Tyyli. J0 PITKAAN ON TUNNUSTETTU, etta ihmiskunnan kaytannollinen

Transkriptio

1 ~ \ Tyyli J0 PITKAAN ON TUNNUSTETTU, etta ihmiskunnan kaytannollinen olemassaolo kuluu yksilollisen ja yleisen valisessa taistelussa ja etta lahes jokaisella olemisemme alueella kuuliaisuus yleispatevaa, ulkoista tai sisaista lakia kohtaan joutuu konfliktiin puhtaasti sisalta kiisin oman maareensa, vain omaa elamantarkoitustaan noudattavan persoonan itsenaisyyden kanssa. Saattaa kuitenkin vaikuttaa paradoksaaliselta, etta nama poliittiset, taloudelliset ja siveelliset yhteentormaykset ilmentavat vain muuatta paljon yleisempaa vastakkaismuotoa, joka mahdollistaa perustavan esityksen taiteellisen tyylin perimmaisesra olemuksesta. Aloitan tarkasteluni aivan yksinkertaisella taidepsykologisella kokemuksella. Mita syvemman ja ainutkertaisemman vaikutuksen taideteos meihin tekee, sita vahemman teoksen tyylilla yleensa on merkitysta vaikutelman muodostumiseen. Katsellessamme jotakin uvun vahemman viehattavaa patsasta olemme tietoisia ennen kaikkea patsaan barokkiluonteesta, 1800-luvun alussa synryneiden antiikkia jaijittelevien muoto- Das Problem des Stils. Dekorative Kunst 16,1908, s

2 / kuvien yhteydessa ajattelemme ennen muuta aikalaistyylia, ja nykyajan lukuisten taysin yhdentekevien kuvien kohdalla huomiomme kohdistuu lahinna vain siihen, etta ne ovat natural istisia. Katsellessamme sen sijaan Michelangelon veistosta, Rembrandtin uskonnollista maalausta tai Velazquezin maalaamaa muotokuvaa tyylikysymys on meille taysin epaolennainen. Taideteos eheana kokonaisuurena, jollaisena sen kohtaamme, lumoaa meidat kokonaan, eika ainakaan pelkastaan esteettisesti kiinnostuneen katsojan mieleenkaan juolahda kysymys, edustaako se lisaksi jonkin tietyn aikakauden tyylisuuntaa. Ainoastaan silloin, kun teoksen vaikutustavan taydellisen vierauden takia em me lainkaan pysty kasittamaan taideteoksen varsinaista yksilollisyytta niin, etta tunkeudumme vain teoksen yleisimmalle ja tyypillisimmalle tasolle, kuten usein kay esimerkiksi itamaisen taiteen tapauksessa, jaa tietoisuus tyylista myos merkittavien teosten yhteydessa e1avaksi ja erityisella tavalla vaikuttavaksi. Ratkaisevaa naet on, etta poikkeuksetta juuri tyyli kantaessaan taideteoksen antamaa vaikutelmaa antaa sille muodon, joka lcieltaa taideteokselta sen aivan yksilollisen olemuksen ja arvon, ainutlaatuisen merlcityksen. Tyyli alistaa yksittaisen teoksen erityisyyden yleisen, myos muihin teoksiin patevan muodon alaiseksi. Taideteokselta niin sanotusti riistetaan sen absoluuttinen vastuu omasta itsestaan, silla teoksen luonne tai jolcin sen hahmon osa on toisten teosten kanssa yhteinen ja viittaa niin muodoin yhteiseen, yksittaisen taideteoksen u1kopuolelia sijaitsevaan alkuperaan - painvastoin kuin ne teokset, jotka ovat syntyneet kokonaan omalta pohjaltaan eli taiteellisen persoonallisuuden arvoituksellisesta absoluuttisesta ykseydesta 88 ja kasvaneet pelkastaan omaa itseaan vanen olevaan ainutkertaisuuteen. Ja niin kuin teoksen tyylittely saa aikaan yleisyyden savyn seka katsomis- ja tuntemistavan, joka ylittaa yksittaisen taiteilijayksilollisyyden, niin tyylitteleminen on samaa taideteoksen aiheen kannalta katsottuna. Vastakohtana yksittaisen ruusun yksilolliselle todellisuudelle tyylitellyn ruusun on maara kuvata kaiklcien ruusujen yleinen malli, tyyppiruusu. Eri taiteilijat pyrlcivat tahan eri muotokeinoin aivan kuten eri filosofeille taysin erilaiset, jopa vastakkaiset asiat edustavat heidan kunkin "kailcille todellisuuksille yhteisena" pitamaansa asiaa. Sen tahden tuollainen tyylittely johtaa intialaisen, goottilaisen ja empire-taiteilijan keskenaan varsin erilaisiin ilmaisuihin. Yhta kaiklci, kunkin tarkoitus on kuitenkin tehda tuntuvaksi yksittaisen ruusun sijasta ruusun rakennekaava ikaan kuin sen muodon juurena, joka on koossapitava yleinen tekija kaikessa muotojensa moninaisuudessaankin. Tassa kohdin vastavaite lienee kuitenkin kiistatta paikallaan. Mehan puhumme Botticellin, Michelangelon, Goethen tai Beethovenin tyylista. Niin meidat oikeuttaa tekemaan se, etta nama suuret mestarit ovat luoneet itselleen taysin omasta yksilollisesta neroudestaan kumpuavan ilmaisutapansa, jonka nyt koemme olevan yleinen tekijii heidiin kaikissa yksittiiisissii teoksissaan. Sittemmin muut ehka omaksuvat tuon yksilollisen mestarin tyylin, ja siita tulee monien taiteilijapersoonallisuuksien yhteista omaisuutta. Muiden teoksissa se i1menee kohtalokkaasti tyylina, jonakin persoonallisen ilmauksen vieressa tai ulkopuolella olevana. Kielemme ilmaiseekin asian sattuvasti: nama ovat omaksuneet Michelangelon tyylin niin kuin otetaan omaksi omaisuus, joka ei ole peraisin meista itsestamme vaan 89

3 ja etta jokainen niista on pelkastaan sattumanvarainen esimerk ki yleisesta. Lyhyesti sanottuna esineen muodon merkitys on talloin tyyli eika ainutkertaisuus, jolla sielu saa juuri tassa yh dessa esineessa ilmaisunsa aina sen mukaan, mika siina on ai nutkertaista.* Tata ei suinkaan pida ymmartaa kayttotaiteen vahattelyksi eika yleisyysprinsiippia ja yksilollisyysprinsiippia ylipaansa pida asettaa arvojarjestykseen. Ne edustavat pikem minkin ihmisen luomismahdollisuuksien aaripaita, jotka kum pikin ovat korvaamattomia ja jotka vain vuorovaikutuksessa toistensa kanssa maarittavat niin sisaisen kuin ulkoisenkin, niin aktiivisen kuin nautiskelevankin elaman omalle paikalleen, jos kin lukemattomin eri muunnelmin. Ja opimme viela tunre maan ne elinvoimaiset tarpeet, joita kykenee tyydyttamaan vain tyylitelty esineisto, ei taiteellis-yksilollinen. Edella taiteellis-yksilollisen luomisen kasite nostatti vasta vaitteen, etta onhan suurillakin mestareilla tyyli - nimittain heidan omans a, joka, vaikka onkin laki ja niin muodoin tyyli, on kuitenkin yksilollinen laki. Vastaavasti voimme nayttaa, kuinka etenkin nykyaikana taideteollisia esineita luodaan yksi lollisesti ja etta huomattavat henkilot antavat luomuksilleen tunnistettavan, juuri heille ominaisen ja ainutlaatuisen jalken sa; usein yksittainen kayttoesine on uniikki kappale ja kenties yhta ainoaa kayttajaa varten valmistettu. Kuitenkin muuan Sen emden myos materiaali on cyylillisesei niin merkittava. Esimerkiksi ihmis hankittu ulkopuolelta ja vasta jalkikateen lisa tty minamme piiriin. Sen sijaan Michelangelo on itse tama tyyli, han on oman Michelangelo-olemisensa myota sen kanssa yhta, ja taman vuoly i han on se yleinen, joka ilmenee kaikissa Michelangelon taiteellisissa luomuksissa ja savyttaa niita, mutta vain koska han on naiden ja vain naiden teosten alkuvoima ja sen takia "loogisesti" mutta ei asiallisesti erotettavissa siita, mika yksittaiselle teokselle sellaisenaan on ominaista. Tassa tapauksessa puoltaa paikkaansa lause, etta tie tty tyyli on tietty ihminen, joskin pikemminkin niin pain, etta tietty ihminen on tietty tyyli - kun taas ulkoapain tulevan, muille taiteilijoille ja aikakaudelle yhteisen tyylin tapauksessa tuolla lauseella on korkeintaan se merkitys, etta tyyli nayttaa, missa yksilon alkuperaisyyden raja kulkee. Tyyli on yleisen prinsiippi, joka joko sekoittuu yksilollisyyden prinsiippiin tai syrjayttaa sen ja polkee sen jalkoihinsa. Tasta perusmotiivista kehittyvat kaikki tyylin yksittaiset piirteet todellisena sielullis-taiteellisena asiantilana. Erityisesti tass a nakyy taideteollisen kayttotaiteen ja taiteen valinen periaatteellinen ero. Taideteollisen esineen olemus on, etta se on olemassa monena kappaleena ja etta sen levinneisyys ilmaisee maarallisesti sen tarkoituksenmukaisuutta, silla se palvelee aina monille ihmisille yhteista tarkoitusta. Taideteoksen olemus on sen sijaan ainutkertaisuus: taideteos ja siita tehty kopio ovat jotakin aivan muuta kuin malli ja mallin toteutus, esimerkiksi mallin mukaan tehty kangas tai koru. Mutta se, etta lukemattomia kankaita ja koruja, tuoleja ja kirjaniteita, lampunvarjostimia ja juomalaseja valmistetaan samalla tavoin mallin mukaan, kertoo siita, etta jokaisella naista esineista on itsensa ulkopuolinen laki hahmo edellyttaa esityseavalta erilaista cyylia sen mukaan, tehdaanko se posliinisea vai pronssista, puusta vai marmorisea. Materiaali on naee tosiasiassa se yleinen tekijii, joka earjoutuu yhea lailla rninkalaiseen erityiseen rnuotojen eahansa kaytet tavaksi ja joka sen emden rnaaraa muoeoja niiden yleisena edellytyksena

