Pentti Linkola Marja Jalava Rolf Lagerborg Yukio Mishima Joni Pyysalo Robert Creeley Sauli Kristian Huuhtanen

Transkriptio

1 3/2002 3,50 Pentti Linkola Marja Jalava Rolf Lagerborg Yukio Mishima Joni Pyysalo Robert Creeley Sauli Kristian Huuhtanen

2 2 3/ vuosikerta. Ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuudessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim. musiikki, elokuva, teatteri). Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Lehti ei vastaa aineistosta, jota se ei ole erikseen tilannut. Lehti ei myöskään sitoudu kommentoimaan tilaamatonta aineistoa. Julkaisija: Sags Ky Painopaikka: Copy-Set Oy, Helsinki Päätoimittaja: Timo Hännikäinen (timo.hannikainen@sags. ) Toimitussihteerit: Esa Mäkinen (esa.makinen@sags. ), Aleksi Ahtola (aleksi.ahtola@sags. ) Kustantaja: Antti-Veikko Salo (antti-veikko.salo@sags. ) Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Kerberos / Timo Hännikäinen Kämnerintie 7 E Helsinki Puh Sähköposti kerberos@sags.fi Tilaus 14 / vuosi Irtonumerot: Akateeminen Kirjakauppa (Helsinki, Tampere, Turku) Ilmoitushinnat: (Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 %) Kannatusilmoitus 20 Puoli sivua 40 Koko sivu 70 Sisältö Pääkirjoitus... 3 Robert Creeley: Jackin blues... 4 Yukio Mishima: Kaksi katkelmaa romaanista Erään naamion tunnustuksia... 8 Joni Pyysalo: Seitsenpäiväiset viikot Pentti Linkolan haastattelu Sauli Kristian Huuhtanen: Runoja Marja Jalava: Rolf Lagerborg Otteita erään oppositiodillen elämästä Rolf Lagerborg: Xantippa Numeron henkilöt Pääkirjoitus Omistan tämän numeron kaikille maailman häiriköille. Häiriköt ovat katoava luonnonvara, ja peräänkuulutan pikaisia toimia vielä jäljelläolevien häiriköiden suojelemiseksi ja Suomen häirikkökannan elvyttämiseksi. Tässä numerossa kotimaista häirikkökantaa edustavat Pentti Linkola ja Rolf Lagerborg, edellinen suomen- ja jälkimmäinen ruotsinkielistä. Kalastaja Linkola, jonka olemme jopa saaneet valokuvattua luonnollisessa elinympäristössään, on jalostanut häirikköyttä niin pitkälle, että hänellä on maine Suomen virallisena toisinajattelijana. Aasiasta on puolestaan tänne harhautunut Yukio Mishima, jonka häiriköinti huipentui julkiseen harakiriin. Mutta pohjimmiltaan kaikki soraäänet puhuvat samaa kieltä, omaehtoisen ajattelun kieltä. Häirikköä tulisi aina kuunnella, vaikkei hänen kanssaan tarvitse olla samaa mieltä. Voisi jopa sanoa, ettei voi tai pidä olla samaa mieltä. Yksimielisyydessä on kyse väärinymmärryksestä: jos todella ymmärtäisimme toisiamme, emme voisi olla samaa mieltä mistään. Tämä väärinymmärrys on välttämätöntä. Se mahdollistaa yhteiskuntaelämän, toimeentulon ja sivilisaation säilymisen. Jokin järjestys täytyy olla, vaikka usein fantasioinkin eduskunnasta, jossa kaikki kansanedustajat pitäisivät puhetta yhtä aikaa ja kukin eri aiheesta. Harhaan menemme todella vasta silloin, kun ajattelemme, ettei yleisen ymmärryksen ulkopuolella ole mitään. Silloin, kun häiriköintiä ei suvaita. Rolf Lagerborg käsittelee esseessään klassista teemaa, miehen ja naisen suhdetta. Samasta asiasta kirjoittavat nautittavan vähäeleisesti Robert Creeley ja Joni Pyysalo runoissaan. Luonnollinen ja selkeä ilmaisu on pitkään ollut paitsiossa, toivoisin vilpittömästi sille toista tulemista. Lopuksi haluaisin valaista hieman Kerberoksen salamyhkäiseltä vaikuttavaa syntyprosessia. Ihmiset ovat kyselleet, miten pääkirjoitukseni syntyvät, joten laitan oheen tämänkertaisen reseptin: 12 cl tätä 3 lasia vettä 2 savuketta 3 cl tuota 1 l ilmaa 51 minuuttia Mozartin Requiemia (Süssmayrin viimeistelemä) 12 sivua epäkirjallisuutta 12,7 sivua epäepää heinäsirkkoja sateenvarjoja (Sekoita ja ravistele. Nauti seuraavan inkarnaation aikana.) Helsingissä, syyskuun 20. päivänä 2002 Timo Hännikäinen 3/2002 3

3 Lorcan mukaan Robert Creeley (suomentanut Aki Salmela) Jackin blues Kirkko on bisnes, ja rikkaat ovat bisnesmiehiä. Kun he soittavat kelloja, köyhät pakkautuvat sisään ja kun köyhä mies kuolee, hän saa puisen ristin, ja he säntäävät läpi seremonian. Mutta kun rikas mies kuolee, he raahaavat esiin sakramentin ja kultaisen Ristin, ja käyvät doucement, doucement hautausmaalle. Ja köyhät rakastavat sitä ja ajattelevat kuinka hullua. Omakuva Hän haluaa olla brutaali vanha ukko, aggressiivinen vanha ukko, yhtä tylsä, yhtä brutaali kuin tyhjyys hänen ympärillään, hän ei halua kompromisseja, eikä koskaan olla mukava kenellekään. Vain häijy, ja lopullinen brutaalissa, totaalissa kaiken kieltämisessä. Hän kokeili hempeää, hellää oi, pidellään toisiamme kädestä ja se oli kamalaa, tylsää, brutaalin tyhjänpäiväistä. Nyt hän seisoo omilla huterilla jaloillaan. Hänen kätensä, hänen ihonsa kutistuvat päivittäin. Ja hän rakastaa, mutta vihaa yhtälailla. Jackin blues Aion rullata apinan ja polttaa sen, panna elefantin kippoon. Lähden ulos enkä koskaan palaa. Mikäs sen parempaa. Maata selällään, littanaa selällään silmät maisemaa päin. Maisema on sininen, näin sen myös, eilen ja sinä, silmät punaisina ja allapäin jänistit. Aion rullata maton ja polttaa sen, panna auton autotalliin ja olen poissa, kuin vanha surullinen kynttilä. Täällä Mitä on tapahtunut tekee maailman. Elä reunalla, katsellen. 4 3/2002 5

4 Joku kuoli Mitä saamme tietää emme tiedä, että tiedämme tietävämme että emme tiedä. * Pää kävelee pitkin katua sateenvarjon kanssa. * Ihmiset kulkivat ohi. * He keksivät mitä hyvänsä seuraavaksi, nainen sanoo. Lahja Hän ojentaa alas lahjan kuin suunnattomista korkeuksista, hänen arvokas ymmärryksensä puettuna ihmeelliseen mielenlujuuteen. Tämä on kaikkien aikojen lahja, kaikki palkkiot itsessään. Mutta lady hän, ylenkatseellinen, kokonaan valkoisissaan tilaisuutta varten huutaa kiukutellen, onko tuossa kaikki, onko tuossa kaikki. Kieli Paikanna minä rakastan sinua jonnekin hampaisiin ja silmiin, pure sitä mutta varo ettet satuta, sinä haluat niin paljon niin vähän. Sanat sanovat kaiken, minä rakastan sinua jälleen, miksi siis on tyhjyys olemassa. Täytettäväksi, täytettäväksi. Kuulin sanat ja sanat täynnä reikiä särkeviä. Puhe on suu. 6 3/2002 7

