OSTROBOTNIA. Wanha joulu. Queer eye. Sähköistä parittelua. Livet är en fest på femman HELSINKI_HELSINGFORS

Transkriptio

1 OSTROBOTNIA Wanha joulu Queer eye Sähköistä parittelua Livet är en fest på femman HELSINKI_HELSINGFORS IV_2003

2

3 OSTROBOTNIA HELSINKI_HELSINGFORS IV_2003 Sisällys Pääkirjoitus Wanha joulu Koti-ikävä Olutta ja opiskelua K-100 klubi Livet är en fest på femman Osakunta outsiders Sähköistä parittelua Queer eye Kirpparijuttu Krambambuli Kellonveto ÄlyOsakunta Päätoimittajat - Chefredaktörs Kuvaaja - Fotograf Kansikuva - Omslagsbild Graphic design Julkaisija - Utgivare J ENNIINA Y LÖNEN jenniina.ylonen@helsinki.fi J ARI K ERÄNEN jari.keranen@hut.fi T UOMAS N ISKANEN M IIA N ISKANEN niskanenmiia@hotmail.com A LEXANDRE A NDRÉ alexandre.andre@helsinki.fi P OHJALAINEN VALTUUSKUNTA Töölönkatu 3 A Helsinki ILMOITUSHINNAT 1/1 sivu 300 eur 1/2 sivu 150 eur 1/3 sivu 70 eur PAINO - TRYCKERI Fram, Vaasa PAINOS: n. 700 ISSN: Ostrobotnia on kolmen pohjalaisen osakunnan yhteinen kahdesta neljään kertaa vuodessa ilmestyvä jäsenjulkaisu.

4 Pääkirjoitus J ENNIINA Y LÖNEN _ JARI K ERÄNEN Ostrobotnian uudella päätoimituskunnalla on sananen sanottavana. Tapahtui erään osakunnan hallituksen kokouksessa : kuraattori äityi kyyneliin. Väsynyt, kaksimielinen läppä ja kahvileivän mussuttaminen pysähtyivät täysin. Oli aika puhua ensi kerran suoraselkäisesti arvoista. Hallituksen jäsenet kiemurtelivat, kun puheenjohtaja aloitti historianluvun. Yläkerran sohvakalustolle - jonka mainitseminen on jostain syystä aiheuttanut närää ja ärräpäitä koko kuluneen puolen vuoden ajan - oli löydettävä uusi koti, mutta sijaisvanhempien valitseminen oli hankala dilemma. Linjanveto arvoasioissa näytti tuottavan paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Puheenvuoroissa miteltiin perinteiden ja nykyajan puolesta. Oliko arvokkaampaa kunnioittaa kulttuurihistoriallista perintöä vai panostaa osakunnan nykyisen jäsenistön viihtymiseen? Keskustelun viritessä moni nuoremman polven edustaja aprikoi kuumeisesti mielessään: Mitkä Sparren sohvat? (Kaupunkilegendan mukaan joku osakuntalainen jopa saa kiittää niitä olemassaolostaan.) keveämpää ajanvietejuttua, mielellään osakuntaan ja kanta-alueeseen ankkuroituna. Päätimme toimituskunnan kanssa kuunnella osakunnan syviä rivejä. Miten Ostrobotnia haluaa palvella tämän päivän pohjalaista opiskelijaa? Se tulee lähemmäksi; kirjoittaa sieltä, missä juuri nyt tapahtuu; sieltä, missä mekin olemme. Emme unohda mennyttä ja tuijota pelkkään tulevaisuuteen, mutta annamme ajan hengen näkyä. Löysennämme otetta, nauramme itsellemme; kotiseutu sydämessämme suollamme säkeitä. Nauttikaa lehdestä! Ostrobotnia on myös osa kolmen osakuntamme kulttuurihistoriallista perintöä. Tekijöiden ja aikojen vaihtuminen on muuttanut lehden tapaa representoida arvojaan. On vaikeaa tietää, mitä Ostrobotnian ensimmäisellä päätoimittajalla on kytenyt mielessään, mutta takuulla paatos lehdenteossa on ollut toista kuin nyt. Päätimme ottaa selvää, mitä kansa haluaa yhteiseltä lehdeltämme. Järjestimme pienen ovensuukyselyn, toimitimme lappusia hallituksen kokouksiin ja osakuntailmoitustaulun juurelle. Vastaajien toiveissa ja odotuksissa näkyi suhteellisen yhdenmukainen trendi. Osakuntalaiset halusivat Ostrobotnialta 04

5 H ELI H ALONEN Wanha joulu Minun piti kirjoittaa juttu jouluperinteistä, mutta toisin kävi. Jos haluatte tietää, mistä piparkakut ovat peräisin tai milloin joulukortteja alettiin suomessa lähettää, saatte lukea joulukuun kodin aikakauslehdet. Minä aion nimittäin kertoa teille jotain, mitä lehdistä ei voi lukea. Aion kertoa joulutarinan, jonka olen pienenä lapsena kuullut monia kertoja. Se on ollut kaikista kuulemistani joulusaduista kaikkein vaikuttavin. Ehkä siksi, koska se on totta. Elettiin jatkosodan aikaa. Vuosiluku saattoi olla tuhatyhdeksänsataaneljäkymmentäkaksi (1942) tai neljäkymmentäkolme (1943). Ruokoskylän Erkkilässä vietettiin jouluaaton hiljaista iltapuhdetta ja odoteltiin joulusaunan riittymistä. Väkeä talossa oli äiti-iida, isä-antti, isoveli Viljo, eläkemummo Anna Leena, palvelija ja pikkuveli Martti, vuotias perheen nuorin. Joulukuusta ei ollut haettu eikä muutenkaan valmistauduttu kovin juhlalliseen joulunviettoon. Joululahjojakaan ei ollut tapana jaella. Siinä talonväki istuskeli pirtin penkeillä öljytuijun tai karpiitilampun himmeässä valossa. Puheenaiheena oli lähipäivien tapahtumat rintamalta. Ketä kotikylän nuoria miehiä oli kuultu nyt kaatuneeksi tai haavoittuneeksi. Olihan niitä järkyttäviä uutisia päivittäin. Kainuun Sanomat -lehti ilmestyi vain yhden kerran viikossa. Niinpä monet sotauutisetkin saatiin kuulla suusta suuhun kerrottuina. Niihin sankarikuolemiin tai haavoittumisiin liittyi kerronnoissa vielä yksityiskohtaista taustatietoa, millä rintamalohkolla oli ollut, mihin kohtaan oli haavoittunut, oliko joutunut vihollisen käsiin haavoittuneena tai kaatuneena ja niin edelleen. Samalla, kun tuli tietoja tuttujen poikien kohtaloista rintamalla, jouduttiin talossa huolehtimaan ja jännittämään isojen veljien selviämisestä. 05

