien saataville myös lainsäädännön keinoin. Avoliittojen määrä on kasvanut, avioliittojen määrä on laskenut ja yksinhuoltajaperheiden osuus kaikista lapsiperheistä on kasvanut Euroopan maissa lisäten avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrää (Hakovirta 2006). Tässä luvussa kuvataan erilaisten perhemallien kehittymistä ja naisten työllisyyden muutoksia Euroopassa. Alaluvussa 3.3. tarkastellaan lisäksi, keitä ovat tämän päivän lesket ja millaisia leskeneläkkeitä maksetaan. Tässä luvussa esitellyt kuviot ulottuvat 1960-luvulta 2000-luvulle saakka. Kuvioiden perusteella analysoidaan erilaisten muutosten vaikutuksia leskeneläkejärjestelmiin Perhemallien muutokset Useat sosiaaliturvajärjestelmät huomioivat avioliiton ja avoliiton eri tavoin. Esimerkiksi leskeneläkejärjestelmissä avioliitossa olleella leskellä on oikeus leskeneläkkeeseen. Sitä vastoin avoliitossa olleelle leskelle harvemmin syntyy oikeutta eläkkeeseen. Avoliittoa ei siten tunnusteta positiivisella tavalla samanarvoiseksi perhesuhteeksi kuin avioliittoa esimerkiksi leskeneläkejärjestelmissä, mutta avoliitto voi vaikuttaa negatiivisesti sosiaaliturvaetuuksiin. (esim. avopuolison tulot vähentävät toisen puolison etuuden määrää). Suomen perhe-eläkejärjestelmää uudistettaessa perhe-eläkekomitea (1987) totesi, ettei leskeneläkejärjestelmiä ole tarkoituksenmukaista laajentaa avoleskiin. Avoliitto perustuu taloudellisilta sidonnaisuuksiltaan henkilöiden vapaaehtoisiin järjestelyihin, eikä yhdessäolon päätyttyä kummallakaan puolisolla ole ilman erillistä sopimusta oikeutta vaatia toiselta puolisolta sellaisia taloudellisia velvoitteita, jotka

19 14 avioliiton perusteella ovat mahdollisia. Puolisoiden taloudellisia siteitä korostava perheeläketurva ei komitean (1987) mukaan soveltunut tuolloin avoliitossa olevien aikuisten henkilöiden taloudelliseksi turvaksi ja lisäksi avoliitto ei ole riittävän selkeästi määriteltävissä, mikä aiheuttaisi ongelmia lesken eläkeoikeuden toteamiseksi. Joissakin Euroopan maissa (esim. Tanska, Unkari, Alankomaat) avoleskillä on oikeus leskeneläkkeeseen (MISSOC 2009). Tanskassa avopuolisoilta edellytetään vähintään kahden vuoden yhteistä asumisaikaa ja avoliiton todentamisen ongelma on ratkaistu sillä, että avopuolisoilta edellytetään ilmoitusta yhdessä asumisesta eläkelaitokseen ennen edunjättäjän kuolemaa (Anttila 2005, 16) Määrä / tuhansia henkilöitä Tanska Iso-Britannia Italia Suomi EU Kuvio 1. Avioliittojen määrän muutos vuosina (avioliittojen määrä kyseisenä vuonna suhteessa keskimääräiseen väestöön, määrä tuhansissa henkilöissä). Ranskan osalta tiedot ovat puutteelliset, joten niitä ei sen vuoksi esitetä kuviossa. Lähde: Eurostat Kuviossa 1 on kuvattu avioliittojen määrän muutosta suhteessa keskimääräiseen väestöön vuodesta 1965 alkaen eräissä Euroopan maissa. Kaikissa maissa on nähtävissä pitkällä ajanjaksolla avioliittojen määrän lasku vaikka tarkastelujaksolla avioliittojen määrä on lähtenyt myös nousuun joissakin maissa (esim. Tanska). Leskeneläkkeen myöntäminen edellyttää, että leski ja edunjättäjä olivat naimisissa edunjättäjän kuollessa. Näin ollen avioliittojen määrän laskun voidaan olettaa johtavan myös leskeneläkkeiden määrän laskuun.

20 15 Puolisoiden välinen elatusvelvollisuus vaihtelee eri maissa. Velvollisuus elatukseen saattaa olla lainsäädännöllä asetettu perheenjäsenille ja mahdollisesti myös muille sukulaisille. Esimerkiksi Italiassa perheenjäsenet ovat lainsäädännössä velvoitettuja tukemaan toisiaan taloudellisesti. Keski-Euroopassa puolestaan perheenjäsenillä ja sukulaisilla ei ole niin laajaa velvollisuutta vastata toistensa elatuksesta. Isossa- Britanniassa ja Irlannissa lainsäädännöllisesti ei ole asetettu mitään velvollisuuksia perheenjäsenten hoitamiselle. Pohjoismaissa puolestaan velvollisuus huolehtia hoivan antamisesta on asetettu lainsäädännöllä valtiolle. (Hantrais & Letablier 1996, 59.) Eteläeurooppalainen elatusvastuu perheenjäsenten kesken näkyy myös perheeläkejärjestelmässä. Italian eläkejärjestelmän mukaan leskeneläkettä voidaan maksaa myös muulle lähiomaiselle kuin leskelle ja lapsille (esim. isovanhemmille, lapsenlapsille ja sisaruksille). Tällöin edellytetään yleensä, että muu sukulainen oli taloudellisesti riippuvainen edunjättäjästä. (MISSOC 2009.) Pohjoismaisen sosiaaliturvan individuaalisuus näkyy erityisesti Tanskan, Ruotsin ja Islannin leskeneläkejärjestelmissä. Leskellä on oikeus ainoastaan kertaluonteiseen taikka lyhyen määräajan kestävään leskeneläkkeeseen, koska lesken edellytetään itse turvaavan oman toimeentulonsa muulla tavoin (Islannissa eläke voidaan tosin maksaa alaikäistä lasta huoltavalle leskelle myös pidempään). Suomessa ja Norjassa leskeneläkkeet ovat tarveharkintaisia, eli eläkkeeseen on oikeus vain sellaisella leskellä, joka on taloudellisen tuen tarpeessa. (MISSOC