Muistiinpanoja: Länsirannikko, joulukuu Olen jälleen Suomessa. Edellisestä matkasta on kulunut aikaa runsas vuosi. Saapuessani tuolloin maahan pidin

Transkriptio

1 Kolmas luku Muistiinpanoja: Länsirannikko, joulukuu Olen jälleen Suomessa. Edellisestä matkasta on kulunut aikaa runsas vuosi. Saapuessani tuolloin maahan pidin kovin epätodennäköisenä, että lähtisin täältä enää pois. Vilpittömänä tarkoituksenani oli elämän muutos. Olin sen tarpeessa ja valmis tekemään myös töitä sen eteen. Halusin luopua epämääräisen ongelmanratkaisijan ammatista, johon olin ajautunut vähän sen jälkeen, kun riisuin värini, jätin kerhoni in good standing ja ryhdyin ajamaan yksin. Se ratkaisu oli tehnyt minusta keikkatyöläisen, jonka useimmat työmaat sijaitsivat itäisen Euroopan alueella. Haaveilin paluusta tavanomaisempien turva- ja vartiointialan tehtävien pariin. Toisena tavoitteenani oli mahdollisuuksien rajoissa lämmittää uudelleen suhteeni Gudruniin. Löysin hänet sieltä, mistä kerran lähdin. 27

2 Tampereelta, tuon kahden järven määrittämän Suomen San Franciscon syövereistä. Tampereelta, tuosta härmäläisen unelman loistavimpien ja synkimpien manifestaatioiden keskisestä kokoontumispaikasta. Saavuin isoon pikkukaupunkiin sen pää väylää pitkin prätkällä ratsastaen ja raitiovaunun kiskoja väistellen. Pyörä on eräänlainen keino kokea todellisuus. Se on ja se on totta. Valtakartsan kukkahattutädit sulkivat ikkunoita ja jähmeäleukaiset miehet puhaltelivat silmä kulmassa pöriseviä kärpäsiä. Hautausurakoitsija hieroi käsiään yhteen, halvan viskin sekoittama squaw nuokkui saluunan kuistilla ja mutainen ruumisarkku, jota vedin työläästi perässäni, kolahteli Hämeenkadun pinnasta ylös pyrkiviin hiomattomiin lohkokiviin. Mutta vaikka minä olin tavallaan hyvä, tavallaan paha ja ehkä tavallaan rumakin, ei Gudrun ollut millään tavalla bordelliemäntä, eikä sitä westerniä oltu terästetty spagetilla vaan korkeintaan kebabilla. Mitä siis saatoin sanoa hänelle? Maailman aavikot ja niiden tuulet ja sen sellaista? En sanonut mitään, eikä hänkään sanonut. Hän oli pärjäillyt mukavasti. Hänellä ei ollut pakettitaloa wasp-lähiössä, mutta hänellä oli asunto keskustassa ja vanhemman lehtorin virka hyvätasoisessa opinahjossa. 28

3 Hän ei ripustellut verhoja eikä käynyt zumbaamassa vaan keräili taidetta ja tapaili Bossin partavettä käyttäviä miehiä. Mutta hän ei ollut unohtanut minua, eikä Riianlahtea, eikä sitä yötä, joka erotti ja yhdisti meidät lopullisesti. Otin vastaan tavanomaiselta vaikuttavan jäljitystehtävän. Hetken maailma näytti suotuisalta. Mutta lopulta ryssin koko homman. Ja huolimatta kaikista hyvistä aikeistani matkasin jo puolta vuotta myöhemmin Itämerta alaspäin päämääränäni Rostockin satama. Moni asia oli mennyt ammatinvaihdokseni kannalta pahasti pieleen. Kerran keulimaan lähtenyttä prätkää ei helpolla palauteta takaisin kahdelle pyörälle. Tärkeintä oli silti, etten sillä kertaa ollut matkalla enää yksin. Asetuimme Gudrunin kanssa lopulta Dresdeniin. Lähelle hänen synnyinseutuaan. Lähelle hänen nuoruutensa kotikontuja. Junkkerimaalle, jonka kesannoivilla pelloilla keskenjääneet betonirakennelmat kasvoivat unohduksen heinää. Meillä oli käteistä riittävästi. Oma tulovirtani oli suhteellisen tasainen ja Gudrunilla oli edelleen runsaasti säästöjä ajoilta, joiden hän sanoo olleen absoluuttista roskaa. Niistä vuosista oli jo ikuisuus, mutta hän oli tuolloin ollut tarkan D-markan tyttö. 29