6 Tällaisten, vähän apeitten ja huolekkaiden ajatusten ja keskustelujen vallitessa vietettiin iltahetkeä. Oli juotu iltakorvike, joka oli keitetty paahdetuista ja jauhetuista rukiinjyvistä. Oikeata kahviahan ei ollut moneen vuoteen saatukaan. Vaikka talossa ei ollut ruuan puutetta, koska leipää ja leivän särvintä kasvoi omassa maassa, oli melkein kaikista muista tarvikkeista pula. Kaikki kaupasta ostettava oli sitä paitsi kortilla. Ostokortilla niukan annoksen sai mm. sokeria, lamppuöljyä, pohjanahkaa, tupakkaa, vaatetta, rautanauloja ja sekin ns. kahvinkorvike oli korttitavaraa. Se ei juurikaan kahville maistunut, mutta kaupan korvikettakin joskus ostettiin. Yhtä paljon pidettiin kuitenkin kotitekoisesta. Sinä vuonna oli talvi ankarimmillaan jo joulun aikaan. Ulkona vallitsi narskuva pakkanen. Aattoillan istujien korviin kuului, kun se paukahteli ulkopuolella pirtin nurkissa. Yht äkkiä aattoillan viettäjät havahtuivat, kun ulkorappusilta ja sitten eteisestä alkoi kuulua kopinaa ja pian pirtin oveen koputettiin. Varmaan tulija on joku vieras, koska koko talonväen tiedettiin olevan koolla sisällä, kaikki siinä toistensa näkyvissä. Kukahan mahtaa kulkija olla, kun jouluaattona ja näinkin myöhään illalla on liikkeellä. Ei sitä kuitenkaan kauan tarvinnut arvailla, kun ovi avattiin ja pirttiin astui reppuselkäinen ja karvalakkipäinen mies tuoden utuisen pakkashuurupilven tullessaan. "Mikä suven suarreen suatti?", oli isän ensimmäinen kysymys vieraalle. Pyydettiin painamaan puuta. Mikkolan Hannes, naapurimme parin kilometrin takaa, istahti ovensuupenkin päähän laskien reppunsa lattialle jalkojensa viereen. "Haluatteko ostaa oikeata kahvia?", hän melkein ensi sanoikseen lausahti. Hölmistyneinä alkoi Erkkilän väki, että: "Mitä se Hannes nyt leikkiä laskee. Mistäpä sinä olisit oikeata kahvia löytänyt myytäväksi?" Kyllä se oikea kahvi mahtaa olla nykyisin melko syvällä kauppiaiden tiskin alla, jos paljon sielläkään. Hannes vain venkuili, että "on, on, oikeata kahvia repussani on, jos vain kiinnostaa ostaa kunnon joulukahvit. Nyt siihen olisi tilaisuus." Siinä oli talonväki ymmällä. Kannattaako tällaista keskustelua jatkaa? Aihe tuntui olevan niin yllättävä ja aivan käsittämätön. Lopulta Hannes heltisi ja sanoa pamautti, että "kun ette halua ostaa, niin minun pitää sitten antaa teille ilmaiseksi joulukahvit." Niin hän alkoi hamuta reppuaan lähemmäksi ja sormeilla sen suppunaruja auki. Sieltä, melko pullean näköisestä repusta ilmestyi näkyviin jokin mytykkä, vähän tyynyn mallinen. Mikä ihmeen tyyny lie ollut, mutta jotain valkoista kangasta sen ulkokuori näytti olevan. Sitten Hannes sanoi, että "kävin postissa Vihtamossa ja Huhtasen rouva pyysi tuomaan tämän. Rouva arveli, että kun on Amerikan paketti, niin siinä saattaa olla kahviakin. Näin jouluaattoiltana se voisi olla hyvin tervetullut yllätys. Oli vielä pyytänyt sanomaan puolestaan terveisiä ja hyvää joulua Erkkilän väelle." Siinähän se leikinlaskuna esitetty arvoitus ratkesi. Heti siinä hoksattiin, mikä se paketti oli ja mistä se oli tullut. Oskarin enohan sen oli Amerikasta lähettänyt. Sattui vain niin tosi kivasti, että juuri jouluaatoksi se ehti tulla perille. Aavisteltiin myös, että siinä saattoi olla jotain muutakin hyvää sisällä kuin ehkä kahvia. Risto 06

