Raportti Brasilian työharjoittelusta kesällä 2005

Transkriptio

1 Heikki Huotari Oulun yliopisto Raportti Brasilian työharjoittelusta kesällä 2005 Kesäharjoittelu Telêmaco Borbassa Klabinin paperitehtaalla oli minulle henkilökohtaisesti todella antoisa kokemus. Kirjoittelen nyt kesän kulusta ja käytännön asioista matkaan liittyen, ja toivon tämän toimivan kannustimena seuraaville lähtijöille. Älkää lukeko vain alkua ja jättäkö siihen, koska alussa olivat suurimmat hankaluudet ja haluan niistäkin kirjoittaa ihan sen vuoksi, että tästä raportista olisi mahdollisimman paljon hyötyä ja asiat eivät tulisi yllätyksenä. Matkasta kokonaisuutena vaikeuksia oli kuitenkin vain hyvin vähän ja suurin osa oli todella mukavaa aikaa. Ei tästä matkasta saa negatiivista kokemusta tekemälläkään! Valintapäätöksen jälkeen oli edessä oli kaikenlaista pientä kivaa ennen matkaan lähtöä, kuten viisumiasioista kyselemistä Brasilian Suomen lähetystöstä (itse en ollut sinne ollenkaan yhteydessä, vaan toinen lähtijöistä, kauniimman sukupuolen edustaja, hoiti rutiininomaisesti vanhoista kokemuksista oppineena viisumeihin liittyvät kyselyt). Edellisen kesän tapaan viisumia ei tarvittu, vain kirjallinen vakuutus PI-yhdistykseltä ja Brasilian työnantajalta, että kyseessä on työharjoittelu, josta ei varsinaista palkkaa makseta (todistuksessa oli maininta taskurahan maksamisesta, mutta nämä kyseiset paperit eivät loppujen lopuksi pahemmin tullimiehiä paikan päällä kiinnostaneet) sekä passi. Lennot on hyvä varata ihan hyvissä ajoin, niin pian kun Brasilian päästä varsinaiset työnaloituspäivämäärät selviävät. Itse käytin STA Travelsin opiskelijahintaisia lentoja, joiden varaaminen oli kohtalaisen kivutonta ensin netistä aikatauluja katseltuani (mitä nyt puhelinvaihteessa oli tavallisesti sellainen jono, että kannattaa soittaessa ottaa mukava asento ja varata kivaa lukemista toiseen käteen, jos tilanne on säilynyt samanlaisena). Lisäksi PI maksoi matkavakuutuksen ja tarpeelliset rokotukset, jotka kannattaa myös hyvissä ajoin ennen lähtöä hankkia. Kesäkuun alussa sitten lennähdin Brasiliaan (matka kesti pysähdyksineen ja koneenvaihtoineen n. 23 tuntia + parin-kolmen tunnin automatka Telêmaco Borbaan). Välittömästi paikan päällä huomasin tosiasian, joka onneksi olikin tiedossani ennen lähtöä, eli edes Curitiban lentokentällä en löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi muutamaa sanaa enemmän puhunut englantia. Olin lukenut espanjaa kaksi vuotta ennen matkaan lähtöäni, mutta alussa se ei auttanut minua juuri ollenkaan, mikä oli itselleni vähän yllätys. Vaikka portugalin kielioppi ja hyvin monet sanat ovat lähellä espanjaa, ääntäminen onkin sitten aivan eri juttu. Jos jotain suosittelen hyvin lämpimästi (jopa aika kuumasti), niin kannattaa opetella Brasilian portugalia ennen lähtöä keskittyen varsinkin lausumiseen ja kuullun ymmärtämiseen. Kynnys sopeutua töihin ja paikalliseen elämään laskee todella huomattavasti. Itse osasin portugalia himpun verran lausumisohjeita ja kielioppia lukeneena, ja arvelin kohtuu kivuttomasti pärjäileväni, koska minulle kerrottiin tehtaalla olevien insinöörien puhuvan suurilta osin englantia ja näin ollen silläkin kuulemma pärjäisi. Lentokentältä majapaikkaan matkatessani mieleen alkoi hiipiä epäilys, että onkohan asia sittenkään näin yksinkertainen. Minua kuljettanut taksikuski ja hänen mukanaan ollut Klabinin työntekijä eivät käytännössä puhuneet englantia. Hotelliin minua ensimmäisinä vastaan saapuneet työntekijät olivat ilmeisesti jostain kuulleet, että puhuisin kohtuullisen hyvin portugalia ja henkilöstöosaston nainen (Rosilda, johon aikaisemmin olin ennen lähtöäni ollut yhteydessä) näkyi sanovan miehelleen, että eihän tämä puhu juuri mitään ja oli silminnähden ihmeissään. Siinä oli sellainen mietintäpiste, että mihinkähän sitä on tullut sotkeuduttua ja tuleekohan tästä mitään, jos muidenkin odotukset ovat samalla tasolla.

