Toivo Viljamaa. Tiet kotiin johtaa. Hyvät merijärviset, nykyiset ja entiset, paikkakuntalaiset ja naapurit

Transkriptio

1 Toivo Viljamaa Tiet kotiin johtaa (Juhlapuhe Merijärvi-päivillä ) Hyvät merijärviset, nykyiset ja entiset, paikkakuntalaiset ja naapurit Vanha merijärvinen sanalasku sanoo: Seun vähästä, mitä vasikat lypsää. Sananlasku kertoo, että Merijärvi on, ja varsinkin on ollut, karjatalouspitäjä. Kieli ja juuri sen kuvallinen aines tavallisesti heijastaa sitä elämänmuotoa, mikä meidän isillämme ja esi-isillämme on ollut. Älä luule luuta lihaksi, lampaanpäätä makkaraksi tai Kyllä lampaanpäästäkin jotakin hyvää löytyy. Sananlaskujen takaa mielestäni näkyy hieman itsetietoinen karjaisäntä, joka tietää omien ja naapurin nautojen ja lampaiden määrän. Ennen kaikkea sananparret kertovat sen elämänviisauden, että jokaisen on elettävä sen mukaan, mitä hänellä on: jokaisen on tunnettava oma arvonsa. Minä, joka tässä nyt olen lupautunut puhumaan siitä, miltä Merijärvi tuntuu kauan sitten paikkakunnalta poismuuttaneesta, tunnen olevani kyllä kuin vasikka, josta ei paljon mitään heru. Merijärvi-tietouteni on jäänyt vähiin ja rajoittuu pääasiassa lapsuudenaikaisiin kuviin. Olen elänyt Merijärvellä vain osan lapsuudestani, reilut kymmenen vuotta, senkin naapurikunnasta Alavieskasta tulleena ja ihan Merijärven reunamailla, josta käynti Merijärven muissa kylissä oli kuin olisi pitänyt mennä ulkomaille. Tuskinpa jalkani veivät Salmiperältä ja Nevanperän puolesta niin kauas kuin Pyhänkoskelle, Kalaputtaalle, Ojalanperälle tai peräti Pahkasalonperälle, korkeintaan koulujenvälisiin hiihtokilpailuihin. Lapsuudessani täällä elämä oli enemmänkin kyläkeskeistä. Tokkopa silloin noin kolmekymmentä, neljäkymmentä vuotta sitten saattoi puhua jostakin Merijärvi-tunteesta tai Merijärvi-tietoisuudesta, muualla kuin ehkä täällä kirkonkylällä. Lapsuuden aikaiset kuvani liittyvät tiettyihin luonnontapahtumiin, maa- ja karjatalouteen ja Merijärven raivaamiseen ja rakentamiseen: Merijärvi eli tiettyä kasvun ja kehityksen kautta. Ainakin sen väkiluku kasvoi. Maata raivattiin lisää, ja etenkin rakennettiin teitä, monille niin tärkeitä, koska ne yhdistivät syrjäiset kylämme yhä lähemmin muuhun Suomeen ja muuhun maailmaan. Maatalous kulki, tosin myöhään mutta ripeästi, teollisen kehityksen mukana. Sirppien ja viikatteiden jälkeen tulivat pian hevospelit ja kohta rikkaimmille traktorit. Viljaa puitiin toisissa paikoissa vielä varstoilla riihessä, toisissa paikoissa jo puimakoneella. Villaa karstattiin ja kehrättiin, nahkoja parkittiin, pellavaa ja hamppua 1

