Lukijalle. Eläintarhassa

Transkriptio

1 Lukijalle Eläintarhassa Oli kevät vuonna vuotias polkupyöräilijä kiersi Eltsun rataa. Fillaristi oli pesunkestävä stadilainen. Vuosi sitten mies oli edellisen kerran kurvaillut siellä. Hänellä on ollut tapana tarkkailla vanhaa kilparataa ja kiertää se ainakin kerran vuodessa. Viimeisestä Eläintarhanajosta oli kulunut jo peräti 44 vuotta. Vaikka aikaa oli vierähtänyt melkoinen tovi, kiinnosti legendaarinen Eltsun rata miestä vielä kovasti. Hän oli nähnyt koulupoikana ensimmäisen Eltsunsa Se oli ollut ensimmäinen Eläintarhanajo sodan jälkeen, jossa kilpailtiin vain moottoripyörillä. Autot tulivat taas mukaan jo seuraavan vuoden kisaan. Se ajettiin helatorstaina Yleensä Eläintarhanajo oli Äitienpäivänä. Eltsussa järjestettiin poikkeuksellisesti myös toinenkin kilpailu samana vuonna. Auto- ja moottoripyöräurheilijat ottivat osaa ensimmäisiin Suomen Suurkisoihin. Kisa ajettiin Eläintarhan radalla Kasvitarhan mäessä fillaristi tapasi aikaisemmilta ratakierroksilta tutun miehen, entisen puistovahdin. Yhdessä he jatkoivat matkaa. Tarkkailijaa olivat eniten kiinnostaneet hienot autot Eltsussa, mutta oli hänellä sydämessään paikka myös moottoripyörille: - Vieläkin voi kasvitarhan ylämäestä kuulla Gösta Lönnforsin ja Curt Ginmanin kaksitahtisten pakkosyöttöisten DKW-pyörien sirkkelin äänet, hymyilee tarkkailija. - Olihan Lampinenkin, ja Waltsu, tokaisee entinen puistovahti. Walter Waltsu Bergström ajoi Eläintarhanajoissa autoilla ja moottoripyörillä

2 - Raine Lampinen oli kaikkien poikien suosikki, vastaa tarkkailija. Lampisella oli tarkat ajolinjat. Tottakai stadilaiset Waltsu Bergström ja DKW-miehet olivat Eltsun tähtiä. Miestä kiinnosti juuri rata ja ajolinjat, mutta tietysti myös Eläintarhanajo tapahtumana. Yli seitsemän-kymppinen stadilainen oli aloittanut tämän kertaisen tarkkailukierroksensa kuolemankurvasta (kasvitarhan kaarre) kaupungin puutarhan kohdalta Töölönlahden päässä. Eläintarhanajon ratakartta, käsiohjelma Vanha kilparata sitoi miehen taas kerran pauloihinsa. Entinen puistovahti oli miehen varjo. He tutkivat ajolinjoja. Pysähtyivät useita kertoja radalla. Asettivat pyöränsä nojalleen puuta vasten. Muistelivat paikkoja, joissa olivat seuranneet kilpailuja. Ja sitä väen määrää (yleisöennätys vuonna 1958), joka oli tullut Eltsuun. Katsojien luku laskettiin aina kymmenissätuhansissa. Kaksipäiväisiä 8