5 Yukio Mishima (suomentanut Timo Hännikäinen) Kaksi katkelmaa romaanista Erään naamion tunnustuksia Elämässäni oli tapahtunut monenlaisia muutoksia. Perheeni oli jakautunut kahtia, jättänyt synnyinkotini ja muuttanut eri taloihin, tuskin puolen korttelin päähän toisistaan samalle kadulle. Isovanhempani ja minä asuimme yhdessä talossa, ja vanhempani sekä sisareni ja veljeni asuivat toisessa. Näihin aikoihin isäni lähetettiin ulkomaille liikeasioille, hän matkusti useissa Euroopan maissa ja palasi kotiin. Ennen pitkää vanhempani muuttivat taas. Isäni oli viimein päättänyt saada minut takaisin omaan taloonsa ja käytti tilaisuutensa tehdä niin. Kävin läpi eroamisteatterin isovanhempieni kanssa isäni kutsui sitä moderniksi melodraamaksi ja niin menin lopulta asumaan vanhempieni luo. Nyt olin lähtenyt talosta missä isovanhempani asuivat hallituksen rautatien ja kaupungin raitiovaunulinjan varrella. Yötä päivää isoäitini puristi itkien valokuvaani poveaan vasten ja sai kohtauksen, jos rikoin sopimusta, että minun piti viettää yksi päivä viikossa hänen luonaan. Kahdentoista ikäisenä minulla oli kuusikymmenvuotias uskollinen kullanmuru. Näihin aikoihin isäni siirrettiin Osakaan. Hän lähti yksin, me muut jäimme 8 Tokioon. Eräänä päivänä, kun olin joutunut jäämään pois koulusta lievän vilustumisen takia, otin huoneeseeni muutaman taideteoksen jäljennöksen, jotka isäni oli tuonut matkamuistoina ulkomaanmatkoiltaan ja katselin niitä tarkkaan. Erityisen lumoutunut olin kreikkalaisia veistoksia esittävistä valokuvista italialaisten museoiden opaskirjoissa. Kun tulin alastonkuvausten kohdalle, monien mestariteosten jäljitelmien joukosta juuri nämä mustavalkoiset kuvat sopivat parhaiten makuuni. Tämä johtui ehkä siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että jopa jäljennöksissä veistokset näyttävät elävämmiltä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin nämä kirjat. Saita isäni, joka inhosi sitä että kirjojen sivut tahriintuivat lasten sormenjälkiin ja pelkäsi miten virheellisesti! että saattaisin kiihottua mestariteosten alastomista naisista, oli pitänyt kirjoja piilossa kaappinsa kätköissä. Ja omalta kohdaltani en ollut ennen tuota päivää ikinä kuvitellut, että ne voisivat olla kiinnostavampia kuin kuvat lehtien seikkailutarinoissa. Aloin käännellä sivuja kohti kirjan loppua. Äkkiä näkyviin tuli erään sivun kulmassa kuva, jonka uskoin odottaneen minua siellä, olleen siellä minun vuokseni. Se oli jäljennös Guido Renin Pyhästä Sebastianista, joka roikkuu Palazzo Rosson kokoelmissa Genovassa. Musta ja hieman vino teloituspuun runko näkyi vasten tizianmaista taustaa, synkkää metsää ja tummaa ja etäistä iltataivasta. Merkillepantavan komea nuorukainen oli sidottu alastomana puunrunkoon. Hänen ristityt kätensä olivat kohotetut korkealle, ja nahkahihnat hänen ranteidensa ympärillä oli sidottu puuhun. Muita siteitä ei ollut näkyvissä, ja ainoa mikä peitti nuorukaisen alastomuutta oli löysästi hänen vyötäisilleen sidottu valkoinen vaatteenriekale. Mietin, että kuvan täytyi esittää kristittyä marttyyriä. Mutta koska sen oli maalannut esteettinen taiteilija eklektikkojen koulukunnasta, joka juonsi juurensa renessanssista, jopa tässä kristityn pyhimyksen kuolemaa esittävässä kuvassa oli vahva pakanallinen sävy. Nuorukaisen ruumiissa se saattaa jopa vertautua Antinoukseen, Hadrianuksen rakastettuun, jonka kauneus on niin usein ikuistettu veistoksissa ei näy jälkeäkään lähetyssaarnaajan vastoinkäymisistä tai raihnaisuudesta, jotka usein löytyvät muista pyhimyskuvista; sen sijaan maalauksessa on vain nuoruuden kevätaikaa, vain valoa ja kauneutta ja nautintoa. Hänen valkea ja verraton kauneutensa hohtaa hämärää taustaa vasten. Hänen lihaksikkaat käsivartensa, preetorin kaartin vartiosotilaan käsivarret jotka ovat tottuneet jousen jännittämiseen ja miekan käyttämiseen, ovat nostetut viehkeään kulmaan ja hänen sidotut ranteensa ovat ristissä suoraan hänen päänsä yläpuolella. Hänen kasvonsa ovat kääntyneet hiukan ylöspäin ja hänen silmänsä ammottavat auki, katsoen syvän tyyneyden vallassa kohti taivaan autuutta. Tuska ei leiju hänen jännittyneellä rinnallaan, kireällä vatsallaan, hieman vääntyneillä lanteillaan, vaan jokin välähdys surumielisestä nautinnosta, kuin musiikki. Elleivät nuolet olisi uponneet varsiaan myöten hänen vasempaan kainalokuoppaansa ja oikeaan kylkeensä, hän näyttäisi pikemminkin harjoituksissa väsyneeltä roomalaiselta atleetilta lepäämässä tummaa puunrunkoa vasten puutarhassa. Nuolet ovat pureutuneet jäntevään, tuoksuvaan nuoreen lihaan ja alkavat pian kalvaa hänen ruumistaan sisältäpäin äärimmäisen tuskan ja nautinnon liekeillä. Mutta virtaavaa verta ei näy, eikä myöskään valtavaa nuolimäärää, mikä on muissa Sebastianin marttyyriyden kuvauksissa. Sen sijaan vain kaksi nuolta heittää tyynen ja viehättävän varjonsa hänen ihonsa pehmeyteen, niin kuin oksien varjot heittyvät marmoriportaikkoon. Mutta kaikki nämä tulkinnat ja huomiot tulivat vasta myöhemmin. Sinä päivänä, heti kun vilkaisin kuvaa, koko olemukseni vapisi jonkinlaisesta pakanallisesta ilosta. Vereni alkoi nousta; vyötäiseni pullistuivat kuin vihassa. Hirviömäinen puoleni, joka oli puhkeamaisillaan, odotti minun käyttävän itseään odottamattomalla kiihkeydellä, moittien minua tietämättömyydestäni, huohottaen suuttumuksesta. Käteni, täysin tiedostamatta, aloittivat liikkeen jota niille ei koskaan ollut opetettu. Tunsin jonkin salaisen ja säteilevän nousevan nopein jaloin hyökkäykseen sisälläni. Äkkiä se ryöpsähti esiin, tuoden mukanaan sokeuttavan päihtymyksen Kului jonkin aikaa, ja sitten, surkealla mielellä, katsoin kirjoituspöytää edessäni. Vaahtera ikkunassa heitti kirkkaan heijastuksen kaiken ylle: mustepullon, koulukirjojeni ja muistiinpanojeni, sanakirjan, pyhän Sebastianin kuvan. Pilvenvalkoisia 3/2002 9

6 roiskeita oli joka puolella kirjan kultakirjaimin painetulla nimellä, mustepullon olkapäällä, sanakirjan kulmalla. Jotkut esineet tippuivat nestettä laiskasti, raskaasti, ja toiset kiiltelivät tylsinä, kuin kuolleen kalan silmät. Onneksi refleksinomainen kädenliike kuvan suojelemiseksi pelasti kirjan tärveltymästä. Tämä oli ensimmäinen siemensyöksyni. Se oli myös kömpelö ja täysin ennalta harkitsematon alku minun pahalle tavalleni. (On mielenkiintoinen yhteensattuma, että Hirschfeld sijoittaa Pyhän Sebastianin muotokuvat ensimmäiseksi niiden teosten joukkoon, joihin homoseksuelli kiinnittää erityistä huomiota. Tämä Hirschfeldin huomio johtaa helposti arvaamaan, että inversiotapausten ylivoimaisella enemmistöllä, etenkin kun kyseessä on syntyperäinen inversio, homo-seksuaaliset ja sadistiset impulssit ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen.) 10 *** Neljäntenä vuotenani keskikoulussa aloin saada anemian oireita. Muutuin vieläkin kalpeammaksi kuin tavallisesti, niin että käteni olivat kuolleen ruohon väriset. Aina kun kiipesin jyrkkiä portaita minun täytyi kyykistyä ja levätä yläpäässä. Minusta tuntui kuin tuulenpuuska valkoista usvaa olisi pyyhältänyt pääni takaosaan, kaivanut sinne kuopan ja miltei saanut minut pyörtymään. Perheeni vei minut lääkärille, joka diagnosoi vaivani anemiaksi. Hän oli mukava mies ja perhetuttava. Kun perheeni alkoi kysellä häneltä yksityiskohtia vaivastani, hän sanoi: No, katsotaanpa mitä vastauskirjalla on sanottavaa anemiasta. Tutkimus oli ohi, ja olin tohtorin vieressä, mistä saatoin kurkkia kirjaa, jota hän alkoi lukea ääneen. Perheeni istui häntä vastapäätä eivätkä he voineet nähdä kirjan sivuja. No niin, sitten tulee syyoppi sairauden aiheuttajat. Heisimadot ne ovat yleinen syy. Näin on ehkä hänen tapauksessaan. Täytyy tehdä ulostustesti. Sitten on kloroosi. Mutta se on harvinainen, ja sitä paitsi se on naistentauti Tässä kohtaa kirjassa mainittiin seuraava anemian aiheuttaja, mutta tohtori ei lukenut sitä ääneen. Sen sijaan hän hyppäsi sen yli, mumisten loput kappaleesta kurkussaan sulkiessaan kirjan. Mutta olin nähnyt sanan, jonka hän jätti lausumatta. Se oli itsesaastutus. Tunsin sydämeni takovan häpeästä. Tohtori oli keksinyt salaisuuteni. Mutta kukaan ei olisi ikinä kyennyt keksimään merkillistä vastavuoroista suhdetta veren puutteeni ja verenhimoni välillä. Luontainen veren puutteeni oli juurruttanut minuun kiihokkeen unelmoida verenvuodatuksesta. Ja tämä kiihoke oli vuorostaan saanut minut menettämään yhä enemmän veriainesta ruumiistani, siten lisäten verenhimoani. Tämä heikentävä unimaailma terävöitti ja harjoitti mielikuvitustani. Vaikken ollut vielä perehtynyt De Saden teoksiin, Colosseumin kuvaus Quo Vadiksessa oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen, ja itsekseni olin uneksinut ajatuksen murhateatterista. Siellä, minun murhateatterissani, nuoret roomalaiset gladiaattorit tarjosivat elämänsä minun huvituksekseni; ja kaikkien siellä tapahtuvien kuolemien ei ainoastaan pitänyt olla veren kyllästämiä, vaan niiden tuli tapahtua asiaankuuluvan seremonian mukaisesti. Ihastuin kaikkiin kuolemantuomion muotoihin ja kaikkiin teloitusvälineisiin. Mutta en sallinut mitään kidutusvälineitä enkä hirsipuita, koska ne eivät olisi tuottaneet näkyjä pulppuavasta verestä. En myöskään pitänyt tuliaseista, kuten pistooleista tai tykeistä. Aina kun mahdollista, valitsin alkukantaisia ja villejä aseita nuolia, tikareita, keihäitä. Ja kuolinkamppailun pitkittämiseksi ne oli upotettava vatsaan. Uhrin piti päästää pitkiä, valittavia, pateettisia huutoja, jotka saivat kuulijan tuntemaan olemassaolon sanomattoman yksinäisyyden. Sen jälkeen elämäniloni, joka loimusi jostakin salaisesta paikasta syvällä sisälläni, päästi oman riemunkirkaisunsa, vastaten uhrin huutoon huudolla. Eikö tämä ollutkin juuri sitä iloa, jota muinainen ihminen sai metsästyksestä? Mielikuvitukseni ase teurasti lukuisia kreikkalaisia sotilaita, lukuisia Arabian valkoisia orjia, villiheimojen prinssejä, hotellien hissipoikia, tarjoilijoita, nuoria kovanaamoja, armeijan upseereita, sirkusesiintyjiä Olin yksi noista villeistä maantierosvoista, jotka tietämättä muuta tapaa ilmaista rakkauttaan tappavat erehdyksessä rakastettunsa. Suutelin niiden huulia, jotka olivat kaatuneet kuolleena maahan ja sätkivät yhä kouristuksenomaisesti. Jostakin mielijohteesta olin keksinyt teloitusvälineen, joka toimi niin, että paksu pöytälevy täynnä törröttäviä tikareita, jotka oli järjestetty ihmisvartalon muotoon liukui kiskoa pitkin kohti teloitusristiä kiskon toisessa päässä. Olin keksinyt teloitustehtaan, jossa mekaaniset porat jatkuvasti pyörivät lävistäen ihmisruumiita, ja jossa verimehu makeutettiin, purkitettiin ja pantiin myytäväksi kauppoihin. Tämän keskikoulun oppilaan pään sisällä lukemattomien uhrien kädet sidottiin selän taakse ja heidät tuotiin Colosseumille. Kiihoke kasvoi asteittain voimakkaammaksi sisälläni, saapuen eräänä päivänä päiväuneen, joka oli ehkä alhaisimpia mitä ihminen voi kuvitella. Kuten muissakin päiväunissani, uhri oli jälleen eräs luokkatoverini, taitava uimari jolla oli huomattava fyysinen kunto. Se tapahtui kellarissa. Siellä pidettiin salaiset pidot. Hienot kynttilänjalat kiiltelivät puhtaan valkoisen pöytäliinan päällä; joka lautasen vierellä oli rivi hopeisia ruokailuvälineitä. Siellä oli jopa tavanomaisia neilikkakimppuja. Mutta omituista oli, että tyhjän tilan pöydän keskellä piti olla niin ylettömän suuri. Siihen tultaisiin varmastikin asettamaan epätavallisen suuri tarjotin. Eikö vielä? eräs vieraista kysyi minulta. Hänen kasvonsa olivat varjossa eikä niitä voinut nähdä. Hänen vakava äänensä kuulosti ikääntyneeltä mieheltä. Nyt kun tarkemmin ajattelen, varjot kätkivät kaikkien ruokailijoiden kasvot. Ainoastaan heidän valkoiset kätensä ulottuivat valoon, missä ne leikkivät hopeisilla veitsillä ja haarukoilla. Loputon mumina roikkui ilmassa, kuulostaen joukolta ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet puhumaan hiljaa tai puhuivat itsekseen. Se oli hautajaisjuhla; ainoa selvästi kuultavissa oleva ääni oli satunnainen tuolin narina tai kitinä. Minun pitäisi olla valmis pian, vastasin. Jälleen laskeutui alakuloinen hiljaisuus. Vaistosin selvästi, että kaikki olivat tyytymättömiä vastaukseeni. Menenkö katsomaan? Nousin ja avasin keittiön oven. Keittiön yhdessä nurkassa oli kiviportaikko joka johti katutasolle. Eikö vielä? kysyin kokilta. Mitä? Ah, aivan kohta. Kokki vastasi nostamatta katsetta työstään, aivan kuin hänenkin huumorintajunsa olisi ollut lopussa. Hän oli pilkkomassa jonkinlaista salaattia. Keittiön pöydällä oli pelkästään puolitoista metriä leveä ja lähes kuusi metriä pitkä paksu lankku. Kiviportaikosta kantautui naurua. 3/