4 Sellainen maailmamme siis oli, eikä eksistenssimme pelkästään näyttänyt suotuisalta vaan se myös oli sitä. Ja se on sitä edelleen. Siinä salaisuudessa, siinä pienessä, kirkkaassa auringonsäteessä, jonka löysin ja jota säilytän rinnassani tai siellä, missä sen paikka on ja josta en muille puhu. Gudrun ei opeta enää. Hänellä on taidegalleria vanhassakaupungissa. Pääasiassa Petra Hessin tuotantoa, mutta jonkin verran myös muita Kreuzbergin sekopäitä. Elämä Dresdenissä? Se on hyvää arkea. Jälleenrakennusta laajasti ymmärrettynä käsitteenä. Sanotaan, että haaveet ovat kirkkaimpia ja vaihtoehdot runsaimpia aina siellä, missä todellisuuden vallit ovat korkeimmat, mutta se ei pidä paikkaansa. Jossain vaiheessa aloin jo vaihteeksi uskoa, etten enää koskaan palaisi Suomeen. Että seuraisin maan tapahtumia etäältä netin ja Hauptbahnhof Dresdenin lehtikiskaan tuurilla ilmestyvien, viikon vanhojen Hesarien kautta. Ja nyt olen taas täällä. Syypää tilanteeseeni on Dasha. Hän otti minuun yhteyttä ja sanoi haluavansa tavata. Hän lupasi järjestää viisumit ja tasoittaa muun byrokratian. Tietenkin suostuin hänen pyyntöönsä. Hyvästelin G:n ja lähdin itään marraskuun loppupuolella. Otin prätkän alleni ja runsaasti villaa reppuun. 30

5 Talvi oli koko maanosassa huomattavan myöhässä, mutta kyyti oli silti ihan riittävän kylmää. Minulla oli pyörässä vuodenaikaan ja epävakaisiin sääolosuhteisiin hyvin soveltuva rengastus. Ylitin Puolan rajan ja jatkoin matkaa tavoitteenani Via Baltica. Ajoin pitkästi Stella Artoisin tunnuksilla maalatun rekan vanavedessä. Saavuin Riikaan miettimättä sitä asiaa sen enempää. Riiasta suuntasin koilliseen päämääränäni Nevan kaupunki. Saavuin Pietariin eräänä lauantai-iltana. Se oli jo uuden kuun aikaa. Majoituin Europeiskajaan. Purettuani varusteeni ja asetuttuani muutoinkin aloilleni kävin nostelemassa painoja hotellin kuntosalilla. Tyräleikkauksestani on kulunut nyt pari kuukautta. Arpi vasemmassa nivusessa muistuttaa itsestään herkästi, jos nimittäin satun unohtamaan sen olemassaolon. Toisaalta, kun muistan sen, ei painojen suhteen ole suurempaa problematiikkaa. Pärjään joka tapauksessa paremmin kuin moni nuorempi. Treenin jälkeen saunoin ja menin syömään. Illan vietin huoneessani: t.a.t.u.:n vanhoja musavideoita ja sotilasparaateja, joissa esiintyvillä pitkäsäärillä oli suikka päässä, rynkky rinnoilla ja sama tahti, vaikka yksittäinen rivi koostui kevyesti sadasta naisesta. 31

