Merimieskirkko. Sjömanskyrkan Merimiehen ystävä vuodesta 1882 * Sjömansvännen från 1882

Transkriptio

1 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimiehen ystävä vuodesta 1882 * Sjömansvännen från vuosikerta 130:e årgången Joulunumero Julnummer

2 2 Reinot Merimieskirkolta! Perus-Reino on klassikko, joka lämmittää ja pitää varpaat turvassa. Laajuutta piisaa ja pehmeä kumipohja tasoittaa tallausta. Reinojen perinteikäs kudottu ruutukuosipäällinen ja varressa oivallinen piilovenyke. Kumipohjassa on vaalea, pitävä kulutuspinta. Lesti on tuttu, tilava Reino-lesti. Reino, ruskea koot: kaikki parit. + toimituskulut. 45,-Kengissä Merimieskirkon logo! Niille, jotka mieluiten suijauttavat tossut jalkaan suoraan takaviistosta ja harrastavat myös "hiihtokävelyä", käyvät reinojen kevennetyt avokas-mallit. Samat tutut Reino-kuosit ovat myös näissä paljon toivotussa jalkaan potkaistavassa avo-mallissa. Kudottu kangaspäällinen. Kumipohjassa on vaalea, pitävä kulutuspinta. Lesti on tuttu, tilava Reino-lesti Avo-Reino, ruskea koot: Tilauskuponki sivulla 38. Avo-Reino, musta koot: Lapsi Hakusanalla "lapsi" Google ei suinkaan anna ensimmäiseksi vaihtoehdoksi ihmislasta, vaan ihan jotain muuta. Lapsi näyttää hakukoneen mielestä olevan ennen kaikkea jonkinmoinen Euroopan komission perustama julkisen sektorin koordinaattori (Legal Aspects of Public Sector Information) ja toiseksi itämainen makea leivos ja hedelmä. Näistä ei paljon apua herunut, kun tarkoitus oli kurkistaa, mitä sovellus kertoo joulun lapsesta. Tai no, kyllähän se joulun lapsikin monia koordinaatteja julkisellekin sektorille on antanut, eikä hän ihan väritön saatikka mauton ollut. Ihan omanlaisensa hedelmäkin oli äidillensä. Suomenkielinen Wikipedia määrittelee lapsen "nuoreksi ihmiseksi, joka ruumiillisesti katsotaan olevan alle murrosikäinen. Hyvä niin, sillä hankalammaksi olisi synnyttämisen aika mennyt, jos tuo joulun lapsi olisi jo syntyessään puberteetti-ikäinen ollut. Hyvin hän ehti kasvaa ja kapinoida vähän myöhemminkin. Ihmeellistä juttua nestistä löytää. Mutta ihme on kohdekin. Niin joulun lapsi kuin ihmislapsi on jatkuvan ihmettelyn ja kiitollisuuden aihe. Tuota lasta odotellessa toivotan kaikille rauhaisaa ja siunattua joulua. Marko Toljamo marko.toljamo@merimieskirkko.fi toimittajalta sisältö / nettilehti 2 Toimittajalta 4 Pääkirjoitus/ ledare 5 Hartaus. Pilapiirros 6 Piispa Kallialan joulutervehdys / jouluevankeliumi Kalevalanmitalla 8 Musta ja valkoinen enkeli 10 Merimieskirkon joulunumero, hyvän sanoman kertoja 12 Villasukat rentouttavat 14 Virtuaalivillasukka kasvaa internetissä 15 Merenkulun huippuhetket osuivat vuosiin Papin tytär tien päällä 18 Ovatko puheet myrskyistä totuutta ihmellisempiä? 21 Suomi on matalapaineiden hautausmaa 22 Rahtareilla uusi puheenjohtaja ja uudet toimitilat 24 Satamajäänsärkijä s/s Turson taival 26 Merimieskirkkoelämää lapsen kokemana 28 Merellisiä jouluherkkuja 29 Merikohtaloita 30 Joulutarina joululahjoista 31 Sticka ullstrumpa på nätet 32 På jakt efter en altartavla 34 Kaptens salong är en lekrum på Annika Benita 36 Alttaritaulun metsästys 38 Kirjat / böcker 40 Perhepiiri 43 Yhteystiedot/ kontaktuppgifter Paavo Tukkimäki Merimieskirkko / Sjömanskyrkan Merimiehen ystävä / Sjömansvännen 6/ vuosikerta / 130:e årgången ISSN Julkaisija / Utgivare: Suomen Merimieskirkko ry / Finlands Sjömanskyrka rf. Päätoimittaja / Chefredaktör: Sakari Lehmuskallio sakari.lehmuskallio@merimieskirkko.fi Toimitussihteeri, taitto / Redaktionssekreterare, layout: Marko Toljamo marko.toljamo@merimieskirkko.fi 2 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 3 Översättningar / Käännökset: Märta von Schantz 12 Joulu on tulossa. Villasukat sujahtavat moneen pakettiin. Villasukka viestii lämpöä, kotoisuutta, pehmeyttä ja turvallisuutta. Villasukkien neulomisella on pitkä historia, jota valottaa Marttojen Uudenmaan piirin puheenjohtaja. Villasukkaa voi kutoa myös internetissä, kun Merimieskirkon kampanja havittelee kasvattavansa maailman pisimmän virtuaalisen villasukan. Merimieskirkon joululehti on 10 aina viestinyt ihmisyydestä ja rakkaudesta. Ulkoasultaan lehti palaa nyt erityisestä joululehdestä joulunumeroksi. Rahtarit ry:n uusi puheenjohtaja, kuopiolainen kuljetusyrittäjä Pentti Tiainen on "dieselöljyllä rokotettu". 22 Toimituskunta / Redaktion: Juthas Christina, Lehmuskallio Sakari (pj.), Malmberg Thure, Poutanen Pertti, Toljamo Marko, Tukkimäki Paavo, Valtonen Anne, Varho Liisa Tilaukset, osoitteenmuutokset ja jäsenasiat / Prenumerationer, adressförändringar och medlemsäranden: Albertinkatu 2 B, Albertsgatan 2 B Helsinki, Helsingfors Puh./Tel Fax heidy.egger@merimieskirkko.fi Jäsenmaksu / Medlemsavgift: 30 Katso s. 37 Se på s. 37. Vuosikertahinta 6 numeroa / Prenumerationspris 6 tidskrifter: Suomessa/i Finland: 25 EU-maihin/till EU länder: 30 Muihin maihin/till andra länder: 35 Irtonumerohinta / Lösnummerpris: 4,50 + pst. Paino / Tryckeri: Miktor Tämä merkki kertoo, että aiheesta on enemmän lehden lisäsivuilla netissä. Nettilehti (pdf) ilmestyy noin viikko virallisen ilmestymispäivän jälkeen. Kansi / Pärm: Gerda Holmqvist, Merimiehen Ystävän joulunumeron kansi Lehteen tarjottu tai tilattu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että se voidaan ilman eri korvausta käyttää kaikissa lehden uudelleen julkaisuissa tai muussa käytössä toteutus- ja jakelutavoista riippumatta. Toimitus ei vastaa tilaamattomasta aineistosta. Mahdollinen palkkio maksetaan julkaisemisen / lehden ilmestymisen jälkeen. Marko Toljamo

3 pääkirjoitus / ledare Sakari Lehmuskallio pääsihteeri generalsekreterare Ilosanoma hartaus Merimiehen Ystäwä. No Merimiehen Ystäwä. Suomen Merimieslähetystoimen lehti. Tilaushinta koko vuodelta 1 markka 25 penniä. Ilmoitus. Jumalan nimessä alkaa Merimiehen Ystäwä työnsä merimieslähetystoimen Suomessamme wielä wähäsen tunnetulla alalla. Jo wuosikymmeniä sitten owat muut pohjois kansat lähettäneet kaupan pesäpaikkoihin wieraista maista miehiä, jotka siellä merimiehiä muistuttawat maallisesta ja taivaallisesta isänmaastansa. Noin wuosi sitten ryhtyi myös meidän kansamme tähän työhön, lähettämällä ensimmäisen suomalaisen merimiespapin että tieto tästä toimesta hyödyttääksensä heitä, joittenka omaiset ja ystäwät kulkevat waltamerellä yhdyssiteenä niiden wälillä, jotka ulkomailla oleskelewat ja heidän, jotka kotimaassa eläwät..saawat tietoja omaisistaan toiwoo Merimiehen Ystäwä kannatusta ei oman woiton tähden, waan heidän tähtensä, joittenka hywäksi ei kenkään ole tehnyt työtä ja jotka kumminkin, koditta kuin kulkewat, erinomattain tarwitsewat jotakin hengellistä hoitoa Tuskin löytynee myös yhtään paikkakuntaa koko maassamme, josta ei joku merimiehenä tahi siirtolaisena kuulu niitten lukuun, joittenka hywäksi merimieslähetystoimi tekee tointansa. Mitäpä tähän lisäämään. 130 vuotta on tämä lehti ilmestynyt. Hyvästä syystä. Enkeli sanoi paimenille: Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti. He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu. Luuk 2: Marko Toljamo Sjömanswännen. No Sjömanswännen. Tidskrift för den finska Sjömansmissionen. Januari. Prenumerationspris för hel årgång 1 mark 25 penni. Bref från England. Julen När jag några månader sedan anhöll om julgåfwor åt wåra sjömän, wågade jag icke hoppas, att denna anhållan skulle så allmänt behjärtas, som nu skedt och såsom redan förut i Sjömanswännen antydts. Den första försändningen af julgåfwor anlände till oss ifrån Wasa redan i början af december. Ångaren Salisburn hemtade den till London kostnadsfritt. Wi sutto just wid Aftonbrasan och talade om hemlandet och wåra kära der, då alla de wackra gåfworna anlände, wittnen derom, att mången i hemlandet ihågkommit oss och arbetet härute. Öfwerst bland gåfworna låg ett skärp, på wilket med gylle bokstäfwer lästes orden: Ära ware Gud i höjden. I mången gåfwa war ett helsningsord eller ett bibelspråk instucket. wilket allt ännu förhöjde gåfwans wärde. Vad mera kan man säga? Under mera än 130 år har Sjömansmissionen förmedlat varma känslor hemifrån och hem. Av orsak. "Kiitän niitä henkilöitä, jotka ovat merimieslähetystoimen ystäviä ja jotka ovat valmistaneet esineitä lahjoitettaviksi maamme merimiehille. Minä puolestani ja niiden puolesta, jotka ovat laivakumppanini, vakuutamme teille, ettei teidän työnne suinkaan kylmäin ja kiittämättömien ihmisten hyväksi tulleet. Tiedän merimiehiä, jotka vuosikausia ovat säilyttäneet esineitä sen vyuoksi, että ne heidän syntymämaastansa ovat valmistetut." Merimiehen Ystävä 12/ Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 5

4 piispan joulutervehdys Perinteet kannattelevat Traditionerna bär Tätini oli kansakoulunopettaja. Muistan, kuinka hämmästyin, kun hän kertoi kouluaineista, joissa oli kuvattu jouluaaton viettoa: Sitten menimme pihaan pelaamaan jääkiekkoa. Ei se sen kummempaa ollut, mutta aikoinaan tuommoinen hämmästytti. Nythän taas pitää lukea tarkasti, että saa ylipäätään kiinni, mitä tässä tarkoitetaan; ajat ovat muuttuneet. Minä vain en edelleenkään voi kuvitella, että aattona kukaan tekisi mitään arkista tai tavallista. Jääkiekkoa? Hah! Niinpä olen tämän joulun alla jankuttanut, kuinka kannattaa kannatella perinteitä, jotka puolestaan sitten kannattelevat meitä. On vihdoin aika luopua kulttuurisesta murrosikäisyydestä, joka häpeää vanhempiensa tekemisiä ja kuvittelee olevansa kovinkin kovasti vapauden asialla hyljeksiessään hyviä tapoja. Siitä on nyt jo neljännesvuosisata, kun kävin joulupäivänä laivalla Rotterdamin satamassa. Jaoin joulupaketit, joiden tekeminen merimiehille on hieno tapa sekin muistaa muita. Mutta ei siinä kaikki. Taisi olla poosu, joka kysyi, etteikö päästäisi kirkolle ihan tietystä syystä. Ja toki päästiin. Mieleeni on jäänyt poosun hehkutus: Hei, pappi lupasi, että päästään kirkolle joululauluja laulamaan! Siinäpä sivistystä, kulttuurin tajua ja perinnetietoisuutta kerrakseen. Olen aikoinaan väittänyt, että merimieskirkko on keskinäisen muukalaisuuden jakamisen vieraanvarainen tila. Ja sitähän se on. Mutta se on myös niiden rakenteiden ja tapojen ylläpitäjä ja tuki, jotka tekevät matkalla olosta viihtyisää eikä ahdistavaa, kestettävää eikä näännyttävää ja suuntautuvaa eikä harhailevaa. Merimieskirkon perusparadoksi on aivan sama kuin kirkon kaikkiaankin; merimieskirkkohan on kirkko. Se on yhtä aikaa äärimmäisen tietoinen taustasta ja traditiosta ja jostakin, jota voisi nimittää vaikka Jumalan tekojen historiaksi. Ja yhtä aikaa se on täysin läsnä ajassaan ja kurottaa uteliaana tulevaisuuteen. Ihmekös tuo: kirkkohan on vaeltava Jumalan kansa, on aina ollut. Sen historia on sama kuin nykyisyys ja sillä on perinteenään huomishakuisuus. Niinpä se kertaa menneitä erityisesti siksi, että se tietää ennenkin eletyn ja osatun. Ja suuntaudutun eteenpäin. Sama näkyy myös Merimieskirkko-lehden vanhoissa vuosikerroissa, niissä, jolloin nimenä oli Merimiehen Ystävä Sjömansvännen. 130 vuotta on pieni askel Kristuksen kirkolle, mutta suuri loikka yhdistyksen äänenkannattajalle. Onneksi olkoon, että sama jatkuu: elämänuskon, tulevaisuuden toivon ja lähimmäisenrakkauden kekseliäs puolesta puhuminen. Siinä on jotakin perusjouluista. Ja epäjääkiekkomaista. Kaarlo Kalliala Turun hiippakunnan piispa KT/Aarne Ormio Min faster var folkskollärare. Jag minns hur förundrad jag blev, då hon berättade om skol uppsatser, där man berättade om hur man hade firat jul: Sedan gick vi ut på gården och spelade ishockey. Det var inget mer med det, men då för tiden kändes det där märkligt. Numera måste man läsa uppmärksamt, för att man över huvud taget skall komma underfund med vad som menas med det här, tiderna har förändrats. Jag kan för min del inte ens nu föreställa mig, att någon på julafton skulle företa sig någonting så vardagligt eller vanligt som ishockey. Hah! Så har jag före den här julen tjatat om hur det lönar sig att hålla på traditionerna, som i sin tur sedan bär oss. Det är äntligen på tiden att avstå från den kulturella trotsåldern, som skäms för föräldrarnas göranden och låtanden och inbillar sig att man är för frihetens sak, då man förkastar goda seder. Det är redan ett kvartssekel sedan, då jag på juldagen besökte en båt i hamnen i Rotterdam. Jag delade ut julpaket, att göra sådana åt sjömännen är också det en fin tradition att komma ihåg. Men det var inte allt. Det var visst båtsman som frågade om de inte fick komma till kyrkan av en alldeles bestämd anledning. Och visst gick det för sig. Jag minns än i dag hur båtsman lade ut texten: Hej, pastorn lovade att vi skulle få komma till kyrkan och sjunga julsånger. Där fick man se bildning, kulturmedvetande och sinne för traditioer allt på en gång. Jag har någon gång hävdat, att sjömanskyrkan är att dela utrymme för gästfrihet med ett gemensamt främlingskap". Och det är ju vad det är. Men det är också en upprätthållare och ett stöd för de former och seder som gör resan trivsam och inte oroande, uthärdlig och inte tröttsam och målinriktad och inte förvirrande. Sjömanskyrkans grundläggande paradox är precis den samma som kyrkans som helhet; sjömanskyrkan är ju en kyrka. Den är på samma gång ytterst medveten om sin bakgrund och tradition och om någonting som vi kunde kalla förslagsvis historien om Guds gärningar. Och samtidigt är den helt närvarande i tiden och sträcker sig nyfiket mot framtiden. Det är ju inget under: kyrkan är ju Guds folk på vandring, har alltid varit det. Hennes historia är den samma som nutiden, och den har som sin tradition inriktningen mot morgondagen. Så repeterar den det förgångna, särskilt därför, att kyrkan är medveten om det man upplevt och kunnat förr. Och siktar framåt. Det samma ser man också i tidningen Sjömanskyrkan i gamla årgångar, då den hette Merimiehen ystävä Sjömansvännen. 130 år är ett kort steg för Kristi kyrka, men ett långt kliv för föreningens språkrör. Gratulerar till att det samma fortsätter: tron på livet, hoppet om framtiden och att med uppfinningsrikedom tala om kärleken till nästan. Där finns någonting av den riktiga julen och ingenting om ishockey. Kaarlo Kalliala Biskop i Åbo Jouluevankeliumi Kalevalanmitalla Antoi käskyn keisarimme, ahdisteli Augustinus. Veron raskaan alle menköön, kukin joutuin jolkutelkoon. Ensi kerran näin nyt sattui ajalla Quiriniuksen, vakavan sanan sanojan, käskyn haltijan kavalan. Kukin lähti mennäksensä, nimiään kirjoittaaksensa listaan oman kaupunkinsa, tuville tutuksi tulleen. Galilean Joosef jätti, hylkäsi hän Nasaretin mennäkseen nyt Beetlehemiin, kirjaan Daaviin kirjoittaakseen. Läksi matkaan myös Maria, kihlattunsa, kaivattunsa, joka vartos pientä lasta, vesaa rinnan alla kantoi. He kun pääsit Beetlehemiin, tuli aika synnytyksen. Syntyi poika potranlainen, ihanainen, kaunokainen. Esikoisen, ensimmäisen kapaloihin äiti kääri. Majakseen ei ollut muuta parempaa kuin tallin seimi. Lampaitansa vartioitsi öinen joukko paimenia. Enkelparvi, Herran kansa pahoin pelkoon miehet peitti. Sanoi enkel : "Ällös pelkää, kerron teille suuren riemun: syntyi vapahtajaksemme perillinen Daavidille. Kristus on hän, Jumalamme, Herra kaiken maan ja taivaan. Tää on merkki, kuulkaa tarkkaan: seimen oljilla makaapi." Tuli suuri sotajoukko, enkelkuoro ihmeellinen. Lauloi kunniaa Jumalan ylistäen Valtiataan: "Jumalan nyt olkoon kaikki kunnia ja kiitoksemme. Olkoon rauha ihmisillä, rakkaus ikuinen heillä!" Läksi poijes enkelparvi, paimenet jo kiireen huomas: "Beetlehemiin mennään tästä ihme suuri toteamaan!" Näki joukko paimenien: siellä Joosef ja Maria, kapaloissaan pieni lapsi, makaamassa seimessänsä. Kukin kertoi kuinka tiesi pienoisen pojan tarinan. Ylen paljon ihmetteli jokainen, joka sen kuuli. Pani talteen syömmehensä kaiken kerrotun Maria. Mietti hiljaa, tunnisteli, ihmetteli kuulemaansa. Riemuin paimenet palasi takasin luo lampaittensa ylistäen Jumalaansa, luottaen todeksi tiedon. Kääntänyt Sirkku Lindstam, Lahti 6 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 7

