Villa Karon kulttuurilehti / Villa Karos kulturblad. 1/ vuosikerta

Transkriptio

1 Villa Karon kulttuurilehti / Villa Karos kulturblad 1/ vuosikerta 1

2 Hyvät Villa Karon ystävät, Käsissänne oleva Villa Karon kulttuurilehti Akpé (mina: kiitos ) on uudenlainen, tätä kirjoittava toiminnanjohtaja on roolissaan uusi ja muitakin uusia tuulia Villa Karossa puhaltaa. Vanha Jäsenlehti ilmestyi neljä kertaa vuodessa ja uutisoi Villa Karon tapahtumista Beninissä ja Suomessa. Lehden toimittajat Kristian Vakkuri ja Jussi Moilanen ovat tehneet kunnioitettavan pitkäjänteisen ja suuren työn lehteä vapaaehtoisesti toimittaen. Heille suuri kiitos siitä, että Villa Karon ystävät ovat saaneet lehden kotiinsa säännöllisesti vuosien ajan. Kristian ja Jussi päättivät suoda enemmän aikaa perheilleen ja niin ollen uutta lehteä toimittaa Villa Karon viestinnästä vastaava Akasia-ryhmä, Anna Ovaskan johdolla. Uudessa lehdessä on ajankohtaisten uutisten sijaan kirjoituksia ja kuvia kulttuurista, uutiset puolestaan löytyvät Akasia-blogista ( ja jäsenille kuukausittain lähetettävästä sähköisestä uutiskirjeestä. Uusi kulttuurilehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, kesä- ja joulukuussa. Luette siis ensimmäistä vuoden 2013 kahdesta numerosta. Minulla oli ilo aloittaa Villa Karon ystävien toiminnanjohtajana tämän vuoden tammikuussa. Villa Karo oli ensimmäinen taho, joka toivotti minut avosylin tervetulleeksi Afrikkaan, jonne olen sittemmin solminut ammatillisia ja perhesiteitä enemmänkin. Siksipä olen riemuissani saadessani työskennellä Villa Karon ystävien toiminnanjohtajana. Akpé kaka, kiitos paljon kaikille! Myös Beninissä rakennetaan uutta. Entistä pankkirakennusta kunnostetaan Villa Karoa vastapäätä galleriatilaksi. Katariina Timonen kirjoittaa Petit muséen uusista tuulista tässä lehdessä. Uutta on myös yhä vahvistuva yhteistyö afrikkalaisten taiteilijoiden kanssa, heistä Nana Oforiatta-Ayimia on haastateltu sivulla 4. Lehden kuvituksesta vastaavat valokuvaajat Kenneth Bamberg, Stefan Bremer, Miikka Kiminki, Hannu Lindroos, Marco Peretto sekä taidemaalari Anna Retulainen. Kirjoittajina on joukko Villa Karossa vierailleita taiteilijoita ja tutkijoita. Beniniläisen myrskyn keskeltä mielenkiintoisia lukuhetkiä toivottaen, Linnea Olamo Kansi ja viereisen sivun kuva: Anna Retulainen, Paula ja Ananas (2013), tussi paperille, kuvaaja Jussi Tiainen Dear Friends of Villa Karo, In the life of the Finnish-African Cultural Center the first four months of the year 2013 were full of collective waves of inspiration associated with a wide spread of great and positive intentions gathered from a burning desire for creativity. Arrivals and departures of residents started on a very good note in January: Timo Sipola (journalist), Liisa Väisänen (Ph.D) and her husband Marco Peretto (photographer), Risto Lindstedt (journalist) and his wife Päivi Lindstedt, Hannu Lindroos (photographer), Antti Sundberg (musician), Tuukka Vuorinen (musician), Aapo Halonen (musician) and Leena Eilittä (researcher) were those who happily crossed the boundary from year 2012 into 2013 in the premises of Villa Karo. Among the lucky ones who spent the New Year in Grand-Popo was a group of Estonians led by Triin Toompuu who toured Ghana, Togo and Benin. With arrivals in January through to April, Villa Karo attracted also a lot of external collaborators with resident artists like Tytti Oittinen (film director), Ilpo Jauhiainen (soundscape artist), Dan Henriksson (play writer), Anna Retulainen (painter), Pirkko Kaartinen (writer) and her husband Reijo Mälkiä, Eri Shimatsuka (textile designer) and Nana Oforiatta-Ayim (writer, film maker). Another event that enlivened the house was a two weeks workshop by ten African artists from Togo, Benin and Nigeria led by Godfrey Okorodus living in Belgium. Grand-Popo s population is constantly in contact with Villa Karo through direct collaboration with local artists either via collective or personal projects like environmental education and arts in general. Visitors from all walks of life animated Villa Karo s activities. A surprise visit from a delegation of Finnish Embassy in Abuja, a group of German tourists, Spanish Architects and Journalist/Correspondent of RFI in Finland, just to mention a few, were welcomed to the center by three charming ladies, Sylvie (chief of programs), Georgette (collection manager) and Taru (CIMO-trainee) omnipresent at their respective posts. To conclude, our beginning of the year has been extremely fruitful with a new mixture of commitments to the cultural world, thanks to artistic qualities of the residents like Dan Henriksson, Tytti Oittinen, Ilpo Jauhiainen and many others! Kwassi D. Akpladokou 2

3 Tämän numeron kansitaiteilija: Anna Retulainen Villa Karossa Mustia ei näe pimeällä. Olin ihan musta matkan jäljiltä. G. näytti normaalilta, mustassa ihossa ei näy mikään. Annalle kymmenen viikkoa Villa Karossa keväällä 2013 ovat olleet aktiivista ympäröivän yhteiskunnan havainnointia monilla tasoilla: ymmärtämistä, analysointia, ihmettelyä, jäsentämistä; piirtäen, keskustelemalla, ajattelemalla. Tata somba. Ei ole todellista, en jaksa uskoa tätä todeksi. Olen taas lavastettu Afrikkaan. Yksi eniten huomiota herättänyt piirre afrikkalaisessa, beniniläisessä ja grandpopolaisessa todellisuudessa ovat ihmisten väliset suhteet. Taloudellinen tilanne ja fyysiset olosuhteet ovat ehkä jotenkin hahmotettavissa katseen avulla; katsomalla voi saada käsityksen ulkoisista elinolosuhteista ja esimerkiksi köyhimmissä kylissä vallitsevasta kurjuudesta. Taustalla olevista arvoista, normeista, perinteistä ja niiden vaikutuksesta tapakulttuuriin sen sijaan pystymme eurooppalaisina (ulkopuolisina) ehkä parhaassakin tapauksessa saamaan vain valjun impression. Tekemisen tavat ja syyt, toisinaan jopa itse tekeminen näyttäytyvät välillä käsittämättöminä, ja taustalla vaikuttavien syiden selittäminen on pitkällinen prosessi, joka ei edes takaa ymmärtämistä. Todellisuus on täysin toinen kuin omani. En ymmärrä mistään mitään, mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän kysymyksiä kohtaan. Haluaisin peseytyä, mutta ei ole hajuakaan, miten se tapahtuu. Pakko selvittää. Peseydyin katottomassa savimajassa. Likaista. Hämmentävää, miten lian keskellä voi elää. Jotenkin tuntuu, että olen sisällä epätodellisessa unessa ja herään pian. Mitään ei tapahdu, ei nyt eikä koskaan. On vain loputon odotus. On hämmentävää, että tämä on jonkun todellisuus. Koulutus lienee ainoa tie parempaan suuntaan kehityksessä; eteenpäin. Koulutuksen arvostus sen sijaan jää kysymysmerkiksi. Kalastajan todellisuus on meressä, kalassa. Sodabissa. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat beniniläisessä yhteiskunnassa suomalaisittain vanhanaikaisella tasolla. Erityisesti pienessä kylässä; naiset ovat kotona lasten kanssa tai kaduilla myymässä ruokaa, kaikenlaista pientavaraa... miehet viettävät aikaa kavereiden kanssa ulkona istuen. Karrikoidusti, mutta usein todellisuus näyttäytyy sellaisena. Tähän todellisuuteen valkoinen, eurooppalainen yovo-nainen, joka haluaa nähdä ja tutustua pintaa syvemmältä ympäristöön, voi toisinaan olla vaikea yhtälö. Oleskelunsa loppupuolella Anna teki reilun viikon kestäneen Beninin ympäriajon mopolla. Sellaisen matkan tekeminen täysin yksin, valkoisena, naisena olisi lähes mahdotonta, mutta myös yksinäinen yovo-nainen paikallisen seurassa aiheuttaa monenlaisia reaktioita, joista kaikkiin ei ole aina yksiselitteisen helppo suhtautua. Oman itsemääräämisoikeuden ja vapauden rajat ovat häilyvät ja eroavat siitä, mihin olemme suomalaisessa yhteiskunnassa tottuneet. Matka oli Annalle kaikesta huolimatta oleskelun kohokohta, jonka aikana pääsi näkemään paljon ja usein käsittämättömiä asioita. Sitaatit ovat Annan matkakertomuksesta, joka löytyy kokonaisuudessaan Villa Karon Akasia-sivuilta ( Sain hyvää helmikanaa ja fufua. Siirryin lattialle nukkumaan herättyäni kolmelta siihen, että iso hämähäkki puri minua. Samalla ymmärsin, että tiedän nyt mitä tai miten haluan maalata seuraavaksi Matka, hiljaisuus, mahdollisuus keskittyä on selkeyttänyt ajatukseni, kaipaan jo omalle työhuoneelleni; kotiin. On ihmeellistä, miten matka voi olla niin erilainen eri suuntiin. Ja on ihmeellistä, miten matka on aina niin paljon lyhyempi kotiin päin. Minulla ei ole kiire vielä. Taru Itälinna 3