7 Siinä paikassa pakettia ruvettiin ratkomaan auki. Sen päällinen oli kangasta ja suljettu ompelusaumoin. Niin vain erillinen kankaaseen pakattu parin kilon painoinen kahvipussihan sieltä löytyi. Ne olivat paahtamattomia kahvinpöyniä. Hannekselle sanottiin, että "nyt et lähde minnekään ennen kuin keitetään kunnon joulukahvit. Pian sinä solautat suksillasi sitten tuon parin kilometrin matkan kotiisi. On siellä niin pakkanenkin, että kyllä se panee kiirettä kalossiin. Jaksatpahan paremmin loppumatkan hiihtääkin tuolla tähtikirkkaan taivaan alla, kun ensin ryyppäät kunnon kahvit. "Niin äiti sieppasi heti rännärin keittiön nurkasta hellalevyn päältä ja latasi siihen sopivan annoksen vihertävän valkoisia kahvinpapuja. Onneksi oli vielä iltapäivän lämmityksen jäljiltä pirtinuunin liedellä aika voimissaan oleva hiillos. Siinä pian pöönät paahtuivat. Samaan aikaan oli joku palvelusnainen sytyttänyt äidin kehotuksesta tulen keittiön hellaan ja pannut jo kahviveden kuumenemaan. Kahvinpöönät paahdettuaan äiti tempasi kahvimyllyn polviensa väliin ja pyöräytti ne heti jauhoiksi ja siitä pannuun. Kyllä täytyy sanoa, että siinä ei kauan nokka tohissut, kun ihanalle tuoksuva talon suurempi kahvipannu kiidätettiin keskelle pirtin pöytää. Tietenkin kaikki kokoonnuimme sen ympärille ja ihmettelemään kuinka hyvältä oikea kahvi voikaan maistua. Olipa tainnut kulua pian vuosikin siitä, kun puhtaasta kahvista keitettyä enkelivettä oli Erkkilän pirtissä juotu. Ah ah kahvikultaa, kuinka ihanaa juomaa se voikaan olla! vielä oikeat kahvit keittää. Niinpä hän astui pihamaalla pitkien suksiensa päälle ja solautti rinteen alas lammille kadoten jouluyöhön, että suhaus vain kävi. Vieraan lähdettyä talonväki totesi, että olihan siellä paketissa muutakin hyvää vähäsen. Oli riisiryyniä muutama kilo, väskynöitä pussillinen ja taisipa olla pieni pussi pompooliakin. Pikku Martin mielen täytti ilo, ihmetys ja kiitollisuus. Hän päätti iltarukouksessa oikein olan takaa kiittää Jeesus-lasta partasuisesta jouluenkelistä, joka toi Amerikan paketin rikastuttamaan syrjäisen Kainuun pirtin joulua. Martin aatokset katkaisi äiti, joka juoksutti sanan, että "kyllä sinne saunaan on nyt mentävä pian, muuten sieltä löylyt karkaa." Tällainen oli ukkini perheen joulu sodan aikaan. Hyvin erilainen kuin hänen perheellään on viime vuosikymmeninä ollut. Minun sukupolveni on saanut elää joulunsa ja muunkin ajan rauhassa ja yltäkylläisyydessä. Harvoin kuitenkaan muistan arvostaa osaani tai olla kiitollinen siitä paljosta mitä olen saanut - ihan hävettää. Tänä jouluna minulla on joulupukille vain kaksi toivetta: sykemittari ja kiitollinen joulumieli. Hyvää joulua itse kullekin osakunnalle: isännil' ja emännil', kaikille, jotka Ostrobotnial' käy. Kahvi kirvoitti kielenkantimet ja tovin siinä juteltiin maailman tapahtumista. Hannes toi myös oman lisänsä keskusteluun. Vihtamon rautatieasemahan oli siihen aikaan kylällämme paikka, jossa käydessään sai juuri tuoreimmat uutiset tietoonsa. Niinpä, kun Hannes tuli sieltä, hän juttusana miehenä voi antaa merkittävän panoksensa illan uutisantiin. "Toki vieraamme on kiirehdittävä kotiinsakin jouluaattoa viettämään", äiti sanoi ja laittoi hyvinkin muutaman pannullisen verran papuja Hanneksin reppuun, että saivat kotonaankin 07

8 Ikävä koti vai koti-ikävä? A NNE I JÄS Tekeekö joskus mieli heittää tenttikirja/kämppis/pomo seinään ja painua kahden viikon etelänmatkalle? Löydätkö itsesi usein haaveilemasta ja tuijottamasta seinää, kun pitäisi tehdä muita, paljon tärkeämpiä asioita? Onko kotijoukkojen puhelinsoitto viikon kohokohta? Ettet vain kärsisi koti-ikävästä. Sinäkö se oot? Koti-ikävä ja muut sopeutumisvaikeudet ovat monelle opiskelijalle arkipäivää. Uusi, oma elämä kaikkine hienouksineen tuo mukanaan myös paljon uusia opeteltavia asioita ja vastuuta. Vuokra pitää maksaa ajallaan joka kuukausi ja maksua varten on tilillä oltava rahaa. Pyykinpesua varten pitää varata vuoro, jos asuu kommuunissa tai ei omista konetta. Konkreettisten asioiden lisäksi myös pään sisällä pyörähtää; uusi kotikaupunki on kymmeniä kertoja suurempi kuin entinen, ihmiset ovat erilaisia, ajattelevat eri tavalla ja mikä hankalinta, suhtautuvat sinuun eri tavalla kuin vanhat tuttusi. Ennen niin sujuvasta sosiaalisesta verkosta on tullut lankakerä, joka pitää ensin selvitellä ja sitten koota uudelleen. Diagnoosi Tautiluokituksista koti-ikävää on turha hakea. Sitä on kuitenkin olemassa, vaikka se salakavalasti esiintyy muissa muodoissa, kuten ahdistuksena ja masennuksena. Sopeutumisongelmiin liittyvät myös yksinäisyys ja turhautuminen. Elämä voi tuntua tyhjältä, tyhmältä ja tarkoituksettomalta. Asiantuntijoiden mukaan koti-ikävä on luonnollinen surun tunne tilanteessa, kun on jostain poissa ja jotain on poissa. Tätä tapahtuu paljon 08

9 pienemmässäkin mittakaavassa kuin vain muutettaessa pois kotoa, mahdollisesti toiselle puolelle maata. Tilanne voi olla tilapäinen ja sama pätee yleensä myös ikävän tunteeseen. Opiskelija-avun ammattilaiset haluavatkin puhua sopeutumishäiriöistä vasta sitten, jos koti-ikävä alkaa painaa elämää häiritsevällä tavalla. Psykologia näkee itsenäistymisen siirtymäriittinä; nuorella on tehtävä, jonka hän pyrkii selvittämään. Ristiriidat vanhan totutun ja uuden, kiehtovan oman elämän välillä on ratkottava, jotta jälkimmäiseen voisi sopeutua. Koti-ikävä on ikään kuin kapinaa uutta ja outoa vastaan. Moni haluaisi säilyttää niin paljon vanhasta kuin mahdollista, mutta joutuu pian 09

