uusliberalismi ja kestävyysvaje

Transkriptio

1 071 perusteluja Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje Eläkerahastot vaikuttaisivat olevan nykyjärjestelmässä pikemminkin investointien rahanlähde ja talouskasvun turvaaja kuin eläketurvan takaaja. Rahastoja pyritään kasvattamaan suurelta osin osake- ja arvopaperimarkkinoilla tapahtuvalla kriisejä ruokkivalla sijoitustoiminnalla. Paljon puhuttua kestävyysvajetta voisi helpottaa käyttämällä eläkerahastoja eläkkeiden maksamiseen finanssikeinottelun sijaan. pertti honkanen

2 072 Peruste # vatkohan eläkerahamme turvassa niissä rahastoissa? Tämä on nykyisin varsin usein kuuluva puheenparsi. Huoli tuntuu aiheelliselta, kun finanssimarkkinoiden heilahtelut heijastuvat rajusti myös työeläkerahastojen arvoon ja kun aikaisempaa suurempi osa rahastojen sijoituksista on erilaisissa arvopapereissa globaaleilla finanssimarkkinoilla. Kysymys perustuu oletukseen, että rahastoilla on merkittävä rooli eläkkeiden rahoituk sessa ja että tulevaisuudessa me saamme eläkkeitä, jotka maksetaan meille rahastoista. Ennen kuin kysymystä pohditaan, onko kuitenkin selvitettävä mielestäni tärkeämpi kysymys: mikä rooli rahastoilla oikein on eläketurvassamme? Eläkerahastot perustuvat vakuutustoiminnan ideaan ja periaatteisiin. Yksityisessä va kuutustoiminnassa, olipa kyse sitten eläkevakuutuksista tai muista vakuutuksista, rahastojen syntyminen, kartuttaminen ja ylläpitäminen ovat luonnollinen osa toimintaa. Asiakkaat maksavat vakuutusmaksuja jo ennen Lakisääteisessä eläketurvassa, kuten muussakaan sosiaaliturvassa, rahastoja ei välttämättä tarvita. Eläkemenojen kehitys on varsin pitkälle ennakoitavissa, ja eläkkeiden maksaminen voidaan turvata perimällä riittävän suuria sosiaaliturvamaksuja tai muita veroja kansalaisilta, työnantajilta ja yrityksiltä. kuin korvauksia on ryhdyttävä maksamaan, ja näin syntyvän ylijäämän yhtiöt haluavat luonnollisesti sijoittaa tuottavasti. Va kuutustoiminnassa on varauduttava erilaisiin riskeihin, kuten normaalia suurempiin vahinkoi hin tai korvausvaatimuksiin, suhdanteiden vaihteluun ja siihenkin, että maksavat asiakkaat kaikkoavat toisen yhtiön asiakkaiksi. Lakisääteisessä eläketurvassa, kuten muussakaan sosiaaliturvassa, rahastoja ei välttä mättä tarvita. Eläkemenojen kehitys on varsin pitkälle ennakoitavissa, ja eläkkeiden maksa minen voidaan turvata perimällä riittävän suuria sosiaaliturvamaksuja tai muita veroja kansa laisilta, työnantajilta ja yrityksiltä. Tietenkin myös lakisääteiseen, julkisen vallan ylläpitämään eläketurvaan liittyy erilaisia taloudellisia riskejä, joiden varalta joudutaan miettimään vaihtoehtoisia keinoja eläkkeiden rahoittamiseen. Voidaan esimerkiksi luoda puskurirahastoja eläkemaksujen vaihtelun tasoittamiseksi. Suomessa yksityisen sektorin työeläkevakuutus on järjestetty monista muista maista poikkeavalla tavalla. Vaikka eläke-etuudet on tarkkaan määritelty laissa ja eläkemaksuista päättää valtio, maksujen perimisestä ja eläkkeiden maksamisesta huolehtivat vakuutusyhtiöt, jotka ovat periaatteessa edelleen yksityisoikeudellisia subjekteja. Yksityisen sektorin eläketurvasta huolehtivat myös yksittäiset eläkekassat ja eläkesäätiöt. Ajatus eläkkeiden rahastoinnista on alun perin kuulunut yksityiseen työeläkejärjestelmään luonnollisena osana. Sitä koskevaa lainsäädäntöä on viime vuosina laajennettu ja tarkennettu muun muas-

