Lukijalle. Päätoimittaja Tapio Malinen RATKES 2/2002

Transkriptio

1 Lukijalle Pidän ikiaikaisesta intiaanitarinasta, jonka mukaan se mikä on, on elefantti, joka seisoo kilpikonnan päällä, joka seisoo kilpikonnan päällä, joka seisoo kilpikonnan päällä, joka... loputtomiin. Tästä samasta teemasta on olemassa toinenkin kuva: Oruborus käärme, joka syö omaa häntäänsä. Ajan ja elämän itse itseään ravitseva symboli. Hahmo, joka palaa aina omaan alkuunsa, voidakseen elää ja kehittyä. Kokonaisuus, joka samalla hetkellä sisältää sekä menneisyyden, nykyisyyden että tulevaisuuden. 1 Päätoimittaja Tapio Malinen Lyhyt- ja perheterapian historialla on myös historiansa, jolla on historiansa. Wendel Ray Mental Research Instituutin (MRI) nykyinen johtaja on huolissaan terapeuttien historiallisen tietoisuuden puutteesta. Hän kehottaa meitä intohimoisella tavallaan lukemaan klassikoita. Harry Stack Sullivania, Gregory Batesonia, John Weaklandia ja ennen kaikkea Don Jacksonia, amerikkalaista psykiatria, joka vuonna 1958 perusti MRI:n jatkamaan ns. Batesonin ryhmän työtä inhimillisen kommunikaation tutkimiseksi. Tämän työryhmän jäsenet olivat 17 vuoden ajan säännöllisessä yhteydessä Milton H. Ericksoniin, suureen kulttihahmoon, jonka merkitys lyhytterapeuttisen työtavan kehityksessä on sivuuttamaton. Ratkaisukeskeisen psykoterapian värikäs isä Steve de Shazer työskenteli 1970-luvun alussa MRI:ssa, jossa hän tapasi tulevan vaimonsa Insoo Kim Bergin. Vuonna 1978 he perustivat Milwaukeen yhdessä eräiden muiden tulisielujen kanssa Brief Family Therapy Centerin (BFTC). Ratkesta ei olisi olemassa ilman BFTC:ä, BFTC:ä ilman MRI:a, MRI:a ilman Batesonin työryhmää, Batesonin työryhmää ilman kommunikaation ja antropologian tutkimusta. On mielenkiintoista havaita, että nimenomaan antropologialla on ollut käänteentekevä merkitys lyhyt- ja perheterapioiden synnyssä. Monet pioneereista ovat olleet antropologeja tai ainakin tavalla tai toisella kiinnostuneita työtavasta, jossa tutkija ja tutkittava muodostavat toinen toisiaan ravitsevan prosessin. Suomalainen kulttuuriantropologi Marja-Liisa Swanzt kutsuu tällaista suhteissa olon tapaa osallisuustutkimukseksi. Se muuttaa jatkuvasti sekä tutkittavaa että tutkijaa. Se on elävä Oruborus, joka luo yhteisen ihmettelyn tilan, jossa tarkoitus, mieltymykset ja mahdollisuudet voivat ilmestyä ja kehkeytyä vapaasti. Myös meillä suomaisilla ratkestyöntekijöillä on mahdollisuus olla yhteydessä eläviin juuriimme. Ja voimme tehdä sen tavalla, joka ravitsee meitä, antaa toiminnallemme mielekkyyttä ja tekee meistä näkijöitä. Silloin työssämme menneisyys koko ajan ylittyy ja on samalla voimallisesti läsnä. Atlannin yllä, maan ja taivaan välissä, paluulennolla Toronton Brief Therapy Networkin konfrenssista, , klo

2 2 Elävän tiedon seikkailija kohtaaminen Marja-Liisa Swantzin kanssa Törmäsin käsitteeseen osallistava tutkimus ensimmäistä kertaa Marja-Liisa Swantzin luennoilla. Perusideana on että tutkimus mielletään aina vuorovaikutusprosessiksi tutkijan ja tutkittavan välillä ja tärkeimpiä tavoitteita on saada aikaan muutos. Ratkaisukeskeistä ja narratiivista lähestymistapaa, arvostavaa haastattelua ja NLP:tä voidaan myös pitää osallistavana tutkimuksena. Kaiken kaupallistavassa yhteiskunnassamme tutkimusmetodeista tulee tuotteita ja unohdamme että pohjimmiltaan olemme muuttamassa länsimaisen tutkimustradition paradigmaa ja luomassa uusia, ihmistä ja ympäristöä kunnioittavia työmenetelmiä. Laadukkaan kehittämisen kannalta on tärkeää ymmärtää ajatteluamme mahdollisimman laajoissa yhteyksissä. Tutustuminen Marja-Liisa Swantzin ajattelumaailmaan ja hänen elämäntyöhönsä on varmasti yksi hienoimmista tavoista oppia ymmärtämään, miten valtavasta ja laajasta muutoksesta on kysymys. Olemme vasta ottamassa ensimmäisiä askeleita näiden uusien paradigmojen soveltamisessa. On erityinen kunnia julkaista Ratkes-lehdessä Marja-Liisa Swantzin haastattelu. Henkilökohtaisesti se merkitsee minulle hyvin paljon, sillä oman työni lähtökohta ja ydinkysymykset perustuvat hänen opetuksiin. Eräs kantavimmista unelmistani työssäni on ollut ja on tämän ajattelutavan kehittäminen ja tunnetuksi tekeminen. Lauri Heikkilä Näyn seuraaminen Jos keskustelustamme tulisi Sinulle osallistava tapaaminen, niin mistä tietäisit sen? Lähinnä kai siitä, että tässä kanssakäymisessä inspiroituisi. Että itsessä lähtisi liikkeelle jotakin, joka loisi inspiraatiota. Ajatukset lähtisivät liikkeelle ja syntyisi jotakin uutta. Jos inspiraatiota ei synny, niin silloin siinä ei ole ollut mukana omaa osuutta: silloin se on ollut vain vastaamista kysymyksiin. Kysymys unelmasta on hyvin tärkeä ja olen itse viime aikoina miettinyt paljon liikkeellepanevaa unelmaani, koska kirjoitan parhaillaan historiaani. Jollakin lailla se, minkä varassa ensin lähdin liikkeelle, oli ajatus siitä että ihmisten elämää ja elinolosuhteita voi parantaa. En ole tehnyt mitään objektiivisesti, vaan subjektiivisesti. Myöhemmin olen tajunnut, ettei musta koskaan voinut tulla tieteentekijää, koska mulla tämä subjektiivinen ote asioihin on niin voimakas. Se ei salli sellaista objektiivista suhtautumista. Siksi olikin hirveen hyvä, etten päätynyt professoriksi, vaan pikemminkin seikkailijaksi. Lauri Heikkilä ja Tapio Malinen Oman elämän antaminen oli selvä motiivi ja se tulee voimakkaasti esillä nuoruuden kirjoituksissani. Myöhemmin olen tahtonut painaa sitä alas, sillä sehän on jollakin lailla hyvin ylpeä lähestymistapa. Elämään kuuluu vuorovaikutus ihmisten kanssa, mutta kanssakäymistä ei tapahdu siksi, että minulla olisi jotakin annettavaa, vaan koska se kuuluu luonnostaan elämään. Vanhemmiten tämä elämän luonnollisuus tulee entistä tärkeämmäksi. Ajatteletko myös, että oman elämän antaminen kuuluu osana siihen luonnollisuuteen? Tietysti. Mutta siitä tulee helposti ylemmyysöainakin ajatus antamisesta toiminnan motiivina on sitä. Osallistavasta lähestymistavasta seuraa luonnollisesti se että rikastuu enemmän kuin itse antaa ja tämä rikkaus antaa motivaatiota eteenpäin. Kysymys on siitä, mitä saa seuratessaan omaa näkyään, luonnollista tietään. Mulle on ollut yllätys, että täällä uudella kotipaikkakunnallakin olen pystynyt todelliseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Mä olen liittynyt täällä moniin pienryhmiin, esim. lähetyspiiriin. Vaikka tämä on tällaista tyhjenevää maaseutua, täällä on paljon yhteisöllistä aktiviteettia. Tässä tulee selvästi esiin se, etten mä ole tullut tänne antamaan jotakin uutta ja ihmeellistä. Kuitenkin tässä kanssakäymisessä minullekin on syn-