4 erikoinen, tassa yhteydessa vain viittaukseksi jaava yhteys vie pohjan tuolta vastava'itteelta. Kun jostakin asiasta sanotaan, etta se on ainutlaatuinen, ja toisesta sanotaan, etta se on yksi muiden joukossa, niin talla on usein ja tassa tapauksessa aivan varmasti vain symbolista merkitysta. Tarkoitamme talla tiettya laatua, joka on esineelle tai asialle ominainen ja joka antaa sen olemassaololle joko ainutkertaisuuden - tai toistettavuuden merkityksen - ilman etta sen satunnainen ulkoinen kohtalo aina toteuttaisi tata sen olemuksen maaralliseksi kaannettya olemustao Olemme kaikki kokeneet, miten jokin kuulemarnme lause tuntuu lattealta, banaalilta, ja tympaisee meita, vaikkemme voisi vaittaa kuulleemme sita usein tai edes koskaan aiemmin. Lause vain on sisaisesti ja laadullisesti kulunut kuin vanha kolikko, vaikkei kukaan olisi sita aiemmin kayttanytkaan; se on banaali, koska se ansaitsee oha banaali. Ja painvastoin monet suoritukset ja ihmiset herattavat meissa vastaansanomattoman vaikutelman ainutkertaisuudesta, vaikka olosuhteiden oikusta olisikin olemassa toinen sarnanlainen tai useitakin taysin samanlaisia esineita tai ihmissieluja. Se ei horjuta niista yhtakaan, silla niiden merkitys, niin sanoakseni niiden oikeus, on olla ainutkertaisia. Tai pikemminkin voisi sanoa, etta ta.ma numeerinen maare vain ilmaisee niiden olemuksen laadullista ylemmyytta; taman olemuksen ela.mantunto on olla vertaansa vailla silloinkin, kun silla on aivan sarnanlainen pari rinnallaan. Aivan sarno in on taideteollisten yksittaiskappaleiden laita: koska niiden olemus on tyyli ja koska yieinen, niille erityisen muodon antanut taiteellinen substanssi on niissa aina tunnettavissa, niiden on tarkoitus tulia monistettaviksi. Ne on sisalta kasin maaratty moninkertaisuuteen silloinkin, kun ne joko korkean hinnan, 92 olosuhteiden oikkujen tai mustasukkaisen kiellon takia paasisivatkin toteutumaan vain yhden ainoan kerran. Toisin on niiden taiteellisesti muotoiltujen kayttoesineiden laita, jotka tosiaankin muotokielensa kautta kieltavat tyylimerkityksensa ja haluavat vaikuttaa tai todella myos vaikuttavat yksilollisina taideteoksina. Tata taideteollisuuden tendenssia vastaan tahtoisinkin esittaa jyrkan vastalauseeni. Taideteolliset esineet on maaratty otettaviksi mukaan elamaan, palvelemaan ulkoa annettua tarkoitusta. Nain ne ovat taydellisia vastakohtia taideteokselle, joka on majesteettisesti itseensa sulkeutunut ja sellaisenaan oma maailmansa. Taideteos on paa.maara sinansa, ja jo sen kehykset osoittavat vertauskuvallisesti, etta se torjuu kaikki yritykset tulia sulautetuksi palvelemaan ymparoivaa ulkoista kaytannon elamaa. Tuoli on olemassa, jotta silla istutaan, lasi on olemassa, jotta se taytetaan viinilla ja otetaan kateen. Mikali jompikumpi muotokielellaan herattaa vaikutelman itseriittoisesta, vain omaa lakiaan noudattavasta, oman sielunsa autonomiaa taysin ilmaisevasta taiteellisuudesta, syntyy mita ikavin konflikti. Taideteoksen paalla istuminen, taideteoksen hypisteleminen tai taideteoksen kayttaminen arjen tarpeisiin on kuin ihmissyontia - kuin alistaisi orjaksi herran, joka ei ole herra suosiollisesta sattuman oikusta vaan sisimmaltaan, luontonsa lain puolesta. Teoreetikot, joiden kuulee yhdesta suusta julistavan, etta taideteollinen e~ine on taidetta ja taiteen korkein prinsiippi on tarkoituksenmukaisuus, eivat nayta tajuavan ristiriitaa: tarkoituksenmukainen esine on valine, jonka tarkoitus on oman itsensa ulkopuolella, kun taas taideteos ei koskaan ole valine vaan itsessaan loppuunsaatettu teos, ja toisin kuin tuo "tarkoituksenmukainen" se ei koskaan lainaa oikeuksiaan 93

5 ), \) joltakin, mita se ei itse ole. Periaate, etta mahdollisimman moni kayttoesine on yksiiollinen taideteos samalla tapaa kuin Michelangelon Moosestai RembrandtinJan Six, on ehka modernin individualismin raikein vaarinkasitys. Moderni individualismi haiuaa antaa muita varten oiemassa oieville asioilie ja esineille muodon, joka kuuluu sellaisille, joiden merkitys on ylpeassa omaa-irseaan-varten-olemisessa. Se haiuaa antaa rarvittaville ja kaytettavilie, kulutetraville ja ympariinsa jaettavilie esineille ja asioille muodon, joka kuuluu seliaisilie, jorka kuin auvoisa saari jarkkymatta uhmaavat arjen tyrskyja. LopuJra se haiuaa anraa ruon muodon esineille ja asioille, jotka yieishyodyllisen kayttorarkoiruksensa takia vetoavat meissa ojevaan yjeiseen, yhraiaiseen ja yhteiseen. Mutta tuo muoro kuuluu vain seliaisilie, jorka ovar ainurkertaisia, koska niissa on ruumiillisrunut yksiloiiisen sielun ainurkertaisuus, ja jorka sen tahden gravitoivat myos meissa kohri ainurkertaisuutta, kohti sita kohtaa, jossa jokainen ihminen on yksin itsensa kanssa. Tassa onkin vihdoin perusra siiie, miksi nuo kaytrotaiteesta esitetyt varaukser eivat suinkaan merkitse, etta se ojisi jotakin aiempiat:voista. YksiJollisyyden sijasta sita Iuonnehtikoon tyyli, lavea yleisyys, jol1a ei rierenkaan tarkoitera ken en tahansa tolvanan tai minka rahansa makusuuntauksen saavurettavissa oievaa ehdoronta laveutta. Siten se edustaa esteettisen aiueella erilaisra elamanprinsiippia kuin varsinainen taide muttei miliaan muotoa alempiarvoista. Tama erilaisuus ei kuitenkaan saa johtaa harhaan: kayttotaiteen rekijan subjekriivinen suoritus saattaa olla aivan yhra hienoa ja suurta, syvaa ja luomisvoimaista kuin maalarin rai kuvanveistajan tyo. Tiukasti tyylirel1yn esineen meissa herattama Iohdun, rurvallisuuden ja hairiottomyyden ) tunne juontuu siita, etta myos katsojassa tyyli puhurtelee puhtaasti yksijojjisen ulkopuolisia kerrosrumia, laajoja, meissa pii Ievia yjeisille elamanlaeilie aiisteisia tunnekategorioita. Yksilollisyytta puhuttelevista arsykekohdista, joihin taideteos niin usein vetoaa, stilisoiru Iuomus johdattaa ihmisen rauhoiretumpi in kerroksiin, joissa han ei tunne itseaan enaa yksinaiseksi. TaIloin - nain naita tiedostamattomia prosesseja ainakin voidaan tujkita - edessamme ojevan objektiivisen Iuomuksen yliyksilollinen Iainalaisuus Ioytaa vastakuvansa runteessa siita, etta mekin reagoimme yliyksiiollisella, yleisen lain aiaisella puolellamme ja siten vapaudumme absoluuttisesta vasruusta omaa itseamme kohraan ja paasemme tasapainoilemasta pelkan kapeaaiaisen yksilollisyyden varassa. Tama on syvempi syy siihen, miksi arkemme perustana ja taustana olevien esineiden tulisi olla stilisoiruja. Kotonaan ihminen nimittain on paaasia, asian ydin, ja jotta syntyisi Ofgaaninen ja sopusoinruinen kokonaistunne, ytimen tulisi levata laajempien, mukautuvampien ja vahemman yksilollisten kerrosten varassa ja myos erottaurua niista. SeinaIla kehyksissa riippuva, jaiustalla seisova tai kansiin sidottu taideteos osoittaa jo tiettyyn tilaan sulkeurumisellaan, ettei se ota osaa vaiittomaan elamaan samalia tavoin kuin poyta ja lasi tai lamppu ja matto ja ettei se pysty hyodyttamaan yksiloa olemalla "tarpeellinen sivuseikka". - Lepotilan prinsiippi, jonka rulee leimata kotoista ymparistoa, on ihmeellisella vaistonvaraisella tarkoituksenmukaisuudella johtanut taman ympariston stilisointiin: kaikista kayttotarvikkeistamme kaiketi juuri huonekalur lienevat voimakkaimmin jonkin tietyn "tyylin" merkitsemia. Tama tulee selvimmin esille ruokailuhuoneessa, joka jo fysiologisista 94 95