3 073 sa erityisellä lailla työeläkelaitosten vakavaraisuuden turvaamisesta. Lakeja lukemalla ei löydetä kuitenkaan selvää vastausta siihen, mikä näiden rahastojen rooli on eläketurvassa nyt ja tulevina vuosina. Rahastoja on kartutettu 1960-luvun alusta läh tien toisaalta perimällä suurempia vakuutusmaksuja kuin juoksevat eläkemenot ovat ja toi saalta käyttämällä myös rahastojen tuottoa rahastojen kartuttamiseen ja 1990-luvun vaihteesta lähtien rahastoja on muodostettu myös julkisen sektorin eläkejärjestelmissä. Kuntien eläkevakuutuksessa rahastojen muodostaminen aloitettiin vuonna 1988 ja valtion eläkerahasto perustettiin vuonna eläkerahastot ja uusliberalismi Länsimaiden talous- ja sosiaalipoliittiseen ajatteluun on viime vuosikymmeninä vai kuttanut vahvasti uusliberalismiksi kutsuttu yhteiskuntateoreettinen ja ideologinen virtaus. Julkisen sektorin supistaminen, verojen vähentäminen ja julkisten toimintojen yksityistäminen ovat uusliberalististen ohjelmien keskeisimpiä piirteitä. Uusliberaalista ideologiasta voidaan johtaa eläkepolitiikkaan muutama selvä periaate. Ensin näkin yksityiset ja vapaaehtoiset järjestelyt ovat suositeltavampia kuin julkiset tai lakisäätei set. Toisaalta rahastoivat järjestelmät ovat parempia kuin juokseviin maksuihin perustuvat jo senkin vuoksi, että näin voidaan todennäköisesti vähentää veroja. Tässä ajattelussa suositaan myös eläkkeiden maksuperusteisuutta sen asemesta, että rahoitus johdettaisiin eläkeetuuksista. 1 Tämä on looginen seuraus uusliberalistisista ohjelmista: on korostettava kansalaisten omaa vastuuta eläk keidensä rahoittamisesta ja pyrittävä verorahoituksen vähentämiseen. Jos tämä ajattelu viedään äärimmilleen, kuten joissakin USA:n uusliberalistien ohjelmissa sosiaaliturvan yksityistämisestä, jäljelle jää loppujen lopuksi vain yksityinen eläkevakuutus, jossa jokainen kansalainen vastaa itse eläketurvastaan. Ajatus eläkkeestä osana kollektiivista sosiaaliturvaa katoaa, ja jäljelle jää idea eläkesäästämisestä yksilöllisenä finanssisijoituksena. Eläkkeet muuttuvat sosiaaliturvasta finanssituotteiksi. Useimmiten nämä tavoitteet toteutuvat jonkinlaisena kompromissina. Jopa Yhdysvalloissa sosiaaliturvan yksityistämisen innokkaana kannattajana tunnettu Martin Feldstein (Feldstein 1995, Feldstein 2005) suo tietyn roolin valtiolliselle eläketurvalle toisin kuin Milton Jos tämä ajattelu viedään äärimmilleen, kuten joissakin USA:n uusliberalistien ohjelmissa sosiaaliturvan yksityistämisestä, jäljelle jää loppujen lopuksi vain yksityinen eläkevakuutus, jossa jokainen kansalainen vastaa itse eläketurvastaan. 1 Maksuperusteisuudella tarkoitetaan sitä, että eläke-etuudet riippuvat suoraan yksilöllisistä eläkemaksuista ja mahdollisesti myös rahastojen tuotosta. Etuusperusteisissa eläkejärjestelmissä, joita lakisääteiset eläkkeet yleensä ovat, etuudet on määritelty etukäteen laissa ja rahoitus johdetaan maksettavista etuuksista.