5 Enkeleitä, onhan heitä värejäkin kaksi Esko Vepsä Poika Poika oli kuollut. Ikää ei ehtinyt kertyä kuin viisi päivää. Hätäkaste oli ehditty antaa ennen lapsen riistoa äitinsä rinnoilta hätäkäytävässä Naistenklinikalta Lastenklinikalle. Pienen elämän puolesta taisteltiin. Äiti jäi taakse, hänestäkin huolehdittiin. Rutiininomaisesti. Rauhoittukaa, lapselle tehdään kaikki, mitä vain pystytään. Rauhoittukaa nyt. Äiti Viisi päivää ja yötä ahdistus seuranaan. Rinnat pakottaen. Huutaen lasta povelle saamaan rakkauden nektaria kasvaa ja varttua. Sitten tieto kuin moukarin isku. Kuollut. Kuinka voidaan antaa lapsen kuolla? Joskus ennen sen saattoi ymmärtää, mutta että vielä nykyäänkin. Rauhoittavia määrättiin. Maidontuloa ehkäiseviä annettiin. Kotiin passitettiin. Surua ei osattu hoitaa. Sen sai mukaansa. Isä ja isoveli kaukana Pohjanmaalla. Ympärillä helmikuun lumimyrskyt ja tuiskut. Hankea puoleen seinään. Suru, Tyhjyys tuomisina. Tyhjä syli. Tarpeettomat vauvan vaatteet korissa. Isä Tieto illansuussa. Hoitaja naapurista esikoista valvomaan ja tien päälle. Lumi laukkaa lakeuksilla vaakasuoraa taivaltaan. Puut ja pensaat pyryttävät nietoksiksi. Tienpenkat kasvavat miehen korkuisiksi. Ilma puskee auton kuvetta. Penkat vastaavat. Renkaat hakevat otetta pölyävästä tien pinnasta. Valonheittimet puhkovat maitomaista maisemaa. Juna lähtee Seinäjoelta puolen yön aikaan. Pitää ehtiä aamuksi Helsinkiin. Munakan sillan jälkeen tie on hukassa. Nietosta penkasta penkkaan. Korkeutta liki metri. Ei kuin menoksi. Pakko on yrittää. Vanha kulkupeli pakille ja sillan pituudelta vauhtia. Se tekee mutkan vasempaan heti sillan jälkeen. Toivottavasti osun tien kohtaan. Sinne painaa auto hankeen. Mitään ei näy. Raskas vaunu puskee umpeen. Pysähtyy. Pakki päälle ja takaisin. Uudelleen. Uudelleen. Yhä uudelleen. Lopulta läpi. Rukous lipsahtaa mielessä. Hoida Isä tietä puolestani. On ehdittävä. Juuri ennen Murronoikoosta kulkevat raskaan auton raiteet. Niihin osuu sopivasti. Rukous oli kuultu. Ehdin. Juna myöhässä. Hankeen jumissa Jepualla. Odottelua. Saapui ja vei unettoman surijan etelään. Miten vaimo? Mitä minä lapselle? Poika kotona kysyy aamulla isää. Mitä sanoo hoitaja? Lyhyitä torkahduksia junan penkillä. Päässä ajatukset. Ei vastauksia. Helsinki lumesta sekaisin. Myrsky se sotkee suurtenkin systeemit. Jalkaisin siis. Onneksi ei ole vallan iso tämä metropoli. Ensiksi lastenklinikalle kuulemaan asiasta. Taipaleelle. Musta enkeli Arasti portaita. Raskas ovi aukeaa halliin. Hiljaista aamutuimaan. Tuolla nainen valkoisissa, hilkka päässä ja siinä sinisiä raitoja. Saattaa tietääkin. Kysymään. Olen isä, poika kuollut. Vainaja täällä. Kuinka kotiin? Ei me teille mitään. Kuka tahansa voi tulla kyselemään. Ei tiedetä, mitä tekevät. Vaikka roskalaatikkoon laittavat. Poistukaa. Olkaa hyvä. Isku vasten kasvoja. Suru suun suojana. Uudestaan taipaleelle. Suru vaihtuu suuttumukseksi. Ei nyt ihmistä tuolla tavalla. Enkö osannut oikein? Mistä kiikastaa? Mieli täynnä isoja kysymysmerkkejä. Mieli mustana valkoisessa maisemassa. Musta enkeli. Valkoinen enkeli Mannerheimintien kulmassa on Hautaustoimisto. Ovia juuri avataan. Nainen siivoaa oviaukkoa kuljettavaksi. Saanko tulla? Tervetuloa. Sisään tuiskusta. Istumaan. Katsoo rauhallisin silmin suoraan kohti. Teillä on surua ja tuskaa, sanoo. Näkyykö se päälle? kysyn. Näkyy. Kahvia olin laittamassa, maistuisiko? Kiitos kyllä. Kuuma kahvi sulattaa jäätyneen mielen. Kiirettä ei ole. Ollaan ajan rajalla. Osaavat asiansa, ajattelen. On lohduttavaa. Täällä minua ymmärretään. Teillä mielessä myllertää, sanoo musta-asuinen enkelini. Katsoo suoraan sieluun harmailla silmillään. Kertokaa, jos haluatte. Minulla ei juuri kiirettä. Sanat tulevat sanomatta. Tuska tahtoo ulos. Annan tulla. Ahdistus puhaltaa pihalle. Enkelini kuuntelee. Valkoinen enkelini mustissa vaatteissaan. Ei keskeytä. Katsoo sisääni ja näkee tuuletuksen käyvän tunkkaisissa kammioissa. Rauha tuulee sisään. Tuollaista ei kenenkään pitäisi joutua kohtaamaan, sanoo ja tarkoittaa sitä. Tehdäänpä näin. Uusi yritys Ottaa pienen arkun hyllyltä. Hakee ison pahvilaatikon takahuoneesta. Laitetaan arkku tähän. Antaa käyntikortin. Olette palveluksessamme. Tällä kelillä ei autoja. Hakekaa poikanne ja tuokaa tänne. Jos ongelmia, tuossa numero. Taas jalkapatikkaan. Matkaa kenties kilometri. Saavun klinikalle. Taas sama nainen. Arastelen. Rohkaistun. Muistan enkeliäni Mannerheimintien varrella. Astun sisään. Minähän sanoin teille... Ovi aukeaa. Valkoinen takki vilahtaa aulaan. Menkää! Tiukka miehen ääni keskeyttää naisen. Tulkaa toimistooni sanoo lääkäri. Menemme. Esittäydyn. Kerron asiani. Mies on hoitotiimin johtava lääkäri. Syvästi pahoillaan. Olisivat voineet koittaa vielä jotain. Eivät arvanneet. Väärä diagnoosi. Tapaus niin perin juurin harvinainen. Ehkä ei kuitenkaan olisi voitu mitään. Kaikkemme teimme. Emme osanneet. Todella masentunut. Pieni potilas menetettiin. Lohdutan. Ei ole aina ihmisen kädessä. Tapahtuu kun on tapahtuakseen. Haluatteko itse lapsen arkkuun? Kyllä, siksi tulin. Hyvä. Mennään. Kuin nukke. Pieni. Kalpea. Kylmä. Kaunis poika. Äitiinsä olisi tullut. Tummat hiukset. Pienet silmät tiukasti kiinni. Posket lommollaan. Lapsi arkkuun ja lakanat kauniisti. Arkku kiinni ja pahvilaatikkoon. Kuittaukset ja paperit mukaan. Hyvästit ja kiitokset. Kaikesta huolimatta. Teitte, minkä osasitte. Ei vaadita enempää. Näkemiin paremmissa merkeissä. Hei! Kevyt taakka, raskas kantaa Taas taipaleelle. Minua odotetaan. Taakka oli kevyt. Kuitenkin raskas kantaa. Siinä menee ihmisen elämä. Viiteen päivään jäi. Mitä olisi tullutkaan? Vaan emme tiedä. Hyvä että emme. Elämää kannan. Ja kuolemaa. Niinhän me kaikki. Enkelini odottaa. Vielä kuppi kahvia. Katsotaan. Onpa kauniisti laitettu. Rakkaudella. Niinpä, isän rakkaudella. Hiilihappojäätä mukaan ja tiukkaan kiinni. Ei liene tarpeen, mutta varmuuden vuoksi. Ruumiin kuljetus Pohjanmaalle maksaa puolentoista kuukauden palkan. Matkatavara ei mitään. Tehdään siis sievä paketti. Kukaan ei kysy mitä ruumis hattuhyllyllä tekee, sanoo enkelini. Asemalle säilytykseen lähelle ovea ja illalla junaan. Nyt vaimon luo. Paluu Unta. Itketään yhdessä. Junaan ja kotia. Lumipyry tauonnut. Tarjolla upea talvinen kuutamoyö ajeltaessa aurattuja teitä pieneen kotipirttiin Kyrönjoen rannalle. Edessä surutyö, mutta tiet oli aurattu. Olin kohdannut kaksi enkeliä: mustan ja valkoisen, vaatteet vain vaihtaneet väriä. Kolmantena enkelinä Paloniemen mumma kujan toisella puolen, körttimummo, kaikki lapsensa haudannut yhdeksättä vuosikymmentään elävä läheinen. Ville Tapani sai leposijan suuren koivun alla, juurakoiden välissä. Hautausmaalla seisoo koivu ja sen yllä loistaa tähti. Elämä jatkuu Marko Toljamo 8 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 9

6 "Joulun aikaan jokainen haluaisi tuntea kodin lämpöä" Merimieskirkko-lehteä, joka alun perin ilmestyi nimellä Merimiehen Ystävä, on julkaistu 130 vuotta. Kieli ja tyyli ovat vuosien saatossa kehittyneet, mutta kaiken lähtökohta on pysynyt samana: lehti on hyvän sanoman ja sanan viestinviejä. Ohessa otteita joulunumeroista sen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Merimieskirkon lehden joulunumeroa ja joululehteä on perinteisesti laitettu mukaan myös joulupaketteihin sekä jaettu esim. sairaaloihin. olen suomalainen, vastaa kysymykseeni oluentarjooja, yhä tätä Minä tointansa pitkittäen. Puhumme suomalaisesta jumalanpalveluksesta, jota on pian vietettävä, ja kysymme josko hänkin tulee sinne. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole ollut kirkossa, mutta nyt hän lupaa tulla. Koko puheemme aikana kaataa hän kaatamistansa olutta laseihin toisille ja koko hänen käytöksensä todistaa, että hänen monivuotinen olonsa ulkomailla ja nuot onnettomat kultavitjat rinnallansa ovat tehneet sen, että sekä Jumala että ihmiset jo hänen silmissään näyttävät mitättömän pieniltä. Tuomio on kuitenkin Herran kädessä. Hän yksin tuntee ihmissydämmet. Saattaa olla, että tuo mies Hänen silmissään on paljon parempi kuin minä ja moni muu minun kanssani. (Elis Bergroth, MY 12/1882) Joka ainoa vähinkin papin virkatoimi on ollut uusi ja outo. Merimiespapin monipuoliset ja vaikeat tehtävät, joissa kysytään sekä kykyä, tarmoa että tottumusta. ovat olleet omiaan näyttämään vasta-alkavalle ihmisen heikkoutta ja mitättömyyttä. Tämä nöyryytys on opettanut täydellisesti Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen armoon turvaamaan. (Evert Blomberg, MY 12/1892) Merimiesten joulujuhlia on tänäkin vuonna sangen runsaasti muistettu, joululahjoja kun on asemiamme varten Englannista ja Saksasta saapunut yhtä paljon kuin edellisinäkin vuosina. Kaikille niille, jotka täten ovat taas osoittaneet rakkautta merimiehillemme vieraille maille, kannamme hartaat kiitoksemme. Tulkoot lahjat myöskin niitten saajille siunaukseksi, että he antaisivat sydämensä Jeesukselle! (MY 12/1902) Tietoja halutaan. Merimies Nikolai Josuanpoika Dravata, joka on ollut merillä 7 vuotta ja 4 vuoteen kirjoittamatta äidilleen Gustava Dravalle, tiedustelee äiti, osote Pietarin suomalainen pappila. Isä, äiti, veljet ja sisaret odottavat tietoa ja osotetta Juhana Lattusesta, joka on mennyt täältä Amerikkaan ja on ollut toista vuotta tietämättömissä. Tiedustelee Tuomas Lattunen, Suomi, Terijoki. (MY 12/1912) Tunnemme taloudellisen painon raskaana päällämme. Nykyinen ahdas aika saattaa meidät usein epäillen ja ahdistuksessa kyselemään: Onko Jumala meidät unohtanut ja eikö Hän lähetä varoja omaan työhönsä. Työn tarpeet kasvavat joka taholla ja näiden tarpeiden joukossa on monta, joita on vaikea olla tyydyttämättä. Mutta siihen tarvitaan varoja. Hartaana rukouksenamme on ollut, että Jumala edelleenkin siunaisi varoja seurallemme ja että näin ollen voisimme Jumalan kynttilänä Hänen valoansa levittää merimiesmaailmaan. (Toivo Waltari, MY 12/1922) Sanon tätä löydöksi, sillä en ole ennen tiennyt sitä, mitä nyt tiedän merimieslähetyksen toiminnasta Olin paluumatkalla Suomeen ja kävelin aikani kuluksi pitkin katuja ilman minkäänlaista päämäärää Äkkiä pysähdyin hämmästyneenä erään talon edustalle, jonka seinälle oli suurin kirjaimin maalattu, Suomen Merimieslähetys. Tämä kirjoitus sai minut pysähtymään ja ajattelin mennä sisälle katsomaan minkälaista siellä on Kahvia juotaessa oli minulla tilaisuutta keskustella monen merimiehen kanssa ja kuulla, kuinka monta vuotta kukin on ollut poissa Suomesta. Oli todella hauska kuulla ja todeta, kuinka suomalaisia nämä miehet olivat ja kuinka elävänä heissä kotimaan rakkaus vielä paloi, vaikka ovatkin olleet ulkomailla ja merillä vuottakin. Tämä seikka pani minut ajattelemaan, että mistähän se johtuu. Muuhun tulokseen en voinut tulla, kuin että sen täytyy olla merimieslähetyksen ansiota. (Kulkija, MY 12/1932) Tuulen humina ja raivoisa aaltojen pauhu ovat tuttuja Mäntyluodon Merimieslähetysasemalla. Myrskysäällä koko luonto on meren voimakkaassa syleilyssä. Ympäristö kertoo silloin merenkansasta, joka tekee raskasta työtä ja taistelee. Meri vaatii paljon uhreja. Lukuhuoneen seinällä on merimiehen maalaama kuva S 2:sta, joka muistuttaa murhenäytelmää rauhan vuosina. Sota-ajan merielämä on täynnä jännitystä, ikävää ja murhetta. Suurista vaaroista huolimatta merenkulku jatkuu. Satamissa on kiirettä. Laivoja tulee ja menee. Merimies palvelee maataan Tämäkin asema tahtoo palvella ja koota yhteen merenkulkijoita. Näin joulun aikaan jokainen haluaisi tuntea kodin lämpöä ja veisata tuttuja jouluvirsiä. Tälle uudelle työsaralle saapuu ensimmäisten joulujuhlien aika, jolloin haluaisimme sanoa jokaiselle: Tervetuloa juhliin! (Väinö Kyytsönen, MY 12/1942) 10 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 11