7 Katsoin ylös ja näin toisen kokin tulevan alas portaita taluttaen nuorta, lihaksikasta luokkatoveriani käsivarresta. Poika oli pukeutunut väljiin housuihin ja tummansiniseen poolopaitaan, joka jätti hänen rintansa paljaaksi. Ah, se on B, eikö olekin? sanoin hänelle saman tien. Saavuttuaan portaiden alapäähän hän seisoi välinpitämättömänä, ottamatta käsiään pois taskusta. Kääntyessään minuun päin hän alkoi nauraa ja vitsailla. Juuri sillä hetkellä toinen kokeista juoksi hänen taakseen ja tarttui häneen kuristusotteella. Poika rimpuili väkivaltaisesti. Katsellessani hänen säälittäviä pyristelyjään, sanoin itselleni: Tuo on judo-ote, kyllä, jokin judo-ote, mutta mikä sen nimi olikaan? Juuri noin, kurista häntä uudestaan ei hän voi vielä olla kuollut hän on vain pyörtynyt Äkkiä pojan pää retkahti veltoksi kokin valtavan käsivarren puristuksessa. Sitten kokki nappasi pojan huolettomasti käsivarsilleen ja pudotti hänet keittiön pöydälle. Toinen kokki meni pöydän luo ja alkoi työskennellä pojan parissa ammattimaisin ottein; hän riisui pojan poolopaidan, irrotti hänen rannekellonsa, otti hänen housunsa pois ja hetkessä hän oli täysin alasti. Alaston nuorukainen makasi niillä sijoillaan, kasvot ylöspäin pöydällä, huulet hiukan erillään. Painoin noille huulille pitkän suudelman. Miten haluat sen olevan, kasvot ylösvai alaspäin? kokki kysyi minulta. Kasvot ylöspäin, luulisin, vastasin, miettien itsekseni että siinä asennossa pojan rinta olisi näkyvissä, näyttäen meripihkan väriseltä kilveltä. Toinen kokki nosti suuren ulkomaalaistyylisen tarjottimen hyllyltä ja toi sen pöydälle. Se oli juuri sopivan kokoinen 12 ihmisruumiille ja merkillisesti valmistettu, reunassa oli viisi pientä reikää molemmilla puolilla. Hii-op! kaksi kokkia sanoivat yhteen ääneen, nostivat tajuttoman pojan ja laskivat hänet kasvot ylöspäin tarjottimelle. Sitten, iloisesti vihellellen, he pujottivat narun tarjottimen reikien läpi ja sitoivat pojan turvallisesti kiinni. Heidän ketterät kätensä suorittivat tehtävän ammattimaisesti. He laittoivat muutaman suuren salaatinlehden kauniisti alastoman pojan ympärille ja asettivat epätavallisen suuren paistiveitsen ja haarukan tarjottimelle. Hii-op! he sanoivat uudestaan, nostaen tarjottimen olkapäilleen. Avasin heille oven päivällishuoneeseen. Meitä tervehdittiin vastaanottavaisella hiljaisuudella. Tarjotin laskettiin pöydän tyhjään kohtaan, joka oli kimallellut valkoisena valossa. Palasin paikalleni, otin suuren veitsen ja haarukan tarjottimelta ja sanoin: Mistä aloitan? Vastausta ei tullut. Saatoin pikemminkin vaistota kuin nähdä useiden kasvojen kurottuvan kohti tarjotinta. Tämä taitaa olla hyvä kohta aloittaa. Työnsin haarukan suoraan sydämeen. Verinen suihkulähde iski minua kasvoihin voimalla. Pitäen veistä oikeassa kädessäni aloin leikata rinnan lihaa, ensin varovasti ja ohuesti Suomentajan jälkilause Yukio Mishima ( ) on Japanin sodanjälkeisen kirjallisuuden keskeisiä hahmoja. Yhdessä Ogai Morin, Osamu Dazain ja Junichiro Tanizakin teosten kanssa hänen tuotantonsa muodostaa japanilaisen modernismin peruskiven. Elinaikanaan Mishima tuli tunnetuksi paitsi romaaneistaan ja näytelmistään, myös nationalistisista mielipiteistään, kehonrakennusharrastuksestaan ja julkisuudessa aiheuttamistaan skandaaleista luvulla hän muodosti yliopisto-opiskelijoista yksityisarmeijan, joka harjoitteli kansalliskaartin aseilla yliopiston tiloissa. Mishima teki julkisen rituaali-itsemurhan, harakirin, vuonna Itsemurhasta on esitetty useita spekulaatioita; joidenkin mukaan se oli hänen viimeinen taideteoksensa, toisten mielestä hän teki sen protestiksi siitä, ettei Japanin annettu varustautua. Todennäköisesti kyseessä oli ajautuminen henkiseen umpikujaan ja Mishiman pakkomielteinen halu toteuttaa häntä riivaavat fyysisen kivun ja kuoleman fantasiat. Erään naamion tunnustuksia (Kamen no Kokuhaku, 1958) on Mishiman esikoisteos. Vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa nuoren pojan kehitystä kohti homoseksuaalista identiteettiä luvun Japanissa. Teos on myös traagisenlyyrinen rakkauskertomus sekä moneen suuntaan avautuva tutkielma kauneudesta, sadomasokistisesta seksuaalisuudesta, sivullisuuden ongelmasta ja toisen maailmansodan aikaisesta ja jälkeisestä japanilaisesta yhteiskunnasta. Romaanin lukuisat väkivallan ja sadismin kuvaukset ovat hätkähdyttäviä ja yhdistyvät usein esteettisiin kauneuden kuvauksiin. Mishimalta on aiemmin suomennettu useita romaaneja, joista Kultainen temppeli ja Kunnia on katkera juoma ovat parhaat. Erään naamion tunnustuksia ei kuitenkaan ole vielä suomennettu, vaikka sitä pidetään yleisesti Mishiman tärkeimpänä teoksena. Kai Nieminen on aiemmin suomentanut romaanista otteen Veikko Polameren toimittamaan antologiaan Shosetsu japanilaisia kertojia (Otava, 1983). Olen kuullut huhun, että koko kirjan suomennos olisi parhaillaan tekeillä, mutta sen paikkansapitävyydestä ei ole varmuutta. Näiden katkelmien tarkoituksena on lähinnä herättää yleistä kiinnostusta Mishiman esikoisromaania ja hänen muutakin tuotantoaan kohtaan. Japanin kieltä osaamattomana olen käyttänyt suomennostyössä Meredith Weatherbyn englanninkielistä käännöstä (Confessions of a mask; Peter Owen Modern Classics, 2001). Timo Hännikäinen 3/

8 Joni Pyysalo Seitsenpäiväiset viikot 14 Käyttöohjeet ja -tavat eroavat toisistaan, mitä on vapaus Paavi loukkasi päänsä puolanmatkalla, tutkijoilla on näkemyksensä, tapahtuiko se nyt, vai jo synnytyslaitoksella, pihakoivun latva menee tänä kesänä vanhan tiilitalon yli, kirjallisuudesta opetetaan ettei lehtiotsikolla, mainoksella ja runolla ole eroa, asia on ratkaistu piirtoheitinkalvolla, jehovantodistaja soittaa hellästi ovikelloa, sanoo olevansa samaa mieltä että ei ole kohtaloa, tarkoittaa jos otan lehden he tulevat takaisin, 28 astetta, sanoo vaimoni sanomalehdestä, minä kävelen parvekkeen mittarille, mikään ei ole varmaa, runous on helppo määritellä mutta vaikea tappaa edes estetiikalla, pesukone laulaa yläkerrassa, taiteessa ei ole koskaan mitään taiteellista, tukkeutuneen viemärin voi avata kaatamalla ainetta ja odottamalla, toivomalla tai purkamalla, puhdistamalla ja kokoamalla, ymmärtämällä, mikä on kirjailija, helppoja vaikeita ja ymmärrys sekoittamassa asioita, pilvetön ääretön taivas ja järki kuin uni NELJÄ RUNOA ÖLJYNJALOSTAMOLTA I Seitsenpäiväiset viikot kuudessäkymmenessä metrissä, kilometrien päässä yössä soihtutornin tuli roihuaa vaakasuoraan. Muovilautanen kädessä katselen parakin ikkunasta, seinän takana pelataan korttia, hevosenkaan työtä tekevät eivät saa heti unta. Kaikki minkä muistaa, murtaa, rusettipastan syöminen tuntuu naurettavalta. 3/ II Parittomia työhansikkaita eri puolella sadetta. Peltikaapin haalari ja saappaat kuin jonkun toisen tavarat.

9 III Parakin pihassa yöllä tunne siitä ettei ole. Pieni maa. Ministeriöitä kymmenkunta. Suomen Pankin edustan kiveys huonossa kunnossa. Ylämäki ja alamäki. Rakennukset kaukana toisistaan ja pieniä. Aamu on vaalea. Kun katu on pesty, palaavat varpuset. Piikkilanka vain keinuu kaasuvarikon aidalla. Kesäsunnuntain vapaus, puutarhatuoliin nukahdetaan, hiekkalaatikolla leikitään, vanhemmat puhuvat lapsille kuin suurmiehistä, kolmannessa persoonassa: Isä aukaisee nyt mehujään. IV Vanha kynä muistona vanhasta elämästä, työmiehet Porvoon Seurahovissa ryyppäämässä tai huorissa Lapinjärven Villikossa. Morgan Kane jäi auki parakin lattialle, kypärä lensi ojaan, hitsari lähti jalostamon portilta tekemään avioeroa, minä kaipasin sinua kun riisuin haalarit, jätin ne sosiaalitilaan kuivamaan. Valonheittäjät tekevät verhoista oranssit, mutta mieli ei lepää ohuella vaahtomuovilla, kun olen hiljaa, puhun sinulle, eikä parakkia ole. Riittääkö muutama sana? koko epätoivoa vastaan. Voit vetää kurkun auki, mitä se auttaa, pystyt parempaan tai alat kuolla, kuka edes toivoo että kaikki olisi niin helppoa. Viiliä hänen äitinsä tekemän hillahillon kanssa. Juon varovasti rikkinäisen lasin reunasta. Märkää parkkipaikkaa kiirehtii siili. Teen tuoksu tulee selväksi ja minä tulen muistamaan nämä ajat. 16 3/

