Näkökulmia hyvinvointiin ja hyvinvointipalveluihin kulttuuri-, liikunta ja nuorisoaloilla

Transkriptio

1 Näkökulmia hyvinvointiin ja hyvinvointipalveluihin kulttuuri-, liikunta ja nuorisoaloilla Selvitys hyvinvoinnin diskursseista kolmannen sektorin palvelutoiminnassa Kai Lehikoinen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

2 Miten yhdistystoimijat puhuvat hyvinvoinnista kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilla? Yhdistyksille arvot ja aatteet ovat tärkeitä voimavaroja. Aina aatteenpalolla puhuminen ei kuitenkaan tuota parasta mahdollista lopputulosta. Vastapuolen lähtökohdan huomioimalla oman asian voi saada paremmin perille. Retoriset taidot ovat yhdistystoimijoille tässä mielessä jopa elinehto, koska omaa toimintaa perustellaan monille eri tahoille; jäsenille, rahoittajille, yhteistyökumppaneille ja palvelutoimintaa tehdessä mukaan astuvat myös asiakkaat. Tämä selvitys esittelee erilaisia diskursseja, joilla kulttuuri-, liikunta- ja nuorisoalojen yhdistystoimijat puhuvat hyvinvoinnista ja palveluistaan. Diskurssilla tarkoitetaan tulkintaraamia, joka tuottaa määrätyssä toimintaympäristössä hyväksyttävät puhe- ja toimintatavat. Sosiaalinen todellisuus tuotetaan eri puhetavoilla, joten meillä on jatkuvasti ikään kuin neuvottelu päällä siitä, miten todellisuus tulkitaan. Samasta asiasta voidaan puhua eri valossa riippuen siitä mihin diskurssiin kiinnitytään. Diskursiivinen puhe ei kuvaa sellaisenaan todellisuutta, vaan sillä pyritään myös saamaan aikaan vaikutuksia. Sillä miten asioista puhutaan, on myös vaikutusta siihen, kuinka asioita tehdään. Yhteisen ymmärryksen löytäminen tarkoittaa myös yhteisen kielen löytämistä. Selvitys: Kai Lehikoinen Valokuvat: Riikka Hurri Ulkoasu: Sisin Hyvinvointia ja hyvinvointipalveluja koskevat diskurssit ja kielipelit eivät ole viattomia tai neutraaleita niillä on todellisia seuraamuksia ihmisten elämässä ja laajemmin yhteiskunnassa. Esimerkiksi sosiaalidiskurssin tunkeutumiseen kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön alueille on syytä suhtautua erittäin kriittisesti, jos sen seuraamuksena hyvinvointipalvelujen tarjoajat rupeavat puhumaan asiakkaistaan passiivisina objekteina, jotka luokitellaan ja nimetään stereotyyppisesti erinäisten puutteiden, ongelmien tai huono-osaisuuden kautta. Valokuvissa Myrskyryhmä ja Teetä ja sympatiaa -teos Kolmannen lähteen Huipennuksessa /50

3 SISÄLTÖ Alkusanat 4 OSA III LIIKUNTA- JA NUORISOALOJEN HYVINVOINTIPALVELUISTA 5. Kolmannen sektorin palvelu ja kunta 24 OSA I 1. Johdanto 5 2. Tutkimusmetodologia 6 6. Palveludiskurssin vaikutus yhdistystoimintaan Vanhempien osallistamisen haasteet Yhteisöllisyyden kokeminen Elinvoimainen maaseutu 30 OSA II KULTTUURI- JA TAIDEALAN HYVINVOINTIPALVELUISTA 3. Hyvinvointipalvelujen argumentaatioperustaa kulttuuri- ja taidealan fokusryhmissä Taide- ja mediakasvatuksen diskurssit Työllistämispoliittinen diskurssi Kulttuurimarkkinoinnin diskurssi Juridinen diskurssi Sosiaalidiskurssi: voimaantuminen ja yhteisöllisyys Elämyksellisyyden vaatimukset ja arjesta etäytyminen Oppiminen ja vaivannäkö 38 OSA IV 12. Yhteenveto ja johtopäätökset 41 Lähteet 48 Liitteet Talouden diskurssi törmää eettiseen altruismiin Vastuupuheesta 20 3/50

4 Alkusanat Tämä on Kolmannen lähteen tuottama selvitys siitä, millaista kieltä ja käsitteitä kulttuurin, liikunnan ja nuorisoalan palveluntuottajat käyttävät puhuessaan hyvinvoinnista ja hyvinvointipalveluiden tuottamisesta. Sillä miten asioista puhutaan, on vaikutuksensa siihen, kuinka asioita tehdään. Tämä selvitys kuvaa havainnollisella tavalla näiden alojen erilaista puhetta hyvinvointiin ja hyvinvointipalveluihin liittyen, nostaen sieltä esiin paljon ajatuksia herättäviä kysymyksiä ja toiminnassa huomioitavaa. Kolmannen lähteen kokemusten mukaan yhteisen ymmärryksen löytäminen tarkoittaa myös yhteisen kielen löytämistä. Olemme törmänneet siihen, kuinka kielenkäyttöön liittyvä yhteisymmärryksen puute luo esteitä toiminnalle silloinkin, kun tavoitteet pohjimmiltaan ovat samat. Tietyissä tilanteissa taas on keskeistä pitää kiinni omasta kielestä, jotta asian merkitykset säilyvät erityisesti yhdistyskielen ilmaisujen merkitykset verrattuna kaupallisen tai hallinnollisen kielen ilmaisuihin. Tästä löytyy lisätietoa Kolmannen lähteen Yhdistykset toteuttamassa itseään ja palvelemassa yhteiskuntaa (Handbook) -kirjan lopusta sivuilta Tämän selvityksen tekijällä, Kai Lehikoisella, on tausta taiteen ja kulttuurin parissa, mikä näkyy kulttuuritoimijoiden diskurssien syvänä ymmärryksenä. Tämän puolen painottumista vahvistaa aineiston pohjana olleiden fokusryhmien asetelma, joissa toinen ryhmistä muodostui kulttuuri- ja taidealan toimijoista, kun taas toinen ryhmä koostui sekä liikunta- että nuorisoalan toimijoista, jotka lähtökohdiltaan hieman eroavat toisistaan. Jälkimmäisessä ryhmässä alojen omat diskurssit eivät nousseet niin selkeästi esille yleisempien teemojen alta. Kulttuuri ja taidepuolella myös ollaan ainakin tämän selvityksen mukaan pidemmällä palvelutoiminnassa kuin liikunta- ja nuorisoaloilla, joissa ollaan enemmän kiinni laajassa hyvinvoinnin edistämisessä ja perustoiminnassa. Jokaisen osan alkuun on liitetty lyhyt Kolmannen lähteen kirjoittama johdanto, jossa kyseisen osan sisältöä asemoidaan laajempaan kokonaisuuteen ja muihin materiaaleihin. Innoittavia lukuhetkiä toivottaen, Kolmas lähde -tiimi 4/50

