VIDEONEUVOTTELUTOIMINNAN KEHITTYMINEN SEINÄJOEN KESKUSSAIRAALASSA VUOSINA

Transkriptio

1 VIDEONEUVOTTELUTOIMINNAN KEHITTYMINEN SEINÄJOEN KESKUSSAIRAALASSA VUOSINA Sami Perälä Pro gradu tutkielma terveyshallintotiede Sosiaali ja terveydenhuollon tietohallinto Kuopion yliopisto terveyshallinnon ja talouden laitos toukokuu 2005

2 2 UNIVERSITY OF KUOPIO, Faculty of Social Sciences, Department of Health Policy and Management, Health Management Sciences, Information Management in Social and Health Care PERÄLÄ, SAMI: The development of videoconferencing activities in Seinäjoki central hospital between Master's thesis 68 pages, 3 appendices (7 pages) Advisors: Docent Olli Pekka Ryynänen, Professor Kari Mäkelä May 2005 Keywords: videoconference, telemedicin, health technology In the course of the development of new technical solutions the ways of getting contacts have changed. Technology creates new possibilities for communication and videoconferencing is one of these alternatives. Videoconferencing is very applicable to the needs of health care, and therefore, it has become an important tool for conveying information. Videoconferencing is an interactive form of communication in which both the verbal and non verbal communication and social connections are included. The development of videoconferencing technology as well as the function, usefulness and necessity of videoconferencing in Seinäjoki Central Hospital during the years were described in this research. The research data was collected in two parts with the help of questionnaires. The first questionnaire was carried out in autumn 1999 (n=80) and the second in spring 2003 (n=101). The participants in the research consisted of the employees of Seinäjoki Central Hospital who had attended videoconferencing events, most of them doctors. In addition, six long term ordinary users of videoconferencing in Seinäjoki Central Hospital were interviewed. The quantitative data was analysed by the SPSS statistical program. The qualitative data was analysed by content analysis. The first videoconferencing equipment was purchased in The development of videoconferencing activities started in 1998, when the first videoconferencing connections were formed between Seinäjoki Central Hospital and Helsinki University Hospital. The South Ostrobothnian Telemedicine Service Center (EPTEK ry) started to develop videoconferencing activities in Seinäjoki Central Hospital and since 1999 the developement of videoconferencing has expanded fast. Videoconferencing activities in different units of health care have expanded both regionally and nationally in Finland. Merely In Seinäjoki Central Hospital videoconferencing was used more than 420 times in Based on the results of the research, the attitude towards videoconferencing is very positive. The use of videoconferencing has expanded in different units during the years The technology of videoconferencing itself has not improved, but the auxiliary material being used has. The improvement of the material has increased the technical level of videoconferencing lectures and the users consider it sufficient. Furthermore, a technical adviser helps to organize videoconferencing in many ways. Videoconferencing has become a necessary tool especially for distance education, even if the lectures given by the hospital s own doctors are considered important as well. In the future videoconferencing technology could be used more efficiently, it should be tested and used in consultation situations concerning health care.

3 3 KUOPION YLIOPISTO, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, terveyshallinnon ja talouden laitos, terveyshallintotiede, sosiaali ja terveydenhuollon tietohallinto PERÄLÄ, SAMI: Videoneuvottelutoiminnan kehittyminen Seinäjoen keskussairaalassa vuosina Opinnäytetutkielma: 68 sivua, 3 liitettä (7 sivua) Ohjaajat: dosentti Olli Pekka Ryynänen, professori Kari Mäkelä Toukokuu 2005 Avainsanat: videoneuvottelut, telelääketietiede, hyvinvointiteknologia Erilaisten teknisten ratkaisujen kehittymisen myötä yhteydenottotavat muuttuvat. Tekniikka tuo yhteydenpidolle uudenlaisia mahdollisuuksia, joista videoneuvottelutekniikka on vain yksi uudenlaisista teknisistä mahdollisuuksista yhteydenpidossa eri osapuolten välillä. Videoneuvottelutekniikka soveltuu hyvin terveydenhuoltoon ja siitä on tullut tärkeä apuväline tiedon siirrossa. Videoneuvotteluviestintä on interaktiivinen reaaliaikainen viestintämuoto, johon sisältyy informaatiosiirron lisäksi myös merkityksen anto ja sosiaalinen yhteys. Tässä tutkimuksessa kuvataan Seinäjoen keskussairaalan henkilökunnan kokemuksia videoneuvotteluviestinnästä ja arvioidaan videoneuvottelutekniikan toimivuutta, käytettävyyttä ja tarpeellisuutta Seinäjoen keskussairaalassa vuosien välisenä aikana. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella kahdessa osassa. Ensimmäinen kysely tehtiin syksyllä 1999 (n=80) ja toinen keväällä 2003 (n=101). Tutkimukseen osallistuivat videoneuvottelutapahtumissa mukana olleet Seinäjoen keskussairaalan työntekijät, joista suurin osa oli lääkäreitä. Lisäksi haastateltiin kuutta Seinäjoen keskussairaalan henkilökuntaan kuuluvaa videoneuvottelun vakituista ja pitkäaikaista käyttäjää. Kvantitatiivinen aineisto analysoitiin SPSS tilastointi ohjelmalla. Kvalitatiivinen aineisto analysoitiin sisällön analyysilla. Seinäjoen keskussairaalaan hankittiin ensimmäiset videoneuvottelulaitteet vuonna Videoneuvottelutoiminnan kehittäminen aloitettiin vuonna 1998, jolloin ensimmäiset videoyhteydet muodostettiin säännöllisesti Seinäjoen keskussairaalan ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan iho ja allergiasairaalan välillä. Etelä Pohjanmaan Telelääketieteen Palvelukeskus ry (EPTEK ry) alkoi kehittää videoneuvottelutoimintaa Seinäjoen keskussairaalassa ja se lähti nopeaan kasvuun vuoden 1999 aikana. Videoneuvottelutoiminta on siitä lähtien lisääntynyt terveydenhuoltoalalla niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin ja yksistään Seinäjoen keskussairaalassa käytettiin vuonna 2003 videoneuvotteluyhteyksiä yli 420 kertaa vuodessa. Tutkimustulosten perusteella videoneuvottelutekniikan käyttämiseen suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Sen käyttö on lisääntynyt ja laajentunut eri yksiköissä vuosien 1999 ja 2003 välisenä aikana. Videoneuvottelutekniikka ei ole parantunut, mutta videoneuvotteluissa käytettävä oheismateriaali on. Oheismateriaaleja ovat kirjalliset sekä kuvalliset luentomateriaalit. Tämä on lisännyt videoneuvotteluluentojen teknistä tasoa ja käyttäjät kokevat sen riittäväksi. Videoneuvottelut Seinäjoen keskussairaalassa toimivat hyvin teknisen tukihenkilön avustaessa videoneuvottelutekniikan käytössä, tilavarauksien järjestämisessä sekä videoluentojen saatavuuden selvittelyissä. Videoneuvottelusta on tullut tarpeellinen väline varsinkin luentojen välittäjänä, vaikka omien lääkärien pitämät luennot koetaan myös tärkeinä. Tulevaisuudessa videoneuvottelulaitteita tulisi hyödyntää laajemmin, ja niitä tulisi testata ja käyttää erilaisissa konsultaatiotilanteissa enemmän.