3 3 tynyt ihan uusi ja rikas elämänvaihe, jota en yhtään odottanut. Tulee mieleen jokin aika sitten lukemani artikkeli, joka alkaa näin: Tämä artikkeli on mahdollisimman subjektiivinen ollakseen mahdollisimman objektiivinen. Juuri näin. Tämä on mun teoriani, pohja koko työlleni. Oikeastaan termi osallistava tutkimus on harhaanjohtava ja väärä; osallisuustutkimus olisi parempi. Osallistava viittaa vielä siihen, että minä osallistan sinua, mutta osallisuus tarkoittaa sitä, että molemmilla on sama osallisuus. Mä olen aina väittänyt, ettei mitään objektiivista ole olemassakaan. Joku aina valitsee näkökulman, josta asioita tarkastellaan. Objektiivisuuteen pyrkiessä täytyy nähdä koko oma subjektiivisuus. Silloin kun rehellisesti tuo julki sen, mikä omassa tutkimustyössä on subjektiivisinta, käy mahdolliseksi sen katsomisen objektiivisesti. Prosessitaidetta Mä olen aina sanonut, että mulla on taiteilijan suhtautumistapa asioihin, vaikken konkreettisesti mitään taideteoksia teekään. Osallistavassa työssä oleellista on prosessi kokonaisuudessaan, se mitä tehdään ja mitä tehdessä tapahtuu. Siinä ei siis katsota, mitä tulee tämän työn tuloksena, vaan tulos on siinä prosessissa. Ei siis ole päämäärää johon tullaan, vaan jälkikäteen suoritettavan arvioinnin sijaan koko ajan reflektoidaan sitä prosessia. Se on tavallaan semmoisen muodikkaan tehokkuusarvioinnin vastakohta, jossa tuijotetaan vaan numeroihin ja taloudelliseen hyötyyn. Osallistavassa tutkimuksessa ensimmäinen tulos on juuri tämä teko tai toiminta ja sitten vasta toiminnan kuvaus, raportin tekeminen. Kirjoittaminen on asia erikseen, eikä lainkaan se pääasia. Pääasia on se mitä tapahtuu, itse toiminta ja ihmisten elämä. Toimintatutkimuksen ensisijainen tulos on, miten ihmisten elämä muuntuu, mitä he oppivat tai tekevät uudella tavalla. Seuraavan kirjani työnimenä on Elävää tietoa. Elävä tieto on sellaista, jota ei tehdä tieteen vuoksi, vaan elämää varten. Olen alkanut kyseenalaistaa tieteen tekemistä tieteen itsensä vuoksi. Miksi tuottaa tietoa vain yliopis-toinstituution tarpeisiin? Tärkeintähän on, että tieto elää; että se vie elämää eteenpäin. Tiede on oma instituutionsa. Akatemioissa pätevät akatemian säännöt, joita tieteentekijän täytyy noudattaa. Elävä elämä ei kuitenkaan niitä sääntöjä kunnioita eikä mukaudu tai alistu niihin. Jos haluaa tehdä jotakin toisin, voi tieteen maailmaa tietysti käyttää hyväkseen ja ottaa sieltä sen, minkä tarvitsee. Mutta ei ole mitään syytä yrittää lokeroida itse elämää tiukoin määritelmin ja kahlita tiedon toimivuutta vaatimalla sille sääntöjen mukaista pätevyyttä. Tärkeintä on että tie-

4 4 to on toiminnan kannalta relevanttia. Tärkeämpää on se että tiedolla on ihmisille merkitystä kuin se että se palvelee vain tutkimuksen tarpeita. Tietysti elävää tietoa pitää myös tarkastella useista näkökulmista, ei saa tyytyä vain yhteen tulokseen tai selitykseen, muuten se voi viedä harhaan. Onko olemassa myös kuollutta tietoa ja miten se eroaa elävästä tiedosta? En välttämättä asettaisi elävän tiedon vastakohdaksi kuollutta tietoa. Mutta jos sitä sanaa käyttäisin, olisi se jotenkin mekaanista, koneellista, tarkasti systematisoitua tietoa ja olemassa vaan tutkijayhteisöä varten. Voisiko sanoa niin, että elävä tieto tuottaa osallistavassa tutkimuksessa tai osallisuusprosessissa uusia merkityksiä ihmisten elämään? Että se avaa uusia näkökulmia ja että se on sillä tavalla tietoa elämän edistämiseksi? Kyllä. Kyse on asennoitumisesta, subjekti-objekti -asetelman murtamisesta. Mikä tahansa kanssakäyminen ei synnytä elävää tietoa: vain aidossa vuorovaikutuksessa syntyvä tieto tuottaa rakennusmateriaalia elämälle. Arvostava tyhjäpää Kun tein pitkää tutkimustani Tansanian itärannikolla, jossa muslimien keskuudessa vaikuttaa vieläkin voimakkaasti taikausko ja spiritismi, huomasin kuinka tärkeää empaattisuus ja eläytymiskyky on tutkimusprosessin kannalta. On tärkeää osata työntää omat näkemykset taka-alalle, jotta kanssakäyminen olisi mahdollisimman tasapuolista ja tutkija-tutkittava -asetelma murtuisi ja syntyisi elävää tietoa. Silloin ei kiinnitetä niinkään huomiota ajattelutapojen ja näkemysten eettisyyteen, vaan pyritään ensisijaisesti ymmärtämään toisenlaista maailmankatsomusta. Silloin kun ihmiset saavat ilmaista sitä omaansa, he tulevat siitä yhä enemmän tietoisiksi ja tämä synnyttää uutta toimintaa. Tiedostamisen käsite on tutkimuksessani avainasemassa. Se on edellytys sille että toiminta muuttuu ulkoa ohjatusta sisältä ohjautuvaksi. Kun parantamisrituaaleissa potilaat vaipuvat transsitilaan ilmaistakseen parantajalle sairautensa luonteen, parantajalla on yksinoikeus sairauden syiden selitykseen. Kun toimintaa jatketaan ja seremonia vakiintuu tietynlaiseksi instituutioksi, muoto korvaa alkuperäisen sisällön. Sen sijaan että potilas itse osallistuisi diagnoosinsa määrittelyyn, hän tyytyykin parantajan tarjoamaan selitysmalliin. Tapahtuma jää ikään kuin ulkokohtaiseksi ihan kuin länsimaisessa perinteisessä psykoterapiassa. Siinä ei siis päästä siihen, mihin toiminta viittaa. Mutta kun tutkijana osallistuu tällaiseen tilanteeseen, siihen ei voi, eikä pidäkään puuttua; asioiden tila on vain todettava. Vasta myöhemmin, keskusteluissa näiden parantajien kanssa tulee tutkijan osuus esiin: hän voi auttaa heitä analysoimaan omaa toimintaansa ja löytämään uusia näkökulmia. Tansaniassa on viritelty länsimaisen koululääketieteen ja perinteisten parantamismetodien yhteistyötä pyytämällä kansanparantajia mukaan terveydenhuoltoa kehittämään. Viranomaiset ovat ymmärtäneet parantajien sosiaalisen merkityksen yhteisössä. Erityisesti AIDSin vastaisessa kampanjoinnissa yhteistyö on alkanut hyvin. Tansaniasta Hartolaan Tiedostamisen merkitys on tullut esiin myös kun olen työskennellyt oman kotipaikkakuntani ihmisten kanssa. Olen havainnut tietynlaista ajatuksen passiivisuutta ja aina ei ole helppoa tajuta omaa osuuttaan seudun kehittämisessä. Sekin, että jättäytyy taka-alalle, ettei aktiivisesti osallistu yhteisiin hankkeisiin vaikuttaa ja ylläpitää olemassa olevia ajattelu- ja toimintamalleja. Tämän tiedostaminen on askel todellisen uudistamisen suuntaan. Mä yritin tässä jokin aika sitten sellaista mekaanista osallistavaa projektia paikallisten naisten kanssa, virittää keskustelua maaseudun tyhjenemisprosessista sekä ideointia sen estämiseksi ja alueen elinvoimaisuuden lisäämiseksi. Mulla oli tarkoitus innosta ihmisiä tuomaan tähän keskusteluun naisten näkökulmaa ja yritin käyttää samoja menetelmiä kuin tutkimustyössäni Tansaniassa. Se oli hirveän vaikeaa ja tunsin epäonnistuneeni. Syvään juurtunei- Sekin, että jättäytyy taka-alalle, ettei aktiivisesti osallistu yhteisiin hankkeisiin vaikuttaa ja ylläpitää olemassa olevia ajattelu- ja toimintamalleja. Tämän tiedostaminen on askel todellisen uudistamisen suuntaan.

5 5 - Elämä on todellakin seikkailu. Systemaattinen ihminen voi tuntea hallitsevansa sitä luottamalla harkintaansa ja varovaisuuteen, mutta vapaasti assosioiva voi löytää sellaisiakin näkökulmia, jotka systemaatikolta jäävät huomaamatta. Kun Elämä seikkailuna Olen Sinua kuunnellessani miettinyt, miten meillä ihmisillä on tapana selittää toimintaamme jälkiviisaasti, kuinka me lisäämme vasta jälkeenpäin siihen logiikkaa ja rationaalisuutta ja toiminta nähdään sitten johdonmukaisena jonkin asian suhteen. Todellisuudessa meidän ajattelumme ja toimintamme ovat monessa tapauksessa jollakin tavalla kaoottisia ja irrallaan toisistaan. tapaan ihmisiä, jotka eivät pysty innostumaan pienistä asioista, se vähän kiusaa. ta ajattelukaavoja oli vaikeaa muuttaa ja oli hankalaa saada ihmisiä edes kuvittelemaan toisenlaisten toimintatapojen mahdollisuutta. Ihmiset tuntuivat myös pakenevan vastuuta, jota prosessi edellyttää. Tämä kokemus sai minut uudelleen pohtimaan sitä, onko mitään syytä osallistaa vastoin toisten tahtoa. Ehkäpä meidän tulisi antaa ihmisten vain olla kyseenalaistamatta asioita. Jouduin jälleen kerran pohtimaan omaa rooliani alullepanijana ja sen perimmäistä oikeutusta. Tuo mitä äsken sanoit sai minut pohtimaan sitä, mitä minussa tapahtuu ja herää, kun näen kärsimystä. Alussa sanoit että oma elämä vain täytyy antaa toisille ja että ihmiset reagoivat siihen tavallaan. Minäkään en aina ole pystynyt ratkaisemaan omaa osuuttani parantamisessa. Joissakin tilanteissa vain läsnä olemisen ja jotenkin hyvin subjektiivisen reaktion, ajatuksen tai kokemuksen välittäminen toiselle, vastuun ottaminen siitä omasta ja että toinen reagoi siihen jollakin tavalla tuntuu luontevimmalta ja riittävältä. Kyllä mäkin näin ajattelen. Tiukka roolijako tässä suhteessa tuntuu jotenkin epärehelliseltä. Olenkin sanonut täällä Hartolassa tulleeni itse parannetuksi taikka jollakin tavalla hoidetuksi. Että mä olenkin ollut siinä vastaanottajan roolissa, jonka niin helposti kaavailen toisille. Se on antanut toisen näkökulman tähän työhön: keskinäisen hoitamisen ja kasvamisen näkökulman. Tässä on tärkeää ollut se havainto, että mä tunnen nämä ihmiset täällä ja että he suhtautuvat selvästi minuun positiivisesti. Eivät he suhtautuisi niin myönteisesti, jollei meidän kanssakäyminen olisi koettu molemminpuolisiksi. Että tavallaan tästä vuorovaikutuksesta onkin tullut osallistavaa tai osallisuusvuorovaikutusta, vaikka ei sillä tavalla kuin mä aluksi itse ajattelin! Silloinhan tavallaan ahdistus ja ulkoapäin toisen elämään kaivautuminen asettuu aivan erilaiseen yhteyteen. Ei, vaan se poistuu. Niin, se poistuu. Subjekti-objekti-asetelma häviää. Kun tulee toisten ihmisten arkielämään ulkopuolisena täällä tai Tansaniassa ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla oppilaana, koska silloin ei tiedä mitään ja joutuu alusta asti oppimaan kaiken. Kyllä, mutta eikö tässä ole yksilökohtaisia eroja? Niin, analyyttisille ihmisille voi tuottaa valtavaa hämmennystä esimerkiksi ratkaisukeskeisen terapian tehdään-sitä-mikätoimii-sen-kummemmin-analysoimatta -periaate. He näyttävät tarvitsevan sitä teoriaa. Ihmisillä on tarve luokitella ja nimetä kohtaamiaan ilmiöitä enemmän tai vähemmän ja löytää syy-seuraus -suhteita. Tätäkään tarvetta ei mielestäni saisi ohittaa. Ellei terapeutilla ole tarjota toiminnalle uusia viitekehyksiä, vanhat jäävät voimaan. Narratiivisen terapian termein: vanha tarina hallitsee. Ilmeisesti elämässä on paljon sellaista mystistä, jota ei voikaan tyhjentää sillä käsitteistöllä, joka meillä on tällä hetkellä. Kokonaisvaltainen hahmottaminen vaatii taiteen ja tieteen, tuntemisen ja ajattelun, logiikan ja kaaoksen yhdistämistä. Elämän pitäminen mysteerinä aiheuttaa väistämättä nöyrtymistä oppilaan rooliin. Terapeutti alkaa kysellä asiakkaaltaan, voisiko tämä kertoa hänelle, kuinka muutos on mahdollinen. Tällainen lähestymistapa tuo tutkimukseenkin uteliaisuuden ja avoimuuden. - Elämä on todellakin seikkailu. Systemaattinen ihminen voi tuntea hallitsevansa sitä luottamalla harkintaansa ja varovaisuu-