6 Siis todellakin rivi, eikä todellakaan mikään huojuva parijono, joka yrittää suoriutua valamarssistaan möhömahaisen toimiupseeripasunistin tuutatessa ilmoille Sam Sihvon Muistoja Pohjolasta. Makoilin mukaan pakkaamallani piikkimatolla. Olin poistanut siitä tilan säästämiseksi vaahtomuovitäytteen. Tekstailin Gudrunille. Join kaksisataa grammaa Putinkaa. Vetäydyin yöpuulle suhteellisen varhain, sillä minulla oli tapaaminen Dashan kanssa seuraavana päivänä. Aamulla lähdin matkaan niin ikään hyvissä ajoin, sillä halusin hieman käyskennellä Nevskillä, impata epäpuhtaan fossiilisen polttoaineen katkua keuhkoihini oikein kunnolla ja aistia muutenkin kaupungin tunnelmaa. Suuntasin kohti Vasilinsaarta. Palatsisillalla vastaan tuli letka kullanvärisillä jätti prätkillä ajavia liehuvapartaisia varjageja. Kyseessä oli Victoryn seuraavan kevätmalliston suurin kone, josta turmeltuneessa lännessä oli nähty vasta valokuvia. Yksikön kärkimiehellä oli päällään susipomppa, olkavarsiin saakka ulottuvat ajohanskat ja totaalisessa audioratkaisussaan vähintään yhteentoista säädetty Miley Cyrus. Saarelle päästyäni tsekkasin kollegiot ja sen sellaiset klassisemman sivistyksen merkkimestat. Puuterinaamainen miimikko toilaili puistossa. Ensin artisti oli liukastuvinaan banaaninkuoreen, sitten hän törmäsi kuvitteelliseen oveen 32

7 ja lopulta hän iski naamansa olemattomaan kermakakkuun. Se oli kaikista hauskaa. Jatkoin dallailua aikani ja käännyin sitten kohti sovittua rendezvouzia. Saavuin Pietari-Paavalin linnoituksen parkkikselle oikeaan aikaan. Dashan kulkuneuvosta ei voinut erehtyä: valkoinen Combat T98. Kyseessä on kaikella kuviteltavissa olevalla luksuksella varusteltu panssarilimusiini, joka edellisten ominaisuuksiensa lisäksi kestää myös telamiinan, singon ja raskaan konekiväärin. Sen erikoisikkunat ovat 5 senttimetriä paksut, siinä on oman tulituksen mahdollistavat ampumaaukot ja se kykenee suvereeniin toimintaan ABCaseiden vaikutusalueella. Se luovutetaan ostajalleen kolmen, á-hinnaltaan kymmenentuhannen euron hintaisen vodkapullon kanssa. T98:aa kutsutaan joskus erheellisesti ryssäläiseksi versioksi amerikkalaisten Hummerista, mutta tosiasia on, että Combatiin verrattuna Hummer on pikaruoka-aterian kylkiäisenä tuleva leluauto. Dasha nousi kaviaaritankin takapenkiltä kuten aurinko nousee idästä. Hän näytti jokseenkin hyvältä turkispäähineessään, pitkässä muotoon leikatussa laivastotakissaan ja saappaissaan. Hänen kasvoillaan oli runsaasti pisamia, vaikka kesästä oli jo aikaa. Hän ehdotti, että kulkisimme linnoitusalueen läpi. 33

