ORTODOKSINEN ETIIKKA JA DOGMATIIKKA

Transkriptio

1

2 JYRKI HÄRKÖNEN ORTODOKSINEN ETIIKKA JA DOGMATIIKKA EETTISEN AJATTELUN JA OPILLISEN PERINNÖN RIKKAUTTA ORTODOKSISESSA KIRKOSSA Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto

3 SISÄLLYS Johdanto Ihminen Jumalan kuvana Jumala tuntematon ystävä Pyhä Jumala Traditio Ei vain tämän maailman kansalainen Millaiseen Jumalaan ortodoksi uskoo? Elävät dogmit Kadotettu puolisko Missä Jumala on? Ei idea, vaan persoona Luotu ikoni Näkyvä jumaluus Kuva ja kaltaisuus Ylösnousemus on kirkkauden tekoja Luotu luomaan Sanastoa Kirkko, valtio ja kansakunta Taivaan ja maan kansalaisuus Marttyyrit Kirkko Taivaallisen kaupungin etsijä Vainoista sinfoniaan Antisemitismi Politiikan ja uskonnon liitto Valittu kansa ja valtioaate Hengellinen ja maallinen kirkko? Kolmas Rooma Kirkko ja diktatuurit Ortodoksit ja Euroopan unioni Kirkot vähemmistöjen puolustajina Kirkkojen ero Sanastoa Jyrki Härkönen ja Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto Kansi: Juha Räty, kuvat Topi Ikäläinen Ulkoasu: Juha Räty ISBN: Painopaikka: Gummeruksen kirjapaino Kuvat: Topi Ikäläinen, Pasi Peiponen, Eeva Mehto, Heidi Kumpulainen, Åsa Edström, Timo Laitala, Georgia Lelou, Saku Paasilahti, Kaisu Paavilainen, Anne Siirtola, Rainer Ressler ja Jyrki Härkönen. Käsikirjoitusta ovat kommentoineet: Fil.yo Tuomo Alhojärvi, rovasti Stefan Holm, FM Tapani Kärkkäinen, TL Pekka Metso ja TM Kari M. Räntilä. 2. Kolminaisuus kokonainen ihminen Jumala lähimmäisenä Kirkkoisät ja -äidit Sielu, ruumis ja henki Jumala liikkeessä Kolmiyhteinen Jumala Katumus on paluuta oikealle tielle Pahuuden salaisuus Perisynti Ikoni Jumalan kuva Jumalansynnyttäjä Klooni omaksi kuvaksi? Jumala äidin kohdussa Dolly-lammas Sanastoa Vapaus ja valta Palvelijoita vai ystäviä? Mitä on kristillinen vapaus? Vapauden rajat Epäjumalanpalvelus Kuolemattomat kuninkaat Valta antaa ja valtaa ottaa se takaisin Vapaus ja yhtenäiskulttuurit Kansallisjumala Jumalan paikalla Pyhyydellä on lukemattomat kasvot Pyhät ihmiset Pyhät toisinajattelijoina Sankari luopuu vallasta Sanastoa

4 5. Sota ja rauha Sota on syntiä Jumala sotii Rauhan ruhtinas Kirkkoisät ja sota Kirkolliskokoukset Ristiretket Pasifismi Jumala kärsii kärsivän kanssa Selittämätön kipu Sanastoa Rakkaus ja seksuaalisuus Rakkaus on Jumalan nimi Platoninen rakkaus Nahkavaatteet Seksuaalisuus ja parisuhde Agape, eros ja filia Paavalin seksuaalietiikka Miehen ja naisen malli Paavalilla Kirkko isien ehdoilla? Ylistys ruumiille? Rakkaus löytämisenä Avioliitto Sanastoa Maailmaan kätkeytynyt Jumala Jumala ei toimi ilman ihmistä Kosmos Kaksi maailmaa Vastuu luomakunnasta Ihminen osana Jumalan suunnitelmaa Jumala luonnonmullistuksissa Luomakunnan päivä Miksi ehtoollinen? Pyhä ja profaani Ekumenia Pavel Florenski Tiede ja uskonto Pyhiinvaellus ikuiseen kotiin Sakramentit Sanastoa Kohti huomista Yksilö ja yhteisö Paluu harhaoppien aikaan? Kasva siksi, joka olet! Yksilö ja yhteisö Munkit Maan suolana Kirkko ja moniarvoinen yhteiskunta Homo economicus? Vapaus, kuuliaisuus ja usko Siemenestä kasviksi Elämän parhaat hetket iankaikkisuudessa. 77 Sanastoa Jumalanpalvelus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus Palvelemaan, ei palveltavaksi Kommunisti Kultasuu? Liturgiaa köyhille Veljestöt ja sisaristot Pyhä Maria Pariisilainen Pappeus Diakonian uusi aika Sukupuolisorron murtaminen Taivaan ja maan kohtauspaikka Enkelit Sanastoa Kirjallisuutta Henkilöesittely Hakemisto JOHDANTO Kristillistä etiikkaa on usein arvosteltu siitä, että se on jäykistynyt kiellettyä ja sallittua määrittäväksi käyttäytymisnormistoksi. Syyt tämänkaltaisen eettisen normiston syntyyn ovat moninaiset. Ortodoksisen kirkon eettinen traditio on elänyt kahden perinteen vaikutuspiirissä. Niistä kummatkin ovat saaneet tukea evankeliumeista. Askeettien kehotus olla rakastamatta maailmaa (1. Joh. 2:15) periytyy kristillisyyteen vanhasta intialaisesta ja kreikkalaisesta kulttuurista. Toisen perinteen mukaan Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi jopa Poikansa sen edestä ( Joh. 3:16). Näin ollen ihminen Jumalan kuva on maailmassa taivaan kansalainen, jonka tehtävä on parantaa maailmaa. Keskeinen lähde tämän päivän eettiseen pohdiskeluun on kirkon pyhien ihmisten perintö. Kirkko ei muista pyhistään pelkästään heidän hurskauttaan, vaan myös heidän kansalaisrohkeutensa. Pyhyydelle on nimittäin ollut ominaista myös kriittisyys, kyky nähdä ja tehdä itsenäisiä valintoja. Tämä on myös yksi kristillisen etiikan kulmakivistä. Monet ortodoksisista kirkoista ovat eläneet vuosisatoja alueilla, joissa vallalla ovat olleet kansalliset yhtenäiskulttuurit. Kristillisyys oli tullut osaksi kansanperinnettä, kieltä ja tapoja. Moderni länsimainen yhteiskuntarakenne on sen sijaan moniarvoinen. Osa ortodoksisista ajattelijoista pitää moniarvoisuutta uhkana, toiset näkevät sen mahdollisuutena. Ortodoksinen etiikka ankkuroituu kirkon oppiin, dogmaan. Sen keskipisteenä on historiallinen jumalihminen Jeesus Kristus. Vaikka kristillisyys on yhteisöllistä, se on aina myös persoonakeskeinen uskonto, jossa eettiset valinnat tapahtuvat yksilön tasolla. Ortodoksikristityn kutsumus on olla yhteiskunnassa kriittinen tarkkailija, ja hänen etiikkansa on jokapäiväistä hyvän ja pahan pohdintaa. 7