2 No, alku aina hankalaa. Yön yli nukuttuani tapasin yhteyshenkilöni Guaracyn, joka oli laadunvarmistuksen osaston johtaja ja puhui todella hyvää englantia, joten pääsin viimein ensimmäistä kertaa kommunikoimaan aivan oikeasti jonkun kanssa. Kävimme pyöräilemässä Harmonian (paikka, missä ensimmäinen hotellini sijaitsi, ja mikä oli tavallaan eristetty insinöörien ja muiden "ylempien" työntekijöiden asuinalueeksi) välittömässä läheisyydessä olevassa metsässä. Guaracy oli harrastanut pyöräilyä jo kauan ja sen huomasi välillä vauhdista millä ajoimme pitkin mutkaisia ja mäkisiä metsäteitä. Ilman matkavakuutusta olisin saattanut hieman huolestua joissakin kohdin, mutta hauskaa oli. Kävimme suojellulla metsäalueella olevassa luonnonpuistossa, jossa oli häkeissä lähimetsistä löytyviä eläinlajeja hoidettavina sekä täytettyjä eläimiä opetusrakennuksessa. Tämä pieni reissu rentoutti mukavasti mieleni ennen varsinaista töiden alkua. Maanantai-aamuna Rosilda tuli hakemaan minut autollaan hotellilta (siinä vaiheessa hän näki sen ilmeisesti parhaaksi, kun kommunikointimme oli sujunut miten oli) ja kyyditsi muutaman sadan metrin matkan päähän tehtaalle. Hän kävi kanssani kuittaamassa turvavarusteet ja opasti minut tutkimuksen & tuotekehityksen toimistoon, esitteli minulle toimistossa olevat ihmiset ja toivotti minulle onnea. Hupsista. Sihteeri, jonka kanssa alun käytännön asiat tulisi hoitaa, ei tuntunut englantia puhuvan. Mitäs minä tästä masentumaan, istuin ja odottelin, kunnes osaston johtaja Osvaldo tuli paikalle ja kutsui minut juttusilleen. Hän puhui englantia ja hän halusi tietää mitä haluaisin harjoittelultani, haluaisinko ehkä keskittyä yhteen tehtaan osa-alueista vai haluaisinko nähdä koko tehtaan vai mitä mielessäni mahtoi olla? Edellisenä vuonna Suomesta oli paikalla ollut Kaisa-niminen tyttönen ja hän oli saapastellut jonkin ajan kuluttua pelkkänä turistina oloon kyllästyneenä johtajan toimistoon ja vaatinut oikeita, vastuullisia töitä. Tämän johdosta Guaracylla oli ilmeisesti käsitys, että minä olisin samanlaisista hommista myös kiinnostunut ja hän oli viikonloppuna syömässä käydessämme puhunut laittamisesta minut tutkimusosastolle: "Siellä on monia projekteja meneillään, voit varmaan olla avuksi jossain niistä." Minulla oli kuitenkin työkokemusta paperiteollisuudesta huomattavasti vähemmän kuin kollegallani ja olinkin enemmän kiinnostunut kokonaisuudesta kuin johonkin tiettyyn kapeaan asiaan paneutumisesta. Minulla oli alla vain yksi kesä paperitehtaalla ennen reissua ja sekin aivan tavallisista työntekijän tehtävistä mekaanisen massan valmistuksessa. En ollut ennen kemiallisen massan valmistukseen päässyt käytännön kautta perehtymään ja kerroinkin haluavani tutustua kaikkiin tehtaan olennaisiin toimintoihin voidakseni sitten myöhemmin vertailla eroja Suomen ja Brasilian välillä eri käytännöissä. Hän sanoi tekevänsä minulle aikataulun