3 salaisia harjoitusajojakin kävi katsomassa molempina päivinä yhteensä yli henkeä. Sodan jälkeen kaksituntiset harjoitusajot olivat alkaneet perjantai- ja lauantaiaamuna jo ennen kukonlaulua kello neljä. Niinpä aikaisin herännyttä väkeä tuli Eläintarhaan tuvan täydeltä, vaikka oli työ- ja koulupäivä. - Menin edellisenä iltana ajoissa nukkumaan, mutta ei siinä heti uni tullut. Kello oli soittamassa ja leivät paketissa. Odotus oli kova, tilittää tarkkailija, silloinen koulupoika Ressusta. - Hain aamulla polkupyörän kellarista ja ajoin Eltsuun. Harjoitusten jälkeen oli runsaasti aikaa käydä kotona hakemassa uudet eväät ja kirjat takaritsille. Ja Ressuun. Sitten kaikki muuttui. Koululaisten ja työssäkäyvien harjoitusajoissa käynti muuttui jännittäväksi. - Se taisi olla Odottelimme kuolemankurvassa. Kello tuli neljä. Oli hiiren hiljaista. Lähtösuoralta ei kuulunut moottorien pauketta. Tähän aikaan olisi pitänyt jo kuulua. Väki alkoi kuhista, muistelee ressulainen. - Viimein kovaääninen alkoi rätistä: Harjoitusajot alkavat kello seitsemän! Siitä alkoi metakka. Kaikki miettivät, mitä nyt tehdään? Myöhästytäänkö koulusta ja töistä? Mitä sanovat opettajat ja pomot, kertoo silloinen koulupoika. Hän myöhästyi ensimmäiseltä tunnilta. Kaksi vuotta myöhemmin tuli harjoitusajoa seuraamaan taas vähemmän väkeä, sillä harjoitusten alkaminen oli sirretty kello kahdeksaksi. - Ei meillä koulussa mitään suurempaa haloota nostettu, vaikka myöhästyttiinkin Eltsun takia. Joskus jopa tunteja siirrettiin. - Taidettiin myös työpaikoillakin suhtautua melko joustavasti asiaan, miettii entinen ressulainen. Varikko oli Eläintarhan urheilukentällä. Kuva

4 Aamuyön salaiset harjoitukset muuttuivat päivän noustua julkisiksi. Luonnolliset syyt siirsivät harjoitusajot aamuhämäristä päivän valoon. Stadionin kohdalla he jättivät pyöränsä männyn kylkeen pitemmäksi aikaa. Kävelivät siitä alas aina moukaripörssiin saakka. Rataosa oli ollut tarkasti ajettava. Monelle ajajalle se oli ollut myös kohtalokas. Tällä osuudella he viipyivät pitkään. He aprikoivat ajolinjoja, sillä ulosajoja ja kaatumisia oli ollut paljon. Kahden suomalaisen moottoripyöräilijän viimeinen ajo oli päättynyt moukaripörssissä. 350-kuutioista Nortonia ajanut kotkalainen Gunnar Wilhelm Söderholm oli ollut Eläintarhanajojen ensimmäinen kuolonuhri vuonna Porvoolainen Carl-Olof Tötterström menehtyi vuonna Porvoolaisen ajokkina oli ollut 500-kuutioinen Triumph T-100. He miettivät, oliko tiukka kisa vienyt kuskin väärälle ajolinjalle ja turmaan? He hakivat pyöränsä ja pysähtyivät Nordenskjöldinkadun kaarteeseen, jossa oli usein ajettu niin moottoripyörillä kuin autoillakin ulos radalta. Miehet kertasivat urheiluautoluokassa Peugeot 203 Cabrioletillä ajaneen Siro Toivelan hurjan puutapäinajon Kumpainenkin oli nähnyt sen. Toivela selvisi puuhun ajosta luunmurtumilla. Kaarteesta alkoi maali- ja lähtösuora. Kadunnimikilpi kertoo sen Vauhtitieksi. Kuinka moni pystyy tunnistamaan entisen kuuluisan Eläintarhanajon radan, kun ei muita viitteitä kilparadasta ole. Kuolemankurvasta lähtevä osuus on nimetty Hammarskjöldintieksi. Ei viitteitä ole Pyynikilläkään. Ruissalossa onneksi on. Jarno Saarisen tie! Kaikki oppi tulee meille Ruotsista. Voitaisiinko sieltä ottaa mallia myös entisten kilparatojen tunnettujen paikkojen maastoon merkitsemisestä: lähtö-ja maalialue, kuuluisat kurvit, erityiset paikat. Hedemoran TT-rata voisi olla eräänä esimerkkinä. Miltä tuntuisi: kuoleman kurva, moukaripörssi, varalan kaarre, piispantalo, varikkosuora... Lähtö- ja maalipaikka oli ollut Eläintarhan urheilukentän kohdalla, jossa oli ollut ajojen varikko. Tarkkailija nuuhkaisi ilmaa. Kiihottava risiiniöljyn tuoksu ei enää hiipinyt sisään. Ei ollut pää- eikä junakatsomoakaan. Haikeana miehet kävelivät paikalle, johon 25. Eläintarhanajot päättyivät. 10