6 syista suosii rentoutumista, irrottautumista yksittaisen paivan koettelemuksista laajempaan, toisten kanssa jaettuun viihtymiseen. Olematta tietoinen tasta perustasta on esteettinen tendenssi aina pyrkinyt "tyylittelemaan" erityisesti ruokailuhuonetta, ja niin 1870-luvulla Saksassa virinnyt tyylisuuntaus ilmenikin ensimmaisena juuri ruokailuhuoneessa. Mutta kaikkialla tyylin ja ainutkertaisen muodon prinsiipit kuitenkin osoittavat sekoittuvansa ja sovittavansa vastakohtansa, ja aivan samoin oikaistuu kuin korkeammassa oikeusasteessa myos kodinsisustuksen varautuneisuus yksiloliis-taiteeliista muotoa kohtaan ja myos sen vaatimus tyylittelysta. Omalaatuisesti nimittain ihminen - ja nyt puhumme modernista ihmisesta - esittaa taman tyylittelyn vaatimuksen oikeastaan vain ymparistonsa yksittaisille esineille mutta ei ymparistolle kokonaisuutena. Miten yksittainen ihminen makunsa ja tarpeidensa mukaan asuntonsa sitten sisustaakin, se voi olia hyvinkin persoonallinen, poiketa muista ja kertoa juuri taman yksilon erityisyydesta, ja kuitenkin olisi sietamatonta, jos jokainen konkreettinen sisustuselementti i1maisisi tuota samaa yksiloliisyytta. Tama saattaa akkiseltaan tuntua paradoksaaliselta. Mutta jos otaksumme sen pitavan paikkansa, selittyisi ensinnakin se, miksi tiukasti jotakin tiettya historiallista tyylia noudattaen sisustetut huoneet ovat mielestamme epamukavia, outoja ja kyl_ mia, kun taas erilaisista, vaikkakin aivan yhta tiukkojen tyylien mukaisesti kootuista palasista koostuvat asuinhuoneet, joissa ; on noudatettu yksilollista, joskin vaittamatta vakaata ja yhtenaista makua, voivat tuntua varsin viihtyisilta ja lampimilta. Pelkiistaan yhta historiallista tyylia edustavista esineista koostuva ymparisto muodostaa naet suljetun kokonaisuuden, joka 96 /! \ \I{ ~ \ \ niin sanotusti sulkee siina asuvan ihmisen ulkopuolelie: han ei Ioyda tilaa, jossa hanen persoonallinen, tuolle muinaiselle tyy Iille vieras elamansa voisi sulautua tai johon se voisi liittya. Kummallista kylla, asia muuttuu kokonaan, kun yksilo makunsa mukaan kokoaa lukemattomista tyylitellyista objekteista oman ymparistonsa. TaIloin objektit saavat uuden keskuksen, joka ei sijaitse yhdessakaan niista itsessaan mutta jota ne nyt yhdistymisen erityisen luonteen takia i1maisevat. Ne muodostavat subjektiivisen ykseyden ja saavat niissa nyt tunnettavan elamyksellisyyden sulautuessaan persoonalliseen sieluun. Juuri tassa piilevan verrattoman viehatyksen takia sisustamme kotimme muinaisilla esineilla ja kokoamme uuden kokonaisuuden esineista, joista jokainen kantaa tyylin, toisin sanoen yliyksilollisen muotosaannon, levollista onnea. Taman uuden kokonaisuuden synteesi ja kokonaismuoto on nyt kuitenkin olemukseltaan puhtaasti yksiloliinen ja siis suhteessa yhteen, erityisella tavalla virittyneeseen persoonallisuuteen. Modernin ihmisen ajaa niin vahvasti tyylin puoleen juuri henkilokohtaisesta vapautuminen ja sen katkeminen, mika onkin tyylin olemus. Subjektivismi ja individualismi on viety aarimmilleen, ja tyylitellyissa muodoissa aina kayttayrymisesta kodinsisustukseen tama akuutti persoonallistaminen lievenee ja vaimenee yleiseksi ja yleisen alaiseksi. Nayttaa silta, ettei "mina" sittenkaan enaa pysty kannattelemaan itseaan yksin oman itsensa varassa rai ecrei seainakaan tahdo nayttaa itseaan ja verhoutuu siksi yleiseen, tavanomaiseen, sanalla sanoen tyyliteltyyn asuun. Hienonhieno kainouden tunne seuraa siita, etta yliyksilollinen muoto ja laki asetetaan subjektiivisen persoonallisuuden ja sita ymparoivan inhimillisen ja esineellisen 97

7 ympariston valille; tyylitelty ilmaus, elamanmuoto ja maku ovat keinoja vetaa raja-aitoja ja ottaa etaisyytta, jolloin ajan yl tiosubjektivismille loytyy vastapaino ja suojakuori. Modernin ihmisen mieltymys ymparoida itsensa antiikkiesineilla - esi neilla, joissa olennaisinta on tyyli, ajan leima, esinetta ymparoi va yleinen tunnelma - ei suinkaan ole mita tahansa sattuman varaista keikarointia, vaan se palautuu syvaan tarpeeseen antaa yksilollisesti ylikorostuneelle elamalle levollista avaruutta, tyy pillista saannonmukaisuutta. Aiemmin, kun vallalla oli yksi ai,: noa ja niin muodoin itseoikeutettu tyyli, naihin hankaliin elamankysymyksiin suhtauduttiin taysin eri tavoin. Kun kysymykseen tulee vain yksi tyyli, jokainen yksilollinen ilmaus kasvaa siita orgaanisesti eika sen lainkaan tarvitse ersia juuriaan ja yleinen ja persoonallinen sulautuvar tuloksessa hankauksitta yhreen. Kreikkalaisuudessa ja joissakin keskiajan ajanjaksoissa kadehtimamme yhrenaisyys ja ongelmattomuus perustuu sellaiseen yleisen elaman perustan irsesraanselvyyreen, toisin sanoen tyyliin, jossa suhde yksittaiseen tuotantoon jarjestyi paljon yksinkertaisemmin ja ristiriidattomammin kuin mika on mahdollista meille. Meillahan on joka alalia kaytettavissamme suuri maara tyyleja niin, etta yksilon suoritus, kayrtaytyminen ja maku ovat ikaan kuin loyhassa valintasuhteessa laajaan perusraan tai yleiseen lakiin, jota se kuitenkin tarvirsee. Sen tahden aikaisempien aikojen luomukset vaikuttavat usein paljon tyylikkaammilta kuin omamme. Tyylittomaksihan nimitamme toimintaa tai toiminnan tulosta, kun se nayttaa syntyneen yhdesta ainoasta hetkellisesta, erillisesta, ikaan kuin irrallisesta arsykkeesta ilman yleisesti patevan tuntemuksen ja satunnaisen ylittavan normin perustaa. Tama valttamaton ja perustava voi 98.t aivan hyvin olla sita, mita nimitin yksilolliseksi tyyliksi. Suuret ja luovat ihmiset ammentavat yksittaiset suorituksensa oman olemisensa pohjattomasta syvyydesta niin, etta juuri tassa omassa olemisessaan suoritus yltaa varmuuteensa, perustukseensa, siihen, mika on enemman kuin "tassa ja nyt", joka taas leimaa mitattomamman ihmisen suoritusta ulkoapain omaksutun tyylin myota. Tassa yksilollinen tarkoittaa yksilollista lakia: sen, joka ei ole siihen tarpeeksi vahva, taytyy pitaytya 'yleiseen lakiin; mikali han ei tee niin, hanen suorituksestaan tulee tyyliton. Kuten nyt kasitamme, tama taas voi tapahtua oikeastaan vain aikakausina, jolloin tarjolla on useita tyylivaihtoehtoja. Lopultakin tyyli on esteettinen yritys ratkaista suuri elamanongelma: kuinka yksi kokonaisuus, itsessaan suljetun ykseyden muodostava yksittainen teos tai kaytos voi kuulua samanaikaisesti korkeampaan kokonaisuuteen, ylikayvaan yhteiseen yhteyteen. Samalla kun vahaisempien ihmisten yleinen tyyli eroaa suurten mestareiden yksilollisesta tyylista, tassa saa ilmaisunsa tuo laaja kaytannon ohje"ellet itse kykene tulemaan kokonaiseksi, liity kokonaisuuteen sita sen osana palvellen". Nain asia ilmaistaan taiteen kielella, joka tosin suo vahaisemmallekin suoritukselle kaytannon maailmassa vain kaikkein suurimmille sadehtivan suvereeniuden ja eheyden sadekehan. 99

8 // Muoti OLEMUKSEMME FYSIOLOGINEN PERUSTA osoittaa meille levon ja liikkeen, passiivisen vastaanottavuuden ja aktiivisen toiminnan vuorottelevan rytmin. Samalla se sisaltaa my6s henkisen kehityksemme tyypin. Kun tietoisuuttamme ohjaa yhta lailla pyrkimys yleistaa asioita mita korkeimman abstraktion tasolle kuin tarve ilmaista kaikkein yksittaisimpia ja erityisimpia asioita; kun tunne-e1amamme saa tyydytysta siita, etta se vuoroin levollisesti antautuu ihmisten ja asioiden valtaan ja vuoroin taas omalla toiminnallaan energisesti vaikuttaa niihin; kun siveellisen minamme varahtelytaajuus ulottuu yhdesta aaripaasta, sosiaalistavasta omaan ryhmaamme sulautumisesta, aina coiseen aaripaahan, individualisoivaan ryhmasta erottautumiseen - niin kaikki nama ilmi6t ovat ikaan kuin suurten, toisilleen vastakkaisten voimien paikallisia ilmentymia, joiden valinen taistelu ja sovinto maaraa kohtalomme. Naita inhimillisen toiminnan alkulahteita ja perimmaisia olemuksellisia suuntauksia ei voida itsessaan ilmaista sanoin: Zur Psychologie def Mode. Sosiologische Studie. Die Zeit, Wien 12. Oktober 1895, s vain sellaisissa yksittaisissa ilmi6issa, joita ne e1amansisall6issa coteutuessaan ja niita ohjatessaan tuottavat, ne voidaan irrottaa eri vaikutusalueistaan ja niiden voidaan osoittaa olevan samoja voimia - ruumiillistuupa niissa sitten vuosituhansien takainen elealaisten ja Herakleitoksen valinen kiista tai sosialismin ja individualismin valinen vastakohtaisuus, kuten nykyaikana. Oman lajihiscoriamme keskeiset e1amanmuodot osoittavat kautta linjan naiden vastakkaisten prinsiippien vaikutuksen. Kukin niista on omalia alueellaan esimerkki siita, miten pyrkimys kestavyyreen ja pysyvyyteen yhdistyy muutokseen ja vaihtuvuuteen, miten pyrkimys yleiseen ja yhtalaiseen sopeutuu erityiseen ja ainutlaatuiseen seka miten sulautuminen sosiaaliseen kokonaisuuteen ja yksil611isyyden pyrkimys muodostavat kompromissin. Najden vastavoimien sosiaalisissa ilmenemismuodoissa toinen niista perustuu yleensa psykologiseen taipumukseen ja/jite/la. Jaljitteleminen vetoaa meihin ensi kadessa siksi, etta koemme mielihyvaa tallaisesta kulloinkin tarkoitukseen sopivasta voimankayt6sta, joka ei vaadi meilta mitaan suunnatonta henkil6kohtaista luovaa panosta, vaan sujuu meilta annettuna otetun sisalt6nsa takia kevyesti ja vaivattomasti. Kuitenkin jaljitteleminen samalla rauhoittaa meita, silla niin tehdessamme emme ole yksin. Kun jaljittelemme toisten aikaisempia toimia, toimimme vankalla ja turvallisella pohjalla ja vapaudumme vaikeudesta itse maarata omaa sen hetkista toimintaamme. Jaljittelyn my6ta ryhma kannattelee yksil6a, jolle se yksinkertaisesti siirtaa kayttaytymisensa muodot ja vapauttaa siten hanet valitsemisen tuskasta ja yksil611isesta vastuusta. Jaljitteleminen vastaa kuitenkin vain yhta olemuksemme perussuuntausta, nimittain