6 6 teen, mutta vapaasti assosioiva voi löytää sellaisiakin näkökulmia, jotka systemaatikolta jäävät huomaamatta. Kun tapaan ihmisiä, jotka eivät pysty innostumaan pienistä asioista, se vähän kiusaa. Todeksi eläminen Mitä Afrikka Sinulle merkitsee? Lähinnä ihmisiä. Ihmisten lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Siinä mä olen kokenut oman puutteellisuuteni, etten ole pystynyt olemaan samalla tavalla kuin he ovat. Ristiriitaa herättää se, että se ymmärrys mikä meillä täällä Suomessa Afrikkaa kohtaan on, on afrikkalaisille hirveän loukkaavaa. Loukkaannun jatkuvasti afrikkalaisten puolesta. Täällä puhutaan koko ajan kehitysmaista ja kuitenkin Afrikka on paljon pidemmällä kuin mitä me kuvitellaan. Teknisestä kehityksestään huolimatta länsimaiset yhteiskunnat ovat typistymässä sosiaalisesti. Teknologia hallitsee meillä sosiaalista järjestystä eikä päinvastoin. Afrikassa taas syntyy helposti koko ajan uusia sosiaalisen toiminnan muotoja, siellä ollaan joustavampia. Afrikkalaisilla kyläprojekteilla olisi paljon annettavaa meille, jotka vasta opettelemme verkostoitumista ja yritämme päästä eroon tietyistä hallinnollisista kuvioista ja raskaasta byrokratiasta. Teknokraattisessa yhteiskunnassa suunnittelu, ohjeistus ja käytäntö, ihmisten arki ovat todella kaukana toisistaan; viranomaisilta puuttuu kosketus ihmisten jokapäiväiseen elämään. Hienot projektit ja ohjelmat jäävät abstraktille tasolle, kansalaiset eivät ole niistä tietoisia. Afrikassa ne tulevat eläviksi, ne eletään todeksi. Hyvänä esimerkkinä on YK:n naisprojekti, josta Hartolassa ei tiedetty mitään, mutta joka Tansanian kylissä oli kaikille naisille tuttu. Teen tällä hetkellä yhteistyötä Peter Reasonin kanssa, joka johtaa The New Paradigm Research- tutkimusohjelmaa Bathyliopistossa Englannissa. Hän on toimittanut kirjan The Handbook of Action Research, joka luotaa osallistavan tutkimustavan perusteita. Fetzer Instituutissa järjestettiin viime keväänä (1999) kongressi, jonka teemana oli osallistava maailmankuva. Tarkoituksena oli tuoda yhteen eri aloilla kehitellyt ideat, jotka jotenkin liittyvät osallistavaan tutkimukseen ja sitä kautta elävän tiedon hahmottamiseen ja ymmärtämiseen. Ajatuksena oli, että erilaisten tietämisen muotojen kautta, esim. sellaisten, joita länsimainen tiedeinstituutio kutsuu maagiseksi ajatteluksi, voitaisiin löytää eläviä ituja, jotka osoittautuvat todellisiksi. Kongressi tuotti mm. kaksi kirjaa osallisuustutkimukseen liittyvästä maailmankuvasta. Olin myös syksyllä 2000 Australiassa Participatory Action Researchin maailmankongressissa. Sielläkin oli monia eri alojen edustajia. Yhteistä kaikille oli ajatus, ettei tiedon koti ole yli-opistosysteemissä. Mutta meitä tutkijoita kyllä koko ajan varoitetaan tuollaisilta suuntauksilta. Eli tiedemaailmassa on paljon vaikuttajia, joiden intohimona on varjella tieteen puhtautta pitämällä maallikot loitolla tutkimuksesta ja tutkimuksen tulosten tulkinnasta. Mä olen tarkka siitä, että erotan oman elävän tiedon tutkimusprojektini systemaattisen tieteen tekemisestä. En siis pyrikään sanomaan, että työni on tiukassa mielessä tiedettä. Mitä osallistava maailmankuva Sinulle merkitsee? - Oma näkemykseni on, että me ihmisinä olemme osa jotakin sellaista todellisuutta, josta emme ole tietoisia. Osallistavan tutkimuksen avulla pyritään laajentamaan käsitystämme siitä, mikä on oma osuutemme maailmassa, jossa elämme ja millä kaikilla ulottuvuuksilla voimme lähestyä sitä. Jokainen tutkija tuo tämän ajatuksen sitten käytäntöön omalla alallaan. Minut kutsuttiin mukaan siksi, että Afrikka-tutkimus on ollut tähän menessä hyvin eurosentristä ja olen edustanut siinä mielessä vaihtoehtoista suuntaa. Teoria hyvin elettyä käytäntöä Tiedemaailmassakin taitaa olla paljon sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat mukaan siihen pyörään, jossa täytyy tehdä tutkimusta, joka tavallaan ohjautuu ulkoapäin ja näin elävä tieto ja sen jakaminen ei ole mahdollista.