10 Esa Mäkinen Aleksi Ahtola, Timo Hännikäinen & Esa Mäkinen Pentti Linkolan haastattelu Sääksmäki, TH: Viimeisin kirjoituskokoelmasi Johdatus 1990-luvun ajatteluun ilmestyi vuonna Olet sen jälkeen julkaissut lehdissä joitakin lyhyitä kirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Oletko ajatellut vielä julkaista kirjamuodossa, vai onko kaikki tarpeellinen jo sanottu? PL: Kyllähän minulla on ollut paljonkin tekstiä sen jälkeen, Suomen Kuvalehdessäkin 90-luvulla minulla oli puoli vuotta semmoinen kolumnisarja. Mutta en minä oikein jaksa enää innostua niitten kokoamisesta. Tällä hetkellä olettaisin, etten kirjaksi enää kokoa. Omaelämäkertoja tai toisten kirjoittamia elämäkertoja on minulta kysytty, mutta en minä niistäkään jaksa innostua. Nyt koitan saada noita viidenkymmenen vuoden aikana kertyneitä muistiinpanoja linnuston ja metsien inventoinneista ja poikastuotoista ja muutoksista. Koitan saada niitä järjestykseen, puhtaaksikirjoitettua lyijykynällä maastossa tehdyiltä taskuvihoilta. Se nyt riittävästi työllistää lyhyen jäljellä olevan elinajan, varmasti. AA: Olet myös moittinut kustannusalaa metsien tuhlaamisesta. 18 PL: Se nyt on semmoinen laskelmallinen juttu, mutta se mitä lehtiin ja kirjoihin menee koko paperinkulutuksesta on tietysti hirveän pieni osa. Lähinnä Suomessa ollaan aivan hunningolla suurten sanomalehtien paperinkäytössä. Kun katsoo Helsingin Sanomien ilmoitussivuja, niin nehän on lakanan kokoisia ne ilmoitukset. Auki olevat työpaikatkin olisi hoidettu yhden palstan luettelolla, mutta nythän työnantajat kilpailee imagosyistä siitä, kuka suurimman ilmoituksen panee. Sillä laillahan se on ihan tolkuton, Helsingin Sanomien sunnuntainumero varsinkin. Tämähän koskee kaikkea mainostamista, pitäisi olla vaan luettelo uusista tuotteista. Pitäähän niiden jollain lailla yleisön tietoon tulla, mutta ei siihen tuollaista revittelyä tarvitsisi ollenkaan. Tämähän liittyy koko markkinatalouteen ja länsimaiseen kulttuuriin, joka on aivan harhassa, kulutuksen ja tuotannon maksimoimiseen. Joka alalla tämä tuhlaaminen on valtavaa. TH: Ekokatastrofi ei ole samalla tavoin tapetilla kuten esim luvulla. Kasvihuoneilmiökin on hiljaa hyväksytty, kun ei muuta voida. Nämähän eivät ole mi- 3/

11 tään mediaseksikkäitä aiheita, mutta luuletko että on myös muita syitä niiden saamalle vähälle huomiolle kuin kyllästyminen? PL: Kaiketi kyllästyminen ja toivottomuus ovat ne syyt. Ihmisellä on ollut keskiajalta lähtien tai uuden ajan alusta tämä vapaan tahdon ongelma, ja se on jo aika lailla ratkaistu. Vapaata tahtoa ei ole, ihminen on ajautuva olio, joka ensin hävittää maapallon elämänmuodoista pääosan ja sitten kuolee itse, ei sille mitään voi. Merkillisintä vaan on, että yksilöiden välinen hajonta on niin suuri, että olisi kuitenkin joku määrä, alle prosentin varmaankin, näitä ihmisiä jotka sekä näkee mistä ollaan tultu ja missä ollaan ja minne ollaan menossa. Ja osaisivat jopa sovittaa oman elämäntapansa semmoiseksi, että olisi järki mukana. Mutta kyllä se on niin hirmuisen pieni osa ihmisistä, joiden elämässä näyttelee järki mitään osaa. Nämä uskomukset todella vie ihmistä niin kuin ajopuuta. AA: Luonnonsuojelijoilla on valtaväestön keskuudessa epämääräinen vouhottajien maine. Onko tämä tavallista ihmistyhmyyttä, vai löytyykö vikaa myös luonnonsuojelijoista? 20 PL: Usein käsitteet käännetään toisinpäin. Ne jotka on koko ajan ajamassa, piiskaamassa tehoon ja kehitykseen ja uuteen tekniikkaan, eivät ole vouhottajia. Ja luonnonsuojelijat ja yleensä elämän säilyttäjät, joiden tunnuslauseena on se, että näin on hyvä, jotka ovat siis konservatiiveja sanan syvimmässä merkityksessä, on sitten vouhottajia. Jos se katsotaan viaksi, että haluaa maailman ja elämän säilyvän, niin silloinhan se on tietysti vika. Ne jotka haluaa, että mahdollisimman pian saataisiin komea loppu, on sitten viallisia, vaurioituneita persoonia säilyttäjän mielestä. Sillä lailla on vikaa myös luonnonsuojelijoissa, että se on täysin sovittamaton ristiriita, että ei siinä mitään kompromissia voi olla sen välillä, että halutaanko maailman säilyvän vai halutaanko siitä hinnasta välittää. AA: Mitä mieltä olet globalisaatioaktivisteista? PL: Tietysti, kun vedetään suuriin linjoihin eikä ruveta höpöttämään jotain köyhien väestöjen vaurastuttamisesta, niin kuin tässä viimeisessä kokouksessa Johannesburgissa. Kyllähän tämä globalisaatio siltä osin vieläkin nostaa aineellista elintasoa ja alentaa elämän tasoa, nehän on aina jyrkässä korrelaatiossa. Silloin globalisaatio tarvitsee entistä enemmän ilmakehän ja merien pilaamista, kun matkustetaan enemmän ja kuljetetaan enemmän ja pitempiä matkoja. Yleensä kaikki kansainvälisyys on turmiollista, ja kaikki liikkuminen jota se edistää ja joka on sen ideana. Ja kun kulttuurit pääsee kiinteään yhteyteen keskenään, niin sehän merkitsee aina köyhtymistä ja yhdenmukaistumista. Yhtenäiskulttuurin termihän on olemassa: se joka näkee paitsi elämän säilymisen, niin myöskin sen kirjavuuden ja moni-ilmeisyyden. Ja perusarvona hän säilyttäisi kansallisuudet sellaisinaan ja kielet, mahdollisimman monien kielten ja murteiden rikkauden. Se edellyttäisi järjestäytymistä eikä suinkaan mitään kansainvälisyyttä, josta tämä yhdenmukaistuminen tulee onnettomana seurauksena. AA: Ydinvoiman lisärakentaminen oli demokraattinen päätös. Mitä siitä ajattelet? PL: Demokratia on, niin kuin olen monesti korostanut, se hirvittävin valtiolli- nen järjestelmä mitä voi kuvitella. Että valta on kansalla, josta ajattelevia ihmisiä on ehkä yksi prosentti. Demokratia on hyvin uusi, sen alkeellinen muoto oli Kreikassa antiikin aikana, Ateenassa lähinnä. Mutta sen jälkeen se on vakiintunut vasta viime vuosisatojen aikana. Se on aivan uusi kokeilu ja osuu, kummallista kyllä, juuri samalle ajalle jolloin tämä elämän luhistuminen ja tuho on tapahtunut. Merkillinen yhteensattuma myöskin, että niissä maissa, joissa on demokratia ja parlamentarismi voimassa, on luonnon tuhoaminen huipussaan. Ja vaikka onkin niin, että samanaikaisuus ei aina merkitse syy-yhteyttä niin kuin jokainen tietää, niin tässä tapauksessa syy-yhteys on varmasti olemassa. Missä kansalla on valta, siellä saamme kaiken toivon heittää. TH: Toisaalta myös esimerkiksi Neuvostoliitossa oli valtavat ympäristötuhot, vaikkei se ollut ainakaan meidän mallisemme demokratia. Pentti Linkola PL: Mutta ne oli häviävän pieniä verrattuna siihen, mitä on Euroopassa ja länsimaissa. Nehän lähtivät siitä, että teollisuuskaupungeissa oli tehtaissa lyhyet piiput. Ja siitä tämä huuto ja haloo ja Reutersin ja länsimaisten tietotoimistojen ja suomalaisten tiedotusvälineiden riemu, koska siellä kaupungit oli saastuneita. Niinkuin pitää ollakin, että jos on joku saastuttava tehdas, niin saasteet lyhyistä piipuista laskeutuu tehtaiden ja siellä työskentelevän väestön niskaan. Länsimaissa piiput on tuolla taivaalla ja teollisuuspaikkakunnan ilma on puhtainta ja laskeumat on ympäristössä. Tosiasiassahan Neuvostoliitto ajoi aivan muita tavoitteita kuin aineellisen elintason nostaminen, ja edelleenkin Venäjällä 95 prosenttia pinta-alasta on aivan neitseellistä. Aroja ja peltoja, joissa ei ole sanottavia ympäristövaurioita. Neuvostoliiton aikana oli vielä koskemattomia metsiä. Nythän niitä Japani ja Suomi, toinen toiselta ja toinen toiselta puolelta ulosmittaa. Neuvostoliiton luhistuessa oli maapallon koskemattomista havumetsistä 70 prosenttia sillä alueella ja Kanadakin oli kaukana jäljessä. Kuolan niemimaalla on hirveä huuto ja haloo siitä, että nikkelikaivosten ja kaivoskaupunkien ympärillä on muutama neliöpeninkulma puuttomaksi myrkyttynyttä, mutta 90 prosenttia on siellä käyneiden luonnontieteilijöiden mukaan kuin jumalan kädestä, tietöntä ja vihreää, koskematonta luontoa. Mutta tämähän on tätä länsimaista tiedonvälitystä ja koskee myös näitä terroristeja. Omat terroristit kuten jääkärit oli vapaustaistelijoita, mutta muut vapaustaistelijat on terroristeja joita koko maailma jahtaa. AA: Mitä mieltä olet ylipäätään tästä niinsanotusta terrorisminvastaisesta sodasta? 3/ Esa Mäkinen