5 Päivän viimeisenä lähtönä Äitienpäivänä (kuten niin usein) vuonna 1963 oli ollut Formula Juniorien loppukilpailu. Kisa päättyi heti alkuunsa kovaan lähtörytäkkään, vaikka siitä selvinneet saivat ajaa vielä kierroksen. Moni auto jäi hajonneena pääkatsomon eteen. Pahimmin kävi ruotsalaiselle Örjan Atterbergille. Hän menetti turmassa henkensä. Muut selvisivät onneksi vammoitta. Tarkkailija oli nähnyt tapauksen ja mietti vielä, mikä johti rytäkkään: - Koskaan se ei selviä. Jo edellisenä vuonna oli viikatemies vieraillut pääsuoralla. Nastolalainen Oiva Laakso menetti pyöränsä hallinnan ja ajoi ulos. Hän menehtyi välittömästi. Aijemmin samassa kilpailussa oli Päivän Sanomien kuvaaja saanut surmansa. Hän jäi radalla kaatuneen Uljas Pekkisen pyörän alle Helsingin poliisilaitos hylkäsi Eläintarhanajojen järjestäjien lupa-anomuksen. Poliisi vetosi radan vaarallisuuteen. 20 Yrjö Kylmälä, NSU ja 18 Timo Vainio, Honda, Orivesi. Miehet eivät jääneet ihmettelemään raitiovaunua Eläintarhassa

6 Miehet jatkoivat matkaansa kioskin mutkan kautta kasvitarhan kaarteeseen, jota kuoleman kurvaksi kutsuttiin. Sitä edelsi suoran pätkä Kaupungin puutarhan kohdalla. Alueella oli aina ollut paljon katsojia. Töölönlahden päähän oli pystytetty myös siirrettävä katsomo. Vakavia onnettomuuksia ei kasvitarhan alueella sattunut. Hiljaisen vauhdin, tuhkatiheiden kuperkeikkojen ja autojen pyörähtämisien vuoksi paikka oli vilissyt kuvaajia. Tarkkailija mietti vielä moottorikilpailujen onnettomuuksia. Ajajat tuntevat lajinsa riskit, kuten muidenkin urheilulajien kilpailijat. Se on heidän elämäänsä. Hän heilautti kättään vanhalle puistovahdille ja polki Helsingin vilinään palataakseen taas kerran Eltsun radalle. Minulle on monesti sanottu kirjoittamieni Pyynikinajot ja Pärinäpoikia kirjojen jälkeen: Et sitten Tinke kirjoittanut siitä tapauksesta mitään. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vanhoista autoista ja moottoripyöristä sekä kilpailuista. Lukuisat muisto- ja paraatiajot ovat sen osoittaneet. Nuoremmasta väestä, moni kysyy: Ajoiko se meidän pappa Eläintarhassa, Pyynikillä, Ruissalossa, Viipurissa, Tiilimäellä, Nokialla, Näsinkalliolla, Imatralla, Kouvolassa, Väinölänniemellä, Harjulla, Porvoossa, Raumalla, Savonlinnassa, Aulangolla, Onnistaipaleella, Hallissa, Artukaisissa, Keimolassa, Ahvenistolla, Ounasvaaralla ja lista jatkuu. Arvoisat lukijat. Tässä on lisää kertomuksia ja valokuvia moottoripyöräilystä. Aluksi kuitenkin risiiniöljystä. Risiiniöljyä valmistetaan tyräkkikasveihin kuuluvan trooppisen risiinipensaan (Ricinus communis) siemenistä. Niistä puristettua öljyä käytetään erikoismoottoreiden voiteluaineena ja ulostuslääkkeenä sekä saippua-, muovi- ja kosmeettisessa teollisuudessa. Risiiniöljyä käytettiin kilpamoottoripyörien perusöljynä nelitahtimoottoreissa ja bensiiniin sekoitettuna kaksitahtimoottoreissa. Se oli ollut perusöljynä myös metanolikoneissa, biovoitelua ja biopolttoainetta jo silloin. - Risiiniöljyllä on erittäin korkea lämmön kesto, selvittää tunnettu veteraanikilpamoottoripyöräilijä Simo Nieminen Hämeenlinnasta. Risiiniöljy vaihdettiin joka kerta ennen kilpailua. Vieläkin veteraanikilpamoottoripyörissä käytetään risiiniöljyä. Muutamat öljy-yhtiöt valmistavat sitä edelleen. Sen hinta määräytyy vuotuisen papusadon mukaan. 12