9 / sita, joka etsii samanlaisuutta ja yhdenmukaisuutta, sulauttaa yksilon joukkoon ja korostaa pysyvyytta muutoksessa. Jaljitteleminen ei puhuttele meissa niinkaan sita puolta, joka painvastoin pyrkii yksilollisyyteen, itsenaisyyteen ja joukosta erottautumiseen seka korostaa muutosta pysyvyydessa. Jos naita kahta vastakkaista kehityssuuntaa tarkastelee niiden biologisista perusmuodoista ruin, jaljittelya voisi luonnehtia psykologiseksi perimaksi, kun taas pyrkimyksen olla jaljittelematta ja etsia uusia ja omia elamanmuotoja voidaan katsoa vastaavan muuntelua. Olennaista on, etta vaikka muoti, mikali se perustuu jaljittelyyn, yhtaalta palveleekin sosiaalisen tukeutumisen tarvetta se johdattaa ihmisen tielle, jota kaikki tallaavat - niin toisaalta muoti tyydyttaa myos eron tekemisen tarvetta, pyrkimysta esiintymiseen, vaihteluun ja erottautumiseen. Nain se tekee ensinnakin siksi, etta muoti vaihtelee sisaltojaan, mika luo taman paivan muodille yksilollisen leiman erotukseksi eilisen ja huomisen muodista, ja toiseksi siksi, etta muodit edustavat aina luokkamuoteja. Ylemman kerrostuman muodit eroavat alempien muodeista, ja ne hylataan oitis, kun alemmat kerrostumat ottavat ne omakseen. Muoti on aivan erityinen esimerkki niistd eliimanmuodoista, joiden avulla yritetaan sovittaa yhteen sosiaalisen samanlaisuuden ja yksilollisen erottautumisen pyrkimys. Taman muodin perusolemuksen mukaan jarjesryvat ne yksittaiset psykologiset piirteet, joita muodissa voimme tarkastella. Kuten sanottua, sosiologisessa katsannossa muoti on luokkiin jakautumisen tuote. Kunnia on alun perin merkinnyt saatykunniaa, toisin sanoen kunnian perusluonne ja ennen kaikkea kunnian moraalinen oikeutus juontui siita, etta yksilo 102 omalla kunniallaan edusti ja vaali sosiaalisen piirinsa ja saatynsa kunniaa. Niinpa muoti merkitsee yhtaalta liittymista samanarvoisten seuraan ja toisaalta taman samanarvoisten ryhman sulkeutumista ryhmana itseaan alempiarvoisten suuntaan. Muoti muuttaa jatkuvasti yhteiskunnallisia muotoja, vaatetusta, esteettisia arvoja, ilmaisua ja koko tyylia kuitenkin niin, etta "muoti", siis uusin muoti, tulee vain ylempien saatyjen omaksi. Muodin avulla ne sulkevat alemmat saadyt ulkopuolelleen, ja sen avulla ne leimaavat yhteisonsa jasenet keskenaan samanlaisiksi ja alempiinsa nahden erilaisiksi. Heti kun alemmat saadyt alati ylospain tahytessaan ja ylospain pyrkiessaan alkavat omaksua ylempien saatyjen muotia - juuri muodin alaisilla elamanaloilla eli niilla elamanaloilla, joissa muoti esiintyy - kaantavat ylemmat saadyt kyseiselle muodille selkansa ja omaksuvat jonkin uuden muodin, jolla he jalleen voivat erottautua laajoista massoista. Erottautumismomentti muodostaa jaljittelymomentin ohella muodin olemuksen, ja se toteutuu hierarkkisesti rakentuvien kerrostumien puuttuessa myos vierekkaisten, tasavertaisten kerrostumien valilla. Joistakin luonnonkansoista kerrotaan, etta lahekkain ja taysin samankaltaisissa oloissa elavat ryhmat tuottavat joskus selkeasti toisistaan poikkeavia muoteja, joiden avulla kukin ryhma korostaa seka sisaista yhteenkuuluvuuttaan etta erilaisuuttaan ulospain. Sisaisen yhteenkuuluvuuden momentin saattaa aivan erityiseen valoon huomio, etta varsin usein muoti on peraisin ryhman itsensa ulkopuolelta. Ryhma arvostaa muotia "muotina" erityisesti, kun se ei ole syntynyt piirin itsensa keskuudessa. Muodin tullessa ulkopuolelta se luo ryhmalle erityisen yhteisen sosiaalisuuden, joka syntyy, 103

10 kun johonkin ryhman ulkopuolella sijaitsevaan kohteeseen on yhteinen suhde. Joskus vaikuttaakin silta, etta sosiaaliset elementit, kuten silmatkin, vaativat yhtyakseen kohteen, joka ei ole liian likella. Ja jotta muodin sosiaalistavan ja keskusvetoisen puolen lisaksi myos vaihteluntarve ja muutoksenhalu tyydyttyisivat, takaa muodin ulkopuolinen alkupera muodin uutuuden, teravan eron edelliseen olotilaan nahden, vastakohtaisuuksien akillisen ja tuntuvan vaihtelun, silla usein vasta vastakohtien jyrkkyys saa meidat kunnolla tietoisiksi siita. Olemuksemme vastakkaiset pyrkimykset yhdisryvat muodissa: toinen saa tyydyryksensa muodin sosiaalisessa muodossa ja toinen sen sisallossa. Muodin valtakunta paattyy siella, missa jompikumpi naista momenteista puuttuu - siis joko tarve ja mahdollisuus erottautua tai tarve ja halu yhdistya. Siksi alemmilla saadyilla esiintyy harvoin ja niukasti erityisia muoteja, joita sellaisinaan tavoiteltaisiin, ja siksi luonnonkansojen muodit ovat paljon pysyvampia kuin meidan muotimme. Painvastaisesta syysta taas johtuu, etta muotia ei esiinny piireissa, joissa jaljittelya kammoksutaan ja joissa kukin yksilo haluaa itse olla jotakin erikoistao 1390-luvun Firenzessa ei kertoman mukaan ollut minkaanlaista vallitsevaa miestenmuotia, koska kaikki halusivat kayttaytya ja pukeutua omaleimaisesti. Muodin olemukseen kuuluu poikkeuksetta, etta vain tietty vaestonosa noudattaa sita valtaosan vasta matkatessa sita kohti. Muoti ei koskaan ole, vaan se on aina vasta tulollaan. Heti kun muoti on lyonyt taydellisesti lapi eli heti kun kaikki harrastavat sita, mita alun perin harrasti vain muutama - olkoon se sitten tietty vaatekappale, asuste tai jokin seurustelumuoto - ei tata asiaa enaa sanota muodiksi. Koska muoti ei seuaisenaan voi oua 104 yleisesti levinnyt, muoti suo yksittaiselle ihmiselle sen tyydytyksen, etta se tekee yksilon jollain tapaa erilaiseksi ja merkittavaksi, ja silti yhtaikaisesti yksilo on kaikkien samaan asiaan pyrkivien joukossa - eika samaa asiaa jo tekevien, kuten yleensa sosiaalisissa kontakteissa. Siksi muodikkaaseen henkiloon kohdistuu hanta hivelevaa hyvaksynnan ja kateuden sekaista mielenkiintoa. Muoti tarjoaa nain oivallisen areenan yksiloille, jotka ovat sisaisesti ja sisallollisesti epaitsenaisia ja turvautuvat toisiin ihmisiin ja joiden itsetunto kaipaa ponkitysta ja erityista huomiotao Muoti naet korottaa mitattomankin ihmisen yhteisen joukon edustajaksi, ja han tuntee olevansa yhteishengen siivittama. Muotinarrissa ja keikarissa twa piirre korostuu niin, etta se jo nayttaa yksilollisyydelta ja erilaisuudelta. Keikari on yliampuvan muodikas: kun teravakarkiset ken gat ovat muotia, hanen kenkansa karjet sojottavat kuin veneen kokka, kun korkeat kaulukset ovat muodissa, hanen kauluksensa ulottuvat korviin, ja kun on muotia kayda sunnuntaisin kirkossa, han istuu kirkonpenkissa aamusta iltaan, ja niin edelleen. Hanen ilmentamansa yksilollisyys korostaa vain maarallisesti sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat muuten tasonsa puolesta kaikkien yhteisomaisuutta. Han kulkee toisten edella, mutta han kulkee tasmalleen samaa reittia kuin muut. Naennaisesti han marssii joukon karjessa, koska edustaa yleisen maun viimeisinta huippua, mutta todellisuudessa muotisankariimme - niin kuin ylipaansa yksiloon ja hanen sosiaaliseen ryhmaansa - patee huomio, etta viime kadessa johtaja onkin johdettu. Muotisankarimme luokin omintakeisen tasapainotilan yhtaalta sosiaalisen ja toisaalta yksilollistavan viettymyksen valille, ja tasta saatu tyydyryksen 105