4 4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO VIDEONEUVOTTELUVIESTINTÄ TELELÄÄKETIETEEN VÄLINEENÄ TERVEYDENHUOLLOSSA Videoneuvottelutekniikka Videoneuvottelu telelääketieteessä Viestintä AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Tutkimustehtävät Tutkimusaineisto Tutkimuskohde Mittarin laatiminen ja aineiston analyysi TUTKIMUSTULOKSET Tutkimusjoukon kuvaus Seinäjoen sairaalan henkilökunnan kokemuksia videoneuvottelutekniikasta ja toiminnasta Seinäjoen keskussairaalassa Ryhmien välisten erojen tarkastelua Videoneuvottelutekniikan tarpeellisuus Videoneuvottelutekniikan toimivuus Videoneuvottelutekniikan käytettävyys Käyttäjien kokemuksia videoneuvottelutekniikasta Kokemukset videoneuvottelutekniikan käytöstä Kokemuksia videoneuvottelutekniikan soveltamisesta POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET Yleisiä johtopäätöksiä Johtopäätöksiä videoneuvottelutekniikan tarpeellisuudesta Johtopäätöksiä videoneuvottelutekniikan toimivuudesta Johtopäätöksiä videoneuvottelutekniikan käytettävyydestä Lopuksi LÄHTEET LIITTEET... 69

5 5 1 JOHDANTO Tieto ja viestintätekniikan nopea kehittyminen on erityisesti tällä vuosikymmenellä johtanut maailmanlaajuiseen verkottumiseen ja sen mukanaan tuomaan uudenlaiseen viestintäkulttuuriin. Kyseessä on monitasoinen yhteiskunnan kehitysvaihe, jossa maanviljelysyhteiskunnan ja teollisuusyhteiskunnan perustalle on rakentunut tai rakentumassa globaalisti verkottuva tieto ja viestintäyhteiskunta. (Lehtinen 1997, 41.) Sähköisen viestinnän ensimmäinen muoto oli lennätin. Puhelimen avulla maantieteellisesti eri paikoissa olevat henkilöt pystyvät reaaliaikaiseen keskusteluun. Nykyisin tietoverkkojen sähköpostipalvelut ja matkapuhelimien tekstiviestit mahdollistavat kommunikoinnin ajasta ja paikasta riippumatta. IP teknologian (Internet protocol) soveltaminen äänen ja kuvan reaaliaikaiseen siirtoon muuttaa entisestään aikaisemmin totuttua viestintää. (Kopra 2001.) Tietotekniikan ja terveydenhuollon kehittyessä on muodostunut uusi lääketieteen sovellus; telelääketiede, josta käytetään myös nimitystä etälääketiede (Hakala 2002, 2). Telelääketieteellä tarkoitetaan potilaan tutkimista, tarkkailemista, hoitoa sekä potilaan ja terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttamista käyttäen apuna sähköistä tietoliikennetekniikkaa. Telelääketieteen avulla mahdollistetaan asiantuntija avun sekä potilastietojen saaminen oikeaan paikkaan riippumatta potilaan tai tarvittavan tiedon fyysisestä paikasta. (Tuomaala, Rainio, Hiekkaniemi, Siekkinen & Söderäng 1999, 9.) Etäältä hoitamisen historian ikää voidaan verrata kirjoitustaidon historiaan. Keskiajalla terveydenhuollon valvontaverkkona olivat kirjekyyhkyt. Postilaitoksen kehittyminen mahdollisti etädiagnostiikan ja etähoidon 1800 luvulla. Teknologiaan perustuva lääketiede syntyi puhelimen ja lennättimen myötä 1840 luvulla. Telelääketieteen kehitysvaiheita ovat 1900 luvulla: radion kehittyminen 1920 luvulla, television ja avaruusteknologian kehittyminen 1950 luvulla sekä digitaali teknologian kehittyminen 1990 luvulla. Digitaalitekniikan kehittyminen on mahdollistanut uusien telelääketieteen sovellusten syntymisen. Kun analogisesta teknologiasta siirryttiin digitaaliseen, alkoi varsinainen läpimurto telelääketieteen kehityksessä. Tähän liittynyt tietokoneiden, matkapuhelimien

6 6 ja videoneuvottelulaitteiden kehitys avasi monenlaisia uusia mahdollisuuksia terveydenhuollossa. (Timonen 2004, ) Terveydenhuollon palvelut verkottuvat nopeasti. Palvelujen tarjonnassa suuntaudutaan saumattomiin hoitoketjuihin, tiimityöskentelyyn ja etäpalveluihin. Suomessa, jossa etäisyydet ovat pitkät, on telelääketiede ja yleensä informaatio ja teleteknologia nähty tehokkaaksi tavaksi tuottaa näitä palveluita. (Hiltunen, Ohinmaa & Pajunpää. 2001, 2423.) Kaikilla lääkäreillä ei ole tietoa niistä mahdollisista tietolähteistä, joita he työssään voivat hyödyntää. Myös potilaiden toivomukset ajantasaisen tiedon saannista vaihtelevat. Toiset potilaat sietävät epävarmuutta paremmin kuin toiset. Osa luottaa terveydenhuollon ammattihenkilöihin, mutta toiset haluavat itse päättää omaan terveydentilaan liittyvistä ratkaisuista. Tämä edellyttää, että lääkärillä on yhtäältä kyky selvittää potilaan tiedontarve ja toisaalta myös velvoite suositella potilaalle useampia vaihtoehtoja, joista potilas voi valita toivomansa vaihtoehdon huomioon ottaen kustannusvaikuttavuuden. (Harno & Työryhmä 1999, 12.) Telelääketieteelle on asetettu paljon tavoitteita ja toiveita. Sen avulla voitaisiin alentaa terveydenhuoltosektorille ja potilaille aiheutuvia sekä suoria että epäsuoria kustannuksia kuten esimerkiksi tuotannon tai ansion menetykset. Kansalaisten tasa arvo lisääntyisi, kun erikoislääkäripalveluja saataisiin myös etäällä oleviin terveyskeskuksiin. Myös terveydenhuollon lääkärien ja muun henkilökunnan tietotaito parantuu käytettäessä telekonsultaatiota ja videoneuvottelutekniikkaa terveydenhuollon apuna. Videoneuvottelu on yksi parhaimmista esimerkeistä miten telelääketiedettä sovelletaan terveydenhuollossa. (Tuomaala ym. 1999, 9.) Videoneuvottelutekniikka on kehitetty, jotta ääntä ja kuvaa voitaisiin siirtää reaaliaikaisesti useiden paikkakuntien välillä. Videoneuvottelun avulla voidaan siis kommunikoida kielellisesti sekä kirjallisesti välimatkoista riippumatta. Videoneuvottelutekniikan käyttö viestinnän apuvälineenä on tekniikan parantumisen myötä lisääntynyt, vaikka sitä kohtaan koetaankin vielä ennakkoluuloja. Videoneuvottelutekniikan avulla siirrettävä kuva oli vielä joitakin vuosia sitten hyvin heikkotasoista. Tekniikan ja tietoverkkojen kehittymisen myötä kuvan taso on selvästi parantunut ja sen avulla voidaan kommunikoida

7 7 ilman että kuva pysähtelisi tai nykisi. Jotta videoneuvottelutekniikkaa voitaisiin käyttää sanalliseen tai jopa sanattomaan viestintään, vaaditaan tekniikalta paljon. Kuvan ja äänentasojen täytyy olla hyvät, jotta viestintä ei vaarannu niiden takia. Videoneuvottelulaitteisiin liitettävillä apuvälineillä kuten tietokoneella ja oheismateriaalilla on suuri merkitys lähetettäessä luento tai muuta materiaalia videoneuvottelun avulla. (Heikkinen 1999.) Videoneuvottelutekniikan käyttö terveydenhuollossa on lisääntynyt viimeisen neljän vuoden aikana huimasti. Videoneuvottelu on monipuolinen viestintäväline, jonka avulla voidaan koota useita ihmisiä ja paikkakuntia ympäri maailmaa. Nykyään videoneuvottelulaitteisto ja sen käyttö kuuluu olennaisena osana terveydenhuollon eri osa alueiden käytäntöön. Videoneuvottelua käytetään terveydenhuollossa maanlaajuisesti lääkärien ja muun sairaalahenkilöstön koulutuksiin, konsultaatioihin, alueellisiin koulutustapahtumiin sekä erilaisten kokousten apuvälineenä. (Ignatius, Mäkelä, Happonen & Perälä. 2004, 958.) Videoneuvottelutekniikkaa kohtaan on sosiaali ja terveydenhuollossa kiinnostusta ja sen käyttöä on tarpeellista edelleen lisätä. Laitteistohankintoja ei voida aina tehdä korkeiden hankintakustannusten tai tietämättömyyden vuoksi, vaikka videoneuvottelu koetaan tarpeelliseksi ja siitä halutaan usein lisätietoa. (Perälä, Ignatius, Rekiaro & Mäkelä. 2004, 69) Seinäjoen keskussairaalaan hankittiin ensimmäiset videoneuvottelulaitteet vuonna Videoneuvottelutoiminnan kehittäminen aloitettiin vuonna 1998, jolloin ensimmäiset videoyhteydet muodostettiin säännöllisesti Seinäjoen keskussairaalan ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan iho ja allergiasairaalan välillä. Etelä Pohjanmaan Telelääketieteen Palvelukeskus ry (EPTEK ry) palkkasi huhtikuussa 1999 henkilön kehittämään videoneuvottelutoimintaa Seinäjoen keskussairaalassa ja videoneuvottelutoiminta lähtikin nopeaan kasvuun vuoden 1999 aikana. Videoneuvottelutoiminta on lisääntynyt niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin terveydenhuoltoalalla ja yksistään Seinäjoen keskussairaalassa käytettiin vuonna 2003 videoneuvottelua yli 420 kertaa vuodessa. (Perälä ym. 2004, 69.)