4 Kirjailija. Öljyn kuvaaja Maalis-huhtikuun vaihteessa Villa Karo vastaanotti vuoden ensimmäisen afrikkalaisen stipendiaattinsa, Nana Oforiatta-Ayim n Ghanasta. Nana on kirjailija ja kulttuurintutkija, joka lisäksi ohjaa, käsikirjoittaa ja tuottaa elokuvia. Villa Karoon Nana tuli kirjoittamaan kirjaansa, jota hän on tähän asti tehnyt muiden töiden ohella. Nana toteaa, että residenssissä hän on saanut mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen keskittymiseen ihan eri tavalla kuin jokapäiväisessä elämässä kotona. Toinen syy kirjailijan saapumiselle juuri nyt oli Villa Karon suomalainen stipendiaatti Ilpo Jauhiainen, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä aiemminkin. Nana ja Ilpo työstivät musiikkia Nanan elokuvaan, ja sen esittelyfilmeihin. Elokuva on dokumentti, jossa on mukana fiktion elementtejä. Teemana on öljy: vuonna 2007 Ghanassa tehtiin ensimmäinen öljylöytö ja jo vuonna 2010 olivat öljyteollisuus ja tuotantokoneistot täydessä käynnissä. Öljyn löytyminen käynnisti valtaisan rakennusbuumin, ja muutamassa vuodessa Accraan nousi useita suuria kauppakeskuksia ja asuinrakennuksia. Kaupunkikuva muuttui nopeaan tahtiin. Idea elokuvasta syntyi, kun Nana seurasi tätä kehitystä; hänelle tuli tarve dokumentoida kovaa vauhtia etenevät tapahtumat. Taustaltaan Nana on kirjallisuuden ja politiikan opiskelija, erityisosaamisenaan venäläinen kirjallisuus, josta hänellä on väitöskirja tekeillä. Maisterintutkintonsa hän on tehnyt afrikkalaisen taiteen historiasta, jonka jälkeen hän on työskennellyt tutkijana YK:n Itä-Euroopan osastolla New Yorkissa. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tuntenut olevansa kirjoittaja, ja pikkuhiljaa hän on suuntautunut enemmän ja enemmän fiktion kirjoittamiseen. Hän on tehnyt ajoittain myös käännöstöitä, joiden kautta hän on saanut kontakteja elokuva-alalta, ja ensimmäisen elokuvan menestymisen jälkeen hän rohkaistui omistautumaan taiteelle kokonaisvaltaisesti. Nanan mukaan hänelle elokuvien tekeminen vastaa kirjoittamista; tarinoiden luomista. Työn alla Nanalla on tällä hetkellä kirja, elokuva ja väitöskirja, joiden lisäksi hän on perustamassa Ghanaan uutta kulttuurikeskusta, jossa aloittelevat taiteilijat voivat päästä esittämään omia töitään ja jossa voitaisiin myös järjestää elokuvailtoja. Tämä auttaisi nuoria taiteilijoita luomaan uskoa itseensä ja taiteeseensa. Viestin välittäminen on Nanalle tärkeä asia. Hänen omalla kohdallaan uskaltaminen on poikinut uusia mahdollisuuksia ja mahdollistanut taiteen tekemisen täysipäiväisesti. Taru Itälinna Hannu Lindroos, Villa Karon jamit (2013) 4

5 Uusia kohtaamisia Villa Karon kevät 2013 Villa Karon kevät 2013 on pitänyt sisällään kohtaamisia, havahtumisia, havaintoja, ajattelua, ihmettelyä, keskusteluja, ymmärtämistä ja/tai sen yrittämistä, suunnitelmia ja niistä hiukan tai hiukan enemmän eroavia toteutuksia, elämyksiä, löytämistä ja löytymistä, näkemistä, kuulemista, ihmisiä eikä Grand-Popoa ja Afrikkaa tunteville (tai hyvällä eläytymiskyvyllä ja mielikuvituksella varustetuille) tulle yllätyksenä, että ihmisten lisäksi myös eläimiä. Alkuvuoden stipendiaateista Antti Sundberg ja Tuukka Vuorinen sukelsivat vodun-uskonnon ja afrikkalaisten rytmien maailmaan opinnäytetöitään sekä orkesteriaan varten. Aapo Halonen tutustui ko. rytmeihin hyödyntääkseen niitä omassa työssään musiikin opettajana. Yhteistyötä tehtiin paikallisten muusikoiden kanssa rumputunneilla ja yhteisiä nauhoituksia tehden. Samaa teemaa jatkoi myöhemmin keväällä äänitaiteilija Ilpo Jauhiainen, jonka äänimaisemat saivat uutta inspiraatiota Länsi-Afrikassa Ouagadougousta Cotonoun kautta Lagosiin. Tammikuussa vodunjuhlien aikaan valokuvaaja Hannu Lindroos ja toimittaja Risto Lindstedt vaimonsa Päivi Lindstedtin kanssa työstivät reportaasia vodunista Suomen Kuvalehteen (ilmestyi SK:n numerossa 11, ). Toimittaja Timo Sipola tutki journalistien sananvapautta ranskan- ja englanninkielisissä maissa (Benin, Togo, Ghana, Nigeria). Kirjallisuudentutkija Leena Eilittä osallistui runofestivaalille Ouidahissa ja ystävystyi paikallisten taiteilijoiden kanssa. Teatteriohjaaja Tytti Oittinen ja teatterinjohtaja Dan Henriksson elävöittivät Villa Karon parvekekeskusteluja, Grand-Popon paikallisyhteisöä ja hautajaisseuruetta ammattimaisilla tanssimuuveillaan ja edistivät siinä sivussa kirjallisia töitään tekniikan sallimissa rajoissa. Ghanalainen kirjailija, elokuvantekijä ja kulttuurintutkija Nana Oforiatta-Ayim oli Villa Karon vuoden ensimmäinen afrikkalainen stipendiaatti. Suomalaiset loppukevään stipendiaatit kuvataiteilija Anna Retulainen ja tekstiilisuunnittelija Eri Shimatsuka hakivat ideoita ja inspiraatiota taiteelliseen työhönsä mm. tutustumalla paikalliseen elämään, ihmisiin, maisemiin (niin mielen kuin fyysisen ympäristön) ja opetellen konkreettisella tasolla esimerkiksi asioiden pään päällä kantamista sekä beniniläisen keittiön saloja. Pirkko Kaartinen ja Reijo Mälkiä keräsivät tietoa yhteiskunnallisista asioista: katolisen kirkon ja koulun toiminnasta, Grand-Popon paikallishistoriasta, paikalli- Hannu Lindroos, Villa Karon jamit (2013) 5