10 huomaamaan, etteivät vanhat avaimet sovi uusiin lukkoihin. Sitkeän taistelijan vaarana on, ettei hän tunteidensa kanssa kamppaillessaan tule koskaan aloittaneeksi omaa elämäänsä oikeasti, vaan tarrautuu yhä uudelleen kiinni muihin ihmisiin. Ensiapu ja hoito Hoitamaton koti-ikävä saattaa ajan mittaan paisua hallitsemattomaksi vyyhdiksi tunnettuja ja nimeämättömiä ongelmia. Ikävään ikäväntunteeseen on siis tartuttava kiinni ja jollei sitä saa kammettua ikkunasta ulos niin pieni aresti pimeässä komerossa ei ole pahitteeksi. Ensiavuksi käy visiitti sinne, minne on ikävä. Tiukemmalla budjetilla puhelinsoitto on näppärä pelastus. Pidemmällä aikavälillä on tärkeää saada puhua jollekin tuntemuksistaan ja toisaalta kuunnella millä tuulella muut ovat. Samaa ikävää potevia saattaa löytyä yllättävistä paikoista ja tilanteista. Ikävän poistavaa rakentavaa tekemistä löytyy opiskelijajärjestöistä, joista on varaa valita. Ihmissuhdelankakerän selvittely sujuu sitten ihan itsekseen harrastusten ja muun mielekkään toiminnan ohessa. Miten sen kanssa eletään? Jos halutaan etsiä koti-ikävän hyviä puolia, yksi niistä on sen kesto. Kuten mikään muukaan, ikävä ei ole ikuista. Ennen kuin huomaatkaan, opiskelija-asunnostasi on tullut koti ja vanha kotisi on se kotikoti, jossa käydään tervehtimässä taustajoukkoja silloin tällöin. sisältämää sanomaa en tätä suunnitellessani tullut edes ajatelleeksi. Kiitos siis kanssakulkijoillemme uusista näkökulmista. Ikävä on oikeastaan hyvä merkki: kotiseudulla on jotakin tärkeää, mitä ajatella ja ikävöidä. Surullisempaa olisi, jos ei olisi mitään mitä ikävöidä. Tappolista (ikävälle) Kerro ihmisille ikävästäsi. Ystäväsi eivät ole selvännäkijöitä. Käytä puhelinta/junaa/autoa/lentokonetta. Raha ei voi aina olla tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Rahalla ei myöskään saa onnea mutta sillä saa matkalipun onnen etsintää varten. Eikö Stadilaiset ruukaa hiffata mitä sä niille selevität? Käy osakunnalla. Ei kieliongelmia. Jäikö vanha harrastus kun muutit? Kysy vaan mitä pk-seudulla ei voi tehdä. Realisoi tilanteesi. Oliko kotona sittenkään N-I-I-N mukavaa? Ota selvää, pidä pidempi loma ja käy täyttämässä kiintiö. Ihmiset, kuunnelkaa toisianne! Kyllä te kuuntelette mutta kuuletteko te? On lohdullista tietää, että ikävöijiä on paljon muitakin. Vaikka maailma näyttäisi omasta mielestä miten harmaalta tahansa ja muut iloisilta, kuori saattaa huijata. Miten olet kotiutunut? ei ole tavaton eikä ei-toivottu kysymys vielä vuosienkaan jälkeen. Se osoittaa, että ihmisen tilanteesta ollaan kiinnostuneita ja asiasta voidaan jutella jos jokin painaa. Lainaan erästä lähdettäni, jonka kommentin 10

