SUURTEN UNELMIEN SEURAKUNTA. Majakka-seurakuntalaisten kokemuksia yhteisönsä toimivuudesta

Transkriptio

1 6 SUURTEN UNELMIEN SEURAKUNTA Majakka-seurakuntalaisten kokemuksia yhteisönsä toimivuudesta Saila Takku Opinnäytetyö, kevät 2003 Diakonia-ammattikorkeakoulu Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK), kirkon nuorisotyönohjaaja

2 7 TIIVISTELMÄ Saila Takku, SUURTEN UNELMIEN SEURAKUNTA Majakka-seurakuntalaisten kokemuksia yhteisönsä toimivuudesta. Helsinki, 2003, 90 s. 4 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali- ja terveysalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, kirkon nuorisotyön-ohjaaja. Opinnäytetyön tarkoituksena on esitellä ja tutkia Espoon Matinkylässä sijaitsevaa itsenäistä kristillistä Majakka-seurakuntaa. Työssä kartoitetaan Majakan jäsenten kokemuksia hengellisestä yhteisöstään ja etsitään näiden pohjalta Majakka-seurakunnan erityispiirteitä. Tekijä tutkii syitä sille, miksi yhteisö on syntynyt ja mikä saa ihmiset sitoutumaan sen jäseniksi. Esiin nousevat myös Majakka-seurakunnan merkitys vastaajien elämäntilanteessa sekä odotukset ja kehittämistoiveet tulevaisuuden suhteen. Tekijä selvitti kvalitatiivisen kyselyn avulla kesällä 2002 Majakka- seurakunnan sen hetkisten 44 jäsenen tyytyväisyyttä yhteisön toimintaan. Vastauksia palautui 18. Tutkimustehtävänä oli selvittää erityisesti Majakka-seurakunnan merkitystä vastaajan elämäntilanteessa, seurakuntaan sitoutumiseen vaikuttaneita tekijöitä sekä mahdollisia kehittämisideoita Majakan tulevaisuuteen. Syyskuussa 2002 haastateltiin lisäksi seurakunnan pastoria Antero Laukkasta seurakunnan sosiaaliseen työhön liittyvien teemojen pohjalta. Vuoden ajan tekijä on kerännyt kokemuksellista tietoa Majakka-seurakunnasta osallistumalla yhteisön järjestämiin tilaisuuksiin. Lähtökohta tulosten tulkinnalle on ollut induktiivinen. Teoreettinen näkökulma työssä on yhteisöllisyys sekä yksilö osana yhteisöä ja yhteiskuntaa. Sosiaalipedagogiikan teoria on se pohja, josta haetaan yhteneviä piirteitä Majakka-seurakunnan ideologian kanssa. Työssä pohditaan postmodernin yhteiskunnan haasteita seurakunnalle sekä johtajuuden merkitystä seurakuntayhteisön hyvinvoinnin kannalta. Erityistä huomiota työssä kiinnitetään seurakunnan tavoittavan nuorisotyön ja musiikkitoiminnan kehittämiseen. Tutkimuksen tulosten mukaan Majakka-seurakuntalaiset kokevat tärkeäksi seurakuntaan sitoutumiseen vaikuttavaksi tekijäksi yhteisöllisyyden kokemuksen sekä hengellisen kodin löytämisen. Vastaajat pitivät Majakkaa itselleen hyvin merkityksellisenä. Sosiaalisiin tarpeisiin vastaaminen onkin perustamisesta lähtien ollut Majakka-seurakunnan kantavia ajatuksia. Lisäksi ympäröivän yhteiskunnan haasteisiin reagoiminen sekä seurakuntalaisten henkilökohtainen vaikuttamisen mahdollisuus korostuvat vastauksissa. Johtajuuden merkitys on olennainen, seurakunnan yhteisten arvojen merkitys korostuu ja yhteisön tulevaisuuden päämäärät koetaan tärkeinä. Seurakuntaiset olivat pääosin tyytyväisiä yhteisöönsä. Kehityshaasteiksi nousivat organisoituminen ja vastuun tasaisempi jakautuminen toiminnan toteutuksessa. Asiasanat: yksilöllistyminen: yhteisö: seurakunta; johtajuus; syrjäytyminen.

3 8 ABSTRACT Takku, Saila. A Congregation of Great Dreams: an introduction to the Majakkacongregation in Espoo, Finland. Helsinki, Spring 2003, Language: Finnish, 90 Pages, 4 appendices. Diaconia Polytechnic, Helsinki Training Unit, Church community orientated degree program in social welfare, health care and education, Bachelor of Social Sciences; Bachelor of Parish Social Services and youth work The aim of this study is to introduce a new independent Christian congregation, Majakka, in Espoo, Finland. The main goal is to search for common features of the members of Majakka and if the community answers to the needs of its members. Also emphasized are the significance of this community in the lives of its members and the special features in comparison to other Christian communities. The areas under special attention in this study are youth work and music of the church. The congregation will use the information gathered to evaluate and develop their activities. The theoretical approaches of this study are social psychology and pedagogy. Other important perspectives are leadership and individuals as part of a community. The main research method used in the study is qualitative. In June 2002, 44 questionnaires were sent to the members of the parish. In addition, the pastor was later interviewed. Practical information was gathered on the congregation through observation of their activities for one year. The results of this study show that Majakka answers to the individuals needs of belonging to a community. Also emphasized were finding a spiritual home and growing as a Christian in today s society. According to the responses, social relationships played an important role and many saw Majakka as their family. The signifigance of Majakka as a part of the everyday-life of the members of the parish was remarkable. It was also seen that taking an active and responsible role in society is important to the Majakka members. The importance of leadership, common values and goals for the future where also stressed. Keywords: individualism, community; congregation; leadership; exclusion.