7 Juuri näin. Nykyinen tieteellisen tiedon malli on elämästä ja työnteosta vieraannuttava. Täällä näkee aivan selvästi, että tavallinen työ on ajettu alas, ruumiillista työtä ei enää millään tavoin kunnioiteta. Ensin vähennetään metsureita ja heidän koulutustaan ja sitten muutaman vuoden kuluttua havahdutaan metsuripulaan ja tuodaan niitä Venäjältä. Samoin lääkäriliitot ovat systemaattisesti halunneet vähentää opiskelijamääriä, ettei Minusta on tärkeää jättää vastaanottajalle, lukijalle tai kuulijalle tilaa. Tulkinnalle tulee ikään kuin jättää happea rivien väliin, sitä ei saa pakottaa yhteen kaavaan tai muottiin. Oma lukutyylini on vastaavanlainen. palkkaus kärsisi. Nyt sitten syrjäseuduilla kärsitään lääkäripulasta eikä virhettä edes myönnetä. Minua ilahdutti, kun luin Ratkes-lehdestä lyhytterapiasta. Se oli mulle käytännössä uusi asia, mutta olin jo pitkään ajatellut, että sellaisen täytyy tulla. Teidän tapanne toimia on lähtökohdiltansa hyvin samanlainen kuin mihin mä olen pyrkinyt omassa työssäni. Mulla ei ole enää alemmuuskompleksia suhteessa viralliseen tiedeyhteisöön eikä mua haittaa, etten ole hankkinut siellä arvostettuja meriittejä niin kuin jotkut ehkä olisivat odottaneet. Se johtuu siitä, että olen ymmärtänyt tiedon laadullisen jaon eli että on olemassa kaksi erilaista, toisiaan täydentävää lähestymistapaa tiedon tuottamiseen. Ihmiskunnan tietovarannon kasvattamisessa on erilaisia tapoja ja tehtäviä ja mä olen iloinen omistani. Antropologilla on se etu, hän on välittömässä yhteydessä tiedon alkuperään ja syntyhetkeen ol- lessaan itse osa sitä prosessia, jossa hän työtään tekee. Me pääsemme toisenlaiseen tutkija-tutkittava-asetelmaan elämällä siinä tutkimusyhteisössä 24 tuntia vuorokaudessa. Minulle ei seikkailijatutkijana ole tarvetta mennä hirveän syvälle, vaan olen kiinnostunut monesta ja katselen asioita suurempina kokonaisuuksina. Mulla on laaja tutkijaystäväverkosto ja tuttavapiiri: näistä runsaista kontakteista syntyy uusia ideoita koko ajan. Mä olen hyvin rönsyilevä ihminen, mun ajattelutapani on assosiatiivinen ja joskus johdonmukaisemmat, analyyttiset kollegani ahdistuvat siitä. Minusta on tärkeää jättää vastaanottajalle, lukijalle tai kuulijalle tilaa. Tulkinnalle tulee ikään kuin jättää happea rivien väliin, sitä ei saa pakottaa yhteen kaavaan tai muottiin. Oma lukutyylini on vastaavanlainen. Olen todella hidas lukija, sillä pienen pätkän luettuani haluan rauhassa ajatella läpi kaikki sen synnyttämät ajatukset. Luen usein kappaleen sieltä toisen täältä enkä aina kirjaa kokonaisuudessaan. Surffaaja välttyy jämähtämästä pohjamutaan! Teorian ja käytännön välisestä suhteesta sanoisin, että teoria on hyvin elettynä käytäntöä. Esim. inkakulttuurissa Perun Andeilla oli vallalle näkemys, jonka mukaan luonto ei ole passiivinen objekti, pelkkä ihmisen havainnoinnin kohde, vaan aktiivinen, elävän tiedon tuottaja. Mitä ajattelet sosiaalikonstruktionismista, onko sillä teoreettisena mallina yhtymäkohtia osallistavaan tai osallisuustutkimukseen? Jos tarkoitat sillä jotakin sellaista, että se sosiaalinen konteksti, jossa on kasvanut vaikuttaa maailman hahmottamiseen, niin kyllä tutkimukseni ovat aina pohjanneet tähän. Havaintoni 7 esim. omien päiväkirjojeni kielestä osoittavat, että olen tietyssä mielessä hyvin pitkälle kulttuurini muovaama. Silloin jää vain miettimään, että mikähän se oma panokseni oikein on. Mun varhaisia tekstejäni leimaa patrioottinen ja uskonnollinen kielenkäyttö. Monet tiedemaailman edustajat vierastavat uskonnollista elämänkatsomusta. Hyvä ystäväni Ilkka Niiniluoto esimerkiksi on uskonnollisissa kysymyksissä ehdottomasti sitoutumattomuuden puolella. Hänestä tutkijan on jyrkästi erotettava oma henkilökohtainen usko tutkimustyöstä. Olen saanut sen vaikutelman, että etenkin nuoren polven eri alojen tutkijoilta puuttuu kokonaan kosketus uskontoon. Tämä on aika hämmentävää, kun kyseessä ovat uskontotieteilijät tai filosofit. Thomas Wallgren esimerkiksi kysyi minulta eräässä tv-haastattelussa, miten ihmeessä minä tutkijana tulin lähteneeksi lähetystyöhön. Häneltä puuttui aivan selvästi kaikki omakohtainen tuntuma kristinuskon todellisuuteen. Eräs ystäväni sanoi kerran teorian käyttökelpoisuuden testaamisesta, että jos teoria luo tilaa uusille ajatuksille ja antaa älyllistä liikkumavaraa, se on hedelmällinen ja varteenotettava. Jos se jähmettää ja kaavamaistaa ajattelua ja sitä kautta olemassa olevia sosiaalisia käytäntöjä esim. valtajärjestelmiä, kannattaa siihen suhtautua hyvin kriittisesti eikä ainakaan suin päin omaksua sitä ohjenuorakseen. Hedelmistään puu tunnetaan. - Tällainen teoria on silloin kasvanut ulos tiedon etsinnän prosessista. Elävän tiedon vastakohta on rakennelma, joka estää kommunikaatiota ihmisten välillä. Todellisen kohtaamisen mahdollisuus on silloin tavattoman pieni.

8 8 Uudistajan painajainen yhdeksän näytöstä siitä mitä tapahtuu kun uusi ja vanha kohtaavat Ben Furman Ensimmäinen näytös Hei kollegat, tässä on uusi lupaava menetelmä Y, joka vaikuttaa tehokkaammalta kuin nykyisin käytössä oleva menetelmä X. Ei siitä ole mitään näyttöä, että menetelmä Y tuottaa tuloksia. Ei olekaan vielä, mutta eihän sellaista näyttöä ole myöskään menetelmästä X. Menetelmästä X ei tarvita näyttö, sillä se on ollut olemassa monta vuotta ja kokemus on osoittanut että se toimii. Toinen näytö Nyt on alettu saamaan alustavaa näyttöä siitä, että menetelmä Y tuottaa tuloksia. Siltä näyttää, mutta nuo tulokset ovat varmasti vain lyhytaikaisia ja ohimeneviä. Oireet palaavat pian. Kolmas näytös Olemme nyt tehneet pidempää seurantaa ja tulokset osoittavat, että oireet eivät ole palanneet, vaan ovat useimmilla asiakkailla pysyneet poissa yli vuoden. Vuosi on liian lyhyt aika johtopäätösten tekemiseen. Oireet voivat tulla takaisin vielä vuosienkin jälkeen! Mutta eikö se koske myös menetelmää X, että ihmiselle voi tulla sama ongelma uudestaan. Ei koske, sillä menetelmä X ei poista oireita, vaan parantaa sen häiriön, joka oireita aiheuttaa! Neljäs näytös Meillä on nyt viiden vuoden seuranta, joka osoittaa että menetelmällä Y hoidetuista asiakkaista useimmilla oireet eivät palaa, vaan pysyvät poissa pitkiä aikoja. Lisäksi näyttää siltä, että niissäkin tapauksissa, joissa sama ongelma toistuu, selvitään yleensä vähäisellä lisähoidolla kun jatketaan menetelmällä Y. Siinä ei ole nyt lainkaan otettu huomioon sitä, että kun hoidetaan oireita niin ettei puututa syihin, oireet korvautuvat usein toisilla oireilla. Kun yksi oire poistuu sen tilalle tulee aina jokin toinen. Kyllä kai ihmisille tulee aina elämässä uusia ongelmia mutta miksi ajattelisimme, että ne olisivat oireita samasta häiriöstä? On itsestään selvää, että ihminen tarvitsee aina jonkin oireen niin kauan kuin taustalla olevaa häiriötä ei hoideta. Aha. Viides näytös Nyt on saatu selville, että menetelmässä Y ongelmien tilalle ei yleensä tule uusia ongelmia, vaan päinvastoin, ihmiset raportoivat myös muista positiivisista elämänmuutoksista. Riittääkö tämä nyt näytöksi, että kyseessä on toimiva ja vakavasti otettava hoitomenetelmä? Kukaan ei ole koskaan sanonut, etteikö kyseessä olisi varteenotettava menetelmä. Päinvastoin, se on varmastikin hyvä menetelmä jasopii mainiosti lievempien ongelmien hoitoon. Hetkinen. Eihän menetelmä Y ole tarkoitettu vain lievempien ongelmien hoitoon. Sen väitetään soveltuvan kaikenlaisten ongelmien hoitoon.

9 9 Seitsemäs näytös Nyt alkaa tulla lisääntyvässä määrin tieteellistä näyttöä siitä, että menetelmä Y todellakin toimii. Minä olen aina uskonut, että se toimii käytännössä. Minun on vaan niin vaikea uskoa sitä, että se toimii myös teoriassa! Kahdeksas näytös Mikään menetelmä ei sovi kaikkien ongelmien hoitoon. Jokaisella hoitomenetelmällä on omat indikaationsa ja käyttöaiheensa. Menetelmä Y ei kilpaile menetelmän X kanssa, sillä näillä menetelmillä on aivan eri käyttöaiheet. Menetelmä Y soveltuu erinomaisesti tiettyjen ongelmien hoitoon ja täydentää menetelmää X. Vakavammat ongelmat tulee hoitaa menetelmällä X. Lievemmät ongelmat voidaan yrittää hoitaa menetelmällä Y. Kuudes näytös Kuluttajatutkimukset osoittavat, että menetelmästä Y on tullut hyvin suosittu asiakkaiden parissa. Miten selitätte sen? On ymmärrettävää, että ihmiset valitsevat mieluummin tällaisen menetelmän, sillä he eivät halua kohdata ongelmiaan. Syvällinen paraneminen vaatii työtä ja siinä ihminen joutuu kohtaamaan ahdistusta. Ihmiset haluavat päästä helpolla ja siksi he valitsevat mieluummin menetelmän Y kuin menetelmän X. Meillä on ongelma. Nyt opiskelijat ovat alkaneet vaatia, että heille opetettaisiin menetelmää Y. Mitä me teemme? Opetetaan sitä heille. Eihän meillä ei ole mitään menetelmää Y vastaan. On vain hyvä, että opiskelijat ovat tietoisia kentällä käytössä olevista menetelmistä. Pääasia on että annamme heille kunnolliset perustiedot menetelmästä X, sillä se on perusta, joka on hallittava, jotta voi syvällisesti ymmärtää ihmistä ja toimia ammatissa olematta puoskari. Yhdeksäs näytös Menetelmä Y on nyt osoittautunut tehokkaaksi menetelmäksi kaikenlaisten ongelmien hoidossa. Mikä ihmeen menetelmä Y? Se mitä tässä kutsutaan menetelmäksi Y ei ole mitään uutta. Sehän on sitä mitä me menetelmän X edustajat olemme aina tehneet!