8 Hän lupasi selvittää minulle asiansa yksityiskohdat. Kaksi turvamiestä seurasi meitä sopivan etäisyyden päässä. Toinen heistä työnsi Dashan lastenvaunuja. Alueella oli viljalti pietarilaisia viettämässä viikonloppuaan. Oli perheitä ja yksinäisiä. Oli opiskelijoita ja oli solttuja. Itämaassa solttuja on aina ja kaikkialla. Linnoituksen puistot hehkuivat kullan ruskeaa kelmeyttä. Puistonpenkit olivat Nevasta nousevan sumun kostuttamia. Kujien mukulakivet kasteen liukastamia. Dasha sanoi, että muistutimme etäisesti rakastavaisia kulkiessamme siellä kahden. Etäisyys on suhteellinen käsite. Dashan sukutausta on varsin eriskummallinen sekoitus kommareiden puolue-eliittiä ja toisaalta edesmenneen N-liiton perinteistä alamaailmaa, vory v zakonea. Nykyaikaisesta liiketoiminnastaan ja asioiden pienimmätkin vivahteet rekisteröivästä bisnesherkkyydestään huolimatta Dasha on yksityishenkilönä hivenen vanhanaikainen. Hän on moraalinen, surumielinen ja sentimentaalinen. Hän uskoo Pyhään Venäjään, ortodoksisen kirkon oppiin ja balettiin. Hän diggaa myös istuvaa presidenttiä siinä määrin tukevasti, että kun mustavöinen Del Monte -mies sanoi vähemmän yllätyksellisesti jälleen kyllä, antoi 34

9 Dashakin äänensä uurnaan tämän puolesta useammin kuin kerran. Persoonana ja idea-avaruuden olentona hän on kaikesta huolimatta konkreettinen ilmentymä siitä jälkimodernista paradoksista, jossa Venäjästä on muodostunut länsimaisen sivistyksen turvasatama. Pietari-Paavalin katedraali sijaitsi linnoituksen keskusaukiolla. Se oli, kuten koko sitä ympäröivä kaupunki oli aina ollut, mikstuura länttä ja itää, mutta enemmän länttä. Ryhdyimme nousemaan katedraalin portaita. Kreatiinintäyteiset securitat jäivät alas patsastelemaan. Heidän olemuksellisuudessaan ei ollut roinaajan pumpulimaista tayteläisyyttä, vaan pikemminkin naturaalia, sydänpuunkovaa napakkuutta. Henkilökunnan puhtaus on Dashalle tärkeä asia, hän valvoo sitä säännöllisillä testeillä. Kirkon eteisessä Dasha peitti päänsä liinalla. Sitten astuimme sisään bysanttilaiseen hämärään. Resitoitu kirkkoslaavi ja suitsukkeiden tuoksu täyttivät ilman. Dasha teki merkkinsä ja sytytti kynttilän Jumalansynnyttäjän ikonille. Sitten hän kävi asiaan. Dasha oli saanut prikaatiltaan, kuten hänen johtamaansa organisaatiota ja muita vastaavia rakennelmia Venäjällä nimitetään, tiedon vakavasta ongelmasta. Epämääräistä ja eettisessä mielessä hyvin tuomittavaa filmimateriaalia levitettiin Suomessa, aivan liian lähellä hänen omaa verkostoaan. 35

10 Dasha katsoi toiminnan vahingoittavan merkittävällä tavalla omia intressejään, eikä hän voinut muutoinkaan hyväksyä sitä. Sanoin ymmärtäväni häntä. Hän oli päättänyt puuttua asiaan. Hän aikoi tuhota filmimateriaalin jakelulinjan. Hän sanoi tekevänsä sen oman etunsa ja yhteisen hyvän nimissä. Hän tarjosi minulle osaprojektia hankkeessa. Tehtävä tulisi olemaan helppo. Helppoudestaan huolimatta se oli kuitenkin myös niin sanotusti hieman kiusallinen ja se oli syy siihen, ettei hän halunnut antaa toimeksiantoa kenellekään vakinaisistaan. Dasha kertoi, että hänen putiikillaan oli Suomessa sitä paitsi meneillään voimakas laajenemisvaihe, johon oli nyt syytä keskittyä. Dashan aktiviteettien kannalta edellisenä keväänä käynnistetty Suomen armeijan massiivinen ja järjettömällä tavalla toteutettu alasajo oli osunut otolliseen hetkeen. Tuhansien koulutettujen ja kurinalaisten, hallituksensa hylkäämien ammattisotilaiden joukossa oli runsaasti katkeruutta ja vihaa sekä kiinnostusta tarjota taitojaan ja kontaktejaan taholle, joka arvosti niitä. Dasha palasi toimeksiantooni. Kohteeni oli kuulemma jo paikallistettu. Jäljellä olisivat enää niin sanotut lopputyöt. Hyvin suunnitellun ja puoliksi tehdyn jälkeinen urakka. Dasha lupasi maksaa toimeksiannosta kelvollisen palkkion plus tietenkin kaikki juoksevat kulut. Kysyin, paljonko kelvollinen palkkio nykyään oli. Hän vastasi. Vastaus oli kelvollinen. 36

