Helsingin yliopisto Taloustieteen laitos Kuluttajaekonomia. Hoivapalveluyrittäminen maatilan yhteydessä haasteita ja mahdollisuuksia

Transkriptio

1 Helsingin yliopisto Taloustieteen laitos Kuluttajaekonomia Hoivapalveluyrittäminen maatilan yhteydessä haasteita ja mahdollisuuksia Eeva Juva Maisterintutkielma Kevät 2009

2 Kiitokset Tämän maisterintutkielman kirjoittamisen mahdollisti Maaseutu virkistyksen, levon ja rauhoittumisen tyyssijana - Menestyvää hyvinvointipalvelu-yrittäjyyttä maatiloille -hanke. Hankkeen vastuullisena toteuttajana toimi Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto. Hanke toteutettiin yhteistyössä Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksen kanssa. Haluan kiittää hankkeen työryhmää, erityisesti Tarja Jutilaa ja Aino Launto-Tiuttua monista keskusteluista ja ideoista tutkielman kirjoittamisen eri vaiheissa. Kiitokset myös työryhmän Kaarina Knuutille ja Juha Ruipolle. Turun tulevaisuustutkimuksen Katariina Heikkilää ja Anna Kirveennummea kiitän keskusteluista ja tuesta työn alkuvaiheessa. Stakesin Katja Ilmarista kiitän kommenteista sekä hyvistä neuvoista ja lähteistä työhön. Helsingissä Eeva Juva

3 Sisällys 1 Johdanto Hoivapalveluiden järjestäminen hyvinvointivaltiossa Pohjoismainen hyvinvointimalli murroksessa Yksityinen hoivapalveluntuotanto Hoiva-alan lähitulevaisuuden haasteet Hoivapalveluyrittäjyys ja asiakkaat Hoivayrittäjyys Hoivayrittäjäksi ryhtyminen Hoivapalveluiden asiakkaat ja palvelun käyttäjän näkökulma Julkinen sektori asiakkaana Palvelun käyttäjät Maaseutu hoivapalveluympäristönä Maatilalta hoivapalveluyrittäjäksi Green Care Farm - Hoivamaatalous Tutkimusongelma ja aineisto Tutkimusongelma ja tutkimusmenetelmän valinta Aineiston analysointi teemoittain ja tutkimuskysymykset Tutkimuksen rajaus ja aineiston kuvaus Tutkimuksen luotettavuus Hoivapalveluyrittäjäksi ryhtyminen ja yrittäjyyden haasteet Työ- ja yrittäjäkokemus vahvuutena, koulutus taustavaikuttajana Yrittäjyyteen työntävät ja vetävät tekijät Yritystoiminnan aloittamisessa jarruttavat tekijät Tiedonsaannissa ja neuvonnassa ilmenneet ongelmat Asiakashankinnan ja kilpailutuksen haasteet Markkinoinnin haasteet Maatilan merkitys hoivapalveluntuotannossa...73

4 6.1 Yrityksen sijainti Maatalouden työt Yrittäjien työssä jaksaminen Maatilan mahdollistamat virikkeet hoiva-alan yritystoiminnassa Rakennusten hyödyntäminen Tutkimuksen johtopäätökset...88 Lähteet...95 Liitteet Liite 1. Teemahaastattelurunko Liite 2. Taulukko haastatelluista yrittäjistä...108

5 1 1 Johdanto Suomen väestörakenne on murroksessa. Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, ihmisten ennustettu elinikä pitenee, syntyvyys laskee ja työvoima vähenee. On nähtävissä, että hoivapalveluiden tarve tulee lisääntymään ja samalla niiden järjestäminen muuttuu haasteellisemmaksi. Kestävien julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiselle alati kasvavan kysyntäpaineen edessä joudutaan miettimään uusia malleja. (Sosiaali- ja terveyskertomus 2006, 76.) Yhdeksi vaihtoehdoksi julkisessa keskustelussa on ehdotettu yksityisen puolen tiiviimpää yhteistyötä kuntien kanssa palveluiden turvaamiseksi. Yksityisten hoivapalveluyksiköiden määrä onkin lisääntynyt tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden ajan (Stakes 2007). Suomen liittyminen Euroopan Unioniin merkitsi rakennemuutoksen aikaa maaseudulla. Avoimet markkinat edellyttävät suuruuden ekonomiaa maataloustuotannossa, tilakoot kasvavat ja pienet tilat lopettavat kannattamattomina. (Niemi 2005, 5.) Maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitäminen on jatkuvan haasteen alaisena. Suomalaisessa maaseutupolitiikassa maatiloilla tapahtuva muu yritystoiminta nähdään osana maaseudun elinkeinojen monipuolistamista ja on yksi keino vastata maatalouden rakennemuutoksen aiheuttamiin muutospaineisiin. (Rantamäki-Lahtinen 2004, 11.) Maaseutuympäristön virikkeellisyys, luonto, rauha ja kiireettömyyden tuntu ovat tekijöitä, jotka luovat hyvät puitteet hoivayrittäjyydelle maaseudulla. Palveluiden tasa-arvoisen saatavuuden turvaamisessa harvaan asutuilla seuduilla voi yksityisellä yrittäjällä olla merkittävä rooli. Asiakkaan ei tarvitse muuttaa kaupunkiin palveluiden perässä vaan palvelun tuottaja voi toimia asiakkaan omalla kotiseudulla. (Rissanen & Sinkkonen 2004, ) Maaseudulla toimivalla hoivapalveluyrittäjällä on merkitystä myös alueellisena työllistäjänä, erityisesti maaseudulla asuvan koulutetun naisväestön keskuudessa (Andersson & Simonen 1996, 57). Yksityisen palveluntuotannon vaikutukset maaseudun elinvoimaisuuteen voivat olla merkittäviä. Hoivayrittäjyyttä tukemalla on mahdollista luoda työpaikkoja ja

