Giorgio Agamben - Sisällissota ja polis: vaarallinen suhde

Transkriptio

1 Giorgio Agamben - Sisällissota ja polis: vaarallinen suhde Author : jussi 1/5

2 Ote Giorgio Agambenin kirjan Stasis (Bollati Boringhieri, 2015) ensimmäisestä luvusta.[1] Suomennus Jussi Vähämäki. Se, että sisällissodalta puuttuu nykyään kokonaan doktriini, on yleisesti tunnustettu, eikä tämä puute näytä juurikaan huolestuttavan juristeja ja politologeja. Roman Schnur, joka jo 1980-luvulla teki tämän diagnoosin, lisäsi kuitenkin, että välinpitämättömyys sisällissodan suhteen kulkee käsi kädessä sisällissodan maailmanlaajuisen leviämisen kanssa. Siitä on kulunut kolmenkymmentä vuotta, mutta havainto ei ole menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan: kun nykyään näyttää olevan vaikeampaa erottaa toisistaan valtioiden välistä sotaa ja valtion sisäistä sotaa, pätevät tutkijat välttelevät silti yhä huolellisesti viittamaasta sisällissodan teoriaan. On totta, että viime vuosina, kun sodat, joita ei ele voinut määritellä kansainvälisiksi, ovat lisääntyneet, ovat, etenkin Yhdysvalloissa, lisääntyneet myös julkaisut, joissa puhutaan niin sanotuista sisäisistä sodista ( internal wars ). Mutta, myös näissä tapauksissa, analyysi ei ole kohdistunut ilmiön tulkintaan, vaan, yhä laajemmalle levinneen käytännön mukaisesti, niihin edellytyksiin, jotka tekevät mahdolliseksi kansanvälisen intervention. Konsensuksen paradigma, joka hallitsee nykyään sekä politiikan teoriaa että käytäntöä, ei näytä olevan yhteen sovitettavissa tämän - vähintäänkin yhtä vanhan kuin länsimainen demokratia ilmiön vakavalle tutkimiselle. Sisällissodan (stasis) ongelman analyysi Antiikin Kreikassa ei voi ohittaa Nicole Loraux:n 2/5

3 tutkimuksia, esseitä ja artikkeleita, joita on koottu vuonna 1997 ensi kerran julkaistuun kirjaan La Cité divisée.[2] Uutta Loraux:n lähestymistavassa on, että se sijoittaa sisällissodan ongelman välittömästi sen erityiseen paikkaan, oikoksen, perheen tai talon ja poliksen, kaupungin suhteeseen. Politiikka-teoksen alussa Aristoteles erottelee siten huolella termit oikonomos, "yrityksen johtaja" ja despotes, "perheen pää", joiden tehtävän on elämän ylläpitäminen ja sen uusintaminen, poliitikosta, ja hän kritikoi kiivaasti niitä, jotka ovat sitä mieltä, että nämä jakavassa erossa on kyse määrästä eikä pikemminkin laadusta. Mihin sijoittuu "stasis", mikä on sen varsinainen paikka? Ensinnä lainaus Platonin Laeista: Veljeä [adelphos] joka, sisällissodassa tappaa taistelussa veljensä, pidetään puhtaana [katharos], aivan kuin hän olisi tappanut vihollisen [polemios]; sama koskee kansalaista, joka, samoissa olosuhteissa, tappaa toisen kansalaisen ja muukalaista, joka tappaa toisen muukalaisen. Mutta Ateenalaisen esittämästä laista Platonin dialogissa ei tuloksena niinkään ole oikoksen ja stasiksen välinen yhteys kuin se, että sisällissota sekoittaa ja tekee mahdottomaksi erottaa toisistaan veljen ja vihollisen, sisäpuolen ja ulkopuolen, talon ja kaupungin. Sisällissodassa (stasis) kaikkein läheisimmän tappaminen ei eroa kaikkein etäisimmän tappamisesta. Tämä merkitsee kuitenkin sitä, että sisällissodan tila ei ole talon sisällä, vaan se muodostaa pikemminkin oikoksen ja poliksen, verisukulaisuuden ja kansalaisuuden välisen indifferenssin kynnyksen. Sisällissodan (stasis) paikka hypoteesimme on tämä ei ole oikoksessa eikä poliksessa, ei perheessä eikä kaupungissa: se muodostaa indifferenssin vyöhykkeen perheen epäpoliittisen tilan ja kaupungin poliittisen tilan väliin. Ylittämällä tämän kynnyksen oikos politisoituu ja, vastaavasti, polis ekonomisoituu, siis palautuu oikokseen. Tämä merkitsee, että Antiikin Kreikan poliittisessa järjestelmässä sisällissota toimii ikään kuin politisoitumisen ja depolitisoitumisen kynnyksenä, jonka kautta talo laajentuu kaupunkiin ja kaupunki depolitisoituu perheeseen. Kreikkalaisessa oikeusperinteessä on asiakirja, joka näyttäisi vahvistavan täydellisesti edellä ehdottamamme sisällissodan sijoittumisen politisoitumisen/depolitisoitumisen kynnykselle. Kyse on Solonin laista, joka rankaisi atimialla (kansalaisoikeuksien menetyksellä) kansalaista, joka ei taistellut kummallakaan puolella. Jos ei sisällissodassa valinnut puoltaan joutui karkotetuksi poliksesta ja suljetuksi oikokseen, joutui luopumaan kansalaisuudestaan ja jäämään yksityisen alueen epäpoliittiseen tilaan. Tämä olennainen sidos sisällissodan ja politiikan välillä saa vahvistuksensa toisesta kreikkalaisesta instituutiosta: armahduksesta. Vuonna 403, Ateenan sisällissodan jälkeen, joka päättyi kolmenkymmen oligarkin tappioon, Arkhinon johtamat voittoisat demokraatit pitivät huolta olla joka tapauksessa muistamatta menneitä, siis tuomita rangaistuksiin sisällissodan aikaisia rikoksia. Kommentoidessaan päätöstä joka käy yksiin armahduksen keksimisen kanssa - Aristoteles kirjoittaa, että tällä tavoin demokraatit toimivat paljon poliittisemmin kuin aiemmissa kauheissa tapauksissa. Armahdus sisällissodan tapahtumien suhteen on siis poliittisempaa käyttäytymistä. Oikeuden näkökulmasta sisällissotaa näyttää näin määrittävän kaksi keskenään täysin 3/5