12 PL: Se on tätä lopullista; viimeiset kulttuurit jotka vielä yrittää pitää puoliaan ja säilyttää erikoislaatuaan, tukahdutetaan teknologisella ylivoimalla ja ylivoimaisilla täsmäaseilla. Onhan se hirveän järkyttävää. Jonkinlainen toivonpilkahdus olisi vielä ollut näissä viimeisissä sitkeissä, jotka yrittävät vastustaa länsimaiden tuhotulvaa. Huonostihan niille näyttää käyvän. TH: Nythän on ollut paljon pinnalla geenimanipulaatio ja geeniteknologia. Mitä ajattelet niiden kautta avautuvista tulevaisuudennäkymistä? PL: Tulevaisuudennäkymät on mitkä on. En minä missään tapauksessa länsimaista tiedettä päästäisi vapaaksi monessa muussakaan suhteessa. Ydinfysiikankin harjoittaminen olisi pitänyt kieltää. Semmoinen aate että tieteelle on kaikki sallittua on minusta myöskin väärin ja onnetonta. Jos geeniteknologia parantaa nimenomaan tätä elintarviketuotantoa, se mahdollistaa väestöräjähdyksen jatkumisen ilman että nälkä tulee vastaan. Tulee tietysti kaikki ilman ja merten ja ilmankaasutasapainon järkkymiset, mutta niiden kanssa jollain tavoin eletään tai ainakin pysytään hengissä. Myöskin kasvissyöjien laskelmat, että jos ei syödä lihaa ollenkaan, niin tänne mahtuu niin ja niin monta miljardia ihmistä enemmän, on ihan kauheita ajattelutapoja. EM: Amerikkalainen biologi Julian Simon on esittänyt teesin, että väestönkasvu pitäisi sallia rajattomasti ja sitä pitäisi tukea, koska väestö on loppumaton resurssi, jonka avulla voidaan ratkaista kaikki luontoon ja ihmiskuntaan liittyvät ongelmat. 22 PL: Kaikkia tämmöisiä mielettömyyksiähän harvakseen esiintyy, mutta maailmantiede, ympäristöasioihin pureutuva tiede on sentään verraten aika yksimielistä. Mutta ainahan tietyt yksittäiset tiedemiehet tai filosofit saa ainakin ohimennen äänensä kuuluville ja väittävät ihan mitä tahansa. Onhan sellaisiakin jotka väittää ettei ilmasto ole lämmennyt ollenkaan. Ja että niiden hiilivarojen, jotka aikoinaan ennen elämän alkua ylläpiti ilmakehää joka oli käytännössä pelkkää hiilidioksidia, ja on vuosimiljardien aikana tuonne maaperään sedimentoituneet, käyttäminen ei vaikuta mitään. Tämmöisiä välillä kuulee, mutta mitä tahansa voidaan sanoa. Minä voin sanoa, että aurinko nousee lännestä ja laskee itään, se on nyt sanottu, ja siinä lauselman arvo on sitten mikä se on. Mutta kaikki voidaan sanoa. Kaikki voidaan kääntää päinvastoin ja sieltä pitää vain osata erottaa se mikä on osoitettu toistettavin kokein ja mikä on useimpien tutkijoiden ja tutkimuslaitosten sanoma. Mutta tuossa jonka sinä mainitsit, on minulle aina ollut käsittämätöntä tämä ihmisen arvon korostaminen. Minä en koskaan nähnyt ihmistä muuten kuin että sillä olisi jonkinmoinen erityinen arvo mielenkiintoisena lajina jos se vain olisi harvalukuinen. Mutta kun neuvotellaan siitä, kuinka paljon ihmisiä mahtuu ja kuinka paljon ravintovarat sallii, ollaan jo aivan harhateillä. Semmoinen biosfääri, elonkehä, jossa yksi laji on aivan vallalla, on jo ajatuksena aivan mahdoton minulle. Ja ihminen ei saisi missään tapauksessa kokeilla ylärajojaan, vaan se voisi olla semmoinen harvalukuinen laji, joka jossain pienessä osassa maapalloa loisi joitakin ainutlaatuisia kulttuureja, mutta pääosa elonkehästä olisi muiden lajien käytössä. Mutta ei tällaisia lukumääriä pitäisi olla alkuunkaan. Nehän ei tuo mitään uutta tai olennaista enää lisää nämä lisämiljardit. Se mikä on ihmisessä ainutlaatuista on tietysti kult- tuuri, ihmisen arvo on näissä asioissa joissa se on erilainen kuin muut lajit. Ja nämä on tiede ja taide ja sivistys ja filosofia, tuskinpa mitään muuta. On paljon asioita joissa ihminen ei taas näytä mitään, niin kuin koko urheilu: juoksijana se jää gepardista ja lukemattomista muista jälkeen ja kaikki ihmisen fyysiset suoritukset lukemattomat eläimet ylittää moninkertaisesti. Ja teknisiä laitteita on ainakin periaatteessa monella muullakin eläimellä ja toimeentuloon ja ravinnonhankintaan tähtääviä hienoja järjestelmiä on eläinkunnassa muuallakin. Mutta tuommoisia sieltä ei kyllä pystytä järjestämään kuin perustutkimusta ja taidetta taiteen vuoksi ja sivistystä ja filosofiaa. Mutta ei niihin tarvita miljardeja ihmisiä eikä niihin tarvita tekniikkaakaan ollenkaan. Jotain sähkön valjastamista, joka on jäännöksettömästi ja yksiselitteisesti hirvittävä onnettomuus, ei ole tarvittu ollenkaan. Kaikki nämä inhimillisen kulttuurin parhaat näytöt sekä tieteen, taiteen että filosofian alalta on ajalta ennen sähkön valjastamista, höyrykonetta ja polttomoottoria ja atomiytimen halkaisemista. Nehän ei siis tuoneet mitään merkittävää, mutta niiden ympäristövaikutukset on valtaisat ja päinvastoin hävittävät kulttuurin. TH: Voisitko kertoa kaunokirjallisista mieltymyksistäsi? PL: Juuri tässä tyttäreni kanssa vitsailtiin sitä, että kuinka on mahdollista, että maailmankirjallisuuden huipputeos on juuri Suomessa, ja maailman parhaat sävellykset on juuri suomalaisia. Sibeliuksen sinfoniat ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Ottaen huomioon vielä, että suomalaiset on muuten huomattavan typerä kansa, niin miten on mahdollista että nämä kaksi maailmantaiteen huippua on juuri Suomessa. Mutta kyllä meillä on oman kulttuuripiirin maku, nuo on meille ne huiput. Kirjallisuudessa lähelle tulee ehkä venäläiset klassikot. Dostojevski on niistä varmaan ollut minulle kaikkein suurin, Dostojevskin karamazovit ja idiootit ja muistelmat kuolleesta talosta. Paraikaa minä luen klassikkoa mikä on jäänyt aikaisemmin väliin, Tolstoin Anna Kareninaa. Se ei ole minulla ihan siinä kärjessä, mutta onhan sekin valtavan tarkkaa ja taitavaa ja viisasta ihmiskuvausta, ihmisyhteisön atmosfäärin kuvausta. TH: Sanoit juuri, että vaikka suomalaiset ovat typerä kansa, on Suomessa kuitenkin syntynyt Seitsemän veljeksen kaltainen mestariteos. Onko niin, että suuret kirjailijat ja suuret teokset eivät synny kansan takia vaan kansasta huolimatta? PL: No paremminkin niin, varmasti. Vaikka ne omaa kulttuuripiiriä kuvaa ja siinä elää, mutta onhan se välttämätöntä että kirjallinen aineisto pitää koota omasta kokemuspiiristä. Kyllä minä muutenkin luen kotimaista proosaa paljon. Minulla ei ole mikään kovin omintakeinen maku, ehkä joidenkin kakkos- tai kolmossarjan kirjojen suhteen se saattaa poiketa puoleen ja toiseen vallitsevasta kirjallisuusnäkemyksestä, jos sellaisesta voidaan puhua. Mutta kyllä minulla nämä muutkin suuret kertojat, Joel Lehtonen ja Kianto ja Sillanpää, kyllähän nekin menee minuun täydestä kuin väärä raha. Ja Haanpää, tietysti. Ja riittävän hyviä kirjoja tehdään vieläkin. AA: Erno Paasilinna sanoi sinua yhdeksi parhaista asiaproosan kirjoittajista Suomessa. Millaista on mielestäsi hyvä asiatyyli? 3/

13 24 PL: Minusta sen ainakin täytyisi olla selkeää. Ja se on vaikea tavoite, riippuu tietysti teemasta mistä kirjoittaa. Että jos joku siivooja löytää revittyjä konseptipapereita roskakorista, niin ainakin ymmärtää mitä kirjoittaja tarkoittaa, olkoon sitten mitä mieltä hyvänsä. Ja se ei saisi olla kuivakiskoista, tuollaista harrastus- tai ammattialan slangia täytyy välttää, ja jos sanoille on suomenkielisiä vastineita niin mielellään pitäisi käyttää niitä eikä kreikasta ja latinasta ja muista kielistä johdettuja ilmaisuja. Olen kovasti koettanut sanontaa sekä selkeyttää että terävöittää ja saada sitä sanoisinko värikkääksi, ja toisaalta taas välttää fraaseja ja liian omaperäistä sanontaa. Liian omaperäisiä sanoja kammoksun kaunokirjallisuudessakin, esimerkiksi joku Hans Selo, joka aikanaan loi tämmöistä uuskieltä, tai Anni Sumari esikoiskirjassaan. Siinä pitäisi olla sellainen kohtuus, että käyttää rikasta kieltä muttei mullista kielen rakenteita. Täytyy lähteä kiinnostavasti, ettei lukija heitä lukemista kesken. Kyllähän se on hirveän vaativaa, eikä siinä onnistu koskaan. Jos laatii jotakin esseetä, niin paljonhan minä jo jäsentelyä korjaan ja siirrän virkkeitä ja kappaleita toiseen paikkaan ja parannan sanontaa. Mutta siinä tulee kyllä jokin raja vastaan, sillä jos tämän kanssa vehtaisi loppumattomiin, saisihan sitä aina himpun verran paremmaksi. Jos aikoo tekstin julkaistavaksi, täytyy jossain vaiheessa se itse-editointi lopettaa. Ja sittenhän on tärkeää, että kirjoittamisvaiheessa uskoo itse siihen mitä kirjoittaa, että sillä on joku vaikutus vaikka pohjimmiltaan tietääkin että se vaikutus on koko lailla olematon. Minä tunnen kaunokirjailijoita koko joukon. Silloin kun he kirjoittavat romaania tai esseekokoelmaa, he ovat sitä mieltä, että tämä on maailmankirjallisuuden huippu, joka ajaa Seitsemän veljeksen ja Dostojevskin ohi. Ja se on välttämätöntä, koska kirjoittaminen on niin raskasta ja yksinäistäkin niille, jotka kirjoittaa pitkäkestoista proosaa, että täytyy uskoa sen merkitykseen ja liioitella sitä mielessään. En ole itse tehnyt niin, koska se on aina ollut sivuhomma ammatillisesti, enkä koskaan ole ollut taloudellisesti riippuvainen kirjoittamisesta. Itsekritiikki on ollut aika kovaa, ei niinkään sen suhteen onko teksti riittävän hyvää, vaan pikemminkin sen merkityksen ja vaikutuksen suhteen, ja sillä lailla se ei ole ollut minulle niin vakava asia kuin jollekin oikealle kirjailijalle. AA: Mitä tekisit, jos olisit tällä hetkellä nuori ylioppilas? Tekisitkö jotain elämässäsi toisin? Esa Mäkinen PL: Luulen, että järkeväkin ihminen on ajopuu. Se joka ajattelee asioita, ei mahda sillekään mitään. Predestinoidusti se on silloin pakotettu asioita pohtimaan. Tietysti jos minulla olisi vapaa tahto, niin ainakaan minä en missään nimessä, millään lailla biologiksi tai luonnontutkijaksi tai luonnonystäväksi asettuisi. Menisin valtionarkistoon viidenteen kellarikerrokseen, enkä tulisi koskaan ylös katsomaan edes taivasta enkä savusumuja. Mutta semmoista mahdollisuuttahan ei ole sillä, joka on jotenkin toisenlainen persoonallisuus, että tuskinpa minulla olisi mitään muuta mahdollisuutta kuin sitä luontoa, eläimiä, kasveja, eloyhteisöjä seurata, sitä mikä siitä vielä on jäljellä. Vaikka minä olisin tietysti hirmuisen paljon onnettomammassa asemassa tällä hetkellä kuin mitä olin silloin 40- ja 50-lukujen vaihteessa. Maailma ja Suomikin oli silloin hirveän paljon lähempänä kivikautta kuin tätä hetkeä. Oikeastaan kaikki ratkaiseva on tapahtunut vasta nyt toisen maailmansodan jälkeen. Väestö on yli kaksinkertaistunut niistä ajoista ja ihmisen valtius ja materian käyttö on 20-kertaistunut sinä aikana. Ja jäljet näkyy. 3/