6 sesta terveydenhuollosta ja trooppisten sairauksien parantamisesta niin perinteisin kuin moderneimmin metodein. Uusi askel suomalais-afrikkalaisessa yhteistyössä odottaa toteutumistaan, kun Laurea-ammattikorkeakoulu lähetti opiskelijaedustajansa Terhi Hautasen kartoittamaan yhteistyömahdollisuuksia beniniläisten oppilaitosten ja Laurean välillä. Tapaamisia saatiin järjestymään molempiin Cotonoussa sijaitseviin yliopistoihin (Abomey-Calavi ja Houdegbe) ja vastaanotto oli mitä lämpimin. Toinen merkittävä asia oli kolmen afrikkalaisen stipendiaatin saapuminen toukokuussa Villa Karoon. Afrikkalaisten stipendiaattien määrän lisääminen on ollut toiveissa suomalais-afrikkalaisen yhteistyön lisäämiseksi ja oikeasti elävien kontaktien luomiseksi. Jälleen kerran laaja kirjo eri alojen tekijöitä on siis asuttanut Villa Karon toisen kerroksen viittä huonetta (ja satunnaisesti myös sitä kuudetta, alakerrassa) ja heidän työnsä seuraaminen, helpottaminen ja mahdollistaminen on ollut mitä mielenkiintoisinta, ainakin ensikertalaiselle CIMO-harjoittelijalle. Useaan otteeseen on huomattu kuinka yhteisö voi parhaimmillaan toimia ja mahdollistaa merkittäviä ja muistettavia kokemuksia ja kontakteja. Ihmiset ovat uskomattomia. Retkiä ympäri maata on tänäkin keväänä tehty: Pendjarin luonnonpuisto pohjoisessa, Ouidah voduneineen ja orjahistorioineen, Abomeyn kuninkaalliset asuinsijat, Bohiconin maanalaiset asuinpaikat, Lomé enemmän tai vähemmän helmeilevänä, Possotomé raikkaine lähdevesineen. Erilaisia lähtöjuhlallisuuksia on myös ollut: Mono-joen risteily ja piknik, cocktail-tilaisuus Villa Karon terassilla henkilökunnan ja ystävien kesken, grillausta tähtitaivaan alla pimeällä rannalla, illallinen Aubergessa tai drinkkejä Leijonabaarissa ja Victor sissa. Kullakin näköisensä, tärkeintä on henki. Grand-Popon ulkopuolellakin on elämää, ja helmikuun lopulla Villa Karo lähti valloittamaan maailmaa! Cotonoussa sijaitsevassa Yes Papa -baarissa ja keikkapaikassa järjestettiin suomalaisafrikkalainen ilta, jossa esiintyivät grandpopolaiset World Music System ja CLAN Georges Agbazahoun johdolla sekä Villa Karon stipendiaatti Ilpo Jauhiainen, ja lopuksi Yes Papan residenttinä soittava Gil Gnonnas ja bändinsä, jonka ajatuksesta tapahtuman järjestäminen alun perin lähti liikkeelle. Helmi-maaliskuun vaihteessa valloitusvuorossa oli Burkina Faso ja afrikkalaisen elokuvan festivaali Fespaco (Festival panafricain du cinéma et de la télévision de Ouagadougou). Vuorokauden mittaisilla bussimatkoilla ehti nähdä kaikenlaisia maisemia ja tutustua kolmen maan rajamuodollisuuksiin, kun paluumatka tehtiin Togon kautta. Näillä ulostuloilla (=sortie, kielivammaisuus vaivaa toisinaan vieraassa ympäristössä) on toivottavasti kauaskantoisia seurauksia, jotta suomalais-afrikkalainen yhteistyö kulttuurin saralla kehittyisi ja voisi hyvin. Maaliskuussa Villa Karon monitoimitilan Lissa Gbassan valtasivat taiteilijat lähiseuduilta; Beninistä, Togosta ja Nigeriasta tullut kymmenen hengen taiteilijaryhmä järjesti kaksiviikkoisen workshopin Grand-Popossa. Workshop on heille jo perinne, ja joka kerralla on oma teemansa, jonka ympärille taiteilijat kokoontuvat. Tällä kertaa he halusivat keskittyä toisenlaisen Afrikka-kuvan viestimiseen vastapainona länsimaisen median välittämälle kuvalle köyhyydestä ja kurjuudesta. Tällaiset tapahtumat ovat myös mitä parhainta toimintaa kulttuurikeskuksessa; välillä kontaktit tulevat vuoren luo eikä niitä tarvitse lähteä merta edemmäs etsimään. Paikan päällä tapahtuvasta toiminnasta: Villa Karon viikoittaiset elokuvaillat ja kuukausittaiset konsertit ovat edelleen tärkeä osa sitä kulttuuritarjontaa, joka on kaikkien ulottuvilla. Tapahtumien maksuttomuus on tärkeä periaate, josta pidetään kiinni. Näin kaikkien on mahdollista osallistua, ja molemmat tapahtumat keräävät runsaasti kaikenikäistä yleisöä. Konserttien alussa on tänä keväänä päästy seuraamaan myös mahdollisia tulevia artisteja, kun grandpopolaiset lapset ovat esittäneet laulu-, soitto- ja tanssitaitojaan, joita harjoitellaan viikoittaisessa musiikkikerhossa (jonka yksi vetäjistä on entinen Villa Karon stipendiaatti Camilla Heidenberg). Teemana näissä esityksissä on ollut kierrätys ja roskaamisen vähentäminen, ja Villa Karon konsertti-illat ovat tuoneet viestille kaivattua yleisöä. Villa Karon toiminta jatkuu siis aktiivisena ja yhteistyössä paikallisyhteisön kanssa. Stipendiaattien projektit, ja tärkeimpänä kaikesta heidän persoonallisuutensa ja kiinnostuksensa paikalliseen kulttuuriin ja tapoihin, luovat jatkuvasti uusia kontaktipintoja ja avaavat ovia uusiin maailmoihin. Ymmärrys on aina hetkittäistä, kontekstisidonnaista, ja universaalin ymmärryksen vaatiminen tai odottaminen on lienee utopiaa, mutta välähdykset muista maailmoista voivat toimia palapelin osasina ja auttaa kokonaiskuvan hahmottumisessa. Koskaan ei tule valmista, aina on mahdollisuus muutokseen. Onneksi! Kiitos kaikille! Akpé loo! Taru Itälinna 6

7 7 Marco Peretto, Villa Karo s Staff (2013)