8 8 Etelä Pohjanmaan Telelääketieteen Palvelukeskus ry (EPTEK ry) on telelääketieteen ja terveysteknologian hankeorganisaatio. EPTEK ry:n omistajatahoina toimivat Etelä Pohjanmaan sairaanhoitopiiri, Tampereen teknillinen yliopisto, Seinäjoen kaupunki, Finn Medi Oy, Benefon Oy, Cygate networks Oy, Sonera Oyj, Seinäjoen ammattikorkeakoulu (Seamk) sekä Vaasan läänin puhelin Oy. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata Seinäjoen keskussairaalan videoneuvottelutekniikan käyttäjien kokemuksia sekä arvioida sen toimivuutta, käytettävyyttä ja tarpeellisuutta Seinäjoen keskussairaalassa vuosien välillä.

9 9 2 VIDEONEUVOTTELUVIESTINTÄ TELELÄÄKETIETEEN VÄ LINEENÄ TERVEYDENHUOLLOSSA 2.1 Videoneuvottelutekniikka Videoneuvottelutekniikan syntyhistoria on sotateollisuudessa luvun puolessavälissä, kun Yhdysvaltain puolustusministeriön tutkimusosasto ARPA käynnisti suuren etäkokouksiin keskittyneen tutkimushankkeen, jonka avulla oli tarkoitus ratkaista tärkeä kansalliseen turvallisuuteen liittyvä ongelma. Tavoitteena oli saada aikaan viidelle eri paikassa olevalle henkilölle mahdollisimman täydellinen kokouksessa läsnäolon tuntu. Nämä viisi henkilöä olisivat Yhdysvaltain presidentti, varapresidentti, ulkoministeri, alahuoneen puhemies ja aselajien komentajaneuvoston puheenjohtaja. Myöhemmin muun muassa Persianlahden sota vaikutti videoneuvottelutekniikan kehitykseen, kun valtaosa suuryrityksistä kielsi lentäen tehtävät työmatkat. (Taavila & Miettilä 1999, 5.) Videoneuvottelutekniikan suurimpia kehitysaskelia oli, kun siirryttiin kiinteistä 2 Mbps linjoista valinnaisiin ISDN yhteyksiin (Integrated Services Digital Network). Vanhassa järjestelmässä täytyi olla erillinen verkko, josta johtuen tarvittiin ennakkovarausjärjestelmä. Esimerkiksi Euroopan yhteydet piti varata päiviä etukäteen. Yhteysmaksut olivat korkeita etenkin ulkomaan liikenteessä. Videoneuvottelutilat olivat harvinaisia, koska silloiset laitteistot vaativat ympärilleen paljon tekniikkaa. Vain suurilla yrityksillä ja teleoperaattoreilla oli varaa hankkia laitteistoja ja vain niiden tiloissa oli tarkoitukseen varattu välineistö. Videokuvan koodausmenetelmät, piiriteknologia sekä puhelinverkon digitalisointi kehittyivät voimakkaasti 1980 luvun loppupuolella. Tavoitteena oli tiivistää informaatio niin, että se voidaan välittää kahden puhelinlinjan kautta. Uusi teknologia standardoitiin silloisessa CCITT:ssä (Commité Consultatif International de Telegraphique et Telephonique). CCITT on telealan standardisointiorganisaatio, joka on vaihtanut nimensä vuonna 1993 ITU T:ksi. (Kuusinen 2000, 2.) Kansainvälinen televiestintäliitto ITU on YK:n alainen televiestintäasioita hoitava erityisjärjestö. ITU:ssa on jäseniä noin 200 maasta. ITU:n toiminta jakaantuu kolmeen sektoriin: telestandardointisektoriin (ITU T), radiosektoriin (ITU R) ja televiestinnän kehityssektoriin (ITU D). (Viestintävirasto 2005.) Tämä mahdollisti videoneuvottelujen käymisen valinnaista puhelinverkkoa (ISDN) käyttäen ilman ennakkovarauksia. Neuvottelun välittömät kus

10 10 tannukset olivat kahden puhelun veloitukset. Nykyiset laitteet ovat huomattavan paljon kehittyneempiä kuin vielä muutama vuosi sitten. Kuvan pakkaaminen on parantanut yhteydenlaatua huomattavasti. (Kuusinen 2000, 2.) Videoneuvottelulaitteistolla luodaan reaaliaikainen videoyhteys, jossa kuvan ja äänen laatu on mahdollisimman hyvä. Videoneuvotteluyhteys voidaan luoda kahden osapuolen välille ns. kaksipiste neuvotteluna. Kolmen tai useamman paikkakunnan välisiä videoyhteyksiä kutsutaan monipiste neuvotteluiksi. (Heikkinen 1999, 3.) Videoneuvottelulaitteiston peruslaitteita ovat videoneuvottelukoodekki, monitori, mikrofoni, kamera ja kauko ohjain. Monitoreja ja kameroita sekä mikrofoneja voi olla useampia. Näiden avulla ääntä voidaan syöttää mikrofoneista ja kuvaa kameroiden avulla etäpisteiden välillä. Videoneuvottelulaitteistoon voidaan liittää monenlaisia muitakin lisälaitteita, jotka tuovat hyödyllistä lisäarvoa videoneuvottelutekniikan käyttöön. (Heikkinen 1999, 3 5.) Videoneuvottelulaitteessa (koodekki) tapahtuu kuvan, äänen ja datan käsittely. Koodekki on myös digitaalinen signaalin muuntamisyksikkö. Monitorina voidaan käyttää esimerkiksi televisiota, tietokonemonitoria tai dataprojektoria. Videoneuvottelulaitteistossa voi olla oma kiinteä mikrofoni tai langallinen mikrofoni. Äänentoisto tapahtuu television kaiuttimien kautta tai erillisellä audiosysteemillä. (Ignatius ym. 2004, 959.) Äänelle, kuvalle ja datalle on toteutettu eritasoisia standardeja, joiden ansiosta tekniikkaa voidaan jatkuvasti kehittää ja luoda uusia tekniikoita, joista muodostuu standardeja (Elisa Oyj 2002). Videoneuvottelun standardointi aloitettiin, jotta laitteet pelaisivat paremmin yhteen. Standardien mukaiset välineet ovat yhteensopivia. (Kuusinen 2000, 4.) Audiostandardeja ilmaistaan G kirjaimella. Standardi G.711 määrittelee äänen siirron ja pakkauksen kolmen kilohertsin kaistanleveydellä 64 kbit/s siirtonopeudella. G.722 määrittelee äänen siirron ja pakkauksen seitsemän kilohertsin kaistanleveydellä 48 tai 56 kbit/s siirtonopeudella. G.728 (audiokoodekit) määrittelee äänen siirron ja pakkauksen kolmen kilohertsin kaistanleveydellä 16 kbit/s siirtonopeudella. Videostandardeja ilmaistaan H kirjaimella. H.261 on yleisin videokuvan pakkausmenetelmä, joka on oltava H.320, H.323, ja H.324 standardeja tukevissa videoneuvottelulaitteissa. H.263 on