4 9 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 11 2 SEURAKUNTA POSTMODERNISSA YHTEISKUNNASSA Työn keskeiset käsitteet Aiempia tutkimuksia 17 3 YHTEISÖLLISYYS JA RYHMÄILMIÖ SEURAKUNNASSA Individualismi ja yhteisöllisyys ajassamme Yksilö kasvaa persoonaksi yhteisössä seurakunta identiteetin muovaajana Ihmiskäsitys ja arvot seurakuntatyön perustehtävän pohjana Sosiaalipedagogisesta ajattelusta sovelluksia seurakuntaan MAJAKKA-SEURAKUNNAN ESITTELYÄ 4.1 Majakan historia, organisaatio ja toiminta-ajatus Majakka-seurakunnan tavoitteet Majakan ideologia ja arvot Majakka-seurakunnan toimintamuotoja Majakan sosiaalinen työ Majakan johtajuusmalli Majakan johtajuuskoulutus 45 5 HENGELLISEN YHTEISÖN JOHTAJUUS Yleistä johtajuudesta Seurakunnan johtajuus murroksessa Hyvä johtajan ominaisuuksia Seurakunnan työilmapiiri Tutkimusmenetelmät, tutkimusongelmat ja tutkimusprosessi Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys 57 7 TUTKIMUSTULOSTEN ANALYYSI JA JOHTOPÄÄTÖKSET Tutkimuksen suorittaminen Majakka-seurakuntalaisten perustiedot Majakka-seurakuntalaisten hengellinen tausta Vastaajien ensimmäinen kontakti Majakka-seurakuntaan Majakka yhteisönä Majakka - seurakunnan vahvuuksia ja kehittämishaasteita Parhaiten palvelevaksi koettu toimintamuoto Majakassa perusteluineen Majakan yhteistyö muiden seurakuntien kanssa Majakka-seurakuntalaisten ideointi unelmien nuortenillasta tai - tapahtumasta POHDINTA 72

5 10 LÄHTEET LIITTEET 80 Liite 1 Haastattelurunko 83 Liite 2 Kyselykaavake Majakka-seurakunnan kehittämiseksi 84 Liite 3 Majakan navigointiohje-esite 88 Liite 4 Sopimus opinnäytetyöyhteistyöstä 89

6 11 1 JOHDANTO Elämme yhteiskunnassa murrosvaihetta, jossa sosiologi Ferdinand Tönniesin teorian mukaan perinteinen yhdessäoloyhteiskunta (Gemeinschaft) on hajoamassa ja tilalle on nousemassa päämääräyhteiskunta (Gesellschaft). (Heinonen 1999, 181). Teorian sytyttävyys perustuu syvään huoleen aidon sosiaalisen kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden katoamisesta. Yhdessäoloyhteiskunta perustui luonnolliseen emotionaaliseen tahtoon (Wesenwille), jonka mukainen ajattelu on ystävyyden, naapuruuden, sukulaisuuden ja ylipäätään yhteisöllisyyden kulmakivenä. Päämääräyhteiskunnan perustana on puolestaan Kurwille; tahtotyyppi joka perustuu erottelulle keinojen ja päämäärien välillä. Tämän tahtotyypin luonteeseen kuuluu, että se käyttää mahdollisimman tehokkaita keinoja päämääriensä saavuttamiseen. Sen olemus on keinotekoista hyväksikäyttöä joka ilmenee ihmisen suhteessa luontoon ja toisiin ihmisiin. Porvarillinen markkinayhteiskunta materialistisine arvoineen rakentuu Tönniesin mielestä juuri tällaisen tahtotyypin kautta erityisesti yhteiskunnan eliittikerroksessa (Heinonen 1999, 182). Postmodernissa yhteiskunnassa ihmiset valitsevat arkeensa itseään miellyttäviä palasia tarjonnan kirjosta ja sitoutuminen on harvinaista. (Puhakainen 2002, 21). Suomessa varsinkin suurissa kaupungeissa ja etenkin pääkaupunkiseudulla moni elää hyvin pirstaloitunutta, usein yksinäistäkin arkea kaiken suorituspaineen ja stressin keskellä. Lapset ja nuoret oireilevat pahoinvointiaan, monet vanhemmat ovat neuvottomia kasvatustehtävänsä edessä, yleinen perusturvallisuus järkkyy maailmanpoliittisen tilanteen ollessa räjähdysaltis. Olemme Suomessa suurien haasteiden edessä myös laman aiheuttamien sosiaalisten ongelmien kuten työttömyyden, syrjäytymisen ja köyhyyden kasvaessa. (Heinonen 1999, 181) Apua tarvitaan, mutta samalla talous tiukkenee sosiaalialan julkisella sektorilla ja yhä pienempi työntekijäjoukko vastaa yhä suuremmasta asiakaskunnasta. Sosiaalityössä muovataankin uudenlaista hyvinvoinnin mallia ja etsitään entistä toimivampia tapoja vastata yhteiskunnan avun tarpeisiin. Yhteiskunnan instituutioissa on syntymässä luovia, uusia ratkaisumalleja, joista esimerkkinä erityisesti ns.

7 12 kolmannen sektorin eli vapaaehtoistoiminnan, oma -avun ja vertaistuen, työosuuskuntien ynnä muun senkaltaisen toiminnan herääminen ja aktivoituminen. Tämä kertoo yhteiskunnan elinvoimasta ja innovatiivisuudesta (Heinonen 1999,175). Filosofian tohtori Jyri Puhakaisen (Puhakainen 2002), mukaan yhteiskuntamme nykyiset ongelmat laitetaan helposti maailmanlaajuisen kapitalismin syyksi. Taloudellisuutta ja tehokkuutta ihannoiva aikamme on epäilemättä tuottanutkin monet niistä ekologisista, yhteiskunnallisista ja eksistentiaalisista ongelmista, joiden keskellä tänään elämme. Talouskasvua pidettäessä yhteiskunnan kehityksen keskeisenä lähtökohtana, jäävät ihminen ja luonto helposti toissijaisiksi. Kuitenkin filosofi näkee ongelmien todellisten syiden olevan vielä syvemmällä kulttuurissamme. Ongelmien alkuperä on hänen mukaansa elämäntavassamme, meissä itsessämme, ihmiskäsityksessämme ja maailmankuvassamme. (Puhakainen, 2002, 37.) Kun rohkenee kyseenalaistaa ja kriittisesti pohtia suomalaista yhteiskuntaa ja problematiikkaa, ei ole vaikea yhtyä Puhalaisen näkemyksiin. Hän painottaa sitä, että ajassamme on haudattu kysymys hyvästä elämästä ja korvattu se jaottelulla terveeseen ja sairaaseen. Entäpä jos ihmisten henkinen pahoinvointi ja elämän tarkoituksettomuuden kokeminen ovatkin luonnollisia, terveitä reaktioita materialistisen ihmiskuvan tuottamien odotusten seurauksena syntyneeseen tyhjiöön? Kun on ajauduttu kauas ihmisen inhimillisyydestä, perustarpeet kuten liittyminen muihin ihmisiin, rakkauden saaminen ja sen antaminen ja vaikkapa niinkin yksinkertainen asia kuin riittävä lepo saattavat jäädä vaille täyttymistä, mikä aiheuttaa paljon ahdistusta ja vieraantumista omasta persoonasta ja elämänhallinnan kokemuksesta. Vain harva pysähtyy miettimään todella, mistä nämä asiat johtuvat. (Puhakainen, 2002, 43) Tämän tutkimuksen tekijä on pohtinut paljon, mitä annettavaa kirkolla on tämän ajan ihmiselle. Vaikka hengellinen etsintä on viime aikoina lisääntynyt vastakaikuna materialismille, jostain syystä kirkon penkit silti kaikuvat tyhjyyttään. Seurakunnalla tulisi olla syvin apu ihmisten ongelmiin, mutta onko kenelläkään enää oikeasti aikaa kohdata yksittäisen seurakuntalaisen tarpeita ja kulkea arjessa hänen rinnallaan? Suomen evankelis-luterilaisen kirkon