5 Etiikka on tiedettä sympatiasta. Siinä yhdistyvät ethos, tapoja ja käyttäytymistä jo antiikissa tutkinut tieteenlaji, sekä pathos, joka tarkoittaa kaikkea sitä mitä ihminen kokee eli rakkautta, tuskaa, nautintoa, kipua ja syyllisyyttä. Sympatia on sitä, kun toinen ihminen jakaa nämä kokemukset. Kristillinen etiikka pohtii sitä, kuinka ihminen voi kasvaa jakamaan niin tuskan kuin nautinnonkin. Tämä etiikan ja dogmatiikan kirja pyrkii antamaan tähän pohdintaan näkökulmia ortodoksisen kirkon perinteestä käsin. Ortodoksisen kirkon teologia perustuu yhteiseen historialliseen kokemukseen. Myös tämän kirjan pohdiskelu perustuu historiallisiin näkökulmiin. Koska idän ortodoksisen kirkon eettinen ja dogmaattinen perintö ei mahdu yhteen kirjaan, tämäkin kirja pyrkii ennen kaikkea kannustamaan syventävään, itsenäiseen pohdintaan. Lohjalla 30. toukokuuta 2007 Jyrki Härkönen 1 IHMINEN JUMALAN KUVANA JUMALA TUNTEMATON YSTÄVÄ Kirjailija Nikolai Berdjajevin mukaan Jumala on ortodoksille tuntematon ystävä. Tätä ystävää voi lähestyä kuitenkin vain ihmisen salaisuuden kautta. Tutkimalla ihmistä tutkimme siis aina myös Jumalaa. Ortodoksisen kirkon jumalakuva muodostuu antropologian, ihmistä tutkivan teologian haaran, välityksellä. Ortodoksisen antropologian lähteinä ovat Raamattu, uskontunnustus ja kirkkoisien kirjoitukset. 8

6 PYHÄ JUMALA Jumalan erityinen ominaisuus on pyhyys, joka ilmenee muun muassa suuruutena, oikeudenmukaisuutena ja uskollisuutena (2. Moos. 34:6). Jumalan pyhyys siirtyi Hänen Poikansa kautta ihmisiin, joita kutsutaan Uudessa testamentissa Jumalan pyhiksi (Ef. 1:4). Ihmisille pyhyys on kuitenkin aina kuolemattoman Jumalan lahja. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. (Ef. 2:8.) TRADITIO Traditio merkitsee siirtämistä. Ortodoksinen traditiokäsitys pitää sisällään Raamatun, ekumeeniset kirkolliskokoukset ja kirkon jumalanpalvelusrunouden sekä jatkuvan tulkinnan näistä. Traditio on ilmoituksen, kokemuksen ja inspiraation synteesi. Yhdysvaltalainen ortodoksiteologi Jaroslav Pelikan tiivistää tradition ja perinnäissääntöjen suhteen näin: Traditio on kuolleiden elävää uskoa; traditionalismi on elävien kuollutta uskoa. Ei vain tämän maailman kansalainen Nikolai Berdjajevin mukaan on kaksi seikkaa, joiden perusteella ihminen tietää, ettei hän ole vain näkyvän maailman asukas. Ensimmäinen niistä on kysymys kuoleman väistämättömyydestä. Toinen on se, että jokaisessa ihmisessä elää kaipuu kauneuteen. Eläimille kuoleminen on luonnollista, eivätkä ne sitä tiettävästi pohdi. Ihmistä kuolema on sen sijaan askarruttanut aina. Ihminen on kautta historian kysynyt: Onko kuolema luonnollista? Miksi kuoleman läheisyys saa ihmisen tarrautuman elämään? Ortodoksinen kirkko käyttää tässä usein esimerkkinä Jeesuksen vierelle ristiinnaulittua ryöväriä, joka sanoi Jeesukselle: Muista minua, kun tulet valtakuntaasi. (Luuk. 23:42.) Ihminen ei siis ole vain tämän maailman kansalainen. Venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin mukaan ihminen voi menettää elämässään kaiken muun, mutta kaipuuta kauniiseen hän ei kadota. Ihminen voi rikkoa ja hylätä hyvän ja oikean tuntematta edes syyllisyyttä. Mutta on jotakin, mikä ei katoa: kauneutta ei ihminen koskaan unohda. Tuo kauneus voi olla rakkaan ihmisen tai eläimen muisto tai vaikka juliste vankisellin seinällä. Kaiken jokapäiväisen keskeltä löytyy aina jotakin, joka ei täyty niin kuin vatsa tai roskapussi. Siinä ilmenee ihmisen kaipuu kauneuteen. Kauneuden kaipuu on kristillisen käsityksen mukaan ihmisen kaipuuta sisäiseen eheyteen ja sen kautta Jumalaan, joka on kauneuden arkkityyppi. Dostojevskin mukaan syvimmiltään Jumala on ihmisen ilo, vapaus ja varsinkin kaipuuta kauniiseen, Jumalan kuvaan ja Hänen kaltaisuuteensa. Millaiseen Jumalaan ortodoksi uskoo? Vuosina 325 ja 381 vahvistetun nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen alussa sanomme uskovamme taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan. Antiikin Kreikan filosofeille luominen oli vieras ajatus. Juutalais-kristilliselle maailmalle luominen on sen sijaan erittäin keskeinen: Jumala loi Raamatun kuvaamassa symbolisessa seitsemässä päivässä tyhjyydestä valon, pimeyden, veden, maan, kasvit, eläimet ja ihmisen. Maailmalla on siis alku, mutta myös loppu. Kristilliselle jumalakuvan keskiössä on ajatus Jumalasta luojana. Jumala on luonut maailman, jolla on alku kenties suuri alkuräjähdys ja loppu, viimeinen tuomio. Jumalan voima ja valo ovat läsnä kaikkialla maailmassa. Kristillinen usko lähtee siitä periaatteesta, että jos Luoja jättäisi maailman, se muuttuisi jälleen tomuksi. 10

7 ELÄVÄT DOGMIT Dogmit ovat Raamatun mukaista uskoa, jota kirkkoisät ovat tulkinneet ja jonka kirkolliskokoukset ovat vahvistaneet. Dogmien muodostumista, kehitystä ja luonnetta tutkivaa teologian alaa kutsutaan dogmatiikaksi. Vaikka modernissa yleiskielessä dogmaattinen on teoreettisen ja ahdasmielisenkin synonyymi, Sergei Bulgakovin mukaan ortodoksinen dogmatiikka ei ole oppijärjestelmä, vaan totuuden mysteeristä kumpuavaa luovaa ajattelua. KADOTETTU PUOLISKO Antiikin filosofi Platon uskoi, että ihminen on perusolemukseltaan yksinäinen ja käyttää elämänsä kerran kadottamansa toisen minänsä etsimiseen. Etsimisen tarkoituksena on vapautua yksinäisyydestä ja löytää kadotettu toinen puolisko, toinen minä. Ortodoksisen tulkinnan mukaan ihmisen yksinäisyys ja kaipuu kasvaa kokonaiseksi alkoi paratiisista. Saatana houkutteli Adamin ja Eevan uskomaan, että kielletystä puusta syöminen saa ihmisen muuttumaan kokonaiseksi, Jumalan kaltaiseksi (1. Moos. 3:5). Ortodoksit puhuvat Jumalasta vain hänen tekojensa välityksellä: Hän luo, rakastaa ja on kaikkivoipa. Samaan aikaan Hän kuitenkin pysyy luomansa ja rakastamansa ulkopuolella. Hän on suuri tuntematon ystävä. Missä Jumala on? Ihmisen Suuri tuntematon ystävä on maailmassa läsnä luomistekojensa välityksellä. Jumala on luonut luonnon kauneuden, vuodenaikojen järjestyksen ja elämän harmonian (1. Moos. 1). Jumala myös ilmestyi maailmaan Raamatun historiallisten tapahtumien aikana. Hän teki ensin liiton Vanhan testamentin kansansa Israelin kanssa. Sitten hän ilmestyi Uudessa testamentissa Betlehemin seimessä syntyneessä, ristillä kuolleessa ja ylösnousseessa pojassaan. Kirkkoisien mukaan juuri Jeesuksen syntymä oli maailmanhistorian käännekohta. Pyhän Epifanos Kyproslaisen mukaan Jumala, joka syntyi, otti koko ihmiskunnan harteilleen. Hän astui taivaasta maan päälle ihmisenä etsimään ihmistä, kadonnutta ystäväänsä. Jeesuksen kuoleman ja taivaaseenastumisen jälkeen Jumala ilmestyi maailmaan Henkenä, joka laskeutui helluntaina tulisten kielten muodossa apostolien päälle. Näin syntyi maailman loppuun asti kestävä kirkko. Ortodoksisen perinteen mukaan juuri kirkko on paikka, jossa kristityt puolestaan etsivät yhdessä Jumalaa, ystäväänsä. Ei idea, vaan persoona Kristinuskoa verrataan usein muihin filosofisiin maailmankuviin. Silloin on vaarana, että kristittyjen Jumalasta muovautuu vain ideoita ja arvoja. Kristillisyys ei ole ideologia, vaan historiallinen uskonto. Sen dogmit perustuvat historian tapahtumiin. Uskontunnustuksessa puhutaan uskosta yhteen Jumalaan. Hänet synnytti Pyhän Hengen voimasta Maria-niminen nainen, ja hän kuoli ristiinnaulittuna Pontius Pilatuksen ollessa Juudean maaherrana. Kolmantena päivänä Isä herätti hänet ja nosti hänet oikealle puolelleen. Jumalan syntymistä ihmiseksi kuvataan myös hulluksi rakkaudeksi. Apostoli Paavali selittää Jumalan hullua rakkautta ihmistä kohtaan lainaamalla vanhaa hymniä Kristukselle: Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsenä ja oli kuuliainen kuolemaan asti (Fil. 2:6 8). Kirkkoisät tulkitsevat alentumisen Jumalan aktiksi, jossa hän tekee itsensä tyhjäksi ihmistä varten. 12