8 Valokuva on aina tarina Stefan Bremer Stefan Bremeristä: Koska olen ennakkoluuloinen ihminen, valokuvaus on tarjonnut minulle monia mahdollisuuksia romuttaa ennakkokäsityksiäni yhä uudestaan, sillä valokuva on oiva tapa lähestyä ihmisiä ja ilmiöitä. Valokuva on alibi ja notkeasti taipuva tekemisen muoto. Valokuva on yhden ihmisen teatteria: voit olla kirjoittaja, dramaturgi, ohjaaja, tekninen toteuttaja ja lavastaja. Valokuva syleilee maailmoja, mutta on samalla mahdottoman intiimi. Kaikesta tärkeimpänä on vapaus syventyä ja toimia, hymyillä ja raivota, tuntea ja reagoida. Valokuva voi olla poliittinen, mutta koskaan se ei ole demokraattinen. Se on yhden ihmisen näkemys ja tulkinta. (Teoksessa Raivo ja haltioituminen, Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 8, Musta Taide, 2000.) Maaliskuussa 2013 on Vatikaaniin valittu uusi paavi, kevät viivyttelee tuloaan Suomeen, pakkasta on -13 astetta. Pursimiehenkadun kahvilassa Helsingin Punavuoressa Stefan Bremer kertoo näkemyksiään valokuvasta, Afrikasta ja valokuvaaja Stefan Bremeristä. Afrikka vihonviimeinen maailmankolkka Mediassa valokuvat ja teksti ovat keskinäisessä suhteessa parhaimmillaan onnellisessa avoliitossa ne täydentävät toisiaan. Joka tapauksessa Afrikkaa koskevien valokuvien käyttö mediassa on huomattavasti laajentunut ja ikävä kyllä se on laajentunut yhä enemmän käsittelemään ikivanhoja kliseitä, sotaa, aidsia korruptiota etc. Toisaalta tämän päivän matkailukuvat tasoittavat tätä kärjistymistä, mutta syvälle ytimiin tunkeutuva raportointi Afrikasta on heikoissa kantimissa. Omissa valokuvaprojekteissani olen aina pyrkinyt antamaan ihmisten ja kohteitteni kertoa todellisuuden toisesta puolesta, arjesta ja niistä näkemyksistä, jotka aidosti elävät, sykkivät, hengittävät. Afrikka edelleenkin on monille kuvaajille yksi maailman vihonviimeisimmistä kolkista kehitysmaa. Afrikan raportoijat eivät aina ymmärrä tai eivät osaa lukea maanosan pursuavaa elinvoimaa ja dynamiikkaa. Eivät osaa etsiä. Eivät näe. Kun mainitaan käsite valokuva Afrikasta, tulee ihmisille yhä vieläkin ensimmäisenä mieleen sotilaat ja kärsivät lapset. Vanha mielikuvaa elää sitkeänä. Valokuva kertoo Ilman kommentoivaa (selittävää/tarkentavaa) tekstiä valokuva on irrallinen orpo piru. Jo niukkakin tekstiyhteys kertoo kuvasta jotain, mutta mitä enemmän kuvasta voidaan jakaa tietoa, sitä paremmin kuvan message palvelee kuvaa ja sen vastaanottajaa. Parhaimmillaan valokuva on aina tarina. Keskeistä informaatiota ovat tietenkin kuvauspaikka, päivämäärä ja tieto kuvan ottajasta. Ja ellei tekstikonteksti avaa kuvaa tarpeeksi, tehdään kuvalle, kuvan vastaanottajalle, lukijalle ja katsojalle oikeutta, jos kerrotaan, mitä kuvassa tapahtuu. Ei pidä unohtaa valokuvan dokumentaarista tehtävää. Kuvatietojen dokumentointi on keskeistä, kun ajatellaan valokuvan käyttöä tekstin täydentäjänä. Tai päinvastoin myös valokuva voi olla se keskeinen objekti, josta teksti haarautuu ja kasvaa omiin mittoihinsa. On äärettömän tärkeätä, että kuvaajalla itsellään on tallessa mahdollisimman täydellinen kuvan historia. Jos verrataan vaikkapa maalaustaiteeseen, niin todistettavasti Picasson tekemäksi merkitty taulu, jonka luomisvaihe tunnetaan, on informaatio-arvoltaan arvokkaampi kuin taulu, jota ainoastaan epäillään Picasson tekemäksi. On mentävä kuvan taakse Kun puhutaan afrikkalaisesta valokuvasta, juututaan liian helposti siihen eksotiikkaan, jota Afrikka ihan oikeasti tarjoaa. Tottuneellekin länsimaiselle kävijälle Afrikan eksotiikka on totta eikä siinä kokemuksessa ole mitään tuomittavaa eikä hävettävää. Me elämme suomalaisessa maailmassa ja meitä hallitsevat suomalaiset / eurooppalaiset /valkoisen miehen kauneus-käsitteet. On helpompaa kuvata helppoja kohteita ja kun periaatteessa kaikki kuvauskohteet ovat toisenlaisia kuin kotona Suomessa, se riittää kiireiselle kuvaajalle. Ei osata tai ei uskalleta mennä kuvan taakse, arkikin on eksotiikkaa, jos tätä kulunutta klishettä halutaan käyttää, mutta arki-eksotiikka on usein informatiivisempaa kuin oudon kaunis kukka tai kirjava naisen hame vastavalossa. Uskallan väittää, että valta-osa Afrikan eksotiikka-kuvista yhä vielä tunnelmoi afrikkalaista auringonlaskua. Valokuvan ottaminen on aggressiivinen tapahtuma Palataan takasin tuohon eksotiikka-termiin. Afrikan-kävijää kiehtoo yhä edelleen alkukantaisuus, mutta on mentävä syvemmälle, täytyy voida työskennellä kohteen kanssa kauemmin, jos suinkin mahdollista. Afrikkalaiset ovat itse oivaltaneet, mitä esimerkiksi turistikuvaajat haluavat ja turistit / ammattikuvaajatkin eivät usein huomaa olevansa muiden vietävänä. Tämä ei koske yksinomaan Afrikkaa, tokihan Suomessakin toispaikkakuntalainen viedään katsomaan seudun nähtävyyksiä, erikoisuuksia ynnä muita. 8

9 Se on yleismaailmallista. Valokuvaajan kannalta Grand-Popon sijainti Beninissä on erinomainen. Elävä animismi on läsnä kaikkialla, aitoihin kyliin on lyhyt matka, vodun ja Orjarannikon historia nousevat melkein iholle. Kuvaajalla täytyy kuitenkin olla pelisilmää nähdä ja kyky kuunnella, mitä hänelle tarjotaan ja mitä muuta on tarjolla. On tärkeätä, miten ihmistä lähestytään eikä sovi unohtaa sitä tosiseikkaa, että valokuvan ottaminen sittenkin on aggressiivinen tapahtuma. Kun minä vieraana suomalaisena / eurooppalaisena astun sisälle minulle tuntemattoman ihmisen omaan tai perheen yksityiselämään, minä taltioin jotain kohteeni persoonasta ja vien sen pois toiseen tuntemattomaan paikkaan, kulttuurin ja todellisuuteen. Minä vien / varastan osan toisen ihmisen persoonaa. Kun puhutaan Euroopan velasta afrikkalaiselle taiteelle, niin esimerkiksi studiovalokuvien monimieliset kertomukset ovat sitä, jota ei enää löydy meidän länsimaisessa kulttuurissamme, maailmankuvassamme, tavoissamme. Stefan Bremer, Voodoo dans (2002) 9