4 074 Peruste # Friedman, jonka mukaan lakisääteinen eläketurva on kaiken kaikkiaan pahasta (Friedman 1982). Eläkerahastoja suositaan myös muista syistä. Eläkerahastot lisäävät finanssimarkkinoiden volyymia ja ovat tältäkin kannalta suositeltavia uusliberalistisessa ajattelussa. Kun valtionyh tiöitä on monessa maassa yksityistetty ja muutettu pörssiyhtiöiksi, eläkerahastoilla on usein tärkeä rooli tässä prosessissa. Yksi esimerkki on Islanti, jossa 1970-luvun lopun uudistusten jälkeen eläkerahastot kasvoivat suhteessa maan bruttokansantuotteeseen kansainvälisesti katsoen hyvin korkealle tasolle. Islannin suuret eläkerahastot olivat tärkeä finanssimarkkinoiden katalysaattori, joka paisutti osaltaan pankkien yksityistämisen jälkeen syntynyttä finanssikuplaa. Se johti lopulta vuonna 2008 maan pankkijärjestelmän romahtamiseen (Aliber & Zoega 2011; Macheda 2012). Uusliberalistinen eläkeajattelu tai ainakin sen elementtejä löydetään monista kansain välisen valuuttarahaston IMF:n sekä OECD:n eläkepoliittisis- Eläkerahastot lisäävät finanssimarkkinoiden volyymia ja ovat tältäkin kannalta suositeltavia uusliberalistisessa ajattelussa. ta suosituksista. 2 Tällaiset painotukset ovat olleet näkyvissä myös Suomen eläkepoliittisessa kes kustelussa ainakin 1990-luvulta lähtien. Esimerkiksi vuonna 1994 valtiovarainministeriön selvityksessä ehdotettiin eläketurvan leikkausten ohella harkittavaksi asteittaista siirtymistä etuusorientoituneesta maksuorientoituneeseen ansioeläkejärjestelmään. Tavoitteeksi asetettiin muun muassa tilan luominen omaehtoisille säästämismuodoille (Valtiovarainministeriö 1994). Rakenteelliset muutokset Suomen eläkejärjestelmässä ja 2000-luvuilla eivät ole ehkä kovin radikaaleja, mutta periaatteellisia muutoksia täälläkin on nähtävissä. Vuoden 1996 muutokset vähensivät universaalin eläketurvan painoarvoa, kun kansaneläkkeen pohjaosan maksamisesta kaikille eläkeläisille luovuttiin. Kun eläke-etuja on leikattu, yksityisten eläkevakuutusten suosio on kasvanut, ja niitä usein avoimesti mainostetaan lakisääteisen eläketurvan epävarmuuteen vedoten. Tällaista kehitystä voidaan kutsua implisiittiseksi yksityistämiseksi. Viime aikoina käyttöön otettu pitkäaikaisen eläkesäästämisen veroetu sekä taannoin julkaistu esitys yksityisiin vakuutuksiin perustuvasta viimeisten elinvuosien eläkkeestä ovat esimerkkejä ajattelutapojen muutoksista (Hautala 2010) Yksityisten työeläkevakuutusyhtiöiden aseman kyseenalaistaminen on nykyisin harvinaista. 3 Rahamarkkinoiden globaalit muutokset ovat johtaneet eläkeyhtiöiden sijoi- 2 OECD = Organisation for Economic Co-operation and Development. 34 teollistuneen maan talouspoliittinen järjestö. 3 Jos palataan 1990-luvulle, voidaan viitata Lehdon (1993) kirjoitukseen, jossa tällainen kyseenalaistaminen tapahtuu.