10 , 1998, 1999, 2000 ja 2001? Bruges, Salamanca, Carlisle, Turku ja Dublin? Oikein! European Brief Therapy Associationin (EBTAn) konferenssiajankohtia ja pitopaikkoja. Tänä vuonna siis syyskuuta Dublinissa. Vuonna 1592 perustetussa maineikkaassa Trinity Collegessa. Entistä suurempana ja monipuolisempana: yli 300 osallistujaa kahdestakymmenestä eri maasta. 60 erilaista esitystä ratkaisukeskeisen työtavan eri sovellutuksista eräänä teemana Ulos terapiahuoneista! Miltä konferenssi näyttää ja tuntuu osallistujasta puolen vuoden päästä? Miten se on elänyt ajatuksissa, työssä, unissa? Mitä on kiteytynyt käytännön työhön kuulemasta ja kokemasta? Mikä oli kuplivin hetki konferenssin pyörteissä? Jäikö käteen jotain muutakin kuin vain hyvin kaluttu ratkaisukeskeinen luu? Seuraavassa kaksi konferenssiin osallistujaa keskustelevat noiden syyspäivien aikana saamistaan kokemuksista. Lähettäjä: Tapio Malinen>tapio. Vastaanottaja:Tiina-Leena Lähetetty: 6.huhtikuuta Aihe: EBTA 2001 Ensiksikin: ajattelen että aika on armoton tuomari. Se seuloo esille ne oppimiskokemukset ja asiat, joka ovat olleet todella vaikuttavia ja joista on syntynyt uusia merkityksiä tai toimivia käytäntöjä omaan työhöni. EBTA 2001 oliko keisarilla vaatteita? Tapio Malinen ja Tiina-Leena Mikkola Hei Tiina-Leena, Jokin aika sitten sovimme, että keskustelisimme sähköisesti niistä ajatuksista ja vaikutelmista, joita viimevuotinen EBTA-konferenssi meissä herätti. Olisitkohan nyt valmis? Vieläkö voisit innostua tällaisesta aktiosta vai onkohan se enää vain pitkää jääkaapissa olleen pakasteen jälkilämmittelyä, josta alkuperäinen maku on väljähtänyt pois jo ajat siten. Katsotaanpa, miten käy? Kun itse ajattelen Dublinin konferenssia nousee mieleni näyttämölle ainakin kaksi kiinnostavaa asiaa. Ensiksikin: ajattelen että aika on armoton tuomari. Se seuloo esille ne oppimiskokemukset ja asiat, joka ovat olleet todella vaikuttavia ja joista on syntynyt uusia merkityksiä tai toimivia käytäntöjä omaan työhöni. Ns. krääsä ja itselle tarpeeton seuloutuu ajan saatossa vääjäämättä pois. Kysymys on toisaalta yleispätevän elävyydestä ja kirkastamisesta toisaalta oman ammatillisen kehitystilanteen ajankohtaisista tarpeista. Eli Insoon sanoin: tärkeintä ei ole se, mitä opettaja sanoo, vaan se, mitä oppilas kuulee. Itselleni merkittävimpiä oppi-miskokemuksia olivat erityisesti Yvonne Dolanin hyvin dialoginen ja lämminhenkinen luento toivon pragmatiikasta sekä John Walterin workshop lyhytterapian uudelleenluomisesta. Palaan näihin tuonnempana. Tämä on ollut minulle eräs teema. Toinen on ollut se, joka liittyy tämäntapaisten kongressien mielekkyyteen ylipäätään. Olen miettinyt ja kuulostellut ihoni alla, vastaavatkohan nämä kokoukset enää tällaisenaan osallistujien eläviä tarpeita. Tiedän, että Sinäkin olet pohtinut tätä samaa asiaa ja kirjoittanutkin siitä heti kongressin jälkeen SFT-L-keskustelulistalla. Tuoreesti ja kiinnostavasti. Dublinissa liturgia sujui niin kuin ennenkin; jouhevasti, organisoidusti ja entisen kaavan mukaises-

11 11 ti. Jokaisen päivän alussa plenary-luento, jota seurasi paneelikeskustelu. Puhujat puhuivat ja kuuntelijat kuuntelivat. Sen jälkeen valtava määrä erilaisia workshoppeja, joista yhden päivän aikana oli mahdollista valita kolme. Allekirjoitan tällä hetkellä lämpimästi mm. Alasdar Mcdonaldin aatokset, joita hän julkaisi netissä viime lokakuussa. Tärkeintä tulevassa Cardiffin konferenssissä 2002 olisi elävä, monitasoinen keskustelu. Ei niinkään lavaesiintymiset passiivisine kuuntelijoineen. Vuorovaikutus voidaan saada aikaan esim. niin että luennoista vastaisivat eri kansallisuuksista muodostetut parit tai teamit. Toinen luennoitsijoista voisi olla entuudestaan tuttu ja toinen ensikertalainen. Toinen tutkija ja toinen ns. kenttätyöntekijä. Esiintyjistä 1/3 tulisi olla ensikertalaisia. Yleisöä pidettäisiin ja kohdeltaisiin osallistujana, jota luennoitsijoiden kuuluu aktivoida eri tavoin. Vapaamuotoisia keskusteluja pienryhmissä eri aiheista. Yhden päivän aikana voitaisiin keskittyä johonkin erityisaiheeseen tai joihinkin teemoihin. Jne. Mitähän ajatukseni tähän mennessä mahtavat Sinussa herättää? Ja mitähän minussa tapahtuu kun saan vastausviestisi? Ystävällisin terveisin, Tapio Lähettäjä: Tiina-Leena Mikkola >tiina-lee-na. Vastaanottaja: Tapio Malinen porvoo.fi Lähettetty: 7.huhtikuuta Aihe: Re: EBTA 2001 Tapio, Huomaan, että mielemme ovat askaroineet samanlaisten ajatusten parissa. Olen itsekin tuhannesti miettinyt istuessani jossain koulutustilaisuudessa, että mitä ihmeessä minä täällä oikein teen, kun en tunnu saavan irti mitään uutta. Tai joskus tilanne on niin päin, että sitä uutta tulee niin paljon, ettei ensinkään ymmärrä mitään kuulemastaan, saati siten että osaisi sitä mitenkään soveltaa käytäntöön! Minäkin olen alkanut uskoa siihen, että aika seuloo kaikesta kokemastamme sen mistä lopultakin on iloa ja hyötyä. Ja miten sitä voisikaan etukäteen arvata, mitkä asiat loppujen lopuksi ovat tärkeitä. Viha ja rakkaus ovat saman asian kääntöpuolia. Niinpä sellaiset kokemukset, jotka aluksi ovat olleet kovinkin ärsyttäviä tai suorastaan raivostuttavia, ovatkin aikojen saatossa osoittautuneet hyvin hedelmällisiksi. Samanlaisia reaktioita olen havainnut esim. elokuvissakäynnin jälkeen. Joskus filmi on ollut ihan ok ja se unohtuu saman tien. Joskus olen nähnyt jotain niin kummallista tai ällöttävää, minkä olen saman tien tuominnut latteuden huipuksi ja päättänyt unohtaa koko lef- Suomen delegaatio valmiina ebtailemaan.

12 12 fan. Ja kuinka ollakaan: kuukausien tai vuosien jälkeen mieleen saattaa pulpahtaa aivan yllättävästi kohtauksia juuri tuollaisesta elokuvasta, ja juuri siinä elämäntilanteessa ne ovatkin yhtäkkiä hyvin kohdalleen osuvia. Koulu- ja opiskeluvuodet istuin hyvin tunnollisesti pulpetissa ja pänttäsin päähäni sitä mitä totuutena esitettiin. En juuri kiinnittänyt huomiota muihin ihmisiin ympärilläni ja taisi jäädä elämäkin vähän elämättä siinä totuuden etsimisen vakavassa työssä. Ja virheiden tekemistä pelkäsin ihan mahdottomasti, saati sitten tyhmien kysymysten esittämistä. Nykyisin olen kuitenkin antanut itselleni luvan siihen, että koulutuksissa ja konferensseissa minulle ei olekaan olennaista itse sisältö. Kaikkein tärkeintä ovat muut ihmiset! Olen osallistunut EBTA:n vuosikonferensseihin Turussa ja Dublinissa. Aikaisemmin en ole kansainvälisissä tilaisuuksissa liikkunut. Mutta tämä ei jää tähän! Olen ollut aivan äimästynyt siitä, kuinka paljon mukavia ihmisiä on olemassa. Ilmapiiri on ollut hyvin rento, ja uusiin kollegoihin tutustuminen on tapahtunut helposti ja yksinkertaisesti ketjureaktiolla: keskustelet yhden ihmisen kanssa kahvitauolla, ja kohta paikalle tulee keskustelukumppanisi tuttava, ja sitten taas tämän tuttava. Ja kaikki nyökyttelevät ringissä oleville vieraille ja kätellään, ja ujompikin pärjää kun vain hymyilee ja nyökyttelee. Seuraavalla kahvitauolla onkin jo enemmän tuttuja kasvoja ja taas voi aloittaa ketjuuntumisen jonkun kanssa. Onneksi on ollut kahvia tarjolla, jota ei tarvitse miettiä miten luontevasti pitäisi käsiään. Tällaisten suurten konferenssien liturgia on tosiaan aika ankea, ja siksipä olenkin reippaasti jättänyt joitain luentoja väliin ilman suurempia omantunnon tuskia. Ja koska ihmisten kanssa keskustelu on ollut minulle kaikkein tärkeintä, ehdotinkin että tulevissa konferensseissa voisi olla erityinen sokkotreffikahvila. Sinne voisi mennä kuka tahansa ja olisi lupa aloittaa juttelu kenen tahansa paikalla olevan kanssa, riippumatta siitä onko tämä alan guru vai vähäisempi oppipoika tai -tyttö. Orvot pirut tarvitsevat paikan, jossa voi ihan luvan kanssa tehdä tuttavuutta. Onkohan toiveeni otettu huomioon Cardiffin järjestelyissä? Toivon kovasti, että Cardiffissä toteutuisi ajatus uudenlaisesta ja vapaammasta kongressiformaatista. Ajatus monikansallisesta ja monikokemustaitoisesta (ihana sanahirviö, eikö totta) esiintymiskulttuurista. Siinä ei ihan kaikkea tarvitsisi ottaa viimeisen päälle vakavasti. Tämä olisi sellaista, minkä toivoisin toteutuvan. Parhain terveisin, Tiina-Leena Joskus filmi on ollut ihan ok ja se unohtuu saman tien. Joskus olen nähnyt jotain niin kummallista tai ällöttävää, minkä olen saman tien tuominnut latteuden huipuksi ja päättänyt unohtaa koko leffan. Ja kuinka ollakaan: kuukausien tai vuosien jälkeen mieleen saattaa pulpahtaa aivan yllättävästi kohtauksia juuri tuollaisesta elokuvasta, ja juuri siinä elämäntilanteessa ne ovatkin yhtäkkiä hyvin kohdalleen osuvia. Lähettäjä: Tapio Vastaanottaja: Tiina-Leena Lähetetty: 10.huhtikuuta Aihe: Re:re: EBTA 2001 Hyvä Tiina-Leena, Kiitoksia viestistäsi ja mietteistäsi EBTA-kongressin tiimoilta. Ne herättivät minussa monenlaisia ajatuksia. Kaikkein tärkeintä ovat muut ihmiset. Hhmmm... Tiedostan vasta nyt itsekin, miten monenlaisia yhteyksiä Ratkes-lehteen Dublinissa syntyi. Merkittävin lienee yhteistyösopimus kanadalaisen Brief Therapy Networkin kanssa. Tapasin heidän nuoren ja innokkaan delegaationsa monella tauolla ja sovimme, että tulevaisuudessa Ratkes toimii heidän uutislehtensä eurooppalaisena kirjeenvaihtajana. Päätimme myös julkaista yhteisiä artikkeleita molemmissa lehdissä ja saimme kotisivumme osoitteen (artikkelikokoelminemme) heidän monipuoliselle nettisivulleen. Jälkeenpäin yhteytemme on poikinut (miksei sanota tyttönyt?) vielä sen että Ratkes-lehti osallistuu heidän vuotuiseen verkostokonferenssiinsa Torontossa. Kaiken tämän lisäksi nopeassa ja ihanassa käytäväkeskustelussa työstimme myös Insoo Kim Bergin kanssa hänen tulevaa haastatteluaan vuoden 2002 viimeiseen numeroon. Ja vielä: FKC-läisten kanssa sovimme, että heidän julkaisemansa uunituore kirja Lösningsinriktad pedagogik saa myös eräänä päivänä palstatilaa Ratkes-lehdessä. Olet oikeassa: ilman toisia ihmisiä kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista! Ja minä olen vasta minä suhteessa toisiin ihmisin.