7 Joulu on tulossa, ja villasukat sujahtavat moneen pakettiin. Villasukka viestii lämpöä, kotoisuutta, pehmeyttä ja turvallisuutta. Villasukka on taas muodissa Tanja Rantanen on Marttojen Uudenmaan piirin Puheenjohtaja ja kuuluu kässämarttoihin. Kun piti löytää villasukka-asiantuntija, käännyin Marttojen puoleen, ja niin löytyi Uudenmaan Marttojen puheenjohtaja ja kässämartta Tanja Rantanen (kässä = käsityö). Hänen kanssaan pohdimme villasukkien olemusta ja neulomista. Villa materiaalina sopii melkein kaikille, ja väreissä ja laaduissa on valikoimaa. Kylmien kelien Suomessa villasukka on käytännöllinen tarvike ympäri vuoden. Välinepuolelle hyvän villalangan lisäksi tarvitaan puikot joko pyöröpuikko tai viisi sukkapuikkoa. Sukkalangaksi valitaan mielellään sekoitelankaa, jossa on villaa ja keinokuitua, niin kestävyys on taattu. Tietysti pitää olla taito neuloa: sukan kantapää voi olla monille aloittelijoille se Akilleen kantapää. Tanja on oppinut neulomaan mummunsa opastamana. Myös koulussa opetettiin sukantekoa käsityötunneilla, nykyään neuvoja saa Martoilta, kansalaisopiston piireistä tai asian hallitsevilta ystäviltä. Neulominen on nimittäin näinä aikoina hyvin yhteisöllinen ja trendikäs harrastus. Asiaan hurahtaneet kokoontuvat neulomaan koteihin, kerhoihin, kahviloihin tai jopa kirjastoihin. Siinä saa jutella samalla, kun sukanvarsi kasvaa kerros kerrokselta. Tanjan mukaan nyt eletään konkreettisen tekemisen aikaa. Käsillä tekeminen olkoon sitten ruoanvalmistus tai käsityöt ovat suosittuja harrastuksia. Käsitöillä on rentouttava vaikutus, ja ikäihmisillä myös koordinaatio ja toimintakyky paranevat neuloessa. Lampaanvillaa sukkiin Suomessa valmistetta harmaata sukkalankaa. Anne Valtonen Anne Valtonen Nykyään lankakaupat tarjoavat värejä laidasta laitaan. Toisin oli vielä sata vuotta sitten, jolloin langat kehrättiin maataloissa omin voimin. Silloin harmaa väri oli yleisin. Tanja Rantanen itse tekee kaikenvärisiä sukkia, mutta harmaa on tietynlainen perussuosikki. Sukkaparin tekemiseen muiden töiden ohella menee viikko tai pari, ja lankaa kuluu grammaa. Tällä hetkellä mieluisin sukkalankalanka on suomenlampaan tai kainuunharmaksen villaa tekokuidulla vahvistettuna. Harrastajien onneksi Suomessa toimii vielä kehräämöjä, jotka jalostavat suomenlampaan villaa langaksi. Useimmat villalangat ovat konepestäviä, mutta asia kannattaa aina tarkistaa. Käsipyykissä, miedossa lämpötilassa pestynä, villatuotetta ei voi ainakaan pilata. Villa on materiaalina aito luonnontuote, alkuperältään kotimaisena myös hyvin ekologinen. Lampaan ohella villaa saadaan esimerkiksi kaksikyttyräisestä kamelista (kamelinkarva), eteläamerikkalaisista alpakasta, laamasta ja vikunjasta sekä kashmirvuohesta. Sukkamateriaaliksi lampaanvilla on paras, muut soveltuvat paremmin villapuseroihin, kaulaliinoihin ja arkisukkaa hienostuneempiin tarkoituksiin. Villalangan parhaita ominaisuuksia ovat lämpimyys ja kosteudensitomiskyky. Villa pitää jalan lämpimänä ulkoilukengissä, monoissa tai Etelä-Euroopan maiden kylmillä lattioilla. Kun jalat pysyvät lämpimänä, niin koko ihminen pysyy lämpimänä. Monille kotiintulon autuus on siinä, kun saa omat villasukat jalkaan, ja yöllä unisukat estävät jalkoja palelemasta. Neulomisen pitkä historia Neulomisen syntyhistoriaa ei tunneta, mutta joka tapauksessa käsityöt ovat olleet tyypillisesti kotiympäristöön kuuluvia naisten töitä. Varhaisimpia neuletöitä on löytynyt Egyptistä: esim. kirjoneulotut sukat ovat peräisin luvuilta. Neulomisen taidon Eurooppaan toivat arabit. Espanjassa neulominen omaksuttiin 700-luvulla arabien valloitettua Iberian niemimaan, mistä taito kulki Keski- Euroopan kautta pohjoiseen. Neulomistaito yleistyi Euroopassa vasta 1200-luvulla, ja käsityötaito sekä neuleiden käyttö saavutti laajemmat kansankerrokset vasta luvuilla. Tuolloin julkaistiin myös ensimmäiset ranskalaiset ja saksalaiset neulekirjat. Neuleita oli näytteillä myös Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna Näinä vuosisatoina neulomiseen tarvittavat puikot tehtiin itse puusta, luusta tai metallista. Pohjois-Eurooppaan neulominen rantautui vesiteitä pitkin ja nimenomaan sinne, missä oli lampaita runsaasti omasta takaa. Ensin taidot juurtuivat Färsaarille, sieltä Islantiin, Tanskaan ja Itämerelle Öölantiin sekä Gotlantiin. Ei myöskään pidä aliarvioida villan erinomaista soveltuvuutta vaatetustarkoituksiin Pohjois- Euroopan tuulisilla saarilla. Suomessa tiedetään Naantalin birgittalaisluostarin nunnien neuloneen sukkia jo 1500-luvulla. Samalla he opettivat taitoja ympäristön asukkaille. Vuonna 1664 Naantalissa valmistettiin noin sukkaparia myyntiin. Tällaisilla määrillä oli jo elinkeinopoliittista merkitystä, niinpä Naantalista kyseltiin opettajia muillekin paikkakunnille. Neulominen taas muodissa Ennen vanhaan etsittiin morsiameksi ja maatalon tulevaksi emännäksi nimenomaan työihmistä. Tomeran emännän toimin ja voimin talo pysyi pystyssä, vaikka muuten olisi ollutkin vaikeuksia talonpidossa. Naisen piti hallita kaikki talon työt, ja neulominen oli ahkeruuden mitta. Tekevän emännän kädet eivät levänneet valveilla ollessa koskaan, vaan työn alla oli vähintään neule, jos luppoaikaa sattui jäämään. Neulominen kuului kaikille naisille säädystä riippumatta ja siihen saatiin parhaat opit kotoa äidiltä ja isoäideiltä. Naiset tapasivat naapureitaan kahvikupin ääressä, neuletyö mukana ja keskinäisen keskustelun merkeissä. Aivan sama ilmiö kuin nykyajan yhteisöllinen käsityöharrastus. Tämän hetken käsityötrendi on värikkyys ja väreillä leikittely. Vielä parikymmentä vuotta sitten, 1900-luvun lopulla, neulominen ei ollut muodissa, mutta 2000 luvulla kaikki on muuttunut. On tullut internet ja sen mukana neuleohjeet, neuleblogit, netin keskusteluryhmät ja lankojen verkkomyynti. On erilaisia neuletempauksia: Martat, muun muassa neuloivat kaikille vuonna 2009 syntyneille vauvoille (noin ) omat pikkusukat. Villasukka on lämmin lahja Käsitöiden tekemiseen kuuluu osana hyväntekeväisyys. Tuotteet myydään verkkokaupassa, myyjäisissä tai joulutoreilla ja rahat tilitetään hyödylliseen tarkoitukseen. Tämäntyyppistä toimintaa on harrastettu ympäri Suomea seurakuntien lukuisissa merimieskirkkopiireissäkin, joissa taitavat ja sormistaan näppärät rouvat neulovat vuoden mittaan runsaasti villasukkia. Valmiit tuotteet myydään, usein juuri adventin aikaan, merimieskirkkotyön hyväksi. Tänäkin vuonna neulomisesta innostuneet taitajat ovat valmistaneet sukkapareja pitkin syksyä merimiesten joulupaketteihin. Paketit jaetaan laivoille loppusyksystä, ja jouluaattona moni merenkulkija saa lahjaksi lämpimät, käsityönä neulotut sukat. Tanja Rantasen mielestä villasukalla on aivan varmasti hyvä tulevaisuus. Tanja itse on ollut Martoissa eli marttaillut jo 18 vuotta. Merimieskirkko on hänelle tuttu kesältä 1993, jolloin hän kävi Lontoon merimieskirkolla ollessaan au pairina. Käsitöistä kiinnostuneet hän toivottaa tervetulleiksi Marttoihin, jossa neuvotaan, jos ei jotain osaa. Itse neulottua villasukkaa Tanja pitää eräällä tavalla ylellisyytenä. Villasukkia hänellä tulee käytettyä niin kotona, matkoilla kuin ulkoillessa. Kässämarttana Tanja on erittäin mielissään, jos joskus saa itsekin lahjaksi villasukat. ja kassamartat.blogspot.com Marko Toljamo Anne Valtonen 12 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 13

8 Kudo sukkaa tekstiviestillä Kuvituskuva. Kuvan henkilöt eivät liity artikkeliin. Kuva: Merimieskirkon arkisto. Oma raita maailman pisimpään virtuaalivillasukkaan maksaa vain euron. Merimieskirkko haluaa tuoda julkisuuteen yli sata vuotta jatkuneen hyväntekeväisyystyön, joululahjan tuntemattomalle merenkulkijalle. Näitä joulupaketteja valmistavat yksityishenkilöt kotonaan ja merimieskirkkopiireissä ympäri Suomen. Paketti sisältää useimmiten käsin neulotut villasukat. Se on lämmin ja kodikas viesti maalta merille, että merenkulkijaa ja hänen tekemäänsä työtä arvostetaan. Suuren yleisön tietoisuuteen joululahjaperinne tuodaan internetin avulla. Merimieskirkko on nimittäin käynnistänyt hauskan kampanjan maailman pisimmän villasukan kutomiseksi osoitteessa lahjasukka.fi. Tämän virtuaalisen villasukan kasvattamiseen ei tarvita kutomistaitoa, mutta tekstiviestin lähettäminen tulee olla hallinnassa. Jotta tavoitteeseen päästäisiin, on kutomisen kynnys eli tekstiviestin hinta mahdollisimman matala: yksi euro. Näin se toimii: lähetä tekstiviesti 1E SUKKA numeroon Se oli siinä. Muitakin vaihtoehtoja on. Jos haluat kutomaasi raitaan nimesi, onnistuu se lisäämällä nimi tekstiviestin loppuun (esimerkki: 1E SUKKA MATTI tai 1E SUKKA MATTI MEIKÄLÄINEN). Halutessasi voit lähettää myös viiden tai kymmenen euron tekstiviestinkin. Näissä tapauksissa viesti on 5E SUKKA tai 10E SUKKA jne. Kampanjasta kertyneillä lahjoitusvaroilla Merimieskirkko pitää huolta suomalaisista maailmalla. Niin merenkulkijat kuin kuka tahansa meistä suomalaisista voi ulkomailla ollessaan tarvita tukea ja apua. Esimerkiksi jo yhdellä viiden euron lahjoituksella hätään joutunut saa yhden lämpimän aterian tai suihkun ja pyykinpesun. Halutessaan tukea Merimieskirkon työtä isommalla summalla löytyy siihen vaihtoehtoja sivustoilta lahjasukka.fi ja merimieskirkko.fi. Lähetä tekstiviesti 1E SUKKA numeroon Villasukkaa voi kutoa nyt myös netissä. Merimieskirkko tavoittelee maailman pisintä virtuaalista villasukkaa. Tilannekuva kampanjan alussa Marko Toljamo Keräyslupa : 2020/2010/4075. Poliisihallituksen päätös Keräyslupa : 2020/2012/3776. Poliisihallituksen päätös Ahvenanmaa, Åland: ÅLR 2012/365. Ahvenanmaan maakuntahallituksen päätös Keräyslupa 2013: Ahvenanmaa, Åland: ÅLR 2012/7945 Ahvenanmaan maakuntahallituksen päätös Suomalaiset olivat 1800-luvun lopun filippiinoja eli halpatyövoimaa Merenkulku oli nykyistä kansainvälisempää: suomalaisaluksia liikkui maapallon eri kulmilla ja tuhannet tekivät töitä ulkomaisissa laivoissa. Suomalaisen merenkulun huippuhetket alkoivat olla jo ohi, kun Merimieskirkko-lehti eli silloinen Merimiehen ystävä Sjömansvännen ilmestyi ensimmäisen kerran Merenkululla meni lujaa, se kannatti hyvin, kun rahdit olivat korkealla ja uusia laivoja rakennettiin. Huippuhetket sattuivat vuosiin , kertoo merihistorian tuntija, professori Yrjö Kaukiainen. Laivoissa sai rahalle parhaan tuoton 1860-luvun jälkipuoliskolla, missään muualla ei suomalainen pääoma tuottanut yhtä hyvin luvun lopulla syntyivät suurimmat kotimaassa tehdyt puiset purjelaivat: Turussa Ägir ja Uudessakaupungissa Jalo, joka jäi lajinsa mittavimmaksi edustajaksi. Kaksikko oli Kaukiaisen mielestä eräänlainen symbolinen huippu, ja sitten se loppui melkein kuin seinään. Huippua seuraa taloudessa aina lasku, ja lehden syntyaikoihin oltiin merenkulussa jo menossa kohti ankeampia aikoja. Kaukiaisen mielestä lehden perustaminen ja ensimmäinen merimiespappi osuvat jännään saumaan, sillä maailma oli muuttumassa. Isoja purjelaivoja ei Suomessa enää kannattanut rakentaa, sillä niitä sai halvemmalla käytettyinä maailmalta, kun höyry teki tuloaan. Se yleistyi myös suomalaisessa merenkulussa, vaikka purjeet yhä hallitsivatkin alan tilastoja. Suomalaista halpatyövoimaa Suomi ei ollut suuri tekijä maailman merenkulussa, vaikka purjelaivakauden näyttävän lopun perusteella niin saattaisi ajatellakin. Tosin Suomi oli jopa pistesijoilla, kun verrataan laivojen määrää asukaslukuun. Merenkululla oli merkitystä etenkin Pohjanlahden rannikkokaupungeille Turkua myöten. Suomalainen merenkulku oli nykyistä kansainvälisempää: kotimaisia laivoja saattoi tavata melkein mistä tahansa maapallon kolkasta, ja tuhannet suomalaiset työskentelivät ulkomaisilla laivoilla. Ulkona seilaavien suuri joukko vaikutti Kaukiaisen mukaan Merimieskirkon, silloisen Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoito yhtiön syntyyn. Jotakin vuosia ennen Merimiehen ystävää oli suomalaisissa laivoissa merimiestä: purjepuolella rannikkoaluksissa >> 14 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 15

9 Paavo Tukkimäki 2 250, muussa liikenteessä Höyrylaivaporukkaa oli vain runsaat 600. On vaikea arvioida, kuinka paljon suomalaisia seilasi 1880-luvulla ulkomaisissa laivoissa. Vaasalainen lehti arvioi vuonna 1881, että heitä olisi ollut jopa yli kuusi tuhatta eli enemmän kuin suomalaisissa pitkän matkan laivoissa, mutta tätä lukua professori pitää liian suurena. Hän arvioi, että joukko on ollut alle viiden tuhannen. Ulkomaisissa laivoissa purjehtivien määrä kuitenkin kasvoi ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja saattoi parhaimmillaan yltää 6 000:een tai jopa sen yli. Professori Yrjö Kaukiainen on Suomen arvostetuimpia merihistorian tuntijoita. Suomalaiset olivat tuon ajan filippiiniläisiä eli merten halpatyövoimaa. Se näkyi ja tuntui pitkään, sillä vielä 1930-luvulla suomalainen merimies oli sitä halvinta työväkeä, ehkä Virosta ja Latviasta sai miehiä vielä vähän edullisemmin. Ulkomaisiin laivoihin houkutteli ennen muuta parempi palkka. Krimin sota käännekohtana Ulkoseilurien määrä lähti nousuun Krimin sodan ( ) jälkeen. Silloin suuri osa pitkän matkan aluksista jäi Venäjään kohdistuvan merisaarron väärälle puolelle. Osa uhmasi saartoa ja tuli kotiin, mutta suurin osa meni nopeasti myyntiin, ja miehistö maksettiin ulos ulkomailla. Tässä porukasta osa otti pestin vieraiden lippujen alle, osasta tuli siirtolaisia eli he asettuivat pysyvästi maihin ulkomailla. Suuriin kaupunkeihin syntyi aikaa myöten pieniä suomalaisia merimieskaupunginosia, kuten New Yorkin ja San Franciscon sailortownit : edellisessä oli arviolta ja jälkimmäisessä asukasta. Usein suomalainen merenkulkija nai Amerikoissa irlantilaisen naisen, ja he perustivat kapakan. Kansallisuuksia yhdisti se, että kumpikin oli sosiaalisen hierarkian pohjilla. Ulkomaisiin laivoihin värväytyneistä suurin osa, kolme neljännestä, palveli englantilaisissa laivoissa. Se merkitsi, että englantia oli osattava ainakin työkielen verran. Kuva tuppisuisesta, kielitaidottomasta ja juoposta suomalaisesta on ainakin tältä osin väärä. Suomalaisten ulkoseilurien määrää on arvioitu Merimiehen ystävän julkaisemien, ulkomailla kuolleiden merimiesten perusteella. Britanniassa ja Kanadassa on selvitelty, kuinka suuri osa merimiehistä keskimäärin kuoli, ja tämän suhdeluvun pohjalta on arvioitu suomalaistenkin ulkona seilaavien määrä. Hyvin usein tappaja oli muuten keuhkotauti. Merielämä oli nykyistä mittavasti eristyneempää. Yhteydenpito laivoilta kotiin tapahtui pääosin kirjeitse. Esimerkiksi oululaisen Toivon tileistä käy ilmi, että ainakin puolet porukasta kirjoitti kotimaahan. Kirje oli kuitenkin hidas ja epävarma keino tavoittaa poikaa, isää tai ystävä maailman meriltä, ja esimerkiksi Lontoon merimieskirkolle oli kasaantunut jopa tuhansia kirjeitä odottamaan noutajaa. Paavo Tukkimäki Adolf Erik Nordenskiöldin syntymästä 180 vuotta Vega-laivan ylistys Kunnioitamme Adolf Erik Nordenskiöldiä ( ) tutkidenskiöldin kokoama karttojen (24 UNESCON arvion mukaan Normusmatkailijana, tiedemiehenä 000 karttaa aina 1400-luvulta alkaen) ja löytöretkeilijänä. Hänen tarinansa on huima. Katsokaamme sitä myös taiteilijoiden kuvaamana. Adolf Erikin isä Nils mainitaan Suomen mineralogian isänä. Adolf oli aatelinen, ja hänen lapsuudenkotinsa ja maantieteellisten teosten kokoelma kuuluu ihmiskunnan merkittävimpiin tietolähteisiin. Sitä säilytetään Helsingin yliopiston kirjastossa. Hänen raportointinsa Koillisväylän tutkimusmatkalta oli arvaamattoman arvokas, Alikartano Mäntsälässä on museona. ja se käännettiin 10 kielelle. Kirjoituksistaan Hänen uransa Suomessa kariutui jo 25-vuotiaana hänen tsaarinvastaisten puheittensa vuoksi. Oli muutettava Tukholmaan, saamillaan tuloilla hän rahoitti em. kartta-aarteiden hankinnan. Nordenskiöld noteerataan edelleen missä hänet valittiin valtion maailman tunnetuimmaksi suoma- mineralogisen osaston professoriksi! Sitten alkoivat tutkimusmatkat pohjoisille merialueille. Nordenskiöldin johtamat matkat kohdistuivat Huippuvuorille laissyntyiseksi tiedemieheksi. Hänelle on omistettu katu Helsingin Töölöstä ja pystytetty monumentti Kaivopuiston kärkeen. Heikki ja Johanna Häiväojan , Grönlantiin 1870 ja 1873, Nordenskiöld- monumentti Obin ja Jenisein suistoihin 1875 ja Hänen ehdoton huippusaavutuksensa oli 13 kuukautta kestänyt Koillisväylän purjehdus Jäämereltä Tyynellemerelle eli vanhan maailman ympäri, Pohjois-Norjasta Beringinsalmeen. Laiva oli Vega, kolmimastoparkki, polaarilaivojen airueeksi mainittu. Nimensä se sai Lyyran tähdistön tähdestä. Monia muitakin Vega-nimisiä laivoja tunnetaan merenkulun historiassa. Nordenskiöldin alus rakennettiin Bremenhavenissa 1872 tammesta, mastot olivat Oregonin mäntyä. Runko oli suojalaudoitettu. koostuu kolmesta graniittipaadesta, joista matalimmassa on tiedemiehen kasvokuva sekä reliefi Vega-laivasta reitteineen. Patsaan pystytti Suomi- Seura ry tunnetulle ulkosuomalaiselle vuonna Postimerkkiin hänet ikuisti Martin Mörk (2008) ja hopeiseen juhlarahaan Reijo Paavilainen (2007). Jäämereltä on nimetty alue Nordenskiöldinmeri, on myös Nordenskiöld-saaret ja -niemi luvulla Koillisväylätapahtuman ylistykseksi tuotettiin nimikkosuklaata, -eau de colognea ja Alus oli takiloitu kolmimastoparkiksi. -punssia! Suotuisissa tuulissa se saavutti 9 10 solmun nopeuden. Apukoneena oli 60 hevosvoimainen Wolf-merkkinen höyrykone. Käytössä olivat muutkin tuolloiset huipputeknologian varusteet. Aluksen pituus oli 43,4 m ja leveys 8,4 m. Laivaan valittiin 19 Ruotsin laivaston Vapaaherraksi Nordenskiöld nimitettiin 1880 ja Ruotsin akatemian jäseneksi Kunnianosoitusten ja arvomerkkien luettelointiin ei tila riitä. Hänet valittiin mm. Ruotsin valtiopäiväedustajaksi useaan otteeseen. Hän eli 69-vuotiaaksi. kyvykästä merimiestä, lisäksi matkaajina oli tiedemiehiä. Vegaa saattoivat laivat Frasier ja Express sekä höyryalus Lena; vain Vega jatkoi yksin Aasian ympäri. Vaaratilanteita kohdattiin, niistä otettiin oppia ja tietoja kerättiin mm. Vegan tarinaa taiteessa Koillisväylä-purjehdus oli urotyö, joka kiihotti myös taiteilijoita. Kuuluisa ruotsalainen meriupseeri ja taidemaalari 10-kuukautisella pakkopysähtymisellä Jacob Hägg ( ) maalasi jäämassojen keskelle. Palatessaan Tukholmaan retkikunta sai kuninkaallisen vastaanoton ilotulituksineen. Myöhemmin vuonna 1903 Vega upposi ahtojäihin Grönlannin vesillä. Vegan ahtojäissä jääkarhun kera tauluun, joka taas on innostanut toisia taiteilijoita, kuten suomalaista postikorttitaiteilijaa Marjaliisa Pitkärantaa vastaavanlaiseen suoritukseen. Taiteilija Jacob Häggin maalaama Vega ahtojäissä. Taiteilija Juha Flinkmanin maksimikortti. Taiteilija Marjaliisa Pitkärannan Koillisväyläkortti. Merimaalarina tunnetun saksalaissyntyisen Adolf Bockin ( ) Vega-maalaus on myös postikorttina, joka maksimoitiin liimaamalla sen etupuolelle maksifilatelistien tapaan Nordenskiöldin postimerkki. Meritaide-sarjaamme kuuluu ehdottomasti kreivi Georg von Rosénin ( ) herooinen maalaus vuodelta 1886 Nordenskiöldistä jäisillä lakeuksilla taustallaan kaiken kestänyt Vega. John Nurmisen säätiö on teettänyt merkittävistä aluksista tarkkoja pienoismalleja. Vegasta pienoismalli teetettiin säätiön Ultima Thule -näyttelyyn 2000-luvun alussa Englannissa kokoon 1/42. Aira Heinänen Kuvat: Juhani Merasvuon kokoelma meritaide 16 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 17