5 075 Nykyisin rahastot on sijoitettu suurelta osin osakeja arvopaperimarkkinoille Suomessa ja ulkomailla. Lainsäädännön muutoksin on pyritty helpottamaan entistä riskialttiiimpaa sijoitustoimintaa, mikä myös istuu uusliberalistiseen kehityskuvaan. tustoiminnan luonteen muuttumiseen. Aikaisemmin sijoitukset olivat pääosin työnantajien takaisinlainausta: osa eläkemaksuista kirjattiin työnantajien velaksi, ja näin työnantajat saivat edullista rahoitusta. Nykyisin rahastot on sijoitettu suurelta osin osake- ja arvopaperimarkkinoille Suomessa ja ulkomailla. Lainsäädännön muutoksin on pyritty helpottamaan entistä riskialttiiimpaa sijoitustoimintaa, mikä myös istuu uusliberalistiseen kehityskuvaan. rahastojen rooli eri talousteorioissa Eläkerahastojen merkitystä koskevan keskustelun ja erilaisten arvioiden taustalla voi daan nähdä taloustieteellisten ajatussuuntien ero. Näitä taloustieteellisiä lähtökohtia harvoin kylläkään puetaan eksplisiittiseen muotoon ne esitetään pikemminkin arkipäiväisinä itsestäänselvyyksinä. Vallitsevassa neoklassisessa talousajattelussa pääoma nähdään itsenäisenä arvon lähteenä. Tästä seuraa ajatus, että eläkerahastojen pääoma voi sinänsä tuottaa lisää arvoa eläkkeinä maksettavaksi. Tässä ajattelukuviossa ei pahemmin erotella sitä, onko kyse sijoituksista niin sanottuun reaalipääomaan vai puhtaasti finanssisijoituksista. Finanssisijoitusten itse-ekspansio nähdään yhtä arvokkaaksi kuin reaalipääoman kasautuminen. Uusliberalismin kaudella on lisäksi korostettu vapaiden finanssimarkkinoiden merkitystä innovaatioiden ja talouskasvun lähteenä. Kun eläkerahastoja kasvatetaan ja samalla autetaan finanssimarkkinoi den laajentumista, lyödään tavallaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tämä on ajatuskuvio, johon 2000-luvun finanssikuplien ja kriisien jälkeen voidaan liittää paljon kysymysmerkkejä. Jos sen sijaan ongelmakenttää lähestytään vaihtoehtoisista, lähinnä keynesiläisistä ja marxilaisista näkökohdista, rahastojen rooli nähdään reaalisessa tuotannossa luodun arvon uudelleenjakamisessa. Rahastot eivät tuota uutta arvoa eläkkeiden rahoittamiseen, vaan ne ovat pikemminkin vain yksi vaihtoehtoinen tapa jakaa tuotettua arvoa uudestaan. Rahastojen avulla luvatut eläkkeet ovat oikeuksia osuuteen tulevasta tuotannosta, mutta ne eivät sinänsä luo tätä tuotantoa eivätkä ole tae siitä, että tarvittava tuotanto syntyisi ja olisi jaet-

6 076 Peruste # Hieman ironista on, että neoklassisen talousteorian suosiosta ja rahastojen korostami Sesta huolimatta pitkän aikavälin laskelmat eläkkeiden rahoitusmahdollisuuksista perustuvat miltei yksinomaan tai ainakin pääosin arvioihin työn tuottavuuden ja työpanoksen kehit Tymisestä suhteessa eläkeläisväestön määrään. tavissa eri väestöryhmille. Tämä näkökanta on kriittinen suhteessa rahafetisismiin, ajattelutapaan, että raha itsessään tuottaisi lisää arvoa ilman työn ja tuotantoprosessien vaikutusta. Niinpä Keynes huomautti pääteoksessaan, että yhteiskunnan tulevaisuuden kulutusta ei voida turvata finanssioperaatioilla, vaan ainoastaan kunkin ajankohdan fyysisellä tuotannolla (Keynes 1973, 104). Rahastojen roolia ja merkitystä mietittäessä onkin syytä paneutua arvonmuodostuksen ja pääoman kiertokulun teoreettisiin perusteisiin. Hieman yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että eläkeläiset voivat kuluttaa vain osuuden siitä tuotannosta, joka kulloisenakin vuonna tuotetaan. Vuonna 2040 ei voi kuluttaa sitä, mitä vuonna 2010 on tuotettu. Vuonna 2010 voidaan luoda korkeintaan vaateita, jotka kohdistuvat tulevaan, vuoden 2040 tuotantoon. Eläkkeiden erilaisten rahoitustapojen etuja ja haittoja on toki syytä punnita (vrt. Eatwell 1999). Rahastoi vien järjestelmien keskeinen haitta on niiden alttius finanssikriiseille. Jos finanssikuplan puh keaminen romahduttaa eläkerahastojen