10 Afrikkalaiseen taidevalokuvaan herätään liian myöhään Parhaimmillaan afrikkalainen taidevalokuva on silloin, kun sitä ei ole tehty tai yritetty tehdä taiteeksi. Afrikkalaisissa studiovalokuvissa tämä näkyy kiehtovalla tavalla. Perhetapahtumiin pukeudutaan juhlavasti, varsinkin aiemmin studiovalokuvan ottaminen/ otattaminen oli, mutta on edelleen merkittävä hetki ja aikanaan retki valokuvaamoon oli myös kallista. Nyt kun jonkin verran on onnistuttu pelastamaan ja säilyttämään afrikkalaisen studiovalokuvan varhaisvaiheita, näyttäytyy koko ketjussa elävästi eri aikakausien kirjo. Tässä afrikkalaisen valokuvan muodossa elävät muistot ja eri aikakaudet voimakkaina. Varsinainen afrikkalainen taidevalokuvaperinne on varsin vaatimatonta ja nuorta, on vaikea löytää Afrikassa pysyvästi asuva taidevalokuvaaja, joka myös tulisi toimeen työstämällä yksinomaan taidevalokuvia. Kiinnostus afrikkalaista valokuvaa kohtaan on herännyt niin myöhään, että paljon on tuhoutunut vanhojen valokuvaajien kuollessa, mutta paljon on vielä löytymättä. Afrikan valtioiden suuren itsenäisyysaallon vanavedessä luvulla nousi itsenäinen afrikkalainen valokuva yleiseen tietoon. Se oli vaativa laji alan afrikkalaisille aloittelijoille, täytyi tuntea kemikaalit, valokuvalaitteisto saattoi olla valkoisten jäljiltä ja jo vanhentunutta, uusien välineiden hankkiminen merkitsi suunnatonta investointia alalle, jonka tulevaisuus oli kysymysmerkki. Kuumuus, kosteus, huonot työskentelyolosuhteet vaativat taidon lisäksi rohkeutta. Lapset Afrikan sielu Omista valokuvistani yksi merkittävimmistä liittyy Beniniin. Olen käynyt siellä kolmesti, vuosina 2002, 2006 ja Olen kuvannut tuhansia/kymmeniätuhansia ruutuja, niistä nostan esiin yhden erityisen kuvan ensimmäiseltä Grand-Popon matkaltani vuodelta Kuvan neljä nuorta poikaa pursuavat elämäniloa, energiaa. Kundit elävät juuri siinä hetkessä, he tietävät, että heitä kuvataan ja heistä heijastuu varmuus, että he tuntevat olevansa pirun hyviä, kylän parhaita tanssijoita ja he luottavat minuun. On kiinnostavaa pohtia nyt, mitä heistä on tullut? Tanssiryhmä tuskin on pysynyt kasassa, mutta onko yksi heistä ryhtynyt mopotaksisuhariksi tai tomaatinviljelijäksi? Onko jostain tullut torikauppias tai tarjoilija läheiseen ravintolaan? Yksi heistä on mennyt töihin Cotonouhun, joku muuttanut ulkomaille ehkä Eurooppaan? Ehkä raivokkaimmin tanssiva poika loistaa kansankynttilänä Grand-Popon ala-asteen koulussa? Haaveeni olisi saada heidät samaan paikkaan tanssimaan vielä kerran. Yksi tärkeä aihepiiri minulle Afrikan sielua (vanhentunut ja kyseenalainen käsite!) valokuviini etsiessäni ovat juuri lapset. Heidän kauttaan voi välittyä aito kuva siitä energisestä ja elämää teeskentelemättömän aidosti heijastavasta Afrikasta, jota on vaikea tavoittaa. Minun on kuvaajana ja heidän reviirilleen tunkeutuneena ansaittava heidän luottamuksensa. Kuvattavien on aistittava se, että minä en käytä enkä tule käyttämään heitä väärin. Minulle tilanne tässä nykyisessä elämänvaiheessa on helppo. Minua eivät sido mitkään rakenteet tai sidonnaisuudet. Minä olen tilivelvollinen vain itselleni ja omalle maailmankuvalleni. Teen sopimuksia ja ratkaisuja vain itseni kanssa. Työkaluksi minulle riittää kyltymätön uteliaisuuteeni ja haluni irtautua ennakkoluuloistani - uusiutuva luonnonvara. Omintakeisuus riittää, jos pystyy kaunistelematta taltioimaan arkipäivää, tavoittaa valokuvaan jotain olennaista, on lähellä sen keskeistä tehtävää löytää totuudenmukainen hetki. Tuon näkökulman löytäminen ja kuvaustilanteen hallinta Afrikassa on länsimainen ongelma kaiken näkyvän toisenlaisuus / erilaisuus hämmentää. Onko valokuva enää totta? Tiedonvälityksen muuttuessa yhä monimutkaisemmaksi ovat monet menettäneet uskonsa kuvien aitouteen esimerkiksi suurten uutisten yhteydessä. Suurten kuvatoimistojen kuvajournalismin etiikka on kuitenkin luotettavan lahjomaton, se säätelee tarkasti kuvien käyttöä, kuvat sertifikoidaan, kuvien aitous taataan ja kuvien käytölle on asetettu tiukat säännöt. Kuvien sävyjen tummentaminen tai vaalentaminen on luvallista, mutta kuvia ei saa muotoilla, niihin ei saa lisätä tai niistä poistaa mitään ja tähän sitoutuvat myös kuvien vastaanottajat. B-luokan julkaisujen kuvamanipulointi on mitään kaihtamatonta valokuvien Villiä Länttä. Digitalisointi merkitsee 2000-luvun valokuvan suurinta mullistusta. Kuvaottamisen helppous merkitsee samalla, että ihmiset eivät katso aiheelliseksi merkitä muistiin keskeisiä kuvatietoja, jolloin muistitikuilla ja tietokoneissa piileskelevät kuvat menettävät osan arvoaan. Satoja miljoonia digikuvia on hävinnyt ja häviää yhä enemmän tekniikan yleistyessä tietymättömiin. Kun syystäkin itketään paperikuvien katoamista, niin joissakin muodoissa se säilyy yhä edelleen esimerkiksi on säilynyt tapa kehystää muotokuvia ja perhetapahtumia mieluummin seinille ja kirjahyllyyn kuin muistitikulle kenkälaatikkoon. 10

11 Valpuri Kylmänen, Lähtö Tokpa-Aizon kylästä tanssien (2005) Valokuva historian todistajana Varsinkin Afrikassa valokuvalla on erityisen keskeinen rooli historian todistuskappaleena. Kun suuri osa afrikkalaista historian perinnettä on kulkeutunut suusta suuhun - menetelmänä sukupolvesta toiseen, merkitsi valokuva tullessaan valkoisten siirtomaaherrojen mukana tärkeää muutosta. Vaikka valokuvat 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alkupuolelta ovat lähes sataprosenttisesti valkoisten ottamia, ne ovat historian mykkiä todistajia ja silminnäkijöitä. Vaikka niissä useimmiten kuvastuu valkoisten ja mustien eriarvoisuus, ne samalla taltioivat rakennuksia, ihmisiä, uskontoa, vaatetusta, työtä, tekniikan tuloa, teollisuutta ja arkea toisella tavalla kuin valkoisilta jääneet kirjalliset dokumentit. Olen liikkunut maailmalla ja aika monissa Afrikan maissa. Jos ajatellaan minun Afrikka-osaamistani, niin skaalassa 1000 kilometriä on minun Afrikka-tuntemukseni noin millimetrin luokkaa. On vielä pitkä matka edessä. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että olen voinut elättää itseni valokuvaajana. Olen ollut etuoikeutettu suhteessa toimeksiantoihin, koska niiden kautta olen tutustunut kaikenkarvaisiin ihmisiin ja outoihin tilanteisiin. Olen myös onnellinen opettajakokemuksistani, koska olen saanut työskennellä niin monien lahjakkaiden ja hauskojen oppilaiden kanssa. Olen saanut mahdollisuuden tehdä yhteistyötä monien luovien alojen ihmisten kanssa ja syventyä tekemisen problematiikkaan monesta näkökulmasta. (Raivo ja haltioituminen) Matti-Juhani Karila 11