10 Myrsky esimmäisellä matkalla Merikapteeni Yngve Sundqvist, 85, on lajinsa viimeisiä, sillä hän on aito kaphoornari. Etelä-Amerikan eteläkärjen kiertäjien Manner-Suomen osastosta on nyt jäljellä kolme jäsentä, ja helsinkiläinen Sundqvist on yksi heistä. Parhaimmillaan jäseniä oli 310, ja Saksan jälkeen Suomi oli kansainvälisen järjestön toiseksi suurin alaosasto, koska koulutusvaatimukset edellyttivät purjelaivakokemusta1940-luvulle saakka. Luonnollisen jäsenkadon vuoksi osasto lopetti toimintansa Kaphoornareilla oli Suomessa kaksi osastoa: Ahvenanmaalla ja mantereella. Ahvenanmaalaiset olivat Sundqvistin mukaan demokraattisempia, eli jäsenkriteerit olivat löysemmät kuin mantereella, jossa mukaan hyväksyttiin vain, jos niemen kiertäjällä oli myös merikapteenin pätevyyskirja. Sundqvist työskenteli merellä neljä vuosikymmentä. Hän aloitti uransa syksyllä 1946 ahvenanmaalaisen Gustaf Eriksonin Passatissa, joka yhdessä saman varustajan Pamirin kanssa oli 1948 ja 1949 viimeisiä suomalaisia purjelaivoja, jotka kiersivät Kap Hornin. Koska Sundqvist on kerran kiertänyt kehnoista keleistään kuulun Kap Hornin, hänen täytyy olla myös monet myrskyt nähnyt mies. Mielikuvaa vahvistaa vielä toinen hoornari, Berndt Hilbert, jonka mukaan Sundqvist on kokenut merellä paljon pahempaa kuin hän. Kysy myrskyistä Sundqvistilta, oli Hilbertin neuvo. Kielikin liioittelee Vaan turha kysyä, sillä sitä elämänsä myrskyä Sundqvist ei pysty nimeämään. Hänen mielestään nuo hurjimmat myrskyjutut ovat yleensä peräisin yhden tai kahden reissun miehiltä ja usein ne ovat totuutta paljon ihmeellisempiä. Sundqvist kaivaa esiin pienen kalenterin vuodelta 1969 todistaakseen, että suomen kieli on liioitellut myrskyä, ja sama skaala pätee yhätikin. Kun yhdeksän boforin tuuli on suomeksi jo myrsky, niin esimerkiksi ruotsiksi kyse on vasta puolimyrskystä (halv storm), ja englanniksi se on strong gale. Myrskyksi (storm) tuuli yltyy ruotsiksi ja englanniksi vasta 10 boforissa. Myrskyn kokeminen on myös monen tekijän summa: alus, lasti, tuulen suunta ja aallokko vaikuttavat, Sundqvist muistuttaa. Esimerkiksi purjelaivalla ei ajeta suoraan vasta-aallokkoon kuten moottorialuksella voi tehdä, vaan on mentävä viistottain luovimalla. Näin purjelaiva hakkaa myrskyssä vähemmän. Myrsky ei kysy aikaa eikä paikkaa: Sundqvist kertoo joutuneensa risteilemään sen vuoksi jopa Perämerellä. Talvisaikaan Pohjois-Atlantti on ollut paha pala varsinkin, kun laivassa on ollut fosfaattilasti. Tuolloin painopiste on alhaalla, ja siitä seuraa, että laivan liikkeet aallokossa ovat äkkinäisiä ja laajoja. En ole koskaan pelännyt myrskyä, Sundqvist sanoo. Jos vain vehkeet kestävät, niin ei siinä mitään hätää ole. Myrsky Atlantilla Jos nyt jotakin on aivan erityisesti nostettava esiin, se on ensimmäisen matkan myrsky Passatissa Pohjois-Atlantilla. Sahatavaralastissa olleen laivan keulapiikki eli etummainen varastotila täyttyi vedestä, ja Passat muuttui niin keulapainoiseksi, ettei se enää totellut peräsintään. Laiva ajelehti ohjauskyvyttömänä kolme viikkoa ennen kuin tilanne saatiin haltuun. Aluksella ei ollut sähköä eikä radiota, jolla olisi voitu pyytää apua. Osa porukasta alkoi jo menettää hermojaan, kun lähin maa oli kahden mailin päässä laivan alla. Passatilla oli mukana englantilainen filmiryhmä, joka tallensi myös myrskyn. Noin puolen tunnin filmillä tapahtuma on Sundqvistin mukaan sijoitettu väärään paikkaan eli etelämmäs lähelle Kapkaupunkia. Matkan alkutaipaleelle oli jo mahtunut monenlaista vastoinkäymistä. Passat ajoi karille Kotkasta lähtiessään. Korjausten jälkeen uloslähdössä kaksi hinaajaa veti alusta, mutta väärinkäsityksen seurauksena toinen niistä kaatui, upposi ja kahdeksan sen miehistön jäsentä kuoli. Vähän myöhemmin Passatista kuoli vielä perämies. Sundqvist meni laivaan jungmanniksi, mutta hän palveli jo kolmantena perämiehenä, kun Passat syksyllä 1948 saapui Kap Hornin kautta Englantiin. Paavo Tukkimäki Yngve Sundqvist voimistelee renkailla. Taustalla siintelee Afrikan eteläkärjen Pöytävuori. Kuva: Sundqvistin arkisto. Oik. Merikapteeni Yngve Sundqvist ja Passat. Kuva: Paavo Tukkimäki. Sitä "elämänsä myrskyä " Yngve Sundqvist ei pysty nimeämään. 18 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 19

11 Rajuilma, myrsky, hirmumyrsky... Säätiedotuksia kannattaa kuunnella Sää on mitä kiinnostavin puheenaihe, mutta tulevien säätilojen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja ennustamiseen tarvitaan meteorologin koulutus, taustalle laaja sään havaintoverkosto ja avuksi useita tietokantoja. Maapallon päällä oleva ilmakehä eli atmosfääri pysyy planeettamme ympärillä painovoiman ansiosta. Tuuli taas on ilman liikettä maanpinnan suhteen. Ja mitä nopeammin ilmamassat liikkuvat, sitä nopeammin tuuli puhaltaa. Tuulen nopeutta mitataan nykyisin metreinä sekunnissa (m/s), joskus aikaisemmin puhuttiin boforeista. Tuulen energialähde on aurinko, ja tuulen voi sanoa syntyvän paine-eroista, joita aiheutuu ilmamassan erimuotoisesta lämpiämisestä maapallolla. Säätilojen yhteydessä puhutaan korkeapaineista (K), joka käytännössä tarkoittaa kaunista säätä, ja matalapaineista (M), jolloin sää on vaihteleva jopa myrskyisä. Luonnossa paineet pyrkivät tasoittumaan, joten ilmaa virtaa korkeapaineesta matalaan eli matalapaine täyttyy. Tyynen kelin vallitessa alueella paine on vakio ei ole tuulta ilmassa eikä aaltoja vedessä. Suomi ja matalapaineet YLEn uutistoimituksen meteorologi Toni Hellinen kuvaa Suomea matalapainei- Meteorologi Toni Hellisellä on kokemusta uutistoimituksesta neljän vuoden ajalta. Sitä ennen hän työskenteli kaksi vuotta Ilmatieteen laitoksella. YLEssä työskentelee viisi vakituista meteorologia, joita sijaistaa viisi freelance-meteorologia. Kuva: YLE. den hautausmaaksi. Matalapaine on häiriö ilmanvirtauksessa. Se syntyy tyypillisesti merialueilla, joissa matala saa energiaa kosteudesta ja lämmöstä. Maa-alueella matalapaine heikkenee ja kuoleutuu pois. Suomeen sovellettuna matalat syntyvät Atlantilla tai Pohjanmerellä lämpimän Golf-virran tuodessa niihin energiaa. Meille ilmavirtausten pääasiallinen tulosuunta on lounaasta Tanskan ja Ruotsin yli, joten Suomen lounaiskulman merialueet ovat maamme myrskyisimpiä seutuja. Tätä kuvaa myös lounaisen merialueen suuri haaksirikkoutuneiden alusten määrä menneinä vuosisatoina. Silloin ei modernista sään ennustamisesta tiedetty mitään, vaan merillä kuljettiin tuurilla ja sen ajan kokemustiedolla. Lounaassa on eniten myrskyjä keskitalvella joulu-tammikuussa. Runsas talvimyrskyjen esiintyvyys johtuu Suomen suurista lämpötilaeroista pohjois-eteläsuunnassa. Kesämyrskyjen määrä on tilastojen mukaan vain murto-osa talven myrskypäivistä. Myrsky voidaan mitata Tuulen nopeuden kasvaessa yli 21 m/s puhutaan myrskystä, ja hirmumyrsky on kysymyksessä yli 32 sekuntimetrin nopeuksissa. Myrskyn ehto täyttyy, kun keskituulennopeus 10 minuutin havaintoajan kuluessa on tuo 21 m/s. Yksittäiset puuskat eivät siis riitä. Myrskyyn liittyy useimmiten sateita, ukkosta ja tulvia. Varsinkin vesi- ja ilmaliikenne ovat helposti hankaluuksissa huonolla kelillä. Nykyaikaisen meteorologian ansiosta ilma-alukset voivat mahdollisuuksien mukaan kiertää myrskyrintaman ja laivat jäädä satamaan, jos keli on liian kova. Tuoreimpia Suomen talvimyrskykokemuksia olivat viime talven Tapani- ja Hannu-myrskyt joulun tienoilla 2011 sekä Antti-myrsky Myrskyistä aiheutui huomattavia taloudellisia vahinkoja ja pitkiä keskeytyksiä sähkönjakelussa. Nykyaikainen elämänmuoto on pitkälti sähkön varassa, joten edes vettä ei välttämättä saa kaivosta ilman sähköpumppua. Valtakunnan sähkönjakelusta vastaava kantaverkko on pystytetty lujarakenteiseksi ja on niin sanotusti puuvarma, joten sen päälle eivät rungot myrskyssä kaadu, mutta alueelliset ja paikalliset sähköverkot vaurioituvat usein myrskyissä lankojen päälle rojahtaneista puunrungoista. Tätä yritetään korvata rakentamalla entistä enemmän sähköyhteyksiä maakaapeleilla. Työ on kuitenkin hidasta ja kallista. Myrskyävän meren lisäksi kovia tuulennopeuksia, jopa hirmumyrskyjen luokkaa, on mitattu pohjoisimman Lapin tuntureilla Suomi-neidon päälaella Utsjoella. Avoimella tunturipaljakalla myrsky voi riehua ja pyörteillä kaikin voimin, kun esteenä ei ole puita tai taloja. Suomessa ilmenevät myrskyt osataan ennakoida hyvin. Niiden syntyprosessi, voimakkuus ja kokoluokka vaihtelevat. Trooppista hirmumyrskyä meille ei voi tulla, koska sellainen vaatii eri olosuhteet ja meren lämpötilaksi vähintään +26,5 astetta. Riehuva Raju-Veera Toni Hellinen tuo esiin sanan rajuilma kuvaamaan kovaa keliä, joka ei kuitenkaan ole tuulennopeudeltaan myrsky. Rajuilmalla voi esiintyä kovia ukkosia ja tuulenpuuskia. Tyypillisiä rajuilmoja olivat pari kesää sitten riehuneet Asta- ja Veera-myrskyt. Toinen lady kulki Suomen poikki kaakosta luoteeseen ja toinen lounaasta koilliseen. Niiden risteyskohdassa Sisä- Suomessa syntyi varsin pahaa jälkeä ja metsää kaatui runsain mitoin. Toni Hellisen mukaan myrskyt nimetään Suomessa kalenteripäivän nimellä, kun taas maailmalla käytössä on vuosittain aakkosjärjestys, joten äskeinen Sandy-hirmumyrsky oli hyvinkin loppuvuoden ilmiö. Myrskyjen seurauksena merenpinnan korkeus Suomenlahdella ja Pohjanlahdella vaihtelee eri vuodenaikoina. Suurimmat vuosittaiset vaihtelut jopa 2 metriä esiintyvät Perämeren pohjukassa Tornion-Haaparannan tienoilla. Viisas varautuu ajoissa Säätiedotuksissa annetaan kovan tuulen varoitus, kun tuulta on odotettavissa yli 14 m/s,ja myrskyvaroitus, kun tulossa on yli 20 sekuntimetrin tuulia. Säätiedotuksia kannattaa kuunnella ja noudattaa. Myrskyn edellä on syytä kantaa kaikki irtain pois pihalta, ajaa auto talliin ja pitää perhe sisällä. Vesille erityisesti suurten järvien selkävesille ei kannata lähteä, jos on huonoa keliä ja ukkosta luvassa. Avoimilla järvenselillä tuulennopeus voi rajuilmalla kasvaa yllättävän suureksi ja keliltä suojautuminen on hankalaa. Maatiloille suositellaan oman tarpeen mukaista generaattoria, ja moottorisahaa voi tarvita jopa mökkiläinen. Pienestä patterikäyttöisestä matkaradiosta on suuri ilo, jos sähköt eivät toimi. Samalla tavalla hyödyllisiä ovat taskulamput, kynttilät ja tulitikut. Jopa juomavettä kannattaa varastoida perheen 1 2 päivän tarpeeseen myrskyn uhatessa. Sääennusteen laatiminen Meteorologi Toni Hellinen työskentelee YLEn uutistoimituksessa Pasilassa. Työtä tehdään kahdessa vuorossa ja säätilan kehitystä seurataan koko työvuoron ajan. Töihin tullessaan meteorologi katsoo aluksi säähavainnot tietokoneilta. Ammattilainen voi jo siitä tiedosta tehdä alustavaa tulkintaa säätilasta. Seuraavaksi on vuorossa erilaisten sääennustemallien vertaileminen, joka on varsin aikaa vievä vaihe ennusteen laatimisessa. Toni Hellisen mukaan kokemus auttaa näkemään, mikä on mahdollista ja mikä ei. Alan ihmiset sanovatkin, että meteorologi on parhaimmillaan vuotiaana, jolloin työvuosia on jo takana enemmän kuin edessä. Meteorologi laatii television sääkartan, johon saadaan Ilmatieteen laitokselta pohjaksi raakaversio, jota jalostetaan toimivaksi lopputuotteeksi. Television lisäksi meteorologit esiintyvät myös radiouutisten säätiedotuksissa. Suomen olosuhteissa sääennusteet laaditaan yleensä kolmeksi päiväksi, mutta vakaan korkeapaineen aikana voidaan tulevaa säätä ennustaa jopa kuudeksi päiväksi. Sään ennustaminen on hyvin globaalia toimintaa: havaintoasemia on niin maaalueilla kuin automaattisissa meripoijuissa. Myös laivat lähettävät säätietoja reittinsä varrelta. Sääsatelliitit ovat auttaneet ja helpottaneet huomattavasti ennusteiden laatimista jo yli 50 vuoden ajan, samoin suomalaisten (Vaisala Oy) kehittämä radioluotaus. Sadetutkat antavat helposti tulkittavaa tietoa saderintamista dopplertekniikalla. Säämallien pohjana ovat kunkin havaintopaikan pitkäaikaiset tilastotiedot, joihin uutta tietoa verrataan. Anne Valtonen 20 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 21