arvon ja maksettavat eläkkeet on tehty riippuvaisiksi rahastojen suuruudesta tai tuotoista, seuraukset voivat olla tuhoisia laajoille ihmisryhmille, jotka itse eivät ole lainkaan osallistuneet kuplan synnyttämiseen. Tästä on jo nähty paljon esimerkkejä viime vuo sien finanssikriisissä. Toinen haitta on, että rahastoivien ja maksuperusteisten järjestelmien hallintokustannukset ovat yleensä korkeammat kuin juokseviin maksuihin perustuvissa jär jestelmissä. Sijoituspäätöksiä tekevät ammattilaiset ovat korkeasti palkattua rahamaailman eliittiä. Tästä kertoo esimerkiksi viime aikojen keskustelu eläkeyhtiöiden johtajien bonuksista. Myös päällekkäisten toimintojen vuoksi hajautettu yksityinen vakuutus tulee kalliimmaksi kuin keskitetty valtiollinen järjestelmä. Hieman ironista on, että neoklassisen talousteorian suosiosta ja rahastojen korostami sesta huolimatta pitkän aikavälin laskelmat eläkkeiden rahoitusmahdollisuuksista perustuvat miltei yksinomaan tai ainakin pääosin arvioihin työn tuottavuuden ja työpanoksen kehit tymisestä suhteessa eläkeläis-

7 077 väestön määrään. Etenkin populaarissa kirjoittelussa työnteon määrä ratkaisee tulevien eläkkeiden rahoittamisen, eikä rahastojen tuotolle tai muille taloudellisille prosesseille nähdä mitään roolia. Viime aikojen työurakeskustelussa on väitetty tavan takaa, että tulevat eläkkeet voidaan rahoittaa vain tekemällä lisää työtä. Tätä näkö kulmaa voisi sanoa jopa työarvoteoreettiseksi : ennustelaskelmissa tulevien eläkkeiden arvo on työllä tuotettua ei mitään subjektiivista arvoa eikä myöskään jotakin finanssimarkkinoi den uumenista salaperäisellä tavalla syntyvää arvoa. Eräässä OECD:n selvityksessä todetaan, että siitä riippumatta, ovatko eläkkeet julkisia tai yksityisiä, rahastoituja tai ei-rahastoituja, eläkeläisten kulutus on johdettu tulevien työläisten ja tulevaisuuden pääomakannan tuotan nosta ja että talouskasvun hidastumisen vaikutukset ovat samat, olivatpa eläkkeet julkisia tai yksityisiä (Minns 2001, 198). Näin tunnustetaan, että eläkkeiden rahoitustapa ei ratkaise sitä, miten eläkkeitä voidaan tulevaisuudessa maksaa. Työn merkitystä korostetta essa on kuitenkin syytä muistaa, että työn tuottavuuden kasvulla on ollut hyvinvoinnin li sääntymisessä suurempi osuus kuin työn määrän lisääntymisellä. Työn tuottavuuden kasvu voi parhaimmillaan mahdollistaa sekä vapaa-ajan että kulutuksen kasvun, vaikka työn määrä vähenisi. kirjanpidollinen rahastointi Yksityisen sektorin työeläkejärjestelmään liittyy laissa tarkasti määritelty niin sanottu rahastoin titekniikka, joka nojautuu osin varsin vaikeaselkoisiin määritelmiin ja laskelmiin. Lyhyesti sanottuna osa eläkemaksuista rahastoidaan vanhuuseläkkeitä varten ja osa vanhuuseläkkeistä maksetaan näistä rahastoista. Työkyvyttömyyseläkkeitä rahastointi ei koske. Tätä voidaan sanoa tekniseksi tai kirjanpidolliseksi ra hastoinniksi ja rahastojen käytöksi. Se ei kerro vielä mitään siitä, miten rahastoja kansantalouden mitassa käytetään, sillä viime vuosiin asti eläkemaksuilla on kerätty enemmän varoja kuin eläkkeisiin on käytetty. Yksittäisen eläkeyhtiön kohdalla siirrot rahastoihin ja rahastoista voivat kumota toisensa. Kuntien ja valtion eläkerahastojen rooli on toisenlainen. Rahastojen kartuttamisella ja rahastojen mahdollisella käytöllä ei ole mitään suoraa lainsäädännöllistä yhteyttä yksilöllisiin eläkevastuisiin. Rahastot on tarkoitettu vain eläkemenojen puskurointiin. Lain (1297/2006) mukaan valtion eläkerahastosta siirretään vuo sittain budjettiin Työn merkitystä korostettaessa on kuitenkin syytä muistaa, että työn tuottavuuden kasvulla on ollut hyvinvoinnin lisääntymisessä suurempi osuus kuin työn määrän lisääntymisellä. Työn tuottavuuden kasvu voi parhaimmillaan mahdollistaa sekä vapaa-ajan että kulutuksen kasvun, vaikka työn määrä vähenisi.