8 13 jumalanpalvelusta on uudistettu ja seurakunnan työntekijöiden virkoja muokataan, mutta kävijämäärät seurakunnan tilaisuuksissa eivät ole ratkaisevasti kasvaneet. Sekä yksityisenä kristittynä että tulevana nuorisotyöntekijänä tekijä kokee vastuuta etsiä ratkaisuja näihin kysymyksiin. Tämä työ on ollut työkalu näissä pohdinnoissa. Tekijän työorientaatio on yhteiskristillinen ja siinä korostuu yhteistyön merkitys eri seurakuntien ja muiden nuorisotyön toimijoiden välillä. Kun voimavaroja voidaan yhdistää, saadaan paljon suuremmat resurssit käyttöön jokaisen seurakuntalaisen ajaessa vain oman yhteisönsä asiaa. Seurakunta ymmärretään tässä työssä maailmanlaajuisena erilaisten kristittyjen yhteisönä, jonka perustana on Raamatun lähetyskäsky. Tekijä uskoo, että Jumala on asettanut seurakunnan palvelemaan vaikutuspiirissään olevia ihmisiä samalla tavoin kuin Hän itse palveli heitä maan päällä ollessaan vastaten ihmisten todellisiin tarpeisiin. Pääkaupunkiseudulla oman paikan ja työtavan etsiminen on haasteellista tarjonnan kirjon ollessa seurakuntasektorilla valtava. Keväällä 2002 opinnäytetyön ideointivaiheessa tekijä päätyi Espoon Matinkylään itsenäiseen kristillisen Majakka-seurakuntaan, jonka totesi seurakunnan erityisesti nuorisotyössä ja sosiaalisiin ongelmiin tarttumisessa omaavan huomionarvoisia toimintamalleja. Opinnäytteen yhtenä tarkoituksena onkin tuottaa uutta tietoa ja tehdä tunnetuksi yksi esimerkki uusista seurakunnista, joita on viime vuosina syntynyt kasvavalla nopeudella. Työssä etsitään potentiaalisia syitä Majakka-seurakunnan kaltaisten yhteisöjen syntymisen taustalla. Mitä erityispiirteitä Majakan yhteisössä on? Vastaako se seurakuntana aikamme sosiaalisiin ongelmiin ja yksilöiden tarpeisiin? Mikä saa ihmiset sitoutumaan Majakka-seurakunnan jäseneksi? Tekijä hahmottelee Majakan sijoittumista Suomen kirkolliseen kenttään ja yhteiskuntaan. Työssä rajaudutaan käsittelemään Majakka-seurakuntalaisten kokemuksia omasta yhteisöstään sekä seurakunnan merkityksestä heidän arjessaan ja hengellisessä kasvussaan. Tekijä pyrkii antamaan kokonaiskuvan Majakkaseurakunnan toiminnasta sekä etsimään siitä voimavaroja ja kehittämisideoita nuorisotyöhön tulevaisuudessa niin kirkossa kuin muillakin sektoreilla.

9 14 2 SEURAKUNTA POSTMODERNISSA YHTEISKUNNASSA 2.1 Työn keskeiset käsitteet Tämän päivän Suomen myöhäismodernissa yhteiskunnassa individualismi etenee yksilöllisten ratkaisujen ja pienten kertomusten valloittaessa entisten suurten kertomusten ja absoluuttisten totuuksien sijan ihmisten ajatusmaailmassa. Ei ole enää yhtä totuutta tai turvallisia, pysyviä yhteisöjä ja rakenteita entiseen tapaan, vaan jokaisen yksilön on raivattava oma polkunsa informaatiotulvan viidakossa. Yhtenäiskulttuurin sijaan ovat tulleet monikulttuurisuus ja erilaiset arvopohjat. Individualismilla tarkoitetaan tässä työssä juuri tämän kaltaista yksilöllistymiskehitystä. (Heinonen 1999, 181) Ihmiskäsitys tässä työssä on Martti Lindquistin esittämä kristillisille arvoille pohjautuva ajatus itseään kohti matkaavasta ihmisestä. (Aalto 1997, 33.) Se ankkuroituu ennen kaikkea siihen perustaan, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Sille on ominaista käsitys, että ihminen on elävä sielun, hengen ja ruumiin erottamaton ykseys. Tätä voi verrata sosiaalipsykologiseen ajatteluun siitä, että ihminen on psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan korostuu ihmisyydessä siis hengellisyys, yhteys yliluonnolliseen yksilön tajunnallisten ja fyysisten toimintojen lisäksi. Elämä on kristillisen käsityksen mukaan alun perin luotu hyväksi ja maailma ihmisen luovan toiminnan näyttämöksi. Vaikka ihminen ei syntiinlankeemuksen jälkeen enää ole täydellinen, hänellä on vapaa tahto ja vastuu valinnoistaan. Hän on persoona joka on kutsuttu yhteyteen Jumalan ja muiden ihmisten kanssa ja hänellä on omatunto eli sisäinen ääni joka erottelee moraalisesti oikean ja väärän.(aalto 1997, 33). Sosiaalipedagogiikalla tarkoitetaan sosiaalisen syrjäytymisen ehkäisyä ja varhaista puuttumista yhteiskunnallisen integraation ongelmiin. Erityisesti lapsuuden ja nuoruuden ajan hyvinvoinnin ja sen tukemisen sekä ongelmien ennaltaehkäisyn merkitys korostuvat sosiaalipedagogisessa ajattelussa. (Hämäläinen, 2000, 7.) Sosiaalipedagogiikan teoriassa nähdään kolme tasoa, jotka ovat yhteiskunnallinen (metataso), ihmisten yhteisöelämällinen (mesotaso)