12 Pentti Tiainen Helsingin Säätytalon portailla. Rahtarien puheenjohtaja aloitteli töitä saksimiehenä Rahtarit ry:n uusi puheenjohtaja, kuopiolainen kuljetusyrittäjä Pentti Tiainen, 51, on automiehiä jo suvun perintönä. Kosketus alaan syntyi varhain, sillä kolmivuotiaana Pentti oli ensi kertaa kuorma-auton kyydissä, ja Sisussa oli hyvä levätä. Autoilu ei kuskinalulta jäänyt pelkäksi levoksi, sillä työura alkoi 12-vuotiaana. Kun perheellä teki rahasta tiukkaa ja apumiehen palkkaus otti koville, niin vuoden iässä Pentti oli jopa ihan luvan jälkeen pois koulusta pari viikkoa, kun isä tarvitsi tukin kuormauksessa saksimiestä. Kaksikymppisenä Tiainen aloitti erikoisluvalla vuonna 1981 raskaan kaluston ratissa, ja työ maistuu yhä. Kuskipukilla hän kertoo istuvansa lähes päivittäin, vaikka tahti on hiljennyt ja vuosittaisten kilometrien määrä pudonnut: niitä kertyy enää noin , kun parhaimmillaan meni ehkä tuollaiset Myös kaluston huoltohalli on yhä tuttu paikka. Tykkään edelleen työstä. Kun on dieselöljyllä rokotettu, niin hermo lepää ja saa olla oma herransa. Turvekuskina ja Hesaa rakentamassa Kuopiolainen Pentti Tiainen aikoo seurata edeltäjänsä linjoja järjestön keulamiehenä. Tiainen & Kni -firman nimen jälkiosan Kni tarkoittaa Pentti Tiaisen veljeä, joka pystyy pyörittämään pitkälti firmaa, kun puheenjohtajalla on muuta menoa. Työnjako yhtiössä on ollut, että veli hoitaa hallintoa ja ja minä tuota raskaampaa puolta. Autoja Tiainen & Knilla on runsas puoli tusinaa, ja kyydissä on vuosien mittaan ollut kaikkea mitä tarvitaan asfalttikoneista islanninponeihin. Pelkästään turvekuskina Tiainen oli vuotta, ja myös Helsinkiä on tullut rakennettua jonkin verran. On ollut aikoja, jolloin elämään ei ole mahtunut juuri muuta kuin ajo. Ulkomaanliikenteessä Tiainen on keikkaillut vain satunnaisesti. Sen verran Venäjää on alan töissä koettu, ettei tullihäkkikään ole aivan vieras paikka. Petroskoin-keikalla auto meni joksikin aikaa tullin takavarikkoon, minkä on kokenut moni muukin suomalaiskuski. Pitkä ura Rahtareissa Pentti Tiainen aloitti Rahtarit ry:n puheenjohtajana tämän vuoden alusta, mutta Rahtareissa hän on toiminut jo pitkään. Hän oli mukana perustamassa järjestön Kuopion-osastoa vuonna 1986, vaikka ensimmäinen kysymys olikin ollut, kun miestä haastettiin hommiin mukaan, että mikä ihmeen helkkarin Rahtarit. Kymmenen vuotta meni osaston puheenjohtajana, ja seuraava askel oli koko järjestön varapuheenjohtajuus. Puheenjohtajana Tiainen tietää olevansa järjestön keulakuva, ja se tuo omat velvoitteensa ja vaikuttaa jopa kaasujalkaan. Ei näytä hyvältä, jos turvallisuutta ja vastuuta korostavan järjestön ykkösmies kärähtäisi ylinopeuksista. Suuria linjanmuutoksia ei Rahtareissa kuulemma ole tulossa, sillä Tiainen lupailee ajella edeltäjänsä Kimmo Puntin viitoittamaa tietä. Keskeisenä tavoitteena on pitää huolta kuljettajista. Tiainen korostaa Rahtarien iskusanoja ja niihin sisältyviä tavoitteita: tietoa, taitoa ja turvallisuutta. Yksi hyvin tärkeä työkenttä on ammatin arvostuksen nostaminen niin omissa joukoissa kuin yleisemminkin ja sitä kautta nuorten houkuttelu alalle. Logistiikka-hirviö harmittaa Kuljetustyön vapauteen mieltynyt mies harmittelee alan muutosta. Logistiikka on ajan iskusana, mutta se on muuttunut jonkinlaiseksi hirviöksi ja tuntuu kohtelevan kuljettajia robotteina: kaikki on tarkkaan aikataulutettua ja jopa minuuttipeliä. Mennyttä maailmaa ovat ne ajat, jolloin saatettiin tauolla istua joskus tunti pari turinoimassa. Kauppa ja teollisuus vaativat nyt kuskilta paljon. Onko tarkoitus, ettei elämää ole muualla kuin auton kopissa, Tiainen kysyy ja vastaa ei. Vapaa-aikanakin tie houkuttelee, sillä Tiaiset ovat karavaanareita, matkailuautoväkeä, vaikkakin harrastus on viime aikoina jäänyt vähemmälle. Lomilla Tiaiset ovat mieluummin loppukesästä. Me olemme vaimon kanssa enempi noita syysihmisiä. Elokuu on hyvää aikaa kulkea, kun lomailijoita on vähemmän. Osa matkailua on myös ruuanlaitto, sillä Tiainen ja hänen vaimonsa tykkäävät kokata tien päällä. Tärkeä osa vapaa-aikaa ovat myös kaksi lastenlasta, he vievät jos mahdollista kaiken vapaa-ajan. Uusi tehtävä yliedusmiehenä vaatii myös veronsa: Itse asiassa olen Rahtarien puheenjohtajana enempi pois kotoa kuin kuskina, arvioi mies Kallaveden tai tarkemmin Koiraveden rannalta. Teksti ja kuvat: Paavo Tukkimäki Uusi keskus palvelee Rahtarien koulutusta Runsaan miljoonan euron budjetilla syntynyt Rahtarikeskus sijaitsee Mäntsälän eteläpuolella nelostien varressa Linnalan alueella. Talo on suunniteltu palvelemaan ennen muuta järjestön koulutustarpeita, ja Rahtarit antaa siellä viikonloppuisin EU-direktiivien mukaista ammattipätevyyskoulutusta, kertoo toiminnanjohtaja Anna-Kaisa Lehtinen. Hänen mukaansa uusi paikka on lähtenyt hyvin käyntiin, ja marraskuun puoliväliin mennessä tilat olivat tänä vuonna olleet käytössä 30 viikonloppuna kesällä toiminta on ollut tauolla. Talossa on koulutus- ja edustustilat saunoineen sekä asuinhuoneita. Järjestön on tarkoitus ajan myötä siirtää myös keskustoimistonsa Tampereelta Mäntsälään, sillä Tampere on jäämässä vähän syrjään. Toiminnanjohtaja Lehtinen kertoo, että Rahtarit etsi pitkään sopivaa paikkaa uudelle koulutuskeskukselleen Hyvinkään Mäntsälän-seuduilta. Sopiva paikka löytyi sitten Mäntsälästä, ja sen valintaan vaikuttivat hyvät yhteydet niin kolmoskuin nelostieltäkin. Koulutusta ja tukea Rahtarit ry on vuonna 1973 perustettu ammatillinen vapaaehtoisjärjestö, jolla on jäsentä 22 paikallisosastossa. Yhdistys syntyi ulkomaisten esikuvien mukaan, ja oppia otettiin etenkin Ranskasta. Jäsenistöstä 70 prosenttia on alan työntekijöitä, 20 prosenttia yrittäjiä ja loput sidosryhmien edustajia sekä perheenjäseniä. Naisia porukasta on viitisen prosenttia. Rahtarien tavoitteena on ammattikuljettajien arvostuksen nosto ja työolojen kohentaminen. Järjestö tarjoaa koulutusta, virkistystä sekä apua ja tukea liikenteen ammattilaisille. Se julkaisee Rahtaritlehteä. Teksti ja kuvat: Paavo Tukkimäki Mäntsälän uusi Rahtarikeskus on Rahtarit ry:n historian suurimpia satsauksia. 22 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 23

13 S/S Turso palasi kotiin Kun on elänyt vanhaksi, tekee mieli kaivaa menneistä yhtä ja toista muille muisteltavaksi. Löytyy ilon hetkiä, harmin paikkoja, jopa pelkkää suvantoa, hengähdystaukoa. Satamajäänsärkijävanhus, paluumuuttaja s/s Turso on tästä oiva esimerkki. Nyt sen kotisatama on Hietalahdessa Länsi-Helsingissä, missä se myös syntyi Jatkosodan riepotellessa maata. Entisöidystä Tursosta on tullut yleisön lemmikki ja komeileehan se näytillä nykyään kuin vesillelaskun aikaan 12. tammikuuta Turson tarinassa on useita avainhenkilöitä. Heistä ensimmäinen oli legendaarimuseoksi ja koululaivaksi Ministeri, Tusron kummi Aatos Erkko, kippariasussa Laitaatsillan johtaja Paavo Luukkanen, Turso-yhdistyksen pj. Pekka Snellman ja vuosikymmeniä Taifun-kipparina toiminut Andrei Araratov silloin, kun Turso oli Taifun (lokakuu 2004). Turso Eteläsatamassa. Alus on ainoa jäljellä oleva sotakorvausalus. Taifun-nimilaatta. Sotakorvausalus, satamajäänsärkijävanhus s/s Turso on palannut kotisatamaansa Helsingin Hietalahteen, missä se syntyi Jatkosodan aikana. Turson tarinassa on useita vapaaehtoisia avainhenkilöitä. nen laivanrakennusinsinööri Karl Albin Johansson. Hän sai Helsingin kaupungilta tehtäväkseen satamajäänsärkijän suunnittelun Wärtsilän telakalla. Hän myös johti piirustustyöt ja valvoi rakennusvaiheet. Edellinen vastaava murtaja s/s Hercules oli jäänyt kehityksessä jälkeen eivätkä tehot enää riittäneet. Turson tuli korvata se. K. A. Johansson, sittemmin professori ansioistaan alan kansainvälisenä auktoriteettina, oli jo aiemmin suunnitellut jäänmurtaja Otson ja sitten Sisun, joka oli maailman toinen dieselsähkökäyttöinen jäänsärkijä. Tursosta tuli 36 metriä pitkä, ja Wärtsilän rakentama trippelihöyrykone kehitti 750 hevosvoimaa. Sotakorvauksena Neuvostoliittoon Helsingin suurpommitukset sattuivat helmikuun alkuun tämän upouuden satama-avustajan ollessa varustelulaiturissa. Läheinen Antares-laiva sai osuman ja tuhoutui. Mutta Turson pelastumisella pommisateesta oli viholliselle ja lopulta omille kauaskantoiset jälkimainingit, kuten voimme nyt iloisina todeta. Turso aloitti uransa normaalitehtävissä särkien jäitä minkä kerkesi ja siinä sivussa avusti, käänsi, saattoi laivoja ja osallistui myös sammutustyöhön. Aluksen vesitykin teho oli 200 m 3 tunnissa. Maaliskuusta joulukuulle 1944 se oli ollut avuksi peräti 372 laivalle, ja vesiapuakin se oli antanut 411 tonnia. Turson silloinen 16-vuotias kansimies Aaro Riikonen on muistellut Pekka Snellmanille, kuinka oltiin koko ajan lähtövalmiudessa höyrypaine päällä. Töitä paiskittiin Länsi- ja Eteläsatamassa sekä Suomenlinnassa. Kun jatkosota päättyi välirauhaan , alettiin neuvotella sotakorvauksista. Siinä menivät muun muassa Suomen parhaat kauppalaivat ja niiden mukana myös Turso. Seuraavan vuoden helmikuussa 14 hengen miehistö päällikkönä Birger Malm veivät aluksen Leningradiin, jonka liikennettä se sitten avusti Taifun-nimisenä useita vuosikymmeniä Andrei Araratovin johdolla. Neuvostoliittolaiset olivat niin tyytyväisiä, että tilasivat saman tien 20 vastaavaa laivaa lisää. Ne olivat pikavauhdilla valmiit vuoteen 1952 mennessä. Mutta sehän on Turso! Ilman toimitusjohtaja Tommy Verttiä emme tietäisi Tursosta juuri mitään. Vertti, entinen merenkulkija-höyrykonemestari, oli liikeneuvotteluissa Venäjällä vuonna Joku siellä mainitsi, että heillä on käytössä vanha suomalainen hinaaja. Vakuudeksi siinä oli yhä Wärtsilän telakkakilpi, ja Vertti tiesi tehneensä varsinaisen löydön, Turson. Saman tien alkoi pohdinta, miten saada alus Suomeen ja entisöidä sille uusi elämä. Seuraavaksi projektiin vannoutui mukaan merikapteeni Antero Sala, joka ryhtyi selvittelemään Turson ostoon ja siirtoon liittyviä seikkoja. Kaiken innostuksen keskellä kohtasi hanketta suruviesti, kun Vertti menehtyi äkilliseen sydänkohtaukseen. Mutta hänen loistoideansa keräsi jatkuvasti lisää asialle vihkiytynyttä väkeä. Järjestäytyminen oli seuraava käytännön askel , kun Satamajäänsärkijä s/s Turso yhdistys ry. perustettiin. Puheenjohtajana on siitä lähtien toiminut Pekka Snellman, joka toimi tuolloin myös Suomen Höyrypursiseura ry:n kommodorina. Ratkaiseva rahoitus saatiin ministeri Aatos Erkolta. Hänen ja Höyrypursiseuran lisäksi perustajajäseniä olivat Kvaerner Masa-Yards ja Suomen Laivahistoriallinen Yhdistys ry. Näin Tursosta tehtiin virallisesti liikkuva kansallinen museoalus ja Höyrypursiseuran laivaston lippulaiva, joka soveltuu myös koulutuskäyttöön. Teknisen kunnostuksen ja entisöinnin Pernajan Isnäsissä otti vastuulleen höyryasiantuntija Esko Härö. Suomenlinnan telakalla hoidettiin maalaustyöt ja pohjan hiekkapuhallus. Syksyllä 2006 alus siirrettiin Hietalahteen lähes alkuperäiseen varustelulaituriin, jossa sitä kunnostettiin kuutisen vuotta. Toukokuussa 2011 upeaksi entisöity Turso vieraili Pietarin kaupungin 308-vuotispäivillä höyrypurjelaivaston keulilla. Median ja yleisön suosikkina Turso oli kuluvan syksyn mittaan mukana mm. Helsingin Silakkamarkkinoilla, jotta yhä useammilla olisi mahdollisuus tutustua tähän laivakonkariin, kertoo Pekka Snellman. Turson historiaa ja tulevia tapahtumia on kirjattu nettiin (turso.fi), jota päivitetään kaiken aikaa. Turson kävi siis lopulta hyvin. Myös tässä pätee kunnian periaate, ettei kaveria jätetä, ei merellä eikä maalla. Irmeli Tanttu S/S Turso Yhdistys ry Satamajäänsärkijä S/S Turso Yhdistys ry on Helsingissä 19. toukokuuta 2004 perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää merenkulkuperinteiden vaalimista sekä toimia vanhojen alusten kunnostamisen ja säilyttämisen puolesta. Yhdistyksen perustajajäseniä ovat ministeri Aatos Erkko, Kvaerner Masa-Yards Oy, Suomen Höyrypursiseura ry ja Suomen Laivahistoriallinen Yhdistys ry. Yhdistyksen tavoitteena on kunnostaa Turso teknisesti hyvään kuntoon ja entisöidä alus mahdollisimman huolellisesti. Turso tulee toimimaan liikkuvana kansallisena museoaluksena sekä Suomen Höyrypursiseuran laivaston lippulaivana. Yhdistykseen otetaan kannatusjäseniksi henkilö- ja yhteisöjäseniä. Henkilöjäsenten liittymismaksu on 20 ja vuosimaksu 30, yhteisöjen liittymismaksu on 500 ja vuosimaksu Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 25

