SUOMENKIELINEN VANHUSTYÖ MAAILMALLA

Transkriptio

1 SUOMENKIELINEN VANHUSTYÖ MAAILMALLA Yhteisökartoitus kolmannen sektorin tukihankkeiden käynnistämiseksi Juhana Malme Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Helsingin Kirstinkadun yksikkö

2 Sitä nuorena luulee maailman löytyvän jostain kaukaa. Myöhemmin kokee kaiken muuttuneen. Vanhana ymmärtää maailman pyöreäksi: mitä kauemmaksi menee, sen lähemmäksi tulee omia juuriaan. (Elina Badur, Sitä nuorena luulee)

3 OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ (ABSTRACT) DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU / HELSINGIN KIRSTINKADUN YKSIKKÖ Malme, Juhana Heikinpoika Suomenkielinen vanhustyö maailmalla yhteisökartoitus kolmannen sektorin tukihankkeiden käynnistämiseksi Helsinki s. 4 liitettä Tämän opinnäytetyön tarkoitus on kartoittaa ulkosuomalaisvanhusyhteisöjä ja niiden tarjoamia palveluita, sekä tarvetta ja mahdollisuuksia tukea palveluita. Ajatuksena on helpottaa oppilaitoksia ja järjestöjä luomaan kestäviä yhteistyöohjelmia vanhustyön tukemiseksi. Tutkimustyötä on tukenut Suomi-seura ja Ulkosuomalaisparlamentti. Aineisto kerättiin yhteisökartoituksella, jota lähetettiin sähköpostin välityksellä ympäri maailmaa yli 400 kappaletta. Tarkoituksena oli että kartoitus tavoittaisi kaikki toiminnalliset ulkosuomalaisvanhustyöyksiköt. Käyttökelpoisia vastauksia tuli 10 kohteesta. Aineisto osoitti eroavaisuuksia eri maiden yksiköiden rakenteissa ja palveluissa. Teoria osuuden perusteella merkitsevät muuttajat ovat siirtolaisuuden historiallinen kesto, sekä yksittäisten henkilöiden oleskeluaika maassa. Euroopan maissa oleskelun kesto on usein vain osan elinajasta kun taas sen ulkopuolella usein jo koko elämän mittaista. Tämä asettaa aivan erilaisia vaatimuksia työn suhteen. Kaikissa vastauksissa kävi selvästi ilmi tarve saada tukea, mutta toisaalta rakenteet ohjelmien aloittamiseksi olivat vielä useissa kohteissa varsin heikkoja. Mahdollisuuksia kuitenkin on ja kasvava vanhusten määrä sekä kansainvälistyminen kannustaa oppilaitoksia luomaan yhteyksiä näihin yhteisöihin.

4 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC KIRSTIKATU TRAINING UNIT Author: Malme, Juhana Title: Suomenkielinen vanhustyö maailmalla yhteisökartoitus kolmannen sektorin tukihankkeiden käynnistämiseksi Finnish Social Work among the Elderly A study of the expatriate communities Date: Autumn 2001 Pages: 51 Appendices:4 The purpose of this study was to find out what the elderly expatriate communities offer in general and how would it be possible to support their work with Finnish speaking volunteers. The study was made in co-operation with Suomi-seura and the Finnish expatriate parliament. The data was gathered from all over the world where there are Finnish related communities. More than 400 inquiries were sent out via in order to locate all the communities in this field. In total 10 responses were considered important for the study. However these responses gave enough data to classify the communities and to show patterns of different traditions of being Finnish minded. In conclusion the only way to support from Finland the expatriate communities is to create student and volunteer exchange programs. The responses from the communities stated an undeniable need for such programs but also pointed that the structures aren t yet ready in all the locations. Keywords: elderly, expatriate, migration, emigration, exchange program. Deposited: The library of Helsinki, Alppikatu training unit.

5 1 JOHDANTO ULKOSUOMALAINEN VANHUUS VANHUSTYÖN TAUSTOJA Vanhus, ikäihminen ja seniorikansalainen Suomalaisen vanhustenhoidon kehitys JÄLKITEOLLISEN YHTEISKUNNAN VANHUSKÄSITYS VANHUUDEN TUOMAT MUUTOKSET JA IKÄ ULKOSUOMALAISVANHUUS KEHITYSVAIHEENA ULKOSUOMALAISVANHUKSET JA PERHE DEMENTOITUMINEN JA ULKOSUOMALAISUUS ULKOSUOMALAISEN VANHUUDEN ERILAISIA MALLEJA SIIRTOLAISUUS JA ULKOSUOMALAISUUS SIIRTOLAISUUDEN MÄÄRITTELY ULKOSUOMALAISUUDEN MÄÄRITTELY SUOMALAINEN SIIRTOLAISUUS SIIRTOLAISUUDEN JA ULKOSUOMALAISUUDEN JAOTTELUTAPOJA Vanhat siirtolaisuusmaat Uudet siirtolaisuusmaat ETÄ- JA LÄHISUOMALAISET ERILAISIA PALVELUITA LAITOKSET YHTEISÖT SUOMENKIELINEN KIRKOLLINEN TYÖ KESKEISET PYHÄT TOIMITUKSET ULKOSUOMALAISVANHUKSILLE Rippi Hautaan siunaaminen TOIMENPIDEMALLIT PALVELURAKENTEIDEN TUKEMISEKSI YHTEISÖKARTOITUKSEN SUORITTAMINEN YHTEISÖKARTOITUS YHTEISÖKARTOITUKSEN JA KYSYMYSTEN ONGELMIEN ANALYSOINTI KYSELYYN VASTANNEET TAHOT KARTOITUKSEN TULOKSET TOIMITILAT JA ORGANISAATIOT SUOMENKIELISEN AVUN TARVE JA AIEMMAT KOKEMUKSET TYÖT JA NIIDEN OHJAUS MAHDOLLISUUS OPISKELUUN JA OPISKELUPAIKAT ASUMINEN JA KULUT KOLMANNEN SEKTORIN TUKIVERKOSTO POHDINTA...42 LÄHTEET...46