11 tunne selittaa niin monen jarkevan ja jopa merkittavan henki Ion naennaisesti kovin vaikeasti kasitettavaa muotiorjuutta. Alkukantaisissa mutta myos kehittyneimmissakin oloissa muoti syntyy usein niin, etta joku jollain tapaa huomattava persoonallisuus keksii pukeutumistavan, kayttaycymistyylin tai harrastuksen, jolla han erottautuu muista. Muut sitten yrittavat jaljitella tuota merkittavan henkilon uutta erinomaista tapaa niin nopeasti kuin kykenevat. Muodin alkuunpanijan kokema tyydycys perustuu tunnetilaan, jossa sekoittuvat yksilollisyyden tunne jonkin erityisen omaamisesta ja sosiaalisuuden tunne siita, etta saa muut jaljittelemaan itseaan ja tulee siten yhteison hengen kantamaksi. Vaikka nama tunteet nayttavatkin olevan toistensa loogisia vastakohtia, psykologisesti ne luontuvat yhteen mita parhaiten ja jopa ruokkivat toisiaan. Jokainen jaljittelija - joskin hieman laimeammin - osallistuu tahan tunnekonstellaatioon, kunnes muoti on Iyonyt itsensa taysin lapi ja sen yksilollinen puoli on niin muodoin havinnyt. Muodin vastakkaiset tendenssit voidaan yhdistaa paitsi noudattamalla muotia aarimmaisen orjallisesti myos vastustamalla sita. Henkilo, joka tietoisesti pukeutuu tai kayttaytyy epamuodikkaasti, ei koe asiaan /iittyvaa yksilollistymisen tunnetta niinkaan oman yksilollisen erityislaatunsa ansiosta kuin negaation kautta, kaantamalla sosiaalisen malhn painvastaiseksi. Jos moderniteetti muodikkuutena on sosiaalisen mallin jaljittelya, on tarkoituksellinen epamuodikkuus sosiaalisen mallin jaljittelya kaanteisella etumerkilla. Tama todistaa aivan yhta vahvasti sosiaalisen tendenssin mahdista, josta olemme jollakin tapaa riippuvaisia, joko positiivisesti tai negatiivisesti. Saattaapa koko yhteiskunnassa epamoderni kayttayryminen ja pukeu 106 tuminen tulia kokonaisten kansanpiirien keskuudessa suorastaan muoti-ilmioksi. Tama on eras merkillisimpia sosiologisia asetelmia, jossa yksilollisen erottautumisen vietti ensinnakin tyytyy pelkkaan sosiaaliseen jaljittelyyn kaantamalla asiat vain yksinkertaisesti vastakohdakseen ja saa toisaalta kuitenkin kaytrovoimansa tukeutumisesta johonkin samanlaisten suppeaan piiriin: tama on sosiologisesti analoginen ilmio yhdistystenvastustaj ien yhdistykselle. Muodin sosiologinen merkittavyys sen ilmaistessa yhta voimakkaasti seka samankaltaistumisen etta yksilollistymisen viettia, seka halua jaljitella etta halua erottua, selittanee sen, etta yleensa ottaen juuri naiset ovat erityisen alttiita muodille. Vaikka tieteellisen varovaisuuden nimissa onkin viisasta valttaa mitaan yleisia lausuntoja naisista monikkomuodossa, lienee kuitenkin sallittua tuoda yleisluontoisena mielipiteena esille se seikka, etta silta osin kuin naisen psykologinen olemus eroaa miehisesta, se ei ole niin eriycynyt. Naiset ovat keskenaan enemman toistensa kaltaisia ja vahvemmin sidoksissa sosiaaliseen keskivertoon, mista selittyykin valinomasti heidan laheinen suhteensa tapoihin ja kayttaycymissaantoihin, yleisesti patevaan muotoon, "sopivaan" ja "saalliseen". Tavan ja kaytantojen, keskimaaraisyyden ja yleisen tason turvalliselta pohjalta naiset kuitenkin pyrkivat voimakkaasti persoonallisuutensa suhteelliseen yksilollisrymiseen ja erottautumiseen sosiaalisten rajojen sallimalla tavalla. Muoti rarjoaa heille mahdollisuuden tahan: yhtaalta yleisen jaljittelyn alueen ja lavean sosiaalisen van a veden mukana ajelehtimisen ja toisaalta erottautumisen, korostamisen ja persoonallisuuden yksilollisen koristamisen alueen. Leimatessaan syvimpiakin psyykkisia liikkeica muoti sailyttaa 107

12 itselleen tyypillisen tasapainotilan vastakkaisten tendenssien valilla: sille on olennaista kohdella kaiklcia yksilollisyyksia samaha tavalla mutta kuitenkin aina niin, ettei se ota koko ihmista haltuunsa. Muoti jaa muuttuvaisuutensa takia - muutoksella on mittapuunsa ihmisen minatunteen pysyvyydessa aina joksikin ihmiselle suhteellisen ulkoiseksi, jota vastaan han voi kokea persoonallisuutensa vastavoimaksi (piece de resistance) ainakin hatatapauksessa. On vain saman vivahteen pidemmalle viety piirre, kun herkkavaistoiset ja omintakeisee ihmiset kayttavat muotia naamiona, oman henkilokohtaisen cuntonsa ja makunsa tiedosteecuna ja harkittuna suojana, jonka sokea kuuliaisuus yhteison normeja kohtaan heille kaikessa ulkoisessa kayttaytymisessa suo. Hienoinen arkuus ja pelko siita, etta erityinen ulkoinen esillepano ehb paljastaisi heidan sisimman olemuksensa erityisyyden, saa joekut henkilot curvautumaan muotiin ja bekeytymaan sen tasoittavaan suojaan. Ja nyt cuo samanaikaisesti tyydyttynyt dualismi, yhtalaisrava yhdenmukaisuus ja yksilollinen erottautuminen, siirtyy yksilon sielun sisimpiin tiloihin toteuttaen tuota merkillista paralleelia, jossa yksiloiden keskinaiset suhteet usein toiscuvat yksittaisen henkilon mielikuvissa. Enemman tai vahemman tarkoicushakuisesti yksilo luo usein itselleen byttaytymistavan tai tyylin, jota voidaan luonnehtia muodiksi aina sen rytmin mukaan, miten ilmio syntyy, miten se on vall alia ja miten se aikanaan kuihtuu pois. Usein varsinkin nuoret ihmiset kayttayryvat akkiarvaamatta omituisesti: jakin yllattava ja asiallisesci perustelematon mielenkiinnon kohde valtaa koko heidan tietoisuutensa havitakseen jalleen yhea irrationaalisesti kuin oli cullutkin. Tata voidaan kutsua henkilo 108 kohtaiseksi muodiksi, joka on eras sosiaalisen muodin rajatapaus. Henkilokohtainen muoti saa kayttovoimansa yksilollisesta erottautumisvietisea seka korvaa jaljittelyn ja sosiaalisen liittymisen tarpeen keskittamalla tietoisuuden siihen, etta oma olemus saa yhtenaisen savyn. Tallainen minan kokonaissisaltoon nojaava muoti kannattaa yksiloa ehb viela lujemmin kuin jos tuota muotia noudattaisi samanaikaisesti joukko muitakin ihmisia. Koska elaman eri ulottuvuudet liitryvat muodissa erikoisella tavalla toisiinsa, yksiloita ja ryhmia liikuttava kokonaisrytmi maaraa myos heidan suhteensa muotiin. Huomaamme, etta konservatiivisuus ja vaihtelevaisuus jakaucuvat hyvin kummallisesti jonkin poliittisen ryhman eri kerrosten kesken. Yhtaalta alemmat massat liikkuvat jayhemmin ja kehitryvat hitaammin. Pitaessaan sitkeasti kiinni alkukantaisista elamantavoistaan ne huolehtivat monesti - kuten Englannissa tanskalaisten ja normannien valloituksen aikaan - kansanelaman jatkuvuudesta, kun taas ylempia saatyja uudet virtaukset koskettavat ja muovaavat rivakasci kuin tuuli puunlarvusta. Toisaalta nimenomaan korkeimmat saadyt ovar tunnetusti konservatiivisia, usein jopa arkaaisia ja erittain raskassoutuisia. Keskisiiiity on vaihtelevaisuuden varsinainen kantaja, ja sen tahden kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdinnan historia on nopeucunut porvareista koostuvan kolmannen saadyn, tiers etat'n paastya valtaan. Siksi voimme ymmartaa, kuinka juuri porvariston hallitessa muoti, tuo elaman vaihtelun ja vastakkaisuuden muoto, jonka sisalloille saavutetun huipencuman silmanrapayksessa piilee jo lahesryva lasku, on levinnyt niin laajalle, syklcii niin nopeaeahtisesti ja varikkaasti ja patee niin yleisesti. Muodissa levottomat ja vaihtelunhaluiset 109