6 2 vahvistaa näin maaseutuasumisen mahdollisuuksia ja elinvoimaisuutta (Rissanen & Sinkkonen 2005, 68; Rantamäki-Lahtinen 2004, 11). Yksityisiä hoivapalveluyrittäjiä toimii jo useissa maaseutukunnissa tarjoten väestölle palveluita ja ne voivat tulevaisuudessa olla merkittävässä asemassa kunnan hyvinvointipalveluita järjestettäessä. Väestörakenteen murroksen ja maatalouden rakennemuutoksen myötä on syytä tarkastella maatilojen mahdollisuuksia hoivapalveluiden tuottamisessa. Tässä tutkimuksessa keskitytään maatilayrittäjiin, jotka pohtivat nykyisen maatilayrityksensä rinnalle tai sijaan hoivapalveluyrittämistä tai joilla jo on toimiva hoiva-alan yritys maatilan yhteydessä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat maatilalähtöisen hoivapalveluyrittäjyyden syntyyn ja mitkä ovat merkittävimmät kysymykset ja ongelmatekijät, joita yrittäjät kohtaavat hoivapalvelutoiminnan harjoittamisessa. Tutkimuksessa selvitetään myös mikä on maatalouden harjoittamisen ja maatalousympäristön rooli hoivapalveluntuotannossa. Tämän tutkimuksen taustalla on Maaseutu virkistyksen, levon ja rauhoittumisen tyyssijana - Menestyvää hyvinvointipalvelu-yrittäjyyttä maatiloille -hanke. Hankkeen vastuullisena toteuttajana toimii Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto. Hanke toteutetaan yhteistyössä Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksen kanssa. Hankkeen tavoitteena tutkimuksen osalta on saada tietoa hyvinvointialalle aikovista maatalousyrittäjistä ja selvittää aloittelevien yrittäjien taustoja, halukkuutta, motiiveja, asenteita ja odotuksia palveluyrittäjyyttä kohtaan. Tutkimuksen ensimmäinen pääluku johdattelee aiheeseen ja rajaa tutkimuksen kohteen maatilakytkentäisiin hoivapalveluyrittäjiin. Toisessa pääluvussa perehdytään suomalaisen hyvinvointivaltion erityispiirteisiin ja sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen. Luvussa määritellään myös mitä yksityisillä hoivapalveluilla tarkoitetaan, pohditaan niiden roolia muuttuvassa palveluntarjontamallissa sekä avataan hoiva-alan lähitulevaisuuden haasteita. Kolmannessa pääluvussa määritellään tarkemmin, mitä hoivapalveluntuotannolla ja hoivayrittäjyydellä tarkoitetaan sekä perehdytään varsinaiseen hoivayrittämiseen, yrittäjyyden taustatekijöihin ja yrittäjien ominaisuuksiin. Luvussa perehdytään myös tämän tutkimuksen kannalta oleelliseen rajaustekijään eli maaseudulla ja maatiloilla tapahtuvaan yksityiseen hoivapalveluntuotantoon. Maaseudun

7 3 hoivapalveluntuotantoa selvitetään monialaisen maatilayritystutkimuksen ja Green Care Farm- eli Hoivamaataloustutkimuksen keskeisten tulosten avulla. Neljännessä pääluvussa esitellään käytetty tutkimusmenetelmä ja selvitetään, miksi sitä on päädytty käyttämään sekä esitellään tutkimusaineisto. Viidennessä ja kuudennessa pääluvussa esitellään tutkimuksen tuloksia. Viidennessä pääluvussa keskitytään erittelemään maatilataustaisen hoivayrittäjyyden syntyyn vaikuttavia tekijöitä, sekä selvitetään haasteita ja ongelmia, joita yrittäjät kohtaavat yritystoiminnan eri vaiheissa. Kuudennessa pääluvussa tarkastellaan maatalouden ja sen ympäristön roolia ja merkitystä hoivapalvelutoiminnassa. Seitsemäs pääluku sisältää tutkimuksen johtopäätökset.

8 4 2 Hoivapalveluiden järjestäminen hyvinvointivaltiossa 2.1 Pohjoismainen hyvinvointimalli murroksessa Suomi on totuttu mieltämään hyvinvointivaltioksi. Pohjoismaisen mallin mukaiseksi hyvinvointivaltioksi Suomi rakentui ja 1980-luvuilla. Pohjoismaisella mallilla tarkoitetaan tiettyjä piirteitä, joita useissa empiirisissä tutkimuksissa on havaittu mailta löytyvän. Piirteet liittyvät yhdenmukaisiin sosiaalipoliittisiin tulonsiirtojärjestelmiin ja palvelujärjestelmään sekä kansalaisten hyvinvoinnin tasoon ja sen jakautumiseen. Julkisen sektorin ala on laaja, julkiset menot korkeaa tasoa ja verorahoituksen merkitys suuri. (Kautto 2005, ) Sosiaali- ja terveyspalveluiden perusta on Suomessa kuntien järjestämissä, pääosin verovaroin ja asiakasmaksuin rahoitetuissa järjestelmissä, joiden tulee olla kattavasti kaikkien maassa asuvien saatavilla. Tämä on lakisääteinen velvollisuus ja se määrää kunnat järjestämään palvelut, mutta ei määrittele toiminnan laajuutta eikä tapaa miten palvelut tulee järjestää. Kunnat voivat tuottaa palvelunsa itse, olla mukana kuntayhtymässä tai sairaanhoitopiirissä tai ostaa palvelut muilta kunnilta, kuntayhtymiltä, valtiolta, järjestöiltä tai yrityksiltä. (Kautto 2006, 17.) Viime aikoina on käyty runsaasti keskustelua nykyisenlaisen, laajaan julkiseen vastuuseen, perustuvan hyvinvointivaltion kestävyydestä niin taloudellisessa kuin sosiaalisessa merkityksessä. Suurin paine palvelujärjestelmässä kohdistuu sosiaali- ja terveydenhuollon sektorille, jonka rahoittamiseen kuluu tällä hetkellä yli 50 prosenttia kuntatalouden resursseista. Nykyisillä olemassa olevilla kuntarakenteille osuuden ei ainakaan uskota laskevan (Lyytinen 2008, 15). Valtionvalta joutuukin pohtimaan, voidaanko kansalaisten hyvinvoinnin perusedellytyksistä huolehtia tulevaisuudessa tavalla, johon olemme tottuneet. Merkittävimmän haasteen sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen tulevaisuudessa tuo julkisen talouden rahoitusmahdollisuuksien ja menopaineiden