10 15 ja makrotaso eli heikko-osaisten yksilöiden auttaminen. Ihmiskuvan kysymykset ja yksilön sosiaalinen muotoutuminen yhteisön jäseneksi ovat oleellisia. Tässä työssä tarkastellaan seurakuntaa näiden eri tasojen kautta yhdistäen sosiaalipedagogiikan näkökulmaa seurakuntatyön perinteisiin näkemyksiin. Sosiaalipedagoginen kysymyksenasettelu palautuu aina filosofiaan ja etiikkaan. (Hämäläinen 1997) Yhteisö - nimitystä käytetään arkikielessä väljästi kuvaamaan mitä tahansa ryhmää, jonka jäsenillä ajatellaan olevan keskenään jotain yhteistä. (Lehtonen 1990, ) Tutkimuksissa yhteisö esiintyy alueellisesti rajattavissa olevana yksikkönä, sosiaalisen vuorovaikutuksen yksikkönä sekä yhteenkuuluvuuden tunteiden ja muiden symbolista yhteisyyttä osoittavien ilmiöiden yksikkönä. Yhteisön koko ei ole ratkaiseva tekijä, mutta tavallisesti yhteisöllä tarkoitetaan kuitenkin suhteellisen suppeaa kokonaisuutta. Yhteisökäsitteen ala voi vaihdella ihmiskunnasta pariin, kolmeen yksilöön ja sen alueellinen laajuus maapallosta ruokakuntaan. Tässä työssä yhteisö-nimitystä käytetään pienryhmää suurempien ryhmämuodosteiden yleisnimenä. (Lehtonen 1990). Tutkimuksen vastauksissa esiin nousseita hengellisiä termejä on todella vaikea määritellä tieteellisesti. Tieteellinen ajattelu sulkee ulkopuolelleen esimerkiksi kysymyksen ihmisen hengellisyydestä tai Jumalan olemassaolosta sillä tämänkaltaiset seikat eivät ole tieteen kriteerein mitattavissa. (Huhtinen 1999, 59). Niinpä määritelmiä hengellisille termeille löytyikin lähinnä hengellisistä kirjoista ja tekijä on hyödyntänyt niitä lähteinä arvosidonnaisuudesta huolimatta, sillä muutoin käsitteiden määrittely ei olisi ollut ylipäätään mahdollista. Kirkko on Mc Grathin määritelmän mukainen pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (Aalto 1997, 18). Tekijä käyttää tässä työssä Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ajoittain lyhennettyä termiä kirkko, valtaosa suomalaisista kuuluu yhä luterilaiseen kirkkoon ja arkikielessä termiä käytetään löyhästi kuvaamaan juuri luterilaista kirkkoa. Lisäksi tutkittavasta Majakka-seurakunnasta käytetään työssä välillä lyhyempää muotoa Majakka ja seurakunnan jäsenistä termiä majakkalainen. Termit ovat seurakuntalaisten itsensä käyttämiä.

11 16 Seurakunta-termi tulee kreikan kielen sanasta ecclesia, joka tarkoittaa kutsua yhteen. Vanhan Testamentin aikaan seurakunnan funktio olikin paljolti tämänkaltaisissa yhteen kokoontumisissa, joissa käsiteltiin yhteisiä asioita. Uudessa Testamentissa Jeesus käytti seurakunnasta hepreankilistä termiä, joka viittaa seurakunnan tehtävään evankeliumin julistajana. (Gilbrant, 1991, 13.) Seurakunnan perustehtävänä onkin säilynyt nykypäivään saakka tämä Jeesuksen korostama Raamatun Sanan julistaminen ja pelastukseen kutsuminen. Tässä työssä seurakunnalla tarkoitetaan ekumeenista universaalia kirkkoa, johon katsotaan kuuluvaksi kaikki Jeesuksen Kristuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen uskovat tunnustuskunnasta riippumatta. (Huotari 1992) Vapailla suunnilla tekijä tarkoittaa työssä karismaattisia liikkeitä kuten Vapaakirkkoa, Helluntaiherätystä, Baptisteja ja edellisten pohjalta syntyneitä kristillisiä yhteisöjä jotka eivät kuitenkaan tunnusta luterilaisen kirkon tunnustusta. (Heino 1997, 77-85). Näiden suuntausten vaikutuspiirissä olevilla ihmisillä on oma terminologiansa ja kielensä hengellisistä asioista puhuttaessa. Usein nämä yhteisöjen sisällä oleville itsestään selvät termit jäävät ulkopuoliselta ymmärtämättä. Vaikka on inhimillistä, että seurakunnassa ihmisyhteisöä syntyy sisäpiirin ilmiöitä, tekijä pyrkii purkamaan joitakin tällaisista seurakuntaan tulemisen kynnystä nostavia termeistä, sillä niitä nousi tutkimustuloksissakin esiin. Vapaiden suuntien edustajien keskuudessa ylistys on yksi itsestään selvä termi, jota myös kyselyn vastaajat käyttivät runsaasti. Selvennettäköön, että ylistyksellä tarkoitetaan tässä työssä musiikkia yhdistettynä rukoukseen. Ylistyksen perusta on Raamatussa (esimerkiksi monet psalmit kehottavat siihen). Jumala on luonut ihmisen alun perin koko elämällään ylistämään Häntä, olemaan yhteydessä Hänen kanssaan ja kokemaan Hänen läsnäoloaan (Munroe 2000, 13). Erona hengellisiin lauluihin ja gospelmusiikkiin ylistysmusiikissa on se, että ylistys on henkilökohtaisen jumalasuhteen hoitamista, palvontaa ja kiitosta. Ylistyksen avulla yksilö ilmaisee rakkautta Jumalaan ja vastaanottaa uskon kautta asioita näkymättömästä arvomaailmastaan näkyvään arkitodellisuuteensa saaden näin vahvistusta spirituaaliteetilleen eli hengellisyydelleen.