13 /, luokat ja yksilot kohtaavat oman psyykensa rytmin: muodilla on hyvin jyrkka elinkaari. Juuri siina, etta muoti kiinnittaa vahvasti huomion puoleensa ja huipentaa sosiaalisen tietoisuuden hetkeksi tiettyyn kohtaan, se on jo kuoleman merkitsema ja maaratty syrjaytymaan. Uusikaan ja nopeasti yleistynyt teoria tai kaytanto ei ole "muotia" henkilolle, joka uskoo taman asian pysyvyyteen ja totuudellisuuteen, kun toinen taas pitaa samaa asiaa muotina, mikali on vakuuttunut ilmion haviavan yhta nopeasti kuin se syntyikin. Kuitenkin on merkillista, etta jokainen muoti kayttaytyy niin kuin se haluaisi eliui ikuisesti. Kun halutaan ostaa kalusto, jonka on maara kestaa neljannesvuosisadan, ostetaan viimeisen muodin mukainen kalusto eika edes vilkaista kahden vuoden takaista mallia. Parin vuoden kuluttua muodikkuuden leima on tastakin hankitusta kalustosta havinnyt, ja molempia mallistoja arvostellaan aivan toisin kriteerein kuin ostohetkella. Tassa nayttaisi vaikuttavan dialektis-psykologinen prosessi: muodin jokaiseen yksittaiseen ilmenemismuotoon heijastuu se, etta jokin muoti on aina olemassa eli etta muoti yleisena kasitteena on kuolematon, vaikka jokaisen yksittaisen muodon olemus nimenomaan on katoavainen. Se tosiasia, etta muutos on pysyvaa, antaa siis jokaiselle muuttuvalle kohteelle psykologisen haivahdyksen pysyvyydesta. Mutta muodin oudon pikantti ja elahdyttava viehatys perustuu sen laajan, kaikkeen tarttuvan leviamisen seka nopean ja perusteellisen katoavuuden vastakkaisuuteen - katoavuuden, jota vastassa sita paitsi on naennainen pysyvyyden vaatimus. Viehatys piilee edelleen tavassa, miten tiiviisti muoti yhdistaa jonkin tietyn piirin osoittaen samalla seka yhteenkuuluvuuden 110 syyn kuin seurauksenkin, ja siina ehdottomuudessa, milla muoti sulkee piirin muilta. Muodin viehatys on lopulta myos siina, etta muotia kannattaa jokin sosiaalinen piiri, joka velvoittaa jasenensa keskinaiseen jaljittelyyn ja nain muodoin vapauttaa yksilon niin eettisesta kuin esteettisestakin vastuusta, ja samalla nuo samat piirin jasenet kuitenkin saavat mahdollisuuden tuottaa muodin yksilollisia korostuksia ja muodin elementtien omaperaisia vivahteita naiden rajojen sisalla. Nain muoti osoittautuu vain eraaksi, tosin erityisen luonteenomaiseksi ilmentymaksi niista monista rakennelmista, joissa sosiaalinen tarkoituksenmukaisuus on tehnyt yhtalaista oikeutta elaman vastakkaisille virtauksille. 111

14 Ateria ERAS SOSIAALISEN OLEMASSAO LON KOMPASTUSKIVI on, etta ne olemukselliset ominaisuudet, jotka ovat kaikille minka tahansa mielivaltaisesti valitun piirin yksiloille yhtiiliiisia, eivat juuri koskaan osoittaudu yksiloiden korkeimmiksi vaan usein kaikkein alimmiksi yllykkeiksi ja intresseiksi. Ei naet ole vain niin, etta kunkin orgaanisen lajin sisiilla jokaiselle yksilolle varmimmin periytyvat lajin varhaisimmat, toisin sanoen alkukantaiset, viela jalostumattomat, pelkastaan hengissa sailymiseen liittyvat muodot ja toiminnot. Lisaksi se, minka jokainen omistaa, voi olla vain kaikkein viihiten omistavan omaisuus. Ja koskapa ihmiskunnan kohtalona on, etta korkein voi kylla alentua matalimman tasolle mutta matalin ei pysty lainkaan yhta helposti kohoamaan korkeimman tasolle, taytyy tavallisesti sen tason, jolla kaikki kohtaavat toisensa, olla hyvin liihella alimmal la olevien tasoa. Kaikki korkeampi, henkistynyt ja merkittava ei kehity vain valituissa yksiloissa, vaan kussakin tapauksessa ne saavat jollakin tapaa erityisen suunnan ja haarautuvat toisistaan ~ I Soziologie der Mahlzeic: Der Zeitgeisr. Beiblatt zum Berliner Tageb14tt, 19. Oktober ( \ II \. If erilleen kaiken yhteisen ylapuolella myos siella, missa jokainen yksilo kantaa tuollaisia arvoja. Kaikesta ihmisiue yhteisesta kaikkein yhteisinta on se, etta heidan taytyy syoda ja juoda. Kummallista kylla, juuri tiima piirre onkin egoistisin, ehdottomimmin ja viilittomimmin yksiloon rajoittuva. Voin antaa muidenkin tietaa sen, mita ajattelen, voin antaa heidan nahda, mita naen, ja sad at ihmiset saavat kuulla, mita puhun, mutta sita, minka yksittainen ihminen syo, ei kukaan toinen voi missaan oloissa syoda. Millaan korkeammalla alueella ei kay niin, etta toisen on vaajaamatta luovuttava siita, minka yksi haluaa saada. Koska tiima alkukantainen fysiologinen piirre on kuitenkin ehdottoman yleisinhimillinen, culee siita yhteisten toimintojen sisiilto ja syntyy aterian sosiologinen muodostuma, jossa syomisen eksklusiiviseen itsekkyyteen yhdistyy toistuva yhdessa oleminen, tottumus kokoontua yhteen, minka saavuttaminen korkeammissa ja henkisissa asioissa on vain harvoin mahdollista. Henkilot, jotka eivat jaa keskenaan mitaan erityista yhteista intressia, voivat loytaa itsensa yhteiselta aterialca. Tassa mahdollisuudessa, johon siis aina myos kytkeytyy aineellisen intressin alkukantaisuus ja lapikayvyys, piilee aterian mittaamaton sosiologinen merkitys. Maailmanuskonnoista poiketen muinaisajan kultit suuntautuivat vain suppeisiin, paikallisesti yhteenkuuluviin piireihin, ja siksi ne saattoivat yhdistya uhriateriassa. Erityisesti muinaisilla seemilaisilla tiima merkitsi veljellista suhdetta, joka syntyi kaymiilla Jumalan ruokapoydan aareen. Yhteisesti nautittu ruoka ja juoma vapauttaa uskomattoman vahvan sosiaalistavan voiman ja tekee jopa arabin askeisesta verivihollisesta hanen ystavansa. Tiilloin jaa huomaamatta, ettei itse asiassa ensinkaan 112 ~ 113

15 syoda ja juoda "samaa" ruokaa ja juomaa, vaan taysin erillisia ruoka-annoksia, ja syntyy myos alkukantainen mielikuva, etta talla tavoin tarjottaisiin yhteinen liha ja veri. Vasta kristillinen ehtoollinen, joka samastaa leivan Kristuksen ruumiiseen, on taman mystiikan pohjalta luonut jo nautitun ravinnon todellisen identiteetin ja siten aivan ainuclaatuisen yhdistymistavan osallisten kesken. Tassa tapahtumassa, jossa kukaan ei nauti toiselta evattya osaa kokonaisuudesta vaan jokainen nauttii koko kokonaisuuden sen salaperaisessa, jokaiselle yhtalaisesti lankeavassa jakamattomuudessa, on kunkin syomistapahtuman egoistinen toisten poissulkeminen naet voitettu kaikkein taydellisimmin. Juuri siksi, etta yhteinen ateria nostaa fysiologisesti alkukantaisen ja vaistamatta yleisen tapahtuman yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ja siten ylipersoonallisen merkityksen piiriin, se on usein aikaisemmin saanut suunnattoman suuren sosiaalisen arvon, joka ilmenee selkeimmin poytaseuraa koskevina kieltoina. Niinpa Cambridge Guild -ammattikilta maarasi 1000-luvun alussa ankaran rangaistuksen sille, joka soi tai joi jonkun seurassa, joka oli surmannut kiltaveljen, vuonna 1267 Wienin konsiili erityisesti saati jyrkan juutalaisvastaisessa hengessaan, etteivat kristityt saaneet istua juutalaisten kanssa samassa poydassa, ja Imiassa alempaan kastiin kuuluvan kanssa syonytta saatettiin hanen nain saastuttuaan rangaista joskus jopa kuolemamuomiolla! Hindut aterioivatkin usein yksin 01 lakseen aivan varmoja, ettei heilla ole kiellettya poytaseuraa. Keskiaikaisessa kiltalaitoksessa yhdessa syominen ja juominen oli niin elimarkea asia, ettemme sita nykyaan voi oikein edes kasittaa. Voisi ajatella, etta keskiajan eiaman epavarmuudessa ja 114 hailyvyydessa tama oli tavallaan havainnollisesti vakaa kiintopiste, symboli, jossa saatettiin aina uudestaan vahvistaa varmuus yhteenkuuluvuudesta. Nain avautuukin yhteys, joka sallii ravinnon pelkan fyysisen pintatason kuitenkin koskettaa suunnattomasti korkeamman jarjestyksen prinsiippia. Samassa kun ateriasta tulee sosiologinen tilaisuus, siita tulee tyylitellympi, esteettisempi ja yliyksilollisempi. Tassa vaiheessa synryvat kaikenlaiset syomisen ja juomisen saannot, eivatka ne suinkaan koske tassa yhteydessa epaolennaista ruoan ainekoostumusta vaan kulutuksen muotoa. Ensinnakin aterioista tulee saannollisia. Tiedetaan, etta hyyin alkeellisissa oloissa eiavat kansanheimot eivat noudata ruoka-aikoja vaan syovat anarkistisesti, silloin kun kullakin on nalka. Sen sijaan yhdessa syotyyn ateriaan liittyy kuitenkin oitis aterioinnin ajallinen saannollisyys, silla ryhma voi kokoontua yhteen vain ennalta sovittuun aikaan - ja tama on ensimmainen askel syomistapahtuman naturalismin ylittamisessa. Samansuuntainen on asia, jota voitaisiin kutsua vaikkapa aterian hierarkiaksi: ruoka-astian kimppuun ei enaa kayda mielivaltaisesti ja pidikkeettomasti, vaan noudatetaan tiettya jarjestysta, jonka mukaan ruokaa otetaan. Englantilaisissa nykyisia ammattiliittoja edeltavissa ammatin mukaan jarjestyneissa Trade Clubeissa saatettiin joskus maarata rangaistus, mikali joku otti ryypyn noudattamatta vuorojarjestysta. Talla tavoin muodollinen normi asetetaan yksittaisen ihmisen vaihteievien tarpeiden ylapuolelle. Aterian sosiaalistuminen johtaa esteettiseen tyylittelyyn, joka taas heijastuu takaisin aterian sosiaaliseen puoleen. Kun ruokailulta vaaditaan kyllaiseksi tulemisen ohella myos esteettista tyydytysta, tarvitaan naet 115