11 E LINA H ARJUNPÄÄ Olutta ja opiskelua Terveisiä Belgiasta, EU:n, oluen, suklaan, Manneken Pissin, Van Dammen ja kummallisen kielen maasta! Terveisiä Gentistä, Belgian hollanninkielisen puoliskon sykkivästä opiskelijametropolista, keskiaikaisten rakennusten värittämästä rakastettavasta sokkelosta! Elinan suuri suomalainen löytöretki vieraaseen kulttuuriin Sokrates-opiskelijana on alkanut. Toistaiseksi olen liikuttunut joka kerta, kun olen kuullut suomiuutisia, nähnyt maripaidan tai nokian. Olen kuunnellut kahta suomirokkilevyäni sydän haikeudesta pullollaan ja silitellyt kavereiden valokuvia. Eiköhän tämä tästä, pian tutustun kuninkaallisiin ja kreiveihin, ja sitten alkaakin kilpavarustelu suosiostani. Belgia on hassu, kahtia jakautunut maa. Kukaan tähän mennessä tapaamani ihminen ei esimerkiksi osaa Belgian kansallishymniä (en toki ihan kaikilta ole rohjennut kysyä, mutta huonolta näyttää). Ihmiset ovat joko flaameja tai valloneja, riippuen mitä kieltä he puhuvat. Kukaan flaami ei sano puhuvansa hollantia, vaan flaamia, samoin kuin amerikkalaiset toisinaan sanovat puhuvansa amerikkaa. Vallonia ja Flanderi ovat kuin nahistelevia sisaruksia. Jos Vallonia saa valtiolta rahaa metsien suojeluun, Flanderinkin pitää saada sama summa, vaikka sillä ei ole alueellaan kuin neljä puuta. Kahden eri järjestelmän pyörittäminen yhden valtion sisällä tuntuu kalliilta ja turhalta, mutta se näyttää toimivan. Jostain syystä olin kuvitellut, ettei Suomen ja Belgian välillä ole juurikaan kulttuurieroja. Skandinavia tuntuu kumminkin olevan aivan oma kansankotisaarekkeensa. Belgialaiset tuntevat esimerkiksi pyhäksi velvollisuudekseen kiertää veroja ja huijata valtiota niin paljon kuin ikinä mahdollista. Hienoinen korruptio on myös kaikkien mielestä täysin hyväksyttävää. Esimerkki: Belgia haluaa armeijalle lentokoneita. Yhtiö A valmistaa hyviä lentokoneita halvalla. Yhtiö B valmistaa huonoja lentokoneita kalliilla. Koska virkamies, joka tekee valinnan, tuntee ihmisiä yhtiöstä B, ja hänelle maksetaan kottikärryllinen kahisevaa, Belgia ostaa lentokoneensa yhtiöltä B. Belgialaisten yhteinen omatunto sanoo, että asia on aivan ok, koska kukaan ei kärsi. Kenenkään mieleen ei tule, että kaikki kärsivät, koska verorahat menevät huonoon tarkoitukseen. Koska kahden tyystin erilaisen alueen yhteistoiminta vaatii pitkää pinnaa, belgialaiset ovat mestareita tekemään kompromisseja kompromissien jälkeen ja joustamaan halutessaan lähes mihin suuntaan tahansa. Belgiassa äänestettiin muutama vuosi sitten aborttilaista. Kuninkaan pitää hyväksyä jokainen laki. Kuningas on katolinen, joten hänen omatuntonsa ei sallinut lain allekirjoittamista. Se piti kumminkin saada hyväksyttyä, koska valtaosa belgialaisista kannatti aborttia. Belgialaiset keksivät mainion kiertotien. Laissa on kohta, että jos kuningas on kyvytön tekemään päätöksiä, joku muu valtiomies voi hyväksyä sen. Joten kuninkaan lääkäri kirjoitti todistuksen, että ensi tiistaina kuningas on mieleltään sairas ja kyvytön suorittamaan tehtäviään. Laki hyväksyttiin ja kaikki olivat tyytyväisiä. Hyvä niin, mutta haluaisinpa nähdä samaa yritettävän Suomessa. Voi voi kun Tarja on juuri nyt mielisairas Gent on häkellyttävän kaunis kaupunki suomalaisiin betonitaajamiin tottuneelle taapertajalle. Vanhoja keskiaikaisia rakennuksia, hiljaisia siltoja, mukulakivikatuja, linnoja. Gent on myös vetovoimainen opiskelijakaupunki, torstai- 11

12 Suomalaiseen holhoamiseen tottuneena häkellyn vieläkin sitä, että alkoholinmyynti ei katso aikaa eikä paikkaa. Olinpa sitten opiskelijaruokalassa, kirjastossa, paikallisella Jaskan grillillä tai rautatieasemalla, aina saan tuopposen olutta tai viinilasillisen halutessani. Eikä väliä, vaikka olisin vähän alaikäinenkin, aina on joustonvaraa. Humalassa ei kuitenkaan ole kukaan, paitsi tietenkin opiskelijat hetkittäin. Useammin kuin toisinaan jokin mitäänsanomaton pikkuasia ärsyttää, vaikkapa makeat popcornit elokuvissa. Niinä hetkinä vain täytyy asettua itsensä yläpuolelle ja todeta, ettei erilaisuus ole aina pahasta. Ei tarvitse kuin ostaa tuoppi belgialaista olutta tai syödä kilo suklaata, niin johan alkaa erilaisuuskin tuntua hyväksyttävältä asialta. Eipä silti, kyllä on Lindin Arvin uutisia ikävä, kun kuuntelee tätä mongerrusta. Sateisin terveisin Belgiasta Elina iltaisin koko kaupunki kuhisee ja porisee, kun opiskelijat kiertävät kaupungin 276:ssa pubissa. Perjantaista sunnuntaihin kaupunki onkin sitten puolikuollut. Opiskelijat pakkaavat pyykkinsä reppuun ja matkaavat äidin notkuvan herkkupöydän ääreen. Sunnuntai-iltana junaasemalta valuu katkeamaton virta tyytyväisiä opiskelijoita puhtaan pyykkipussin ja ruokakassin kera. Opiskelijat valitsevat yleensä kotoaan lähinnä olevan yliopiston, ja asuvat, jos mahdollista, kotonaan opiskeluajan. Joskus joku opiskelijaparka joutuu muuttamaan peräti eri kaupunkiin. Opiskelujen jälkeen mallijälkeläinen rakentaa kohtuuttoman kalliin talon vanhempien talon viereen ja hankkii työpaikan syntymäkaupungista. Harmi vain, että belgialaisten mielenkiinto kauniisiin rakennuksiin loppuu oman puutarhan raja-aitaan. Julkisten rakennusten tila ei tunnu kiinnostavan ketään, saati teiden korjaus ja siivous. 12