14 Pappilasta maailmalle Elämää merimies kirkolla lapsen silmin Alkukeväästä 1970 me lähdimme. Isä ja äiti istuivat etupenkillä ja Olli, minä ja Veli-Pekka takapenkillä. Ensin Sammaljoelta Helsinkiin. Sitten Helsingistä Itämerta pitkin Travemündeen. Sitten kai omalla autolla Belgiaan, Antwerpenin merimieskirkolle. Miksi? En tiedä. Hajanaisia muistikuvia Helsingin satamasta: ikävöimään jääviä setiä, tätejä, isovanhempia. Krimiturkkeja, nikitahattuja, paksusankaisia silmälaseja, upottavia eau de Cologne -halauksia ja hanhi-emon satuaarre Pia-tädiltä. Kaikki tuntuvat tänään tykkäävän meistä kovasti. Ei niin väliä minne mennään, miksi, ja kuinka kauaksi aikaa, mutta jännää mennä laivaan. Laivalla saa kuulemma hyvää ruokaa, isä sanoi niin. Belgiassa haisee Belgiassa haisee erilaiselle kuin Suomessa. Joku kummallinen vanhan lian, mädäntyneiden vaahteranlehtien ja kissanpissan sekoitus. Autoja paljon enemmän kuin Sammaljoella. Autojen ääni kuuluu silloinkin, kun ikkunat ovat kiinni. Merimieskirkon lukusalissa haisee tupakka. Se on hyvä haju, samanlainen kuin mummulassa. Kiertelen salia tupakansavupilvien läpi, huitelen käsilläni savua itseeni päin ja nuuskuttelen. Pari merimiestä jää katselemaan. Naurahtelevat, ja minä lopetan puuhani pikkuisen nolostuneena. Joskus katsellaan elokuvia lukusalin suurta, alas vedettävää valkokangasta vasten. Mustavalkoisia ohukaisia ja paksukaisia, ihmeellisiä paloautosekoiluja, mykkäfilmejä. Isä näyttää filmejä ja ulvoo välillä naurusta. Ehkä muutkin välillä hörähtelevät, en tiedä. Tiedän, että isä pitää näistä. Sitten isä huudahtaa jotain elokuvan paloautokuskille, ja katsokaa: paloautonkuljettaja toimii juuri niin kuin isä käski! Ne siis kuulevat, mitä täällä puhutaan. Minäkin koetan hiljaa mutista jotain valko- kankaan koheltajille, mutta eivät ne näytä kuulevan. Ehkä ne tottelevat vain isää. Merimieskirkon portaat nitisevät ja narahtelevat. Puinen porraskaide näyttää pyöreältä ja hyvin paistuneelta pullapitkolta, mutta se maistuu pahalta, joltain väkevältä ja suolaiselta. Lappu kaulaan Tänään sain kaulaani narussa roikkuvan muovitetun pahvilapun, jossa on minun kuvani ja sitten joitain numeroita. Olli sai samanlaisen, ja siinä näyttäisi olevan sen kuva. Sitä lappua pitää kantaa kaulassa, ettei joudu pääsemättömään pulaan, jos eksyy kaupungilla. Miten niin pulaan? Ei Sammaljoella tarvinnut, eikä Suomessa. Mitä meille täällä voisi tapahtua? Ja jos tapahtuisikin, miten tämä lappu minut siitä pelastaa? Jotenkin kummallista, ja jotenkin hienoa: minulla on tässä tällainen präntätty todistus, että tässä olen minä. Kuva ja kirjoituskoneella kirjoitettuja numeroita, ja kaikki tämä siistissä muovikotelossa. Leikkikoulu on ikävää Isä ja äiti puhuvat leikkikoulusta, ja se koskee jotenkin meitä. Ei kuulosta kivalta. Tässä talossa on kaikki, mitä minä tarvitsen. Mutta mennään, kun pitää mennä. Villejä lapsia ja melua. Joko ne tuntevat toisensa tai sitten ne ovat rohkeampia kuin minä. Minä alan huutaa, Olli katselee hiljaa kulmiensa alta, isä koettaa olla hyväntuulinen ja rauhallinen. No, ehkä vähäksi aikaa, mutta ei missään nimessä koko päiväksi. Minä huudan, ja isä jää vähäksi aikaa meidän kanssamme leikkimään. Pehmeä lasku, tai niin ne luulevat, mutta minä tiedän, että kohta isä lähtee ja sitten me jäämme tänne yksin. Minä jään. Olli tuntuu yhtäkkiä erityisen rakkaalta veljeltä tai oikeastaan vielä enemmän: vanhalta hyvältä kaverilta, kohtalotoverilta. Onneksi Olli on täällä. Leikkikoulu on hirveää ja ikävintä maailmassa, mutta täällä täytyy olla, koska täällä kuuluu olla, eivät kai ne muuten meitä tänne raahaisi. Jotain kivaa tähän liittyy, minä en vain tiedä mitä, vaikka pitäisi kai tietää. Muutaman viikon kuluttua esitän vanhemmilleni kompromissiratkaisua: kun täytän neljä vuotta, menen leikkikouluun. Syntyy sopimus. Neljänteen syntymäpäivääni on pelottavan vähän aikaa, mutta tiedänpä ainakin, että jok ikinen päivä ennen seuraavaa syntymäpäivää on sellainen kuin minä haluan. Täyttää neljä vuotta on katsokaas aivan eri juttu kuin olla kolmevuotias. Pelottavia miehiä Kirkolla on Anja, emäntä, ja Martta, paljon vanhempi emäntä. Ja sitten sitä kovaäänistä suomalaisporukkaa, joka aina vaihtuu. Ne istuvat lukusalissa tai kirkossa tai ovat jollain retkellä meidän mukana ja ovat jotenkin liian ronskeja. Isä on aika paljon niiden kanssa. Juo kahvia, näyttää filmejä, puhuu jotain ja kuskailee niitä pakettiautolla. Ne pelaavat paljon biljardia, polttavat paljon tupakkaa ja juovat paljon kahvia. Ne haisevat tekokuidulle ja hielle ja jollekin vaaralliselle, jolle en keksi nimeä. Ne ovat jotenkin pelottavia mutta ystävällisiä. Pitää pysyä sen verta etäällä, etteivät ala tekemään tuttavuutta. Hollantiin mennään autolla Sitten yhtenä päivänä me kaikki taas istumme autoon. Kaikki tavarat on pakattu johonkin muuhun autoon. Koti on tyhjä. Nyt me lähdemme Hollantiin. Se on joku paikka, joka on sen verran kaukana, että sinne pitää mennä autolla. Me muutamme uuteen ja isoon kerrostaloon. Meidän uudessa kodissamme on kaksi miestä, josta toinen on joku Jasse. Jasse vaikuttaa mukavalta ja miehekkäältä. Haluaisin olla samanlainen kuin Jasse, ja niinhän minä olenkin sitten, kun minusta tulee iso. Kotoamme on keskustaan ja merimieskirkolle pitkä matka, ja meidän pitää asua täällä, koska kirkko on remontissa. Ulkoovessamme lukee Matikainen. Hämmästyttävää, täällä on siis asunut joku suomalainen. Isä ja äiti eivät kuitenkaan vaikuta yllättyneiltä, enkä minäkään sitten. Meidän talomme takapihasta vähän taaksepäin on hiekkadyynejä. Se on entistä merenpohjaa, ja siksi sieltä löytyy älyttömästi simpukoita. Ensin ne tuntuvat hienolta, kunnes tajuaa, että niitä on liikaa. Miksi poimia yhtä tai viittä tai kymmentä simpukankuorta talteen, kun niitä on koko ajan miljoonia joka puolella. Eräänä yönä isä on ollut kävelemässä dyyneillä ja astunut naulaan. Naulaan astuminen saa isän tuntumaan jotenkin urhealta ja sankarilliselta. Paha päivä ja leikkikoulu Meidän talossamme asuu niin paljon ihmisiä, ettei sitä voi oikein edes tajuta. Tajunnan piiriin mahtuvat oikeastaan vain vietnamilainen Daimen, norjalainen Nils ja hollantilainen Reggie. Ne ovat Ollin kavereita, mutta minäkin saan olla mukana, kunhan ymmärrän asemani. Daimen on Ollin luokkakaveri. Minun paras kaverini koulussa on Tonny Snel. Niin, leikkikoulu on siis alkanut. Paha päivä tuli, ja taas huomasin astuvani sisään siitä ovesta, jossa oli meluavia, inhottavia, pelottavia ja itsevarmoja ilkiöitä ja liian energisiä tätejä. Ensimmäisen koulupäivän huusin, kunnes minut siirrettiin Ollin luokkahuoneeseen. Hävetti. Ymmärsin olla säyseästi hiljaa nolaamatta Ollia, joka uhmakkaan vakavana, hammasta purren kävi omaa kamppailuaan. Sitten sekin homma alkoi sujua. Oli kai turhaa miettiä miksi kun kuitenkin täytyi. Vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan. Kummallinen opettaja Taas pakataan tavaroita, mutta nyt tiedän jo miksi. Merimieskirkon remontti on valmis, ja me muutamme sinne. Me muutamme siis sinne, missä olemme vain silloin tällöin isän mukana käyneet. Taas natisevia portaita ja meheviä pullapitkoporraskaiteita. Nyt ymmärrän jo olla maistamatta. Jotain tässä on opittu. Kirkolla on Impi-niminen vanha emäntä ja Asta, nuorempi emäntä. Astan mies on hiljainen Kari. Tuttuja asioita Antwerpenin ajoilta: paljon portaita ja sokkeloita, tupakansavua ja naureskelevia, suomea puhuvia miehiä, takapiha, joka haisee vanhalta ja mädäntyneeltä. Kivaa. Kouluun meno sujuu jo rutiinilla. Opettaja on vanha nainen, jolla on joitakin kummia tapoja. Täytyy tehdä tiettyjä juttuja, joissa ei ole mitään tolkkua. Opettaja on yleensä mukava, mutta joskus vihassaan pelottava. Kerran opettaja suuttui pienelle Claudialle, ja Claudia alkoi itkeä. Sitten Claudian silmä irtosi, ja Claudia otti sen käteensä. Opettaja lauhtui, muttei ollut mitenkään poissa tolaltaan. Olin pöyristynyt. Paljon myöhemmin ymmärsin että Claudialla oli silmäproteesi. Opettajan nimi on mevrouw de Zwart, täti Musta. Ollin opettaja on neiti Ruskea. Kaikesta huolimatta pidän täti Mustasta ja varsinkin hänen raamatunkertomuksistaan. Hän on hyvä kertoja. Tohtori Painajainen Hikoiluttaa, oksettaa, itkettää. Huomaan odottavani heräämistä tästä väistämättömästä painajaisesta. Painajaisen aiheena on käynti tohtori Frommin luona. Tohtori Fromm on luultavasti saksalainen ja korvalääkäri ja yleensä sikarinhajuinen. Hän pitää minusta kovasti, kutsuu minua mein lieber Marcus Aureliukseksi. Miksi siis kaikki, mitä hän tekee, sattuu ja on kaikin puolin inhottavaa? Korvienpuhkomista, kitarisojen leikkaamista, spriitussin hajuisia nukutusaineita, poskiontelopunktioita... ja kaikkien näiden kauheuksien takana sydämellinen tohtori Fromm. Frommin setä. Suomessa on aina kesä Joinakin kesinä käymme lomalla Suomessa ja Vammalan mummulassa. Pakkaudumme hienoon autoomme ja ajamme liian pitkän matkan Travemündeen. Yleensä syömme liikaa makeata ja alamme voida pahoin. En pidä pitkistä automatkoista, mutta ne ovat väistämättömiä, jos mielii päästä ihanaan Suomeen, jossa on aina kesä ja jossa on vain iloisia ihmisiä, jotka kaikki tykkäävät meistä. Sitten kesällä 1973 me yhtenä päivänä taas lähdemme lomalle Suomeen. Siltä lomalta emme toistaiseksi ole palanneet. Yllätyksekseni joudun toteamaan, että Suomi-paratiisissakin on käärmeitä, mutta sen huomaan vasta sitten, kun olemme olleet Suomessa jo kauan. Hollannista tulee vähitellen se paratiisi, jossa ei ole käärmeitä. Käärme näyttää siis seuraavan meitä, tai minua ainakin. (Kirjoitettu alun perin Papinpuolisoiden juhlakirjaan Lasiseinäinen koti, elämää pappilassa. Suomen papinpuolisoiden liitto, 1997.) Markus Bäckman Kirjoittajan isä Jorma Bäckman toimi merimiespastorina Antwerpenissa vuonna 1970 ja Rotterdamissa sekä Suomen Merimieskirkon pääsihteerinä Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 27

15 Jouluruokia merimiehille Hauesta tuulihattuun Reseptit Hauki valkoviinikastikkeessa Resepti 1400-luvun Englannista / Keskiajan keittiö Perattu hauki 1-2 viipaletta vaaleaa leipää 1,5 dl makeaa valkoviiniä 1 rkl viinietikkaa 1/3 tl pippuria 1/2 tl inkivääriä suolaa sokeria Sarja kertoo menneen maailman merenkulun tapahtumista, jotka on kokoelmistaan valinnut Rauman merimuseo. Toim. Paavo Tukkimäki. Kaksi nenäliinaa ja kirjoituspaperia merikohtaloita Joulun ruokaperinteet tunnetaan nykyään hyvin. Moni arvostaa etenkin joulupöydän merellisiä antimia. Mitä mahtoi olla tarjolla Kristoffer Kolumbuksen ruokapöydässä tiistaina 25. joulukuuta 1492, kun Amerikka, silloin vale-intia, oli juuri löytynyt? Vähäisistä tiedoista selviää, että ainakin elintärkeää vettä, viiniä, hedelmiä, leipää ja korppua. Välikäsien kautta tehty matkapäiväkirja antaa lisäksi viitteen liemiruoasta. Valtameren suuramiraali kuvaili nimittäin tuon kaukaisen joulupäivän säätä näin: Meidän Herramme näki hyväksi, että puolenyön tienoissa tuli täysi tyven, ja meri oli niin tyyni kuin liemi maljassa. Hypähdys suurmerimies Kolumbuksen ajoista tähän päivään joulupöydän äärelle valaisee huomattavasti tarkemmin juhlasta jaloimman tarjontaa. Perinteet tunnetaan nykyään hyvin, sillä tukena on lukuisia keittokirjoja vuosisatojen ajalta. Nyrkkisäännön mukaan tulevat kinkut ja juureslaatikot kalaruokien jälkeen. Moni arvostaa tätä merellistä puolta, varsinkin jos koolla on kalastajia, merenkulkijoita tai muuten vaan terveystietoisia meren antimien ystäviä. Turskasta tai hauesta lipeäkalaa Jos mereneläviä pyytää huvikseen, osoittautuu oivalliseksi napsittavaksi silakka. Selkävesien ja salmien rannoilla saattaa niitä tulla saaliiksi melkoisia määriä. Yhdellä heitolla voi nousta neljäkin hopeakylkistä, jos käyttää heittopainolla varustettua silakkalitkaa ( cm pitkä). Siihen voi kiinnittää useita koukkuja 25 cm välein, opastaa Kalastajan keittokirjas- sa perhe Olsson (Kustannus-Mäkelä 2009). Opuksesta käy ilmi kaikki tähdellinen tavallisimmista ruokakaloista resepteillä höystettynä. Ilmenee esimerkiksi sekin, että silakka ja silli ovat sama kalalaji, vain levinneisyysalueissa on eroja. Itämeressä asuvaa pikku silliä kutsutaan siis silakaksi. Sitä marinoidaan, suolataan, rullataan tai paistetaan pannulla ja vuokaruokana uunissa. Perimätiedon mukaan rannikon naisten naimakelpoisuuttakin arvioitiin silakanvalmistuksen perusteella (Havis Amanda 1998). Menneen ajan joulupöytään kuului myös lipeäkala eli likokala valkokastikkeella. Tavallisesti se oli kuivattua turskaa, joka liotettiin vedessä tai lipeässä ennen keittämistä. Pellingin joulussa (Rasalas 2011) Antti Heikkilä kertoo, kuinka usean lajin kalalautasen sijasta joskus voi syödä lipeäkalaa, mikä muistuttaa osterin syömistä vikkelästi nieltävää Enää ei tätä pakasteherkkua tarvitse liottaa, kalateollisuus on tehnyt sen puolestamme, hän sanoo. Uunivuokaan vaan lämpiämään, pelkkä maustepippuri riittää ryydiksi. Keitetty sinisimpukka onkisyöttinä kalastaa hyvin turskaa, lisäävät Olssonit. Ahvenanmaan kalastajien perinnelahja Suomen presidentille, kalastipa hän itse tai ei, on aina ollut jouluhauki. Jo poikasena se alkaa saalistaa muita kaloja, kaikki käy mikä liikkuu. Jopa ihmiset ovat kokeneet haukien hyökkäyksiä, tietää Janne Olsson. Vaarallista, arvostettua haukea pyydystettiin keskiajalla kalahäkeillä luvulla Avignonin paavinhovista lähti retkikuntia Lyonin ja Rhônen yläjuoksulle jokilaivoilla, joihin häkit kiinnitettiin. Kaloja pidettiin elävinä pikkukaloilla, niin tuomisiksi oli tuoretta herkkua, kertoo Hannele Klemettilä (Keskiajan keittiö). Pohjolassa hauki korvasi turskan lipeäkalana (ks. resepti). Hatuissa tuulee Tytärsaaressa tiedettiin, että pojasta on jo tullut mies, kun se aamulla kysyi ensimmäisenä, että mistä tuulee? Oli myös selvää, että ei ole hätää, jos ankkurit pitää. Laulussa sanotaan, että tuulella ei ole ystävää, mastoissa vain se soi. Ties kuka on inspiroitunut tuulesta niin paljon, että on kehitellyt tuulihattu-leivonnaisen. Se on ilmava hattarainen, jonka sisus on makeaa tai suolaista. Tuulen näkökulmasta voisi ajatella, että molempia versioita mielitään merimiehen joulukahville. Ruokatieto Yhdistys ry. on kehitellyt siitä mm. merellisen tuulihatun (ks. resepti). Sellaisia Tytärsaaressa syntynyt merimies Pauli Porkka ei ainakaan nauttinut vuonna 1960 ahkeroidessaan raumalaisella S/S Tiurilla Pohjanmerellä. Kokki laski raakitorvea pitkin pannuhuoneeseen jotain jouluhyvää aattona, niin hiilenluontikin sai vähän vauhtia, hän kertoo. Kuten nykyään, kaikki tarjoilu riippui varustamosta. Nykyisin varsinkin matkustajalaivat ovat herkuttelijoiden keitaita. Kaukana meistä ovat pula-ajat korvikeresepteineen. Ruokarukous, siunaaminen ja kiitos eivät saisi unohtua. Irmeli Tanttu Leikkaa leivän sisus paloiksi astiaan, lisää viini, viinietikka, sekoita, painele siivilän läpi tai hienonna muuten. Seos kattilaan, pippuri, kiehauta, haudo miedosti 15 min, kunnes saostunut. Grillaa hauki tai paista öljyssä. Kastikkeeseen inkivääri, suola, sokeri. Kypsä kala astialle, valele kastikkeella, tarjolle. Sahrami antaa kultaista väriä kalalle. Merelliset tuulihatut Resepti Ruokatieto Suomalaisen ruokakulttuurin asialla (internet) Taikinaan 100 g voita tai margariinia 2 dl vettä 1,5 dl vehnäjauhoja 3 munaa Lohitäyte (internetissä myös mätitäyte) 100 g tuorejuustoa 150 g savulohta 1 tl sitruunapippuria vähän chilijauhetta ruohosipulia 1 dl vispikermaa Kiehauta rasva ja vesi, lisää jauhot, sekoita, kunnes irtoaa reunoista, lisää haaleaan taikinaan munat voimakkaasti vatkaten. Nostele kahdella lusikalla nokareita leivinpaperille uunipellille, paista 200 asteessa minuuttia, jäähdytä peittämättä. Vatkaa tuorejuusto pehmeäksi, sekoita joukkoon kala, mausteet, ruohosipuli, vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää seokseen. Leikkaa tuulihatusta yläosa irti ja annostele täytettä alaosaan, yläosa hatuksi ja koristele tillillä. Passatin purjeita myrskyn jälkeen. Kuva: Yngve Sundqvistin arkisto. Armas Seppäselle taisi sattua kunnon joululahja, sillä nelimastoparkki Passat ankkuroitui Port Lincolnin satamaan Australiassa juuri jouluaattona. Laiva oli lähtenyt Maarianhaminasta 11. syyskuuta 1938, ja meneillään oli matkan 91. vuorokausi. Näin kolmas perämies kirjasi päiväkirjaansa samalla kuivakalla tyylillä, joka hallitsee muidenkin päivien merkintöjä:" kello 5 aikaan lopetettiin työt ja alettiin pitämään pyhää eli oikeammin alettiin ottamaan joulua vastaan taikka viettämään joulua sillä olihan nyt jouluaatto ja me turvallisesti satamassa. Kello 7 ip jaettiin arpomisen mukaan Maarianhaminan missionista mukaamme annetut Joulu lahjat, minäkin sain pienen paketin jossa oli kaksi nenäliinaa ja kirjoituspaperia." Päällystöllä oli omat jatkot: " kokoonnuimme me päällystö ja mukanamme olleet matkustajat ahterissa olevaan ruokasaliin jouluillalliselle jossa aika kului hupaisasti tämän jälkeen muutimme salonkiin kapteenin vieraiksi jossa oli vieläkin hauskempaa." Eikä joulun juhlinta loppunut tähänkään, sillä puolen yön jälkeen perämiehet ja kaksi matkustajaneitosta jatkoivat vielä ensimmäisen perämiehen kesteihin. Ilmeisesti juhlat onnistuivat tosi hyvin: "Siis tällä kertaa oli minullakin hauska joulu vaikka olinkin vieraalla maalla." Jouluaaton tunnelmaa Passatille toivat toisen perämiehen tekemä kuusi ja siihen itse valetut kynttilät. Seppäsen joulupäivä kului sitten "matkustajaneitosten kanssa kuuntelemalla musiikkia sekä pelaamalla kansipelejä y.m.". Onni Bärling vietti toisenlaista joulua 1914 sotavankeudessa Saksassa, koska Saksa oli pidättänyt vihollisen lipun alla purjehtineen suomalaislaivan. Suomi oli osa Venäjää, joka kävi sotaa Saksan kanssa. Henkilösuhteisiin se ei näytä vaikuttaneen, vaan välit saksalaisiin olivat hyvät. "Jouluaattona 24 p:nä olin useita kertoja maissa jouluostoksilla, ostin mm. joulukuusenkin. Tänne ahteriin ruokasalin pöydälle sain hyvin kauniin ja se maksoi 40 penninkiä. Rohdoskauppias Georg Hjeskeriltä sain joululahjaksi 2 pakettia pieniä kynttilöitä ja 18 kpl kynttiläjalkaa ym. Joka miehelle annoin laivan rahasta 2 mk joululahjaksi ja laivan rahalla ostin pullon viiniä, purkin marmeladia ym. joulutoonaa." Bärlingin joulunvietto vaikuttaa peräti puhdashenkiseltä. Vuosien vaikutuksesta muistiin ei voi olla kyse, sillä mies kirjasi tapahtumat tuoreeltaan. Hän oli myös tarkka huomioitsija, jolla oli silmää yksityiskohdille. "Sitten vietimme hauskan aattoillan, pidimme kuusessa valkiata ja joimme sen ympärillä teetä ja marjamehuja sekä söimme leivoksia ja marmeladia. Niin vietimme illan aina ½ 12 asti. Jouluna nousin ylös kello 7 ja tein tulen pesään. Vähän päästä toi kokki kahvia ja sitte laulelin joululauluja. koko laivan väki elokuvissa, siellä oli hyvä ohjelma." 28 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 29