9 5 välinen ristiriita. Samaan aikaan, kun verotusta on pyrittävä keventämään kovan kansainvälisen verokilpailun ja työnteon ja yrittämisen kannustimena, julkisen sektorin rahoitusvastuut kasvavat väestön ikääntymisen ja julkisen palveluiden kustannusten noustessa. Julkisten palveluiden kustannuksia nostaa muun muassa se, että julkisen palveluntuotannon tuottavuus kehittyy heikommin, kuin koko kansantalouden tuottavuus ja palkkataso. Julkinen valta pyrkii löytämään ongelmaan ratkaisun parantamalla julkispalveluiden tuottavuutta kunta- ja palvelurakenteen uudistamishankkeessa eli niin sanotussa Paras-hankkeessa (Heikkilä, Kautto & Teperi 2005, 5.) Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen lähtökohtana on ollut kuntien mahdollisuus valita ratkaisunsa palveluiden järjestämisessä itse. Uudistuksen keskeisin tavoite on turvata julkiset kuntapalvelut koko maassa tulevaisuuden kasvavien haasteiden edessä. Uudistus on poikinut 2007 voimaan tulleen puitelain, joka määrittelee puitteet kunta- ja palvelurakenneuudistukselle. Käytännön toteutus ja valittavat ratkaisut ovat kuntien päätettävissä lain asettamissa rajoissa. Uudistus ja siihen liittyvät velvoitteet on toteutettava vuoden 2012 loppuun mennessä. (Nyholm & Välikangas 2008, ) Alustavia arvioita Paras-hankkeen uudistusten etenemisestä on saatu kuntien valtioneuvostolle lähettämistä toimeenpanosuunnitelmista ja selvityksistä. Uudistukset liittyvät paljon julkisuudessakin käytyyn keskusteluun lisääntyvistä kuntaliitoksista sekä kuntien lisääntyvään yhteistyöhön palvelurakenteen ja palveluiden kehittämisessä erilaisin yhteistoiminta-aluein. Myös palvelulähtökohta on keskeisenä uudistuksen kohteena. Hyvinvointipalveluiden uudistamisessa asiakaslähtöisyys on keskeistä. Kunnissa tarvitaan laadukkaiden palveluiden turvaamiseksi myös uusia palveluntuotannon rakenteita, uusia organisaatioita ja toimintatapoja. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi toivotaan lisääntyvää vuoropuhelua niin kuntasektorin, valtion, järjestöjen ja yritysten välillä. Yksityisille palveluntuottajille voi tarjoutua asiakas- ja laatulähtöisessä palvelumallissa monia uusia mahdollisuuksia. (Nyholm & Välikangas 2008, )

10 6 2.2 Yksityinen hoivapalveluntuotanto Sosiaali- ja terveyspalveluista käytetään kirjallisuudessa myös käsitteitä hoiva- ja hoitopalvelut. Hoivapalvelut voidaan määritellä eri väestöryhmille tarkoitetuiksi sosiaalipalveluiksi. Yleisimmin hoivapalvelut käsittävät vanhusten laitoshoidon, kotipalvelun ja asumista tukevat palvelut, työikäisillä toimintarajoitteisuuteen tai vajaakuntoisuuteen liittyvät palvelut ja lapsilla päivähoitoon ja neuvontaan liittyvät palvelut. Hoitopalveluilla tarkoitetaan terveyspalveluita, kuten sairaanhoitoa, kuntoutusta, hammashoitoa, mielenterveyspalveluita, erikoissairaanhoitoa ja työterveydenhuoltoa. (Kautto 2006, 20.) Toisinaan hoiva- ja hoitopalveluista puhuttaessa viitataan kapeasti ikääntyneiden hoivaan ja hoitoon liittyviin palveluihin. Tämän tutkimuksen tuloksia käsittelevissä luvuissa käytetään hoivapalvelutermiä ilman ikäryhmärajoitusta. Tutkimuksen luvuissa kaksi ja kolme käytetään molempia termejä (sosiaali- tai hoivapalvelut) tarkasteltavassa kirjallisuudessa, tilastoissa ja laskelmissa voimassa olevien käsiteerojen vuoksi. (Kautto 2006, 20.) Yksityisellä hoivapalveluntuottajalla tarkoitetaan järjestöjä, yrityksiä ja yksityisiä henkilöitä, jotka tuottavat sosiaalipalveluita liike- tai ammattitoimintaa harjoittamalla. Yksityiset palveluntuottajat voidaan jakaa vielä yritys- ja järjestökenttään oikeudellisen muodon mukaan. Yrityksiin luetaan yksityiset elinkeinonharjoittajat, avoimet yhtiöt, kommandiitti- ja osakeyhtiöt sekä osuuskunnat. Järjestöihin luetaan aatteelliset yhdistykset ja säätiöt. (Kauppinen & Niskanen 2005, 23.) Järjestöt saavat yleishyödyllisinä yhteisöinä Rahaautomaattiyhdistyksen tukea toisin kuin puhtaasti elinkeinotoiminnan harjoittamiseen keskittyvät yksityiset yrittäjät (Sosiaali- ja terveyskertomus 2006, 95). Sosiaalipalvelut jaetaan tilastokeskuksen toimialaluokituksen (TOL 2002) mukaan kahteen luokkaan sen mukaan, ovatko ne majoituksen sisältäviä sosiaalipalveluita vai avopalveluita. Majoituksen sisältäviä sosiaalipalveluita ovat esimerkiksi kehitysvammalaitokset, vanhustenlaitokset, lasten ja nuorten laitokset,