5 OSA I 1. Johdanto Hyvinvoinnin ajatus on keskeisenä Kolmas lähde hankkeen koordinoimassa ESR kehittämisohjelmassa Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisoalojen kolmas sektori hyvinvointipalvelujen tarjoajana ( ). Kehittämisohjelman tavoitteena on vastata hyvinvointiyhteiskunnan muutoshaasteisiin pyrkimällä osaltaan turvaamaan väestön terveys ja toimintakyky, joita pidetään kilpailukykyisen ja taloudellisesti menestyvän yhteiskunnan perusedellytyksinä. 1 Kolmas lähde hankkeessa tähän tavoitteeseen on pyritty vahvistamalla hyvinvointia synnyttävien palveluinnovaatioiden kuten myös liiketoiminta- ja palveluosaamisen kehittämistä kulttuurin, liikunnan 1 Kehittämisohjelman linjauksiin vaikuttavat ESR ohjelman strategiset tavoitteet Toimintalinjassa 1: Työorganisaatioiden, työssä olevan työvoiman ja yritysten kehittäminen sekä yrittäjyyden lisääminen. Näiden linjaustan taustalla vaikuttavat hyvinvointiyhteiskunnan muutoshaasteet kuten hyvinvointipalvelujen, alueiden kilpailukyvyn, väestön terveyden ja toimintakyvyn sekä työvoiman turvaaminen. Kansallisella tasolla kehittämisohjelman linjauksiin vaikuttavat myös valtion tuottavuusohjelma ja kunta- ja palvelurakenneuudistus, jotka ovat ajaneet julkisen sektorin ja sen palvelujen muutosta muun muassa uusilla palvelujen järjestämisja tuottamistavoilla. (Koivisto, Lehikoinen ym. 2010, ss ). ja nuorisoalan järjestöissä ja yhdistyksissä Suomessa. Kolmas lähde on muun muassa Polku-koulutuksella täydennyskouluttanut kolmannen sektorin toimijoita hyvinvointipalvelujen tuottajiksi. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Polku I koulutukseen vuosina 2011 ja 2012 osallistuneiden kolmannen sektorin toimijoiden käsityksiä hyvinvoinnista ja hyvinvointipalveluista kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilla. Hyvinvoinnin (well-being) ja elämänlaadun (quality of life) käsitteitä on määritelty muun muassa filosofian, lääketieteen, politiikantutkimuksen, psykologian, taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden näkökulmista. Eri määritelmien avaaminen ja kriittinen pohtiminen ei ole tämän tutkimuksen rajoissa mahdollista eikä perusteltuakaan. Riittää, että todetaan Patrik Vesania ja Giulia Bizzottoa (2011) lainaten, että jotkut hyvinvoinnin määritelmistä keskittyvät resurssien saatavuuden synnyttämään elintasoon (ks. esim. Eriksson 1993; Towsend 1979). Toiset määritelmät puolestaan korostavat subjektiivisen hyvän olon tai onnellisuuden kokemusta (ks. esim. Campbell 1972, Easterlin, 1974; Frey et al., 2000; Clark, 1996; Clark and Oswald, 1994). Kolmas tapa käsitteellistää hyvinvointia liittyy yksilön vapauteen ja myös kyvykkyyteen tehdä valintoja ja toimia aktiivisesti omassa elämässään (ks. esim. Sen 1985; Nussbaum & Sen 1993). Vesan ja Bizzotton (2011) mukaan sosiologi Erik Allardille (1976, 1993) tyypillinen holistinen lähestymistapa tarjoaa neljännen tavan keskustella hyvinvoinnista. Allardille hyvinvointi syntyy kolmenlaisten perustarpeiden having, loving, being tyydyttämisestä. Näistä having viittaa taloudellisiin resursseihin, asuntoon, koulutukseen, työhön, työoloihin ja terveyteen. Loving viittaa kiintymys- ja ihmissuhteisiin kuten perheeseen, ystäviin, työtovereihin ja erilaisiin yhteisöihin, joissa ihminen toimii osallisena. Being viittaa aktiiviseen osallisuuteen ja päätöksentekoon omassa elämässä, poliittiseen toimintaan, vapaa-ajan harrastuksiin, työn merkityksellisyyteen ja luonnosta nauttimiseen. (Mt.) Kuten Kolmas lähde hankkeen ensimmäisen osan loppuraportista käy ilmi, Allardin holistinen näkökulma on ollut keskeisenä hyvinvointiajattelun jäsentäjänä hankkeen virallisessa diskurssissa vuosina (ks. Koivisto ym. 2010, Bardy 2010). Tämän tutkimuksen kannalta olemassa olevia hyvinvoinnin teoreettisia määritelmiä kiinnostavampaa on, miten hyvinvointipalveluja tarjoavat kolmannen sektorin toimijat puhuvat hyvinvoinnista kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaankin, minkälaisia merkityksiä hyvinvointi saa erilaisten tulkintaraamien tai puhetapojen kautta, jotka ovat keskeisinä uusissa 5/50

6 hyvinvointipalveluissa, joita Polku I koulutukseen osallistuneiden taustajärjestöt tuottavat. Samalla selvitettiin Polku I koulutukseen osallistuneiden henkilöiden hyvinvointikäsityksiä ennen ja jälkeen koulutuksen. Raportin ensimmäinen osa esittelee tämän tutkimuksen tutkimusmetodologiaa. Toinen osa keskittyy kulttuuri- ja taidealan fokusryhmissä käytyihin keskusteluihin esittelemällä niissä tunnistettuja argumentaatioperusteita ja puhetapoja kuten taide- ja mediakasvatuksen diskurssi, työllistämispoliittinen diskurssi, kulttuurimarkkinoinnin diskurssi, juridinen diskurssi, sosiaalidiskurssi, talouden diskurssi ja eettisen altruismin diskurssi. Toisen osan lopuksi tarkastellaan hyvinvointia koskevaa vastuupuhetta, joka nousi esiin kulttuuri- ja taidealan fokusryhmissä. Kolmas osa kääntää katseen teemoihin ja diskursseihin, jotka nousivat esiin liikunta- ja nuorisoalan fokusryhmissä: kolmannen sektorin hyvinvointipalvelutarjonna suhde kuntaan, palveluajattelun vaikutus yhdistystoimintaan, hyvinvointipalvelut lasten ja vanhempien välisten perhesuhteiden vahvistajana, yhteisöllisyys hyvinvoinnin osatekijänä, maaseudun elinvoimaisuuden vahvistaminen, palvelujen ja elämystalouden vaikutus arjen hyvinvointiin, ja lopuksi vaivannäkö oppimisen ja henkilökohtaisen kasvun osana. Raportin neljäs osa kokoaa yhteen tutkimuksen keskeiset johtopäätökset ja tarjoaa niiden herättämän reflektoinnin pohjalta syntyneitä suosituksia ja toimenpide-ehdotuksia. 2. Tutkimusmetodologia Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten diskurssit toimivat ja minkälaisia merkityksiä ne tuottavat hyvinvointipalveluja tarjoavien kolmannen sektorin toimijoiden puheessa. Diskurssilla tarkoitetaan kulttuurisesti ja historiallisesti määrättyä ja usein häälyvärajaista tiedon ja toiminnan aluetta. Se on ikään kuin tulkintaraami, joka tuottaa määrätyssä toimintaympäristössä hyväksyttävät puhe- ja toimintatavat (Foucault 1972, 1977). Kuten politiikan teoreetikot Ernesto Laclau ja Chantal Mouffe (1985) ovat väittäneet, kaikki objektit ja toiminta saavat merkityksensä diskurssien kautta niissä konteksteissa, joissa niitä käytetään. Brittiläisen psykologin Ian Parkerin mukaan diskurssit eivät yksinkertaisesti kuvaa sosiaalista maailmaa vaan ne kategorisoivat sitä ja tuovat näkyviin ilmiöitä (Parker 1992, s. 4 5, käännös KL). Tutkimuksen päämääränä ei ollut määrällinen analyysi vaan tarkoituksena oli kerätä rikasta aineistoa, jota voidaan analysoida laadullisesti. Tutkimusaineistojen tuottamiseen valittiin fokusryhmät: puolistrukturoitu ryhmähaastattelumenetelmä, jota tutkija fasilitoi (ks. Kitzinger 1995). Fokusryhmillä ei haettu konsensusta keskusteltavista aiheista vaan tarkoituksena oli saada näkyviin, miten hyvinvointia, hyvinvointipalveluja ja niiden asiakkaita koskevat merkitykset rakentuivat erilaisten diskurssien (tulkintaraamien tai puhetapojen) kautta fokusryhmiin osallistuneiden välisessä dialogissa. Fokusryhmät toteutettiin Polku I koulutuksen alussa ja sen päättyessä. Molemmilla kerroilla fokusryhmiä oli kaksi, joista toinen muodostui kulttuuri- ja taidealan toimijoista ja toinen liikunta- ja nuorisoalan toimijoista, jotka osallistuivat Polku I koulutukseen. Fokusryhmät järjestettiin Pienyrityskeskuksen tiloissa Helsingissä kello (kulttuuri- ja taidealan ryhmä, 13 osallistujaa) ja kello (liikunta- ja nuorisoalan ryhmä, 15 osallistujaa) ja Finlaysonin palatsissa Tampereella kello (kulttuuri- ja taidealan ryhmä, 10 osallistujaa) ja kello (liikunta- ja nuorisoalan ryhmä, 7 osallistujaa). Haastateltavilta pyydettiin suostumus fokusryhmissä tuotettujen keskusteluaineistojen käytöstä (ks. liite 2). Raportissa haastateltavien nimet on kuitenkin anonymiteetin turvaamiseksi salattu ja heistä käytetään sattumanvaraisesti valittuja lyhenteitä (esim. SK), jotka eivät viittaa haastateltavien todellisiin nimiin. Järjestetyissä neljässä 1,5 tunnin pituisessa fokusryhmässä keskustelu eteni joustavan puolistrukturoidusti. Toisin sanoen, osa kysymyksistä oli asetettu ennalta varsin tarkasti, mutta varsinaisena tavoitteena oli, että kysymykset innostavat osallistujat keskustelemaan kolmannen sektorin hyvinvointipalveluja koskevista teemoista mahdollisimman avoimesti. 2 Fokusryhmissä korostui sekä ryhmädynamiikka, että käsityksien rakentuminen fokusryhmään osallistuneiden välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa keskustelijoiden kommentoidessa, täydentäessä ja haastaessa toinen toistensa puheenvuoroja. Fokusryhmät videoitiin, jonka jäl- 2 Fokusryhmien kysymykset, ks. Liite 1. 6/50