12 17 Musiikkityyli voi ylistyksessä vaihdella rajattomasti, mutta useimmin ylistysmusiikilla ymmärretään amerikkalaistyylistä praise- & worship - musiikkia. Praise - musiikki on iloista ja nopeatempoista, worship taasen hitaampaa ja usein balladinomaista. Suomenkielessä termit praise ja worship tarkoittavat ylistystä ja palvontaa. Luterilaisessa kirkossa ylistys on yleensä lähinnä virsiä tai iloisempia hengellisiä lauluja. Ylistyskulttuuri vaihtelee kuitenkin suuresti eri kirkkokunnittain, maittain ja maanosittain. Myös tanssi, käsien taputtaminen, huutaminen, nauraminen ja uusien laulujen improvisaatio voivat kuulua ylistykseen seurakunnassa (psalmi 150). Ylistys on Jumalan juhlimista sydämemme todellisena kotina (Munroe 2000, 55.) Hengellisyydellä eli spirituaaliteetilla tarkoitetaan tässä työssä omistautumista hengellisille asioille, uskonnoille ja arvoille. Ihminen määrittelee itse oman hengelllisyytensä, uskontonsa ja Jumalansa. Hengellisyys tuo merkityksen ihmisen elämiselle ja kuolemiselle. Se tuo myös rakkauden ja lohdutuksen kokemuksia, ja sillä on yhteyksiä terveyteen ja hyvinvointiin. Hengellisyys on kristillisen ihmiskäsityksen ikuinen, kuolematon osa. (Ericsson & da Silva 1994) Sielunhoidon käsitteellä työssä tarkoitetaan yksityistä hengellistä keskusteluapua, jota seurakunta tarjoaa jäsenilleen. (Aalto, 1997, 50) Sielunhoito on julistuksen ja opetuksen ohella yksi kirkon kolmesta päätoimintamuodosta. Sana psykoterapia voidaan suomentaa sanalla sielunhoito ja sielunhoidollisissa keskusteluissa onkin usein terapeuttisia piirteitä, mutta kuitenkaan näitä kahta ei voi pitää toistensa synonyymeinä. Sielunhoitajilla ei useimmiten ole terapeutin koulutusta, vaan keskusteluapu perustuu lähinnä kuuntelemisen ja esirukoilun taidoille sekä ohjaamiseen Raamatun mukaisesti elämän kriiseissä. 2.2 Aiempia tutkimuksia Vielä viime vuosisadan loppupuolelle saakka jokaisen suomalaisen oli kuuluttava joko luterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Vasta 1889 säädetty

13 18 eriuskolaki mahdollisti virallisesti muiden protestanttisten kirkkokuntien toiminnan ja niihin liittymisen. Vuonna 1919 voimaan tulleen uskonnonvapauslain mukaan Suomen kansalaisilla on oikeus julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa mikäli lakia ja hyviä tapoja ei loukata kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet ovat riippumattomat siitä mihin uskontokuntaan hän kuuluu, vai kuuluuko mihinkään. (Heino 1997, 16). Suomalainen uskonnollisuus on luonteeltaan yksityistä. Melkein puolet suomalaisista (45%) piti itseään uskovaisina vuonna 1996 valmistuneessa haastattelututkimuksessa. Uskovista selkeä enemmistö oli naisia (56 %), kun taas miehistä vastaava prosenttimäärä oli 35 (Heino 1997, 18). Luterilaiseen kirkkoon kuuluvista 46 % arvioi itsensä uskoviksi, kun taas muihin uskontokuntiin kuuluvista niin teki jopa 75 %. Yllättävintä on, että mihinkään uskontokuntaan kuulumattomista joka viides katsoi silti olevansa uskova. Kristityksi itsensä neljä viidestä haastatellusta arvioi haastatelluista. Kun joka kolmas vuotiaista piti itseään uskovana, kasvoi uskovien määrä iän myötä ollen vuotiaiden kohdalla jo 58 % ja yli 65-vuotialilla jo kaksi kolmasosaa. Melkein kolme neljännestä suomalaisista katsoi uskovansa Jumalaan, mutta osa heistä kuitenkin eri tavalla kuin kirkko opettaa. Varsinkin 1990-luvun alkupuolella haluttiin tietoisesti korostaa oman uskon ainutkertaisuutta ja itsenäisyyttä, vaikka se ei loppujen lopuksi sisällöltään kovin radikaalisti kirkon opetuksesta poikkeaisikaan. Individualismin esiin nousu näkyy myös suhteessa kirkon auktoriteettiin (Heino 1997, 19) Hengellisiä yhteisöjä on tutkittu sosiaalipsykologisista näkökulmista aika niukasti ja olikin kohtuullisen vaikea löytää edeltäviä tutkimuksia aihepiiristä. Teologisia aihepiirejä on haastavaa tutkia humanististen tieteiden näkökulmasta, sillä tieteellinen ajattelu ei tunne hengellistä käsitteistöä ja tutkijan täytyy tehdä paljon työtä saadakseen eri ajattelut kohtaamaan. Seurakuntia työyhteisöinä on tutkittu jonkin verran ja johtajuuden näkökulmaan soveltuvat yleiset teokset johtajuudesta sillä samat lainalaisuudet pätevät myös hengellisessä yhteisössä (Salonen 1996, Räsänen 1996., Nieminen 2002., Palmu 1990.) Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksia on