kesän (heidän talvensa) ajaksi ja sen jälkeen palasin koneeni ääreen ihmettelemään. Ensimmäinen viikko meni käytännössä netissä todella intensiiviseen portugalin opiskeluun, koska ymmärsin tarvitsevani kieltä jonkin verran joka tapauksessa ja mitä enemmän, sitä parempi. Aikaa näytti olevan ja kukaan ei mitään näyttänyt minusta haluavan, niin ajattelin käyttää aikani hyödyksi ja jälkeenpäin osoittautui, että ei todellakaan hukkaan mennyt. Toimistossakin paljastui, että siellä oleskeleva harjoittelijatyttö puhui aivan hyvää englantia, asia vain pysyi salassa aika pitkään, kun hän vähän ujosteli sen käyttöä. Häntä sitten käytinkin alkuajat tärkeänä tiedonlähteenäni monissa elämän keskeisissä asioissa, kuten "Missä on vessa?", "Miten ruokalan lippusysteemi toimii?", "Mistä löytyy tällainen ja tällainen komento Wordissa?" (ohjelmat olivat portugaliksi, kuinkas muuten :) Ensimmäisen viikon jälkeen sain aikataulun, jonka mukaan kesäni oli tarkoitus edetä. Kullekin osastolle oli määrätty oma vastuuhenkilönsä ja päivät, mitä tutustumiseen oli käytettävissä. Ensimmäiseksi minut laitettiin tutustumaan ja tekemään paperin ja massan testausta eri testin muodossa. Laboratorioissa minua opasti Gilberto, joka yllätys yllätys, ei puhunut lainkaan englantia. Testien ollessa minulle tuiki tuntemattomia ennestään ei liene mikään yllätys, että aikataulun alkupäälle tapahtui pieni venähtäminen molempien otsasuonien pullottaessa samalla, kun toinen selostaa teknisin termein testien tekemistä ja toinen yrittää ymmärtää. Täytyy myöntää, että ikinä en ole niin selkä seinää vasten ollut minkään kielen kanssa enkä luultavasti tule olemaankaan

3 kuin hänen kanssaan portugalia hangatessani. Mutta kappas kummaa, aikansa sorvailtuamme aloin pikkuhiljaa päästä termeistä jyvälle ja homma alkoi luistamaan. Yhtäkkiä alkoi tuntua, että eihän tämä niin vaikeata olekaan. Vaikka keskustelun taso ei niin häikäissytkään, niin tärkeimmät asiat sai kuitenkin jo kiertelemällä selville ja jonkinlaista sosiaalista jutusteluakin pääsi syntymään. Korostan eristyisesti, että kaikki tehtaalla olivat alusta lähtien erittäin ystävällisiä ja auttavaisia, eikä kukaan menettänyt malttiaan ei sitten millään, vaikka alussa monesti oli aikamoisen työn takana saada edes pieni informaation palanen vaihtamaan omistajaa. He jaksoivat aina hymyillä ja yrittää auttaa, vaikka omat työt olivat odottamassa ja aikaa ei niin paljon välttämättä olisi ollutkaan. Tästä seikasta olen edelleen heille hyvin kiitollinen ja uskon, että todellisia ongelmia heidän kanssaan ei pääse syntymään, jos itse ei sellaisia välttämättä halua. Hotellini vaihtui myös ensimmäisen viikon jälkeen Telêmaco Borban keskustaan, josta oli tehtaalle pidempi matka, mutta joka oli muita paikkoja kuten esim. ravintoloita, kauppoja ja kuntosalia huomattavasti lähempänä. Toimiston tyttö kutsui minut grillijuhliin Harmoniaan, jossa