7 keen ne translitteroitiin. Niistä syntyi sivua translitteroitua puhetta per fokusryhmä. Tutkimuksen tavoitteena ei ollut vain dokumentoida, mitä haastateltavat sanovat hyvinvoinnista ja hyvinvointipalveluista vaan tehdä myös näkyväksi, miten he käsittelevät näitä aiheita ja miksi he käsittelevät niitä niin kuin käsittelevät. Sosiaalisen konstruktionismin teoreetikkojen amerikkalaisten John Shotterin ja Kenneth Gergenin mukaan suhteemme maailman ilmiöihin perustuu siihen, miten puhe informoi meitä siitä (1989, s. x). Sosiaaliselle konstruktionismille keskeinen ajatus onkin, että ideoitamme ja kokemuksiamme koskevat merkitykset rakentuvat sosiaalisesti jaetussa kielellisessä tilassa. Kielen puhuminen, kuten filosofi Ludvig Wittgenstein on sanonut, on osa toimintaa tai elämänmuotoa (1999, s. 33). Brittiläisen sosiaalipsykologin Vivien Burrin mukaan kieli myös varustaa meidät kategorioiden järjestelmällä kokemuksemme jakamiseksi osiin ja antaakseen sille merkityksen siten, että meistä itsestämmekin tulee kielen tuottamaa (Burr 1995, s. 44). Tutkimusraportissa fokusryhmiin osallistuneiden puhetta onkin editoitu mahdollisimman vähän, jotta heidän äänensä kuuluisi raportissa ja myös siksi, että merkitysten sosiaalinen rakentuminen näkyisi. Kieli ei kuitenkaan ole neutraali väline, joka peilin tavoin kuvaisi todellisuuttamme, sillä kokemamme todellisuus saa merkityksensä diskursseissa, jotka operoivat kielessä ja kielen avulla. Koska tutkimuksen tarkoituksena oli nimen omaan tehdä näkyväksi diskurssien vaikutuksia fokusryhmiin osallistuneiden hyvinvointipuheessa, translitteroidut keskustelut analysoitiin laadullisesti hyödyntäen diskurssianalyyttistä tutkimusotetta. Diskurssianalyysi, jota tässä tutkimuksessa käytettiin ei ole yksinkertainen menetelmä vaan pikemminkin lähestymistapa, jonka kautta tutkimusaineistoja tarkastellaan. Parkerin mukaan [d]iskurssianalyysi tahallisesti systematisoi erilaisia puhetapoja, jotta voisimme ymmärtää niitä paremmin. Diskurssidynamiikkojen tutkimus lähtee tästä tarkastellakseen diskursseissa olevia jännitteitä ja niiden tapoja tuottaa ja muuttaa maailmaa. (Parker, 1992, s. 5, käännös KL) Foucault laisesta näkökulmasta diskursseissa operoivia toteamuksia voidaan ryhmitellä ja antaa niille tietynlaista koherenssia kunhan kun ne viittaavat samaan keskustelunaiheeseen (Parker 1992, p. 11, käännös KL). Tarkempi kuvaus tässä tutkimuksessa väljästi sovelletuista diskurssianalyysin portaista löytyy Parkerin (1992) teoksesta sivuilta /50