13 13 Näiden kontaktien lisäksi minussa on kuulaana elänyt myös kaksi merkittävää wokshopkokemusta. Toinen on chicagolaisen John Walterin kokonaisuus aiheesta Lyhytterapian uudelleenluominen. Siinä John kertoi kehittämästään uudesta terapian metaforasta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on keskustelu (!). Ei kuitenkaan tavanomainen, vaan avoimuuteen, ihmettelyyn ja arvostavaan haastatteluun perustuva työtapa, jota John itse kutsuu terapian sijasta persoonalliseksi konsultaatioksi. Se perusideat ja käytännöt menevät perinteisen ongelma-ratkaisu -dikotomian tuolle puolen. Työntekijän tarkoituksena ei ole kerätä informaatiota, tehdä arviota tilanteesta, varmentaa hypoteeseja, saada asiakasta luomaan tavoitteita, tehdä hänen kanssaan ratkaisuja, motivoida jne. Lineaarisen, tavoitteisen työskentelyn sijaan asiakassuhteessa pyritään vain luomaan yhteinen (kokemuksellinen), dialoginen ihmettelyn tila, jossa tarkoitus, mieltymykset ja mahdollisuudet voivat ilmestyä ja kehkeytyä vapaasti. Toinen ja ehkä vieläkin voimakkaampi kokemus oli Yvonne Dolanin syvästi inhimillinen ja lämmin workshop toivon, merkityksen ja uskon pragmatiikasta työskenneltäessä ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet elämässään todella raastavaa kärsimystä erilaisten traumojen muodossa. Olen jälkeenpäin soveltanut joitain Yvonnen työtapoja omassakin työssä: hyviä kokemuksia olen saanut esim. koulujen vanhempain-illoissa pariharjoituksesta Mitä haluaisit, että lapsesi muistaisi Sinun ikäisenä perheestänne? Lyhyesti: 1) Kuvittele että lapsesi on Sinun ikäisesi. 2) Mitä haluaisit että hän muistaisi elämästään perheessänne, siitä miten vietitte aikaanne yhdessä ja siitä mitä opetit hänelle, mikä on elämässä tärkeintä? 3) Mikä olisi pienin asia, jonka voisit huomenna (tai vielä kuluvan päivän aikana) tehdä, joka kertoisi Sinulle että olet menossa siihen suuntaan, jonka haluaisit lapsesi muistavan? Yvonne on tulossa Suomeenkin. Toivon ja uskon, että silloin olen hänen fan-klubinsa jäsenenä taas ihmetellen kuuntelemassa tätä ihmisen sitkeyttä ja selviytymiskykyä alati ihmettelevää naista. Ihmisten kanssa ihmistä ihmetellen! Jään mielenkiinnolla odottamaan, herättävätköhän muistoni Sinussa lisää mielikuvia omista kuplivista hetkistäsi Dublinissa. Tapio James Joyse itse. Lähettäjä: Tiina-Leena Vastaanottaja: Tapio porvoo.fi> Lähetetty: 13.huhtikuuta :54 Aihe: Re:re:re EBTA 2001 Hei Tapio, Kuvailit kovin mielenkiintoisesti John Walterin ajatuksia. Huomaan omistavani kaksi hänen kirjoittamaansa kirjaa: taidankin siirtää ne lukemattomien kirjojeni joukossa pinon päällimmäisiksi. Aivan erityisen iloinen olen, mikäli hänen tarkoituksenaan on todellakin luoda ihmettelyn tila, jossa tarkoitus, mieltymykset ja mahdollisuudet voivat ilmestyä ja kehkeytyä vapaasti. Omassa työssäni en tavallisesti muista pysyä missään strukturoituneessa rakenteessa enkä osaa yleensä sanoin kuvata, mitä oikein teen. Tuossahan se on sanottu: ihmettelyn tilan luominen! Ihme ja ihmettely. Suomen kielessä nuo sanat ovat lähellä toisiaan, mutta englannin kielessä eivät. Voisiko tässä olla yksi selitys sille, miksi Suomessa ratkaisukeskeinen ajattelu on aina ollut laveampaa, hyväksyvämpää ja monimuotoisempaa kuin maa-

14 14 ilmalla? Täällä ihmekysymyksestä on mieliimme heti johtunut jotain hämmästyttävää. Olin samaisessa Yvone Dolanin workshopissa, missä sinäkin. Se oli yksi suurenmoisimmista kokemuksista, mitä minulla on tähän ikään kertynyt luentosaleissa istumisesta! Olin aivan äimänä jo pelkästään siitä tavasta, jolla hän ohjasi tilaisuutta: ei piirtokalvoshowta, ei videoita, ei powerpointjuttuja. Vain keskustelua yleisön kanssa! Välillä hän esitti jonkun kysymyksen, johon joku uskalsi vastata. Ja kun hän kohteli jokaista saamaansa vastausta hyvin arvostavasti ja kunnioittavasti, suorastaan ihaillen, alkoivat kuulijat tietysti osallistua enemmän. Joku voisi sanoa, että hänhän teki vain sen, mitä meille opetetaan asiakastyöstä, mutta siinä se juttu juuri onkin! Oli suloista kellua sellaisessa myötätunnon, arvostuksen ja kunnioituksen ilmapiirissä. Kovin tavallis-tahan on, että kun ammattilaiset ovat yhdessä alkaa kilpalaulanta. Yvonne puhui toivosta ja sen luomisesta niin vakuuttavasti, että kongressin jälkeen innostuin hankkimaan Insoo Kim Bergin ja Dolanin yhdessä toimittaman kirjan Tales of Solutions. Ihmeellinen kirja sekin! Eräs ystäväni oli lueskellut sitä ja piti sitä taas yhtenä tapana lanseerata oikeaoppista ratkaisukeskeisen Yvonne Dolan istunnon kulkua. Minä puolestani uppouduin sitä lukiessani täysin kirjan tarinoihin tosielämästä useiden eri terapeuttien kertomana ja luulin että ystäväni oli lukenut jonkin toisen kirjan. Samasta kirjasta on kuitenkin kyse; oiva opetus. Kuuntelin myös Melissa Darmodyn esitystä Giving our Clients the Break. Melissa kuuluu Dublinissa toimivaan Brief Therapy Group iin. He ovat yhdessä työryhmän kanssa tutkineet taukoa, jota perinteisessä ratkaisukeskeisessä terapiaistunnossa käytetään. Sen aikanahan terapeutti menee peilin taakse keskustelemaan tiimin kanssa asiakkaalle annettavasta palautteesta tai jos tiimiä ei ole, työntekijä pohdiskelee hetken aikaa itsekseen ja palaa asiakkaan luokse tekemään yhteenvedon. Irlantilaiset ovat antaneet tauolle uuden merkityksen: he pyytävät asiakasta miettimään sen aikana, mitä hänelle tässä tapaamisessa on ollut merkityksellistä tai hyödyllistä ja mitä hän aikoo tuolla oivalluksella tehdä. Tauon jälkeen terapeutti kuuntelee, mitä asiakas on pohtinut ja antaa siitä kannustavaa palautetta. Mikäli asiakkaalla ei ole mitään sanottavaa, annetaan vain tavanomaiset kehut. Olin ihmeissäni, koska a) en tiennyt että strukturoitua istuntokaavaa noudatetaan edelleenkin hyvinkin tarkasti, b) ajatus kuulosti itsestäänselvyydeltä, sillä jos ratkaisukeskeisyyden perusolettamuksia on että asiakas itse tietää mitä hän tarvitsee, onhan suorastaa naurettavaa, että terapeutti on tietävinään, mikä hänelle on hyväksi. Närkästyin itsekseni havaittuani että kaikenlaisesta sitä tehdään artikkeleita tieteellisiin julkaisuihin. Hetkisen kiukuteltuani tunsin kyllä piston sydämessäni. Vaikka olenkin ajatellut, että asiakkaani tietävät minua paremmin, mikä heille on hyväksi, en ole kuitenkaan sitä tarpeeksi aktiivisesti heiltä kysynyt!!! Ja siitä lähtien olen lähes säännöllisesti ottanut käyttööni pienen tauon vastaanoton lopussa ja asiakkaani on saanut kynän ja paperia eteensä. Olen pyytänyt häntä miettimään, mikä käydyssä keskustelussa oli kaikkein hyödyllisintä, ja mitä hän aikoo seuraavaksi tehdä. Samaan aikaan olen itsekin koonnut ajatuksiani ja kirjoittanut muistiinpanojani. Lähes poikkeuksetta asiakkaani on laskenut muutaman minuutin päästä kynänsä, nojautunut taaksepäin tuolissaan ja päästänyt pienen huokauksen. Siinä vaiheessa kysyn, mitä hän on pohdiskellut. Ja noiden pohdintojen tulokset eivät useinkaan ole jääneet jälkeen siitä, mitä minä olisin ajatellut sanoa! Kaikenlainen ihmettely, jopa kiukkuinenkin, näyttää olevan hyvin terveellistä. Terveisin, Tiina-Leena Tapio Malinen työskentelee koulupsykologina Porvossa ja Tiina-Leena Mikkola lääkärinä ja kouluttajana Helsingissä.