6 1 1 JOHDANTO Suomalaisia on aina muuttanut ulkomaille leivän tai jonkun muun syyn perässä. Ennen toista maailmansotaa muuttaneista suomalaisista on jo kasvanut toinen sukupolvi, joka vuosisadan puolivälin jälkeen ulkomaille muuttaneiden suomalaisten kanssa on saavuttamassa eläkeiän. Heidän palveluitaan on kartoitettu toistaiseksi eri maissa varsin vähän. Ulkosuomalaisten palveluita ei myöskään ole käsitelty vanhustyön ammattikirjallisuudessa, eikä vanhuksia erityisryhmänä siirtolaisuus- tai ulkosuomalaisuustutkimuksissa. Ulkosuomalaisparlamentti (USP), joka on maailmalla asuvien suomalaisten edunvalvontaelin, käsitteli marraskuussa 2000 vanhusten tilanteen selvittämiseksi tarvittavia toimenpiteitä. Päätöslauselmassa USP kehotti ulkosuomalaisyhteisöjä oma-aloitteiseen vanhustenhoidon kartoitustyöhön ja sihteeristöään jatkamaan edunvalvontatyötä ulkosuomalaisseniorien vanhustenhuollon turvaamiseksi viipymättä (USP päätöslauselmat I.3/2000). Tämän lisäksi USP lähetti maaliskuussa 2001 usealle eri taholle kyselyn näiden yhteisöjen nykytilanteesta, toimintatavoista, henkilökunnasta sekä palveluista. Tämä yhteisökartoitus sekä kirjallisuus ovat tämän opinnäytetyön perusta. Opinnäytetyö esittelee erilaisten ulkosuomalaisvanhusyhteisöjen erityispiirteitä ja tarkasteli syitä, jotka ovat johtaneet erilaisiin kehitysmalleihin. Se myös pohtii vaihtoehtoja kuinka tarjota suomenkielistä ja kulttuurista apua kolmannen sektorin tukitoimin. Opinnäytetyön päämääränä on helpottaa saattamaan alulle tukiverkostoja oppilaitosten ja järjestöjen kautta ulkosuomalaisvanhusyhteisöihin. Huoli suomenkielisten vanhusten asemasta maailmalla nousi ensin dementoituneiden vanhusten ongelmista, mutta on laajentunut käsittämään koko vanhustyön kenttää. Kysymys on ajankohtainen, sillä useiden arvioiden mukaan ongelmat tulevat kasvamaan lähivuosina nopeasti. Tällöin on oltava valmistautuneita vastaamaan siihen tarpeeseen, joka syntyy.

7 2 2 ULKOSUOMALAINEN VANHUUS 2.1 Vanhustyön taustoja Vanhus, ikäihminen ja seniorikansalainen Vanhuus on yleisilmaisu ihmiselämän viimeisestä kehityskaudesta. Se ei ole suoranaisesti ikärelativistinen, vaan enemmänkin psykososiaalinen kehityskausi. Vanhuus ei myöskään ala välttämättä eläkkeelle pääsystä. Eläkkeelle jäävä ihminen ei ole työelämän päättymisen vuoksi vanhus, vaikka usein vanhuuden alku sijoitetaan tähän vaiheeseen jolloin työssä ja perheessä tapahtuu paljon muutoksia (Uutela, Palosuo, Haukkala 1994,18). Eläkeläinen ja vanhus ovat silti eri ryhmien käsitteistä, joista ensimmäinen on sosiaalipoliittinen ja toinen kehityspsykologinen. Tässä tutkimuksessa käytetään ilmaisua vanhus tai vanha ihminen kuvamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka tuntevat ylittäneensä keski-iän, selvyyden vuoksi. Seniorikansalainen ei ole Suomessa saanut sanana kovin korkeaa kannatusta, toisaalta suomalaisten mielestä myöskään vanhus ei sovi sanana yli 60- vuotiaisiin, sen sijaan yli 80-vuotiaille se on suomalaisten mielestä paras termi. Ikäihminen tai ikääntynyt ihminen on suomalaisille sopiva termi yli 60-vuotiasta. (Vanhuusbarometri 1994.) En ole halunnut verhoilla vanhuutta antiageistisista, ts. ikärasistisista, syistä, vaan käyttää todenmukaista sanaa oikeasta elämänvaiheesta, jota ei ole syytä hävetä (Karisto 1997, 15). Vanhuus voi olla vireää tai passiivista, eikä sitä voida määritellä vain yhdellä tavalla. Erilaiset ihmiset kokevat kehitysvaiheet eri tavoin, eikä vanhuus tee poikkeusta. Psyykkinen = ihmisen havainnot, muisti, ajattelu, tunteet, motiivit Sosiaalinen = ihminen osana ympäristöä, normit, arvot, asenteet, yhteiskunta, kulttuuri Psykososiaalinen = ihminen ympäristönsä ajattelevana jäsenenä ilman fyysisiä muuttujia