14 19 tutkittu runsaasti, mutta uusista kristillisistä yhteisöistä ei tutkimuksellisesti luotettavaa tietoa juurikaan ollut saatavilla. Tutkimuksen tarkoituksena onkin tuottaa myös uutta tietoa hengellisen yhteisöllisyyden ja sosiaalipedagogiikan yhdistämisestä. Mediassa käytiin varsinkin syksyllä 2002 keskustelua seurakunnan johtajuudesta ja työyhteisön kehittämisestä sekä uupumuksesta kirkon piirissä. Johanna Räsäsen tutkimuksessa Jumalanpalvelus minun makuuni (Räsänen, J. 1996, 84.) seurakuntalaisten kokemukset Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksista olivat pääosin myönteisiä. Hän oli eritellyt aktiivi ja passiivikävijät eikä näiden kahden joukon välillä ollut juurikaan eroa sen suhteen, miten he kokivat jumalanpalveluksen. Kuitenkin huomionarvoista on se, että vain puolet kävijöistä koki jumalanpalveluksessa Jumalan läsnäoloa. Vain reilu puolet harvoin kirkossa kävijöistä koki myöskään seurakuntayhteyttä kirkossa käydessään. Uudistuksen tarpeesta jumalanpalveluksissa kertoi neljännes harvoin kävijöistä. Vakituisia kävijöitä jumalanpalvelus tyydyttää sellaisenaan. Tekijän kysymykseksi jää kuitenkin, miksi niin pieni määrä koko seurakunnan jäsenistä osallistuu perinteiseen luterilaiseen jumalanpalvelukseen? Voidaanko tämän kaltaiseen toimintamuotoon olla tyytyväisiä? Seurakuntalaisten henkilökohtaiseen kasvuun kristittynä sekä seurakunnan kokemiseen sosiaalisena yhteisönä taas ei löytynyt paljoakaan materiaalia. Uskonnollisuus on suomalaiselle useimmiten hyvin henkilökohtaiseksi koettu asia ja ehkä juuri tästä syystä tutkimustakin on niukahkosti. Internetissä on paljon tietoa erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, mutta niiden luotettavuus on luku sinänsä. Paavo Tukkimäki raportoi artikkelissaan Suomalainen uskoo yksityisesti Helsingin Sanomissa vasta julkaistusta tutkimuksesta Moderni kirkkokansa. Jumalauskon ja uskonnolliseen toimintaan osallistumisen perusteella suomalaiset jaetaan tutkimuksessa neljään ryhmään. Aktiiviseurakuntalaisia on eurooppalaisittain vähän eli vain noin 14%. Aktiiviseurakuntalaiset käyvät kirkossa vähintään kerran kuussa, rukoilevat viikoittain, uskovat elämään kuoleman jälkeen sekä kirkon opetuksiin. Tyypillisintä kirkkokansaa (35%) ovat perusseurakuntalaiset. Näihin katsotaan kuuluviksi ihmiset jotka käyvät kirkossa ainakin kerran vuodessa ja jotka

15 20 rukoilevatkin joskus. Kaksi kolmasosaa uskoo yhteen Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Passiivisesti myönteisten ryhmän (25%) taasen muodostavat periaatteessa myönteisesti uskontoon suhtautuvat mutta sitä harjoittamattomat ihmiset. Kirkossa näitä ihmisiä ei näy. Sitten ovat vielä eiuskonnolliset (16%), jotka eivät usko Jumalaan, taivaaseen tai helvettiin eivätkä käy kirkossa tai rukoile, mutta puolet heistä haluaa kirkollisen toimituksen syntymän, kuoleman tai avioliiton solmimisen yhteyteen. (Tukkimäki, 2003, A8.) Helsingin evankelis-luterilaisista seurakunnista kartoitettiin mielikuvaa syksyllä 2002 Siunaus-kampanjan yhteydessä. Kampanjan tavoitteena oli mainostaa luterilaisen seurakunnan toimintaa ja saada sen puitteisiin mukaan uusia ihmisiä. Seurakunnat järjestivät ylimääräisiä tilaisuuksia viikon aikana ja ne tavoittivatkin ihmisiä hyvin, mutta mietittäväksi jäi minkä tyyppisillä toimilla kävijät saataisiin jäämään seurakuntaan pysyvästi. Mielipiteitä kysyttiin kampanjan kohteena olleilta vuotiailta helsinkiläisiltä ja tapahtumien järjestäjiltä, joskin melko pienillä otoksilla. Palautetta antoi 150 mainoskampanjan nähnyttä ja 55 Siunaus-viikkoa suunnitellutta henkilöä. Tuloksena oli, että yleisesti kirkkoa pidetään luotettavana (63% vastaajista) ja tarpeellisena (55 %), mutta ei kovin mielenkiintoisena. Ajan hermolla olevana kirkkoa piti vain 24 %vastaajista, kehittyvänä 25%, läheisenä 13%. Puolet vastaajista koki suhteensa kirkkoon läheiseksi tai melko läheiseksi ja toinen puoli muodolliseksi. Kampanjan mainontaa kritisoitiin hämäräksi, mutta joka kolmas kertoi niiden tehneen mielikuvaa kirkosta omalla kohdallaan nykyaikaisemmaksi ja ihmisläheisemmäksi. Mainonnan merkitys seurakunnan toimintaan kutsujana korostui vastauksissa. (Kuittinen 2003, 2.) Teologian maisteri ja kauppatieteiden kandidaatti Jussi P. Mäkelän tutkimuksessa Jumalanpalveluksen laatu (Mäkelä 2001) tarkastellaan jumalanpalveluksen eri elementtien kehittämistä taloustieteen teorian kautta asiakastyytyväisyyttä kehittäen. Mallissa jumalanpalvelusodotukset oli jaettu eri osioittain jumalanpalveluksen rakenteen mukaisesti yleisiin odotuksiin, pappiin kohdistuviin odotuksiin, seurakuntalaisten osallistumiseen, saarnaan, esirukouksiin, ehtoolliseen, musiikkiin, jumalanpalveluskokonaisuuteen sekä jumalanpalveluksen laadun ulottuvuuksiin. Laadun arvioinnissa kiinnitettiin