11 11 H.261:tä kehittyneempi videokuvan pakkausmenetelmä. Videoneuvottelukuvan resoluutioita ovat Quarter Common Intermediate Format (QCIF), jonka koko on 176 x 144 pikseliä ja Common Intermediate Format (CIF), jonka koko on 352 x 288 pikseliä. (Kuusinen 2000, 4 5.) H.320 on perusstandardi, joka määrittelee videoneuvottelun ISDN verkossa. H.321 on standardiluonnos, joka määrittelee videoneuvottelun ATM verkossa. H.322 on standardiluonnos, joka määrittelee videoneuvottelun ethernetin tapaisissa lähiverkoissa, jotka pystyvät tarjoamaan takuunopeuden. H.323 on standardi, joka määrittelee videoneuvottelun perinteisissä lähiverkoissa, jotka eivät tarjoa takuunopeutta. T.120 standardiperhe toteuttaa videoneuvottelussa tarvittavat lisäpalvelut, kuten neuvottelupisteiden yhteen toimivuuden sekä kuvien ja tiedostojen siirtämisen. (Kuusinen 2000, 4 5.) Monipalveluverkko eli ISDN (H.320), on digitaalinen liittymä puhelinverkkoon. Tässä monipalveluverkossa voidaan siirtää samanaikaisesti erityyppisiä tietoja kuten esimerkiksi ääntä, kuvia, liikkuvaa kuvaa, dataa ja faksisanomia. (Tietotekniikan sanasto 1990, 203.) ISDN sisältää kaksi B kanavaa (2X64kbs) ja datakanavan (Heikkinen 1999, 24). Verkon vakiokaista on taattu, ja sen viive on aina vakio ja siten ennustettavissa. ISDNverkko on luotettava, koska se on kiinteästi kaapeloitu tiettyyn tilaan. Kustannukset ovat minuuttiveloitusperusteiset kuten normaalissa puhelinverkossakin. (Häkkinen 2002, 11.) Puhelinverkkoista käytetään H324 standardimerkintää ja standardi T.120 on ryhmätyöstandardi. Standardit ovat tuettuja eri ohjelmisto ja laitteistotoimittajien keskuudessa. Hankintakustannukset laskevat, kun voi hankkia laitteita ja ohjelmia eri valmistajilta. Myös videoneuvottelut erilaisten laitteiden välillä onnistuu, kun kaikki laitteet ovat standardien mukaisia, vaikkakin erimerkkisiä. Standardien avulla eri laitemerkit voivat kommunikoida keskenään aivan kuten esimerkiksi cd levyjä voidaan kuunnella eri laitevalmistajien cd soittimilla. On kuitenkin tärkeää, että uudenaikaiset laitteistot ymmärtävät vanhempia ja vanhemmalla standardeilla toimivia laitteistoja, vaikka keskenään käyttäisivätkin mahdollisimman nykyaikaista standardia. (Kuusinen 2000, 4.) Internet protocol (IP) teknologian (H.323) soveltaminen äänen ja kuvan reaaliaikaiseen siirtoon muuttaa aikaisemmin totuttua viestintää. Päätelaitteina voidaan käyttää videoneuvottelutekniikkaa, joka toimii myös digitaalisessa puhelinverkossa (ISDN). (Heikkinen 1999, 18.)

12 12 Tietoverkkoja voidaan toteuttaa erilaisilla teknologioilla. Näitä teknologioita ovat WLAN, ATM, Ethernet, parikaapeliverkko ja niin edelleen. Tietoverkkopohjainen videoneuvottelu on suhteellisen uutta tekniikkaa. Se on kuitenkin yleistynyt verkkojen kehittymisen, tietokoneiden suorituskyvyn kasvamisen, tehokkaampien pakkausalgoritmien käyttöönoton ja tarvittavien laitteiden yleistymisen myötä. Tietoverkkojen standardit ovat vakiintumassa ja eri toimittajien softat alkavat toimia yhteen vaikka yhteensopivuudessa on vielä toivomisen varaa. (Häkkinen 2002, 14.) Edellä mainittujen verkkojen suurimmat erot ovat niiden kapasiteetissa eli videoneuvottelutekniikan avulla voidaan siirtää kuvaa ja ääntä kaikissa edellä mainituissa verkoissa. Videoneuvotteluun tarvitaan kuitenkin melko laaja verkko, koska liikkuva kuva vie paljon tilaa, joten kuvan taso voi vaihdella paljonkin eri verkoissa. (Ignatius ym. 2004, 960.) Tietokonetta ja tietoverkkoja on käyte telelääketieteellisenä apuna tietokonevälitteisessä konsultaatiossa, jossa siirretään sähköpostin liitteenä potilastietoa salattuna. Videoneuvottelussa yhteys on interaktiivinen eli yhteys toimii molempiin suuntiin. (Ignatius, Mäkelä & Perälä 2003, 864.) Tietoverkossa tapahtuvan videoneuvottelun hyötyjä ovat pienet perustamiskustannukset ja käyttökustannukset, videoneuvottelulaitteiden siirrettävyys vapaasti lähiverkon alueella ja laajoissa tietoverkoissa kuvantaso on erinomainen. Haittoja ovat vaihtelevat viiveet ja todella huonotasoinen kuva pienissä verkoissa sekä tietoverkkoon liittyvä epäluotettavuus. (Häkkinen 2002, 7.) Videoneuvotteluääni ja videokuva on pakattava vähemmän tilaa vieviksi ennen lähettämistä. Tämä pakkaaminen voidaan toteuttaa joko ohjelmallisesti tai käyttämällä erillistä koodekkikorttia kuten ISDN laitteissa. Ohjelmistopohjainen videoneuvottelu vaatii tehokkaan PC:n tai Macintosh tietokoneen. Lisäksi tarvitaan vähintäänkin äänikortti, kaiuttimet ja mikrofoni, jotta ääntä voidaan lähettää. (Kuusinen 2000, 6.) Videokuvan lähettämistä varten tarvitaan kamera ja videodigitointikortti tai vaihtoehtoisesti rinnakkaisporttiin tai USB liittimeen kytkettävä kamera. Lisäksi tarvitaan videoneuvottelusovellus. Halvimpaan sovellukseen ei välttämättä kannata tyytyä, sillä useat halvat järjestelmät on optimoitu modeeminopeuksille. Tämän takia sovellukset eivät edes pysty lähettämään hyvälaatuista ja suurikokoista kuvaa, vaikka tietokoneen ja