7 Kirjaa ei olisi syntynyt, jos en olisi päässyt verestämään vanhoja juttuja teidän kanssanne, arvoisat veteraanimoottoripyöräilijät. Erityiskiitokset menevät Hank Forsin puolisolle, Pirkko Forsille Lempäälään. Vapriikin Iris Toivola etsi meille, Jussille ja minulle, kerta toisen jälkeen uusia kuvia tutkittavaksi. Puhuin pitkät puhelut Juha-Pekka Eevan kanssa. Hän tunsi Hank Forsin. Jangien olemusta selvittelivät Lempäälän miehet, Pekka Korkeakoski ja Jorma Helander. Simo Nieminen tunsi ja tuntee tekniikan salat ja risiiniöljyn voiman. Lukemattomat kerrat selvittelimme Kuopion Matti Collánin kanssa erikoisia tapauksia välillä, Pyynikki Väinölänniemi. Kuulin hyviä juttuja Laukaan Erkki Välimäeltä ja Tupoksen Harri Laverilta. Vaivasin monta kertaa Pekka Urrilaa Tampereelta, Rainer Mäkipäätä Hämeenkyröstä, Timo ja Topi Vainiota Orivedeltä. Osa heidän arkistoistaan taitaa olla vieläkin meillä Vilppulassa. Ilman poikieni Jussin ja Vesan apua en olisi pärjännyt. Lopuksi hatunnostot kannen tekijälle, veljelleni Antti Katajamäelle ja taittajalle, Risto Penttiselle, Pilotista. Kiitos. Omistan tämän jutun moottoripyöräveteraaneille, jotka tekevät tärkeätä työtä sekä järjestävät kinnostavaa ja mielenkiintoista toimintaa. Erillaisilla veteraanitapahtumilla on suuren yleisön vankka tuki. Vilppulassa kesäkuussa Timo Katajamäki 13

8 Se alkoi Harrikasta Järjestäytynyt kilpailutoiminta alkaa - Viettekö minut moottoripyöräajelulle, kysyi viehättävä neitonen nuorelta Harrikan kuskilta keväällä 1928 Vehoniemenharjulla. - Kyllä vaan, neiti on hyvä ja istuu sivuvaunuun, sanoi ajaja. Moottoripyörä oli amerikkalainen Harley-Davidson. Harrikassa oli 1208-kuutioinen V2-moottori. Pyörämalli oli esitelty Yhdysvalloissa Heidän yhteiset moottoripyöräajonsa jatkuivat. Pari vihittiin elokuussa Mies kilpaili edelleen maantieajoissa. Hän oli vaihtanut pyöränsä nuorenpaan Harrikkaan vuonna Hän kokeili myös englantilaista pyörää. 500-kuutioinen Rudge Ulster oli suosittu urheilupyörä. Se kuitenkin paloi heti alkuunsa kilpailussa, mutta ei onneksi poroksi. Mies palasi takaisin Harley-Davidsoniin. Hän lopetti kilpailemisen Järjestötehtävät olivat alkaneet viedä yhä enemmän aikaa. Minun motoristin urani alkoi kymmenen päivän ikäisenä, kun isä haki äitini ja minut kotiin synnytyslaitokselta Pyynikin urheilukentän vierestä heinäkuussa Tietysti moottoripyörällä. Harrikallahan äiti ja isä olivat yhteisen matkansa Vehoniemenharjulta aloittaneet. Perheen harrastus jatkui. Se oli vain tarkentunut, Hämeen Moottorikerho ja Pyynikinajot. Kerho perustettiin 1931 ja ensimmäiset Isäni ja äitini, Uuno ja Ellen Katajamäki Pyynikinajot ajettiin Isäni oli ollut perustamassa kerhoa ja legendaarisia Pyynikinajoja. Äitini oli järjestänyt lipunmyynnin kerhon kaikkiin kilpailuihin. Tähän henkeen minut ja nuoremmat veljeni kasvatettiin. En ole koskaan pistänyt hanttiin. Opin näkemään moottoripyöräilyn valot, 14