8 Suomalaisen vanhustenhoidon kehitys Vanhustyö on oikeastaan vasta viime vuosisadan aikana muodostunut ja kehittynyt osa-alue sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vielä vuosisadan alussa vanhusten hoito oli perheiden tehtävä. Ne vanhukset joilla ei ollut perhettä kuuluivat köyhäinhoidon piiriin ensin seurakunnissa ja myöhemmin kunnissa. Tämä käytäntö oli tavalla tai toisella voimassa aina toiseen maailmansotaan asti. Vasta sodan jälkeen köyhäinhoidosta tuli sosiaalihuolto ja sen yhdeksi osaksi muodostui vanhustyö. (Koskinen 1998, 44.) Työelämän jälkeisen vanhuusajan pidennyttyä, ja kuolemisen siirryttyä kodeista laitoksiin, myös tutkijoita on alkanut kiinnostaa tuo elämän ehtoovaihe, jossa ihminen valmistautuu väistämättömään kuolemaansa. Vanhuus on nostettu tärkeäksi kehitysvaiheeksi, jossa ihminen arvioi elämäänsä ja ilmaisee elämättä jääneitä asioita ulospäin ehkä jopa hulluudelta tuntuvin tavoin. Vanhuuden kriisien käsittäminen mahdollistaa meille oikean tavan tukea vanhuksia säilyttämään toimintakykynsä jotakuinkin itsenäisenä. On aivan turhaa väittää, etteivät vanhukset muistuttaisi meitä elämän rajallisuudesta. Erään vanhuudesta kertovan novellikokoelman alku kiteyttää tunteen näin: Vanhuudesta puhuttaessa ihmisten kasvoille nousee juhlava ilme; kuin olisivat hautajaisissa. (Hägglund 1993) Vanhuus on osa elämää, joka yhteiskunnallisen muutoksen myötä on työnnetty yhä kauemmaksi työ-koti-perhe yhtälöstä. Muuttuneessa yhteiskunnassa ei haluta nähdä vanhuksia ikään kuin muistutuksina elämän rajallisuudesta, vaan heidät on siirretty sivuun muiden hoidettavaksi. Toisaalta monet vanhuksetkin ovat jo tottuneet yksin asumiseen ja viettämään aikaansa erilaisissa eläkeläisryhmissä. Vastapainona on kuitenkin se ryhmä, joka ei ikinä totu yksinäisyyteen. Sosiaalisen järjestelmän taloudellisen tasapainon järkkyessä on entistä enemmän alettukin taas suosia viimeisten elinvuosien sekä päivien

9 4 viettämistä kotihoidossa. Tämän järjestelyn on todettu siirtävän laitokseen siirtymistä pitemmälle (Isohanni 1988b, 58). Joissain tutkimustuloksissa on jopa todettu laitoshoidon olevan aivan liian kallista, eivätkä tuhlatut resurssit edes tue vanhusten hyvinvointia tehokkaasti (Häkkinen & Luoma, 1995; Iivari & Jämsen 1992; Koskinen 1990, 1994; OECD, 1994a, b,1996; Vaarama, 1995 ks. myös Noro1998). Kunnille ja valtiolle, jotka säästävät laitoshoitopaikkojen vähentyessä tuhansia ellei jopa miljoonia markkoja, tällaiset löydökset ovat merkityksellisiä luotaessa vanhustenhuollon kokonaisstrategiaa. Vanhustenhuolto on myös poliittisesti tärkeä asia, sillä tulevien vuosikymmenien aikana ikäryhmä tulee kasvamaan voimakkaasti (kuvio 1). Varmasti on tehtävä myös uudenlaisia sosiaalipoliittisia linjauksia muuttuvassa tilanteessa. 100 % 90 % 80 % 70 % 60 % 50 % 40 % 30 % 20 % 10 % 0 % Kuvio 1. Väestön ikärakenne Suomessa (Lähde: Tilastokeskus) 2.2 Jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys Jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys on malli, joka on tullut perinteisen modernin mallin rinnalle. Sen perustana on aiempaa laajempi asiantuntemus ja tieteellinen tieto, joka on syrjäyttämässä käsityksen vanhuudesta rasituksena ja