13 13 tietoverkon resurssit sen sallisivatkin. Kuvan laatuun vaikuttaa myös videokuvalähde ja tietokoneen suorituskyky. Edullisimmillaan tietokoneesta saa videoneuvottelulaitteen, kun hankkii USB väylään tai rinnakkaisporttiin liitettävän kameran ja modeemin. Tällöin kuvan laatu on huomattavasti huonompi (Netmeeting). Kohtuullisen kuvan aikaansaamiseksi tarvitaan hyvä kamera ja videodigitointikortti. Koodekkipohjainen videoneuvottelu vaatii Pentium tasoisen tietokoneen, johon on hankittu H.323 standardin mukainen videoneuvottelupaketti. Paketti pitää yleensä sisällään koodekkikortin äänelle ja videokuvalle, mikrofonin, kaiuttimet, kameran ja videoneuvottelusovelluksen. Koodekkipohjaisen videoneuvottelun etuna on, että siinä on parempi kuvan laatu kuin ohjelmistopohjaisessa. Videoneuvottelukoodekki on tietokone, joka toimii vain videoneuvottelua varten, kun ohjelmistopohjainen videoneuvottelutietokone toimii myös normaalina tietokoneena, jolloin siinä tarvitsee olla enemmän tehoa. (Kuusinen 2000, 8 9.) 2.2 Videoneuvottelu telelääketieteessä Nykyisen käsityksen mukaan terveydenhuollossa käytettävät laitteet ja menetelmät tulee alistaa huolelliseen arviointiin niiden vaikuttavuuden ja turvallisuuden suhteen. Arvioinnin kysymyksenasettelu uutta tekniikkaa käyttöön otettaessa on ennen kaikkea se, onko uudesta tekniikasta terveydellistä etua jo käytössä olevaan verrattuna ja onko se potilaalle ja käyttäjälle turvallista sekä ovatko sen hankinta ja käyttökustannukset järkevässä suhteessa saatavissa oleviin ja todennettaviin hyötyihin ja käytettävissä oleviin voimavaroihin. (Harno ym ) Telelääketiede on yhteisnimitys, joka sisältää useita sovelluksia. Kliinisillä erikoisaloilla ei ole vakiintuneita telelääketieteen käyttötapoja. Telelääketieteestä on käyttäjille hyötyä vain, jos sen avulla voidaan tehdä asioita paremmin kuin aikaisemmin tai ei ole olemassa muuta vaihtoehtoista tapaa hoitaa tiettyä asiaa. (Harno ym ) Telelääketiede voidaan jakaa monin eri perustein: erikoisaloittain, toiminnan mukaisesti tai teknisin perustein. Lääketieteen erikoisaloista telelääketieteestä on runsaasti kokemuksia varsinkin radiologiassa. Kuvansiirron soveltuvuutta on tutkittu niin ulkomailla kuin Suomessa. (Ohinmaa., Reponen & työryhmä ) Useat telelääketieteen hank

14 14 keet suuntautuvat joko tietojärjestelmiin pohjautuviin sovelluksiin tai ne kohdistuvat videoneuvottelutekniikkaan (Harno ym. 1999). Tietotekniikan kehitys on luonut edellytyksiä nopeaan ja aikaa säästävään koulutukseen. Saatavilla olevilla laitteilla pystytään välittämään reaaliajassa audiovisuaalista tietoa eri paikkakuntien välillä muutamassa sekunnissa. Seinäjoen keskussairaalassa (SEKS) ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) iho ja allergiasairaalassa on vuodesta 1998 lähtien käytetty videoneuvottelutekniikkaa eri telekommunikaatiosovelluksia varten. (Granlund, Kumpula, Perälä & Tuomiranta 2001, 4645.) Suomessa järjestettiin ensimmäinen telelääketieteellinen videoneuvottelukokeilu Utsjoen ja Helsingin välillä vuonna Jatkuvassa käytössä oleva videoyhteys rakennettiin 1994 Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrisen klinikan ja Kuusamon terveyskeskuksen välille. (Timonen 2004, 22.) Videoneuvottelu on yksi yleisimmistä ja nopeimmin kehittyvistä telelääketieteen sovelluksista Suomessa. Sitä voidaan käyttää päivittäisessä potilastyössä, konsultaatioissa, erilaisissa neuvotteluissa ja koulutuksessa mm. luento opetuksessa. Videoneuvottelun avulla asiantuntijan/luennoitsijan ei tarvitse liikkua, vaan tieto ja asiantuntemus tulevat pitkienkin matkojen päähän (Tuomaala ym. 1999, 11.) Videoneuvottelua voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin ja hyödyllisiä käyttökohteita kannattaa kehittää. Videoneuvottelun avulla pystytään osallistumaan tilaisuuksiin, joihin osallistujilla olisi muuten aika, etäisyys tai kustannusongelmia. Suunnittelu ja yhteistyökokouksia, seminaareja, haastattelutilanteita sekä yleensä kaikenlaista koulutusta voidaan myös järjestää videoneuvottelua hyödyntämällä. Koulutukseen videoneuvottelu soveltuu erityisen hyvin kaksisuuntaisuutensa vuoksi. Ääni ja kuva siis välittyvät molempiin suuntiin yhtä aikaa. Näin esimerkiksi keskustelu sekä kysymysten esittäminen ja niihin vastaaminen on mahdollista. Videoneuvottelua käytetään myös konsultoinnin antamiseen videoneuvottelun välityksellä. (Heikkinen 1999, 6.) Videoneuvottelutekniikka ja sen tuoma hyöty erityisesti opetustilanteissa on otettu hyvin käyttöön. Sairaaloiden henkilökunta on hyvin kiireistä, jolloin heidän on mahdoton seurata oman alansa kehitystä ja osallistua alan keskusteluun muutoin kuin omalta työ

15 15 paikaltaan. Tämä koskee myös koulutusta. Alaan liittyy myös se, että välitettävien kuvien ja tekstin tason on oltava erittäin hyvä, mikä asettaa vaatimuksia laitteistojen ja teknologian käytölle ja edelleen laitteistosta ja neuvottelujen kulusta vastaavalle henkilöstölle. (Mäkelä & Perälä 2001,1.) Terveydenhuollossa videoneuvottelutekniikkaa käytetään koulutuksissa, potilaskonsultaatioissa, erilaisissa neuvotteluissa tai muissa tilanteissa, joissa on tärkeää saada kahdensuuntainen ääni ja kuvayhteys. Luentoja välitetään luentosalista videoneuvottelulaitteilla, jolloin luennoitsija ja tarvittaessa yleisö näkyvät kuvassa. Luennoitsijan tietokoneelta voidaan näyttää powerpoint dioja videoneuvotteluyhteyden kautta vastapuolella olevalle yleisölle. Erilaisia kuvakulmia pystytään tallentamaan kameran muistiin, joka helpottaa neuvottelun ohjausta. Videoneuvotteluun voidaan lisätä valo ja röntgenkuvia. Pysäytyskuvilla voidaan tarkentaa kuvia tai näyttää kuvasta pienempiä yksityiskohtia. Dokumenttikameralla voidaan välittää kalvoja, paperitulosteita, röntgenkuvia tai esineitä. Videoneuvottelun yli voidaan näyttää myös videonauhoja, dvd tallenteita tai soittaa esimerkiksi cd levyjä. (Ignatius ym. 2004, 960.) Videoneuvottelujen avulla pystytään tehostamaan terveydenhuollon eri organisaatioiden yhteistyötä perusterveydenhuollosta yliopistosairaalatasolle asti. Videoneuvottelutoiminnan kehittäminen mahdollistaa perusterveydenhuollon ammattiryhmien kanssa kokouksen pitämisen edullisin kustannuksin. Erilaisia luentokokonaisuuksia ja neuvotteluja voidaan välittää pienelle ryhmälle laitteiston avulla ja vaikuttaakin siltä, että yliopistoklinikoiden erikoisalat ovat hankkineet laitteistoja käyttöönsä yhteydenottojen ja koulutusmahdollisuuksien lisäämiseksi. Videoneuvottelujen avulla erikoistuvat lääkärit pystyvät myös seuraamaan yliopistoklinikan antamaa koulutusta. (Rainio 1999, 5.) Erikoissairaanhoidon ja terveyskeskusten yhteistyö lisääntyisi, jos palveluja ja tietotaitoa siirrettäisiin lähemmäksi kansalaisia. Terveydenhuollon lääkärien ja muun henkilökunnan tietotaito paranee telekonsultaationa ja videoneuvotteluna annetun koulutuksen avulla. Erikoissairaanhoidon jonoja pystytään vähentämään, jos potilaan kontrollikäynnit tapahtuisivat telelääketieteen avulla ja yhtenä apuvälineenä tässä voi olla videoneuvottelutekniikka. Telelääketiede parantaa ja nopeuttaa erikoissairaanhoidon eri yksiköiden välisiä konsultaatioita akuuteissa erityistapauksissa sekä tehostaa päivystysaikaista toimintaa. (Tuomaala ym. 1999, 9.)