8 OSA II KULTTUURI- JA TAIDEALAN HYVINVOINTIPALVELUISTA Selvityksen toinen osa käsittelee kulttuuri- ja taidealan toimijoiden puhetta hyvinvoinnista ja hyvinvointipalveluiden tuottamisesta. Tämä ryhmän osalta selvityksen tekijä on tunnistanut kahdeksan eri diskurssia sekä hieman laajemman vastuupuheen kokonaisuuden. Osa näistä diskursseista on tyypillisiä juuri kulttuurialan hyvinvointipalveluja kehitteleville tai tuottaville toimijoille, osa pätee yleisemminkin. Tämä osa antaa paljon ajateltavaa ja sovellettavaa kaikille yhdistysten palvelutoimintaa tuottaville tai sitä harkitseville alasta riippumatta, kuten esimerkiksi luvun 3.6 Taloudellinen diskurssi törmää eettiseen altruismiin ja luvun 4. Vastuupuhetta osalta. Erityisen hyödyllistä on kulttuuri- ja taidealan diskursseihin ja tulkintaraameihin tutustuminen, jos ajatuksissa on yhteistyön rakentaminen tähän suuntaan. Kolmannen lähteen Yhdistykset palvelemassa yhteiskuntaa ja toteuttamassa itseään (Casebook) -kirjasta löytyy paljon esimerkkejä kulttuuri-, ja taidealan palveluista. Niitä voi hakea esimerkiksi sivun 13 avainsanahakemiston luova toiminta -avainsanan perusteella. Handbookissa käsitellään näissä diskursseissa esiinnousevia kysymyksiä mm. luvussa 4. Maailma muutoksessa ja aiheeseen liittyviä työkaluja ovat mm. 2. Palvelutoiminnasta saatavat hyödyt, 3. Miten hyvinvointi ymmärretään palveluissamme? ja 7. Palvelutoiminnan toimintaympäristö. Kolmas lähde 3. Hyvinvointipalvelujen argumentaatioperustaa kulttuuri- ja taidealan fokusryhmissä Kulttuuri- ja taidealan fokusryhmässä uusien hyvinvointipalvelujen tuottamista kolmannella sektorilla argumentointiin lukuisten eri diskurssien viitoittamista näkökulmista. Seuraavassa esitellään keskeisimpiä näistä tulkintaraameista: taide- ja mediakasvatuksen diskurssit, työllistämispoliittinen diskurssi, kulttuurimarkkinoinnin diskurssi, juridinen diskurssi, sosiaalidiskurssi, kaupallinen diskurssi ja eettisen altruismin diskurssi Taide- ja mediakasvatuksen diskurssit Taidekasvatus ja yleisötyö ovat esitys- ja näyttelytoiminnan rinnalla keskeisiä kulttuuri- ja taidealan palveluja. Ainakin osalla kulttuuri- ja taidealan toimijoista hyvinvointipalvelujen tarjoaminen liittyy olennaisesti taideorganisaation taiteelliseen perustoimintaan. Ne nähdään ikään kuin taiteellisesta toiminnasta syntyvinä spin-offeina, joissa ihmisiä osallistetaan taiteellisiin prosesseihin, kuten seuraavasta esimerkistä käy ilmi: me ollaan tehty taidelähtöisiä nukketeatteriesityksiä ja siihen liittyvät työpajat ovat tähän mennessä ollut niin kuin sen taiteenlajin niin kuin jatkumoa tai ne lapset tekee sitä taidetta. Että ei oo tähän mennessä ajateltu että just näitä systeemeitä hyvinvointipalveluina, mutta nehän niinku voi tietenkin kiertää semmoisiksi ja ajatella, että esimerkiksi nukketeatteri hyvinvointipalveluna voisi täyttää tämmöisen niinku yhteisöllisyyden tarvetta niin kuin kaiken maailman eri ryhmille. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 17:58 19:05, AE) 8/50

9 Taidekasvatuksen diskurssilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa puheen ja toiminnan aluetta, jonka tavoitteena on kouluttaa ihmisiä havainnoimaan maailmaa ja ilmaisemaan itseään taiteellisin keinoin sekä arvostamaan taiteita niiden itseisarvon vuoksi. Kuten alla olevasta tanssialan edustajan puheenvuoron katkelmasta käy ilmi, taidekasvatuksen diskurssi tunnistettiin keskeiseksi tavaksi puhua kulttuuri- ja taidealan hyvinvointipalveluista molemmissa kulttuuri- ja taidealan fokusryhmissä. Mitä meidän organisaatio tarjoaa, niin on ihmisille mahdollisuus tulla itse tekemään taidetta ja itse tanssimaan. Erilaisia mahdollisuuksia kohdata nykytanssia omakohtaisen tekemisen kautta tai sitten tietoisen, jos sen nyt sanon, taidekasvatuksen kautta. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 14: 25 15:55, JL) Katkelmasta käy ilmi taidekasvatuksen diskurssille tyypillinen ajatus, että taide- ja kulttuurilähtöisten hyvinvointipalvelut luovat ihmisille mahdollisuuksia kokea ja tehdä itse taidetta. Hieman myöhemmin keskustelussa samainen tanssialan toimija toteaa seuraavasti: Yks asia on se, että ne myös niinku pystyy avaamaan ihmisille ihan uudenlaisia näkökulmia elämäänsä ja myös itseensä. Että lähtee erilaiset prosessit käyntiin, oppii tarkastelemaan asioita eri näkökulmista, mutta oppii myös katsomaan sitä taidetta eri tavalla. Mitä ihmiset on puhuneet ja kirjoittaneet meille, niin on myös että se paljon konkreettisempi, kun mä oon tehnyt sitä ite. Et sit kun mä katson esitystä, niin se avautuu mulle uudella tapaa. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 6:34 8:26, JL) Esimerkistä käy ilmi, miten puhuja viittaa siihen, että taiteen kohtaaminen synnyttää taiteen kokijassa kokemuksellisia ja kriittisiä prosesseja, jotka monipuolistavat ja rikastuttavat kokijan taidekokemusta sekä laajemmin hänen maailmankuvaansa ja minäkäsitystänsä. Tämä voidaankin väittää olevan toinen taidekasvatuksen diskurssille tyypillinen tapa argumentoida taide- ja kulttuurilähtöisiä palveluja. Mediakasvatuksen diskurssi tunnistettiin taidekasvatuksen diskurssille rinnakkaiseksi tavaksi puhua kulttuuri- ja taidealan hyvinvointipalveluista, kuten seuraavasta hieman pidemmästä keskustelukatkelmasta käy hyvin ilmi: SK:... Mun mielestä tällaisessa jatkuvasti visuaalisoituvassa maailmassa meille kerrotaan hirveesti koko ajan kuvilla asioita. Jos ihmisellä ei ole minkäänlaista perustietoja kuvakerronnallisista asioista niin kyl se kyl me ollaan sit aika markkinamiesten vietävissä. Ni tota mun mielestä se on tavallaan se on myös mediakasvatusta kaikille niiku ikäluokasta riippumatta. Elokuvan katsominen, elokuvakasvatus ja semmoinen vaihtoehtoisen elokuvan. RT: Voidaan sanoo, että kuvalukutaidoton ihminen on hyvin lukutaidoton. Et pelkästään kirjaimilla luku et se on aika hurjaa mut se on pidempi väittely et se me nähdään varsinkin nuoret nähdään enemmän kuvia kuin tekstiä ja jos ei oo ymmärrystä siitä, miten se toimii, niin se on lukutaidottomuutta. KM: Et senkin ymmärtäminen, että tosi-tvkin on käsikirjoitettua. SK: Nii-i, et se ei ole dokumenttielokuvaa. KM: käsikirjoitettua ja se, että että tavallaankin alle kymmenen vuotiaitakin, kun ne jotenkin menee sillä tavallla pasmat ihan sekaisin kun niitten jotkut asiat eivät toimikaan tavallaan sen tyypillisen niinku draaman kaaren mukaan niiden omassa elämässä. Et tavallaan, et sit, ne ei tajua, että mitä me seurataan ni niiden mukaan me rakennetaan myös oman elämämme tarinaa [joku sanoo: maailmankuvaa] valitettavasti niinku kaikki on sattumanvarasta ja sitku tavallaan asiat ei menekään niinku sillee niinku sen pitäis mennä SK: Draaman kaaren mukaan KM: Nii-i sit sen jälkeen no sit voi mennä helposti sekaisin jos ei ymmärrä todellisuuden eroa. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 17:31 19:17) 9/50