11 Tapaamisen päätteeksi sain autokyydin Europeiskajaan, tuohon Pietarin yömajoista ehkä uhkeimpaan. Pysyttelin kaupungissa vielä pari päivää. Dasha sanoi tekevänsä sillä aikaa eräitä tarkistuksia ja muutamia varmennuksia. Sen jälkeen suuntasin länteen. Ylitin rajan Vaalimaalla Lucian päivän tienoilla ja marssitin yhden miehen kolonnani kohti Kattilaista kuin harjoitusvahvuus A2 Keltainen konsanaan. Haminassa iski kevyt nostalgia. Muistelin yhtä junailua. Junailu on sotilasslangia. Se on paskahomman eufemismi. Oltiin nimittäin Rukissa. Se oli joko ensimmäinen tai toinen komppania. Ei oikeasti jaksa muistaa, vaikka nimeni roikkuu kenties vielä tänäkin päivänä jommankumman porukan priimusseinällä johonkin kumpujen yöstä periytyvään traditioplakaattiin kaiverrettuna. Myös sissit oli samassa rakennuksessa. Sissit oli kovia. Sissit oli kolmosessa. Ykköset ja kakkoset leikki upseeria ja gentlemannia, kun eivät muulla kolmosille pärjänneet kuin ehkä tukan pituudessa. Se oli kevättalvea ja Alice Cooperin Poison oli c-kasettien tärkeintä sisältöä. Oltiin tyyliin jollain kannaksella kontiot jalassa ja stägä nahkalapasessa. Joukkue piti asemoida ottamaan vastaan motorisoidun pataljoonan hyökkäys. Se oli joka kerta sama juttu. 37

12 Jalkaväen ohjesääntö sanoo, että PST-partio pitää preferoida jotenkin niin kuin sivusuuntaan suhteessa vihollisen käyttämään väylään. Koska tien molemmin puolin oli pelkkää vettä ja koska tiesin, että eihän sieltä kuitenkaan mitään oikeasti tulisi, käskin Apilas-jätkät pokkana sinne Sovjet Finlandin viimeiselle puolustuslinjalle, samaan letkaan muiden mulkvistien kanssa. Kouluttajaluutnantti alkoi urputtaa. Joku majuri tuli tarkistamaan asemat. Luti urputti majurille, että upseerioppilas on tehnyt virheen, josta tulisi tositilanteessa sotaoikeutta. Sekin oli joka kerta sama juttu. Majuri ihmetteli lutille, että mihinkä vittuun se Panzerfaust sitten muka pitäisi asettaa. Että tässähän on pelkkä kapea, muutaman kymmenen metrin levyinen kaistale isänmaata. Majuri vertasi toimintaani Somerissa kesällä 1942 osoitettuun neuvokkuuteen ja kehui sotilaallista ajatteluani ennakkoluulottomaksi. Luti ei kehunut. Illalla jouduin sitten ihan sattumalta junailemaan sodepartion erikoistehtävän. Duunina oli noukkia autokomppanian vemppojen röökinatsat Varvaran patsaan edustalta. Rattimiesten itsetunto nousi, kun näkivät salmiakkipojat prekaaritöissä ja kerrossänkyni yläpunkassa majaileva nurmolainen sai aiheen, josta soittaa suutaan viikkotolkulla. 38