8 LUOTU IKONI Ihmisen luominen on ortodoksisen käsityksen mukaan Kolminaisuuden persoonien yhteisen työn tulos: Tehkäämme ihminen kuvaksemme. (1. Moos. 1:26.) Ihminen luotiin, koska Jumala halusi keskustella paratiisin illan viileydessä ihmisen kanssa (1. Moos. 3:8). Ihminen on Luojansa tavoin yhteisöllinen ja kommunikoiva persoona. Ihminen Jumalan kuvana merkitsee myös sitä, että jokainen ihminen jakaa tämän jumaluuden toisten kanssa. YLÖSNOUSEMUS ON KIRKKAUDEN TEKOJA Alkukirkon käsitys Jeesuksen ylösnousemuksesta tiivistyy apostoli Paavalin sanoissa: Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. (1. Kor. 15:14.) Ortodoksinen kirkko korostaa, että varmin todistus Jumalihmisen ylösnousemuksesta ovat kirkkauden teot. Jokainen ylösnousemuksen juhla, pääsiäinen, alkaa ortodoksisissa kirkoissa profeetta Jesajan kirjan lukemisella. Jesaja ennustaa ylösnousemuksen viestistä, joka parantaa ne, joiden mieli on murtunut, julistaa vangituille vapautusta ja antaa kyynelten sijaan ilon öljyä. (Jes. 61:2 3.) NÄKYVÄ JUMALUUS Platonin kuvaamassa maailmassa oli sekä näkyvä että näkymätön osa, mutta Jumala ei kummassakaan koskaan näyttäytynyt ihmisille. Näkyvä maailma oli ruumiillinen, näkymätön taas sielullinen. Uuden testamentin ihmiskuva puolestaan rakentuu näkemykseen, jonka mukaan jumaluuden keskeisin elementti on näkymättömän tuleminen näkyväksi. Se on sama asia kuin inkarnaatio, Jumalan syntyminen ihmiseksi. Juuri inkarnaatio teki mahdolliseksi sen, että ihminen haluaa luoda. Orjan muodon ottanut oli Jumalan kanssa samaa olemusta oleva Jeesus Kristus. Jumala syntyi maailmaan Jeesus-nimisenä historiallisena henkilönä yleinen juutalainen nimi Jeesus merkitsee suomeksi: Jumala pelastaa. Kristus-nimitys puolestaan osoittaa, että Jeesus oli Vanhan testamentin profeettojen ennustama voideltu eli Messias. Kuva ja kaltaisuus Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen (1. Moos. 1:26). Ihminen on Jumalan lähisukulainen. Paratiisista karkotettu ihminen kääntyi pois sekä Luojastaan että toisista ihmisistä. Mutta Jumala ei unohtanut ihmistä, eikä paratiisin syntiinlankeemus ei hävittänyt ihmisestä Jumalan kuvaa. Jumala alkoi etsiä kumppaniaan, paratiisista karkotettua ihmistä. Etsiminen huipentui, kun Jumala syntyi maailmaan Jeesus-nimisenä ihmisenä, joka korjasi ensimmäisen ihmisen lankeemuksen. Jokainen ihminen on luotu Jumalan Jeesuksen kuvaksi ja kaltaisuudeksi. Luojansa kuvana oleminen on jokaiselle ihmiselle annettu ilmainen lahja, joka erottaa ihmisen muista luoduista. Ortodoksisen perinteen mukaan jokainen ihminen, paatuneinkin rikollinen, on Jumalalle äärettömän kallis. Jumalan kaltaisuus ymmärretään ortodoksisessa perinteessä puolestaan armoa vastaanottavan, Jumalaa etsivän ja parannusta jatkuvasti yrittävän ihmisen mahdollisuudeksi. Ortodoksinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana ja kaltaisuutena oli yleinen jo toisella vuosisadalla. Kirkkoisä Irineos Lyonilaisen mukaan myös ihminen on Jumalalle kuva ja kaltaisuus. Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen jumaloituisi

9 Luotu luomaan Ortodoksinen perinne korostaa, että jokainen ihminen on Luojansa luomus. Tiede voi selittää, mitkä biologiset seikat mahdollistavat elävän olennon syntymisen. Tiede ei kuitenkaan pysty selittämään sitä, miksi maailmaan synnytään. Sen tietää vain Jumala. Ihmisen luovuutta pidetään Jumalalta perittynä ominaisuutena. Niin kuin Jumala ei luonut maailmaa pakolla, ei luovuuttakaan voi syntyä pakolla. Luovuus ja vapaus ovat synonyymejä, ja oman luovuuden vaaliminen on kunnioitusta Luojaa kohtaan. Luovuus ymmärretään myös etsinnäksi ja mahdollisuudeksi. Siihen liittyy erottamattomasti oman haavoittuvan sisimmän tunnistaminen. Luovuus on kristillisyydessä kollektiivinen onnistumisten ja epäonnistumisten prosessi, jossa totuutta etsitään yhdessä, mutta siten, että kunkin yksilön persoonallisuus säilyy. Luomiskykyä ei ole annettu vain taiteilijoille ja tiedemiehille. Kaikkinainen kehitys ja kasvu ovat Jumalan lahjoittamaa luovuutta, Jumalan luomistyön jatkamista. Luovuudelleen tilaa antava ihminen saa tyydytystä arkisistakin asioista, kävelystä, lukemisesta tai musiikista. Luovuus vaatii aina työtä ja sitkeyttä. Se on kuten taivasten valtakunta: välillä tässä ja nyt, mutta samalla myös tuskaisen yrittämisen ja odotuksen takana. SANASTOA Antropologia Ihmistä tutkivan teologian haara, kr. anthropos, ihminen. Arkkityyppi Tyyppiesimerkki, kr. arkhetypon, ensiksi muovattu. Dogma Oppi Jumalasta, ihmisestä ja luomakunnasta, kr. dogma, dogmi, käsitys, käsky, säännös. Filosofia Rakkaus viisauteen, kr. fi lin, rakastaa, sofos, viisaus. Homousios Jumalan kanssa samaa olemusta (kr. homousios) oleva Jeesus Kristus. Inkarnaatio Jumalan syntyminen ihmiseksi, lat. incarne, tulla ihmiseksi. Kenosis Jumalan itsensä tyhjäksi tekeminen ja alentuminen ihmistä varten, kr. kenosis. Kristus Messias, kr. Hristos, voideltu. Traditio Jonkin luovuttaminen ja uskominen toisille näiden haltuun tai perinnöksi, lat. traditio. 2 KOLMINAISUUS KOKONAINEN IHMINEN JUMALA LÄHIMMÄISENÄ Ihminen mies ja nainen on Jumalan kuva. Luomiskertomuksen mukaan molempien sukupuolten päämäärä on sama: tulla täydelliseksi. Ortodoksinen ihmiskuva ei korosta sukupuolten välisiä eroja. Lähtökohtana on Jumalan löytäminen lähimmäisestä ja yhdessä lähimmäisen kanssa. 16