4 koherenttia kieltoa: yhtäältä olla osallistumatta siihen on poliittisesti tuomittavaa ja toisaalta sodan loputtua on poliittinen velvollisuus unohtaa se. Siinä määrin kuin stasis muodostaa kaupungille sen mukana kulkevan poliittisen paradigman, joka merkitsee epäpoliittiseen (oikos) muuttumista poliittiseksi ja poliittisen (polis) muuttumista epäpoliittiseksi, stasis ei ole jotain joka voitaisiin koskaan unohtaa tai torjua: se on unohtumaton, jonka on aina pysyttävä mahdollisena kaupungille ja jota kuitenkaan ei voida muistaa prosessien ja kostojen kautta. Siis juuri päinvastoin kuin mitä sisällissota näyttää olevan moderneille: toisin sanoen jotakin joka täytyy hintaan mihin hyvänsä yrittää tehdä mahdottomaksi ja joka on aina muistettava lakiprosessien ja vainojen kautta. Kun vallalla on jännite oikoksen suuntaan ja kaupunki näyttää haluavan muuttua perheeksi (vaikka kuitenkin erityislaatuiseksi), sisällissota toimii silloin kynnyksenä, jolla perhesuhteet uudelleen politisoituvat; kun vallalla on päinvastoin jännite kohti polista ja perheside näyttää löystyvän, silloin stasis tulee väliin uudelleen koodaamaan perhesuhteita politiikan termein. Antiikin Kreikka on kenties se paikka, jossa tämä jännite löysi hetkeksi epävarman ja hauraan tasapainon. Sen jälkeen Lännen politiikan historiassa pyrkimys epäpolitisoida kaupunki muuttamalla se taloksi tai perheeksi, jota ohjaavat verisiteet ja pelkästään taloudelliset toimet, vaihtui symmetrisesti vastakkaisiksi jaksoiksi, joiden aikana kaikki epäpoliittinen oli mobilisoitava ja politisoitava. Sen mukaan kumpi tendenssi on vallalla, muuttuu myös sisällissodan tehtävä, sijoittuminen ja muoto; mutta on todennäköistä, että niin kauan kuin sanoilla perhe ja kaupunki, yksityinen ja julkinen, talous ja politiikka on edes häilyvä merkitys, sisällissotaa ei voida pyyhkiä pois Lännen poliittiselta näyttämöltä. Terrorismi on se muoto, jonka sisällissota on nykyään maailmanhistoriassa ottanut. Mikäli foucaultlainen diagnoosi modernista politiikasta biopolitiikkana on oikea ja mikäli oikea on myös genealogia, joka johtaa sen teologis-ekonomiseen paradigmaan, silloin terrorismi on muoto, jonka sisällissota ottaa kun elämästä sellaisenaan muuttuu politiikan pelikentäksi. Nimenomaan silloin kun polis näyttäytyy oikoksen rauhoittavassa hahmossa - "Eurooppa-talona", tai maailma globaalin taloushallinnan absoluuttisena tilana - silloin stasis, joka ei voi enää sijoittua oikoksen ja poliksen kynnykselle, muuttuu jokaisen konfliktin paradigmaksi ja siirtyy terrorin hahmoon. Terrorismi on "maailmanlaajuinen sisällissota", joka iskee kerta kerran jälkeen tuolle tai tälle planetaarisen tilan vyöhykkeelle. Ei ole sattuma, että "terrori" alkoi iskeä samalla hetkellä jona elämä sellaisenaan kansakunta, nation, siis syntymä muuttui suvereenisuuden periaatteeksi. Ainoa muoto, jossa elämä sellaisenaan voi tulla politisoiduksi on sen ehdoton paljastuminen kuolemalle, siis paljas elämä. Kreikkalainen "stasis" kertoo ratkaisemattomasta jännitteestä kahden yhteen kuulumisen välillä: perheen ja kaupungin. Platonille "häntä, joka taistelemalla surmaa veljensä, on pidettävä yhtä puhtaan kuin sitä, joka tappaa vihollisen. 4/5