16 ~ suurellisuutta, johon usean ihmisen yhteisolla on yksittaista henkiloa paremmat mahdollisuudet, ja yhteiso on myos sisaisesti patevampi viemaan tallaista hanketta eteenpain kuin yksittainen henkilo. Niin ikaan saadellyt poytatavat, niiden normittuminen esteettisten periaatteiden mukaisesti, on seurausta aterian sosiaa Iistumisesta. Alemmissa saadyissa ateria keskittyy olennaisesti syomisen aineelliseen puoleen eika tyypillista poytatapojen saatelya kehity. Korkeammissa saadyissa taas yhdessa olemisen motiivi - jonka vaitetaan huipentuvan "hienostoseurapiirissa" - hallitsee pelkkaa aterian aineellista puolta, ja nain syntyy talle seurapiirille ominainen kayttaytyminen, saannosto veitsen ja haarukan kaytosta aina poydassa soveliaisiin puheenaiheisiin saakka. Niinpa sivistyneiston illallisia kuvaavassa maalauksessa ruokailijoiden elkeet ja liikkeet vaikuttavat taysin kaavamaisilta ja yliyksilollisesti saadellyilta, kun niita verrataan maalaukseen ruokailijoista maalaistalossa tai tyolaisten juhlassa. Talla ankaralla norminmukaistamisella ja yhtalaistamisella ei ole mitaan ulkoista tavoitetta, vaan se merkitsee pelkastaan materialistis-individualistisen itsekkyyden kumoutumista tai muuttumista, kun ruokailusta tulee sosiaalinen muoto. Jo ruokailuvalineiden kaytto perustuu tallaiseen kehittyneempaan esteettiseen tyyliin. Sormilla syominen on paljon yksilollisempaa kuin haarukalla ja veitsella ruokaileminen, se ilmaisee estottomampaa halua ja siina ihminen on valittomammin yhta materian kanssa. Ruokailuvalineen tyontaessa estotonta halua loitommalle otetaan kaytantoon yhteinen, usean ihmisen yhteenliittymista suosiva muoto, joka sormilla syotaessa puuttuu kokonaan. Ruokailuvalinetta kaytettaessa tama motiivi korostuu, kun yleisesti normittunut muoto osoittautuu samalla vapaammaksi naista kahdesta. On rumaa tarttua veitseen ja haarukkaan koko kourallaan, koska se vaikeuttaa vapaan liikkeen sulavuutta. Sivistymattoman ihmisen poytatavat ovat karkeita ja hiomattomia mutta eivat yliyksilollisella tavalla hallittuja, kun taas sivistyneen ihmisen poytatavat ovat hallittuja vaikka nayttavat sulavilta ja vapailta. Tama on kuin symboli siita, etta sosiaalinen normittaminen alkaa varsinaisesti elaa vasta yksilon vapaudessa, ja yksilon vapaus nayttaytyy talla tavoin natural istisen individualismin kaantopuolena. Ja talle synteesille on viela lisaa nayttoa. Verrattuna ruokaastiaan, josta alkukantaisina aikoina kaikki kauhoivat ruokaa suuhunsa, lautanen on individualistinen muodostelma. Lautanen osoittaa, etta annos on tarkoitettu yksinomaan yhdelle tietyue henkilolle. Taman ilmaisee lautasen pyorea muoto: ympyra on kaikkein toiset poissulkevin ja kaikkein ehdottomimmin sisallon itseensa keskittava muoto. KaikiUe yhteisesti tarkoitettu astia sita vastoin on todennakoisimmin kulmikas tai soikea, vahemman omistavasti itseensa sulkeutunut. Lautanen symboloi jarjestysta, joka antaa yksilon tarpeelle sen, mika sille jasentyneen kokonaisuuden osana kuuluu, muttei salli sen liioin ylittaa rajojaan. Lautanen nostaa taman symbolisen individualismin kuitenkin jalleen korkeampaan muodolliseen yhteisyyteen: ruokapoydan kattauksessa lautasten taytyy olla samanlaisia, eivatka ne sieda minkaanlaista individualismia: erilaiset lautaset ja lasit eri ruokailijoita varten vaikuttaisivat kerta kaikkiaan tolkuttomilta ja rumilta. Jokainen askel, joka vie ateriaa kohti valitonta ja vertauskuvallista korkeampien ja kokoavien sosiaalisten arvojen

17 ./ ilmausta, kohottaa samaha aterian esteettista arvoa. Siksi ruokailun fyysisen tosiasian yhteen sovittava estetiikka katoaa siina silmanrapayksessa, kun sosiaalisuuden momentti katoaa, vaikka ulkoinen muoto sailyisi kuinka moitteettomana hyvansa. Tasta olkoon esimerkkina ravintoloiden vastenmielinen kaytanto istuttaa ruokailijat suureen yhteiseen isannanpoytaan (table d'hote). Isannanpoydassa ihmiset kohtaavat toisensa yksinomaan ja pelkastaan syodakseen; yhdessaoloa ei etsita sen itsensa takia, vaan painvastoin kaiken edellytyksena on, etta vaikka kaikkien naiden ihmisten kanssa istutaankin yhdessa, heihin ei jouduta ottamaan minkaanlaista kontaktia. Ei mikaan poytakoriste eivatka mitkaan hienostuneet poytatavat pysty tassa sumentamaan syomisen materialistista painotusta. Jokaisen hienostuneemmin aistivan tuntema vastenmielisyys isannanpoytaa kohtaan osoittaa, etta ainoastaan ruokailun sosiaalisuus voi nostaa taman tarkoituksen korkeamman esteettisen jarjestyksen tasolle. Siella, missa yhdessaolossa itsessaan ei ole omaa itsenaista mielekkyyttaan, puuttuu korkeamman jarjestyksen motiiveilta ikaan kuin sielu, eika mikaan voi enaa halventaa nakyvista fyysisen syomistapahtuman vastenmielisyytta, jopa rumuutta. Aterian estetiikka ei vain saa milloinkaan unohtaa, mitii sen oikeastaan onkaan maara tyylitella - nimittain orgaanisen elaman syovereissa uinuvaa ja siksi kertakaikkisen lapikayvaa tarpeentyydytysta. Koska siis estetiikan kohde on materialistisindividualistinen, se ei itse saa nousta eriytyneen yksilolliseksi, vaan sen tulee vain kaunistaa ja jalostaa sielullista tasoittumista niin paljon kuin tasoittuminen sen sallii. Jonkin ruokalajin yksilollinen ulkomuoto olisi sovittamattomassa ristiriidassa 118 oman paamaaransa eli syodyksi tulemisen kanssa; se olisi kuin kannibalismia. Siksi ruokapoytaan eivat kuulukaan murretut, vivahteikkaat modern it varit, vaan laveat, loistavat, taustakiihokkeina vetoavat valkoinen ja hopea. Ruokailuhuoneen kalustossa valtetaan tavallisesti liioittelevia, levottomia ja raikeita muotoja ja vareja ja haetaan sen sijaan rauhallisia, tummia ja raskaitao Tauluissa suositaan perhekuvia, jotka eivat vaadi osakseen voimakasta huomiota vaan herattavat tuttuuden ja turvallisuuden tunteita luotaamalla elaman perusasioihin. Jopa kaikkein tyylikkaimmilla illallisilla vallitsevat ruokien sommittelussa ja koristelussa muuten jo aikaa sicten vanhentuneet periaatteet: symmetria, lapsenomainen varimaailma, yksinkertainen muotokieli ja symbolit. Katettu poytakaan ei saa nayttaa sulkeutuneelta taideteokselta, jonka muotoa ei uskalleta rikkoa. Kun taideteoksen kauneuden ydin on sen koskemattomuudessa, joka pitaa meidat siita etaalla, on pitopoydan eleganssi siina, etta sen kauneus kutsuu meita luokseen ja kehottaa meita ottamaan siina paikkamme. Tuo poytatapojen ankara ja yleinen lainalaisuus on ylemmille saadyille taman elamanalueen tarkeyden vuoksi sitakin valttamattomampaa, koska ne ovat erityisen alttiita tayden individualismin houkutukselle. Olisi taysin nurinkurista olla ruokailussaan samalla tavalla yksilollinen kuin voi olla kavelyssaan tai pukeutumisessaan, puhetavassaan tai muussa elehtimisessaan. Ei olisi ainoastaan sisaisesti ristiriitaista vaan myos arvojen kannalta sopimatonta, etta korkeampi arvo asetetaan matalamman, aivan toiseen ulottuvuuteen kuuluvan yhteyteen, jossa se ei voi loytaa kiinnekohtaa, vaan sen taytyy raueta tyhjiin. Ollakseen tyylin mukaista myoskaan poytakeskustelu, 119