16 21 huomiota tunnelmaan, viestinnän vakuuttavuuteen, hengellisyyteen, musiikkiin, pappiin, seurakuntayhteyteen ja osallistumiseen (Mäkelä 2001, ). Tärkeimpiä odotuksia jumalanpalvelukseen osallistujilla olivat hyvä kuuluvuus, papin uskottavuus, tutut virret ja kiireetön tunnelma. Tarkimmat odotukset kohdistuivat pappiin, jonka persoona, innostuneisuus, laulaminen, kätteleminen, katsekontakti, äänensävyn lempeys, uskottavuus ja puheen ymmärrettävyys sekä seremonian johtaminen koettiin tärkeinä. Saarnoilta odotettiin kontekstuaalisuutta eli sitä, että niissä käsitellään kuulijoille ajankohtaisia ja heidän elämänpiiriään koskettavia aiheita. Tämä jumalanpalvelusodotusten malli - ajattelu toi tuoretta näkökulmaa omaankin ajatteluuni sekä vahvisti havaintojani jumalanpalveluksista. Päätuloksina ryhmäkeskusteluin ja kyselytutkimuksella suoritetussa tutkimuksessa olivat, että seurakuntalaiset olivat melko tyytyväisiä heille tarjottuun jumalanpalvelukseen. Tavallisista kirkossa kävijöistä 82% oli tyytyväisiä omaan jumalanpalvelukseensa. (Mäkelä 2001) Mielenkiintoista kuitenkin on se, että jumalanpalveluksen laadussa oli enemmistön mielestä parantamisen varaa monessakin suhteessa. Eniten parannuksia kaivattiin jumalanpalveluksen kokonaisuuden toteuttamiseen ja uutta jumalanpalveluskaavaa kritisoitiin tylsäksi ja pitkäveteiseksi. (Mäkelä, 2001, 131.) Lisäksi kehittämistä kaipaavia osa-alueita tutkimuksen mukaan olivat saarna, musiikki, jumalanpalvelusympäristö, ehtoollisen henkilökohtaisuus ja liturgia. Tutkimuksen tulokset tukevat tekijän omia havaintoja, mutta ongelmana on se, ettei otokseen ole saatu niiden ihmisten näkemyksiä jotka käyvät kirkossa harvoin. Heiltä olisi saatavissa se tärkeä näkökulma, miksi he eivät kirkkoon tule. Siihen kysymykseen, osaavatko ihmiset nykyaikana hakea apua ongelmiinsa seurakunnasta, ei tutkimuksellista tietoa ollut tekijän saatavilla. Myöskään yhteisöllisyyden kokemista seurakunnassa oli tutkittu aika vähän, mikä loi kiinnostavan asetelman tutkimuksen aloittamiselle. Kuittisen tutkimuksen perusteella voisi olettaa, että kirkon muutenkin itselleen etäiseksi kokeva ihminen tuskin päätyy seurakuntaan ainakaan aivan ensimmäisenä auttajavaihtoehtona elämänsä kriiseissä. Toisaalta kirkollisten toimitusten

17 22 tarpeellisena kokeminen kertoo hengellisyyden tukemisen merkityksestä ihmisten elämässä. Kirkko edustaa pysyviä arvoja ja turvallisuutta ajassa, jossa muutos on muilta osin jatkuvaa (Lautamäki 2002). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorisotyössä luotetaan kristillisten nuorisotapahtumien tavoittavuuteen. (Leskelä 2003, 7) Seurakunnista tehdään nuorten kanssa retkiä vuosittain esimerkiksi Turkuun Maata Näkyvissä tapahtumaan sekä joka toinen vuosi järjestettäville Kirkon nuorisopäiville. Ensimmäiset kirkon nuorisopäivät järjestettiin jo 1993 ja parhaimmillaan ne ovat koonneet yhteen nuorta. Tapahtumissa keskeistä on nykyaikainen musiikki, yhteyden kokeminen muihin saman ikäisiin uskoviin, ajankohtainen Raamattuopetus ja yhteinen hauskanpito. Osallistuminen ja kantaa ottaminen ovat tärkeitä nuoren kasvulle eikä pelkkä passiivinen kohteena oleminen ja vastaanottaminen tyydytä nuorta. Tämä on pyritty tapahtumien suunnittelussa huomioimaan. (Leskelä 2002, 7) Tämän kaltaista actionin tarjoamista nuorille olisi hyödyllistä tuoda enemmän myös seurakunnan arkitoimintaan, jotta tapahtumista saadut kokemukset eivät jäisi irralleen, vaan nuori voisi kokea jatkuvuutta.

18 23 3 YHTEISÖLLISYYS JA RYHMÄILMIÖ SEURAKUNNASSA Pirstaloituvassa yhteiskunnassa kasvavat odotukset kirkkoa kohtaan siinä, että se voisi koota samanarvoisina, toisilleen yhteisvastuullisina yhteen kaikki kansalaisryhmät. Kahtiajaon yhteiskunnassa kirkko ja seurakunta ovat koko kansan yhteinen koti. Monet panevat toivonsa siihen, että kirkko toimisi päättäväisesti yhteiskunnan omantunnon äänenä. (Lautamäki 2002) 3.1 Individualismi ja yhteisöllisyys ajassamme Individualismi eli yksilöllisyyden korostaminen syntyi aatteena myöhäiskeskiajalla eräänlaisena vastaiskuna aristotelismille. Yksilö joutuu tekemään itsenäisesti vaikeita arvovalintoja ja etsimään identiteettiään ja ottamaan kasvavasti vastuuta omasta elämästään. Individualismin kritiikkinä onkin, että tämä kaikki johtaa itsekkyyteen, epäsolidaarisuuteen ja heikkojen hylkäämiseen. Vastalääkkeeksi tarjotaan yhteisöllisyyttä ja sen poliittista muotoa kommunitarismia, jonka juuret ovat Aristoteleen ihmiskäsityksessä. Individualismin ja yhteisöllisyyden suhde on yhteiskuntafilosofian peruskysymyksiä. (Hautamäki 1996, 9.) Ihmiskunnan historian aikana yhteisöt ovat muodostuneet alun perin auttamaan elämässä selviytymisen pakon edessä. Esiteollisena aikana, jolloin ihminen eli lähipiirinsä varassa ilman yksilöllisiä oikeuksia, oli hengissä säilymisen kannalta välttämätöntä kuulua johonkin yhteisöön, esimerkiksi heimoon tai perhekuntaan. Yhteisön ulkopuolella uhkasivat turvattomuus ja tuho. Elämänjärjestys rakentui yhteisön sopimuksille, ja sen ehdot määräsivät jokaisen yksilön muuttumattoman aseman, mahdollisuudet ja oikeudet. (Jauhiainen, 1994, 43.) Yhteisöjä on kahdenlaisia: julkisoikeudellisia, joihin luetaan mm. valtio, kunta, kirkko, seurakunta, uskonnolliset yhdyskunnat, ylioppilaskunnat ja osakunnat sekä yksityisoikeudellisia, joihin taasen kuuluvat yhtiöt, osakeyhtiöt, osuuskunnat ja yhdistykset. Yhteisöillä on ollut suuri merkitys siinä kehityksessä, jossa julkisuus ja yksityisyys muodostuivat eurooppalaisessa yhteiskunnassa. Sosiologisen yhteisötutkimuksen näkökulmat ovat karkeasti