13 I MPI E LLEN A NNA K-100 klubi Kapitalistisen yhteiskuntamme keskellä elää vielä toivo siitä, että tuottava liiketoiminta voi toteuttaa myös korkeimpia arvoja. Älä jää iltaisin provosoitumaan television mainostulvan keskelle, vaan lähde yökerhoon. Tämän illan Dj on jälleen tullut taiteellisesti toteuttamaan itseään ja suostuu ehkä puolen yön jälkeen soittamaan massoille suunnattua musiikkia, että edes joku tulisi tanssilattialle. Samaan aikaan baaritiskillä on tungosta, sillä eihän kukaan kestä tällaista menoa selvin päin, kun ei pysty edes juttelemaan kellekään saatika kuulemaan omia ajatuksiaan. Samaan aikaan kansa saa sivistystä ja ravintolan omistaja voi tyytyväisenä hieroa käsiään. Jos jätetään kaikki ironia pois, kyllä baarissa voi joskus olla hauskaa ilman kahta puolen litran oluttuoppia kädessä. Jos päivällä ei ole saanut tarpeeksi kierrellä tavarataloissa ja putiikeissa niin voi sukeltaa yöelämään samalla periaatteella: vaelletaan päämäärättömästi tuntemattomien ihmisten joukossa, mahdollisesti juoruillaan ystävättären kanssa ja katsellaan hiukan vaihtoehtoja: 1. Italialainen puku, värjätyt hiukset ja VIP-kortti: aivan liian kallis, mutta ehkä jonain päivänä sitten kun olen rikas diplomiinsinööri/liikemies/lääkäri/opettaja, joka on naimisissa ihmisen kanssa, joka kuuluu edellämainittuihin ryhmiin, ja minulla on varaa mennä plastiikkakirurgille. 2. Mukavanoloinen ja -näköinen miehenalku, joka pyörittelee suklaapatukoita Fazerilla: Ehkä tänä yönä, ellei löydy parempaa vaihtoehtoa. Pitää vielä käydä alakerran baaritiskillä. 3. Keski-ikäinen uutta nuoruuttaan etsivä ja päälaeltaan kaljuutunut mies, joka on kulkenut perseessä kiinni koko helvetin illan: tasossa toivomisen varaa, mutta kai tuo pitää sänkyynsä raahata kun kerran saa niin halvalla. Laadukkaassa tavarassa on sitä paitsi se riski, että se jää muodin vaihduttua pölyttymään komeroon. 90 % naisista vannoo, että he menevät baariin pitämään hauskaa ja tapaamaan ystäviään, eivätkä missään nimessä näyttäytymään. Tässä vaiheessa minulla herää kysymys, että mikä siinä on hauskaa, että istutaan rivissä seinäruusuina ja välillä hiukan siirretään painoa jalalta toiselle biisin tahtiin, jonka on kuullut jo 10 kertaa radiosta samana päivänä? On kuulkaa laitettava minihame, verkkosukkahousut, PVCnahkasaappaat ja puoliksi läpinäkyvä paita, jossa on syvään uurrettu kaula-aukko. Miten ihminen muuten kuvittelisi tapaavansa uusia ihmisiä? On kieltämättä hyvin pinnallista iloita rajattomasta vastakkaisen sukupuolen ihailusta, mutta miksi sitä baariin alunperin piti lähteä jos haluaa nauttia jostain syvällisemmästä? Ja näyttäytymisbaarit, joissa käy malleja, kannattaa suosiolla jättää väliin ja mennä lähiönsä kantapubiin, joissa käyvät nämä "aidot" ihmiset, jotta erottuu edukseen joukosta. Myönnetään, että joskus kuitenkin tulee eteen se päivä, että haluaisi esimerkiksi mennä sunnuntaina lähikauppaan ilman, että perään huudetaan "Sulla on ihanat reidet, vilauta myös vähän sitä peppua!" Silloin keskustan yökerhojen portsarit pitävät kyllä puolestasi huolen siitä, että heidän lihatiskinsä tuotteet ovat tuoreita. On maanantai-ilta ja mennään AlePubiin kun mikään muu paikka ei ole auki, mutta ovella selviää, että sisälle ei ole tulemista verkkahousut jalassa, vaikka ravintolassa on 10 asi- 13

14 akasta ja seurue on juuri päässyt nousuhumalaan. "Meidän ravintolallamme on tietty tyyli ja te ette sovi siihen." Onhan totta, että vain 14-vuotiaita kiinnostaa toisten ihmisten pukeutuminen ja jos ne lähtevät pois, ravintolalla ei ole asiakkaita. Olen joskus miettinyt, tulevatko ravintoloiden ikärajat kasvamaan vanhetessani. Koska nykyään viisikymppiset kuuntelevat rockia, on mahdollista että muutaman kymmenen vuoden päästä kaikki ikäluokat haluavat käydä samanlaisissa paikoissa ja syttyy sota siitä, kuka saa käydä missäkin jos ei pistetä tiukkoja ikärajoja: K-18, K-24, K-30, K-50 sekä K-70, jossa on harvojen ja valittujen VIP-tila, K-100. Tämän hetkisten ikärajojen toimivuudesta voidaan ennustaa, että sinä päivänä lapsenlapset alkavat lainata isovanhemmiltaan papereita ja päivitellä ovella, mihinkä lääketiede nykyään pystyy. Tänään kannattaa jonossa kilistellä auton avaimia, mutta tulevaisuudessa on parasta pitää vähintäänkin rollaattori matkassa ja ravistella nitropurkkia. Jos paperit unohtuivat kotiin, sitä parempi. Asia on kuule niin, että minua pidettäisiin huonona pääministerinä, jos sallin 60 % kermajuuston myynnin kaupoissa ja juopporetkujen vapaasti kaupungilla laahustaa. Naapurimaat alkaisivat keskustella selän takana ja varottaisivat kansalaisiaan vierailemasta pahamaineisessa Suomessa, ettei sieltä tulisi huonoja vaikutteita, kuten vaatimuksia kannabiksen laillistamisesta." Ihminen tuntee itsensä sitä elävämmäksi, mitä myöhemmin hän herää ja menee nukkumaan. Baariin kannattaa lähteä vasta kahdelta, jotta jaksaisi olla valomerkkiin asti ja tuntisi saavuttavansa jotain. Onko tämä kaikki lievempi muoto kuolemanpelosta? Kotiin voisi lähteä silloin kun tunnelma on katossa, mutta ei. On pakko taas päästä kokemaan aamun harmaus sen kaikessa karmeudessaan, jottei vain jäisi mistään paitsi. Ehkä me todella olemme Vanhasen eutanasian tarpeessa. Ikärajauudistus olisi viisas toimenpide myös sen kannalta, että saisimme jonkun pisteen tähän ylenpalttiseen nuoruuden ihannointiin. Pitää kuusikymppisillä olla muutakin tavoiteltavaa kuin ne viimeiset bileet, joista ei edes itse pääse iloitsemaan (luonteva jatko pöytäjuhlille, joissa tuli maattua sammuneena pöydän alla). Aikuiseksihan ei joka tapauksessa kasva nykyään kukaan. En puhu nyt sinkkubuumista, enkä viidenkympin villityksestä, vaan eräästä poliittisemmasta asiasta. Lapsena odotin sitä aikaa, että saisin vihdoinkin mennä nukkumaan silloin kun itse haluan, mutta tuoreen pääministerin puheet ravintoloiden aukioloaikojen aikaistamisesta panevat epäilemään, saanko tehdä sitä vieläkään: "Niin kauan, kun asut tässä yhteiskunnassa, teet kuten minä sanon! Tulet kahdelta kotiin ja menet kolmelta nukkumaan! Voit toki muuttaa meren taakse, mutta turha sitten tulla tänne kinuamaan rahaa, kun tarvitset maksansiirtoa. 14