18 ei saa riistaytya yleisista ja tavanomaisista aiheista ja kasittelytavoista yksilollisiin syvyyksiin. Tama selittyy tosin jo fysiologialla, silla ruokailtaessahan on fysiologisesti tarkoituksenmukaista olla keskitrynyt ja levollinen. Mutta tassa ruumiinkielessa nakyy vain syvempi sosiaalipsykologinen yhteys, kun taysin alkukantainen tarve taatun yleisyytensa ja levinneisyytens a takia on toteutunut sosiaalisena ilmiona. Taman takia tuo tarve on noussut korkeampien ja henkisempien houkutusten alueelle mutta ei silti ole kokonaan irtautunut perustastaan. Siksi on taysin mieletonta valittaa tavallisten poytakeskustelujen latteutta. Sulava mutta aina kutakuinkin yleisessa ja ei-intiimissa pitaytyva poytakeskustelu ei saa koskaan tehda tuota perustaansa tiiysin tunnistamattomaksi, koska keskustelun pintatason leikkimielisyys, sulokkuus ja keveys nayttaytyvat vasta sen vakiintunutta luonnetta vasten. Muistutettakoon tass a yhteydessa, etta eri elamanalueilla kaikkein matalimmat ilmiot ja jopa negatiiviset arvot eivat ole pelkastaan valivaiheita korkeammalle kehityttaessa tai vain taustoja, joista korkeampi erottautuu, vaan niiden alhaisuus on sellaisenaan edellytys sille, etta tuo korkeampi syntyy. Niinpa Darwin huomauttaa, etta ihmisen ruumiillinen heikkous esimerkiksi muihin yhta suuriin elaimiin verrattuna on todennakoisesti ollut se liikkeelle paneva voima, joka on ohjannut ihmisen erisryneesta olemassaolostaan sosiaalisuuteen. Tama puolestaan on kehittanyt alyllisyytta ja tahtoa, jolla ihminen ei vain korvaa fyysista puutettaan, vaan joka - siis juuri fyysinen vajavuus - on lisannyt ihmislajin yhteisvoimaa ja tehnyt sen ylivertaiseksi vastustajiinsa nahden. Sarna muoto loytyy henkilokohtaisen siveellisyyden e1e I menteista. Vaikka turmeltuneisuus, alttius antautua kiusauk seen, synti ja syyllisyys sijaitsevat siveellisen asteikon yhdessa aaripaassa, josta ei ehka edes kiertoteitse ole paasya hyvaan ja puhtaaseen, niin kuitenkin aarimmainen siveellinen hyve edel Iyttaa olemassaolomme tummia savyja ja matalikoita. Kuka pu., huisi siveellisesta ansiosta, jos sen saavuttamiseksi ei vaadittaisi taistelua kiusausta vastaan - siksi pyhimyslegendat eivat pyhi myksiaan houkutuksilta saastelekaan - ja irtautumista heik koudesta, aistillisuudesta ja itsekkyydesta? Se, etta taivaassa iloi taan enemman yhdesta katuvasta syntisesta kuin kymmenesta vanhurskaasta, ilmaisee vain tata sisaista rakennetta. Siina negatiivinen ei ole vain pelkka varjo arvojemme ylla, vastakkainen suunta, joka luonteensa mukaisesti johtaisi meidat suoraan arvoistamme pois, vaan negatiivisesta itsestaan muotoutuu oma vastakohtansa niin kuin positiivisestakin energiasta. Vain tumrna ja paha voi kuin itsensa ympiiri pyorahtaen synnyttaa valoisinta ja arvokkainta, mita ikina voimme saavuttaa. Tassa kirjoituksessa kasittelemani alueen yhdentekevyyden ja arkipaivaisyyden ei pida hamata; sen paradoksaalinen syvyys piilee myos siina itsessaan. Se, etta meidan on pakko syoda, on elamanarvojemme kehityksessa niin alkukantainen ja alhaisen tason tosiasia, etta se on kiistatta kaikille ihmisille yhteinen. Juuri siksi kokoontuminen yhteiselle aterialle on mahdollista, ja nain aikaansaatu sosiaalisuus on voitto syomisen pelkasta naturalismista. Jos ei kaytaisi niin alhaalla, ei Iiioin loyryisi siltaa, mita pitkin edeta aina uhriaterian merkiryksellisyydesta aterian viimeisimpien muotojen tyylittelyyn ja estetisointiin. Traagisuuden olemus on se, etta korkea sarkyy omaan itseensa, kun sen vavisuttavimmat hahmot sallivat ihanteiden

19 kayda muita ihanteita vastaan ja nain alentaa ne mitattomiksi ja negatiivisiksi, mutta tassa kuvattu kehitys on taman kohtalon tarkka vastakohta. Tassa naet alhainen ja mitaton on omin voimin ylitranyt itsensa, ja syvyys on noussut henkisen ja mielekkaan korkeuteen juuri siksi, etta se on syvyytta. Tassa niin kuin muutoinkin ilmenee elamantyypin merkityksellisyys juuri siina, ettei se ylenkatso merkityksetontakaan eika kaihda muokata sita oman itsensa mukaisesti. Sosiologinen estetiikka KAIKKIEN ESTEETTISTEN MOTIIVIEN alussa on symmetria. Jotta asioissa olisi ajatusta, mielekkyytta ja harmoniaa, ne taytyy ensin muotoilla symmetrisesti. Kokonaisuuden osat taytyy sovittaa toisiinsa ja jarjestaa ne sopusuhtaisesti saman keskipisteen ymparille. Inhimillisen muotoilukyvyn voima vastakohtana luonnon muotoilun sattumanvaraisuudelle ja sekasorrolle aistimellistuu nain nopeimmin, nakyvimmin ja suorimmin. Niinpa ensimmainen esteettinen askel johtaa pelkasta mielivaltaisuuteen alistumisesta symmetriaan, kunnes aikanaan jalosrumisen ja syventymisen myota kehittynein esteettinen mieltymys kytkeytyy jalleen epasaannollisyyteen, asymmetriaan. Rationalismi saa aluksi nakyvan muotonsa symmetrisissa taideluomuksissa. Elaman ollessa viela kauttaaltaan vietinvaraista, tunteellista ja irrationaalista esteettinen vapautuminen siita ilmenee rationaalisessa muodossa. Kun sitten jarki, harkinta ja asioiden yhteensovittaminen ovat lyoneet itsensa lapi, esteettinen tarve pakenee jalleen toiseen aaripaahan ja hakeutuu kohti Soziologische i\srherik. Die Zukunft, 31. Okrober,

20 irratiota ja sen ulkoista muotoa, epasymmetriaa. Esteettisen vaiston alempi aste nakyy jarjestelman rakentamisessa, jossa kohteet kootaan symmetriseksi kuvaksi. Esimerkiksi 500-luvun rangaistusluetteloissa rikkomukset ja rangaistukset luokitellaan matemaattisen tarkkojen ja saannonmukaisten systeemien avulla. Ensimmainen yritys tyosraa henkisesti kaikki siveelliset hairahdukser kokonaisuutena oli siis jarjestaa ne mahdollisimman mekaanisen, lapinakyvan ja symmetrisen kaavion mukaan. Kun ne oli nain a1istettu systemaattiseen jarjestykseen, ymmarrys saattoi nopeasti ja ikaan kuin vahiten vastustaen ne kasittaa. Tallaisen jarjestelman muoto sarkyy, kun kohteen oma sisainen merkitys on selvilla eika merkitysta enaa tarvitse johtaa sen yhteydesta muihin asioihin. Siksi tassa vaiheessa myos esteettinen viehatys katoaa silta symmetrialta, jolla e1ementit a1uksi jarjestettiin. Symmetrian merkityksesta sosiaalisissa rakennelmissa voidaan nyt mainiosti nahda, miten aineellinen tarkoituksenmukaisuus tuottaa naennaisesti puhtaan esteettisia intresseja ja myos, painvastoin, miten esteettiset motiivit vaikunavat muodostelmissa, jotka naennaisesti ovat pelkastaan tarkoituksenmukaisia. Havaitsemme esimerkiksi, miten hyvinkin erilaisissa vanhoissa kulttuureissa kymmenesta jasenesta koostuva ryhma - toimi se sitten sotilaallisella, veropoliittisella, rikollisella rai jollain muulla alalia - kulloinkin muodosti erityisen yhteenliittyman usein niin, etta kymmenen tuollaista a1aryhmaa muodosti taas keskenaan yhden korkeamman asteen yksikon, "satakunnan". Symmetrisyyden perusta lienee ollut se, etta niin ryhma oli lapinakyvampi ja paremmin luokiteltavissa ja ohjailtavissa. Naissa organisaatioissa i1mennyt yhteiskuntaa omintakei 124 sesti tyylitteleva kuva perustui pelkkiin hyotynakokohtiin. Tiedam me kuitenkin edelleen, ena lopulta "sadan jarjestelmasta" sailyi ajan mittaan ainoastaan nimitys: "satakunnat" naet koostuivat milloin sataa henkiloa suuremmasta, milloin pienemmasta joukosta. Esimerkiksi keskiaikaisessa Barcelonassa senaattia kutsuttiin nimella "sata", vaikka siihen kuuluikin noin kaksisataa jasenta. Tama poikkeama organisaation a1kuperaisesta tarkoituksesta samalla, kun sen fiktiosta kuitenkin pidettiin kiinni, osoittaa puhtaasti hyodyllisen asian muuttumista esteettiseksi seka symmetrian ja arkkitehtonisten mieltymysten suurta merkitysta sosiaalisessa elamassa. Symmetrian pyrkimys jarjestaa elementit yhdenmukaisesti ja yhtalaisren periaatteiden mukaisesti on tyypillinen etenkin kaikille yksinvaltaisille yhteiskuntamuodoille. Saksalainen historioitsija Justus Moser kirjoitti vuonna 1772: "Ministerion herrat tahtoisivat kernaasti palauttaa kaiken toimimaan yksinkertaisten saantojen mukaisesti. Silla tavoin loittonisimme luonnon alkuperaisesta suunnitelmasta, silla luonto nayttaa rikkautensa monimuotoisuutena, ja raivaisimme tieta despotismille, joka haluaa pakottaa kaiken muutaman harvan saannon a1aiseksi." Symmetrinen jarjestys helpottaa laajojen joukkojen hallintaa yhdesta pisteesta kasin. Symmetrisesti jarjestetylla a1ueella a10itteet edisryvat pidemmalle, kohtaavat vahemman vastarintaa ja ovat paremmin ennalta laskettavissa kuin osien sisaisen rakenteen ja rajojen ollessa epasaannollisia ja hailyvia. Niinpa Kaarle V halusi Alankomaissa tasoittaa kaikki erimuotoiset ja -Iaatuiset poliittiset ryhmittymat ja oikeudet seka muuttaa ne kaikilta osiltaan yhdenmukaiseksi organisaatioksi. Muuan hanen aikansa historioitsija kirjoinaa, etta "keisari 125