2 loukottiin ja kessua kasvatettiin, mutta kohta voitiin hankkia kaikkea helpommin valmiina kaupasta. Palatakseni niihin lapsuuden kuviin, jotka ovat jääneet päällimmäisiksi, täältä urheilukentältä muistan, että täällä pidettiin soutukilpailut. Siis ne jokakeväiset tulvat olivat tapahtuma, jota ainakin me lapset innokkaasti odotimme. Sitten tietysti oli alkukesästä perunanpanotalkoot, keskikesällä heinän keruu, etenkin on jäänyt mieleen heinän niitto suopalstoilta ja sen keruu suoviin; ja syyskesästä olivat puimatalkoot ja perunannostotalkoot. Talkoita oli muutenkin, varsinkin sellaisia, joissa laitettiin pärekatto milloin asuinhuoneen, milloin navetan suojaksi. Kyläyhteisölle oli ominaista yhteistuumaisuus, yhteishenki, naapurin auttaminen ja usein vähään tyytyminen sekä voimakas usko parempaan tulevaisuuteen. Vaikka kulkuyhteydet olivatkin huonot, kylät eivät olleet eristäytyneitä: sanomalehtiä luettiin tarkasti, radiota kuunneltiin hartaudella. Seurattiin niin koko Suomen elämää kuin myös maailmanpolitiikkaa. Muistan kyllä, miten isännät saattoivat hyvinkin innokkaasti taittaa sana peistä siitä, kuka olisi sopiva Amerikan presidentiksi. Johann Blaeu, Atlas Maior, Magnvs Magnvs Dvcatvs Finlandię, Amsterdam Johann Blaeun julkaisema Magnus Ducatus Finlandie eli Suomen Suurherttuakunta on ensimmäinen Andreas Bureuksen ( ) karttoihin pohjautuva erillinen Suomen kartta. Mitä Merijärvi on tänään? Mitä se on esimerkiksi Etelä-Suomen asukkaalle? Kuluneiden kahden-, kolmenkymmenen vuoden aikana joko Helsingissä tai Turussa minulta on usein kysytty, mistä päin olen kotoisin. Olen vastannut olevani Merijärveltä. Useimmiten vastaus ei ole tehnyt kysyjää sen viisaammaksi; hän on jatkanut kysymistään: mistä ihmeen Merijärveltä? missä se on? mikä vesistö se on? vai onko se jokin kylä tai peräti kunta? Tavallisesti olen kärsivällisesti jatkanut, että Merijärvi sijaitsee Pohjanmaalla noin sata kilometriä Oulusta etelään ja että lähimmät isommat paikkakunnat ovat Oulainen ja Ylivieska. Näin Merijärven sijainti on useimmille selvinnyt. Samalla on selvinnyt se, että Merijärvi on tavalliselle etelä- 2

3 suomalaiselle täysin outo paikka. Oulainen ehkä tunnetaan torvisoittajistaan ja kuoroistaan ja Ylivieska rautatien risteyspaikkana, mutta Merijärveä ei mistään, vaikka se on kasvattanut uutteria ihmisiä vaikuttamaan eri puolella Suomea vaativissakin yhteiskunnan tehtävissä. Tapanani on ollut näyttää kysyjälle vielä varmemmaksi vakuudeksi karttaa, ei mitään tuoretta, sellaista, jossa Merijärven pieni nimi on monien muiden pienten nimien joukossa ja jossa maantiet hyvin tehokkaasti näyttävät kulkevan Merijärven ohi. Ei siis uutta karttaa vaan 1600-luvulta olevaa Ruotsin valtakunnan karttaa. Ja siinä Merijärven nimi erottautuu selkeästi ympäristöstään; Oulaisten tai Ylivieskan nimeä siitä kartasta ei löydy. Vanhassa kartassa nimi on osoittamassa järveä, luonnon muodostamaa vesiallasta. Tänään järveä ei ole. Onko Merijärvi joutunut unohduksiin järven kuivattamisen myötä? Muinaisen kreikkalaisen tragedian, murhenäytelmän, keskeinen teema on ihmisen hybris, ihmisen ylimielisyys, tottelemattomuus jumalia ja jumalista järjestystä kohtaan. Näytelmien traaginen tapahtumaketju on seurausta siitä, että ihminen suunnattomassa uskossaan omiin voimiinsa