11 7 päihdehuoltolaitokset sekä muut laitokset ja asumispalvelut. Avopalveluita ovat lasten päivähoito, kotipalvelut ja neuvolat. (Kautto 2006, 26.) Tähän tutkimukseen haastateltujen yrittäjien joukossa on mukana sekä majoituksen sisältäviä sosiaalipalveluita tarjoavia yrittäjiä, että avopalveluita tuottavia yrittäjiä. Tutkimuksen tuloksia tarkastellessa käytän majoituksen sisältävistä sosiaalipalveluista termiä asumispalvelut ja ei-majoituksen sisältävistä palveluista termiä avopalvelut. Vuonna 2006 yksityisiä sosiaalipalvelutoimintayksikköjä oli Suomessa 3726, joista majoituksen sisältäviä 2240 ja avopalveluita Yksityisten tuottamista majoituksen sisältävistä sosiaalipalveluista merkittävin ryhmä oli palvelutalot ja ryhmäkodit ja toiseksi lasten ja nuorten laitokset. Avopalveluista lasten päivähoito oli suurin ryhmä, toisena kotipalvelut. Yksityisistä sosiaalipalvelutoimintayksiköistä yritysten ylläpitämiä oli yli puolet. Loput olivat järjestöjen ylläpitämiä. Yritysten ja yksityisten elinkeinonharjoittajien osuus on suurin lasten ja nuorten laitos- ja perhehoidossa sekä kotipalveluissa. Järjestöt tuottavat lähes kaikki yksityiset palvelut päihdehuollon, ensi- ja turvakotien ja päivätoimintayksiköiden osalta. (Stakes 2007.) Yksityistä hoivapalvelutuotantoa säätelee ja valvoo laki. Nykyinen laki ja asetus yksityisten sosiaalipalveluiden valvonnasta on ollut voimassa vuodesta Ympärivuorokautisia sosiaalipalveluita tarjoavan on saatava toiminalleen lupa lääninhallitukselta. Päivätoiminta palveluita tuottavilta riittää ilmoitus toiminnastaan kunnalle, jonka alueella palvelua tarjotaan (L 603/1996 ja A1208/1996). Laissa määritelty palveluiden valvonta kuuluu sen alueen lääninhallitukselle ja kunnalle missä palvelua tuotetaan. (Kauppinen & Niskanen 2005, 21). Yksityinen hoivapalveluntuotanto on lisääntynyt maassamme nopeasti 1990-luvulta lähtien. Merkittävimmäksi syyksi on nostettu 1993 toteutettu valtionosuusjärjestelmän uudistus ( /688) ja kuntalain muutokset (KunL /365). Uudistuksen myötä siirryttiin menoperusteisesta järjestelmästä laskentaperusteiseen järjestelmään. Tämä uudistus mursi kuntien monopolin palveluntuottajina. Aikaisemmin maksettu prosentin valtionapu kunnallisilla

12 8 palveluyksiköille poistui, ja tämä mahdollisti yksityisen palveluntuotannon pääsyn markkinoille. (Lemponen 1999, 19.) Hoivayrittäjyyden kasvuun ovat vaikuttaneet myös monet muut yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Rissanen ja Sinkkonen (2004, 16-20) esittävät teoksessaan Hoivayrittäjyys syitä yksityisten hoivapalveluiden synnylle ja kasvulle. Yhteiskunnan elinkeinorakenteen muutos, siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnan kautta tietoyhteiskuntaan, poliittisessa järjestelmässä tapahtuneet muutokset, siirtymät vasemmisto- ja oikeistoakselilla, sekä taloudessa, kasvu ja taantumat, tapahtuneilla muutoksilla on ollut vaikutuksensa yksityisten hyvinvointipalveluiden kasvuun. Kovalaisen ja Simosen (1996, 9-10) mukaan laman aikainen taloudellinen kriisi toi mahdollisuuksia uusille rakenteille ja toimintamahdollisuuksille. Laman aikana viran, viransijaisuuksien ja muunkin työn saanti oli heikkoa ja siksi itsensä työllistäminen oli keskeinen motiivi yrittäjäksi ryhtymisessä. Väestön ikääntymisestä johtuva kasvava hoivapalveluiden tarve on merkittävä haaste julkiselle palveluntuotannolle. Kysyntä yksityisellä puolella tulee kasvamaan kunnan palveluresurssien riittämättömyyden vuoksi. Asiakkaan asema tulee myös korostumaan, sillä eri sukupolvien sosiaali- ja terveyspalveluihin kohdistamien vaatimusten ja odotusten oletetaan muuttuvan. Yksityisellä puolella voi olla enemmän vapautta toteuttaa asiakaslähtöisempää palvelua kuin julkisella puolella, missä päätöksenteon hitaus verrattuna yksityissektoriin vaikuttaa siihen kuinka nopeasti asiakkaiden toiveisiin voidaan vastata. Henkilöstön osaamisvaatimuksissa ja työhön kohdistuvissa odotuksissa on tapahtunut myös muutoksia. Hoivayrittäminen ei ole ainoastaan keino työllistyä vaan myös hyödyntää lisääntyvää osaamista ja saada motivaatiota sekä mielekkyyttä omaan työhön. (Rissanen & Sinkkonen 2004, )