15

16 Livet är en fest på femman M ARINA W IIK Korridorsbåån sedan hösten 2002 Höghuset var byggt i smutsvitt tegel med trädetaljer i flagande blå målfärg. Med skräckblandad förtjusning steg jag in i hissen, en träfärgad, gnisslande låda där mina företrädare ristat in mångahanda hälsningar. Ett, två... fem. Sådär ja. Jag lät blicken svepa över korridoren där jag skulle bo under studietiden i Helsingfors. Inte dåligt! Faktiskt helt mysigt, med röda dörrar och planscher som någon bemödat sig att hänga upp. Och en anslagstavla med vykort; "Till korridorsbåånen", stämplat i Ecuador och undertecknat "JR". Utan att ha en klar bild av vilket ställe jag egentligen hamnat på, kände jag genast att jag trivdes. Så känns det fortfarande, nästan två år senare: korridoren är mitt hem och de övriga invånarna min andra familj. - Visst är det speciellt att bo i korridoren, säger Anna Forsman, den av invånarna i nationskorridoren på Rautalampivägen som flyttat in senast. - Jag hade redan hängt en del på VN och tänkte att det skulle vara roligt att flytta in någonstans där det bor folk med samma bakgrund som jag själv. Helsingfors verkar stort för en lantlolla som jag, så det känns bra att bo i ett slags "Mini-Österbotten" där man får vara sig själv och tala dialekt utan att riskera att bli utskrattad. Olle Englund, som ursprungligen kom till korridoren som inneboende och senare fick en egen lägenhet, håller med. - Det råder en avslappnad stämning här. Alla slags typer passar hit, men om man inte vill vara social så är det svårare att smälta in. - Då bor man bara som i ett vanligt höghus, 16

17 möjligen med lite mer ljud i korridoren, tillägger Lisa Back. Lisa har bott i korridoren... länge, som hon själv uttrycker det. Så pass länge att hon kommer i håg hur korridoren såg ut före grundrenoveringen som blev klar När jag flyttade hit var huset 30 år gammalt. Rummen var ganska sjabbiga - golven täcktes av grå plastmatta och i köket hade ett av träskåpen fallit av gångjärnen. Det fanns endast en kokplatta och varken ugn eller diskho. Men det var mitt första egna hem och jag älskade det! Trots att jag var tvungen att diska i två plastbaljor på golvet i ett och ett halvt år... Begränsat privatliv I dag är lägenheterna på femman fräscha och trivsamma med laminatgolv, blått kakel och vita väggar. Varje lägenhet har eget WC med dusch och ett kök med diskbänk, ugn och kokplattor. Trots att lägenheterna är välplanerade, känns 17,5 kvadratmeter väl smått ibland. - Men det går bra om man utgår från att ha så lite saker som möjligt. Det kan förstås också vara en fördel att inte samla på sig så mycket grejer, säger Sofia Helsing, "korridorsbåån" sedan två år tillbaka. Lisas lösning mot akut cellskräck är enkel - hon brukar helt enkelt låta rumsdörren stå på vid gavel, något som tillämpas flitigt också av de övriga som bor i korridoren. - Jag skulle aldrig ge bort min lägenhet om jag inte blev tvungen, inte ens för en större, säger hon. Hon erkänner att det förstås också finns nackdelar med korridorslivet, liksom med allt annat. Det faktum att man ibland yrar omkring i korridoren och umgås med sina grannar då man borde plugga, till exempel... - Men det är ju också det som skiljer korridoren från andra boendeformer - att man verkligen känner sina grannar och hälsar och pratar alltid då man stöter ihop med varandra, inflikar Anna. 17

18 Sofia påpekar att det är trevligt för det mesta, men att det finns stunder då man helt enkelt inte känner för att vara social. - Fast folk brukar vara förståelsefulla då man säger ifrån och smäller fast dörren. Olle sammanfattar det hela som att man får vara den man är; strosa omkring i trasiga pyjamasbyxor om man känner för det och härja och bråka med varann utan att folk tar särskilt illa vid sig. Ungefär som i vanliga familjer, med andra ord. Och liksom där är priset man betalar att ha ett mycket begränsat privatliv. - Alla vet allt om alla, det är svårt att ha hemligheter, säger Olle och får medhåll av de övriga. Lisa påpekar att nyfikenheten ändå oftast är välment. - Vi bryr oss om varann, och umgås mycket också på fritiden. Det är praktiskt att inte behöva åka till andra sidan stan för att ha sällskap utan i stället knacka på hos den som bor i rummet intill. Korridoren borde förbli finlandssvensk Då det finns tid och lust, samlas "korridorsbåånen" i någons lägenhet för att till exempel spela sällskapsspel, företrädesvis Pidro eller Risk, eller se på TV. Ibland släpas borden ut i korridoren och då har man knytkalas eller, för att använda ett finare namn, korridorsmiddag. På söndagarna samlas man för det mesta hemma hos någon för söndagskaffe. stället för att ordna flera enskilda partyn, tillägger Lisa. De tror att missnöjet främst beror på att de övriga är avundsjuka på sammanhållningen i VN-korridoren. - Vi kan ju inte rå för att vi har så roligt tillsammans! Inget säger ju att man inte kan ha samma gemenskap på andra våningar. De delar ju också språk och bakgrund med varandra. Vi borde inte straffas för att vi har en stark sammanhållning, säger Lisa. - Jag blir så förbannad på integreringsförsöken ibland. De medlemmar från de finska nationerna som bor här är jättetrevliga, men det blir inte riktigt samma sak som om alla var finlandssvenskar. Se bara på de andra korridorerna, tyst och tillbommat överallt, säger Olle. Hans uttalande får mej att le. Jag håller helt med om det han säger, men det är bara så likt Olle att uttrycka sig så där; rakt på sak utan krusiduller. Liksom det är likt Lisa att bjuda på muffins då hon fått bakmani och det förefaller naturligt att man frågar Filip om råd då man har bekymmer med sina krukväxter. Eller att man lånar Millis dammsugare... jag kunde fortsätta en god stund. Jag känner min familj. Och jag skulle inte byta bort en enda av medlemmarna i den. Femman är också legendarisk på grund av (eller tack vare?) sina korridorsfester, kända för buller och bång som ibland leder till ofrivilliga brandövningar. - De övriga invånarna i huset brukar inte alltid vara så positivt inställda till våra fester. Men sådant måste man ju tåla om man bor i studentbostäder, säger Olle. - Dessutom har vi ju alla fest på samma gång i 18