on valmis rikkomaan luonnon järjestystä, yhdistämään erillään olevia meriä tai muuttamaan meret maaksi. Tämä ihmisen käyttäytyminen oli kreikkalaisessa tragediassa loukkaus jumalia kohtaan ja sitä seurasi rangaistus: luonnon järjestystä rikkonut ihminen sai kärsiä. Tämä tulee mieleeni, kun ajattelen Merijärven järvien kuivatusta ja sitä seurannutta aikaa. Kuivatustyötä ei seurannutkaan vauraus, karjatalouden ja maanviljelyksen kukoistus. Työ ei toteutunut helpolla. Luonto ikään kuin taisteli vastaan. Vuosikymmenien ajan se rankaisi merijärvisiä paiskaamalla toistuvat tulvavedet heidän kiusakseen ja panemalla heidät tekemään lisää työtä, pengertämään jokea uomaansa. Kuten tiedämme, tuon työn kuluessa aika oli kulkenut merijärvisten ohi: maa- ja karjatalouden yleinen valtava kehitys viisikymmentä- ja kuusikymmentä -luvuilla aiheutti sen, että lisäpeltoja ja lisäniittyjä ei enää tarvittukaan; muu Suomi pursui viljaa ja karjataloustuotteita yli tarpeen. Tällä hetkellä moni varmaan ajattelee mielessään, mikähän Merijärvi olisi, jos noin 150 vuotta sitten aloitettua järvien kuivatustyötä ei olisi toteutettu. Mutta asialla on toinenkin puoli. Kuivatustyöt olivat tarpeen omana aikanaan, varsinkin vuosisatamme alkupuoliskolla. Ne antoivat työtä, ne antoivat tulevaisuuden uskoa. Ne olivat osoitus ihmisten pyrkimyksestä parempaan elämään. Ihmisen tekee ihmiseksi juuri se, että hän ei anna luonnon hallita itseään, vaan pelkäämättä työtä ja 3

4 rasituksia haluaa hallita sitä. Ihmiselle on aina ollut ominaista tavoitella onnellisempaa elämää, aineellisesti ja henkisesti rikkaampaa tulevaisuutta. Parempaan tulevaisuuteen on pyrittävä, vaikka usein pyrkimykset saattavat jäädä vain haaveeksi. Silloin joittenkin haaveena olivat Merijärven viljavainiot, toisten haaveena ehkä malmikaivokset, ja kukoistava pienteollisuus. Mitkä ovat tällä hetkellä merijärvisten haaveet ja tulevaisuuden unelmat, en osaa sanoa: niitä on varmasti monenlaisia. Käydessäni täällä viime vuoden aikana, sain sen vaikutelman, että Merijärven vuotuinen merkkitapahtuma on syksyinen hirvenkaato, jota valmistellaan ja odotetaan alkuvuosi ja josta riittää ei vain purtavaa vaan myös puhuttavaa loppuvuodeksi; mielenkiinnolla seurataan hirvilaskelmia ja sitä, kumpia Merijärvellä on itse asiassa enemmän hirviä vai ihmisiä. Mitä Merijärvi merkitsee minulle, joka suurimman osan elämästäni olen ollut muualla? Siteeraan noin 2000 vuotta vanhaa runoa, jonka roomalaisen Catulluksen latinankielisestä tekstistä on suomentanut V. A. Koskenniemi: Lauhat taas kevättuulet saapuneet on, uhmat talvisen taivaan vaikenevat, armas läntinen kun jo maita kulkee. Jäävät Fryygian kentät, oi Catullus, jäävät höyryävät Nicean laihot! Kautta Aasian kuuluin kaupungeiden mieli kiihkeä kauas eellä lentää! Jalka nuortuen matkahan jo halaa. Terveeks jääkäätte, ystäväni kaikki, jotka tien saman tulleet ootte, jotka eri vaiheet ja tiet nyt kotiin johtaa. Joka