13 9 2.3 Hoiva-alan lähitulevaisuuden haasteet Tilastokeskuksen väestökehitysennusteiden mukaan Suomen väestömäärä kääntyy laskuun 2020-luvun lopulla. Ikärakenteen vanheneminen näkyy työmarkkinoilla jo nyt, ihmisiä poistuu enemmän kuin tulee tilalle. Ennusteen mukaan Suomessa on vuonna 2030 yli 65-vuotiaita enemmän kuin nyt. Tämä tarkoittaa tuolloin neljännesosaa koko väestöstämme. Työikäisten määrä vastaavasti vähenee :lla. (Sosiaali- ja terveyskertomus 2006, 76.) Kauton (2004, ) mukaan ikääntyneiden määrän kasvu sinänsä ei kuitenkaan ole ongelma, vaan niin sanottu huoltosuhteen muutos, työntekijöiden määrä suhteessa kokonaisväestöön vähenee. Ikääntyneiden määrän kasvu on positiivinen asia, sillä se kertoo hyvistä elinolosuhteistamme ja osoittaa, että maamme terveyttä ja toimintakykyä edistävä politiikka on ollut tavoitteidensa mukaista. Väestön väheneminen johtuu pääasiassa siitä, että syntyvyys on uusiutumistason alapuolella. Huolen pitäisi siis kohdistua nyt enemmän siihen, että lasten ja työikäisten määrä vähenee, eikä siihen, että yli 65-vuotiaiden absoluuttinen määrä kasvaa. Väestörakenteen epätasapainoisuus aiheuttaa suuria taloudellisia haasteita. Haasteet kohdistuvat eläkkeiden rahoituksen järjestämiseen ja julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen tasolla johon olemme tottuneet. Haasteena on siis kasvattaa työllisten tai tehtyjen työtuntien määrää, että työn tuottavuutta. (Kautto 2004, ) Taloudellisissa keskusteluissa herää kuva ikääntyneestä väestöstä taakkana, joka rasittaa talouskasvun edellytyksiä. Vanhusväestö voidaan nähdä myös voimavarana ja resursseina. Ikääntyneet ihmiset ovat aktiivisia kansalaisia, kuluttajia ja palveluiden käyttäjiä. Osallistuminen työmarkkinoille iästä riippumatta, koti- ja hoivatyöpanos, osallistuminen yhteisölliseen elämään ja omasta terveydestä ja toimintakyvystä huolehtiminen voidaan kaikki yhdistää aktiivisen ikääntyneen käsitteeseen. (Kautto 2004, 140.)

14 10 Työvoiman väheneminen tulee aiheuttamaan paineita myös julkisen sektorin henkilöstöpolitiikan kehityksessä. Tunnetusti palkka- ja henkilöstöedut ovat tällä hetkellä yksityisellä sektorilla paremmat. Sosiaali- ja terveysalalta siirtyy eläkkeelle ammattilaista vuoteen 2010 mennessä. Ikäluokkien pienentyessä joka toisen työmarkkinoille siirtyvän uuden työntekijän olisi tultava julkishallinnon puolelle, jotta sen rakenteet pysyisivät nykyisellä tasolla. Kilpailu työntekijöistä julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulee kiristymään. (Myllys, Enlund & Träsk 2005, ) Haasteet palveluntuotannossa ja saatavuudessa maaseudulla Harvaan asutussa maassa huoli palveluiden tasaisesta saatavuudesta eri puolilla Suomea on keskeistä. Sosiaali- ja terveyskertomuksen (2006, 78) mukaan huoltosuhteen muutos näkyy maaseudulla jo nyt. Muuttoliike imee maaseudulta nuoria ikäluokkia ja erityisesti naisia. Naisten muuttoalttius on lähes joka ikäluokassa suurempi kuin miesten. Tämä vaikuttaa myös maaseutukuntien tulevaan väestökehitykseen suuresti, kun synnytysikäiset naiset vähenevät. Muuttoliike muovaa siis alueiden ikä- ja sukupuolirakennetta. Yhtäältä vanhusväestön kasvu, syntyvyyden lasku ja naisväen väheneminen aiheuttavat kasvavia paineita hoivapalveluiden järjestämisessä maaseutukunnissa. Volk (2005, ) näkee tulevaisuudessa kahdesta tekijästä muodostuvan alueellisen eriarvoisuuden uhan. Ensimmäinen on palveluiden saatavuuteen vaikuttavat tekijät, joita ovat väestön harveneminen alueellisesti niin paljon, että nykyisillä toimintamalleilla palveluiden ylläpito kallistuu tai niiden laatu kärsii. Toisaalta tähän voi tuoda apua teknologian kehittyminen, joka antaa uusia mahdollisuuksia järjestää palveluja uudella tavalla. Toinen uhka liittyy peruspalveluiden rahoitusjärjestelmään. Volkin (2005, ) mukaan alueellisesta näkökulmasta merkittävä asia on nimenomaan valtionosuusjärjestelmän toimiminen ja kehittäminen tulevina vuosina, kun menopaineet ikääntymisen vuoksi kasvavat. Kuntalaiset osallistuvat palveluiden rahoitukseen kunnallisveron kautta ja kunnallisveroprosentit vaihtelevat suuresti kunnittain, korkeiden veroprosenttien alueilla on matalat tulotasot, ei parhaimmat