16 16 Videoneuvottelulaitteiden välityksellä toteutettuja etäkonsultaatioita on tutkittu viimeisten kymmenen vuoden ajan vilkkaasti. Radiologiassa telekonsultaatiota ovat yleisesti käytössä, mutta muista erikoisaloista vain psykiatriassa ne ovat saavuttaneet laajan ja vakiintuneen aseman suomalaisessa terveydenhuollossa. Varsinkin Lapin ja Oulun läänien alueella videoneuvottelulaitteiden käyttö psykiatristen potilaiden hoitoneuvotteluissa on hyvin yleistä. Harvaan asutuilla alueilla, jossa matkoihin kuluu paljon aikaa ja matkakustannukset ovat suuret, saavutetaan videoneuvottelutekniikalla huomattavia kustannussäästöjä. (Timonen 2004, 42.) Onnistuneen videoneuvottelun esteenä on usein videoneuvotteluasiantuntijan tai vastuuhenkilön puuttuminen. Sairaaloilla ja muilla organisaatioilla on useimmiten ajanmukaiset laitteet, mutta ei asiantuntevaa henkilökuntaa, joka olisi vastuullinen laitteistosta ja käyttäjien opastuksesta. Lisäksi ei riitä, että lähettävällä osapuolella on kaikki kunnossa vaan myös vastaanottavan osapuolen tai neuvottelukumppanin taholta tulisi opastuksen ja laitteiston olla neuvottelun läpiviemiseen vaadittavassa kunnossa. (Perälä ym. 2004, 69.) Neuvotteluun liittyvät pelisäännöt ovat osittain muotoutumatta ja erilaisten neuvotteluja laitteiston käytön tapojen vaihtelu on suurta, mikä vaikeuttaa muun muassa puheenvuorojen pyyntöä. Videoneuvotteluhenkilöiden verkoston muodostaminen ja koulutuksen järjestäminen erityisesti Länsi Suomen sairaaloiden välillä on herännyt käytännön toiminnassa havaittujen ongelmien myötä. (Mäkelä & Perälä. 2001, 3.) Videoneuvottelua käytettäessä on huomioitava useita asioita, jotta viestintätilanteesta tulisi mahdollisimman hyvä. Videoneuvottelua käytettäessä täytyy huomioida, että apuvälineenä käytetään teknistä laitteistoa, jolloin on tärkeää noudattaa laitteistojen toimintaohjeita. Laitteistojen toimintaohjeita noudatettaessa laitteistoista saadaan paras mahdollinen hyöty. Koska videoneuvottelun ja muidenkin teknisten apuvälineiden käyttäminen on satunnaista, on henkilöiden, jotka laitteistoja käyttävät hyvä tehdä ja noudattaa kirjallisia toimintaohjeita. (Mäkelä ym. 2001, 1.) Audiovisuaaliset apuvälineet muodostavat keskeisen osan luennon sisällöstä, ja niiden luotettavuuden takaaminen sekä kuvan laadun varmistaminen on etäkoulutuksessa tär

17 17 keää. Laitteistolle voidaan asettaa käyttötarkoituksesta riippuen erilaisia vähimmäisvaatimuksia. (Ignatius ym. 2004, 958.) Videoneuvottelutilanteessa täytyy huomioida tarkasti mikrofonit ja kamerat. Mikrofonien sijainti tulisi tarkistaa osapuolten välillä niin, että vastapuolet kuulevat toisensa. Joissakin tilanteissa on hyvä käyttää langattomia mikrofoneja, varsinkin jos tila on suuri ja videoneuvottelutilanteeseen osallistuu useita ihmisiä. Langattomien mikrofonien avulla ääni saadaan kuulumaan yksittäiseltäkin kommentoijalta eri osapuolten välillä. (Ignatius ym. 2004, 959.) Kameroiden käyttäminen on toinen tärkeä seikka videoneuvottelutilanteessa. Kameran tulisi kuvata aina henkilöä, joka puhuu tai materiaalia, jota esimerkiksi luennoitsija näyttää. Jos kamera kuvaa esimerkiksi seinää tai yleisöä ja luennoitsija yrittää keskustella vastapuolen kanssa, tulee tilanteesta koominen eikä keskustelu ole sellaista kuin sen videoneuvottelutilanteessa tulisi olla. Viestintä kärsii tällaisista tilanteista. Kameran käyttäjän tulisi huomioida myös valaistus ja vastavalo, kun hän kuvaa keskustelijoita, jotta paras mahdollinen kuva siirtyisi eri osapuolten välillä. (Nicull 2003.) Parasta olisi, jos laitteistoa hoitaisi nimetty henkilö, joka loisi uusia yhteyksiä, kehittäisi käyttöä ja testaisi laitteistoa jatkuvasti. Hän voisi antaa myös käyttökoulutusta, koska varsinainen videoneuvotteluyhteyden luominen on yksinkertaista. Esimerkiksi osallistujat voivat pitää keskenään viikoittaisen palaverin videoneuvottelun avulla. Siihen ei tarvitse teknistä tukea kunhan yhteydet on testattu. (Heikkinen 1999, 8.) Telelääketiedettä kohtaan osoitetusta kritiikistä huolimatta etälääketieteen avulla voidaan tehostaa terveydenhuollon toimintaprosesseja parantamalla esimerkiksi organisaatioiden välisiä yhteistyökuvioita. Etälääketiede, tässä tapauksessa videoneuvottelutekniikan käyttö, ei vähennä terveydenhuollossa ihmistyövoiman tarvetta, vaan kun otamme uutta teknologiaa viisaasti käyttöön, selviydytään terveydenhuollon haasteista purkamatta sosiaaliturvajärjestelmäämme ja nostamatta merkittävästi sen kustannuksia. (Raport of HC ICE 1999, 14.) Videoneuvottelutekniikan käyttö viestintävälineenä tuo monenlaisia uusia haasteita. Vaikka tekniikka on osoittautunut hyvin toimivaksi, on suhtautuminen uuteen tekniik

18 18 kaa hyvin varauksellista. Videoneuvottelutekniikan käyttäminen erilaisissa viestintätilanteissa ei ole aina onnistunut ja sitä kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja. Myös videoneuvottelutekniikalta vaaditaan uusia ulottuvuuksia, kun sitä käytetään viestintävälineenä. Videoneuvottelulaitteiston lisäksi tarvitaan erilaisia lisälaitteita ja osaavaa tukihenkilöä hallitsemaan laitteistoa. (Mäkelä ym. 2001, 1 2) 2.3 Viestintä Viestintä on tietojen vaihtamista ihmisten välillä, eläinten kesken, koneiden kesken tai ihmisten ja koneiden välillä. Viestinnässä voidaan käyttää myös erilaisia välineitä, viestimiä. Englanniksi viestintä on communication, ruotsiksi kommunikation. Myös Suomessa käytetään kommunikaatio sanaa. Viestintää tehdään yhdessä, siinä vaihdetaan yhteisiä tietoja, kommunikoidaan. Viestinnän onnistumiseen tarvitaan edellytykset viestintään. Tällaisia edellytyksiä ovat: henkiset edellytykset, puhekyky tai kirjoituskyky, kanavat mitä pitkin viesti välitetään, yhteinen kieli ja viestimet. (Wiio 1994, 11.) Kommunikaatiossa ihmiset jakavat keskenään yhteisen kielen ja merkitykset. Viestintää on myös neuvottelut, jossa merkitykset eivät ole lukkoon lyötyjä, vaan kulloisetkin merkitykset ja toisen tarkoitukset selviävät vasta keskustelussa. (Karvonen 2002.) Viestintä on fyysistä tavaran siirtämistä paikasta A paikkaan B jotakin väylää pitkin. Se on myös sanomien vaihdantaa ihmisten kesken tai erilaisten merkkijärjestelmien avulla, merkityksen tuottamista ja vaihtoa ja inhimillistä symbolien käsittelyä merkitysten synnyttämiseksi toisissa ihmisissä. Viestintä on myös jakamista. Viestintä on symboliprosessi, joka tuottaa, ylläpitää ja muuntaa yhteistä sosiaalista todellisuutta; Viestintä on yhteisyyden ylläpitämistä ja tuottamista, enemmän "konfirmaatiota" (vahvistamista, vakiinnuttamista) kuin informaatiota. (Karvonen 2002.)