14 Sauli Kristian Huuhtanen Runoja Miksi uskot enemmän tähän päivittäiseen vankeuteen, pakollisten tapahtumien ketjuun jossa eilistä seuraavat tänään ja huominen. Järkeistää, siis hallita? Ja kuitenkin, olet kuin juuri herännyt kärpäsentoukka, syntynyt kahden ikkunalasin väliin, yhä uudestaan heräät aurinkoiseen kevätpäivään. Toinen silmä valoon, toinen varjoon, siinä olet, kivulias on siipien surina ahtaassa tilassa, ihmettelet näitä loistavia kuvia jotka näet mutta et tunne, ne limittyvät kahdesta silmästä yhdeksi kuvaksi jotta olisit kaiken keskipisteessä, jotta voisit ymmärtää että lasin läpi päästäkseen tarvitsee vain sulkea silmät Hetki syvyyksissä On alkuillan hetki, jonka pyhitän kirjaa lukien. Merellä raivoaa myrsky, tuuli katoaa tuuleen. Asutan kalustamatonta taloa, makaan lattialla patjaan uppoutuneena. Jostain kuuluu vaimeaa kolinaa, se hapuilee betonin kantamana kaukaa talon sokkeloista kuin veden takaa, hidastettua ääntä kuin joku koputtaisi upoksissa olevasta aluksesta merkkejä itsestään. Ja minä märkäpukuni kömpelö kala odotan kolmea pitkää ja kolmea lyhyttä merkkiä mutta äänet kohoavat kuin sydämenlyönnit, ne tulevat hitaasti, ne tulevat varmasti ja kuiskaavat: Odota! Älä menetä toivoasi, minä pelastan sinut. Säikähdän, nykäisen narusta ja nousen huoneen kirkkauteen. Kapteenin ryhti putoaa hieman, hän sanoo että ilmataskussa voi selvitä 72 tuntia, sitten loppuu happi. Ylös alas, ylös alas, reelinki ohi viimeisen saaren. Vasta merellä tiedät mitä tuuli on, se tanssittaa puita ja takkeja, 20 m/s ankaraa tanssia allegro molto. Merta täytyy katsoa silmästä silmään, meri on todellinen äiti. Kun tyrskyt vyöryvät, kun vaahtopäät hajoavat (kuin loputonta rakastelua) Ja hän, joka päättää elävistä ja kuolleista tähtää armonsa sinne tänne hylyn ympärille, noukkii yhden kerrallaan, harmaakasvoiset patsaat liukuvat hihnaa pitkin syvyyksiin. Mutta ehkä näin väärin, ehkä kaikki oli ylösalaisin, ehkä ne olivat tikapuut hohtavine hallelujaa-ruumiineen? Tuuli on purjeenkokoinen pastilli, kurkun se raikastaa ja pakkaa keuhkot täyteen tahdot tai et. Hengitä hyistä sohjoa, saakoon meri takaisin meren antimet, meri joka kerran meidät yhdisti. Tähän maisemaan haluaisit piirtyä, siirtymällä maistaisit suolan, antaa tuulen kulkea lävitse, olla yhtä, nähdä jumala jonka ihminen loi omaksi kuvakseen. Mutta kuolleet, heillä ei ole kiirettä, kalat näykkivät heidän silmiään, heidän olemassaolonsa on yhtä todellista kuin heidän elämänsä, rattaiden harras kolina, hevosten hirnunta, aikojen nopeat askeleet. 26 3/

15 Taivas on ankara ja liikkumaton, niin paljon aikaa hehkuvista päivistä. Männyt huojuvat kohti merta, tammi kiljuu loputonta ikävää, radiossa Kirka nuolee kuulijan korvaa. Pihalla nauretaan, katkonaisesti ja epätoivoisesti askelet kaikuvat, ihollasi kuultaa ohutta kirjoitusta. Virtaus itse, havina tuulessa riittää. Taksi kääntyy kadusta vasemmalle, kiihdyttää maiseman pois. Siirtymä vuonna 1942 Pont-à-Mousson, leirin sivustalla metsä, joka laulaa öisin. Paaluissa roikkuvat miehet olkapäät sijoiltaan he valittavat hiljaa kauhistuttavaa ulvontaa sydänyönnä. Yksi kerrallaan he siirtyvät kivun tuolle puolen ja metsän saareke nousee vaivihkaa pilvien joukkoon, miehet ovat vapaat ja metsän lautta ajelehtii myrskyisälle merelle. Pohjois-Atlantti, suuntana Glasgow, rahtilaiva eksynyt saattueesta, toista päivää myrskyn silmässä. Miehistö on tehnyt kaiken voitavan kansilasti huuhtoutunut mereen enää voi vain rukoilla, rukoilla jos muistaa Pimeys, ja aina tarkasti puolen minuutin jälkeen kuului lampusta napsahdus. Katto suojaa pilviltä, matto betonin hyväilyltä. Olen viipynyt, keltaiset tiilet vaahteran varjossa, vaikka koti tästä tuli, suihku vuotaa, pudotessaan pisara antaa metallisen soinnin. Asiat tapahtuvat huomaamatta, hiipien. Sinä olit onnellinen, vihasit pölypunkkeja! Päivä heijastaa viereisen kerrostalon ikkunoista, taivaallinen kirkkaus, etelä molemmin puolin taloa. Juopot kaiteella kuin kanat orrella. Mutta mäen takana on unohtuneiden sirpaleiden metsikkö, kaislojen täyttämälle lahdelle paistaa usein aurinko ja kallion juuressa asuu viileä rauha. Vesitippa puolen minuutin välein suoraan otsaan, sen tiesivät muinaiset kiinalaiset. Jos kovasti tahtoo, tahto muuttuu. Kesäisin piha täyttyi äänistä ja kaukaa kuului kirkonkellojen kalke. äkkiä kaikki on tyyntä, hiljaista meren pinta sulaa tinaa. Hiljaisuus soi kuin nuolen vapauttanut jousi. 28 3/

16 Marja Jalava Rolf Lagerborg 30 Otteita erään oppositiodillen elämästä Lyö ös rumpua rohkeesti, taistottarelle suukko suo, siinä on kaikki tieteily, siinä kirjojen oppi tuo. Rummuta ihmiset unestaan, huomenkelloja soittele. Nuoruudenvoimin eteenpäin astu, korkein tiede se. Rohkeus, konfliktihakuisuus, vakiintuneiden käsitysten radikaali horjuttaminen ja periksiantamattomuus siinä ominaisuuksia, joilla saksalaisrunoilija Heinrich Heine luonnehti 1800-luvun alkupuolella korkeimman tieteen harjoittajia runossaan Tiedettä. Nämä Heinen säkeet filosofi Rolf Lagerborg ( ), Suomen kulttuuri- ja tiede-elämän ikuinen kerettiläinen ja vastarannankiiski, valitsi omaksi tunnuslauseekseen vuonna Valinta oli osuva, sillä juuri Rolf Lagerborgissa jos kenessä akateeminen tutkija yhdistyi saumattomasti yhteiskunnalliseen keskustelijaan ja moraalinuudistajaan. Filosofin velvollisuus oli Lagerborgin mukaan toimia totuuden puhujana ja aikansa omatuntona kapinoitsijan asemassa, joka filosofeille on kuulunut pakanuuden ajoista lähtien. Opettajaansa ja läheistä ystäväänsä Edvard Westermarckia lainaten hän sanoi, ettei meidän tullut moittia totuttuja tapoja vastaan nousevia ihmisiä, vaan sitä, että näitä radikaaleja oli niin perin vähän. Vastuuvapautta ei ollut kenelläkään, mutta erityisesti niiltä, joille oli paljon annettu, myös vaadittiin paljon. Jokainen, joka alistui vaieten vallitseviin epäkohtiin, oli Lagerborgin mielestä itse osasyyllinen näihin vääryyksiin. Rolf Lagerborg anteeksi, kuka?! Rolf Lagerborgin elämä on hyvä esimerkki arvaamattomuudesta, jolla historia toisinaan ihmisiä kohtelee. Nykyään lähes tuntematon Lagerborg oli nimittäin elinaikanaan eräs Suomen kulttuurielämän kiistanalaisimmista ja näkyvimmistä hahmoista, aikansa mediafilosofi ja julkinen eläin, jonka edesottamuksia lehdistö innokkaasti seurasi. Lagerborgin tieteellinen tuotanto sijoittui lähinnä moraalifilosofian, tieteenfilo- sofian, sosiologian ja psykologian alueille. Hänen ansioikseen voidaan lukea muun muassa Friedrich Nietzschen filosofian, Emile Durkheimin sosiologian, behavioristisen psykologian ja freudilaisen psykoanalyysin varhaisimpiin kuuluneet esittelyt maassamme. Tieteellisen tuotantonsa ohella Lagerborg laati populaaritieteellisiä yleisesityksiä, lukemattomia kannanottoja ja kiistakirjoituksia päivänpolttavista aiheista sekä muutaman kaunokirjallisen teoksen. Hän osallistui myös aktiivisesti kulttuuriradikaalin Euterpe-lehden toimitustyöhön, uskonnonvapauden puolesta kamppailleen Prometheus-yhdistyksen toimintaan sekä sukupuolimoraalista 1900-luvun alussa käytyyn kiivaaseen väittelyyn. Käytännössä Lagerborg uudisti moraalikäsityksiä vuonna 1903 Viipurin raastuvanoikeudessa solmimallaan tuomioistuinavioliitolla, jolla hän protestoi näyttävästi kirkollista vihkimispakkoa vastaan. Lagerborgille modernius merkitsi lupausta vapaudesta. Hän sisällytti ihmissuvun koko historian sanoihin yksilön vapautuminen uskoen, että yksilö oli kohokohta ja päämäärä, jota kohti yhteiskunnallinen kehitys on kulkemassa. Lagerborgin aatteelliseksi viitekehykseksi vakiintui tanskalaisintellektuelli Georg Brandesin esittelemä aristokraattinen radikalismi, jota Lagerborg höysti Durkheimin sosiologiasta omaksumillaan käsityksillä. Lagerborgin individualismiin yhdistyi vaatimus yhteiskunnan materiaalisen perustan järjestämisestä siten, että jokaisen ihmisen henkiset kasvumahdollisuudet tulivat turvatuiksi. Yksilönvapaus ei hänelle ollut pelkkää abstraktia puhetta, vaan hänen ehdotuksiaan progressiivisesta verotuksesta ja lapsilisän kaltaisista tulonsiirroista voi jopa pitää eräänlaisena Rolf Lagerborg hyvinvointivaltiomallin esiasteena. Poliittisesti Lagerborg edusti lähinnä vapaamielistä oikeistoa tai maltillista vasemmistoa. Henkisenä kotimaanaan hän piti Ranskaa. Ranskalainen valistusfilosofia, vapaa-ajattelu, tieteellinen positivismi ja sosiologia olivat leimaa-antavia piirteitä hänen ajattelulleen. Suhteessa 1900-luvun alun suomalaiseen valtavirtaan Rolf Lagerborg edusti omintakeista, epäkansallista poikkeusta. Kollektivistisen kansallisajattelun ja yhtä mieltä ja yhtä kieltä vaatineen suomalaisuusliikkeen esiinmarssissa kosmopoliittinen, yläluokkainen, ruotsinkielinen ja -mielinen, ranskalaisen valistuksen radikaaleimmasta perinnöstä ammentava Lagerborg oli ikuinen vastavirtaan kulkija. On tuskin liioittelua sanoa, että nationalistisen ja kristillis-idealistisen valtakulttuurin vastustamisesta muodostui hänelle elinikäinen tehtävä ja itseisarvo jopa siinä määrin, että eräät hänen ystävänsä ni- 3/