10 KIRKKOISÄT JA -ÄIDIT Kirkkoisillä tarkoitetaan Uuden testamentin ajoista alkanutta katkeamatonta kirkon opettajien ketjua. Ensimmäiset kirkkoisät Kleemens Roomalainen ja Ignatios Antiokialainen elivät apostolien aikaan luvun tunnettuja kirkkoisiä ovat Siluani Athoslainen ja Aleksandr Hotovitski. Isien rinnalla kunnioitetaan myös kirkkoäitejä. Heistä tunnettuja ovat muun muassa hymnirunoilija nunna Kassia ja pyhiinvaellusmatkojen kuvailija nunna Egeria. Sielu, ruumis ja henki Raamatun ja uskontunnustuksen rinnalla ortodoksisen ihmiskäsityksen kolmas historiallinen lähde ovat kirkkoisät ja -äidit. Heidän kirjoituksensa muodostavat apostoliselta ajalta tähän päivään jatkuvan katkeamattoman ketjun. Kirkkoisät elivät sekä juutalaisen perinteen että kreikkalaisen filosofian vaikutuspiirissä. Molemmat muokkasivat heitä ortodoksisen ihmiskäsityksen kehittelyssä. Kirkkoisät lähtivät liikkeelle Vanhan ( VT) ja Uuden (UT) testamentin aikana syntyneestä käsityksestä, jonka mukaan ihminen muodostuu sielusta, ruumiista ( VT) ja hengestä (UT). Sielua tarkoittava heprealainen sana nefeš merkitsi Vanhan testamentin aikaan hengitystä. Uudessa testamentissa termi alkoi tarkoittaa sielua, joka on kuolematon ja ruumiista erillinen. Ruumis on luotu ja hauras, henki on sielussa asuva Jumalan henkäys. Kreikkalaisessa filosofiassa kirkkoisiä haastoi eniten platonismi ja sen opettama jyrkkä rajanveto sielun ja ruumiin välille. Isät suhtautuivat kielteisesti platonismin opettamaan näkyvän ja näkymättömän maailman erillisyyteen. He kuitenkin tekivät kompromisseja, ja sen seurauksena monet isät puhuvat hengellisestä ja maallisesta ihmisestä. Jaottelu perustuu ajatukseen Luojan ja luodun välisestä erosta: kaiken lähtökohta on Luoja, joka loi tyhjästä maailman. Isien mukaan luotu kokonaisuus sielu, ruumis ja henki on Luojansa kuva. Kokonaisuus syntyy jo hedelmöitymisen hetkellä. Tämä näkyy selvästi myös ortodoksisessa hymnirunoudessa. Koska vain kokonaisuus ratkaisee, ruumiillinen tai henkinen vajavaisuus ei himmennä Luojan kuvaa ihmisessä. Jumala liikkeessä Jumala Kolminaisuutena on jumalihmisyyden ohella kristillisyyden toinen tärkeä perusta. Jumala Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä on Jumala jatkuvassa persooniensa välisessä vuorovaikutuksessa ja liikkeessä. Koska kristillisyys on historiallinen uskonto, se korostaa, että Jumala on toiminut maailmanhistoriassa ensin Isänä (luominen, Israelin kansa, profeetat), sitten Poikana ( Jeesus) ja lopulta Pyhänä Henkenä (kirkko). Kysymyksessä on kuitenkin aina sama Jumala ja aina sama tarina. Näin korostaa myös pyhä Basileios Suuri. Hän ei puhu Jumalasta olemuksena, substanssina, vaan yhteytenä. Jumala Kolminaisuutena on sosiaalinen ja yhteisöllinen Jumala. Toinen Kolminaisuuden ominaisuus on rakkaus. Jumala on Kolminaisuus, koska tarvitaan enemmän kuin yksi, jotta voitaisiin osoittaa rakkautta. Sama mikä pätee ihmiseen, pätee myös 18 19

11 KOLMIYHTEINEN JUMALA Dogmit jumalihmisestä ja Kolminaisuudesta ovat kristillisyydelle luovuttamattomia. Jumalihmistä koskeva oppi vahvistettiin seitsemässä kirkolliskokouksessa. Kolminaisuus on määritelty nikealaiskonstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa. Sen mukaan Jumala on ehdottomasti yksi, mutta hän ilmoittaa itsensä kolmena persoonana: Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Tämän vuoksi jokainen kristitty on kastettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen. KATUMUS ON PALUUTA OIKEALLE TIELLE Ortodoksisen perinteen mukaan ihminen on Jumalan kuva. Armo on osa hänen olemustaan, mutta synti on loinen. Syntiä tarkoittava kreikkalainen sana hamartia tarkoittaa oikean tien kadottamista tai harhaan osumista. Termi kuvaa hyvin ortodoksisen kirkon suhdetta syntiin. Synti on pysähdyksissä olemista. Normaali tila on liikettä. Ortodoksiseen käsitykseen katumuksesta ei liity rangaistuksen tai häpeän pelkoa. Jumalaan. Hän ei ole sulkeutunut itserakkaus, vaan Kolminaisuus, avoin ja vastaanottava. Rakkaus, jota jaetaan. Pyhä Gregorios Nyssalainen kuvaa Kolminaisuuden avoimuutta ja vastaanottavaisuutta kutsumalla sitä Jumalan persoonien tanssiksi. Gregorios ja muut kreikkalaiset kirkkoisät kehittivät Kolminaisuuden kommunikointia varten uudissanoja, joilla kuvattiin sitä, miten aina samanlaisena pysyvän Jumalan persoonat kohtaavat jatkuvasti toisensa kasvokkain. Kolminaisuus ei kuitenkaan ole kolme tanssivaa miestä. Jumala antoi kaltaisuutensa yhtä aikaa miehelle ja naiselle (1. Moos. 27). Monissa vanhoissa Raamatun kielissä, kuten hepreassa ja arameassa, sanat Pyhä Henki ja kirkko ovat feminiinisukuisia. Monet kirkkoisät kuvaavat Pyhää Henkeä ja kirkkoa Jumalan morsiamena ja pelastushistorian viimeisenä vaiheena. Pyhän Hengen kirkko on Jumalan morsian ja äiti, joka johtaa Pyhän Perheen takaisin yhteen. Ortodoksisen perinteen mukaan Jumala Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä on malli kokonaisesta ihmisestä, ihmisestä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Pahuuden salaisuus Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei luonut pahaa. Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi luotu ihminen elää kuitenkin maailmassa, jossa paha vaikuttaa. Ihminen kantaa sisässään maailman lakien mukaista kuolevaisuutta. Kirkkoisät selittävät pahuuden tulon maailmaan paratiisin tapahtumilla. Kielletystä puusta syönyt Adam alkoi syyttää Jumalalle vaimoaan (1. Moos. 2:12). Pahan läsnäoloon liittyvä sana Raamatussa on saatana, jonka nimi merkitsee vastustajaa tai syyttäjää. Isien mukaan Adamiin tullut pahuus oli kuolemanpelkoa, joka ilmeni viholliskuvina. Pahuutta kutsutaan ortodoksisessa perinteessä myös turmelukseksi, joka merkitsee pahuuden jatkuvaa läsnäoloa. Adam ja Eva ovat kirkkoisille pahuuden ja kuolevaisuuden synonyymejä. Jeesusta isät kutsuvat uudeksi Adamiksi ja hänen äitiään Mariaa uudeksi Eevaksi. Isien mukaan juuri he palauttivat ihmisille ensimmäisten ihmisten kadottaman Jumalan kuvan ja kaltaisuuden. Syyttämisen ohella pahuuden keskeisenä ominaisuutena pidetään luovuuden tukahduttamista. Pahuus tuhoaa, luovuus synnyttää. Mutta pahuus on ennen kaikkea salaisuus. Pahuus voi synnyttää palavan rakkauden voimalla toimivan vihan, joka kylvää tuhoa samalla voimalla kuin rakkaus hyvää. Maanpäällistä paratiisia ei ole mahdollista luoda. Pahuus on todellisuutta, ja ennen kuin kristitty voi voittaa sen, hänen on rehellisesti kohdattava se. Mutta jos kristitty hyväksyy pahan, hän kääntyy pois Jumalasta. Piispa Kallistos Waren mukaan ranskalaisen filosofin Jean- Paul Sartren ajatus muista ihmisestä helvettinä on absurdi. Ware korostaa, että helvetti ei ole toinen ihminen vaan minä itse vailla yhteyttä muihin ihmisiin. Perisynti Jeesus ei missään vaiheessa puhu perisynnistä. Apostoli Johannes selittää evankeliumissaan hyvän tekemisen ja synnin suhdetta vertauksin valosta ja pimeydestä. Käsitys perisynnistä ei kuulu perinteiseen ortodoksiseen ajatteluun. Kirkkoisien kirjoituksissa pahuuden tulo maailmaan IKONI JUMALAN KUVA Ikonitaide syntyi Nikean kirkolliskokouksen (787) mukaan kristillisen uskon neljän keskeisen periaatteen varaan: Jumala on persoona; Jeesus oli jumalihminen; ihminen pyrkii kohti Jumalan kaltaisuutta; tästä kaikesta johtuen sekä materia että luomakunta ovat erottamaton osa jumalallistumista pyhittymistä kohti alkukuvan kaltaisuutta