tutustuinkin loppukesän kannalta tärkeimpiin ihmisiin niin työn kuin vapaa-ajan osalta. Paikalla oli osapuilleen kaikilta tehtaan eri alueilta nuoria insinöörejä ja tohtorinalkuja, jotka kaikki puhuivat englantia ja olivat yleensä sitten vastuussa osastonsa esittelystä minulle myöhemmin. Sain monista kavereita ja ystäviä, joiden seurassa aikaa kului huomattavasti kesän aikana työn ulkopuolellakin. Työni koostui pääasiassa seuraavista asioista alun testausten jälkeen: Puhuin sihteerin kanssa, että mikä osasto oli seuraavana vuorossa, jonka jälkeen sovimme käytännön järjestelyistä kuka minua olisi vastaanottamassa ja mihin aikaan, jonka jälkeen tutustuin osastoon annettujen päivien puitteissa ja lopuksi kirjoitin raportin siitä, mitä osastolla tapahtuu. Esimerkiksi miten osaston laitteet ja prosessi toimivat, minkälaisia kloonaus- ja kasvatustekniikoita metsäosastolla on käytössään, kuinka tehdään tietyt kemialliset testit eri lipeätyypeille jne. Kuukauden välein pidin lyhyen PowerPoint-esityksen asioista, joita olin sillä jaksolla läpikäynyt. Alussa portugalin kieli ohjelmissa vähän harmitti ja konettakin jouduin vaihtamaan kesän aikana väliaikaisesti varmaan lähemmäs kymmenen kertaa ja toimistokin vaihtui yläkertaan laadunvarmistuksen osastolle, mutta ei se menoa pahemmin haitannut. Alkuvaiheessa Rosilda oli minulta vailla jonkinlaista todistusta siitä, että harjoitteluni kuuluu osana johonkin kurssiini yliopistossa. Eihän asia kyllä aivan näin ollut, mutta tällainen todistus tuntui olevan välttämätön, vaikka olin ennen matkaa yrittänyt selittää, että meilläpäin tällainen ei ole ollenkaan pakollista ja työharjoittelua saa tehdä ihan kursseista erilläänkin. No otin sitten yhteyttä Oulun yliopistoon ja he lähettivät minulle kyseisen asiapaperin. Kyseistä todistusta kuulemma kysellään muuallakin ja virkailija ymmärsi heti mitä tarkoitin. Hän laittoi paperin postissa tulemaan ja siitäkin ongelmasta päästiin. Tehtaalla minä sain syödä lounaan ja aamiaiseksi sai joka aamu hakea halutessaan isohkon vaalean leivän useimmiten kinkku-juusto-täytteellä sekä kahvia, teetä tai kaakaota kyytipojaksi. Lounaalla oli joka päivä, siis aivan joka päivä, tarjolla ainakin papuja ja riisiä, joiden lisäksi oli yleensä kaksi lihavaihtoehtoa ja salaattia sekä juomaksi 3-4 erilaista mehua/limsaa sekä vettä. Maitoa siellä ei juotu kuin aamiasella ja ihmeteltiin kovasti, kun kerroin Suomessa sitä saavan ja useimmiten juotavan ihan joka aterialla. Tällaista oli siis normaalilinjan ruoka. Lisäksi oli tarjolla gourmet-linja ja kevyt-linja. Näiden linjojen ruokia ottaakseen täytyi edellisenä päivänä kirjoittaa nimensä listaan sen vaihtoehdon kohdalle, jota halusi seuraavana päivänä. Ruokalista koko viikolle oli näkyvissä kullekin linjalle, mutta ainakin minulle normaalilinjan ruoat olivat aivan riittävän hyviä pihveineen ja lihakastikkeineen. Nyt kun pääsimme