15 11 palvelut. Verotulojen tasaus tasaa tällä hetkellä voimakkaasti erilaisen veropohjan vaikutusta ja kuntien välisiä eroja, mutta heikoimmat alueet ovat riippuvaisempia valtionosuuksista kuin omista verotuloista. Syrjäisempien alueiden näkökulmasta verotulojen tasaus on tulevaisuudessa keskeisempiä tekijöitä tasapuolisessa palvelujen rahoittamisessa. Muuttoliikkeiden vaikutuksia palveluiden saatavuuden alueellisiin eroihin ei ole juurikaan tutkittu. Voisi kuvitella, että negatiivisesta muuttoliikkeestä kärsivillä alueilla väestöjakauman muutoksella olisi vaikutuksensa palvelun laatuun, koska palvelusuhde joka tapauksessa muuttuu väestöjakauman muutoksen myötä. Ainakaan Heikkilän ym. (2003, 115) hyvinvoinnin alueellisia eroja tutkineessa selvityksessä ei havaittu harvaan asutulla maaseudulla puutteita tai vaikeuksia sosiaalipalveluiden saannissa. Sosiaalipalveluiden saatavuus koettiin harvaan asutulla maaseudulla jopa huomattavasti paremmaksi kuin kaupungeissa. Sosiaalipalveluilla tarkoitettiin tutkimuksessa lasten päivähoitoa, vanhusten palveluita ja sosiaalityötä. Terveyspalveluiden kohdalla tilanne oli kuitenkin jo päinvastainen. Heikkilän ym. (2003, 94) mukaan sosiaalipalveluiden heikompi saatavuus kaupungeissa tuskin kuitenkaan johtuu siitä, että palveluita ei olisi olemassa, vaan niiden saatavuus ei vastaa kysyntää. Lasten päivähoidossa palveluiden saatavuus koettiin heikoimmaksi kaupunkien läheisellä maaseudulla. Tätäkin tulosta selittää kysynnän ja tarjonnan huono vastaavuus, sillä kaupunkien läheisellä maaseudulla lapsiperheiden suhteellinen osuus kaikista perhetyypeistä on suurin. Kun otetaan tarkasteluun kaikki vanhusten tarvitsemat palvelut, on harvaan asuttu maaseutu huonossa asemassa. Julkisen liikenteen puuttuminen, kauppapalveluiden, sairaalapalveluiden ja terveyskeskuspäivystyksen puute vaivaavat harvaan asuttua maaseutua enemmän kuin kaupunkeja tai kaupungin läheistä maaseutua. Vaikka vanhusten huollon palveluita on harvaan asutulla maaseudulla hyvin saatavilla, se ei vaikuta kokonaistilanteeseen, jossa vanhuksen jokapäiväiseen elämään liittyvien palveluiden saanti on muilta osin heikkoa. (Heikkilä ym. 2003, 94.)

16 12 Heikkilä ym. (2005, 97) pohtivat raportissaan julkisen hyvinvointivastuun toteuttamista tulevaisuudessa nykyistä enemmän yksityisesti tuotetuilla palveluilla. Hyöty yksityisten palveluiden mukaan tulosta voisi tulla kilpailun kautta, mikä lisäisi tuottavuutta koko palveluntuotannossa omistuspohjasta riippumatta. Myös työllisyyden uskotaan paranevan yksityistä palvelutuotantoa lisäämällä. Työvoimavaltaisena sektorina sosiaali- ja terveysala tulee jatkossa olemaan entistä merkittävämpi työllistäjä Suomessa. Heikkilän mukaan tämä voisi tuoda helpotusta esimerkiksi maaseudun työttömyyteen. Vaikka yllä esitetty huoli naisten osuuden maaseudun väestöstä vähenevän, ei vielä kannata maalailla kuvaa maaseudun miehistyvästä työvoimasta. Högbackan (2005, 21) mukaan naisten osuus maaseudun työvoimasta on viime vuosina ollut nousussa. Elinkeinorakenteen muutosten myötä naiset ovat siirtyneet maatilan töistä palkansaajiksi. Myös maalle muuttajien joukossa on enemmän naisia kuin miehiä. Hoiva-alan tulevaisuus maaseudulla on ainakin tämän potentiaalijoukon kasvun myötä mahdollista.