12 JUMALANSYNNYTTÄJÄ Vanhimmat Neitsyt Marialle omistetut nimet ovat Uusi Eeva (200-l.) ja Jumalansynnyttäjä (300-l.). Ortodoksisessa hymnirunoudessa Jeesuksen synnyttänyt Uusi Eeva on koko ihmiskunnan symboli. Ortodoksiselle kirkolle Jumalansynnyttäjän keskeisin merkitys ei ole neitsyys vaan koko ihmiskunnan äitiys. selitetään mieluummin Viisauden kirjan (2:24) tavoin: Kuolema tuli maailmaan pahan tahdosta, mistä todistavat myös ne, jotka hänen vallassaan ovat. Idän ja lännen kirkot tulkitsevat eri tavoin apostoli Paavalin sanoja synnin tulosta maailmaan. Yhden ainoan ihmisen [eli Adamin] teko toi maailmaan synnin ja kuoleman. Kuolema on saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä. (Room. 5:12.) Lännen kirkkojen käsityksen mukaan ihminen syntyy maailmaan syntisenä. Ortodoksisen perinteen mukaan ihminen peri Adamin kuolevaisuuden, mutta jokainen rikkomus on henkilökohtainen. Olemme vastuussa vain siitä, jos vapaasta tahdostamme käännymme Adamin tavoin pois Jumalasta. Siksi ortodoksiseen kasteeseen ei sisälly ajatusta perisynnin pois pesemisestä, vaan kasteen katsotaan merkitsevän uudeksi ihmiseksi syntymistä. Klooni omaksi kuvaksi? Kirkkojen suhtautuminen ihmisen kloonaukseen on ollut kielteinen. Ortodoksinen kirkko on seurannut kloonilausumissaan katolisen ja protestanttisten kirkkojen kannanottoja. Ihmisen kopioiminen eli kloonaaminen ei ole tieteisfantasiaa, vaan nykytiede pystyy siihen. Joukko tutkijoita eri puolilla maailmaa on ilmoittanut jo tekevänsä kokeita ihmisen kloonaamiseksi. Jos he onnistuvat, jokaisesta meistä voidaan tehdään kopio. Kloonaaminen on yksilön perintötekijöiden siirtämistä toiselta yksilöltä otettuun, hedelmöittämättömään munasoluun. Munasolu siirretään naarasyksilön kohtuun, jolloin syntyvä uusi yksilö on geeneiltään lähes identtinen luovuttajan kanssa. Kirkot ovat korostaneet näkökulmaa, jonka mukaan elämä alkaa hedelmöityksen hetkellä. Toisaalta kirkot ovat lähteneet siitä periaatteesta, että kopio toisesta ihmisestä loukkaa ajatusta jokaisen yksilön luovuttamattomasta identiteetistä. Kirkkojen mukaan kloonauksen sallimisen myötä ihmisestä tulisi pelkkä tuote. Kloonaukseen myönteisesti suhtautuvat kuitenkin muistuttavat, että käyttäytymistieteiden valossa genetiikka muodostaa vain osan ihmisen persoonallisuudesta ja käyttäytymisestä. Loppu määräytyy esimerkiksi kasvatuksen, kulttuurin ja ihmissuhteiden vaikutuksesta. Kloonaukseen liittyvät läheisesti myös kantasolututkimukset. Kloonattuja kantasoluja voidaan käyttää esimerkiksi sairauksien tutkimuksessa. Lääketieteellisessä käytössä kloonattuja alkioita ei siirretä kohtuun, vaan niistä erotetaan kantasoluja kasvattamaan esimerkiksi uutta kudosta sairaan tilalle. Tällaisilla solusiirroilla voitaisiin ehkäistä esimerkiksi syöpäsairauksien yhteydessä esiintyvät elinten hylkimisreaktiot. Kysymys kantasolujen käytöstä on monisyisempi. On esitetty kommentteja, joiden mukaan abortoidun sikiön kantasoluja tulisi voida käyttää tutkimuksessa. Tällöin törmätään kysymykseen vainajan käyttämisestä toisten hyödyksi. Tutkimus näyttää kuitenkin vääjäämättä vievän tilanteeseen, jossa itse kullakin voi olla käytössään varaosia omaan kehoonsa. Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on todennut, että kristityt eivät tiedä vastausta kaikkiin kloonauksen tuomiin ongelmiin. Sen vuoksi kristittyjen pitää keskittyä pohtimaan sitä, mikä on eettisesti ihmisarvoista. Ihmisen elintoimintoja yhä yksityiskohtaisemmin tutkiva tiede ei tunnista sielun olemassaoloa. Mitä pienemmissä osissa lääketiede ihmistä analysoi, sitä tärkeämmäksi nousevat kristillisyyden humaanit periaatteet. JUMALA ÄIDIN KOHDUSSA Ortodoksinen käsitys ihmisestä kokonaisuutena jo hedelmöitymisen hetkellä näkyy hyvin Neitsyt Marian syntymän (8.9.) ja ilmestyspäivän (25.3.) hymneissä sekä Johannes Kastajan syntymäjuhlan (24.6.) veisuissa. Hymneissä korostetaan sitä, miten jo kohdussa oleva sikiö on syntymistä odottava persoona. Näiden juhlien hymnit ovat kirkkoisien Andreas Kreetalaisen, Johannes Damaskolaisen ja Germanos Konstantinopolilaisen kirjoittamia. DOLLY-LAMMAS Dolly-lammas, maailman ensimmäinen onnistuneesti kloonattu nisäkäs, syntyi Skotlannissa Roslin-instituutissa vuonna Sen jälkeen lehmiä on onnistuneesti kloonattu Japanissa ja apinoita Yhdysvalloissa. Ennen kuin terve Dolly syntyi Skotlannissa, saatiin aikaan monta vammaista karitsaa. Olisiko myös yhden terveen kloonatun lapsen hintana abortoituja sikiöitä ja vaikeasti vammaisia lapsia? 22 23