8 078 Peruste # Pykälässä määrätään, että sijoitusten varmuudesta, tuotosta, rahaksi muutettavuudesta ja hajauttamisesta on huolehdittava. Rahastojen kartuttamisnopeus ja MAH dollinen tuleva käyttö jäävät siten poliittisten päätösten varaan. määrä, joka on 40 prosenttia maksettavista eläkkeistä. Rahastoa kartutetaan siihen asti, kun rahasto on saavuttanut 25 prosenttia eläkevastuista. Sen jälkeen budjettiin siirrettävistä määristä päätetään erikseen. Laissa ei määrätä mitään eläkerahastojen mahdolli sesta tulevasta käytöstä. Kuntien eläkerahastoista laki kertoo vielä vähemmän. Kunnallisessa eläkelaissa (549/2003) on vain yksi eläkevastuurahastoa koskeva pykälä, jonka mukaan eläkeme nojen tasoittamiseksi perustettuun eläkevastuurahastoon tehtävistä siirroista päättää eläkelaitoksen valtuuskunta. Pykälässä määrätään, että sijoitusten varmuudesta, tuotosta, rahaksi muutettavuudesta ja hajauttamisesta on huolehdittava. Rahastojen kartuttamisnopeus ja mahdollinen tuleva käyttö jäävät siten poliittisten päätösten varaan. Merkittävää on, että valtion ja kuntien budjettien avulla on muodostettu yhteensä lähes 50 miljardin euron rahastot, jotka ovat normaalin budjettikäytännön ulkopuo lella, joita ei mitenkään oteta lukuun esimerkiksi niin sanottua EMU-velkaa laskettaessa ja joiden tuleva käyttö on paljolti hämärän peitossa. Rahastot on suurelta osin muodostettu budjettivaroin valtion ja kuntien talousarvioissa. eläkerahastojen kehitys ja käyttö Yksinkertaisin näkökulma eläkerahastointiin on vakuutusmaksujen ja maksettujen eläkkeiden vertaaminen. Vakuutusyhtiötilaston avulla on mahdollista selvittää vakuutusmaksujen ja maksettujen eläkkeiden suhde pitkältä ajalta. Muutamaa 1990-luvun ja 2000-luvun kriisivuotta lukuun ottamatta vakuutusmaksujen tuotto on ollut maksettuja eläk keitä ja eläkeyhtiöiden liikekuluja suurempi. Tämä ylijäämä yksin on noin 19 mil jardia euroa vuodesta 1962 vuoteen Reaalinen ylijäämä vuoden 2012 rahana on koko ajanjaksolla yli 34 miljardia euroa. 4 Todellisuudessa rahastot ovat pal- 4 Laskelma koskee varsinaisia työeläkevakuutusyhtiöitä sekä LEL-työeläkekassaa, joka nyttemmin on muuttunut eläkevakuutusyhtiö Eteraksi. Vakuutusyhtiötilaston avulla on laskettu vuodesta 1962 vuoteen 2012 yhtiöiden saamien eläkevakuutusmaksujen ja niiden maksamien eläke-etuuksien erotus. Lisäksi on vähennetty kunkin vuoden liikekulut. Nimelliset summat on muutettu reaaliseksi korottamalla kunkin vuoden rahaerät kuluttajahintaindeksin avulla vuoden 2012 tasoon.