9 En matkustanut enää Harrikassa vaan isäni ja äitini kanssa tuliterässä DKW:ssä. Kuva vuodelta DKW:n malli oli Meister. mutta myös sen varjot. Vieläkin tunnen risiiniöljyn riipaisevan tuoksun luku oli huimaa vauhtia kehittyvän moottoripyöräilyn, moottoripyöräkilpailujen ja kilparatojen perustamisen aikaa Suomessa. Jo 1920-luvulla ja sitä aikaisemminkin oli ajettu kilpaa mottoripyörillä. Kilpailutoiminta oli alkanut maantieajoilla. Nopeuskilpailut tulivat pian perässä. Niitä järjestettiin meren ja järvien jääradoilla. Maarataa ajettiin hippoksilla. Muutamia TT-ajojakin oli pidetty maanteillä. Kisoja olivat järjestäneet hyvin erilaiset seurayhtymät ja yhdistykset, kuten auto-, moottori- ja urheiluseurat. Tampereen Pyrintö piti auto- ja moottoripyöräkisoja hippoksella. Usein polkupyöräseura otti kilpailuunsa mukaan myös moottoripyörät. Hevosjalostusyhdistykset olivat luonnollisia ja innokkaita auto- ja moottoripyöräkisojen järjestäjiä raviradoillaan. Usein myös pelkkä mies- ja naisporukka pisti ajot pystyyn. Osanottajia oli aluksi vähän. Järjestäjä otti moottoripyöräkisat ohjelmaansa, kun ensin oli varmistettu, että kilpailuun tulee vähintään kolme ajajaa. Kolme miestä palkintopallilla oli ehdoton vaatimus. Moottoripyörien tuonti kasvoi. Motoristit etsivät kuumeisesti toimintaa. Tapahtumien järjestäjien ei enää tarvinnut ajatella palkintopallien täyt- 15

10 tymistä. Viimein puuhamiehet ja -naiset heräsivät. Moottoriväki alkoi järjestäytyä. He perustivat oman yhdistyksen. Synnytystuskat olivat kuitenkin kovat. Järjestäytynyt toiminta alkoi Moottoripyöräväki perusti Helsingissä pidetyssä kokouksessa Suomen Moottoripyöräklubin, jonka toimialueena oli koko maa. Tarkoitus oli perustaa myös alaosastoja maaseudulle ympäri Suomea. Se ei ensin alkuun onnistunut. Klubille perustettiin keskushallitus vasta vuonna Se jakaantui kahteen jaostoon, koko maan toimintaa johtavaan Suomen Moottoripyöräliittoon (SML) ja pääkaupunkiin keskittyvään Helsingin Moottoripyöräklubiin (HMK). Kummassakin jaostossa olivat kuitenkin samat miehet. Kehityksen ratas pyöri. Liitto ja klubi alkoivat eriytyä, mutta toimivat vielä pitkään rinnakkain. Isäni serkku Olavi Katajamäki AJS-pyörällä Tapanilassa Hän oli tunnettu kilpailija ja järjestömies. 16

11 Liitto pudotti nimestään pyörä-sanan pois. Suomen Moottoriliitto, kalskahti korvaan sopivasti. Helsingin Moottoripyöräklubi teki samoin. Siitä tuli yksinkertaisesti Helsingin Moottorikerho. Ero oli nyt selvä. SML jatkoi itsenäisesti ja HMK:sta tuli sen jäsenkerho. Hyvin vaikea synnytys oli pättynyt. Ensimmäisenä jäsenkerhona Turun MK liittyi liittoon sekä saman vuoden keväällä Seinäjoen MK. Viipurin MK:sta tuli liiton jäsenkerho Kerhoja alkoi kuitenkin syntyä ripeämpään tahtiin vasta 1930-luvun alussa. Samaan aikaan, kun ensimmäiset moottorikerhot liittyivät Suomen Moottoriliittoon, perustettiin Helsingin Työväen Moottoripyöräilijät. Seura liittyi Työväen Urheiluliittoon (TUL). Kerhot alkoivat heti perustamisen jälkeen järjestää nykyaikaisia kilpailuja löydettyään sopivan radan. TT-radan keksiminen oli vaikeinta. Maarata oli helppo juttu. Esteitä ei asetettu autojen ja moottoripyörin ajoille raviradoilla siihen aikaan. Pitkäpiikkisillä jääratapyörillä ajettaville jääratakisoille sai myös helposti luvan, mutta isoja jäädytettyjä urheilukenttiä oli vähän ja talvi saneli ehdot. Se saneli ehdot myös merenlahtien ja järvien jäille auratuille pitkille jääradoille. Talven sanelemat ehdot ovat vain vuosi vuodelta koventuneet. Sivuvaunukisa 1980-luvun alussa Valkeakoskella. 17