12 Villa Karoon lähtevät syksy luvun legendaariset Tulenkantajat pyrkivät ohjaamaan suomalaista kirjallisuutta uusille urille lähemmäs eurooppalaisia virtauksia. Ryhmä pyrki eroon korpikulttuurista ja määritteli suomalaisuuden ensisijaisesti teollisuuden, kaupungistumisen ja modernin taiteen kautta. Tunnuslause oli mahtipontinen: Ikkunat auki Eurooppaan! Villa Karon toiminnan kulmakivi on sen perustamisesta lähtien ollut stipendiaatti/residenssitoiminta, joka vuosien mittaan on kasvanut monipuoliseksi kulttuurien vuorovaikutukseksi. Siinä on ollut samaa tulenkantajien intoa ja uuden etsimisen ja löytämisen intohimoa. Tunnuslause voisi olla: Ikkunat auki Afrikkaan ja maailmaan! Vuosien aikana on Villa Karoon tullut reilusti yli tuhat hakemusta, joista noin 400 stipendiaattia on kutsuttu työskentelemään Grand-Popoon. Hakijoitten kirjo on laaja. Eniten residenssipaikkoja on myönnetty eri alojen kuvataiteilijoille. Lähes yhtä suuri joukko on koostunut musiikin ja tanssin edustajista. Kirjailijat ja sanatyöläiset ovat listassa seuraavina ja tasaisia ryhmiä ovat arkkitehtuuri, teatterin ammattilaiset ja tutkijat. Ilahduttava on sarjakuvan tekijöiden, sirkustaiteilijoiden ja uskontotieteilijöiden hakeutuminen Beniniin. Vuorovaikutusta on lisännyt viime vuosina afrikkalaisten taiteilijoiden liittyminen Villa Karon koko ajan vaihtuvaan taiteilijayhteisöön. Stipendilautakunta, jonka kokoonpano ei ole julkinen, kokoontui toukokuussa 27. kerran. Villa Karon hallitus on päättänyt syksyn 2013 stipendiaateiksi seuraavat hakijat: Ala-Harja, Riikka Ilvesheimo, Gerry Kangasluoma, Sanna Kannosto, Sakari Koski, Kuutti Lassila, Maija Metso, Juha Nummi, Markus Ojanperä, Essi Orenius, Melanie Sorjanen, Axa Smolander, Marjo Söderholm, Linda Timonen, Vilma kirjailija, dramaturgi kirjailija, toimittaja kääntäjä kuvanveistäjä kirjailija, toimittaja antropologi, taidemaalari valokuvaaja kirjailija taiteen maisteri kuvataiteilija toimittaja, ohjaaja muusikko taiteen maisteri muusikko Pronssipantteri 2013 Isolle Numerolle Katukulttuurilehti Iso Numero saa vuoden 2013 Pronssipantterin. Ennakkoluuloton kulttuurilehti on konseptillaan käynnistänyt uuden keskustelun monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta puuttuessaan Suomen romanikerjäläisten asemaan. Äärimmäinen köyhyys on sietämätöntä, ja sille pitää tehdä jotain, monilla eri tasoilla. Journalistille luontevin tapa on kirjoittaa epäkohdista ja antaa, kuten nyt, työnsä tulokset eteenpäin, muille myytäviksi. Kerjäämisen edessä koettu kollektiivinen kiusaantuneisuus ja lamaannus voidaan kenties voittaa tätä lehteä ostamalla, tiivisti päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski vuonna 2011 Ison Numeron mission lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa. Lehden kustantaja on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry. Ison Numeron sisältö kootaan pääosin Kultin 200 jäsenlehden piiristä. Vuonna 2001 perustettu Pronssipantteri on Villa Karon kulttuuripalkinto, joka myönnetään vuosittain henkilölle, yritykselle tai yhteisölle, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yhteisymmärrystä eri kulttuurien välillä sekä vähentänyt rotujen välisiä ennakkoluuloja. Pronssipantterin historia juontaa kauas 1500-luvun Beninin kuningaskuntaan nykyisen Nigerian alueelle. Pantteri tai leopardi oli hallitsijan symboli, kuningasta itseään kutsuttiin Leopardin pojaksi ja ylistettiin Leopardiksi Maailman kuninkaaksi. Villa Karon Pronssipantteri on näyte Beninin kuningaskunnan kuuluisasta pronssi- ja norsunluukäsityötaidosta. Pronssipantterin saajat Heikki Salojärvi, kirjankustantaja ja suomentaja 2002 Kaisu Isto, Ylen filmiostaja 2003 Aune Laaksonen, Keravan taidemuseon johtaja 2004 Antonia Ringbom, animaatio-filmiohjaaja 2005 Hasse Walli, säveltäjä, muusikko 2006 Ritva Siikala, teatteriohjaaja, kulttuurikeskus Kassandran perustaja 2007 Marjo Kaartinen, kulttuurihistorian dosentti 2008 Olli Löytty, tietokirjailija 2009 Wilson Kirwa, juoksija, satukirjailija 2010 Miia Jonkka, dokumenttiohjaaja 2011 Tiina Lindfors, tanssija, koreografi 2012 Li-Lo Söderholm, Norsenin yläasteen rehtori 12

13 13 Marco Peretto, Villa Karo s Staff (2013)

14 14 Marco Peretto, Villa Karo s Staff (2013)

15 Nya vänner Centre Académique des Arts Africains et d Écoutes de Grand-Popo I januari år 2011 grundade det gifta paret Georges Agbazahou (Benin) och Camilla Heidenberg Agbazahou (Finland) Centre Academique des Arts Africains et d Écoutes de Grand-Popo i Grand Popo, Benin. Camilla var stipendiat vid Villa Karo år 2010 och har sedan dess pendlat mellan Benin och Finland tillsammans med Georges för att jobba för barnen och kulturlivet i Grand-Popo. Centrets främsta mål är att arbeta ideellt och erbjuda aktiviteter och stöd för lokala barn. Paret erbjuder gratis undervisning, verkstäder och uppträdande inför publik. Aktiviteter i musik, marionetter, dans, storytelling, batikfärgning, konst och målning, sportevenemang, miljömedvetenhet med städaktioner och återvinning, firande av högtider exempelvis jul och Lucia. Här berättar Camilla Heidenberg Agbazahou om Centret. Vårt center ligger i centrala Grand-Popo, Anangocomé, precis några hundra meter upp från gravgården. Vi hyr ett hus av Mr André Etienne som jobbar med att återuppbygga sin fars gamla trädgård med medicinväxter, så huset är omgivet av läkande örter, vilket gör vår vän och partner Adja (Adjanohoun Toussaint) glad. Han har ärvt medicinkunskaper av sin mormor, så centret har numera sin alldeles egen medicinman. Den främsta aktiviteten i Centret är undervisning i olika konstformer. Vi vill ge hopp åt barnen, en alternativ språngbräda inför framtiden. Vi har daglig kontakt med barnen, de vet att porten står öppen vare sig det är för att låna en fotboll eller trumma eller delta i undervisning. Vi erbjuder ett socialt center för dem där vi exempelvis organiserar fotbollsmatcher och firar högtider. Undervisningen sker regelbundet i form av verkstäder där barnen är aktiva och kan lära sig exempelvis miljömedvetenhet genom att måla, dansa och sjunga om ämnet. Vi går ut i naturen och plockar upp plast som skräpar ner och använder det till att tillverka marionetter. Barnen har vid flera tillfällen uppträtt på Villa Karos scen och förmedlat miljömedvetenhet genom sång och dans. Eftersom barnen är väldigt upptagna i skolan eller med sysslor i hemmen så har vi gått hem till varje förälder och informerat dem om vår verksamhet och fått deras tillåtelse att barnen kommer till oss. Föräldrarna säger att dom uppskattar mycket det vi gör. Vi upplever att det har varit bra för lokalbefolkningen att se att vi börjat från noll och också kämpar ekonomiskt och materialistiskt. Vi vill inte komma med buller och brak utan sakta bygga upp något tillsammans med omgivningen. Vi har inte ännu någon bidragsgivare som hjälper oss ekonomiskt men vi har nära vänner i Finland och Benin som ger oss ovärderlig hjälp exempelvis Adjanohoun Toussaint, Abdoullaye Boubé, Gabin Ayonhannon och Ibrahim Dicko och vi knyter kontinuerligt vänskapliga och professionella kontakter med finländska konstnärer och kulturarbetare som besöker Villa Karo. Dörren står alltid öppen exempelvis för att komma och dricka lite ataï-te. Förutom att vara en social stund som inbjuder till musicerande och filosoferande brukar teet effektivt rensa upp magbesvär och andra åkommor. Vi samarbetar och uppmuntrar lokala artister i olika projekt. Vi organiserar evenemang så som festivalen FESTIMARCH och MIABA*. Vi välkomnar också volontärer att arbeta med oss, vi kan erbjuda boende och har just haft en ungdom från Helsingfors, Hampus Wallén en 20-årig student hos oss under en månads tid. Han arbetade tillsammans med barnen och lokala musiker. Vår framtidsönskan är att välkomna och ge flera finländska ungdomar chansen att arbeta ideellt och uppleva Afrika genom volontärarbete. Vi har också haft besök av våra vänner i gruppen Teater Venus som sökte inspiration för sin föreställning A Good Sign som hade premiär i Helsingfors i mars Centrets hus stod tomt från början och vi har sakta men säkert jobbat för att fylla det med konst och musik. Vi har byggt ett terrasstak anpassat för de verkstäder och undervisning vi har för barnen. Nu bygger vi en uteplats för marionettverkstäder. Vårt mål är att utveckla Centret så vi kan bygga upp ett område för vår verksamhet där både barn och vuxna kan erbjudas professionella kurser och verkstäder. Vi vill kunna erbjuda mera platser för boende och ta emot donationer och utbyte. Hemma i Europa jobbar vi för anti-rasism och kulturell mångfald genom konserter och undervisning för alla åldrar med vår grupp World Music System. För mig tog mitt liv en helt annorlunda vändning än jag någonsin kunnat ana när jag besökte Benin första gången som stipendiat. Stort tack, Villa Karo! Wendo mabu! Camilla Heidenberg Agbazahou *FESTIMARCH: Féstival International de Marionnettes Contes et Humours (2006, 2011, 2012) MIABA: Marché International des Arts Benin et d ailleurs (2010, 2011, 2012, 2013) 15