19 24 jaettuna alueellinen ja vuorovaikutusta korostava. Kysymys on tässä jaossa painotuserosta eivätkä vaihtoehdot suljekaan toisiaan pois. (Lehtonen 1990, 16.) Ryhmän toimintaympäristöt voidaan jakaa kolmeen eri tasoon. Nämä ovat fyysinen lähiympäristö eli paikka ja esineympäristö, sosiaalinen lähiympäristö sekä yhteiskunnan taloudellis-kulttuuriset ehdot ja toimintaedellytykset. Ympäristöt vaikuttavat kukin yhdessä ja erikseen, sisäkkäisinä, ryhmäkokonaisuuteen ja sen kautta jäseniin. (Jauhiainen, 1994, 22.) Seurakunnissa huomio kiinnittyy helposti lähinnä taloudellis-kulttuurisiin toimintaedellytyksiin sekä fyysiseen lähiympäristöön. Asioita tehdään totutulla tavalla tutuissa toiminta-ympäristössä, vaikka uusien asioiden ja toimintatapojen etsiminen esimerkiksi sosiaalisen lähiympäristön tarpeiden mukaan saattaisi tuottaa uusia työmuotoja ja monipuolistaa seurakunnan tarjontaa. Myös sosiaalisen liittymisen ja jakamisen tarpeet jäävät helposti vähälle huomiolle suhteessa siihen, miten olennaisia ne ovat varsinkin nuoren sukupolven elämässä. (Jauhiainen 1994) 3.2 Yksilö kasvaa persoonaksi yhteisössä seurakunta identiteetin muovaajana Ihmisen kehittyminen persoonana täyteen mittansa edellyttää sosiaalista vuorovaikutusta. Ilman sosiaalisia peilejä yksilö jää subjektiksi, joka ei ole tietoinen minuudestaan. Tietoisuus on reflektiivisen havainnoinnin ja ajattelun yhteistulos. Näin käsitettynä persoonallisuus ei ole mikään testein mitattavissa oleva, muuttumaton piirrekokoelma, vaan jatkuvasti muuttuva, tilannesidonnainen ilmiö ihmisen ryhmätoiminnassa. Klaus Wreckrothin sanoin, minä lomittuu meihin, minkä edellytyksenä on se, että yksilö eli minä tahtoo, muistaa, havainnoi, ajattelee ja tekee asioita suhteessa ryhmään ja toisaalta, että ryhmä eli me tietää, mitä on tekemässä. Persoonallisuuden kehitys onkin näin elämän mittainen reflektiivinen prosessi. Sellainen ryhmäkokemus, joka antaa jäsenelleen osallisuuden kokemuksen, vahvistaa hänen minuuttaan ja edistää näin hänen toimintakykyään. Tämä taas helpottaa sosiaalista kanssakäymistä ja rakentavien vuorovaikutusmallien luomista

20 25 jatkossa. Toimintakyvyn laajeneminen antaa tilaa persoonan kehitykselle. (Weckroth 1988, ) Yhteinen tavoitteellinen toiminta edellyttää pysähtymistä, havaintojen jakamista, tilanteessa tapahtuvan erittelemistä ja sen yhteistä tulkintaa sekä sopimista yhteisestä toimintaratkaisusta. Jokaisella ryhmään osallistujalla on omat tulkintansa tilanteista, ja keskustelussa tulee ottaa huomioon niiden mahdolliset eriävyydetkin. Osallistujien tilannetulkintojen tulee olla keskenään riittävän samankaltaisia, jotta toiminta voi jatkua. Yhteisestä tulkinnasta syntyy ryhmälle ikään kuin tietoinen sopimus, jonka varassa toiminta kehittyy. Monissa arkisissa vuorovaikutustilanteissa toimitaan itsestäänselvyyksien varassa, eli oletetaan toisten ajattelevan ja tulkitsevan samalla tavoin kuin itse. Ryhmässä tällaisten oletusten tarkistaminen on kuitenkin hyödyllistä, sillä kulttuuriset seikat, perhetausta, elämänkerrallinen historia ja yksilöiden persoonien väliset eroavuudet vaikuttavat tulkintoihin. Seurakuntayhteisössäkin kommunikaation merkitys on olennainen, jotta toimintaa voidaan kehittää. (Jauhiainen 1994, 77). Ryhmän toiminnan tarkoitus on liittää sen ympäristöönsä. Tuottavuus on toiminnan tarkoituksen toteutumista ja riippuu puolestaan siitä, miten tyytyväisiä jäsenet ovat ryhmään ja missä määrin he näin ollen haluavat toimia sen tarkoitusten saavuttamiseksi. Ryhmämuodosteilla on kullekin ajalle tyypillinen tehtävä yhteiskunnassa. (Parsons & Bales 1953, 79.) Ryhmäilmiö, ryhmän olemus, muodostuu yksilöllisistä, ympäristöstä tulevista ja ryhmädynamiikan tuottamista vaikutteista ryhmätilanteeseen. Dynamiikka syntyy, kun useat ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään samassa toimintatilanteessa. Yhteisöt ovat olemassa tiettyä tarkoitusta varten. Tehtävä ei kuitenkaan toteudu rationaalisesti ja suoraviivaisesti vaan sen ohessa yhteisö elää omaa irrationaalista todellisuuttaan. Johtajalle tämä tuo haasteen löytää oikeat toimintatavat perustehtävän toteutumisen takaamiseksi. (Huhtinen 2002, 17.) Kokonaistoiminta ryhmässä muotoutuu jatkuvista tapahtumista, liikkeestä ja muutoksesta. Alkuperäinen sana prosessi lainankielessä tarkoittaa kulkemista, lähtemistä ja edistymistä. Suomen kielessä sillä ymmärretään tavallisimmin toiminnan osatapahtumista muodostuvaa sarjaa, tapahtumien kulku ja kehitystä. Suotuisa prosessi on ryhmän toiminnan edellytys. Aina ryhmän