10 5 ikäsidonnaisena ongelmana. Karkeasti voisi sanoa, että on siirrytty lääketieteellisestä mallista psykososiaaliseen malliin. Vanhusten hoitoa kohdennetaan yksilöllisemmin ja heidän mielipiteitään kuunnellaan. Vanhus on aktiivinen yhteiskunnan jäsen, jolla on omat kehityskriisit ja elämänvaihetehtävät. (Koskinen 1998, 18.) JÄLKITEOLLISEN YHTEISKUNNAN VANHUSKÄSITYS psykososiaalinen ja sosiokulttuurinen vanhenemisen malli vanhuus sosiaalisena integraationa ja aktiivisuutena vanhuus ainutkertaisena elämänvaiheena omine kehitystehtävineen ja elämänkriiseineen eläkkeelle siirtyminen ja vanhuus erkaantuneet toisistaan vanhat ihmiset heterogeenisena ryhmänä vanhat ihmiset voimavarana vanhat ihmiset vaikuttajina vanhuus sukupolvikysymyksenä tulevaisuuteen suuntautuneisuus: vanha ihminen tulevaisuudessa (Koskinen 1998, 19) Vanhuus on luonnollinen osa elämää. Se muodostuu, kuten kaikki elämänvaiheet, psyykkisestä, fyysisestä, sosiaalisesta ja kulttuurisesta osaalueesta. Vanhuus ei perustu ikään, vaan ihmisen itsensä ja ympäristön muodostamaan ajatukseen siitä, mikä on vanhuus. Tämä käsitys saattaa vaihdella paljonkin eri maissa, kuten myös vanhuuden arvostaminen. (Koskinen 1998, 20.) Ulkosuomalainen vanhus on osa maassa asuvaa suomalaisväestöä. Häntä tulisi aina tarkastella myös yhteisön jäsenenä. Lähestymistapa, joka rajaa vanhukset muun suomalaisyhteisötyöskentelyn ulkopuolelle, syrjäyttää vanhuksia. Tämä ei tarkoita, etteikö vanhuksille voisi järjestää omia

11 6 toimintaryhmiään, mutta ryhmien toiminta ja vuorovaikutus muuhun toimintaan on säilytettävä. Vanhukset ovat samassa asemassa kuin nuoret. Molempien ryhmien toivotaan olevan aktiivisia, mutta heidän osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan vähätellään. Muutosvoimat tämän osa-alueen kohdalta ovat lähinnä työikäisten harteilla. Vanhus- ja nuorisoneuvostot ovat tärkeitä toimielimiä, joihin tulee suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella. (Koskinen 1998, 21.) 2.3 Vanhuuden tuomat muutokset ja ikä Ihmisen ikä on monitahoinen käsite. On olemassa kronologinen ikä eli ns. kalenteri-ikä, joka kertoo kuinka monta vuotta on kulunut ihmisen syntymästä. Toisena mainittakoon sosiaalinen ikä, joka kuvastaa ihmisen suhdetta aikaan ja tilaan. Esimerkiksi ala-asteelta yläasteelle siirtyvän koululaisen sosiaalinen ikä nousee rajusti, sosiaalisia ikiä voi olla myös monta samassa kalenteri-iässä eri tilanteissa. Kolmantena on biologinen ikä, joka liittyy ihmisen fyysisiin muutoksiin. Biologinen aika on rytmisyyttä ja toistuvuutta, luonnon kiertokulkua kehossa (Tikka 1994, 81-99). Ikääntyessään ihmisen ruumis kokee muutoksia, jotka vaikuttavat toimintakykyyn. Lihasmassa vähenee, samoin jäljellä oleva lihasten voima. Hengitysjärjestelmä ottaa vastaan vähemmän happea. Sydämen voima vähenee ja samalla valtimoiden kovettuessa ja kutistuessa veren pumppaaminen kaikkialle ruumiiseen kuluttaa enemmän energiaa Tästä seuraa, että keskimäärin 75-vuotiaan henkilön sydämen teho on noin 70% siitä, mitä se on keksimäärin 30-vuotiaalla (Stuart-Hamilton 1996, 23). Entisiä fyysisesti vaativia liikuntaharrastuksia on vaikea ylläpitää. Tällöin vanhuuden tulo huomataan myös henkisellä puolella. Heikentynyt terveydentila voi vaikuttaa koettuun elämänlaatuun sekä suoraan että myös välillisesti rajoittamalla mahdollisuuksia aikaisemmin ylläpidettyyn elämäntapaan (Christiansson 1994, 110). Vanhusten älykkyyden tasoa värittävät paradoksaaliset mielikuvat. Toisaalta pidämme yhteiskunnassamme vanhuksia höperöinä, mutta ajatellessamme suuria filosofeja, ja vaikkapa Jumalaa, näemme vanhan valkopartaisen miehen