suosikkiaiheeseeni eli ruokaan, niin kerrotaanpa seuraavaksi ruokajärjestelyistä tehtaan ulkopuolella. Minulle annettiin kolme ravintolan nimeä, joista sain tilata 25 realilla kerrallaan ruokaa Klabinin laskuun ja tällä summalla sai yleensä ihan mitä halusi, paitsi aivan parhaassa paikassa saattoi joutua kalleimmista annoksista joutua vähän ylimääräistä maksamaan. Kaksi näistä oli aivan hotellin lähellä, muutaman sadan metrin sisällä molemmat. Näistä sainkin kätevästi ruokaa tilattua hotellille työpäivän jälkeen. Pystyin sanomaan tilaukseni hotellin reseptionistille ja hän tilasi puolestani portugaliksi. Annokset näistä ravintoloista kahdessa olivat

4 tarpeeksi suuria kahdelle ihmiselle, mutta näistä vain toinen toimitti ruokaa hotellille, joten tilatessani ruokaa sitä jäi usein yli ja vähän turhan myöhään tajusin, että pystyn pyytämään vain puolikkaan annoksen kerrallaan. Ruoat olivat tavallisesti todella hyviä paksuine pihveineen ja kermaisine kastikkeineen ja mehuvaihtoehtoja oli yleensä meidän omena/appelsiini-valikoimamme sijasta luokkaa 6-12 vähintään ja omena sekä appelsiini eivät tavallisesti kuuluneet näihin. Ravintoloiden ruokalistat tulikin testattua niin perusteellisesti kuin siinä ajassa vain suinkin kykeni. Itseäni en pidä aivan pienisyöntisenä ihmisenä, mutta kun tilasin alussa ison pizzan ja pystyin syömään siitä noin kolmasosan, niin seuraavalla kerralla tajusin jo olla varovaisempi. Ennalta olin kuullut myös liharavintoloista, joissa saa syödä parhaimmillaan kymmeniä erilaisia lihatyyppejä niin paljon kuin jaksaa tietyn hinnan maksettuaan, mutta sellaista tuli testattua vasta matkan loppuvaiheessa. Huhu oli tosi, 13,5 realilla lihaa niin paljon kuin jaksaa lisukkeineen ja jälkiruokineen ei minusta ollut mikään hirvittävän paha hinta, varsinkin kun kyseisen syömingin hintaa Suomessa ei uskaltaisi edes ajatella. Ainoastaan juomista joutui maksamaan vähän lisää, mutta ei todellakaan paljoa. Muutenkin jos söi ulkona hampurilaisen tapaisia ja muuta pikaruokaa, niin kyllä eurolla parilla sai yleensä aina haluamansa. Kuulostaako hyvältä? Sitä se myös oli. Jos en olisi salilla kulkenut, olisi saattanut jopa lisäkiloja tarttua mukaan. Viikonloppuna ravintoloissa sai käydä jokaisen lämpimän ruoan syömässä, hotellilla sai syödä ja juoda kylmäkaapista mitä halusi sillä rajoituksella, että alkoholijuomat joutui maksamaan itse. Aamiaisenkin hotellilla olisi saanut syödä, mutta itse en hotellin vaihdon jälkeen kertaakaan sitä tehnyt, koska tarjoilu aloitettiin seitsemältä ja lähdin töihin siinä kaksikymmentä yli, joten turhan hoppuiluksi olisi mielestäni mennyt. Toki ostin myös tavallista ruokaa, kuten leipää, jogurttia ja hedelmiä hotellihuoneeseeni läheisestä marketista. Marketin hinnat olivat minulle suurilta osin yllätys, ainakin maito- ja viljatuotteet tuntuivat monien muiden ohella olevan aivan Suomen hinnoissa, vaikka liha olikin