19 Viestintä informaation siirtona Aikaisemmin kuviteltiin viestinnän olevan vain sanoman lähettämistä ja vastaanottamista sanoman lähetetyssä muodossa (lääkeruiskumalli). Nykyisin käytössä oleva malli perustuu Shannonin (1948) tekniseen viestintämalliin (kuvio1). Shannonin osoitti, että viestinnässä tarvitaan lähettäjä ja informaation muokkaaminen sanomaksi, viestinnän kanava, jossa on häiriöitä, merkkejä sanoman välittämiseen sekä vastaanottaja, joka tulkitsee merkit sanomaksi. Shannonin alkuperäisessä mallissa ei ollut palautetta, vaikka mallin teoreettisessa käsittelyssä hän sen selittääkin. Hänen teoriansa oli tarkoitettu selittämään puhelin ja radioviestintää teknisenä tapahtumana ja hän toi viestinnän sanastoon käsitteet: haje, toiste, bitti, kanavan kapasiteetti, häiriö ja palaute. (Wiio 2003, 110.) Kuvio 1. Viestinnän siirtomalli Shannonin mallin mukaisesti. (Karvonen 2002). Shannon ja Weaver (1963) erottavat viestinnän tutkimuksessa kolme ongelmatasoa: 1) Tekniset ongelmat: miten tarkoin ja tehokkaasti viestittävät symbolit voidaan siirtää? 2) Merkityksen ongelmat: miten tarkoin siirretyt symbolit vievät halutun merkityksen perille? 3) Vaikutuksen ongelmat: miten tehokkaasti vastaanotettu merkitys ohjaa toimintaa haluttuun suuntaan? (Shannon, C., Weaver, W. 1963).

20 20 Shannon oli puhelininsinööri ja hän kehitti viestintämalliaan teknisten ongelmien ratkaisemiseksi. Shannonia kiinnosti viestinnässä se, miten ihmisten puhe siirtyy häiriöttä paikasta toiseen. Häntä ei kiinnostanut mitä ihmiset katsovat tarpeelliseksi lörpötellä puhelimeensa. Insinöörin kannalta ei ole kiinnostavaa puheiden merkitykset eikä niiden vaikutukset vastaanottajaan (Karvonen 2002.). Tunnettu amerikkalainen viestinnän tutkija Wilbur Schramm kehitti siirtomallia eteenpäin ja otti lähtökohdakseen Shannonin ja Weaverin yksisuuntaisen viestintämallin ja muokkasi sen kaksisuuntaiseksi (kuvio 2). Kuvio 2. Kaksisuuntainen viestintämalli Schrammin mukaan (Wiio 1994, 87). Kaksisuuntaisessa viestintämallissa (kuva 2) lähettäjä tulkitsee ja ymmärtää asian ensiksi jollakin tapaa ja lähettää siitä sanoman vastaanottajalle. Tämä tulkitsee/ ymmärtää viestin ja muotoilee sitten lähettäjän roolissa sanoman, jonka lähettää vastauksena takaisin ensimmäiselle viestijälle. Ensimmäinen viestijä vastaanottaa viestin ja tulkitsee sen muodostaen tietynlaisen ymmärryksen. Kaksisuuntainen viestintämalli on olennaisesti

21 21 vuorovaikutteinen. Viestijä, esimerkiksi puhuja, saa yleensä aina jonkinlaista palautetta viestintäänsä. Palaute voi olla nyökkäyksiä ja muuta ei kielellistä viestintää, joka kertoo kuulijan ymmärtävän mistä puhutaan. (Karvonen 2002.) Viestintä merkitysten tuottamisena Merkityksen tuottajana viestinnän painopiste ei ole sanomien siirrossa, vaan siinä kuinka merkityksiä tuotetaan ja tulkitaan. Kirjoittaja ja kirjoituksen lukija ovat molemmat tuottajia: kirjoittaja kokoaa joukon sanoja lauseiksi ja virkkeiksi, joista lukija tuottaa itselleen ymmärryksen. Tällaista lukijoiden tuottamaa ymmärrystä tai luentaa sanotaan reseptioksi. (Karvonen 2002.) Lukijalle sanat voivat merkitä eri asioita kuin kirjoittajalle, niillä on erilaisia konnotaatioita eli sivumerkityksiä. Lukija saattaa kohdata tekstin aivan erilaisessa tilanteessa tai asiayhteydessä (kontekstissa), mikä saa aikaan erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi nuoren naisen nimittäminen "tytöksi" voi jossakin yhteydessä tuntua vähättelevältä, mutta toisessa yhteydessä "tyttö" ei sitä ole. Lukijan tulkintaan vaikuttaa myös se, missä tarkoituksessa ja mitä päämäärää tavoitellen hän lukee tekstiä. Myös mielentila ohjaa lukijaa tulkintaa tiettyyn suuntaan. Merkitysten tuottamisessa keskeinen käsite on merkki. Viestinnässä erotetaan kielellisiä eli verbaalisia merkkejä, sanattomia (non verbaalisia) eleitä ja ilmeitä ja kuvallisia merkkejä. (Karvonen 2002.) Shannonin mallilla ei ole tekemistä merkityksen kanssa. Kieli ja merkit ovat käytännössä avoin järjestelmä, jonka tilojen (ajatusten) määrää on mahdoton arvioida. Shannonin malli on merkkien välitysteoria ja siinä lähdetään liikkeelle merkeistä. (Wiio 1993, 111.) Viestintä yhteisyyden tuottamisena Viestintä on paitsi siirtoa myös yhteisyyttä. Yhdysvaltalainen viestinnän tutkija James Carey mukaan siirtomallin rinnalla voisi korostaa yhteisyyttä korostavaa rituaalista näkökulmaa viestintään. "Rituaaliseksi määriteltynä viestintä tai kommunikaatio kytkeytyy sellaisiin termeihin kuten yhdessä jakaminen, osallistuminen, yhteenliittyminen, kumppanuus ja yhteisen uskon omistaminen. Kun viestintä ymmärretään rituaaliseksi,

22 22 keskeistä ei ole sanomien levittäminen tilassa vaan yhteiskunnan ylläpito ajassa. (Karvonen 2002.) Asioille tuotetaan merkityksiä ja haasteena on ymmärtää millaisia merkityksiä ihmisten sanoihin ja tekoihin on rakennettu. (Mörä, Salovaara Moring, Valtonen. 2004, 121.) Siirtomallissa viestintä on signaalien, informaation tai viestien siirtoa paikasta toiseen jonkin vaikutuksen aikaan saamiseksi, kun rituaalimallissa viestintä on ennen kaikkea yhteisön ylläpitäjä, säilyttäjä ja yhteisen arvojen välittäjä. Rituaalimallin avainsanoja ovat jakaminen, osallistuminen ja yhdistäminen. (Mörä ym. 2004, 121.) Carey mukaan viestintä ei ole pelkästään siirtoprosessi, vaan sillä on toinenkin puoli. Kun sanomme "päivää" tuttavalle, niin jotakin siirtyy ääniaaltojen välittämänä meiltä hänelle. Samalla muokkaantuu myös sosiaalinen yhteisyys. Suomen kieli tulee kaikessa käytössään ja tällaisessa puheaktissa uusinnetuksi, niin että se säilyy elävänä kielenä maailmassa. (Karvonen 2002) Mediateknologinen malli Viestintä on läpikotaisin teknologista. Jo puhe ja kirjoitus ovat viestintäteknologioita, niitä ovat tietenkin myös puhetta levittävä radio ja kirjoitusta välittävä sanomalehti. Teknologiat säätelevät muotoa, jossa viestintä toteutuu. Koska viestintä rakentaa ja pitää yllä sosiaalisia suhteita, ovat suhteetkin viestintäteknologian säätelemiä. (Mörä ym. 2004, 137.) Viestintäteknologiateorian klassisia teoreetikkoja ovat Harold A. Innis ( ) ja Marshall McLuhan ( ). He kummatkin kiinnittivät huomiota viestintäteknologian laajoihin, jopa maailmanhistoriallisiin vaikutuksiin. Innis katsoo viestintäteknologian vaikuttavan yhteiskuntaorganisaatioon ja kulttuuriin, kun McLuhanin mielestä se vaikuttaa aistijärjestelmään ja ajatteluun. (Mörä ym. 2004, ) Harold A. Innis on tuonut esiin mediateknologian kulttuurisia vaikutuksia viestinnän tutkimuksessa. Hän nosti esiin kysymyksen siitä, kuinka kunkin yhteiskunnan käytettävissä olevat viestintävälineet vaikuttavat sen luonteeseen. Filosofi John Deweyn tapaan