13 SANASTOA Henki Ihmisen sielussa asuva Jumalan henkäys, hepr. ruuah. Hypostaasi Pysyvän ja ainutkertaisen Jumalan persoona, kr. hypostasis, asetettu. Ikoni Kristusta, Jumalansynnyttäjää tai pyhää ihmistä esittävä maalaus, kr. eikon, kuva. Koinonia Jumala yhteytenä, kr. koinonia. Kommunikoida Tehdä yhteiseksi, yhdistää, lat. communicare. Perikoreesi Jumalan persoonien tanssi, kr. perikhoresis. Prosopon Jumalan kasvokkain, kr. prosopon, kohtaavat persoonat. Kirkkoisien mukaan myös ihminen on prosopon, eikä sulkeutunut yksilö, kr. atomon. Ruumis Jumalan luoma ja särkyvä osa ihmistä, hepr. baasaar. Saatana Vanhassa testamentissa vastustaja, hepr. satan, Uudessa testamentissa syyttäjä. Sielu Merkitsi Vanhan testamentin aikana hengitystä, hepr. nefeš, Uudessa testamentissa kuolematon sielu muodostaa ruumiin ja hengen kanssa ihmisen. Synti Oikean tien kadottaminen tai harhaan osuminen, kr. hamartia. Teosis Jumalallistuminen, kr. teosis. Terrori Kuolemanpelko, lat. terror. 3 KIRKKO, VALTIO JA KANSAKUNTA TAIVAAN JA MAAN KANSALAISUUS Apostoli Paavali korostaa kirjeissään kristityn velvollisuutta alistua esivallan alaisuuteen ja rukoilla sen puolesta (Room. 13:1, 1. Tim. 2:1). Paavalin aikaan elänyt kirkkoisä kirjoittaa puolestaan näin: Kristityt asuvat kotimaissaan kuin vierailijat: he täyttävät velvollisuutensa kansalaisina ja sietävät koettelemukset kuten muukalaiset. Jokainen vieras maa on heille isänmaa ja jokainen isänmaa vieras maa. (Kirjeestä Diognetokselle, n. 100-l.) 24

14 MARTTYYRIT Marttyyrit olivat todistajia, jotka kuolivat ennemmin kuin luopuivat uskostaan. Ensimmäinen kristitty marttyyri oli Stefanos (Ap. t. 6 7). Kristittyjä surmattiin seuraavien vuosatojen aikana tuhansia. Syy marttyyrien vainoihin johtui heidän mielipiteistään. Ne ymmärrettiin kapinaksi maallista valtaa vastaan. Vakaumuksensa vuoksi surmattuja marttyyreja tulee lisää joka päivä. KIRKKO Alkukirkon kristityt ymmärsivät kirkon ruumiiksi. Sen pää on Jeesus, joka lupasi olla opetuslasten kanssa maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Uskontunnustuksessa ortodoksit tunnustavat uskonsa kirkkoon heti profeettojen kautta puhuneen Pyhän Hengen jälkeen. Kirkkoisien mukaan kirkko jatkaa profeettojen ja Jeesuksen työtä. Taivaallisen kaupungin etsijä Ensimmäisellä vuosisadalla eläneen kristityn ajattelijan Justinos Filosofin mukaan kristityt ovat yhtä aikaa taivaan ja maan kansalaisia. Justinos selitti, että Vanhan testamentin kertomus valitusta kansasta Israelista tarkoittaa evankeliumeissa kaikkia Jeesus Nasaretilaista seuraavia. Näin syntyi käsitys uudesta Israelista, jonka kotimaa on taivas. Ensimmäisen vuosisadan kristityt saivat monelta suunnalta vaikutteita suhteeseensa maalliseen valtaan. Ensimmäinen vaikutteiden antajista oli Rooman valtakunta, jonka kaikkia asukkaita yhdisti yksi keisari. Toisen perustan loi Jeesuksen toiminta. Hän puhui taivaan valtakunnan kansalaisuudesta ja julisti Jumalan tulemista. Jeesuksen opetuksen mukaan hänen valtakuntansa kansalaisiksi hyväksyttäisiin toisessa tulemisessa vain ne, jotka ovat tehneet laupeutta vähimmille veljille kansallisuuteen katsomatta (Matt. 25:40). Apostolisen ajan kristityt mielsivät aluksi Rooman valtakunnan kotimaakseen. Vainojen aikana marttyyrit hyväksyivät periaatteessa valtion vallankäytön, mutta eivät suostuneet luopumaan henkilökohtaisesta uskostaan. Juopa kristittyjen ja Rooman valtakunnan välillä syntyi keisarikultin myötä. Kristityt kieltäytyivät kunnioittamasta keisaria Jumalana. Kirkosta tuli vainotuille kristityille uusi kotimaa. Vainot ja salassa kokoontuminen johtivat ensimmäisellä vuosisadalla käsitykseen, että kristityt elävät maailmassa, mutta ovat samalla muukalaisia. Kirkkoisä Augustinus kehitti tästä kirkkokäsityksen, jonka mukaan kirkko on taivaallisen kaupungin etsijöiden yhteisö. Vainoista sinfoniaan Ratkaisevan muutoksen kristinuskon ja valtion väleihin toi Itä- Rooman (Bysantin) valtakunnan keisari Konstantinos Suuri, joka teki kristillisyydestä valtiouskonnon. Kirkon ja valtion suhteita määritti Itä-Rooman valtakunnassa käsitys harmoniasta, jossa maallinen ja hengellinen valta toimivat yhdessä. Hengellisen ja maallisen vallan harmonian perustana oli keisari Justinianoksen lakikokoelma Codex Justinianus. Justinianoksen mukaan vallan harmonia syntyy, kun keisari on valtakunnan ruumis ja patriarkka sen sielu. Keisari oli Bysantissa paitsi valtakunnan päämies, myös ortodoksisen opin puhtauden ja oikean tulkinnan valvoja. Patriarkka oli pyhien kirjoitusten ja kirkolliskokousten päätösten tulkitsija. Tässä roolissa hänellä oli kuitenkin myös oikeus arvostella keisaria. Vaikka Justinianoksen hallinto oli teokraattinen ja perustui keisarin absoluuttisen valtaan, kristillisyydellä oli siinä vahva rooli. Parhaiten vallan harmonia toimi Bysantissa silloin, kun kirkon piiristä nousi pyhiä ihmisiä muistuttamaan, että keisari tai valtio ei saa nousta Jumalan yläpuolelle. Monet pyhät asettuivat Bysantissa avoimesti vastustamaan esimerkiksi vähemmistöjä kohtaan suunnattua painostusta. Milanon piispa Ambrosius protestoi keisari Teodosiukselle, kun viranomaiset hajottivat kapinoineiden juutalaisten synagogan Mesopotamiassa. Konstantinopolin arkkipiispa Johannes Krysostomos arvosteli hovin ylellisestä elämää ja vaati oikeutta köyhille. Bysantissa kuitenkin uskottiin, että valtion ja kirkon sekä keisarin ja patriarkan liitto on myös maan ja taivaan liitto. Esimerkiksi sinfoniasta sopii 800-luvulla kirjoitettu hymni, joka edelleen veisataan jouluaattona kaikissa ortodoksisissa kirkoissa: Augustuksen ollessa yksinvaltiaana loppui ihmiskunnan valtakuntiin jako. Kaupungit olivat yhden maallisen vallan alla, ja kansat uskoivat yhteen jumaluuteen. Niin kuin keisarin käskystä ihmiset kirjoitettiin veroluetteloihin, samoin meidätkin uskovaiset on kirjoitettu Sinun, lihaksi tulleen, Jumalamme nimeen. ANTISEMITISMI Antisemitismi tarkoittaa juutalaisvastaisuutta. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina juutalaiset, jotka elivät Rooman valtakunnassa vähemmistönä, vainosivat kristittyjä ja halusivat siten osoittaa lojaalisuuttaan valtiota kohtaan. Osat vaihtuivat, kun kristillisyydestä tuli valtiouskonto. Juutalaiset rinnastettiin Jeesuksen murhaajiin, ja juutalaisvastaisuudesta tuli jopa hyvän kristityn ominaisuus. Tämän vuoksi 1800-luvun lopulla Etelä-Venäjällä oli suurena perjantaina jopa tapana piestä juutalaisia