12 7 (Stuart-Hamilton 1996, 43). Vanhuksien älylliset kyvyt ovatkin usein aliarvioituja. Kun fyysinen ulkokuori rappeutuu uskomme, että myös ajattelun järjestelmä kärsii. Näin ei kuitenkaan ole, sillä vanhusten tiedon taso ei rappeudu, ellei sitä rappeuta joku sairaus. Toimintakykyä pitää yllä mielen virkeys ja virikkeellisyys, jota on pyrittävä vahvistamaan. Pelkkä sosiaalisen piirin avartaminen mahdollistaa jo paremmat edellytykset hyvinvoinnille. Vanhuuden yksi keskeinen kulmakivi on eläkkeelle siirtyminen. Kuten jo aiemmin on todettu vanhuus ja eläkeikä eivät sinänsä ole yhteneväisiä käsitteitä, mutta eläkkeelle siirtyminen on merkittävä ihmistä kokonaisvaltaisesti muokkaava prosessi. Jyväskylän yliopistossa tutkittiin eläkkeelle siirtyjiä. Heidät jaettiin neljään eri tyyppiin: 1)iloiset työnjättäjät, jotka eivät halua jatkaa työssään, eivätkä koe eläkeaikaan valmistautumista tarpeelliseksi; 2) harrastussuuntautuneet, jotka eivät halua jatkaa työssään, mutta kokevat ennakkovalmistautumisen eläkeaikaan tarpeelliseksi; 3) etäisyyssuuntautuneet, jotka haluavat jatkaa työssään, mutta eivät koe tarpeelliseksi valmistautua eläkeaikaan ennakolta ja 4) elämänmuutokseen suuntautuneet, jotka haluavat jatkaa työssään, ja kokevat eläkeaikaan valmistautumisen tarpeelliseksi. (Tikkanen 1994, ) 2.4 Ulkosuomalaisvanhuus kehitysvaiheena Vanhuus ei ole valmiina olemista vaan edelleen jatkuvaa kasvua. Kaikki samat ongelmat kuin muissa ikäkausissa ovat läsnä myös vanhuudessa, kuten perheja avio-ongelmat, alkoholiongelmat ja seksuaaliset vaikeudet. Jos näitä on esiintynyt keski-iässä tai jo aiemminkin, eivät ne katoa vanhuudessa. Pikemminkin ne voivat nousta pintaan, kun ei ole enää työelämää estämässä asioiden esille tuloa. Usein vanhuuden tutkimus ja tieto rajoittuu vain ihmisen ulkoiseen olemukseen, terveyteen, fysiologisiin muutoksiin sekä rooleihin yhteiskunnassa. Vanhuksen sisin on liian usein unohdettu täysin. Kuitenkin vanhan ihmisen pitkä historia

13 8 vaikuttaa hänen käytökseensä, joten sen tutkiminen ja tiedostaminen olisi myös ulkoisten tekijöiden kannalta tärkeää. (Ruth & Kenyon 1996.) Ulkosuomalaisen vanhuuden ominaispiirre lienee voimakas muuton syiden pohdiskelu. Työssä ollessa ajatukset ovat usein kiitäneet ohi ja peittyneet työkiireisiin, mutta eläkkeellä on aikaa miettiä. Maahanmuuton syyt ovat vuosien takana, ja kuva kotimaasta on myös tuolta ajalta. Kuva on romantisoitunut ja todellisten syiden pohdinta vaikeaa. Näin kuvaa Anneli Behrendt runossaan näitä ongelmia: Mitä minun tulisi rakastaa enemmän, paikkaako, jossa synnyin ja kasvoin vaiko paikkaa, jonne perheeni perustin, jossa elämäni elin? Mitä minun tulisi rakastaa enemmän, kieltäkö, jota isäni puhui, äitini opetti, vaiko kieltä, jolla lapsilleni puhun, jolla heidät kasvatin? Mitä minun tulisi rakastaa enemmän, maatako, jossa opin elämän alkeet vaiko maata, jossa opin elämään? Mitä minun tulisi rakastaa enemmän? (Anneli Behrendt, Kysymyksiä) Pohdinta on vanhukselle hyvä tapa hahmottaa menneisyyden valintoja ja niiden motiiveja nykyisen elämäntilanteen laajasta perspektiivistä. Prosessointia ja omaa mielenterveyttäkin helpottaa omaelämänkerran tekeminen (Kenyon 1996,