härillä kyntää, se häristä puhuu, sanotaan. Minun työni ja elämäntehtäväni liittyy kreikkalais-roomalaiseen muinaisuuteen, sen kieleen ja kirjallisuuteen. Se on niin ajallisesti kuin paikallisestikin hyvin kaukana Merijärveltä. Mutta ihminen on aina ollut samanlainen ja on samanlainen paikasta huolimatta. Jos emme välitä runossa olevista nimistä, runon sisältö ja sanoma on pysyvä ja edelleenkin ajankohtainen. Tiet, autot, laivat, lentokoneet, tehtävät, virka ja toimet voivat viedä meidät kauaskin 4

5 vieraisiin maihin ja suuriin kaupunkeihin. Samat tiet johtavat kotiin ja kotiseudulle. Jokaisella on tietenkin koti siellä, missä hänellä on turvallisuus ja työ, paikka, missä hän voi toteuttaa itseään. Siksi elämä ja työ voi johtaa meitä eri teitä eri paikkoihin, erilaiseen niin aineelliseen kuin henkiseenkin ympäristöön. Toinen koti tehtäviensä mukana vaeltavalle on siellä, missä hän on elänyt lapsuutensa. Sen kodin suuruus ei välttämättä perustu maineeseen, ei siihen, kuinka monen huulilla kotipaikan nimi on, kuinka monet korvat ovat kuulleet sen nimen tai kuinka suurilla kirjaimilla sen nimi on karttalehdellä. Sen ohi voi suhauttaa autolla hetkessä, mutta sitä lähestyessään tuntee nuortuvansa ja tuntee kuuluvansa johonkin. Voi pysähtyä, nähdä ohi kiitävät autot ja lentokoneet, kuulla radiosta maailman tapahtumat tai nähdä ne liikkuvan television kuvaruudussa. Samalla voi toisella korvallaan kuulla tuttujen puiden huminaa tai nähdä tutut kiviset pellot, mäet ja suot, joilla kaikilla on omat nimet. Voi tuntea, miten samanlaiset ihmiset, isät, äidit, naapurit, nimiltään vielä tutut, ja heidän vanhempansa ovat kulkeneet samoja teitä ja polkuja ja pysähtyneet samoihin paikkoihin tarkastelemaan lintujen lentoa, kevään tuloa, kesän tapahtumia, suunnittelemaan jokapäiväisiä askareitaan. Ohitse on ehkä kulkenut naapuri natisevissa hevosen rattaissa, myllyreissulle kaiketi, tai toinen ostoksille linja-auton rytisevällä penkillä. Kotiseutu on siis lapsuuden maisema, sen tuttu luonto ja yksinkertainen kauneus. Mutta eivät vain luonto ja maisema luo kotiseutua. Sen muovaavat ensi sijassa siellä asuneet ihmiset, heidän käsiensä työ, inhimillinen kulttuuri. Se näkyy maisemassa, se näkyy rakennuksissa ja yksinkertaisissa esineissä, joilla isämme ja esi-isämme ovat kotiseutua viljelleet ja luoneet sen kulttuuria. Kotiseutuhenki tuntuu heidän meille jättämässään henkisessä perinnössä, ennakkoluulottomana asenteena ja uskona parempaan tulevaisuuteen. Meille poismuuttaneille kotiseutuhenki merkitsee kiintymystä lapsuuden maisemaan, lapsuuden ankeudesta huolimatta kultaiseen aikaan. Se merkitsee myös kiitollisuutta kotiseutumme menneisyyden rakentajia ja raatajia kohtaan, jotka haaveilivat paremmasta tulevaisuudesta ja luottivat siihen, luottivat luontoon ja käsiensä työhön: he jättivät meille sellaisen perinnön, minkä varassa olemme voineet menestyä uusissa tehtävissä ja uusissa paikoissa. 5