15 15 Frank Thomas Objective truth is serious. With its passing, humor becomes possible. Ravella, 1988, p. 36 Humor in Psychotherapy and Social Work The Sixth Sense Osa tästä artikkelista on ilmestynyt alkuperäisenä julkaisussa: Thomas, F.N. (2002). Humor in therapy: The sixth sense. In S. St. George & D. Wulff (Eds.), The evolving face of family therapy: Looking at the therapist Proceedings of the Kentucky Association for Marriage and Family Therapy 2001 Conference (pp ). Louisville, KY: University of Louisville. Frank N. Thomasilta on aikaisemmin ilmestynyt lehdessämme ( RATKES 2/2000) artikkeli: Mutual Admiration: Fortifying Your Competency- Based Supervision Experience. Artikkeli löytyy myös nettisivujemme englanninkielisestä osiosta: Ensi syksynä, ja Frank tulee Suomeen kouluttamaan. Tarkempia tietoja koulutuksesta löydät tämän lehden sivulta, nettisivultamme ja Helsingin kesäyliopiston ohjelmasta osoitteessa: OK, I will admit it... I am a mirthologist, a family therapist terminally committed to the range of human emotion usually associated with jocularity, cheer, and glee. Laughter and comic relief have long been neglected in the therapy room and the social work setting, and our clients have suffered because we have purposefully and systematically eliminated humor without good cause. There are readers who may find me irreverent and (perhaps) disrespectful, but all I ask is that you read to the end of this essay before raise objections... you just might find yourself smiling in agreement! Therapeutic humor, as I envision it, is a form of communication more than jokes or cartoons, often the unexpected or incongruent statement or action done or said at an unexpected time. (Bennett, 1996, p. 38). Humor is usually spontaneous and context-dependent. It parallels therapy, creating an opportunity to see/experience a new perspective (Richman, 1996). Humor may be our best example of the perceptual process of bisociation. This occurs when a situation or idea is perceived in two self-consistent but habitually incompatible frames of reference. (Koestler, 1966, p. 35). This is perhaps my favorite definition of therapeutic humor: a humorous attitude is a form of mental play with a serious purpose, to combine selfunderstanding with the emergence of forbidden or unacknowledged thoughts in a socially acceptable manner (Richman, 1996, p. 561).

16 16 Benefits of Humor in Therapy Humor brings the possibility of building intimacy, asaughing together often forms bonds. It is a way to convey warmth to a client indirectly and can aid by allowing people to see that they are (a) safe and (b) in the care of someone who is not intimidated by the apparent magnitude and severity of their situation (Odell, 1996, p. 71). Using humor can keep us balanced in our views of our clients, showing genuine appreciation for the person in spite of the tensions and contradictions. Humor can provide what Ventis (1987, p. 161) has called comic relief; that is, humor can help clients get beyond stuck points by making it more relaxed to talk and act in therapy. Hudson and O Hanlon (1991) believe the use of humor implies hopefulness when balanced with communicating that problems are taken seriously. Finally, humor aids in the creation of memory, for if something said is attached to humor, it will be long remembered (Greenwald, 1987, p. 42). Humor in Psychotherapy Theory and Research Sigmund Freud (1916) considered humor the most positive of the defense mechanisms. Alfred Adler, Rollo May, and Abraham Maslow all found humor to be a useful therapeutic tool, as did Victor Frankl, Erik Erikson, and many others in the psychotherapy field. There are multiple examples supporting the use of humor in the literature; Madanes, Haley, Whitaker, Satir, O Hanlon, Weiner-Davis, de Shazer, Berg, White, Epston, and many others use(d) humor to create relationships and work toward change. Most literature on humor in therapy is anecdotal and not research-based in its applications or conclusions. Some research (Bennett, 1996; Kush et al., 1997) does support the place of humor in the therapeutic context, and these researchers have found that the presence of humor is related to more favorable evaluations by clients. For the purposes of this brief article, please assume the following with me: (1) humor can be beneficial to both relationships and healing, and (2) there are both helpful and harmful aspects of therapeutic humor, just as there are advantages and disadvantages to the creation of dependency, emotional expression, and transference. Guidelines for the Use of Humor: Self-Supervision Why NOT Use Humor? To keep the focus on the pragmatic, remember that there are legitimate reasons for avoiding humor in the counseling context. First, clients may believe they are the target and feel humiliated. Also, for beginning therapists, humor may simply be an escape from therapist anxiety. Ravella (1987) says that we must avoid the temptation to use or purposefully create humor, as such attempts may create be spontaneous paradoxes for therapists. To some clients, humor might be a sign of disrespect, and it certainly has the potential to be inappropriate or destructive. When NOT to Use Humor Certainly there are times humor is inappropriate. Here are a few guiding ideas about when not to use humor: when it is too soon in the therapeutic relationship when the problem is too serious client experiences involving paranoia, recent trauma, major life transitions, illness, and grief are but a few examples that should cause the therapist to pause and consider the appropriateness of choosing the humorous option when you don t like the client(s) when it is forced when it does not help the client increase his or her ability to enjoy life in life -threatening situations, such as those involving the threat of suicide or abuse when the context you ve created will not support it when your frames of reference are too different if it denigrates the client when it is used to distance yourself from or avoid others when it could be misconstrued as trivializing of the client when it is aggressive when it serves the therapist s needs When one is appropriately cautious and aware of the

17 The first rule of humor is: don t force it. If there is any doubt, don t use it. Laugh with, not at, people. possibility of harm, humor can become useful in creating change and enhancing the therapeutic relationship. Guidelines for Utilizing Humor in Therapy The first rule of humor is: don t force it. If there is any doubt, don t use it. Laugh with, not at, people. Establish an accepting, positive atmosphere before you make any attempt to bring humor into the setting. Clients are ready for humor when the relationship we have will allow humor. Remember: timing is everything. Use it to facilitate belonging and to communicate concealed ideas. Avoid sarcasm, mockery, and what has been called the bitter aftertaste humor, as these styles of humor rarely build relationships and cooperation. When introducing humor, inform the client in the first session how you often work, keeping in mind that indirect communication is more subject to misinterpretation. 17 Humor really must come from therapist maturity. It has to maintain a focus on the client s perspective more than the therapist s goals or intents. Finally, humor must be contextual; that is, it must be responsive to the client s own senses of humor. I recently coauthored an article on the experience of humor in therapy with a former client, who used the pseudonym Geddes Macallan (Thomas & Macallan, 2001). Here are some excerpts from that interview, examples of when humor was appropriate and therapeutically necessary (pp ): GM: The humor in therapy with you was very inviting. As soon as you and I began to chat, we couldn t help but make observations. And the more observations we made, the more obvious it became that we appreciated each others observations about therapy. That was an incredible invitation an almost instantaneous kind of rapport because I discovered, Oh! He speaks humor and in a dialect I understand as well! GM: (There) was another aspect that made it worth talking to you because I believed you were going to listen to me and understand, and in the midst of that it was an enjoyable experience. I don t recall us avoiding weighty matters it s just that we dealt with substantive matters (with humor). GM: When you made your observations in humorous ways, I would take a little journey and look for connections. I interact with the world through a series of images, and humor has been an essential way in which those images occur. I am the happiest when I am putting together images that may not appear to go together and having some success finding connections...the ability to bring together ideas which might not be otherwise be thought this is a hallmark of humor. FT: You do it in your work, you do it in your relationships why should therapy be any different? It works for you it s your way of making connections with friends, work, ideas... Humor is always going to be a part of that if somebody allows it. GM:That s true. So it was comfortable for me to come to see you for therapy. The other side is, to the extent that I coast, things get lifeless and dusty and not fun and oppressive. When I don t take the option to be creative in making connections, things sort of wind down, and I get trapped in some patterns that really are not that healthy or helpful for me. Frankly, that was something of the experience that I had with therapy in the past. 1) One way that my previous experiences of therapy were not as helpful was that the other therapists and I quickly developed patterns. I felt I was manipulating, and the therapist was trying to intervene. There was a sense of not getting anywhere. In my therapy with you, the humor was one indication to me that I could respect you, and how you responded led me to believe you were worth listening to. There was a time with previous therapists when I lost respect. The therapist seemed locked into one way in which things were to be done, and if my experience didn t fit that, then we sort of ran out of options for intervening in a hurry. 1) 5 years of weekly individual therapy with two different therapists, as well as group therapy, for issues similar to what we discussed and resolved to Geddes satisfaction in 12 sessions.