23 23 ajateltuna, yhteiskunta on olemassa viestinnässä ja vuorovaikutuksessa ja kulloisetkin viestintäteknologiat asettavat ehtoja sille, millaisia yhteisöllisyyden muotoja voi syntyä. Jos puhe on ainoa viestinnän väline, niin silloin on vaikeaa muodostaa maailmanlaajuista yhteisöä. Internet puolestaan antaa hyvät mahdollisuudet luoda maailmanlaajuisia sosiaalisia verkostoja. (Karvonen 2002.) Innis käytti 1950 luvulla ilmaisua "bias of communication", millä hän viittasi kullekin viestintävälineelle ominaiseen tapaan vinouttaa viestintää ja kulttuuria. Muinaiset kirjoituksen kulttuurit olivat aikavinoutuneita (time biased), koska niissä käytettiin savi ja kivitauluja, jotka ovat ajallisesti kestäviä, mutta hankalasti kuljetettavia. Tuon aikaisessa yhteiskunnassa korostettiin jatkuvuutta, perinnäistapoja, järjestyksen ylläpitoa aikaa vastaan. Sähköinen viestintä puolestaan on tilavinoutunutta (space biased), koska se leviää vaivattomasti yli maantieteellisen tilan. Tällaisen yhteiskunnan päähuomio ei ole perinteiden ylläpidossa vaan nykyhetken laajassa vuorovaikutuksessa. (Karvonen 2002.) Marshall McLuhanin perusideana oli ihmisten uudet ulottuvuudet eli tutkielma välineistä ja niiden vaikutuksesta ihmisten maailmankuvaan ja elämäntapaan. Välineet nähdään usein kulttuurimuotojen seurauksena ja liitännäisinä, mutta McLuhan näkee kulttuurimuodot välineiden seurauksina. Viestimet ovat ihmisten aistien jatkeita, joilla hän ulottuu näkemään vaikka maapallon toiselle puolelle. (McLuhan 1957.) McLuhanin lause Väline on viesti viittaa siihen, että välineen välittämä viesti on paljon vähemmän tärkeä kuin itse väline. Väline vaikuttaa ja muuttaa meitä, se miten väline toimii ja vaikuttaa meihin tai mitä kykyämme olemme välineellä laajentaneet, on tärkeämpää kuin sisältö. McLuhan (1984) näkee välineet kuumina ja viileinä. Kuumien välineiden (kirjoitettu sana) informaatiosisältö on runsas ja ne ovat analyyttisiä ja lineaarisia, ne säilyttävät välimatkan eivätkä vaadi osallistumaan ja elämään mukana. Kylmät välineet (puhuttu sana ja televisio) ovat vähän informaatiota sisältäviä, monella aistilla aistittavia tai näköaistin sijasta ennen kaikkea kuuloon ja tuntoaistiin liittyviä, mukaansa tempaavia ja osallistumaan pakottavia. (McLuhan 1984, 8.) Heimokulttuuri on kulttuuria, jossa kylän ja heimon toimintaan osallistuvat kaikki ja jossa jokainen on mukana olemuksellaan. Kirjoitettua kieltä ei ole ja tiedonvälitys tapahtuu kaikilla aisteilla ja on tyypillisesti viileää kulttuuria. Aakkoskirjoitus sai ai

24 24 kaan mullistuksen ja kirjapainotaito levitti sen koko kulttuuripiiriin. Painetussa kirjoituksessa tapahtuma tai sanoma jaetaan rajattomasti toistettaviin osiin, jotka seuraavat toisiaan jonoina. Kirjakulttuurin läpitunkema ihminen ei pysty osallistumaan kaikilla aisteillaan vaan suosii katkelmallisuutta ja eristyneisyyttä. Kirjakulttuuri on kuumaa. Kolmas McLuhanin kulttuurimuoto on sähkökulttuuri. Sitä edustava ja sen aikaansaanut teknologia on syntynyt vaihe vaiheelta sadan viime vuoden aikana. Sähkökulttuurille on ominaista viestinnän tavaton nopeus. Sen tunnuksia ovat elektroniikka ja automaatio, jotka korvaavat painetun rivin ja liukuhihnan. Aikaisemmat kulttuurit ovat olleet jäseniemme laajentumia, mutta tietokone on paremminkin keskushermostomme laajentuma. Sähköalan myötä olemme siirtymässä uuteen heimokulttuuriin, uuteen viileään elämään. Suljettu tila katoaa, yksityisyys murenee, tapahtuminen on koko heimon tapahtumista, kaikki vaikuttaa jälleen kaikkeen. Elämme jälleen viidakkokylässä, jolla on vain globaaliset mittasuhteet. Teknologialtaan uusi heimokulttuuri on toisella tasolla kuin entinen mutta luonteeltaan ne ovat molemmat kirjakulttuurin vastakohtia. (McLuhan 1957.).

25 25 3 AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET Videoneuvottelutekniikan toimivuuteen, käytettävyyteen ja tarpeellisuuteen liittyviä tutkimuksia on tarkasteltu tässä kappaleessa. Tutkimukset on valittu hakusanoilla videoneuvottelu, telelääketiede, terveysteknologia ja etävastaanotto. Haut tehtiin useista suomalaisista ja kansainvälisistä tietokannoista. Tutkimukset valittiin aihepiirin sekä sisällön perusteella. Videoneuvottelutekniikan tarpeellisuus (miten säännöllistä) Jaatinen (2003) toteaa väitöskirjassaan, että olemassa oleva lääketieteellinen tietämys on laajaa ja lisääntyy niin nopeasti, ettei yksikään lääkäri voi hallita sitä kaikkea. Perusterveydenhuollossa toimivat lääkärit siirtävät aika ajoin hoitovastuut ja lähettävät potilaansa erikoissairaanhoitoon. Osa lähetteistä tehdään, koska toimiva tiedonsiirtotapa puuttuu, tarvetta erilaisille telelääketieteen sovelluksille olisi. Terveydenhuoltoon tarvitaan sekä reaaliaikaista että ei reaaliaikaista säännöllistä etäkonsultaatiota. Ei reaaliaikainen web konsultaatio on useissa tapauksissa riittävä. Web konsultaatioihin tarvittavat laitteet ovat edullisia, eikä sen toteuttamiseen tarvitse osapuolten yhteistä aikataulutusta. (Jaatinen 2003, 11, 20). Terveydenhuollon asiakkaiden tarpeenmukainen palvelu ja saumattomat hoito ja palveluketjut lisäävät tasa arvoa organisaatioiden välillä. Videoyhteydet tukevat hajaasutusalueiden palvelujen säilyttämistä ja verkottumista eri osapuolten välillä. Videotekniikan avulla voidaan tukea psykiatrisen potilaan jatkohoitoa kotikunnassaan, mikä myös nähdään mahdollisuutena. (Syrjäpalo, Vuokila Olkkonen & Kuusimäki 2004, 800.) Turun yliopistollisen keskussairaalan (TYKS) suusairauksien klinikassa lähetetään säännöllisesti luennot ja seminaarit videoneuvottelutekniikan avulla muissa yksiköissä toimiville erikoistuville hammaslääkäreille. Videoneuvottelutekniikkaa käytetään lisäksi potilaskonsultaatioon Tampereen yliopistollisen sairaalan ja Seinäjoen terveyskeskuksen hammashuollon välillä. Turun ulkopuolisissa etäkoulutuspisteissä (Tampere, Vaasa, Seinäjoki, Jyväskylä ja Pori) opiskeli syksyllä 2003 yhteensä yhdeksän erikoistuvaa