16 Hyväuskoisen puosun joululahjat Sticka strumpor kan man också med textmeddelande Isän meriltä tulo oli aina iloinen asia. Tällä kertaa siihen liittyi kuitenkin surua ja pettymystä, sillä isän paljon maailmaa nähneet merimiessäkki ja kulunut kapsäkki oli kotimatkalla varastettu. Niissä olivat joululahjat, jotka isä oli ostanut kotiväelle. Isä seilasi puosuna ruotsalaisen Broström-yhtiön laivoissa, ja laiva oli myyty. Sen takia hän tuli nyt kotiin joulukuussa yleensä hän kotiutui pariksi kolmeksi viikoksi alkukesästä. Ilmoittaessaan kotiintulostaan isä synkisteli kirjeessään työttömäksi jääntiään, mutta oli hän iloinenkin. Hän oli viettänyt vuosikausia joulunsa laivoissa. Nyt oli kotijoulun aika. Mutta varas vei matkatavaroiden mukana kotiintulon ilon. Isä oli kuin maansa myynyt kertoessaan nolona, että oli langennut ottamaan näkäräisiä laivasta lähdettyään. Pohjoisen junaa odotellessaan oli sitten Tukholman rautatieasemalla alkanut jutustella tuntemattoman, mutta oikein mukavan oloisen suomalaisen miehen kanssa. Harvoin tapaa niin hyvää porinakaveria: kaikin puolin rehdin oloinen Suomeen matkalla oleva mies. Hieman hän oli harmissaan, kun ei ollut paljon kotiin vietävää. Laiha kassi oli ainoana matkatavaranaan. Ja sinä tietysti kehuskelit viemisiäsi? äiti sanoi. Isä niiskautteli ja katseli varpaisiinsa. Ehkä siinä taisi tulla sen tapaista puhetta. Sanoin, että ostin jenkeistä tuliaisia ja lahjoja kerrankin oikein reilusti. Älä, älä kerro enempää, minä arvaan loput! äiti kielsi itkuisesti. Isä oli vaitonainen, mutta lapset vaativat kertomaan ja isä kertoi: Minulla tuli tarvis vessassa käyntiin, ja kun matkatavarat olivat isoja ja raskaita, niin sanoin juttukaverille, että katsopa noiden perään, niin minä käyn asioilla. Ja juttukaveri katsoi? äiti sanoi. Isä nyökkäsi ja jatkoi happamana: Kun tulin vessasta, ei näkynyt miestä eikä matkatavaroita. Juoksin käytäviä edestakaisin, mutta ei jälkeäkään. Kävin asemapoliisin konttuurissa antamassa varkaan tuntomerkit, ja siellä sanottiin, että tuttu kaveri. Oli kuulemma ennenkin rötöstellyt asemalla. Varastelee hyväuskoisilta. Hyväuskoisilta? Niin ne sanoivat. Broströmin varustamon puosun perheeseen ei sinä jouluna ulkomaan paketteja pukilta tullut, mutta kotimaan paketteja sentään oli joulu-ukon kontissa entinen määrä: äiti oli kutonut ja virkannut sukkia ja pipoja ja mummo ostanut eläkkeellään pukin tuotavaksi kirjoja. Isäkin sai lahjoja ja kinkkua purtavaksi. Kinkku tuli partiolaisten arpajaisista. Arpa oli lasten yhteisesti tiernapoika-ansioillaan ostama. Ja joulutähti kimalsi kuusessa. Se oli vanha ja rakas. Joni Skiftesvik En egen rand i världens längsta strumpa kostar bara en euro Sjömanskyrkan vill synliggöra ett över hundra år gammalt välgörenhetsarbete, en julklapp åt den okände sjöfararen. Dessa julpaket görs av privatpersoner hemma och i Sjömanskyrkans arbetskretsar runtom i Finland. Paketet innehåller oftast ett par handstickade ullstrumpor. Det är en varm och trivsam hälsning från land till havs, ett budskap om att man uppskattar sjöfararen och hans arbete. Den stora allmänheten får kännedom om traditionen med julklapparna genom internet. Sjömanskyrkan har nämligen igångsatt en rolig kampanj om att sticka världens längsta ullstrumpa med adressen lahjasukka.fi. Att öka längden på denna ullstrumpa kräver ingen kunskap om stickning, bara att man klarar av att skicka ett textmeddelande. För att nå målet är tröskeln till stickandet eller priset för textmeddelandet så lågt som möjligt, en euro. Så här fungerer det: skicka textmeddelandet 1E SUKKA till numret Där är det. Det finns också andra alternativ. Om du vill ha ditt namn på randen som du stickar, går det bra, om du efter textmeddelandet skriver ditt namn (t.ex. 1E SUKKA MATTI eller 1E SUKKA MATTI MEIKÄLÄINEN). Om du vill kan du också skicka ett textmeddelande med fem eller tio euro. I så fall är textmeddelandet 5E SUKKA eller 10E SUKKA o.s.v. Med de insamlade gåvomedlen sörjer Sjömanskyrkan för finländare runtom i världen. Såväl sjöfarare som vilken finländare som helst som befinner sig utomlands behöva stöd och hjälp. Exempelvis kan en som råkat illa ut redan med med en gåva på fem euro få en varm måltid eller en dusch eller en möjlighet till klädtvätt. Om man vill understödja Sjömanskyrkans arbete med en större summa finns det alternativ på sidorna lahjasukka.fi och merimieskirkko.fi. Marko Toljamo Man kan också nu sticka en ullstrumpa på nätet. Sjömanskyrkan efterlyser världens längsta virtuella ullstrumpa. Insamlingstillstånd: : 2020/2010/4075. Poliisihallituksen päätös Insamlingstillstånd : 2020/2012/3776. Poliisihallituksen päätös Åland: ÅLR 2012/365. Ahvenanmaan maakuntahallituksen päätös Insamlingstillstånd:2013: Åland: ÅLR 2012/7945 Ahvenanmaan maakuntahallituksen päätös Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 31

17 På jakt efter en altartavla i London Nykarleby museiförening rf har i år haft en jubileumsutställning i Nykarleby över konstnärinnan Hilda Olson ( ). Hilda Olson föddes för 180 år sedan i den gård där museet verkar i dag. Museet ville lyfta fram en konstnär som reste från Nykarleby ut i världen. Hilda Olson gick i Finska konstföreningens skola i Helsingfors År 1858 fick hon andra pris i en dukattävling i Helsingfors. Eftersom Hilda Olson aldrig hade någon egen separat utställning hör hon till de kvinnliga konstnärer på 1800-talet som fått mycket lite uppmärksamhet i vårt land. I museet har vi uppgifter om att hon skulle ha kopierat Murillos Den heliga familjen och donerat denna tavla som altartavla till Finska Sjömanskyrkan i London men det är också allt vad vi har känt till om denna altartavla. Då museet för två år sedan beslöt att ordna en utställning över Hilda Olson blev det aktuellt att försöka få tag på hennes tavlor till utställningen. Att hitta altartavlan i London blev en stor utmaning! Hösten 2010 tog jag kontakt med Finska Sjömanskyrkan i Helsingfors. Sedan talade jag med Bror Träskbacka, som hade själv tjänstgjort som präst i London. Han bad mig kontakta kyrkan i London. Jag tog kontakt med den nuvarande prästen Teemu Hälli. Efter ett tag fick jag besked från London att det inte finns någon altartavla i kyrkan i London. Den sjömanskyrka som i dag är verksam är den tredje kyrkan och den byggdes Den första kyrkan som kallades plåtkyrkan byggdes 1894 och det är till den kyrkan Hilda Olson skulle ha donerat tavlan. Hilda Olson flyttade nämligen till London Hon hade fått anställning som mönsterriterska på en tapetfabrik. Att Hilda Olson kom att besöka sjömanskyrkan i London så ofta berodde på att hon där kunde umgås med sina landsmän. Hilda Olsons far var sjökapten, likaså hennes bror och svåger så umgänget med sjöfolk var hon van med. Att hitta altartavlan i London blev en stor utmaning! T.v. Murillos Den heliga familjen kopierat av Hilda Olson. T.h. Porträtt av konstnärinnan Hilda Olson. Efter en tid tog jag kontakt med generalsekreterare Sakari Lehmuskallio. Han kände bra till kyrkan i London men han kände dessvärre inte till någon altartavla i London. Under flera månader låg projektet altartavlan på is. En dag på riksarkivet gav inget svar När jag besökte missionskyrkan i Helsingfors och tittade i deras samlingar fick jag ett råd: sök på riksarkivet där finns alla gamla handlingar från London. En dag på riksarkivet, gav inget svar på min fråga. Jag gick igenom den ena mappen efter den andra som innehöll handlingar från London, men inventarieförteckningar innehöll inga uppgifter om någon tavla. Hilda Olson hade en mycket livlig brevväxling först med sin syster Sofia, sedan med Sofias dotter Alma gift Hongell och sist med systerdotterdottern Anni Hongell. Vid förfrågan till Karleby bibliotek angående brev som Hilda sänt till släktingar i Gamlakarleby fick jag beskedet att alla brev som Hilda sänt till Hongells hade donerats till Åbo Akademi. I ÅA:s databas hittade jag 47 brev som Hilda sänt till Alma Hongell. Efter att jag tagit kontakt med ÅA:s handskriftsavdelning gällande breven fick jag dem kopierade och sända till mig. Det blev en spännande läsning och jag hoppades varje gång jag tog ett nytt brev i min hand att jag skulle få svar på min fråga om altartavlan, men nej. Hilda skriver inget om vad hon jobbar med, inte ens om sitt jobb som mönsterriterska på en tapetfabrik. Men hon nämner flera gånger sjömansprästerna Bergroth och Serenius som hon umgås med. Hilda Olson skriver mycket vackert att igen blev jag inbjuden till Serenius att fira jul. Sökande hadet fått mera näring När jag vårvintern 2011 igen tog kontakt med Sakari Lehmuskallio och berättade att jag inte hittar något som skulle antyda att det funnits någon altartavla av Hilda Olson i London ger han rådet att försök se i tidningen Sjömansvännen. Men skam den som ger sig heter det. Jag lyckades få som fjärrlån tidningar från till biblioteket i Vasa. Tidningarna var min sista chans. Men dröm om min förvåning då jag hittar i en av tidningarna Hilda Olsons dödsruna där det står Hilda hade rätt att få studera och kopiera i alla Londons stora tavelgallerier. I Nationalgalleriet i London kopierade hon bl.a. Murillos Den heliga familjen vilken hon skänkte till vår sjömanskyrka i London. Flera år var den altartavla i vår missions gamla kyrka och pryder även vår nuvarande nya kyrka. (1915) Mitt sökande hade fått mera näring. Finns det någon artikel eller eventuellt någon bild från den första eller andra kyrkans interiör? Mitt tidningsläsande fortsatte. Jag hittar en bild om den första kyrkan Julen i London 1906 men tyvärr är bilden så suddig att man inte kan tyda hur altartavlan ser ut. I artikeln Henrikskyrkan i London (1915) finns ett omnämnande om interiören i den andra kyrkan i London. Författaren berättar:... Murillos Den heliga familjen har kopierats av vår för närvarande äldsta landsmaninna den 83-åriga fröken Olson och var altartavla i vår första kyrka. Den är mycket vacker men då av densamma på bilden endast syntes en liten del av ramen bortlämnade vi den. Gissa om jag blev besviken då jag läste dessa rader, nästan vid målet och så klipper man bort bilden. Men som tur blev det kvar några millimeter av ramen på bilden! I en annan artikel Det inre av kyrkan i London (1913) finns en tavla med samma ram, som inte rymdes på bilden och klipptes bort (se tidigare nämnda artikel, 1915). Skattsökningen fortsätter! Efter ett dygn kommer det svar På Nationalgalleriet i London finns flera olika motiv med Den heliga familjen av Murillo. Vilken av dem har Hilda kopierat? Mysteriet är nästan löst. Jag tar på nytt kontakt med Teemu Hälli i London. Jag har hittat bevis på att tavlan funnits. Men var är den i dag? Efter ett dygn kommer det svar från London. Teemu Hälli hittar mellan två bokhyllor uppe på läktaren en tavla. Vid närmare sökning på Nationalgalleriets nätsida hittar Teemu Hälli Murillos tavla Den heliga familjen som har samma motiv som tavlan på läktaren. Hilda Olson hade förminskat sin kopiering med en tredjedel. En av orsakerna till att det var så svårt att hitta altartavlan var att den inte mera var någon altartavla i kyrkan och en annan orsak är att tavlan har en mycket vacker och bred ram och man kunde inte se signeringen. Att låna tavlan till vår utställning var ekonomiskt omöjligt för föreningen. Transporten skulle ha blivit alldeles för dyr med tanke på att tavlans mått är 170 x 140, så ett fotografi av tavlan blev den bästa lösningen. Ett år efter att jag funnit skatten i London såg jag den i verkligheten och tog ett fotografi som förstorades för utställningen. Skattsökningen efter Hilda Olsons altartavla i London var en stor utmaning, men tack vare goda råd av vänliga människor som visade sitt intresse för projektet lyckades det. Jag vill rikta ett stort tack till dem alla! Anna-Maria von Schantz ordf för Nykarleby museiförening rf 32 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 33

18 Kaptens salong är lekrum och på bryggan står en babysäng med blöjpaket runt om. Det här är dagens familjesjöfart, om man får tro Borgåbördiga Dennis Saari. Hela familjen Saari: Dennis med Jennifer, född den 1 juli, och Benita med äldsta dottern Annika. Två bord gör att bryggan kan fungera som matplats: alla ombord kan vara samlade här. Foto: Thure Malmberg. Annika Benita vid silon i Valkom. Foto: Thure Malmberg. Annika Benita är rimligen det största fartyg som tagit sig in till Vålaxfjärden i Borgå, som hon besökte hösten Foto Krister Lindberg. Familjerederi med rötter i Vålax och Delfzijl Dennis Saari redar sju fartyg av vilka två under holländsk flagg. Familjens minsting har redan hunnit tillbringa största delen av sitt liv ombord, säger han och visar på knappt fem månader gamla Jennifer, som förnöjt vilar i mamma Benitas famn. Storasyster Annika, dryga två år gammal, rör sig hemvant överallt ombord. En tillfällig besökare får hjärtat i halsgropen när han tänker på alla tunga dörrar att klämma små fingrar i och det branta trappschaktet till däck. Vi skall sätta upp skyddsnät i trappan, säger Dennis Saari lugnande. Under tiden får man hoppas att både Annika och hennes syster har en extra skyddsängel på vakt dygnet runt ombord. Nu är ju en lastbåt god för ton spannmål inte den vanligaste lekplatsen, men flickorna växer upp i en familj med ovanligt starka kontakter till havet. Romans i Kantvik Dennis förfäder var pionjärer i sandseglationen mellan Vålax där Dennis växte upp och Helsingfors redan i slutet av 1800-talet, och hustrun Benita är både född i en skepparfamilj och själv utbildad styrman. Under de senaste åren har hon skött barnen, men kompetensen finns om hon en dag på nytt vill ge sig ut till sjöss. De två träffades i Kantvik, när Dennis kom in med sin båt och Benita var styrman på sin fars ms Marietje Andrea, som samtidigt låg i hamn. I dag är den båten Prima Shippings ms Celina, en lite mindre variant av Annika Benita. Hon var också byggd för trafik på Östersjön och Saimen, och på basen av det fartyget utvecklades sedan en typ specialbyggd för trafik på Saimen. Det här är en idé som holländarna egentligen fick av ryssarna, som tidigare hade varit stora i Saimentrafiken. I dag är det holländare och tyskar som dominerar trafiken på Saimen, där finländska fartyg tyvärr är mer sällsynta. Vi tar papper, cellulosa och trävaror från hamnar vid Saimen till bl.a. Szczecin i Polen och Terneuzen och Amsterdam i Nederländerna. Tyska båtar kör samma produkter ända in till Duisburg i mellersta Tyskland, säger Dennis Saari. Sand till Estland början När Sjömanskyrkan hälsar på ombord i ms Annika Benita vid spannmålssilon i Valkom väntar man otåligt på att duggregnet skall ta slut så man kan börja lasta. Det är torsdag, och på söndag borde man vara framme i Aabenraa vid dansk-tyska gränsen. Jag vill inte ha vatten i lasten. Det är farligt, men dessutom dyrbart om lasten blir skadad. Vi kan ta ombord ton, och så fort lasten är inne går vi ut mot Aabenraa. Efter lossning skiftar vi till Fredericia för att lasta soja för Vasa. Sedan blir det en last från Husum utmed svenska kusten, men fortsättningen är än så länge öppen. Finnshipping i Helsingfors sköter en stor del av våra befraktningar, men en del tar vi själva hand om köpte jag tillsammans med Simon Nordberg från Åbo en båt, Fjordstein. Samtidigt fick vårt rederi namnet Dennis Maritime. Jag var 23 år gammal och tyckte att vår inrikes sandfart inte bjöd på tillräckligt med utmaningar, och ville ägna mig åt utrikessjöfart. Fjordstein fick behålla namnet. Det var en liten självlossande torrlastare på 394 bruttoton, byggd i Danmark Vi registrerade henne i Borgå och började köra specialsand från Vålax bl.a. till Muuga och Kunda i Estland. Med Fjordstein skapade vi en trogen kundkrets som jag har glädje av ännu i dag. Senare har Prima Shipping i Borgå tagit över en stor del av utrikes sandfarten. Fem under Finlands flagga När Simon Nordberg och jag 2006 gick skilda vägar behöll jag rederiets namn i ett nytt bolag medan Simon bildade ett eget företag, Wega Shipping. Redan 2009 kunde jag köpa tillbaka två av båtarna i det gamla rederiet, Josefine och Natalie. Sedan har Dennis Maritime vuxit, och i dag arbetar vi med sju fartyg, fem registrerade i Finland och två i Nederländerna. Annika Benita är nyast, byggd 2005 i Kampen, Nederländerna. Själv bor jag med min familj i Delfzijl, där också Annika Benita registrerad. Det är egentligen svärfars båt, men jag har henne på charter. Min svärfar Henk Danser hade skapat eget rederi 1981 och är fortfarande aktiv i Nordsjö- och Östersjötrafiken. Jag skulle gärna se Annika Benita under finländsk flagg, men i dagens läge medger inte finansieringsmöjligheterna det. Vi är fem i besättningen, men totalt med elever och medföljande hustrur i dag 11 personer och två hundar ombord. På däck har vi tre filippinska sjömän, och eftersom både styrman och jag också har maskinpapper behövs ingen i maskinrummet. De holländska eleverna står i kö för praktikplatser ombord, och det är en stor hjälp för oss rent ekonomiskt, eftersom de får den praktik de behöver och dessutom en blygsam ersättning. Den holländska sjöfartsutbildningen är modern. Själv har jag också uppgraderat mina finländska styrmansbrev till holländsk behörighet för fartyg upp till bruttoton worldwide. Det här är en skillnad mellan Finland och Nederländerna: här hemma ges papper begränsat för Östersjö- och Nordsjöfart, men i Nederländerna anser man att samma kompetens bör gälla i hela världen. Klarar man av trafik och strömmar på Nordsjön gör man det också var som helst i världen, tänker tydligen holländarna, säger Dennis Saari. TThure Malmberg 34 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 35