14 ). Monenlaiset runo- ja esseekokoelmat osoittavat, että siirtolaisuus ja muutto ovat näille ihmisille yhteisöllinen omakohtaisuus (collective subjectivity), joka toistuu kaikissa elämänkerroissa. Se toimii tavallaan kuin linssinä, jonka läpi tarkastellaan olemassa olevia ilmiöitä ja tapahtumia. Yksittäiset elämänkerrat siis liittyvät suurempaan kokonaisuuteen ja muodostavat sekä yhden ihmisen sisäisen, että koko ryhmän yhteisen totuuden.(alasuutari 1992, ) Vanhuksen yksilöllinen totuus muodostuu omien käsitysten ja opittujen kognitiivisten mallien sekä yhteisöllisen omakohtaisuuden suodattamana. Eri siirtolaismaiden erilaiset ja eriaikaiset siirtolaisuuskokemukset ovat muodostaneet maihin toisistaan poikkeavia totuuksia. Näin ollen ei ole olemassa kahta samanlaista ulkosuomalais-vanhusryhmää. 2.5 Ulkosuomalaisvanhukset ja perhe Siirtyminen agraarikulttuurista urbaaniin ei ole millään sektorilla ollut aivan ongelmaton prosessi. Vanhusten osalta se on merkinnyt siirtymistä perheiden yhteydestä keskitettyyn hoitoon. Toisaalta vanhusten määrä on myös kasvanut samalla, kun hyvinvointivaltion järjestelmän takaama terveydenhuolto on voimistunut. Perheiden sukupolviulottuvuus on venynyt kahdesta kolmeen, jopa neljään yhtäaikaa elossa olevaan jäseneen. Nämä eivät tosin enää asu saman katon alla. Yhteisen asumismuodon vähentymiseen on syynä myös käsityöläisammattien katoaminen ja ammatinvalinnan vapautuminen. Työ ei enää periydy isiltä pojille, joten työn käytäntöön perehdyttävät oppi isät ovat muualla kuin oman kodin seinien sisällä. (Isohanni 1988a, 37.) Jälkeläisiä eivät ole myöskään pidätelleet enää maan rajat. Toisaalta maailma on sikäli pienentynyt, että esimerkiksi matka Frankfurtista Espooseen juna-, lento- ja bussimatkaosuuksineen kestää neljä tuntia, joka on vähemmän kuin vaikkapa junamatka Jyväskylästä Espooseen. Näin ollen ulkomailla asuvat perheen jäsenet ovat tavoitettavissa, ja ajallisesti suhteellisen lähellä.

15 10 Kokonaan toinen asia on perheen merkitys eri yhteiskunnissa, joka tulee eteen varsinkin kun avioliitto on solmittu kahden erilaisesta traditiosta tulevien yksilöiden välillä. Espanja, Italia ja Portugali ovat katolisen sosiaalipolitiikan maita, joissa on vallalla läheisyysperiaate eli subsidiariteetti. Tämä tarkoittaa sitä, että perheen velvollisuus on tukea lähisukulaisia viimeiseen asti. Vasta kun sukulaisilta ei todettavasti voida saada apua, valtion velvollisuus on auttaa. (Karisto, Takala, Haapola 1997, 310, 362.) Näissä maissa luonnollisesti perheen merkitys on toisenlainen kuin Suomessa. 2.6 Dementoituminen ja ulkosuomalaisuus Alun perin koko ulkosuomalaisvanhusten ongelmien havaitseminen liittyi juuri dementoituneiden kriiseihin. Yli 65-vuotiailla dementiaa esiintyy noin viidellä prosentilla ikäluokasta, eli mistään pienestä ongelmasta ei ole kysymys. Esimerkiksi Ruotsissa arvioidaan vuonna 2010 olevan yli 3000 dementoitunutta suomalaista siirtolaista. (Ekman 1993, 18.) Dementian tuttu piirre on aikuisiässä opittujen asioiden unohtaminen, ja lapsuuden asioiden nouseminen päällimmäiseksi. Ulkomaille muuttaneen ja siellä ulkomaalaisen kanssa avioituneen vanhuksen maailmassa tämä voi merkitä sitä että kommunikaatio koko perheeseen katkeaa. Maassa on puhuttu maan kieltä, eikä kukaan ole opetellut siirtolaisvanhemman tai puolison äidinkieltä. Dementian vaikutuksesta vanhus on unohtanut myöhemmin oppimansa kielen taidon ja on ummikkona kotonaan. Tämä on erityisen vakava ongelma, sillä dementoituneiden päivittäinen koettelemus on tunne siitä, ettei ole kotonaan. (emt.,44.) Sirkka-Liisa Ekmanin Uumajan yliopistossa tarkastetun väitöskirjan mukaan Ruotsin suomalaisilla siirtolaisilla on toisenlaisiakin ongelmia. Kaksikielisyys ja dementia johtavat kielten sekoittamiseen. Alzheimerin taudissa esineille on vaikea löytää nimiä ja kahden kielten erottaminen toisistaan vaikeutuu (emt.,14). Tämä johtaa helposti hoitajien ja potilaiden välisiin kommunikaatio-

16 11 ongelmiin. Samoilla kielillä kaksikielisen hoitajan kanssa potilas suoriutuu käytännön toimistaan paremmin ja kykenee jopa kommunikoimaan. Kielellisesti lukkiutuneissa hoitosuhteissa hoitajat kokivat olevansa riittämättömiä, mikä taas vaikutti suoraan hoitoaikojen lyhentymisiin. Siirtolaisten suuremmat elämän kriisit vaatisivat kuitenkin juuri päinvastoin enemmän hoitoaikaa ja keskusteluyhteyttä (emt.,41). Ekman esittää tutkimuksen tulosten perusteella erityisyksiköiden perustamista Ruotsin suomalaisten dementoituneiden hoitoon (emt.,44). Näillä perusteilla myös muissa maissa tulisi varautua tähän ongelmaan ajoissa.