poskettoman halpaa. Visalla maksaminen onnistui yleensä, paitsi yhden kerran väittivät minun tulleen liian myöhään sitä vinguttamaan ja seuraavana päivänä piti palata vinkauttamaan uudestaan. Muutenkin Visalla maksaminen onnistui suuremmissa vaateliikkeissä ja ravintoloissakin yleensä, mutta muutamia kertoja systeemit tekivät tenän ja jouduin turvautumaan ystävieni shekkeihin tai käteiseen, joten pelkän kortin kanssa ei yleensä kannattanut olla liikenteessä. HSBC-pankista sai Visalla ja Visa Electronilla nostettua käteistä, mutta ihan kivastihan siitä nostopalkkiota meni tietenkin. Klabinin maksamalla 900 realin taskurahalla pärjäsi kuitenkin yleensä melko mukavasti maksaen käteislaskut niillä ja käyttämällä korttia niissä paikoissa joissa se oli mahdollista. Keskustassa oli kaksi pääkatua, joista toisen varrella hotellini oli. Toisella pääkadulla oli valtaosa suuremmista kaupoista sekä myö sali, jolla kävin sen löydettyäni. Kuukausimaksu oli 40 realia ja jos olisi halunnut osallistua ohjatuille tunneille (jotain step-aerobicia, body pumpia ja sellaisia, en ole lajiharrastaja, joten en niin tarkkaan ottanut selvää), hinta oli 45 realia. Ei liian kalliiksi voinut sanoa, vaikka eivät salin laitteetkaan ihan uusimmasta päästä olleet. Vapaita painoja ja tankojakin kuitenkin oli riittävästi ja niillä pärjäsi aivan mainiosti. Lisäksi tällä kyseisellä salilla olisi pystynyt harrastamaan Brasilian ju-jutsua, mutta siihen en sotkeutunut tällä kertaa kielimuurin vuoksi. Harmonian lähettyvillä oli myös Club Harmonia, joka oli tarkoitettu tehtaan työntekijöille (ehkäpä vain "ylemmille" työntekijöille jälleen, sellainen käsitys minulle ainakin jäi) urheiluharrastuksiin, grillailuun sun sellaiseen. Klubilla oli kuukausimaksu, jolla pääsi käyttämään tenniskenttiä, jalkapallokenttiä, koripallokenttää sekä uima-allasta ja taisipa sieltä jopa jonkinlainen sauna löytyä. Kävin siellä kerran ottamassa tenniksessä selkääni eräältä metsäpuolen työntekijältä ja hänen murrosikäiseltä tyttäreltään. Tekosyykseni keksin, että he olivat ottaneet 4 vuotta tunteja ja pelasivat useita kertoja viikottain itseni pelaillessa kesäisin muutaman kerran vuodessa. Hauskaa oli silti taas. Klubi oli kuitenkin sen verran kaukana, että ilman autoa siellä ei oikein päässyt kätevästi kulkemaan ja olin enemmän kiinnostunut salilla ravaamisesta, joten klubi jäi vähemmälle

5 huomiolle. Työmatkat tehtaalle tuli alkuvaiheessa taitettua ilmojen halki kulkevalla kaapelikärryllä ihan sen uutuudenviehätyksen vuoksi. Tehdas ja Harmonia sijaitsivat laaksossa virtaavan joen toisella puolella ja Telêmacon Borban keskusta oli toisella puolella, joten kätevin keino matkustaa näiden kukkuloiden väliä oli vapaa-aikana yleensä tämä samainen kaapelikärry eli bonde. Alkuinnostuksen jälkeen hyppäsin aina bussiin hotellin edestä, joka kuljetti työntekijöitä tehtaalle, koska tämä oli huomattavasti kätevämpi vaihtoehto. Klabin antoi mahdollisuuden käyttää kumpaa vaihtoehtoa halusi. Kaapelikärry oli työntekijöille ilmainen, kunhan muisti vapaa-aikana pitää mukanaan Klabinilta saatua nimitunnistelappuaan. 