15 Politiikan ja uskonnon liitto Ajatus valtion ja kirkon sinfoniasta levisi 1000-luvulla myös Balkanille: Serbiaan, Bulgariaan ja Romaniaan. Niissä maissa hallitsijan ja kirkon läheisestä yhteydestä tuli valtakuntien yhtenäisyyden tae. Slaaveille bysanttilaisen mallin toivat veljekset Kyrillos ja Metodios, joita kutsutaan slaavien apostoleiksi. He olivat bysanttilaisia diplomaatteja, oppineita, kielitaitoisia ja vakaumuksellisia kristillisen maailmanvallan lähettiläitä. Koska Bysantissa uskonnollinen ja poliittinen valta kulkivat tiukasti käsi kädessä, myös kristillinen lähetystyö palveli poliittisia tarkoitusperiä. Kyrilloksen ja Metodioksen lähetystyö vahvisti slaavilaisten kansojen itsetuntoa, ja myös paikallinen identiteetti alkoi kehittyä nopeasti. Identiteetin perusta oli Bysantista peritty valtion ja kirkon sinfonia. Kirkon ja valtion sinfonia romahti, kun Bysantti ja Balkan luvulla joutuivat islaminuskoisen ottomaani-imperiumin vallan alle. Kristillinen keisarius päättyi, ja ortodoksisen kulttuurin edusmieheksi jäi patriarkka. Seuraavat 500 vuotta islamilaisen vallan alla merkitsivät ortodoksisen uskon jäämistä ainoaksi kansallisen kulttuurin tukipilariksi esimerkiksi kreikkalaisilla, serbeillä ja bulgaareilla. Bysantin vallanneet ottomaanit kehittivät sinfoniasta uuden tulkinnan. Ortodoksien, armenialaisten ja juutalaisten uskonnollisesta johtajasta tuli samalla yhteisöjensä edusmies islamilaisen sulttaanin edessä. Näin poliittinen ja uskonnollinen valta vahvistui ja yhdistyi kirkon johtajan persoonassa. Valittu kansa ja valtioaate Ortodoksiset kirkot välttyivät 1500-luvulla muuta Eurooppaa jakaneelta reformaatiolta ja katolisen kirkon vastareaktiolta siihen. Samaan aikaan kun Länsi-Euroopassa vakiintui käsitys länsimaisesta sivistyksestä, ortodoksisen kirkon tärkeät valta-alueet, kuten osmanien valtakunta, jäivät tämän kulttuuripiirin ulkopuolelle. Turkkilaisvallan aikana vapaudesta haaveilleet ortodoksiset kansat kasvoivat myös vähitellen 1800-luvun kansallisuusaatteen kannattajiksi. Syntyi haave yhdestä kansasta ja yhdestä kielestä, jotka ortodoksinen usko nivoi yhteen. Läntisen Euroopan muokkaama kansallisvaltioajattelu vaikutti kirkon ja kansan rooleihin myös ortodoksisilla alueilla. Valtion ja kirkon harmoniaa ryhdyttiin selittämään Raamatun esikuvilla. Vanhan testamentin valitun kansan Israelin kärsimykset nähtiin näin uudessa valossa oman kansan kohtaloiden kautta. Kansallista politiikkaa tehtiin kuitenkin usein vain enemmistön ehdoilla. Bulgariassa, Serbiassa ja Venäjällä ortodoksiseen uskoon sekoittui saksalaisen filosofin Georg Friedrich Hegelin ajatus siitä, että valtio toteuttaa maailmanhistoriassa Jumalan suunnitelmaa. Yhdenmukaisuuspolitiikan uhrina olivat muun muassa kielet. Esimerkiksi Venäjällä ja Bulgariassa ukrainaa tai makedoniaa ei pidetty omina kielinään, vaan venäjän ja bulgarian murteina. Tämä nationalistinen mytologia, jonka mukaan ortodoksisuus toimii valtion ja kansan liiton siteenä, oli keskiajalla ollut ortodoksiselle kirkolle tuntematon asia. Hengellinen ja maallinen kirkko? Kirkon ja valtion erilaisten intressien arviointia vaikeutti 1800-luvulla se, että nationalismista oli tullut valtion etuja puolustava aate. Esimerkiksi vastikään itsenäistyneessä Kreikassa vuonna 1833 kansallismielinen johto vaati kansallista kreikkalaista kirkkoa, minkä seurauksena ortodoksit erosivat Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista ja julistautuivat itsenäiseksi kirkoksi. Vaikka ajatus etnisistä kirkoista tuomittiin harhaoppina Konstantinopolin paikallisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1872, se jäi silti elämään voimakkaana. KOLMAS ROOMA Bysantin kristillisen maailmanvallan kaaduttua islamin alle Venäjälle jäi rooli ortodoksisen maailman keskuksena. Moskovan suuriruhtinas otti itselleen keisarin (tsar) arvonimen. Vaikka Moskovassa vuosina kokoontunut kirkolliskokous tuomitsi ajatuksen Moskovasta kolmantena Roomana, myytti jäi elämään. Se vahvistui 1800-luvulla yhdessä kansallisuusaatteen nousun kanssa

16 1900-luvulla tultaessa kreikkalaisia, serbialaisia tai venäläisiä ortodokseja yhdisti erilaisista taustoista huolimatta se, että ortodoksisuus yhdisti kansan ja uskonnon. Suomessa 1800-luvun kansalliseen heräämiseen liittyi suomalais-ugrilaisten kieli- ja heimosukulaisten etsiminen. Oli selvää, että identiteettiä etsivien suomalaisten parissa kieli, tavat ja uskonto muodostivat arvoja, joilla haluttiin ottaa etäisyyttä Venäjän imperiumiin. Tuon ajan näkemys ortodoksisesta kirkosta seurasi pitkälti samaa kielteistä linjaa kuin reformaation ajan kuva katolisesta kirkosta. Tämä kuva ortodoksisuudesta ja venäläisyydestä säilyi Suomessa hyvin pitkään itsenäisyyden ajalle saakka. Sitä myös tuki Suomen ortodoksien oman identiteetin etsintä ja 30-luvuilla, jolloin maan henkistä ilmapiiriä hallitsi nationalistinen Akateeminen Karjala-Seura. Suomalainen ortodoksisuus määriteltiin tuolloin joka suhteessa erilaiseksi kuin venäläinen. Mutta monissa kirkoissa eli 1900-luvulle tultaessa myös Bysantin pyhiltä peritty vähemmistöjen puolustamisen henki. Pietarin metropoliitta Venjamin vastusti marttyyriuteen asti V. I. Leninin johtamien bolševikkien terroria. Bulgariassa, Serbiassa ja Kreikassa monet piispat suojelivat toisen maailmansodan aikana juutalaisia natseilta. Uutta mallia kirkon ja valtion suhteisiin esitti 1900-luvun alussa muun muassa venäläinen teologi Pavel Florenski. Hän lähti liikkeelle siitä, että hengellistä ja maallista ei voi erottaa toisistaan. Kirkon täytyy sen vuoksi kantaa huolta kaikesta maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja kärsimyksestä ja tarjota maailmalle Jumalan laupeutta. Ortodoksisen kirkon tulisi Florenskin mukaan toimia lähellä ihmisten arkea, kaukana valtion byrokratiasta. Kirkko ja diktatuurit Diktaattorin käsite syntyi antiikin Roomassa. Diktatuuri perustettiin, kun valtio oli suuressa vaarassa, ja diktaattori oli virkamies, jonka senaatti ja kansa nimittivät määräajaksi. Myöhemmin diktaattoreiksi on kutsuttu lakien yläpuolelle itsensä asettaneita vallananastajia. Totalitarismi on keskittynyttä ja usein myös diktatorista hallintoa, joka edellyttää ehdotonta alistumista vallanpitäjien tahtoon. Diktatuuri ja totalitarismi eivät ole kuitenkaan pelkästään valtaa ihmisten tai yhteisöjen suhteen; ne ovat myös suvaitsemattomia oppijärjestelmiä, yhden totuuden tyranniaa. Diktatuurilla ja totalitarismilla on aina ollut tiivis suhde uskontoon. Uskonnollisen elämän rituaaliset ja sosiaaliset piirteet löytyvät usein myös totalitarististen valtioiden ytimestä. 31