17 Ulkosuomalaisen vanhuuden erilaisia malleja taulukko 1 ERILAISIA ULKOSUOMALAISVANHUSTYYPPEJÄ TYÖELÄMÄSSÄ ULKOSUOMALAISUUS KOHTEESSA SUOMESSA ULKOMAASSA UUDET YHTEISÖT (tässä 2. Maailmansodan jälkeen) - Ei varsinaista siirtolaisuutta - muuttolintuja ; kesät Suomessa talvet muualla - Suomenkielen ja kulttuurin tuntemus hyvä ja ajanmukainen - Integraatio vaikeaa; eristäytynyttä - Omat pienet suomalaispiirit - Ei kiintymystä yhteiskuntaan - Ei omaleimaista ulkosuomalaiskulttuuria (esim. ESPANJA) - Kielitaito varsin hyvää, kaksikielisiä - Suomen yhteiskunnalliset muutokset ja kulttuurin tuntemus heikentynyt - Paikalliset vahvat omaleimaiset yhteisöt, joihin myös uusien muuttajien on helppo tulla - Integroituneita ja kiintyneitä maahansa VANHAT YHTEISÖT - Teoreettinen ryhmä, joka saattaa olla tulevaisuudessa todellinen, kun määräaikainen muutto on vakiintunut niin, että alueen suomalaisväestöä voidaan pitää perinteikkäänä - Espanjasta saattaa muodostua siirtolaisuuden vakiintumisen myötä uudenlainen yhteisö, johon muodostuu oma muuttolintukulttuuri - Suomen kielen taito heikko tai vanhahtava - Suomen tuntemus hämärtynyt ja romantisoitunut - Vanhat kansanperinteet tallessa, jotka ovat Suomesta jo kadonneet - Yhteisöllisyys aatteellista, historiallista, kulttuuriantropologista - Täysin integroituneita paikalliseksi väestöksi (SAKSA, AUSTRALIA, RUOTSI) (POHJOIS-AMERIKKA, RUOTSI) Tämän taulukon (taulukko 1) tarkoituksena on osoittaa, että ulkosuomalaisvanhuus ei ole ilmiö, jota voisi tarkastella yhtenäisenä konseptina. Siihen vaikuttavat ainakin siirtolaisuusmaan taustat ja historia, joiden voidaan katsoa vaikuttavan paikalliseen ulkosuomalaiskulttuuriin ja kieleen sekä siihen onko siirtolaisuusmaassa vietetty koko työikä ja mahdollisesti jopa lapsuus, vai onko maahan siirrytty vasta eläkepäiviksi.

18 13 Kyselyvastausten ja siirtolaiskirjallisuuden pohjalta muodostettu jaottelu ei edusta absoluuttista totuutta, vaan hahmottaa ääriviivoja erilaisista lähtökohdista ja ympäristöistä, joissa ulkosuomalaisvanhuksia on. Pohjois-Amerikan ja Espanjan suomalaisilla ei varmastikaan ole samanlaiset tarpeet. Oletettavasti vanhan siirtolaisuusmaan Suomi-kulttuuri poikkeaa kesät Suomessa viettävien Suomi-kuvasta. Suomenkielisen palvelun saamisen motiivit voivat lisäksi olla täysin erilaiset. Kun toiselle suomenkielinen palvelu merkitsee kädenojennusta kotimaasta ja tuottaa eniten iloa sen vuoksi, että saa kuulla omaa äidinkieltään, toiselle se on lähes vähintä, mitä valtio voi antaa, ja välttämätöntä, koska oma käsitteistö on suppea paikallisen väestön kanssa asioiden toimittamiseen. Etenkin monet henkiset ja hengelliset kysymykset ovat sen verran koskettavia, että ne on voitava hoitaa sillä kielellä, jota taitaa parhaiten. Lokeroissa olevat esimerkkivaltiot eivät ole kahlittuja paikkaansa, vaan maassa voi olla eri lokeroiden ihmisiä. Parhaimpana esimerkkinä on Ruotsi, johon siirtolaisuus Suomesta on kaikkein vanhinta, mutta 70-luvun suuri muutto ja sitä edeltänyt hiljainen kausi ovat vaikuttaneet siihen, että sen siirtolaisuushistoria on sekä uutta, että vanhaa. Yhteisöillä tarkoitetaan aikaa, jolloin suomalaisten määrä on vakiintunut niin korkeaksi, että alueelle on syntynyt jonkinlaisia yhteisöjä. Se ei siis tarkoita esimerkiksi Suomi-seurojen tai Suomi-kotien perustamisvuotta.