10 Esimerkeistä käy ilmi taide- ja mediakasvatuksen diskursseille tyypillinen tapa ajatella taide- ja kulttuurialan hyvinvointipalveluja havaintojen teon, kriittiseen tarkastelun ja itseilmaisun valmiuksia kehittävinä palveluina. Näille diskursseille tyypillinen tapa perustella taide- ja kulttuurialan palveluja on korostaa, miten kulttuurin ja taiteen tarkastelussa ja kriittisessä tulkinnassa käytettävät taidot ovat hyödynnettävissä myös kulttuuria ja taidetta laajemmin ympäröivää maailmaa ja itseä koskevaan havainnointiin, kriittiseen tulkintaan ja itseilmaisuun. Taidekasvatuksen diskurssissa taidekasvatustoiminnan määrittely hyvinvointipalveluksi ei kuitenkaan ole itsestään selvää tai jännitteetöntä, kuten seuraavista kahdesta tanssin aluekeskustoimijan puheenvuorosta käy ilmi: ollaan tehty taidelähtöisiä nukketeatteriesityksiä ja siihen liittyvät työpajat ovat tähän mennessä ollut niinkun sen taiteenlajin niinkun jatkumoa tai ne lapset tekee sitä taidetta. Että ei oo tähän mennessä ajateltu että just näitä systeemeitä hyvinvointipalveluina, mutta nehän niinku voi tietenkin kiertää semmoisiksi ja ajatella, että esimerkiksi nukketeatteri hyvinvointipalveluna voisi täyttää tämmöisen niinku yhteisöllisyyden tarvetta niinkun kaiken maailman eri ryhmille. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 17:58, AE) Ja yks iso kysymys mulle on just että olemmeko minkäänlaisia hyvinvointipalvelujen tuottajia. Tai se ideointi siellä taustalla ei ole lähtenyt tällaisesta että lähemme niinkun kauppaamaan jotain tai etsimään tavallaan sitä, mitä ne markkinat haluaa vaan se on taidelähtöinen myös tää meidän palvelujen tarjoaminen. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 14:25, JL) Molemmissa esimerkeissä palveluntarjoajan omaa toimintaa ei välttämättä ajatella hyvinvoinnin tuottamisena tai ylipäänsä palveluna vaan taidelähtöisenä toimintana, joka linkittyy siis ensisijaisesti taiteisiin. Tällaisen toiminnan taustalla ei näyttäisi vaikuttavan hyvinvointipolitiikan tavoitteet vaan taiteen, taidekasvatuksen ja yleisötyön tavoitteet. Ensimmäisessä esimerkissä avataan silti mahdollisuus sille, että taidelähtöinen toiminta voisi jossakin mielessä toimia myös hyvinvointipalveluna. Jälkimmäisessä esimerkissä näkyy puolestaan, miten taidelähtöisen toiminnan ja hyvinvointipalvelujen käsitteen välille muodostuu jännite puhujan liittäessä palvelun käsitteen kaupallisen diskurssin ajatuksiin markkinalähtöisestä toiminnasta. Puheessa jännite muodostuu siis taidekasvatuksen diskurssin ja kaupallisen diskurssin välille, mikä pane puhujan haastamaan koko ajatuksen, että hänen taustaorganisaationsa tuottama taidelähtöinen toiminta olisi hyvinvointipalvelujen tuottamista. Tällaisessa puheessa taide- ja kulttuurilähtöisten palvelujen konseptointi ja tarjoaminen ei näyttäisi lähtevän asiakas- ja markkinalähtöisistä tarpeista vaan oman alan taiteellisista, taidekasvatuksellisista ja työllisyyspoliittisista tavoitteista. Taide- ja kulttuurialan palvelujen ensisijaiset tavoitteet näyttäisivät määrittyvän sen mukaan, millaiseksi palvelu ymmärretään: taide- ja kulttuurielämysten tarjoamiseksi, taidekasvatukseksi, yleisötyöksi vai hyvinvointipalveluksi. Hyvinvoinnin tuottaminen ei taidekontekstissa ole mitenkään itsestään selvä taiteen, taidekasvatuksen tai yleisötyön päämäärä. Itse asiassa useat taideteot voivat puistattaa, järkyttää tai inhottaa taiteen kokijaa, sillä omalakisena toimintana taiteen ei tarvitse pyrkiä miellyttämään ketään. Hyvinvointidiskurssin vahvistaessa paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, taide- ja kulttuurialan toimijat vaikuttaisivat kuitenkin olevan enemmän tai vähemmän valmiita määrittelemään uudestaan omia palvelujaan, tai kuten haastateltava yllä toteaa, kierrättää niitä hyvinvointipalveluiksi. Tällaisen kierrättämisen ei välttämättä kuitenkaan tarvitse merkitä luopumista taiteen omalakisuudesta. 3.2 Työllistämispoliittinen diskurssi Työllistämispoliittisella diskurssilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sellaista poliittista tai hallinnollista puhetta, jonka tavoitteena on ihmisten työllistäminen erilaisin rakenteellisin keinoin. Sen kautta kulttuuri- ja taidealan fokusryhmiin osallistuneet argumentoivat taide- ja kulttuurilähtöisiä hyvinvointipalveluja nimenomaan keinona luoda uusia työmahdollisuuksia taiteilijoille ja muille kulttuuri ja taidealan ammattilaisille, kuten seuraavista esimerkeistä käy ilmi: Ja sitten tavallaan semmoinen vielä kolmas osa-alue on, miksi tätä on ryhdytty tekemään, 10/50

11 on työllistää tanssitaiteilijoita. Eli taiteilijoille mahdollisuuksia käyttää ammattitaitoaan tämmöisen perinteisten esitysten ulkopuolella. Ja se on ehkä se, mistä, me jos ajatellaan että mikä on tämmöisiä hyvinvointipalveluja, niin astuu kuvaan. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 14:25 JL) Meidän palvelutoiminnan lähtökohtaa sitovat samat ajatukset ja tavoitteet kuin meidän perustoimintaakin. Ja siellä on ensimmäisenä tanssin ammattilaisten työllistäminen. Eli koitamme löytää uudenlaisia mahdollisuuksia heidän osaamisensa ja asiantuntijuutensa käyttöön myöskin täällä palvelutoiminnan puolella. Ja sitten toinen on saatavuuden ja saavutettavuuden edistäminen mihinkä se tanssi jalkautuu nollavuotiaista ikäihmisiin asti ja erilaisissa yhteisöissä ja verkostoissa ja erilaisissa ympäristöissä. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 16:40 OL) Molemmat yllä olevista keskustelukatkelmista edustavat tanssin aluekeskuksissa toimivien taideja kulttuurialan ammattilaisten puhetta. 3 Vuonna 2004 opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa sovituil- 3 Tanssin aluekeskusverkosto perustettiin opetus- ja kulttuuriministeriön aloitteesta vuonna Verkostoon kuuluu kuusi tanssin aluekeskusta, jotka kattavat koko Suomen: Itäinen tanssin aluekeskus, Läntinen tanssin aluekeskus, Pohjanmaan tanssin aluekeskus, Pohjoinen tanssin aluekeskus, Sisä-Suomen tanssin aluekeskus ja Helsingissä toimiva Zodiak Uuden tanssin keskus. la tanssin aluekeskusten toimintaa ohjaavilla taidepoliittisilla tavoitteilla on pyritty vahvistamaan tanssin ymmärrystä ja arvostusta suomalaisessa yhteiskunnassa ja myös toteuttamaan tanssialan työllistämispolitiikkaa. Tämä käy hyvin ilmi tanssin aluekeskustoimijoiden puheenvuoroissa, joissa hyvinvointipalveluja pohditaan suhteessa tanssin aluekeskusten toimintaa ohjaaviin taidepoliittisiin periaatteisiin kuten tanssin saatavuuden ja saavutettavuuden parantamiseen ja työllisyyspoliittisiin ajatuksiin tanssitaiteilijoiden työllistymisen edistämisestä. Saatavuuden ja saavutettavuuden ajatuksen taustalla voidaan tunnistaa ajatus jokaisen oikeudesta nauttia kulttuurista ja taiteista omista olosuhteistaan riippumatta. Lisäksi taide- ja kulttuuripalvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden ajatukseen liittyy myös kulttuurimarkkinoinnillisia ajatuksia kulttuurin ja taiteen kulutuksen lisäämisestä. Tanssilähtöisten hyvinvointipalvelujen konseptointi ja tarjoaminen voi näyttäytyä myös tanssin aluekeskusten keinona rahoittaa organisaatioidensa perustoimintaa, kuten seuraavasta esimerkistä voidaan lukea: Mutta sitten nämä yrityspalvelut, joita nyt olemme tuotteistaneet tänä vuonna, niin se on selkeästi myös rahoituksen etsimistä meidän perustoimintaan myös. Että saadaan palvelutoiminnalla katettua sitä puolta. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 16:40 OL) Tässä luvussa esitettyjen keskustelukatkelmien valossa voitaisiin väittää, että tanssin aluekeskuksissa hyvinvointipalvelujen tarjoamista ohjaa hyvinvointiajattelun lisäksi myös aluekeskustoiminnan strategiset tavoitteet ja toimintaperiaatteet. Niiden voidaan nähdä toimivan tanssin hyvinvointipalvelujen argumentaatiota rakentavina interteksteinä aluekeskusten edustajien puheessa kulttuuri- ja taidealan fokusryhmien keskusteluissa. 3.3 Kulttuurimarkkinoinnin diskurssi Kulttuurimarkkinoinnin diskurssilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tiedon ja toiminnan aluetta, joka pyrkii viestinnällisillä ja muilla toimenpiteillä lisäämään taiteen ja kulttuurin kulutusta yhteiskunnassa muun muassa hankkimalla ja sitouttamalla uusia yleisöjä taiteen ja kulttuurin kuluttajiksi. Kuten alla olevasta esimerkistä käy ilmi, kulttuurimarkkinoinnin diskurssi voitiin tunnistaa varsin helposti kulttuuri- ja taidealan fokusryhmien keskusteluista.... tanssin puolelta niin meillä on ihan sama asia, että jollain tavalla löytää sitä uutta katsojaa just sen saavutettavuutta edistämiseksi. Ja sitten se, mikä meillä on tärkeätä on niinkun ihmisen kokonaisvaltainen näkeminen sekä sen henkisen, fyysisen että myöskin sen sosiaalisen puolen kanssa, joka tanssitaiteessa tulee hyvin tulee hyvin esille nää kaikki osapuolet. Ja myöskin se että se on se on siis aina taide taidelähtöistä eli me tarvitaan niitä ammattitaiteilijoita sinne. Plus se että myöskin siihen toimintaan sitoutuu se oma- 11/50