9 079 Merkittävää on, että valtion ja kuntien budjettien avulla on muodostettu yhteensä lähes 50 miljardin euron rahastot, jotka ovat normaalin budjettikäytännön ulkopuo lella, joita ei mitenkään oteta lukuun esimerkiksi niin sanottua EMU-velkaa laskettaessa ja joiden tuleva käyttö on paljolti hämärän peitossa. jon suuremmat, koska myös rahastojen tuottoa on rahastoitu eli sijoitettu erilaisiin vaateisiin ja omaisuuseriin. Eräissä aikaisemmissa selvityksissä on annettu ymmärtää, että rahastojen purkaminen voi alkaa vuoden 2010 tienoilla tai viimeistään vuonna Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisussa vuodelta 1993 todetaan menohuipun tasoittamisen merkitsevän sitä, että pyritään rahastointiasteen selvään nostamiseen lähimmän vuoden aikana, jonka jälkeen rahastot puretaan. Samassa julkaisussa arvioidaan, että rahastojen purkamisvaihe [on] vuo den 2020 jälkeen. (Ar hippainen 1993, ) Valtiovarainministeriön selvitys vuodelta 1994 kertoo, että ennakkoarvioiden mukaan eläkerahastoja olisi tarkoitus purkaa eläkkeiden maksamiseen vuodesta 2010 alkaen, jolloin suurista ikäluokista aiheutuva eläkemenojen lisäys on suurimmillaan (Valtiovarainministeriö 1994, 8). Kuitenkin erilaisten ennustelaskelmien mukaan eläkerahastot kasvavat edelleen pitkällä aikavälillä suhteessa palkkasummaan. Eläketurvakeskuksen (ETK) selvityksessä vuodelta 2004 rahastojen laske taan kasvavan perusvaihtoehdossa siten, että niiden suhde palkkasum maan on 1,9-kertainen vuonna 2015 ja 2,6-kertainen vuonna 2075 (Biström ym. 2004). Sa mankaltaisia luvut ovat ETK:n uudemmassa selvityksessä vuodelta 2011, jossa laskelmia on jatkettu vuoteen 2080 (Risku ym. 2011). Vuonna 2080 rahastot olisivat pessimistisenkin laskelman mukaan yli kaksinkertaiset vuoteen 2010 verrattuna. Vain rahastojen tuottoa käytettäisiin osittain eläkkeiden maksamiseen mutta ei itse rahastoja. Keskeisten virkamiesten ja talouspolitiikan vaikuttajien puheenvuoroissa on annettu ymmärtää, että rahastoja ei pitäisi osittainkaan purkaa. Esimerkiksi Raimo Sailas ja Jorma Tuukkainen kirjoittivat vuonna 1997: Työeläkkeitä rahastoimalla on voitu osittain korvata sitä yksityisen säästämisen supistumista, mikä on aiheutunut annetuista eläkelupauksista. Ilman työeläkkeiden osittaista rahastointia kansantalouden säästämisaste olisikin jäänyt toteutunutta matalammaksi. Rahastojen purkaminen tai rahastoinnin vähentäminen olisi tämän vuoksi ongelmallista: se saattaisi vaikeuttaa investointien ra hoitusta ja näin ollen

10 080 Peruste # myös talouden pitkän aikavälin kasvumahdollisuuksia. (Sailas & Tuukkanen 1997.) Tässä näkökulmassa eläkerahastot ovat enemmänkin investointien ja talouskasvun turvaamisen rahanlähde kuin eläketurvan keskeinen pilari. Valtionvarainministeriön kestävyysvajeraporteissa on myös otettu selvästi kantaa ra hastojen purkamista eli itse asiassa rahastojen käyttöä vastaan. Vuoteen 2060 yltävien kestävyysvajelaskelmien yksi lähtökohta on, että eläkejärjestelmän rahoitusaste pidetään lähivuosikymmeninä ennallaan ja että eläkerahastot pysyvät suhteessa bruttokansantuotteeseen 60 prosentin tuntumassa. Jos bruttokansantuote kasvaa, tämä merkitsee eläkerahastojen absoluuttista kasvamista. Kielteistä suhtautumista rahastojen käyttöön perustellaan sillä, että tarkoituksena on tulevaisuudessa tarvittavan eläkkeiden maksupohjan kartuttaminen ja sen estäminen, että joidenkin myöhempien sukupolvien eläkemaksuja jouduttaisiin korottamaan. (Valtiovarainministeriö 2010). Sitä, mistä tulevista sukupolvista on kyse, ei täsmennetä kenties 2100-luvulla elävistä? Tällaisista arvioista voi tehdä johto päätöksen, että eläkerahastoja