19 A lttaritaulun metsästys Lontoossa Uudenkaarlepyyn museoyhdistys ry:llä on tänä vuonna ollut Uudessakaarlepyyssä Hilda Olsonin ( ) juhlanäyttely. Hilda Olson syntyi 180 vuotta sitten talossa, jossa museo nyt toimii. Museo halusi nostaa esiin taiteilijan, joka lähti Uudestakaarlepyystä maailmalle. Hilda Olson kävi Suomen taideyhdistyksen koulua Helsingissä Vuonna 1858 hän sai toisen palkinnon dukaattikilpailussa Helsingissä. Koska Hilda Olsonilla ei koskaan ollut omaa erillistä näyttelyä, hän kuuluu niihin 1800-luvun naistaiteilijoihin, jotka ovat saaneet hyvin vähän huomiota osakseen maassamme. Museossa meillä on tieto, että hän olisi kopioinut Murillon teoksen Pyhä perhe ja lahjoittanut tämän taulun Suomen Merimieskirkon Lontoon kirkolle, mutta se onkin kaikki mitä tästä alttaritaulusta olemme tienneet. Kun museo kaksi vuotta sitten päätti järjestää Hilda Olsonin näyttelyn, tuli ajankohtaiseksi saada hänen taulujaan näyttelyyn. Alttaritaulun löytäminen Lontoosta osoittautui suureksi haasteeksi! Syksyllä 2010 otin yhteyttä Suomen Merimieskirkkoon Helsinkiin. Sitten puhuin Bror Träskbackan kanssa, joka on itse toiminut pappina Lontoossa. Hän pyysi minua ottamaan yhteyttä Lontoon kirkkoon. Otin yhteyttä nykyiseen pappiin Teemu Hälliin. Jonkin ajan kuluttua sain Lontoosta viestin, että Lontoon kirkossa ei ole mitään alttaritaulua. Nyt käytössä oleva merimieskirkko Lontoossa on kolmas kirkko, ja se rakennettiin Ensimmäinen kirkko, jota kutsuttiin peltikirkoksi, rakennettiin 1894, ja siihen kirkkoon Hilda Olson olisi lahjoittanut taulun. Hilda Olson muutti nimittäin Lontooseen Hän oli saanut toimen mallipiirtäjänä tapettitehtaalla. Hilda Olson kävi Lontoon merimieskirkolla hyvin usein siitä syystä, että hän saattoi siellä seurustella maanmiestensä kanssa. Hilda Olsonin isä oli merikapteeni, samoin hänen veljensä ja lankonsa, joten hän oli tottunut seurustelemaan merenkulkijoiden kanssa. Alttaritaulun löytäminen Lontoosta osoittautui suureksi haasteeksi! Vas. Hilda Olsonen kopio Murillon Pyhä perhe -taulusta. Oik. Portretti taiteilija Hilda Olsonista. Jonkin ajan kuluttua otin yhteyttä pääsihteeri Sakari Lehmuskallioon. Hän tunsi hyvin Lontoon kirkon, mutta valitettavasti hän ei tiennyt mistään Lontoon alttaritaulusta. Useita kuukausia alttaritaulu-projekti oli jäissä. Päivä valtionarkistossa Kun kävin merimieskirkolla Helsingissä ja katselin heidän kokoelmiaan, sain neuvon: etsi valtionarkistosta, missä on kaikki vanhat Lontoon asiakirjat. Päivä valtionarkistossa ei antanut minkäänlaista vastausta kysymykseeni. Kävin läpi Lontoon asiakirjoja sisältävän mappeja yhden toisensa jälkeen, mutta inventaariomerkinnät eivät sisältäneet mitään tietoja mistään taulusta. Hilda Olsonilla oli hyvin vilkas kirjeenvaihto ensin sisarensa Sofian kanssa, sitten Sofian tyttären Alma Hogellin ja lopuksi siskon tyttärentyttären Anni Hongellin kanssa. Tiedustellessani Kokkolan kirjastosta Hildan sukulaisilleen Kokkolaan lähettämistä kirjeistä sain vastauksen, että kaikki kirjeet, jotka Hilda oli lähettänyt Honglleille, oli lahjoitettu Åbo Akademille. ÅA:n tietokannasta löysin 47 kirjettä, jotka Hilma oli lähettänyt Alma Hongellille. Otettuani kirjeiden johdosta yhteyttä ÅA:n käsikirjoitusosastoon kirjeet kopioitiin ja lähetettiin minulle. Lukeminen oli jännittävää, ja joka kerta kun otin uuden kirjeen käteeni toivoin, että saisin vastauksen kysymykseeni alttaritaulusta, mutta ei. Hilda ei kirjoita mitään työstään, ei edes sitä, että hän työskentelee mallipiirtäjänä tapettitehtaassa. Mutta useamman keran hän mainitsee merimiespastorit Bergrothin ja Sereniuksen, joiden kanssa hän on tekemisissä. Hilda Olson kirjoittaa hyvin kauniisti, että taas minut kutsuttiin Sereniukselle viettämään joulua. Etsimiseen lisäpontta Kun kevättalvella 2011 taas otin yhteyttä Sakari Lehmuskallioon ja kerroin, etten ollut löytänyt mitään mikä viittaisi siihen, että Lontoossa olisi mitään Hilda Olsonin tekemää alttaritaulua, hän antaa neuvon: yritäpä katsoa Merimieskirkko-lehteä (Sjömansvännen). Mutta häpeä sille, joka luovuttaa, sanotaan. Onnistuin saamaan kaukolainana lehdet vuosilta Vaasan kirjastoon. Lehdet olivat viimeinen mahdollisuuteni. Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun löysin yhdestä lehdestä Hilda Olsonin muistokirjoituksen, jossa sanotaan, että: Hildalla oli oikeus saada opiskella ja kopioida kaikissa Lontoon suurissa taulugallerioissa. Kansallisgalleriassa Lontoossa hän kopioi mm. Murillon Pyhä perhe -teoksen, jonka hän lahjoitti Lontoon merimieskirkollemme. Monta vuotta se oli alttaritauluna merimieslähetyksen vanhassa kirkossa ja kaunistaa myös nykyistä uutta kirkkoamme. (1915) Etsimiseni oli saanut lisää ravintoa. Onko olemassa jotain artikkelia tai mahdollisesti jotain kuvaa ensimmäisen tai toisen kirkon interiööristä? Jatkoin lehtien lukemista. Löydän kuvan ensimmäisestä kirkosta Joulu Lontoossa 1906, mutta valitettavasti kuva on niin suttuinen, että ei saa selvää, millaiselta alttaritaulu näyttää. Artikkelissa Henrikinkirkko Lontoossa (1915) on maininta Lontoon toisen kirkon interiööristä. Kirjoittaja kertoo: Murillon Pyhä perhe -teoksen on kopioinut nykyään vanhin maannaisemme 83-vuotias neiti Olson, ja alttaritaulu oli ensimmäisessä kirkossamme. Se on hyvin kaunis, mutta kun kuvassa näkyi vain pieni osa kehyksistä, jätimme sen pois. Arvatkaa petyinkö, kun luin nämä rivit. Melkein maalissa ja sitten kuva leikataan pois. Mutta onneksi jäljelle jäi monta milliä kuvan kehystä! Toisessa artikkelissa Lontoon kirkko sisältä (1913) on samoissa kehyksissä oleva taulu, joka ei mahtunut kuvaan ja leikattiin pois (katso em. artikkeli, 1915). Aarteen etsintä jatkuu! Vihdoin vastaus Kansallisgalleriassa Lontoossa on useampia Murillon tauluja, joiden aiheena on Pyhä perhe. Minkä niistä Hilda on kopioinut? Mysteeri on melkein ratkaistu. Otan uudelleen yhteyttä Teemu Hälliin Lontooseen. Olen löytänyt todisteita, että taulu on ollut olemassa. Mutta missä se on nyt? Vuorokauden kuluttua tulee Lontoosta vastaus. Teemu Hälli on löytänyt lehteriltä kahden kirjahyllyn välistä taulun. Tutkittuaan asiaa tarkemmin Kansallisgallerian nettisivuilta Teemu Hälli löytää Murillon taulun Pyhä perhe, jossa on sama aihe kuin lehterillä olevassa taulussa. Hilda Olson oli pienentänyt kopiota kolmanneksella. Yksi syy siihen, että oli niin vaikea löytää alttaritaulu, oli se, että se ei enää ollut minkään kirkon alttaritaulu ja toinen syy on se, että taulussa on hyvin kauniit ja leveät kehykset, eikä signeerausta voinut nähdä. Taulun lainaaminen näyttelyymme oli yhdistykselle taloudellisesti mahdotonta. Kuljetus olisi tullut aivan liian kalliiksi, kun ottaa huomioon, että taulun mitat ovat 170 x 140, joten taulun valokuvaaminen oli paras ratkaisu. Vuosi sen jälkeen, kun olin löytänyt Lontoon aarteen, näin sen todellisuudessa ja otin siitä valokuvan, joka suurennettiin näyttelyyn. Aarteenetsintä, Hilda Olsonin alttartaulun etsintä, Lontoosta oli suuri haaste, mutta se onnistui hyvien neuvojen ja niiden ystävällisten ihmisten ansiosta, jotka osoittivat mielenkiintoa projektia kohtaan. Haluan osoittaa suuret kiitokset heille kaikille! Anna-Maria von Schantz Uudenkaarlepyyn museoyhdistys ry:n pj. Käännös: Liisa Varho 36 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 37

20 kirjat / böcker Tiedustelijan kirjeet Mikko Porvali: Salainen tiedustelija. Suomalaisen vakoojaupseerin kirjeet Atena Mikko Porvalin uusin kirja lupaa paljon nimellään. Ennakko-odotukset liikkuvat viitta ja tikari-tunnelmissa. Hieman petyin, sillä tiedusteluluutnantti Igor Vahroksen kirjeisiin ja muistiinpanoihin perustuva kirja kertoo pääasiallisesti toimistotehtäviä jatkosodan aikana paiskineesta miehestä. Rintamalinjan takana hän ei operoi. Sotaan venäläissyntyinen Igor Vahros (Wahromojeff) lähtee suureellisin ajatuksin: "Parin viikon päästä vallataan Moskova ja Pietari." Pieni epäilys kuitenkin kalvaa vaimolle osoitetussa kirjeessä: "Henkilökohtaisesti uskon, että sota ei lopu ennen syyskuuta." Suomalaisten edetessä nopeasti Itä- Karjalaan sodan julmat kasvot alkavat paljastua moottoripyörällä liikkuvalle nuorelle upseerille: "Voi ajaa kymmeniä kilometrejä näkemättä mitään paitsi hevosten, lehmien koirien, kanojen ja sikojen kuolleita ruhoja. Ja tietysti ihmisruumiita, etupäässä kuitenkin vihollisen. Haju ja löyhkä on kammottava." Kuvaukset taistelukentiltä ovat puistattavia. "Heitä makasi erilaisissa asennoissa ilman päätä tai päät pirstaleina, mahat auki leikkautuneina jne. Kuolettavasti haavoittuneet repivät tuskaisesti vaatteita yltään. Kävelin ruumiiden keskellä ja keräsin vainajilta paperit, luin ne heitin tarpeettomat pois ja tarpeelliset otin." Hyökkäysvaiheen loputtua syksyllä 1941 suomalaistiedustelijain pieni erikoisosasto (Osasto Rask) sortuu jatkuvaan juopotteluun töiden ja valvonnan puuttuessa. Syödään haukea ja mannapuuroa ja juodaan perään pullokaupalla kirkasta. Kiljuakin keitetään ja lomalta kuskataan tolkuttomia määriä viinaksia. Samaan aikaan paikallinen väestö näkee nälkää. Heidän ruoan puutettaan Vahros päivittelee ja kertoo, kuinka edes vauvalle ei ole muuta annettavaa kuin eltaantuneista ruisjauhoista ja vedestä hämmennettyä litkua. "He kaikki ovat puolialastomia ja kalpeita kuin vainajat", kuvaa Vahros keskitysleirin lapsia. Saksalaisten antaman mallin mukaan Osasto Raskista perustetaan tiedustelukoulu, jonka tehtävänä on värvätä ja kouluttaa sotavangeista ja loikkareista vakoilijoita, joita lähetetään tiedustelutehtäviin Neuvostoliittoon. Vahros kyhää peitetarinan lähes sadalle vakoojalle. Vakoilu ei ole kovinkaan tuloksellista. Melkoinen osa rintaman taakse pudotetuista asiamiehistä antautuu NKVD:lle tai napataan kiinni. Vakoilijoille annetut väärennetyt asiakirjat eivät liene kovin vakuuttavia. Esimerkiksi Vologdan kaupungin liepeille pudotettu Vladimir Sokolov kertoo erääksi antautumisensa syyksi papereiden kehnouden. Kirjeiden lomaan sovitetut tietopaketit sodan kulusta ja sotatapahtumien taustoista ovat selventäviä, eivät liian pitkiä, mutta kuitenkin tapahtumille syvyyttä antavia. Kirjassa on kiinnostava kuvaliite. Joni Skiftesvik Muistojen Herttuatar Dan Weissenberg: Herzogin Cecilie Skeppet som ville flyga. Litorale Oltiin turvallisesti eteläisen Englannin vesillä, kun nousi sankka sumu. Nelimastoinen teräsparkki Herzogin Cecilie oli juuri voittanut peräti neljännen kerran vehnäkilpapurjehduksen Australiasta Eurooppaan, ja vilja purettaisiin Ipswichiin. Alus oli nostanut ankkurit klo huhtikuun 24. päivänä Vauhti oli reipas 7 solmua, vaikka sumulta ei nähty edes Eddystonen majakkaa. Mutta kahdelta yöllä perämies alkoi nähdä ja ihan muuta kuin majakan. Edessä oli musta kallio. Se oli Hamstone Rock ja Cecilien kohtalo. Göteborgissa asuva suomalainen Dan Weissenberg tarttui tämän legendaarisen laivan tarinaan ja julkaisi viime vuonna teoksen Herzogin Cecilie Skeppet som ville flyga. Laivan naismatkustajan Pamela Bournen näkökulmasta kerrottuna "Laiva joka halusi lentää" tuo uuden lisän laajaan HC-kirjallisuuteen. Kuten nimi kertoo, Herzogin Cecilie oli alun perin saksalainen alus, joka rakennettiin Bremerhavenissa 1900-luvun alussa. Se oli kaikin puolin loistelias ja varsin suuri: 102 m pitkä, 14 m leveä ja 3242 bruttorekisteritonnia. Merikadettien koulutuksen ohella Cecilie vahvisti Saksan keisarikunnan julkisuuskuvaa. Nimensä oli laivalle antanut herttuatar Cecilie, Preussin kruununprinssin puoliso. Pamela Bournesta tuli myös puoliso, tarkemmin sanottuna aluksen kapteenin Sven Eriksonin vaimo. Häät vietettiin Uudessakaupungissa juuri ennen Cecilien viimeiseksi jäänyttä matkaa. Pamela muisteli myöhemmin, kuinka laiva oli tuolloin kuin "meren goottilainen katedraali." Tällaisen aarteen oli ahvenanmaalainen Gustaf Eriksonin varustamo ostanut lippulaivakseen joulukuussa Kun haaksirikolta ei lopulta eri toimenpiteiden jälkeenkään vältytty, jäi viimeiseksi työksi pelastaa irtaimistoa, jonka osia voi ihailla Maarianhaminan Merimuseossa. Sinne vietiin muun muassa kapteenin salonki, kellot, ruoripyörät ja neitoa esittävä kaljuunakuva. Toiko se naisenergiaa laivalle, on epävarmaa, mutta toimittaja-kirjailija ja eteläafrikkalaisen puolustusministerin tytär Pamela ainakin toi. Weissenbergin kirjan monet kuvaukset ja kertomukset ovat juuri Pamelalta lähtöisin. Uskon, että "Laivalla joka halusi lentää" olisi myös suomenkielistä yleisöä. Onhan kyseessä merihistoriamme suurimpiin kuuluva haaksirikko 76 vuotta sitten. Irmeli Tanttu Elämää merillä Asko Viholainen: Vanaveden tekijät. Kustannus HD Asko Viholainen oli kerran vanhalta merikarhulta kysynyt, että mitä tämä olikaan työkseen tehnyt. Vanavettä oli tämä vastannut. Vastaus teki Viholaiseen vaikutuksen ja antoi nimen hänen uudelle kirjalleen. Vanaveden tekijät -kirjassa (Kustannus HD 2012) Viholainen kertoo mukaansatempaavasti jo menneestä maailmasta, siitä millaista elämää merellä ennen elettiin, kun miehet olivat vielä rautaa. Kirjassa on eletyn elämän ja itse koetun maku. Jo ensi lehdillä lukija tempaistaan mukaan seuraamaan laivakoira Pimun tarinaan. Pimu oli kunnon skönäri, joka mm. viihtyi iltaisin kapakoiden melussa muiden merimiesten kanssa. Näin tarinat jatkuvat kertoen vuorollaan niin kipparin kuin ahterikallenkin tarinan. Viholainen kuvaa monenkarvaista aitoa meripersoonaa. Helppoa ei elämä merellä ole ollut, eikä se kaikille ole sopinut. Asko Viholainen itse lähti merille vuonna Ensimmäinen työ oli trimmarina hiililämmityslaivassa. Eikä hän edes tiennyt, mikä trimmari on. Kävi ilmi, että trimmari lapioi hiiliä esiin fyriin heitettäväksi eli uuniin pantavaksi. Viholainen eteni jo kolmessa kuukaudessa lämmittäjäksi, koska lämmittäjistä oli pulaa. Ura merillä kesti yli 20 vuotta, ja siihen mahtuu työtä rasvarina, moottorimiehenä ja donkeymanina sekä monta laivaa. Jälkeen on jäänyt lukematon määrä vanavettä. Viholaiselta on aikaisemmin ilmestynyt mm. runokirja nimeltään Merellä ei ole muistia (FinnEpos 2007). Jaana Rannikko Merimieskirkko matkamessuilla Suomen Merimieskirkko on tänäkin vuonna omalla osastollaan Matka messuilla. Matka messut pidetään Helsingin Messukeskuksessa Torstai 17.1 ja perjantain aamupäivä tapahtuma on avoinna vain ammattilaisille. Yleisölle matkamessut ovat avoinna pe klo sekä la ja su klo Merimieskirkon löydät messuilta osastolta 7f14. Tervetuloa! 38 Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan Merimieskirkko 6/2012 Sjömanskyrkan 39