12 kohtainen kokeminen koska se on se kaikkein tärkein ehkä sitten itse osallistujalla, jolloinka me saadaan sit niitä uusia näkökulmia ja taiteen erilaiseen näkemisen avautumaan myöskin tota avartamaan sitä heidän katsetta siihen. Ja me myös toivomme ja näin oletamme, että me emme puhu ainoastaan tanssitaiteesta vaan ylipäätään kulttuurin käyttö myös lisääntyisi näiden palvelujen kautta, mitä me teemme. Tehdään sitten tanssin puolella tai elokuvan puolella tai missä tahansa. Kun ihminen saa sen ensimmäisen siihen kulttuuripuoleen niin sit se tuppaa lisääntymään. Niin hän havittelee lisää näitä palveluja itsellensä tai tai ostaa näitä mahdollisuuksia. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 10:28, OL) Yllä olevassa keskustelukatkelmassa yleisötyötä koskevassa kohdassa kulttuurimarkkinoinnin ajatukset nivoutuvat taide- ja mediakasvatuksen tavoitteisiin kehittää valveutuneita ja kriittisiä kulttuurin ja taiteen kuluttajia. Kuten edellisestä ja myös alla olevasta kahdesta keskustelukatkelmasta käy ilmi, kulttuurimarkkinoinnin diskurssille on keskeistä kulttuurin ja taiteen kulutuksen lisääminen levittämällä taidetuotteita ja esityksiä sekä sitouttamalla uusia yleisöjä kulttuurin ja taiteen kuluttajiksi esimerkiksi taide- ja mediakasvatuksen keinoin. Me levitetään ja kommentoidaan samalla mediataidetta laaja-alaisesti. Sen lisäksi meillä on palvelutoimintaa, mikä on sisällöntuottamista. Me vuokrataan teoksia, sisältöjä, taidetta museoille, oppilaitoksille, yrityksille monenlaisiin konteksteihin. Ja se on tavallaan se meidän levitystoiminta, mä haluun nähdä sen hyvinvointipalveluna, koska kulttuuri tuottaa hyvinvointia. Eli pelkästään se, että me vuokrataan sisältöjä vaikka suomalaisiin museoihin niin se tuottaa suomalaisille ihmisille hyvinvointia. Se että vaikka meillä onkin nyt esimerkiksi yhteistyökumppanina Tampereella niin on menossa vanhainkoteihin ja eräässä projektissa Henrikka Lehtonen toteuttaa hanketta, jossa mediataidetta esitetään sairaalassa ja muuta tällaista. Että mä luulen, että se tavallaan myös se ammattitoiminnan, joka pysyy siinä taidekontekstissa pysyy, niin voi olla hyvinvointipalveluna. Ja koko sen vastikkeellisen toiminnan ja sen speksaaminen ja jäsentäminen ja muotoileminen sillä tavalla, että meitä on helppo lähestyä ja ihmiset ymmärtää mitä meiltä saa ja että löytää meidät. (Fokusryhmä 1, Nauha 1: 25:50 KM) Mietin vaan, että miks meillä tää toiminta on tärkeetä. Niin se vaan on niin, että se toimii kahteen suuntaan. Meidän [tanssialan organisaation] näkökulmasta me ollaan tieteinkin kiinnostuneita niistä ihmisistä sen takia, että heistä vois tulla myös potentiaalisia katsojia. Koska se päätoiminta, missä me ollaan aloitettu on esitysten, nykytanssiteosten, tuottaminen ja niille toivotaan yleisöä. Ja se on tavallaan, voidaan ajatella, että markkinointinäkökulma. Tätä työtä tehdään sen takia, jotta pidetään kiinni olemassa olevasta yleisöstä ja kasvatetaan uutta yleisöä. Tää on varmaan just, mitä teatterissakin on työpajojen yks tarkoitus. Mutta siinä koko ajan on tietoisesti on myös tavallaa se eettinen pohja, että mitä siinä voi ihmisille taiteen avulla tarjota... Ja yhteisöllisyys on tosi tärkeetä. Mielenkiintoinen niinku, että jokaisessa taidemuodossa on ne omat, mutta liikkeen avulla niin se on monesti se yllätys että ilman sanoja niin sä kohtaat ihmisen tosi läheisesti. Muodostuu sellaisia niinku no yhteisöjä, sosiaalisuutta. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 6:34 JL) 3.4 Juridinen diskurssi Juridisella diskurssilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa erilaisiin lakeihin ja säädöksiin vetoamista. Tällaisen diskurssin näkökulmasta kulttuuri- ja taidealan hyvinvointipalveluja perusteltiin lakisääteisenä toimintana, kuten alla olevasta koulutuspalvelun esittelystä käy ilmi: Meidän organisaatio tuottaa rinnasteista koulutusta Suomen kirjakulttuurin kursseja. Ja ne vastaavat siihen tarpeeseen koska tämä on lakisääteistä kotoutumiseen kuuluvaa. Ihmisen oikeus saada oppia sitä kieltä ja kulttuuria, mihin hän on tullut. Ja koska kunta, Tampereen kaupunki, ei pysty kaikille tätä palvelua tuottamaan ja kaikki opiskelijat eivät ole sellaisessa ikään kuin opiskelu- 12/50