18 18 FT: (I think) humor is in the connections that happen rapidly. The synapses could take any of millions of directions when you start something, but when you both take off the same direction it s fun GM: And there s a built-in shared quality to what s going on, a fit. For me that operated as a very quick sense of permission, freedom, and safety... a being at home, a feeling understood. I hope you can see that both Geddes and I felt humor was not just useful but actually necessary for his therapy to be both inviting and effective. Supervision and Training Issues 93% of therapist respondents in Lynch s (1987/1990) research said humor was important to therapy; however, 80% of these professionals said it was never covered in graduate school. Below are some guiding ideas based on the experience and maturity of the therapist. Ideas for Experienced Therapists and Supervisors First, start with your own sense of humor and style of relating. Pay attention to how you already respond humorously and build on appropriate expressions. If you find your therapy dour and severe, try and break free of your assumptions that limit therapy to being solemn become a bit irreverent. Begin with playfulness in voice intonations and work toward careful joining humor. Always give students or clients credit (praise) for effort not perfection around humor. Standards for New and/or Young Therapists The most common mistake inexperienced therapists make is using humor too frequently. Get supervisory feedback do not hide your attempts at humor. One way to learn styles of humor is to observe other therapists use of humor around relationship building, context development, and timing. Look for benign humor in opening encounters with clients (talk about parking or weather), and start with innocuous humor such as puns and word plays. Do not use selfdepreciation too soon you are too inexperienced, people will believe you when you belittle your therapeutic skills! Be careful not to join in family humor without reflective examination First, start with your own sense of humor and style of relating. Pay attention to how you already respond humorously and build on appropriate expressions. (you might join in a sarcasm, scapegoating, etc. without intending to). Learn to control your laughter, and be certain you do not laugh at client s errors such as faux pas, mispronunciations, and so on. Avoid ANY type of put-down and criticism, and take special care when writing anything humorous (such as narrative therapy, journaling with clients, and so on). Remember, you do not have to be funny to promote humor (Young, 1988, p. 34). I hope you can attend the workshop I am giving this September in Helsinki you will laugh, puzzle, and think seriously with many others about appropriate applications of humor in the psychotherapeutic and social work contexts. Until we meet, it is my deepest wish that the ideas in this essay help you, gentle reader, as you take risks that (hopefully) lead to positive change and growth for your clients. May the Farce be with you!

19 19 References and bibliography Bennett, C.E. (1996). An investigation of clients perception of humor and its use in therapy. Unpublished doctoral dissertation, Texas Woman s University. Dissertation Abstracts International, 57 (05B), Cousins, N. (1979). Anatomy of an illness as perceived by the patient. New York: Norton. Ellis, A. (1987). The use of rational humorous songs in psychotherapy. In W.F. Fry, Jr. & W.A. Salameh (Eds.), Handbook of humor and psychotherapy: Advances in the clinical use of humor (pp ). Sarasota, FL: Professional Resource Exchange, Inc. Freeman, J.C. et al. (1997). Playful approaches to serious problems: Narrative therapy with children and their families. New York: W. W. Norton. Freud, S. (1916). Wit and its relation to the unconscious. New York: Moffat, Yard. Fry, W.F., Jr. & Salameh, W.A. (Eds.) (1987). Handbook of humor and psychotherapy: Advances in the clinical use of humor. Sarasota, FL: Professional Resource Exchange, Inc. Gelkopf, M. et al. (1996). Is humor only fun, an alternative cure or magic: The cognitive therapeutic potential of humor. Journal of Cognitive Psychotherapy, 10 (4), Goldin, E. & Bordan, T. (1999). The use of humor in counseling: The laughing cure. Journal of Counseling & Development, 77(4), Greenwald, H. (1987). The humor decision. In W.F. Fry, Jr. & W.A. Salameh (Eds.), Handbook of humor and psychotherapy: Advances in the clinical use of humor (pp ). Sarasota, FL: Professional Resource Exchange, Inc. Hudson, P. & O Hanlon, W. (1991). Degrimming: Humor in couples therapy. In Rewriting love stories: Brief marital therapy (pp ). New York: Norton. Koestler, A. (1966). The act of creation. London: Hutchinson Kush, J.C. et al. (1997). Relationship between humor appreciation and counselor self perceptions. Counseling & Values, 42(1), Lynch, T.D. (1987/1990). Quantitative analysis of the use of humor in psychotherapy: The strategic humor model of Ericksonian psychotherapy. Dissertation Abstracts International, 51(6), 3138B. McGhee, P.E. (1979). Humor, its origin and development. San Francisco: Freeman. Odell, M. (1996). The silliness factor: Breaking up repetitive and unproductive conflict patterns with couples and families. Journal of Family Psychotherapy, 7(3), Ortiz, C. (2000). Learning to use humor in psychotherapy. Clinical Supervisor, 19(1), Ravella, N.F. (1988). The serious business of humor in therapy. Journal of Strategic and Systemic Therapy, 7 (2), Richman, J. (1996). Points of correspondence between humor and psychotherapy. Psychotherapy, 33(4), Thomas, F.N. (2002). Humor in therapy: The sixth sense. In S. St. George & D. Wulff (Eds.), The evolving face of family therapy: Looking at the therapist Proceedings of the Kentucky Association for Marriage and Family Therapy 2001 Conference (pp ). Louisville, KY: University of Louisville. Thomas, F.N. & Macallan, G. (Fall, 2001). Extraordinary moments: The use of humor in therapy. In CONTEXT: The Magazine for Family Therapy and Systemic Practice (Brian Cade, Guest Editor), Ventis, W.L. (1987). Humor and laughter in behavior therapy. In W.F. Fry, Jr. & W.A. Salameh (Eds.), Handbook of humor and psychotherapy: Advances in the clinical use of humor (pp ). Sarasota, FL: Professional Resource Exchange, Inc. Young, F.D. (1988). Three kinds of strategic humor: How to use and cultivate them. Journal of Strategic and Systemic Therapies, 7 (2), Frank Thomas, PhD is the Dean of the Reunion Institute, Dallas, Texas, USA and a licensed marriage and family therapist with the Salesmanship Club Youth and Family Centers in Dallas, Texas USA. Address correspondence to fthomas@salesmanshipclub.org.

20 20 Tämä haastattelu avaa lehdessämme uuden sarjan nimeltä Rakkain työkaluni. Siinä esitellään ratkeslaisia ja erityisesti heidän käyttämiään kiinnostavia toiminta- ja työtapoja. Ensimmäisenä on vuorossa Maiju Ahola. Hän on peruskoulun opettajaksi valmistuessaan tehnyt pro gradu -tutkielmansa ratkaisukeskeisestä koululuokan yhteistyön kehittämisestä. Nykyisin hän valmistelee tutkimusta siitä, miten opettajien työtapa ja käsitykset ongelmanratkonnasta muuttuvat ratkaisukeskeisen menetelmän käyttöönoton ja siihen liittyvän koulutuksen myötä. Koululuokan ratkaisukeskeisen yhteistyön kehittämisen käytännön ohjeet luokkien opettajille on koottu Tammen kustantamana syksyllä ilmestyvään kirjaan Mestariluokka. Onko opettaja seonnut vai onko nykyajan koulu mennyt pelkäksi performanssiksi? Ei suinkaan; kyse on luokan ratkaisukeskeisen kehittämisen tenhoavasta aloituksesta. Nuotiopiirissä aletaan keskustella siitä, mitä Mestariluokka tarkoittaa. Lapset saavat vapaasti kertoa omat mielipiteensä ja niitä kirjataan mindmap -tekniikalla. Mestariluokan ominaisuuksiksi ovat: luokka auttaa kaveria, puuttuu kiusaamistilanteisiin, menee rauhassa syömään, keskittyy ja viittaa tunneilla, huolehtii tavaroista jne. Oppilaat löytävät tavoitteita, jotka aikuinenkin kernaasti soisi luokan oppivan, mutta jotka valmiiksi pureskeltuina tai auktoriteettiasemasta määrättyinä herättäisivät vain vastustusta. Luokan motivaatiota kasvatetaan kyselemällä lapsilta, mitä hyötyä heille tulee mestariluokasta olemaan. Mestariluokka hyödyntää samantapaisia ideoita kuin päiväkoti-ikäisille tarkoitettu Muksuoppi, mutta soveltaa niitä ikäkauteen ja ryhmätyöskentelyyn sopiviksi, kertoo menetelmän kehittäjä Maiju Ahola. - Esimerkiksi muksuopin Voimaeläin, joka on lapsen tukena kun hän parantaa taitojaan, muuttuu kuudesluokkalaisilla maskotiksi tai Mestariluokkaa metsästämässä Harri Hirvihuhta Peruskoulun kolmasluokkalaiset tulevat hälisten luokkaansa. Äkkiä ensimmäisenä sisään tulleet pysähtyvät hämmästyneinä paikoilleen. Koko muukin luokka hiljenee katsomaan luokkahuonetta, josta joku on vienyt pulpetit pois. Opettaja on kyykyssä keskellä hämärää huonetta, jossa on haloista tehty nuotio tosin ei oikea, mutta kynttilöiden liekkien valaisemana hyvin aidon näköinen ja musiikin loihtima salaperäinen ilmapiiri. Lapset kutsutaan piiriin ja heille kerrotaan, että naulakosta on löytynyt salaperäinen kirje, jonka allekirjoittajana on X. Kun kirje luetaan, selviää, että X on kiertänyt Suomea ja etsinyt luokkaa, josta voisi olla ainesta Mestariluo- kaksi. Oppilaat alkavat pohtia, haluavatko he ottaa tämän kiinnostavan haasteen vastaan. idoliksi. Se kiinnitetään Mestariluokkakansion kanteen. Kuva voi olla mitä vain, esimerkiksi Pokemon-hahmo tai kuva perheen koirasta tai joku muu lapselle tärkeä hahmo. Sen voi tehdä piirtäen, tietokoneella tai käyttää valokuvaa. Toisin kuin selkeämmin yksilölähtöinen Muksuoppi, on Mestariluokka siis koko luokan yhteistoimintaa kehittävä lähestymistapa, jota on oppilaiden kiinnostuksen varmistamiseksi maustettu toiminnallisilla menetelmillä. Siihen voidaan myös liittää eri oppiaineiden opiskelussa tärkeitä elementtejä. Esimerkiksi Voimahahmon tekeminen hyödyntää kuvaamatai-