5 [1] Kirja koostuu kahdesta seminaarista, Stasis ja Leviathan ja Behemot; ne Agamben piti vuonna 2001 Princeton University:ssa ja niiden on tarkoitus on toimia lisäyksensä ja täydennyksenä Homo sacer- teoksen toiseen jaksoon. Ensimmäinen teksti, joka on oikeastaan Nicole Loraux:n kirjan La Cité divisée. L'oubli dans la mémoire d'athènes (Collection : Petite Bibliothèque Payot, Numéro : 540, 2005 (1977)) kommentaaria, Agamben korostaa, että nykyään on kyllä olemassa «polemologia», siis teoria sodasta ja «irenologia», siis teoria rauhasta, mutta ei «stasiologiaa», siis teoriaa sisällissodasta (stasis). Hän lähtee liikkeelle Loraux:n teesistä, jonka mukaan kaupunkivaltioiden (poleis) sisällissodat ovat peräisin oikoksen, yksityisen/perheen piiristä ja ne johtavat uudentyyppisiin, lähes perhesuhteisiin politiikassa, ja siksi oikos ja sille ominaiset suhteet (isäntä/orja, mies/nainen, isä/lapset) eivät katoa politiikasta, vaan rakentuvat siellä uudelleen ja uudentyyppisinä. Yksi keskeinen kysymys on, miksi perheeseen sisältyy aina ristiriitoja ja mikä on perheen rooli näiden ristiriitojen rauhoittajana. Tämä oikoksen ja poliksen, ekonomian ja politiikan, ja kristinuskon ja politiikan, orjan ja vapaan välisen suhteen ja keskinäisen sekoittumisen alue luonnehtii jollain tavalla Agambenin koko Homo sacer-projektia, joka alkaa jo ennen julistamistaan - elämän sellaisenaan ja hyvän elämän erottelun vaikeudesta globaalissa kapitalismissa. Mitä sisällissotaa käsittelevä kirja (ehkä) avaa? Luulen, että jonkinlaisen pragmaattisen tutkimusprojektin, joka jättää taakseen politiikan ja talouden, yhteisön ja yhteiskunnan, yksilöllisen ja kollektiivisen, valtion ja yhteiskunnan jne. kaltaiset näennäiskäsitteet ja alkaa puhua totta. Mutta kenen puoleen kääntyä vaatimaan oikeutta, jos juuri valtaapitävien epäoikeudenmukaisuus tappaa meitä ( Où s adresser pour réclamer justice, si c est l iniquité des puissants qui nous tue! On peut faire ce que précisément Créuse fait, fait tout au long de la pièce c est la parrhesia, M. Foucault)? Sisällissota, tai toisin sanoin, luokkataistelu, on tila jossa elämme ja tämän tilan tasolle, tälle kynnykselle olisi myös ajattelun, filosofian ja teorian noustava. Siksi Agamben joutuu luultavasti ja toivottavasti vielä kamppailemaan Marxin kanssa ja kenties sillä matkalla vastaan tulee hänelle täysin toinen ja pragmaattinen Foucault. Tai: Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen. [2] Nicole Loraux, La Cité divisée.l'oubli dans la mémoire d'athènes, Collection : Petite Bibliothèque Payot, Numéro : 540, 2005 (1977) 5/5 Powered by TCPDF (