13 kunnossa tai lähtötasossa jotta he yltäisivät tai pystyisivät aloittamaan näissä kaupungin tarjoamissa kielikoulutuspalveluissa niin me tarjotaan ikään kuin tällaista vähän matalamman kynnyksen kielikoulutusta. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 11:47 12:34, EK) Kuten esimerkistä näkyy, juridisilla perusteilla hyvinvointipalvelujen argumentointi koskee yleensä palveluja, joita kunnat ovat lain perusteella velvoitettuja tuottamaan, mutta joita kunnat ovat ulkoistaneet yrityksille tai kolmannen sektorin toimijoille. Yllä olevassa esimerkissä kyse on nimenomaan maahanmuuttajien kotouttamiseen kuuluvasta lakisääteisestä koulutuksesta, mutta lakiin vetoavassa puheessa voidaan tunnistaa myös yleisempi ihmisoikeuksiin liittyvä argumentaatio: [i]hmisen oikeus oppia sitä kieltä ja kulttuuria, mihin hän on tullut (Mt.). Kulttuuri- ja taidealan fokusryhmissä juridista diskurssia käytettiin varsin vähän. 3.5 Sosiaalidiskurssi: voimaantuminen ja yhteisöllisyys Sosiaalidiskurssilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sosiaalipuhetta, joka liittyy usein keskusteluun huono-osaisuudesta ja yhteiskunnallisesta pahoinvoinnista. Huoli ihmisten pärjäämisestä yhteiskunnassa ja syrjäytymisen uhka liittyvät usein sosiaalidiskurssille tyypilliseen pohdintaan. Kuten edellisen luvun päättäneestä esimerkistä voidaan huomata, sosiaalidiskurssi nousee puheenvuorossa kulttuurimarkkinoinnin ja taidekasvatuksen diskurssien rinnalla tuottamaan argumentaatioperustaa kulttuuri- ja taidelähtöisille palveluille. Seuraavassa kaksi esimerkkiä sosiaalidiskurssin tuottamista argumenteista taide- ja kulttuurialan fokusryhmien keskusteluissa: Me tehhään eloku- ihan niinku elokuvataidetta ja meillä on yhtiö ja ry ja ry tekee soveltavaa elokuvataidetta. Mikä tarkoittaa sitä, että meillä on me tehdään elokuvia työpajatyyppisesti nuorte- lasten ja nuorten kanssa tähän mennessä sekä nyt myös vanhusten kanssa ollaan tehty ja tarkoitus on laajentaa myös työikäisiin. Ja sen lisäksi, että meillä on työpajatyyppinen voimauttavan elokuvan ajatus, meillä on vanhuksille tällä hetkellä että tehdään niinkun voimaannuttavia elokuvateoksia, jotka on tarkoitettu soveltumaan tietyn tyyppisiin esimerkiksi muistisairaille tällaisena virkistys ja taiteen muotona. Ja semmoisen yhteisöllisyyden ja sellaisen kontaktinottamisen apuvälineenä. Ikään kuin työkaluna hoitajille ja apuvälineeksi vanhuksille. Eli ne on periaatteessa ne kaks meidän linjausta, jotka kulkee niinku vierekkäin. Meillä saatetaan esimerkiksi työpajassa tehdä elokuvia, joista saatetaan muokata teoksia siihen toiseen osioon. Eli se on se meidän hyvinvointipalvelujen kehittyminen. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 19:06 20:39, RH) projekti, jossa osana on meidän oma taidekioski. Siinä tarjoan avoimia keskustelutilaisuuksia myös luovuuspajoja eri ikäsille. Tällä hetkellä lähinnä lapsille ja nuorille 25 vuoteen asti. Ensi keväänä uutena ryhmänä on tulossa sitten tällä palvelualueella olevia tuetun asumisen yksiköitä. Että tavallaan meitä on muutama, jotka sitten menee paikan päälle ja sitten ehkä jotkut heistä ehkä sitten uskaltautuvat sitten myöhemmin tulemaan sinne kioskille. Mutta tää kioski on tämmönen matalan kynnyksen paikka. Avattiin palvelu vasta keväällä ja se on ollut tukipiste nuorille. Nyt siitä on tullut osa alueen sosiaalipalvelua eli alueen sosiaaliohjaaja työskentelee yhdessä mun kanssa ja pidetään päivystystä välillä ja sillä tavalla se on tavoittanut alueella myös syrjäytyvät, usein hiukan alkoholisoituneet, nuoremmat ja vanhemmat työttömäksi jääneet. Mutta luovuus tai siis kuvallista ilmaisua käytetään paljon. Ei voi sanoa tanssiksi mutta liikkeen avulla paljon ettei tarvii istuu paikallaan. Ja sitten myös voimauttava valokuvausta on ollut tänä syksynä. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 20:40 22:44, HJ) Kuten yllä olevista esimerkistä voi lukea, sosiaaliselle diskurssille on tyypillistä määritellä hyvinvointipalvelujen käyttäjät toisina ne suhteessa palveluntarjoajiin me. Lisäksi sosiaaliselle diskurssille tyypilliset taide- ja kulttuurialan hyvinvointipalvelujen perustelut liittyivät usein ajatuksiin palvelujen tarjoamisesta apua tarvitseville ryhmille. Usein tällaiset kohderyhmät nimetään ryhmän jäseniä yhdistävää nimittäjää kuvaamaan pyrkivällä sanalla kuten 13/50