19 Osakunta outsiders LOTTA P ELTOLA Onpas Pohjanmaa laajentunut! Tällaista kommenttia kuuli salolainen Jenni Kavén Pohjois-Pohjalaisessa osakunnassa, kun kertoi mistä on kotoisin. Enää osakuntia ei valita niin suorasti karttaa katsellen ja oman kotikaupungin perusteella, vaan tärkeämpää on liittyä osakuntaan, jossa tuntee olonsa kotoisaksi. Jos tulee vain hyödyn tai velvollisuu den takia, niin osakuntaelämästä ei voi saada kaikkea irti. Enemmän vaa'assa painaakin nykyään osakuntaidentiteetti, ei niinkään maakuntaidentiteetti. Jenni ei suinkaan ole ainut laatuaan osakuntiimme kuuluvista henkilöistä, jotka eivät ole elämässään asuneet päiväkään Pohjanmaalla. Keitä he oikein ovat? Mutta ennen kaikkea, mikä heidät on ajanut osakuntaamme? Nyt muutamat heistä kertovat meille tarinansa. Jenni Kavén, PPO Ylivieskalaisen kaverin houkuttelemana Jenni tuli PPO:n fuksiaisiin vuosi sitten ja sille tielle jäi. "Minusta tuntui, ettei välttämättä ole niin oleellista pitää yhtä lähellä asuvien kanssa, tunnenhan heistä jo osan. Sitäpaitsi on kiva oppia uutta asioista ja ihmisistä, tietää poroista ja lehmistä yms. Ei ole vielä epolainenkaan tullut puukon kanssa vastaan", Jenni kertoo virnuillen. Pohjalaisuus kiinnostaa enemmän nyt. Murrekin tuntuu hauskalta, ja sitä oppii vähitellen jäljittelemään. "Oikeasta" osakunnasta, Varsinaissuomalaisesta osakunnasta ei ole kuulunut kitkerää kommenttia, vaikka hän ei siellä olekaan. "No, on joku nimittänyt takinkääntäjäksi, mutta ihan huumorimielellä." Paula Kallio, EPO Paula on asunut koko elämänsä Hyvinkäällä, mutta hänen äitinsä on kotoisin Kokkolasta. Siksi EPO tuntui mielenkiintoiselta ja oli luonnollinen valinta. "En kadu päätöstä. Muutenkin on parasta valita osakunta, johon tuntee kuuluvansa", kertoo Paula. "Äidinkin käytös on jollain lailla avautunut nyt enemmän, tunnen itseni pohjalaiseksi." Eniten pohjalaisuuden huomaa hänen mukaansa elämänasenteessa, joukkoon joko sopii tai ei. Murrekin tarttuu, kun viettää paljon aikaa osakunnalla. Kaikki on otettu lämmöllä vastaan, kukaan ei ole katsonut kieroon vaikka ei kanta-alueelta olekaan kotoisin. "Ainut ongelma oli vain omassa päässä, itse saattoi kokea itsensä aluksi ulkopuoliseksi", Kaisu selittää. Syyllä voimme olla ylpeitä ja iloisia siitä, että osakunnissamme on jotain sellaista, joka houkuttelee mukaan. Olemme avarakatseisia ja rehtejä emmekä 19

20 muutenkaan rajaa aluettamme niin tarkasti millään kehäkolmosilla. Kaisu Luoma, EPO Alunperin Kankaanpäästä kotoisin oleva Kaisu kirjautui yliopiston alkaessa Satakuntalaiseen osakuntaan. Fuksijutut eivät siellä oikein tuntuneet omilta eikä mennyt kauakaan kun Kaisu oli jo liittynyt aktiivisesti mukaan EPO:n toimintaan, vaikka satakuntalaisista virallisesti eroaminen kestikin jonkin aikaa. EPO:n valintaa pönkittivät pohjalaiset tuttavat, lisäksi Kaisu oli tutustunut Savolaisen Hannuun edeltävänä keväänä kaverin kaverin tupareissa. "Ehdottoman oikea päätös. Kun tunsin pohjalaisia ennestään, sain käsityksen siitä, millaista porukka on. Sitäpaitsi minut on pantu alulle Seinäjoella", sanoo Kaisu pilke silmäkulmassaan. "Toisaalta toivoisin itsekin olevani pohjalainen, tunnen vetoa sinnepäin. Muutenkin Kankaanpäästä on paljon suuntausta Pohjanmaalle ja Tampereelle päin, en koe mitään yhteistä porilaisten kanssa. Olen ylpeä siitä että olen täällä." Kovasti yritin vielä udella, mikäli osakunnissamme on mitään tapaa, joka olisi shokeerannut jollain lailla, synnyttänyt "Eihän näin voi tehdä!" -tyylisiä ajatuksia. Mutta ei. Pettymys. Ehkä me emme sitten olekaan niin kummallisia. Mutta ei outouden tarvitse olla kriteeri siihen, että erottuisi muista. Pohjalaisuus elää vahvasti perinteiden ja tapojen muodossa - mutta ennen kaikkea, meissä osakuntalaisissa. 20