16 Kenneth Bamberg (2012), sittandes: Georges Agbazahou, Camilla Heidenberg Agbazahou och Abdoullaye Boubé, stående Riikka Theresa Innanen och Adjanohoun Toussaint Anti-plast konst och ekologiska frågor Riikka Theresa Innanen besökte Villa Karo på hösten 2012 Efter en söndag morgons strand städning, ett initiativ från Montgeron för att rensa stranden från plast skräp, snackar vi med arrangören Adrian Adribaba om hur vi kunde arbeta vidare med att sprida medvetande om avfalls problemet i Grand-Popo. Jag berättar om mina erfarenheter i Finland både med social koreografiska projekt med barn och ungdomar och om den ekologiska koreografin Anima som just visades på Kiasma före jag åkte till Benin. naturfrågor för Villa Karos första lördagens evenemang men som en icke konstnär inte hittat sätt eller metod att komma fram med det. Till slut har vi en plan färdig för ett konst projekt för barnen med temat vad händer med djuren som hamnar i kontakt med plast. Under två veckor och fyra möten med en flexibel ensemble av Grand-Popos barn vi diskuterar, målar, dansar, sjunger och gör berättelser om hur plasten dödar och handikappar både på land och i havet och vad vi skulle kunna själv hitta på att lösa problemet. Den unge tysken har fått fart på Grand-Popos ekoprojekter med att arrangera strand städningens talkon och många andra fina projekter. Adrian har länge hoppats på en barn föreställning med Till sist samlades all material ihop till en föreställning med dans, text och målningar. Kostymerna hade de själv byggt up av de tusentals små svarta plast påsar från stranden. 16

17 Utan samarbete kommer man inte långt Tilläggs till Adrian och Montgeron fick jag äran att samarbeta med den lokala konst centret Centre Académique des Arts Africains et d Écoutes där George Agbazahou och hans team drar workshopper för barnen allt från musik till marionetter. Utan deras kunskaper om den lokala kulturen barnen lever i skulle det ha varit svårt, kanske omöjligt att samarbeta lika smidigt. De kände alla barnen, deras familjer och vardags rutiner och kunde konsultera vad som vad möjligt eller klyftigt att göra. Genom lokala konstnärer kunde barnen också arbeta på sitt eget språk. Jag är helt övertygad att när barnen kunde använda mina i sina texter, kunde de utrycka sig friare, leka med tankar och ord istället för bara de existerande, importerade slogans. Genom sina rap monologer fick de en fin kontakt med publiken som är inte den lättaste att vinna över, men till sist både lyssnade och hejade på dem. TIA: This is Africa I Grand-Popo och Africa ingenting går till slut så som planerat, men oftast blir verkligheten mycket mera spännande! Vårt första möte med barnen blev just en sådan upplevelse: efter att ha set bilder om fiskar, fåglar, hundar och köldpaddor som hade antigen blivit deformerade eller dött av plast, blev fiction fakta: vi fick veta om en befriad sköldpadda. Nu fick vi lägga ner våra pennor och penslar och rusa till stranden och vittna hur en stor fin sköldpadda kröp sakta mot havet. När den äntligen kom in i vågorna kunde vi se den vinka adjö. Helt fantastiskt. Lite annat än TV eller Nintendo. Efter detta fick diskussionen en helt annan tyngd och till sammans med en sköldpadda som hittades död veckan efter tack vare att den hade ätit plast blev barnen ännu mera motiverade att få vuxna att lyssna på vad de hade att säga. Sache sache sache Personligen mest hjärtssmälttande var det att helt plötsligt börja höra Riikka istället för yovo (vit främling). Då ler man som en Hangös kex, för att det säger ju så tydligt: jag ser dig, jag känner dig, vi är vänner. Strandstädnings slogan sache hörs också, vilket är ju fint. Vi får hoppas att via den starka konstnärliga sektorn i Grand Popo kan den unge generationen växa med kunskaper i att tolka och ta itu med de sociala frågorna också via konsten. Via dem finns det också hop för en ekologisk framtid med gyllene sandstränder fria från plast! Riikka Theresa Innanen Miikka Kiminki (2013), strand städning och Turtle Protection 17