17 13 3 Hoivapalveluyrittäjyys ja asiakkaat 3.1 Hoivayrittäjyys Hoivayrittäjyys on laajassa merkityksessä sosiaali- ja terveysalan yritystoimintaa, jossa tuotetaan huolenpitoa, hoivaa ja hoitoa eri ikä- ja väestöryhmille. Hoivayrittäjyyttä on tarkastelemassani kirjallisuudessa nimitetty ilmiöksi, joka syntyi 1990-luvun aikana. (Asikainen, Kahila & Myllys 2005, ) Tämän tyyppisen yrittäjyyden syntyyn ja kasvuun on esitetty syitä luvussa 2.2 Yksityinen hoivapalveluntuotanto, joten keskityn nyt kuvaamaan hoivayrittäjyyttä ilmiönä sille nimettyjen ominaispiirteiden kautta. Hoivayrittäjyys ilmiönä on nopeasti muuttuva ja muotoa vaihteleva, uusia yrittäjiä tulee koko ajan markkinoille, mutta monet yritykset myös lopettavat. Täysin ajantasaisen tiedon saanti on vaikeaa. Pyrin kuitenkin muodostamaan hoivayrittäjästä muotokuvan viimeisempien selvitysten valossa. Rissanen ja Sinkkonen (2004, 20-24) ovat nimenneet hoivayrittäjyyteen liittyviä erityispiirteitä, jotka erottavat sen muusta yrittäjyydestä. Hoivayrittäjyys on perinteisesti ollut pienyrittäjyyttä, naisyrittäjyyttä ja vahvasti sidottu eettisyyden ja ammatillisuuden vaatimuksiin. Lainsäädännön voimakas vaikutus hoivayrittäjyyteen ja hoivamarkkinoiden epätäydellisyys ovat myös helposti tunnistettavia erityispiirteitä. Pienyrittäjyys on ollut hoivayrittäjyydelle tyypillistä alusta alkaen. Vuoden 2002 Stakesin tilastoista ilmenee, että neljä viidesosaa sosiaalipalveluyrityksistä työllistää alle viisi henkeä. Eli suurin osa yrityksistä toimii paikallisesti tuottaen palveluja paikallisille markkinoille. Yrityskoon kasvua on kuitenkin havaittavissa, sillä asumispalveluita tarjoavat suuremmat yritykset ovat yksityisistä sosiaalipalveluista kasvaneet suhteessa eniten viime vuosina. Asumispalveluiden lisääntynyt tarjonta on seurausta kysynnän kasvusta, mikä johtuu 1990-luvulla tapahtuneesta palvelurakenteen muutoksesta. Laitoshoidon sijaan tulee suosia erilaisia avo- ja

18 14 asumispalveluita, jotka ovat laitoshoitoa edullisempia toteuttaa. (Kauppinen & Niskanen 2005, 44.) Palvelurakenteen muutos vastaa myös asiakkaiden toiveisiin, sillä suurin osa vanhuksista haluaa asua kotona. Vaaraman, Luoman ja Ylösen (2006, 128) tutkimusten mukaan viidesosa voisi asua palvelutalossa, mutta vain kaksi prosenttia laitoshoidossa. Naisten yritystoiminta on Kovalaisen ja Simosen (1996, 192) mukaan pienimuotoista, työvoimaintensiivistä ja vain tietyille palvelualoille keskittyvää. Naiset toimivat myös useammin yksinyrittäjinä kuin työnantajayrittäjinä. Naisten omistamien yritysten keskimääräinen koko on pieni ja työllistävä vaikutus pienempi kuin miesten omistamissa yrityksissä. Vaikka naisten yritystoiminta on monipuolistunut ja kasvanut talouden muutosten myötä, leimaa naisyrittäjyyttä edelleen yksinyrittäjyys sekä yritystoiminnan keskittyminen palvelualalle, jossa hoivayrittäjyys on keskeinen (Rissasen ja Sinkkosen 2004, 21). Vuoden 2006 lopulla naisyrittäjiä oli kolmannes kaikista suomen yrittäjistä. Hoiva-alalla naisyrittäjät ovat kiistattomassa enemmistössä. Vuosina 2001 ja 2005 suoritetuissa kyselyissä kaikista vastanneista hoivayrittäjistä 84 prosenttia oli naisia. Tämä vastaa aika hyvin myös todellista naisten osuutta hoiva-alan yrittäjistä. (Rissanen, Tiirikainen & Hujala 2007, 9, 66.) Fisherin (2004, 679) mukaan naisyrittäjyyden menestystekijät muodostuvat naisten hyvistä kommunikaatio ja ihmissuhdetaidoista. Naiset ovat taidokkaita keräämään tietoa ympäristöstä ja yhdistelemään monipuolisesti eri tiedonlähteistä saatua informaatioita, kun taas miehet tuntuvat keskittyvät suoraviivaiseen ajatteluun ja vain siihen, minkä kokevat milläkin hetkellä olevan tärkeää. Fisherin mukaan naisten neuvottelutaidot ovat hyvät ja naiset pyrkivät miehiä enemmän win-win tilanteisiin ja tätä kautta pitkäkestoisiin ja harmonisiin suhteisiin yhteistyökumppaneiden kanssa. (Fisher, Kuratko & Hodgetts 2004, 679 mukaan.) Naisten hyvät ihmissuhdeja neuvottelutaidot pääsevät oikeuksiinsa erityisesti hoiva-alalla, jossa työvoimavaltaisuuden vuoksi tarvitaan johtamis- ja esimiestaitoja sekä myös neuvottelutaitoja palveluita ostavien sopimuskumppanien välillä. Hoiva-alan yrittäjyydelle on tyypillistä sen vahva sidos eettisyyden ja ammatillisuuden vaatimuksiin. Sosiaali-alalla asiakkaat voivat tulla helposti sekä