17 mittivät häntä oppositiodilleksi. Kuvaava on Rafael Karstenin parahdus, kun Lagerborg vuonna 1909 vaati suvaitsevaisuutta korostaneessa Prometheus-yhdistyksessä jumalanpilkkaa sallituksi taistelukeinoksi uskonnollista taantumusta vastaan: Jumala varjelkoon meitä ystäviltämme, vihollisten kanssa tulemme kyllä itsekin toimeen! Ruodusta poikkeamisella oli myös hintansa. Suomalaisen tieteen kentällä Lagerborgin kohtalona oli toistuvasti tulla sivuutetuksi tai suorastaan avoimesti torjutuksi asiantila, jota Lagerborgin itsetietoinen, äkkipikainen ja kärjistyksiin taipuvainen luonteenlaatu ei ainakaan parantanut. Esimerkiksi Lagerborgin vuosina 1899 ja 1900 hylättyjen väitöskirjojen kohtalo oli sinetöity jo esipuheissa, joista ensiksi mainitussa Lagerborg muun muassa ilmoitti työnsä olevan alitajuisen lapsi, kirjoitettu matkalaukkukirjaston ja muistiinpanojen pohjalta hotellihuoneissa ja junavaunuissa alle kuuden viikon ajassa. Kuten vanhemman polven kansallismielinen kasvatustieteilijä Waldemar Ruin totesi, Lagerborgin väitöskirja ei kenties sinällään ollut hylättävä, mutta kirjoittaja oli osoittanut sellaista ylimielisyyttä, jota ei voida hyväksyä, ja tarvitsee siten hyvinkin näpäytyksen. Ironista kyllä, Lagerborg saavutti vuonna 1903 väitöskirjansa ranskankielisellä versiolla tohtorin arvon Pariisin arvostetussa Sorbonnen yliopistossa, vieläpä parhaalla mahdollisella arvosanalla. 32 Keskeisin syy Lagerborgin marginalisoitumiseen Suomessa oli kuitenkin hänen tieteellisen tuotantonsa ja yhteiskunnallisten kannanottojensa radikaalisuudessa. Esimerkkinä mainittakoon hänen psykologian alalla edustamansa ääribehaviorismi, jota hän itse kutsui eräänlaiseksi sielutieteelliseksi bolsevismiksi. Siinä koko inhimillinen sielunelämä palautettiin ruumiillisiksi tapahtumasarjoiksi, joissa ulkoiset ärsykkeet muuntuivat hermostollisten ja aineenvaihdunnallisten muutosten kautta reaktioiksi. Tässä ihmiskäsityksessä ei ollut sijaa ihmismielen aktiivisuudelle tai metafyysiselle tahdonvapaudelle. Pois joutivat myös sielun, tajunnan ja minuuden (jaget) kaltaiset apukäsitteet, jotka Lagerborgin mukaan olivat vain primitiivisen, luonnon elollistamiseen taipuvaisen ajattelun tuotteita. Kun Lagerborg psykologisten teorioidensa pohjalta esitti muun muassa Jeesuksen kärsineen teomegalomaniasta, itsensä jumalallistavasta suuruudenhulluudesta, ja kristinuskon olevan siten perustaltaan uskonnoksi ylennettyä mielisairautta, ei liene ihme, että erityisesti kristilliset yliopistomiehet vastustivat viimeiseen saakka Lagerborgin akateemisten opinnäytteiden hyväksymistä ja viransaantia. Lopullinen välienselvittely Lagerborgin ja Helsingin yliopiston välillä käytiin kevättalvella 1931, jolloin yliopistoa lähes 30 vuotta palvelleelle Lagerborgille vihdoin esitettiin ylimääräistä henkilökohtaista professuuria. Tällöin tilannetta kuumensi Lagerborgin Aftonbladetille Ruotsissa antama haastattelu, jossa hän arvosteli äärioikeistolaista Lapuan liikettä, kiihkoisänmaallisuutta ja pohjalaista kansanluonnetta. Poliittisesti räjähdysherkässä ilmapiirissä Lagerborgin kielteisten kommenttien väitettiin olevan anteeksiantamaton rikos isänmaata vastaan, mistä johtuen hänen urastaan yliopisto-opettajana haluttiin tehdä loppu. Ääriainesten harjoittama painostus johtikin tulokseen, sillä lapualaismyönteinen presidentti Svinhufvud peruutti Lagerborgin nimityksen vedoten pula-ajan ta- 3/ Albrecht Dürer: Ratsastaja (1496)

18 loudellisiin vaikeuksiin. Kun eduskunta kuitenkin oli jo ehtinyt myöntää virkaan tarvittavat varat, olivat todelliset syyt ilmiselvästi poliittisia. Lagerborgin akateemisen uran huipentumaksi jäi lopulta Åbo Akademin filosofian oppituoli, jonka hän vuonna 1933 peri ystävältään Edvard Westermarckilta. Tällöin ikinuori filosofi-lapsi oli jo 59- vuotias eikä siten ehtinyt luomaan mitään omaa lagerborgilaista koulukuntaa. Lagerborgin kuoleman jälkeen hänen elämäntyönsä on suurelta osin vaipunut unohduksiin eikä hänen elämästään tai tuotannostaan ole tehty yhtään kattavaa erikoistutkimusta tai elämäkertateosta. Marginaalisuus ei kuitenkaan ole merkityksettömyyden synonyymi. Samanaikaisesti kun suomalaisen historiantutkimuksen asema kansallisvaltion hovitieteenä on aiheellisesti kyseenalaistunut, ovat myös tutkijat kiinnostuneet aiheista, joilla aiemmin ei katsottu olevan mitään valtiollista tai kansallista arvoa. Kun menneisyyden aito moniarvoisuus tunnustetaan, saavat myös hävinneet, marginaaliset ja syrjään sysätyt ihmiset ja ilmiöt äänen. Tästä näkökulmasta Rolf Lagerborgin kaltaiset oppositiodillet ovat erityisen kiitollisia tutkimuskohteita, sillä heidän lietsomansa julkiset kiistat toimivat risteysasemina, joissa aikakauden mitä erilaisimmat vastakohtaisuudet kohtasivat. Rolf Lagerborg ei kuitenkaan ole merkittävä yksinomaan aikakautensa ilmentäjänä, vaan hänellä on myös itseisarvoa esseistinä ja äidinkielensä ruotsin häikäisevänä tyylitaiturina. Paradoksaalista kyllä, Lagerborgin kielellinen lahjakkuus on sekin saattanut toimia häntä vastaan, sillä 34 hänen hengentuotteistaan nauttiminen edellyttää niiden korkean kielellisen tason vuoksi lukijalta keskimääräistä parempaa ruotsin taitoa. Siten ne ovat valtaosin jääneet pienen piirin iloksi suomeksi niitä ei sattuneesta syystä ole vuosikymmenten varrella käännetty kuin muutama. Kun Kerberos ja Aleksi Ahtola nyt tarjoavat suomenkieliselle lukijakunnalle mahdollisuuden tutustua Lagerborgiin omalla äidinkielellään, voi tätä kliseenomaisuuden uhalla kutsua kulttuuriteoksi. Filosofi ja nainen Vaikka Rolf Lagerborgin tuotanto on mittava, siitä löytyy tiettyjä teemoja, joihin hän pitkän elämänsä aikana toistuvasti palasi. Yksi tällainen kestosuosikki on kysymys sukupuolten välisestä suhteesta aihe, jota myös Aleksi Ahtolan Kerberokseen valitsema essee Xantippa (1928) käsittelee. Sukupuolikysymys oli teema, joka luvun alussa teki Lagerborgin tunnetuksi myös suuren yleisön keskuudessa. Lagerborgin vapaata rakkautta ja naisen vapautta julistaneen seksuaaliradikalismin kausi oli lyhyt, mutta sitäkin näkyvämpi, sillä hänen provosoimansa väittely levisi kaikkiin suomalaisen sivistyneistön tärkeimpiin äänitorviin, siihen osallistui suuri joukko aikansa huomattavimpia mielipidevaikuttajia ja sitä kommentoitiin niin työväen- kuin maakuntalehdissäkin. Vaikka Lagerborg leimattiin julkisuudessa yläluokkaiseksi elostelijaksi ja hillittömän lihan evankeliumin saarnamieheksi, vapaa rakkaus merkitsi hänelle lähinnä prostituution ja kaksinaismoraalin vastustamista, esiaviollisten sukupuoli- suhteiden hyväksymistä myös yläluokkaisille naisille sekä yleisemmin naisten yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman parantamista. Vapaaehtoista sitoutumista, yksilönvapautta ja henkilökohtaisia tunteita korostaessaan se oli kiinteässä yhteydessä Lagerborgin yleisempään maailmankatsomukseen, jossa sääty-yhteiskunnasta periytynyt hierarkkinen ulkoisten pakkojen ja kyselemättömän alistumisen järjestelmä haluttiin korvata vapaaehtoisilla valinnoilla ja itse valituilla sitoumuksilla. Lagerborgille yksilökeskeisyys oli aidon yhteisöllisyyden ja todellisen eettisyyden edellytys, sillä hänen näkökulmastaan ihminen oli teoistaan vastuussa vain silloin, kun hänellä oli ollut mahdollisuus aidosti vaikuttaa valintoihinsa ja toimia myös toisin. Radikaalisuudestaan huolimatta Lagerborgilla oli kuitenkin suuria vaikeuksia soveltaa periaatteitaan omaan yksityiselämäänsä. Vaikka Lagerborg puolusti julkisuudessa esimerkiksi naisten oikeutta työhön ja omaan uraan, hänen oma avioliittonsa oli ainakin päällisin puolin suoranainen Marxin ja Engelsin pilkkaaman pyhän perheen ruumiillistuma. Kun Lagerborg keskittyi tieteelliseen työhönsä, esiintyi julkisuudessa ja matkusteli lähes vuosittain opintomatkoilla ympäri Eurooppaa, hänen vaimonsa Elna hoiti kodin yksityisyydessä lapset ja kantoi vastuun taloudenpidosta. Kirjeissään ilmeisen itsekeskeiselle ja lähes sairaalloisen mustasukkaiselle miehelleen hän vakuutteli, että yritti aina olla läsnä, kun tarvitset minua ja pitää itseni poissa, kun työrauhaasi ei saa häiritä. Vuonna 1909 Elna Lagerborg jopa lähetettiin lääkärin määräyksestä maalle lepäämään, sillä hän oli vajaassa neljässä ja puolessa vuodessa synnyttänyt viisi lasta. Syynä kiivaaseen tahtiin oli Rolf Lagerborgin halu saada itselleen miespuolisia perillisiä. Jokaisen tyttären syntymä oli hänelle katkera pettymys, raskas kohtalo, jopa suoranainen sukukirous. Lagerborgin naiskäsitystä ei myöskään yleisemmällä tasolla voida pitää erityisen edistyksellisenä. Pohjimmiltaan se oli tukevasti ankkuroitunut 1800-luvun poroporvarilliseen olemusoppiin, joka piti miestä ja naista perustavalla, suorastaan kosmisella tavalla erilaisina ja vastakohtaisina olentoina. Kuten Lagerborg asian ilmaisi, mies ja nainen olivat ikään kuin sähköisen voimakentän vastakkaiset navat, joiden samankaltaistumisen myötä raukesi myös niiden välinen jännite. Mihinkään tasa-arvoiseen toveriavioliittoon hän ei uskonut, vaan naisen tuli pysyä ikuisesti-naisellisena (evigt-kvinnliga), kissamaisen ovelana ja saavuttamattomana, uskonnon kaltaisena mysteerinä, jota 3/ Albrecht Dürer: Omakuva (1484)