18 Kertomilleni tarinoille on ominaista että hahmojen toiminta vaikuttaa usein hiukan hullulta. Marko Turunen Afrikassa Marko Turunen oli residenssissä Villa Karossa syksyllä 2011 Minun nimeni on Marko Turunen. Marko Turusia on tällä hetkellä elossa kappaletta, mikä on kohtuullisen suuri luku suhteutettuna Suomen väestön määrään. Jopa serkullani on sama nimi kuin minulla. Jossain vaiheessa kiinnostuin tästä nimiasiasta ja aloin keräämään eri Marko Turusia. Jotkut heistä toimivat minua paljonkin kiinnostavissa ammateissa, kuten safarinjohtajana, lentäjänä ja rikostutkijana. Syntyi idea tehdä fiktiivinen tarina löytämistäni Marko Turusista sillä ajatuksella, että kyseessä olisikin yksi ja sama henkilö. Vähän samaan tapaan kuin Mustanaamiossa. Mustanaamion uskotaan olevan 400-vuotias, yksi ja sama henkilö, vaikka oikeasti poika on ottanut isänsä paikan Mustanaamiona parinkymmenen sukupolven ajan. Suunnittelemassani tarinassa Afrikalla oli suuri osuus, joten katsoin tarpeelliseksi päästä mantereelle ja nähdä millaista elämä siellä todellisuudessa on. Tutkimusmatka (?) afrikkalaiseen elämään tuli mahdolliseksi Villa Karon residenssin myötä syksyllä Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kaksi kuukautta Beninissä on varsin lyhyt aika ja kokemusta voi pitää loppujen lopuksi vain pintaraapaisuna. Osittain tuohon vaikutti ranskankielen taitamattomuus ja omat hiukan huonot sosiaaliset taidot. Joka tapauksessa katsoin kuitenkin saaneeni tarpeeksi tietoa sanoakseni ymmärtäneeni jotain mitä Afrikassa tai ainakin Benin seudulla tapahtuu, ja miltä siellä näyttää, jotta pystyin kirjoittamaan ja piirtämään tarinan, joka sijoittuu sinne. Kirjassa olen käyttänyt surutta hyväkseni kaikkea toisilta kuulemaani sekä tietysti myös omakohtaisia kokemuksia. Tämän kaiken olen sekoittanut mielikuviin sekä puhtaaseen fantasiaan. Yhden episodin kirjasta on käsikirjoittanut samaan aikaan Villa Karossa ollut kirjailija Helmi Kekkonen. Kirjan tarina ei kerro absoluuttista totuutta mistään vaan on yhden ihmisen pelkistetty näkemys ympäröivästä maailmasta. Kertomilleni tarinoille on ominaista se, että hahmojen toiminta vaikuttaa usein hiukan hullulta, mikä johtunee siitä, että koen itse monesti ihmisten toiminnan järjettömänä. Ennen matkaa olin nähnyt Afrikasta kuvareportaaseja, uutispätkiä, elokuvia ja dokumenttielokuvia, lukenut kirjoja ja sarjakuvia. Minulla oli omasta mielestäni Afrikasta realistinen, mutta hiukan romantisoitu mielikuva. Olin siis tietoinen, että romantisoin Afrikkaa ja, että elämä siellä olisi varmasti erilaista kuin kuvitelmissani. Valmistin itseäni matkaan kuvittelemalla olevani lähdössä vieraalle planeetalle. Minua odottaisi perillä jokin, mitä en osaisi etukäteen arvata. Siltikin todellisuus paikan päällä tuli täydellisenä yllätyksenä. Oli kuin olisin saapunut nurinkuriseen maailmaan maapallon toiselle puolen. Kulttuurishokki oli valtava ja siitä toipuminen kesti 2-4 viikkoa. Näin jälkeenpäin on huvittavaa muistella kuinka merkittäväksi asiaksi esimerkiksi internetyhteys muodostui. Paluu Suomeen oli sitten toinen shokki ja siitä selviäminen kestikin kauemmin. Kieltämättä olin lähtenyt matkaan sillä mielellä, että saattaisin jopa jäädä Afrikan mantereelle. Kävi kuitenkin varsin nopeasti selväksi, ettei se olisi mahdollista. Ainakaan sillä maantieteellisellä alueella missä vierailin. Pitkäkestoisella malarialääkityksellä on kovat haittavaikutukset ja ilmasto oli sittenkin aivan liian kuuma, jotta pystyisin elämään normaalia elämää. Lisäksi Grand-Popon kostea ilmasto ei soveltunut ollenkaan piirtämiseen. Paperi ei kestänyt siellä kuten ei elektroniikkakaan. Ilmasto selittänee ainakin osittain afrikkalaisen taiteen veistopainotteisuuden. Afrikan manner näyttäytyy silmissäni edelleen jännittävänä ja myyttisenä paikkana. Salaperäisyyden verhoa on hiukan raotettu eikä Afrikka ole enää vain villieläimiä ja koskematonta luontoa. Siellä on myös ihmisiä. Oikeita ihmisiä, jotka yrittävät selvitä arjesta samaan tapaan kuin me täällä Suomessa. Olosuhteet ovat vain toisella tapaa haastavat. Afrikasta jäin kaipaamaan erityisesti elämisen vapautta. Paikallisilla tuo vapaus oli tietenkin rajallinen taloudellisista syistä. Tuntui, että Beninissä saattoi tapahtua mitä vain. Kaikki oli mahdollista. Ihminen oli vapaa elämään ja toteuttamaan omia visioitaan, niin hyvässä kuin pahassa, ilman suuria rajoituksia. Suomessa ei tulisi esimerkiksi mieleenkään kuljettaa lehmää niin, että sekä kuski että eläin istuisivat saman mopon kyydissä. Se ei olisi laillista ja jo pelkkänä ajatuksena täysin absurdi. Afrikassa siinä ei ollut mitään kummallista. Joku henkilö oli vain ratkaissut logistisen ongelman sellaisella tavalla kuin se oli hänelle sopivaa ja mahdollista. Marko Turunen 18

19 Sarjakuva on kirjasta Marko Turusen elämä (Daada, 2013). Marko Turusen elämä on trilogian ensimmäinen osa. Sarjan toinen osa Siirtomaan Aave on Tea Tauriaisen piirtämä ja Marko Turusen käsikirjoittama pieni sarjakuvalehti. Lehti tulee Marko Turusen elämä -kirjan mukana. Trilogian kolmas osa Siirtomaan Aave Tappelun taikaa ilmestyy loppuvuodesta 2013 ja on Marko Turusen kirjoittamaa kioskikirjallisuutta. 19

20 Mitä paremmin näyttelyiden teemat onnistutaan kytkemään ihmisten päivittäiseen, arjen taidetta täynnä olevaan elämään, sitä paremmin heidät saavutetaan. Kokoelmia kaikille Villa Karon pienoismuseon laajennuksesta Kansainvälinen museoneuvosto ICOM määrittelee museon seuraavasti: Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään. (ICOM Statutes, Article 2: definitions.) Villa Karon pienoismuseon toimintaperiaatteet osuvat yksiin määritelmän kanssa, vaikka sillä onkin vielä matkaa viralliseksi museoksi. Meneillään oleva uusien näyttelytilojen rakennusurakka tarjoaa tilaisuuden muokata pienoismuseosta elävä kohtaamis- ja oleskelupaikka, johon on kenen tahansa helppo tulla. Tienvierustan rapistuneesta pankkirakennuksesta Villa Karon esinekokoelmille kunnostettava tila on myös nykyistä pienoismuseota otollisemmalla paikalla niin lähestyttävyys- kuin mainontamielessäkin. Tulevaisuuden haasteisiin sisältyvät museoiden tärkeimpiin tehtäviin kuuluva kulttuuriperinnön säilyttäminen tuleville sukupolville ja ennen kaikkea tämän kulttuuriperinnön välittäminen yleisölle. Togon kansallismuseon avaria, kävijöistä tyhjiä saleja vuosi sitten kiertäessäni yleisökysymys leijui raskaana ilmassa. Miten ihmiset saadaan museoihin? Pienoismuseon kävijäkunta on tähän mennessä koostunut lähinnä ulkomaisista turisteista, residenssin asukkaista, paikallisista vaikuttajista sekä 5-10 kertaa vuodessa saapuvista jättimäisistä koululaisryhmistä. Suurin osa grandpopolaisista ei ole löytänyt tietään omasta kulttuuristaan kertovien näyttelyiden pariin. Sama ongelma pohdituttaa toki kaikkialla: Helsingissä järjestettiin vastikään valtakunnallisen Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hankkeen päätösseminaari Altistutaan asiakkaille! Museoiden johtamis- ja toimintamallit muutoksessa, jossa pyrittiin löytämään tapoja kehittää entistä asiakaslähtöisempiä museopalveluja. Kävijöiden huomioonotto ja museoiden saavutettavuus ovat olleet jo kauan tapetilla ja esimerkiksi Kiasmassa nykytaiteen imagoa on järjestelmällisesti muokattu arkisemmaksi ja lähestyttävämmäksi. Nimenomaan arkiaspekti tulisi huomioida Villa Karon pienoismuseonkin toiminnassa. Mitä paremmin näyttelyiden teemat onnistutaan kytkemään ihmisten päivittäiseen, arjen taidetta täynnä olevaan elämään, sitä paremmin heidät saavutetaan. Näin ollen konkreettinen yleisötyö, kuten paikallisyhteisön näkemysten sisällyttäminen pienoismuseon toiminnan suunnitteluun, opastukset, tapahtumat, työpajat, avoimet ovet ja keskusteluyhteys museohenkilökunnan kanssa mahdollistaisivat ICOM:in määritelmän mukaisen yhteiskuntaa palvelevan asenteen ja tiedonvälityksen toteutumisen. Villa Karon uuden pienoismuseon loistava tulevaisuus on joka tapauksessa ihan nurkan takana ja meidän kaikkien käsissä, asuimmepa sitten Suomessa tai Beninissä. Katariina Timonen 20