ei ole ilmeisesti koskaan tarkoituskaan käyttää eläkkeiden maksamiseen. Viime vuosien finanssikriisin aikana on nähty, että eläkerahastot eivät ole kaikissa maissa pyhää eläkeläisten omaisuutta. Dramaattisin esimerkki on Unkari, jossa vuoden 2010 lopulla osa pakollisista eläkerahastoista takavarikoitiin valtion budjettivajeen kattamiseksi. Lievemmässä muodossa tätä on nähty muuallakin. Islannissa yksityiset eläkerahastot joutuivat kotiuttamaan ulkomaisia sijoituksia maan maksutaseen turvaamiseksi vuoden 2008 kriisissä. Myös Kyproksen kriisissä eläkerahastot ovat olleet uhattuna, mutta suunnitelmasta tukea pankkeja eläkerahastojen avulla luovuttiin kevään 2013 kriisissä. Tällainen eläkerahastojen käyttö ei ole toivottavaa. Sen sijaan voisi kysyä, eikö Suomen eläkerahastojen avulla sittenkin voida helpottaa eläkkeiden rahoitusta ja paljon puhuttua kestävyysvajetta? Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja johtava tutkija Kansaneläkelaitoksen tutkimusosastolla. Tällaisista arvioista voi tehdä johtopäätöksen, että eläkerahastoja ei ole ilmeisesti koskaan tarkoituskaan käyttää eläkkeiden maksamiseen.

11 081 lähteet: Aliber, Robert Z. & Zoega, Gylfi (toim.) (2011) Preludes to the Icelandic Financial Crisis. Palgrave Macmillan, Houndmills. Arhippainen, Max (1993) Eläkkeet ja kansantalous. Katsaus eräisiin eläkekysymyksiin. Teok sessa Eläketurvan rahoituspaineita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 1993:5. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Biström, Peter; Tapio Klaavo, Ismo Risku & Hannu Sihvonen (2004) Eläkemenot, -maksut ja -rahastot vuoteen Eläketurvakeskuksen raportteja 36, Helsinki. Eatwell, John (1999) The Anatomy of the Pensions Crisis. Economic Survey of Europe 1999:3, Etzxezarreta, Miren & Festic, Mejra (2009) Privatisation of Pensions. Teoksessa Marica Frangakis ym. (toim.) Privatisation against the European Social Model. A Critique of European Policies and Proposals for Alter natives. Palgrave Macmillan, Houndmills. Feldstein, Martin (2005) Rethinking Social Insurance. American Economic Review 2005(95):1, Feldstein, Martin (1995) Would Privatizing Social Security Raise Economic Welfare? NBER Working Paper Series. Working Paper National Bureau of Eco nomic Research, Cambridge, Mass. Friedman, Milton (1982) Capitalism and Freedom. The Unversity of Chicago Press, Chicago. (alkuteos 1962) Hautala, Urpo (2010) Ikääntyvä Suomi yksilöllisen varautumisen mahdollisuudet. Teoksessa Hyvinvointia kestävästi. Valtiovarainministeriö, Helsinki. Keynes, John Maynard (1973) The General Theory of Employment, Interest and Money. The Collected Writings of John Maynard Keynes, Vol. VII. The Macmillan Press Ltd, Lontoo. (alkuteos 1936) Lehto, Eero (1993) Näkökohtia työeläkkeiden rahoituksen pitkän aikavälin ongelmaan. Teok sessa Eläketurvan rahoituspaineita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 1993:5. Macheda, Francesco (2012) The role of pension funds in the financialisation of the Icelandic economy. Capital & Class 2012(36):3, Risku, Ismo ym. (2011) Lakisääteiset eläkkeet pitkän aikavälin laskelmat Eläketurvakeskuksen raportteja 05/2011. Eläketurvakeskus, Helsinki. Minns, Richard (2010) The Cold War in Welfare. Stock Markets versus Pensions. Verso, Lontoo. Valtiovarainministeriö (2010) Julkinen talous tienhaarassa. Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla. Valtiovarainmi nisteriön julkaisuja 8/2010. Helsinki. Valtiovarainministeriö (1994) Suomen eläkejärjestelmän rahoituksen kestävyys, oikeudenmukaisuus ja taloudelliset kannustimet. Valtiovarainministeriön työryhmämuistioista 1994:7 Helsinki.