17 Usko ja kansallinen yhtenäisyys olivat pitkään kirkkojen itseymmärryksen perusta. Näin myös totalitarismin ideologiat saivat 1900-luvulla kasvuvoimaa uskonnollisesta viitekehyksestä. Uskonnon sakramentaaliset rituaalit korvautuivat kansallissosialistisessa tai kommunistisessa valtiossa kielen, kansan ja lippujen ympärille kootuilla seremonioilla. Natsi-Saksassa totalitaristinen ideologia ammensi voimansa voimakkaista, uskonnollista hurmiota muistuttavista tunteista. Ulkokohtaisen ja auktoriteettihakuisen ritualismin keskeisiä piirteitä oli yksilöiden korvaaminen massoilla. Samalla kristillisyyden persoonallisia eettisiä periaatteita alettiin pitää valtion vihollisina. Totalitarismin uhka ei ole kadonnut. Monissa maissa totalitarismi on löytänyt myös kristillisyyden piiristä uusia vaikutusmahdollisuuksia. Tämä on uhka myös kirkolle, sillä jos ihmisten kääntymisellä ortodoksisuuteen ei ole mitään tekemistä ortodoksisen uskon kanssa, voi kirkosta tulla viitekehys, jonka puitteissa on helppo julistaa myös kristillisyydelle täysin vieraita arvoja. Nykyisistä valtioista totalitaarisiksi on väitetty esimerkiksi Pohjois-Koreaa ja Valko-Venäjää sekä ääri-islamilaisia valtioita, erityisesti Irania. Totalitarismin rinnalle uudeksi uhaksi noussut terrorismi on myös totalitarismia: vallassa olevaa suvaitsematonta ryhmää kutsutaan totalitaristiseksi, oppositiossa taas terroristiseksi. Ortodoksit ja Euroopan unioni Yksi globaalistumisen synnyttämistä ongelmista on kysymys uskonnon ja kansallisen perinteen yhteydestä. Jos yhteys on vuosisatoja ollut aukoton, ihmisten on vaikeaa edes kuvitella, että kirkolla ja valtiolla olisi pohjimmiltaan eri intressit. Euroopan unionin piirissä ongelmallisina on pidetty esimerkiksi sellaisia maita, joissa valtauskonnon asema on määritelty perustuslakiin. Samalla maa on sitoutunut muiden unionin jäsenvaltioiden tavoin siihen, että kansalaisten uskonnolliset identiteetit ovat valtion silmissä yhdenvertaisia. Myös Suomessa kansallinen näkökulma on pitkään leimannut ortodoksisen kirkon ja valtion suhteita. Tilanne on kuitenkin muuttunut 1990-luvulta lähtien, jolloin haasteeksi alkoi muodostua yhteiskunnan kansainvälistyminen ja sitten Suomen liittyminen Euroopan unioniin. Itä-Euroopan vapautuminen ja EU-jäsenyys ovat muokanneet Suomea kansallisvaltiosta monikulttuuriseksi eurooppalaiseksi maaksi. Suomeen on tullut kymmeniä tuhansia maahanmuuttajia ja pakolaisia. Ortodoksiselle kirkolle tämä on merkinnyt paitsi tuhansia uusia jäseniä myös uusia haasteita. Kirkot vähemmistöjen puolustajina Euroopan unionin valmisteilla olevan perustuslain johdannossa Euroopan henkisten arvojen sanotaan olevan kolmen kaupungin perintöä. Jerusalem on kolmen suuren uskonnon koti ja Ateena demokratian tyyssija, Roomassa taas luotiin eurooppalaisen lainkäytön raamit. Perustuslain johdantoteksi mainitsee Euroopan henkiset siteet kreikkalaiseen ja roomalaiseen kulttuuriin sekä valistusajan filosofiaan. Vaikka kristinuskoa ei mainita, on erityisesti ekumeeninen patriarkka Bartolomeos korostanut kirkkojen mahdollisuutta olla Euroopan valtioille vuoropuhelun foorumi. Patriarkan mukaan kristillisyys on Euroopan valtioiden identiteetin perusta demokratian ja ihmisoikeuksien rinnalla. Uskonnolliset haasteet ovat Euroopan unionin valtioille yhtä tärkeitä kuin poliittiset tai taloudelliset kysymykset. Monet asiantuntijat ovat korostaneet, että toisen maailmansodan jälkeen talousliittona syntynyt unioni on yhdentymiskehityksessään oikealla tiellä silloin kun unionin valtioissa etsitään myös yhteisiä eurooppalaisia henkisiä arvoja. Euroopan kirkot ovat esittäneet, että unionin ja kirkkojen suhteissa noudatettaisiin kolmea periaatetta: kirkkojen juridisen aseman tunnustamista, pysyvää vuoropuhelua kirkkojen ja poliittisten päättäjien kesken sekä lupausta, että EU-komissio ei KIRKKOJEN ERO Alkusysäyksen idän ja lännen kirkkojen erilleen kasvamiselle muodosti 400-luvulla syntynyt kielimuuri: kristityt lännessä käyttivät latinaa, idässä kreikkaa. Myös harhaopit olivat idässä ja lännessä toisentyyppisiä: idässä kiisteltiin Jeesuksen persoonasta, lännessä armon ja tekojen suhteesta. Kulttuurien erilaisuus johti epäluuloon ja epäolennaisten asioiden nousemiseen keskeisiksi luvulla kiisteltiin jo ehtoollisleivästä (idässä hapatettu, lännessä happamaton), pappien selibaatista (idässä papit naimisissa, lännessä naimattomia) ja lopulta parrasta (idässä papeilla parta, lännessä parrattomat papit). Vuonna 1054 lännen kirkon kardinaali Humbertus langetti Konstantinopolin ortodoksiselle patriarkalle kirkonkirouksen. Kiroukset purettiin vasta

18 puutu jäsenvaltioiden oikeuteen päättää valtion ja uskonnollisten yhteisöjen suhteista. EU-parlamentti on pitänyt kirkkojen esittämiä periaatteita periaatteessa hyvinä, mutta on halunnut muistuttaa, että erityisesti vähemmistöjen vapautta valita tai vaihtaa uskontoaan ei saisi rajoittaa. Vähemmistöuskontojen asema on yksi kirkkojen ja valtioiden välisen EU-politiikan kulmakivistä. Tämä on tullut selvästi esille esimerkiksi patriarkka Bartholomeoksen Turkin uskontopolitiikkaa arvostelevista kannanotoista. Bartholomeoksen mukaan Euroopan unioniin pyrkivän Turkin olisi parannettava vähemmistöuskontojen asemaa. Kritiikkiä vähemmistöuskontojen asemaa kohtaan on kuulunut myös Kreikasta. Siellä ortodoksista enemmistökirkkoa on arvosteltu penseästä suhtautumisesta katoliseen kirkkoon ja protestanttisiin vähemmistökirkkoihin. 4 VAPAUS JA VALTA SANASTOA Autokefalia Itsenäinen kirkko, kr. aftos, itse, kefalos, pää. Diktatuuri Alistava saneluhallinto, lat. dictat, sanella. Fyletismi Oppi etnisistä kansalliskirkoista, kr. fylee, heimo, kansa, kansakunta. Kirkko Raamatun kääntäjät korvasivat yhteen kokoontunutta ryhmää tarkoittavan heprealaisen termin qaahaa kreikan kansankokouksella, kr. ekklesia. Marttyyri Todistaja, veritodistaja, marttyyri, kr. martyros. Nationalismi Kansallisuusaate. Reformaatio 1500-luvulla alkanut protestanttisten kirkkojen syntyprosessi. Sinfonia Harmonia, kr. symfonia. Teokratia Jumalan hallitsema, kr. teokratia. Totalitarismi Oppi ja käytäntö, jossa valtio hallitsee kaikkia elämänalueita. Tsaari Venäjän hallitsija, lat. caesar, ven. tsar. PALVELIJOITA VAI YSTÄVIÄ? Vallankäyttöön liittyi jo kristillisyyttä edeltävissä kulttuureissa paljon elementtejä, joiden vuoksi valtaa pidettiin pyhänä. Platonin mukaan yhteiskunta on vallan käyttäjänä kuin suuri eläin, joka tarvitsee kaitsijaa. Uuden testamentin antamaa kuvaa vallasta leimaa kaksi seikkaa: Jeesus pyysi hyväksymään keisarin aseman, mutta pitämään samalla mielessä Jumalalle kuuluvan vallan (Matt. 22:21). 34