1 realin hintaisena se ei kuitenkaan köyhdyttänyt, vaikka joskus lappu pääsikin unohtumaan. Bussiliput annettiin myös ilmaiseksi ja töistä paluukin olisi varmaan onnistunut bussilla, mutta käytin yleensä bondea, jos en sattunut joltain kaverilta kyytiä keskustaan saamaan. Hotellilta oli n. 10 minuutin kävelymatka bondeasemalle ja kärry kulki muulloin kuin vuorojen vaihdon yhteydessä puolen tunnin välein ylityksen kestäessä sellaisen 3-4 minuuttia. Vuorojen vaihdon yhteydessä bonde kulki kymmenen minuutin välein ja tällöin jonoakin pääsi syntymään. Varsinkin seisokin aikaan kärry oli aivan tukossa, kun ihmisiä kerta kaikkiaan oli niin paljon, että jonottaa sai tunninkin kerrallaan. Tämä kuitenkin oli poikkeuksellista ja yleensä bonde oli oiva kulkuväline. Kävelyä laaksojen välisellä tiellä ei kukaan tuttavistani suositellut ihan turvallisuudenkin takia. Vettä join rohkeasti hotellin hanasta siihen asti, kunnen sairastuin ripuliin, joka kesti melkein viikon verran ilman merkkejä paranemisesta, kunnes hain ystäväni avustuksella sekä yksityissairaalasta lääkkeitä suoneen että pillereitä apteekista päälle. Sen jälkeen join ihan vaan varulta kaupasta ostettua vettä, vaikka en vieläkään usko taudin vesijohtovedestä tulleen. Mielenkiintoinen yksityiskohta tässä oli, että sairaalassa ei edes lääkäri ruvennut puhumaan englantia ja matkavakuutuspaperini olivat yhtä arvokkaat kuin vessapaperi heidän silmissään. Siis käteistä peliin jälleen ja jo alkoi tapahtua. Kannattaa siis varautua pitämällä käteistä sen verran tallessa, että vastaavista tilanteista selviää tai sitten soittaa itse siihen vakuutuspaperissa annettuun numeroon, koska he eivät mitä luultavimmin sitä ryhdy tekemään. Säilytin sitten kuitit lääkärinlaskuista, lääkkeistä ja muista kuluista, ja Suomeen päästyäni haen korvauksia jälkikäteen vakuutusyhtiöltäni. Tässäkin työpaikkani oli hyvin huomioonottavainen ja tutkimusosaston pomo jopa soitti illalla hotelliini ja kehotti pyytämään rohkeasti apua, jos sellaista tarvitsisin. Myös tutkimusosaston Geraldo, jolle kirjoitin kaikki raporttini, tarjosi apuaan kun soitin jäädäkseni pois töistä ja kehotti reilusti kääntymään hänen puoleensa, jos tarvitsisin jotain. Myös tehtaalla oli lääkäri, jonka luona pystyi käymään tilanteen niin vaatiessa. Aluksi arastelin liikuskella kaupungilla yksikseni, mutta kun opin tuntemaan kaupunkia enemmän, niin en minä siellä pelätä osannut sen enempää kuin Suomessakaan. Olin monesti liikkeellä iltaisinkin salilta tullessani kymmenen aikoihin, kavereiden luota Harmoniasta tullessani aivan keskelläkin yötä eikä koskaan sattunut mitään enkä nähnyt mitään tapahtuvan. Tosin tietyissä paikoissa kuten linja-autoaseman