19 15 fyysisesti, että psyykkisesti hyvin riippuvaisiksi hoivayrittäjästä tai hoivayrityksen työntekijästä. Asiakkaan riippuvuus voi olla yksinyrittävälle psyykkisesti raskasta. (Rissanen & Sinkkonen 2004, 22.) Lemposen (1999, 75) kotipalvelu- hoiva- ja pienkotiyrittäjien haastatteluista kootussa aineistossa työssä uupuminen korostuu yksinyrittäjillä. Yrittäjä saattaa olla vanhuksen ainoa ihmiskontakti. Raja työn ja vapaa-ajan välille voi olla vaikea vetää, jos vanhus alkaa soitella iltaisin ilman todellista avun tarvetta. Kun työtä tehdään hyvin läheisessä kontaktissa asiakkaaseen, työn ammatillisuus korostuu siinnä, ettei yrittäjä lähde liiaksi mukaan asiakkaan tunteisiin vaikeissa tilanteissa. Julkisella puolella työ on yhtä raskasta, mutta siellä luonnollinen työympäristö auttaa purkamaan työn henkistä rasittavuutta. Luonnollisen työympäristön puuttuessa yksinyrittäjällä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia keskustella työstään ja jaksamisestaan kollegoiden kanssa kuin suuremmissa työyhteisöissä. Hoivayrittäjät joutuvat toimimaan epätäydellisillä markkinoilla; epätäydellisten markkinoiden syntymiseen ovat vaikuttaneet monet tekijät. Lainsäädännön kautta valtion sekä kunnan ohjaus ja valvonta kohdistuvat hoivayrittäjyyteen sen luonteen vuoksi vahvemmin kuin muuhun yrittäjyyteen. Vahva ohjaus ja valvonta on yksi hoivayrittäjyyden erityspiirre, mutta myös markkinoiden epätäydellisyyteen vaikuttava asia. Hoivayrittäjän markkinoihin vaikuttaa myös joskus täydellisen kilpailun puuttuminen. Yhden kunnan alueella tietyn palvelun tuottajia ja tilaajia (kunta) ei välttämättä ole kuin yksi. Myös asiakkaan epärationaalinen toiminta ja hoivan tulosten vaikea mitattavuus vahvistaa markkinoiden epätäydellisyyttä. (Rissanen & Sinkkonen 2004, ) Heinosen ym. (2006, 27) mukaan sosiaali- ja terveysalan yrittäjän voisi kärjistäen kuvata 48-vuotiaaksi Etelä-Suomen kaupungissa asuvaksi perheelliseksi naiseksi, jolla on opistotason tutkinto, ja joka on osallistunut yrittäjäkoulutukseen. Hänen lähipiiristään löytyy myös muita yrittäjiä, mutta hänelle nykyinen yritys on ensimmäinen. Yrittäjällä on aikaisempaa työkokemusta samalta alalta kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa. Hoivapalveluyrittäjien koulutus on kirjava. Yrittäjillä on kuitenkin useimmiten terveys- ja sosiaalialan koulutusta tai palvelualojen koulutusta. Yrityspuolen kuviot

20 16 voivat kuitenkin olla vieraita ja tämän vuoksi ainakin jonkinlaisen yrittäjäkoulutuksen on käynyt yli puolet hoivapalveluyrittäjistä. (Rissanen & Sinkkonen 2004, 69.) Lemposen (1999, 35) mukaan yrittäjillä on pääsääntöisesti pitkä ja monipuolinen työkokemus takanaan yrittäjäksi ryhtyessään. Työnantaja on yleisimmin ollut kunta tai kuntayhtymä ja yrittäjät ovat työskennelleet kotipalvelussa, kotisairaanhoidossa, vanhainkodeissa, terveyskeskuksissa ja sairaaloissa. Näyttäisikin siltä, että yritys perustetaan alalle, jolta yrittäjällä on aikaisempaa työkokemusta. Heinonen ym. (2006, 76) ovat tutkineet yrittäjyyden taustoja sosiaali- ja terveysalalla ja yrittäjien polku on kulkenut palkkatyöstä yrittäjäksi. Sosiaalialan yrittäjäksi ryhtyneet ovat olleet terveysalan yrittäjistä poiketen, useammin yksityisen sektorin palveluksessa, kuin julkisen sektorin. Lemposen (1999, 35) tutkimuksiin verrattuna muutosta on 2000-luvulla tapahtunut työnantajien osuudessa, aiemmin yrittäjäksi ryhdyttiin julkisen sektorin palkansaajan roolista, nykyään yhä useampi on työskennellyt yksityisellä sektorilla ennen yrittäjäksi ryhtymistä. Yksityisten yritysten lisääntyminen 90-luvulta lähtien sosiaalialalla näkyy luonnollisesti myös muutoksena työnantajasuhteissa. Kaiken kaikkiaan palkkatyöstä yrittäjiksi siirtyneitä oli 70 prosenttia kyselyyn vastanneista. Loput 30 prosenttia on ollut työttömiä, opiskelijoita tai kotiäitejä. Yrittäjien mielestä koulutuksesta ja työkokemuksesta on ollut hyötyä yrittäjänä toimimisessa (Heinonen ym. 2006, 61). Vuonna 2005 yksityisten yrittäjien keskeisin toimiala oli kotipalvelu, 34 prosentilla vastaajista. Tehostettua palveluasumista tarjosi 21 prosenttia ja ympärivuorokautista laitoshoitoa 20 prosenttia. Yli puolet yrityksistä oli osakeyhtiömuotoisia, mikä on noin kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kuin vuoden 2001 selvityksessä. Vastaavasti toiminimellä toimivia oli 2005 noin viidesosa mikä on vähemmän kuin edellisessä kyselyssä vuodelta Miesten omistamat yritykset olivat useammin osakeyhtiöitä kuin naisilla ja miesten omistamien yritysten liikevaihto oli myös suurempia kuin naisilla. (Rissasen ja Helisten 2007, 68; Heinonen ym. 2006, 52-54) Yrittäminen on myös päätoimista. Vain neljä prosenttia sosiaalipalvelu yrittäjistä ilmoitti toimintansa olevan sivutoimista. 22 prosenttia yrittäjistä oli yksinyrittäviä,