19 Albrecht Dürer: Tutkielma päästä (1521) mies ei koskaan voinut ymmärtää ja jota juuri sen vuoksi palvoi. Stereotyyppisten sukupuolimallien kyseenalaistamaton hyväksyminen käy ilmi jo Xantippan perusasetelmasta, jossa vastakkain ovat filosofi ja nainen. Lähtökohtainen oletus siis on, ettei filosofi voi olla kuin miespuolinen eikä viime kädessä toisenlainen mies kuin Lagerborg itse. Tekisimme kuitenkin Rolf Lagerborgille vääryyttä, jos lukisimme Xantippaa pelkkänä vanhentuneen, jopa esitysajankohtaansa nähden taantumuksellisen sukupuolikäsityksen ilmentymänä. Oltiinpa Sokrateen henkilöhahmoon ja yksityiselämään liittyvistä spekulaatioista feministisen teorian tai lähdekritiikin näkökulmasta mitä mieltä tahansa, ansiokasta on, että juuri tämä puoli filosofin elämästä on Lagerborgin huomion keskipisteenä. Kiinnittäessään huomionsa arkeen, avioliiton sisäisiin valtasuhteisiin ja tapoihin, joilla nainen ja mies rakentuvat toisiinsa vastavuoroisessa ja vastakkaisessa suhteessa, hän tulee toimineeksi jopa eräänlaisena nais- ja perhehistorian varhaisena pioneerina. Kokonaisuudessaan Xantippa och annat om Man och Hustru -teos on omistettu Elna Lagerborgille pariskunnan hopeatuomioistuinhääpäivän kunniaksi parempien lahjojen puutteessa. Sellaisena se on omintakeinen rakkaudenosoitus, kenties jopa anteeksipyyntö puolisolle, jonka elämä oman Sokrateensa rinnalla ei epäilemättä ollut helppoa. Se on syvästi henkilökohtainen tilitys, joka kuten Rolf Lagerborgin persoona yleensäkin sekä ihastuttaa että vihastuttaa. 36 Mielessä sopii myös pitää se, että Xantippan pohjavire on itseironinen. Itseään kaunistelematta, Sokrateen maksiimia tunne itsesi seuraten Lagerborg marssittaa parrasvaloihin surkuhupaisan filosofihahmon, joka ei ymmärrä mitään sen paremmin rahasta ja vallasta kuin perheen- tai taloudenhoidostakaan. Useimmiten tämä B-luokan uros on myös huono rakastaja ja ikävystyttävä aviomies, joka ei pysty olemaan uskollinen sekä tutkimukselleen että vaimolleen. Xantippan kohtalo onkin siten Lagerborgin mukaan varoittava esimerkki kaikille elämäniloisille nuorille naisille siitä, mihin filosofin kanssa avioituminen johtaa. Ostan kirjoja filosofiaa, teologiaa, historiaa, politiikkaa, kauno- ja tietokirjallisuutta, salapoliisiromaaneja ym. Humanistis-teologinen opiskelija-antikvariaatti SEPPO HILTUNEN KY Sofiankatu 6 C, Helsinki (Senaatin- ja Kauppatorin välissä) Puh Avoinna ark. klo 11 18, la 9 14 SUKUPERINNE VUODESTA /

20 Rolf Lagerborg (suomentanut Aleksi Ahtola) Xantippa Jos olisin saanut tahtoni lävitse mutta koskapa filosofi sen saa avioliitossa? olisi viimeisin tyttölapseni saanut nimensä Xantippan mukaan. Aina hän on vanginnut mielenkiintoni väärinymmärrettynä ja loukattuna naisena sekä säälittävänä filosofin vaimona. Mutta myös parannuskeinona epäsovun uhkaa vastaan. Turvautuminen ajattelemalla Sokratesta auttaa hyvin, kun on halua sanoa vastaan säyseän vaikenemisen sijasta. Vahvempi tulee hänestä, joka on rauhallinen ja lempeä. Juuri tämän vuoksi oli villi Xantippa tuskin vahvempi. Hän on voinut olla hiukan kiihkeä verrattuna useimpiin muihin, mutta niin ei voi ajatella hänestä, mikäli lähemmin tuntee Sokrateen hänen esimerkkinsä tarjoaa tilaisuuden tuntea itsensä. Oman omatuntonsa tutkiminen Sokrateen vaimosta lukiessa tarjoaa mahdollisuuden pelastaa hänen kunniansa, sillä on epätodennäköistä, että Xantippa oli ilkeä ja teki miehensä onnettomaksi. 38 Ennen kuin rekonstruoi Xantippan ja Sokrateen rakkaustarinan, on tärkeää huomata, että filosofeilla on vaikeaa saada itselleen vaimo. Käsitelkäämme ainoastaan uudempia: Spencer tuli lyödyksi laudalta, Stuart Millin vaimo sanoi itsensä irti palveltuaan tätä 20 vuotta, Comte ei saanut koskaan rakastettuaan ja Rousseau ainoastaan taloudenhoitajansa monen oppineen miehen kohtalo. Filosofi on useimmiten huono rakastaja: kiittämätön, sisäänpäinkääntynyt, hämmentynyt, vähän elinkelpoinen, ei sellainen A-eläin, jonka nainen haluaa saada; hän suojelee itseään vaistomaisesti, eikä ainoastaan omasta näkökulmastaan, vaan myös jälkeläisten. Filosofit lohduttautuvat mielellään naisten suvun pahuuksilla. Näin on ollut ammoisista ajoista alkaen: kun ihmeteltiin, mitä varten Demokritos, joka itse oli hyvin suurikokoinen, otti itselleen pienen vaimon, sanoi hän, että hän tarpeellisesta pahasta valitsi pienimmän mahdollisen. Myös Platon kokee, että avioliitto nöyryyttää ja halventaa erityisesti filosofin. Hänen vaimoaan harmistuttaa, että mies ei tienaa rahaa, eikä myöskään sekaannu politiikkaan eikä sen tähden kuulu hallitseviin: hän ylläpitää valitusvir- siä, että kaikilla muilla naisilla on paremmin, että mies olisi innoton hänen valintaansa ja ajattelisi vain itseään ja omaansa. Samaa tarkoitti Paavali: Naimaton mies huolehtii siitä, mikä on Herran, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisista, kuinka olisi vaimolleen mieliksi. Ja kauan ennen apostolin kehotusta julisti Theophrastos, että vaimo oli miehen toimien tiellä: naiset vaativat kalliita vaatteita, koruja ja kaikenlaista ylellisyyttä; ja kiduttavat yöt ja päivät puheella ystävättärien puvuista ja roskajutuista. Filosofi ei voi samalla uskollisuudella palvella sekä tutkimusta että vaimoa. Ja tullessamme meidän päiviämme kohti, löydämme Schopenhauerilta vieläkin myrkyllisempiä varoituksia; ja hän vetoaa lempeään Xantippaan esimerkkinä, kuinka kaikkina aikoina filosofille käy avioliitossa. Mutta sydäntä filosofin vaimolle tämä pilkkaaja ei anna. Mies, joka asian olemuksen takia laiminlyö materiaaliset seikat, menee ylös abstrakteihin käsitteisiin ja jättää vaimon puutteessa hoitamaan käytännön vastuuta ja huolia eikö hän olisi kodin kannalta huonompi kuin joku pippurinen noita-akka. Ulkoisen omaisuuden tilalla on filosofin vaimolla kaksinkertainen lasti; ilo saada osa erakon ajatusmaailmasta ei herätä vaatimusta läsnäolosta, jonka naisluonto vaatii. Xantippan vaivat ja kunnian näemme vilaukselta. Kun hän meni naimisiin alempiarvoisen huoltajansa kanssa oli hän tuskin 20-vuotias; Sokrates oli 30 vuotta vanhempi. Kun Sokrates 70-vuotiaana vapaaehtoisesti tyhjensi myrkkymaljan, ei häntä juuri harmittanut, arvostelee muinainen pilkkakirves, koska tuskien lievittämiseksi oli heillä nimittäin 20-vuotias poika, parivuotias lapsukainen ja sylilapsi. Köyhyydessä ja uhrauksin oli Xantippa kaikkina näinä vuosina hoitanut heidän vaatimatonta maatilaansa, joka oli heidän ainoa tulonlähteensä. Sokrates ainoastaan vetelehti: kivenhakkaajan ammatin hän oli jättänyt kauan ennen avioliittoaan. Hän käyskenteli turuilla ja toreilla, ja esiintyi kuin vapaaehtoinen sielunhoitaja niiden kanssa, joilla oli aikaa hänen kysymyksilleen, tai sitten hän pohdiskeli itsekseen. Hänen elämäntapansa rajoittuivat kaikista vaatimattomimpaan: paljain jaloin kulki hän ympäriinsä nukkavierussa talviviitassaan, tyytyi leipään ja oliiveihin ja muuhun yksinkertaisimpaan ravintoon tai söi aina tervetulleena kuokkavieraana jonkun rikkaan ystävänsä luona. Hän oli yleisesti tunnettu ja pidetty erikoisena persoonallisuutena, ihailtu huumorintajunsa ja terävyytensä takia, kunnioitettu totuudenpuhujana, mutta myös monen osoittelema villitsijänä ja heittiönä. Ja hänen vaimonsa tuskinpa löysi kompensaatiota miehensä juhlittuna olemisesta niin epäilyttävän, raskaan naurettavana olemisen loisteessa se tapahtui. Kuuluisuutta jälkimaailman silmissä ei Xantippa ajatellut, yhtä vähän kuin muutkaan naiset, joiden koppavuuden hän sai kokea. Ja pahinta naisellisen turhamaisuuden kannalta oli, että Sokrates oli ruma: niin ruma, että hänen rumuudestaan vitsailtiin kaupungilla. Itse hän hassutteli ulkonäkönsä kustannuksella: vain se, joka oli hyödyllistä ja tarkoituksenmukaista ansaitsi tulla kutsutuksi kauniiksi, opetti hän. Hänen silmänsä olivat ulkonevat, niin että ne pystyivät katselemaan joka puolelle; ja hänen nenänsä oli kuopalle painunut pystynenä, niin että avoimet nenäreiät pystyivät paremmin saamaan ilmaa kuin muiden; eikä myöskään nenän selkä ollut tiellä, mikäli hän halusi katsel- 3/