läheisyydessä ei kuulemma kannattanut olla myöhään liikkeellä ja muutenkin turhan kauas tuntemattomille seuduille ei tietenkään kannattanut lähteä harhailemaan, mutta keskustan alueella nähdäkseni pystyi liikuskelemaan kohtuu turvallisesti. Harmonia oli asia erikseen, siellä löytyi jopa oma poliisiasema ja paikassa oli nimensä mukaisesti aina rauhallista. Erään kerran kyllä hotellin eteen pysäköity auto lähti hyvin sulavasti varkaan mukaan, kun omistaja jätti oven auki ja poistui joksikin aikaa, joten varuillaan kannattaa silti olla. Erikoisesti aikatauluja kauppojen tai muiden liikkeiden aukioloajoista ei yleensä ollut missään näkyvillä, joten alussa joutui kyselemään hyvinkin paljon eri paikkojen aukioloista, ne kun joskus poikkesivat melkoisesti meidän vastaavistamme. Itse en liikaa matkustellut ympäriinsä lähinnä ajanpuutteen vuoksi (vain viikonloput vapaat), mutta parissa paikassa ehdin kuitenkin vierailemaan. Kyseisen osavaltion pääkaupungissa, Curitibassa, vierailin kaverini kyydissä yhden viikonlopun sekä Campo Mourão -nimisessä kaupungissa toisen ystäväni syntymäpäivillä sekä iltabileissä ja eräissä perinneruokajuhlissa. Lisäksi harjoittelun lopulla kävimme Telêmacon lähellä sijaitsevalla kanjonilla kävelemässä ja ihailemassa maisemia, mikä oli oikein hauska reissu harhaanajamisineen.

6 Telêmacosta ei liikaa illanviettopaikkoja ja yökerhoja löytynyt (oikeastaan ei ainoatakaan isompaa, pari pientä baaria kuitenkin oli missä kävimmekin useamman kerran), joten jos yöelämää haluaa päästä kunnolla kokeilemaan, niin ympäristöstä löytyy kyllä suurempia kaupunkeja kuten Maringa, Londrina, Curitiba jne. missä tätä voi harrastaa, jos kiinnostusta ja matkustushalua löytyy. Nämä kaupungit ovat yleensä kilometrin säteellä Telêmacosta, jota paikalliset sanovat "lähellä". Bussillahan näihin olisi varmasti päässyt ja halvempia hotellejakin löytyy, kun alkaa vain etsiä. Lisäksi kaverit kyllä auttavat, jos jonnekin haluaa, sen kun alkaa kyselemään. Esimerkiksi Foz do Iguaçu putouksineen on sellainen nähtävyys, joka kannattaa ehdottomasti käydä Paranán (osavaltio, missä Telêmaco sijaitsee) länsirajalla katsastamassa, jos jotakin kohdetta matkakohteeksi harkitsee. Ennakkoluulottomalla ja reippaalla asenteella pääsee hyvin pitkälle ja hauskaa tekemistä töiden ohella kyllä löytyy, jos sitä alkaa etsiä. Minulla ainakin oli erittäin onnistunut reissu pienistä kommelluksista huolimatta ja en keksi mitään syytä miksei kellä tahansa voisi olla, kun oikealla asenteella vain matkaan lähtee. Ihmiset ovat vieraita kohtaan pääasiallisesti erittäin ystävällisiä ja auttajia kyllä löytyy. Kulttuurishokkikaan ei näin eteläisessä Brasiliassa ollut niin suuri kuin olisi odottanut, joten ei muuta kuin rohkeasti matkaan vain, jos tilaisuus tarjoutuu. Minä en ainakaan katunut päätöstäni hetkeäkään en työelämän enkä vapaa-ajankaan puolesta. Antaa mennä vaan!