19 14 3 SIIRTOLAISUUS JA ULKOSUOMALAISUUS 3.1 Siirtolaisuuden määrittely Siirtolaisia ovat siirtolaisinstituutin johtajan, Jouni Korkiasaaren, mukaan sekä maasta- että maahanmuuttajat. Maastamuuttajalla tarkoitetaan ihmistä, joka muuttaa toiseen maahan ja asettuu sinne asumaan pysyvästi. Tilastoissa heihin lasketaan kuitenkin kaikki maastamuuttoilmoituksen tehneet, eli henkilöt, joiden on tarkoituksena asua ulkomailla vähintään vuosi. Siirtolaisuudella tarkoitetaan näin ollen henkilöiden tai ryhmien, tavallisesti perheiden, vapaaehtoista muuttamista asuinmaasta toiseen lähinnä toimeentulon hankkimiseksi siellä. Se sisältää maastamuuton ohella myös toiseen maahan asettumisen ja paluumuuton. Määräaikaista tai muuten tilapäistä ulkomailla oleskelua kuten opiskelua tai komennustyötä ei tavallisesti sisällytetä siirtolaiskäsitteen piiriin. Tilastoissa nämäkin muuttajat tosin lasketaan siirtolaisiksi, koska heidän erottamisensa pysyvästi muuttavista on vaikeaa, toteaa Korkiasaari. Lisäksi heidän oleskeluunsa ulkomailla liittyy paljon samanlaista lainsäädännöllistä problematiikkaa kuin varsinaiseen siirtolaisuuteen. (Korkiasaari 1992, 4-5 sekä 1989,2.) Siirtolaisuus on vuosisatoja vanha ilmiö. Ensin heimot tai kansat ja myöhemmin perheet tai yksittäiset ihmiset ovat muuttaneet asuinpaikkaansa ruuan saamisen vuoksi. Pääsääntöisesti moderni siirtolaisuus on jaettu kahteen jaksoon: ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Suuret muuttovirrat Suomesta suuntautuivat aluksi Amerikkaan ja Kanadaan, mutta toisen maailmansodan jälkeen ne alkoivat hitaasti suuntautua kohti Ruotsia, jonne huippuvuosina 70-luvun vaihteessa muutti vuosittain yli suomalaista (Korkiasaari 1992, 14). Parhaimmillaan Ruotsissa asui vuonna 1980 yli Suomessa syntynyttä. Sen jälkeen paluumuutto ja hiljentynyt Ruotsiin muutto ovat laskeneet suomalaisten määrää (Korkiasaari 1989, 84). Myös opiskelijoita on lähtenyt Suomesta maailmalle jo vuosisatojen ajan. Opiskelijat eivät sinänsä ole siirtolaisia määräaikaisuuden vuoksi, mutta tilastollisesti heidät yleensä luetaan

20 15 samaan ryhmään (Korkiasaari 1992, 4). Tunnetuin esimerkki opiskelijoista lienee Mikael Agricola, joka oli "opiskelijavaihdossa" useita vuosia Saksassa. Tänäkin päivänä Saksa on suurimpia suosikkeja opiskelijoiden keskuudessa. 3.2 Ulkosuomalaisuuden määrittely Ulkosuomalaisia ovat sekä ulkomailla asuvat nykyiset ja entiset Suomen kansalaiset että heidän jälkeläisensä. Ensimmäisen sukupolven ulkosuomalaisilla tarkoitetaan Suomessa syntyneitä henkilöitä. Toisen sukupolven ulkosuomalaisia ovat henkilöt, joiden vanhemmista ainakin toinen on syntynyt Suomessa. Kolmanteen polveen kuuluvat ne, joiden isovanhemmista ainakin toinen on suomalaissyntyinen (Korkiasaari 1992, 5 sekä 1989,2). Käsite on laajempi kuin siirtolaisuuden käsite. Tähän ryhmään kuuluvat varsinaisesti määräaikaisesti ulkomailla oleskelevat. Tämä ryhmä on nykyaikainen siirtolaisuuden muoto, sillä nykyään enää vain harvoin lähdetään jäädäkseen. Euroopan unionin Schengen -maissa voi toisen sopimuksen ratifioineen maan kansalainen, tai yhteen maahan oleskeluluvan saanut, liikkua vapaasti alle kolmen kuukauden ajan. Ainoastaan rajan ylittäessään henkilön on ilmoittauduttava kyseisen maan toimivaltaiselle viranomaiselle, käytännössä tämä tapahtuu esimerkiksi kirjautumalla hotelliin. Kaikki yli kolme kuukautta jossain maassa viettävät ihmiset ovat näin ollen ulkosuomalaisia. (Schengenin sopimukset ja Suomi.) 3.3 Suomalainen siirtolaisuus Euroopan siirtolaisuus on vanhastaan ollut sijaintimme vuoksi luonnollisesti määrällisesti korkeaa. Vain Amerikkaan suuntautunut suuri muuttoliike luvun vaihteessa käänsi määräsuhteet toisinpäin. Tarkasteltaessa tilastoja voisi kuvitella, että Euroopan siirtolaisuus on vasta sotien jälkeen noussut merkittäväksi. Tilastot eivät kuitenkaan ulotu kovinkaan kauas taaksepäin historiassa. Suomi on ollut merkittävä alue jo ennen itsenäisyyttä tai