14 nuoret, vanhukset, syrjääntyneet, muistisairaat tai maahanmuuttajat. Lisäksi, kuten alla olevasta esimerkistä ilmenee, sosiaalisessa diskurssissa hyvinvointipalvelujen kohderyhmiin liitetään attribuutteja, joilla ryhmän jäseniä luonnehditaan. Sehän on laajennettavissa heti kun lähdetään pois verbaalisesta. Tulee esimerkiksi musiikki, fyysinen liike tai kuva. Niin se mahdollistaa. Koska me tehdään tällä hetkellä erityisnuorten kanssa, joilla on autistisia piirteitä ja ovat hyvin verbaalisesti lahjattomi niinku jumissa. Eli ihmisillä koska niilläkin vaikka hyvin verbaalisesti jumissa niillä on ajatuksia, niillä on haaveita, niillä on tunteita. Mut jos mä kysyn niiltä verbaalisesti, että mitä sä haaveilet, mistä sä haaveilet? Näin, me ollaan kommunikaatiokatkoksessa, koska se ei ymmärrä ei ymmärrä edes sitä mun kysymystä. Vaikka tietenkin sillä ihmisellä on haaveita ja unelmia. Mutta se ei ymmärrä mun kysymystä, koska se ei saa sitä verbaliikkaa ja se ei tota pysty myöskään siihen vastaamaan. Niin tota, muuta kuin irrottamaan se verbaalisuus. Mennän joko musiikin puolelle tai kuvaan niin sit aletaan päästä niinku sellaiselle kielitasolle, mikä taas aukasee ihmisen eri tasolle. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 20:29 21:31, RH) Hyvinvointipalvelujen käyttäjät nimetään yllä olevassa esimerkissä erityisnuoriksi, jotka esitetään autistisina ja verbaalisesti lahjattomina henkilöinä, jotka ovat jumissa ja joilla on ymmärtämisvaikeuksia. Toisaalta heillä ajatellaan olevan haaveita, ajatuksia ja tunteita, mutta verbaalisten taitojen heikkous vaikeuttaa kommunikointia. Tässä keskustelukatkelmassa taide- ja kulttuurilähtöisen hyvinvointipalvelun argumentaatioperustaksi esitetäänkin musiikin tai muiden taiteiden tarjoamia vaihtoehtoisia kommunikaation keinoja. Seuraavassa vielä yksi esimerkki, josta käy ilmi, miten sosiaalidiskurssin kautta tuotetut luonnehdinnat kulttuuri- ja taidelähtöisistä hyvinvointipalveluista osallistuvat rakentamaan käsitystä palvelujen käyttäjistä. Mä oon [lasten ja nuorten kulttuurikeskuksesta] ja oon mukana ESR-hankkeessa. Meillä oli tarkoituksena syrjäytyville nuorille, vanhuksille ja myös lapsille järjestää sirkuspajoja tarkoituksena on siis voimauttaa, eheyttää ja ryhmäyttääkin. Ja nyt mä haluaisin jatkossa kehittää myös työhyvinvointipalveluja sirkuksen sisällä. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 22:45 23:17, BK) Kuten keskusteluesimerkistä näkyy, hyvinvointipalvelujen käyttäjiä voimautetaan, eheytetään ja ryhmäytetään. Voitaisiin väittää, että kuvatessaan, mitä toiminnan kohteille eli palvelujen käyttäjille kulttuuri- ja taidelähtöisillä palveluilla tehdään, toimintaa kuvaavat verbit viestivät myös siitä, millaisina palvelujentarjoajat näkevät palvelujen käyttäjät: voimattomina, rikkinäisinä ja yhteisöstä irrallaan olevina yksilöinä, joita siis lähdetään taide- ja kulttuurilähtöisin keinoin muuttamaan. Sosiaaliselle diskurssille tyypillinen kulttuuri- ja taidealan hyvinvointipalvelujen käyttäjien ryhmittely, ryhmien nimeäminen ja niiden luonnehdinta auttaa mitä ilmeisimmin palveluntarjoajia jäsentämään erilaisia hyvinvointipalvelujen tarpeita ja palvelujen tarvitsijoita. Voitaisiin kuitenkin väittää, että tällainen ryhmittely ei ole ongelmatonta, sillä kategorisointi saattaa siirtää palveluntarjoajan huomion pois siitä, että kaikissa ryhmissä jäsenet ovat aina yksilöitä, joilla on omat kokemukselliset henkilöhistoriansa, luonteenpiirteensä, kompetenssinsa ja niin edelleen. Yllä olevista esimerkeistä voidaan tunnistaa kaksi varsin erilaista tapaa puhua taide- ja kulttuurialan hyvinvointipalvelujen käyttäjistä. Varsinkin taidekasvatuksen diskurssille tyypillinen tapa on korostaa yhteistoiminnallisuutta: me tehdään elokuvia työpajatyyppisesti nuorte- lasten ja nuorten kanssa tähän mennessä sekä nyt myös vanhusten kanssa ollaan tehty (ks. ensimmäinen esimerkki tässä luvussa). Tällaisessa puheessa hyvinvointipalvelujen tuottajalla on aktiivinen toimijan rooli. Palvelujen käyttäjille puolestaan annetaan rooli yhteiseen toimintaan osallistujana. Hieman myöhemmin samaan puheenvuoroon tulee kuitenkin mukaan sosiaalidiskurssille tyypillinen voimaannuttamispuhe, joka positioi hyvinvointipalvelujen käyttäjät voimattomiksi objekteiksi, joihin voimaannuttamisen toimenpiteet kohdistuvat. Sosiaalidiskurssi näkyy erityisen hyvin tämän kappaleen toisesta esimerkissä, missä se tuottaa luonnehdintoja taide- ja kulttuurialan hyvinvointipalvelujen käyttäjistä epävarmoina, arkoina, tukea tarvitsevina, syrjääntyneinä, alko- 14/50

15 holisoituneina ja työttöminä toisin sanoen tavalla tai toisella epäonnisina tai epäonnistuneina. Samaisesta esimerkistä käy myös ilmi, miten palvelutoiminta itsessään saa sosiaalisen diskurssin puheessa lisämerkityksiä kuten matalan kynnyksen paikka, tukipiste, sosiaalipalvelu ja päivystäminen. Myös nämä lisämerkitykset määrittävät osaltaan hyvinvointipalvelujen käyttäjiä viestimällä siitä, että heidän osallistumisen kynnystä on madallettu ja että he tarvitsevat tukea, sosiaalipalvelua ja päivystystä. Voimaannuttamisen tavoite vaikuttaa keskeisesti sosiaalidiskurssille tyypillisissä puhetavoissa. Sillä tarkoitetaan ihmisten ohjaamista aktiiviseen toimijuuteen, itsenäiseen päätöksentekoon ja osallisuuteen yhteiskunnassa (ks. Heikkilä-Laakso & Heikkilä 1997, Korhonen 1997, Grossberg 1995, Ruohotie 1998, Ojanen 1993). Kuten yllä olevasta tekstiesimerkistä voidaan huomata, sosiaalisen diskurssin voimaantumispuheessa taiteen ja kulttuurin keinot välineellistetään varsin yleisesti sosiaalista hyvinvointia vahvistaviksi apuvälineeksi tai työkaluksi. Ajatuksena on, että taide- tai kulttuurilähtöisellä toiminnalla vahvistetaan ihmisten uskallusta, luovuutta, itseilmaisukykyä ja sosiaalisia taitoja, jotta he voimaantuisivat eli olisivat valmiimpia ja rohkeampia tarttumaan asioihin ja vaikuttamaan omaan tilanteeseensa. Tässä tutkimuksessa toteutetuissa kulttuuri- ja taidealojen fokusryhmissä hyvinvointipalvelujen käyttäjien esineellistäminen, heidän nimeämisensä ryhmäominaisuuksiin viittaamalla ja ryhmien luonnehtiminen puutteiden tai heikkouksien kautta näyttäisi olevan nimenomaan sosiaalisen diskurssin puhetapa. Verrattaessa taidekasvatuksen diskurssia ja sosiaalista diskurssia huomataan, että näistä ensimmäinen määrittää jälkimmäistä enemmän aktiivista toimijuutta hyvinvointipalvelujen käyttäjille. Tämän luvun toisena esiteltyä esimerkkiä tarkasteltaessa voidaankin pohtia, ovatko sosiaalialan puhetavat ja käsitteet tulleet osaksi taidekioskitoimintaa sen liityttyä osaksi laajempaa sosiaalialan systeemistä kokonaisuutta kunnassa. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten sosiaalialan diskurssin asettuminen kulttuuri- ja taidelähtöiseen toimintaan on vaikuttanut taidekioskissa tehtävään työhön ja vuorovaikutukseen palvelun käyttäjien kanssa. Sosiaalisen diskurssin rinnalla oppimiseen liittyvät transformaation ja siirtovaikutuksen 4 ajatukset ovat myös tyypillisiä taide- ja kulttuurialan hyvinvointipalveluja koskevalle puheelle, kuten alla olevasta keskustelukatkelmasta käy ilmi: RH: Mä nään tossa mitä Petri sanoi, tärkeeks niinku se voimauttava osio, kaikkein voimauttavin asia on se, että tässä kun ihminen väittää, että ei osaa, koska helposti ollaan kasvettu tämmöseen ajatukseen, että on me jotka suorittanut tiettyjä asioita niin me osaamme ja taide on sellainen asia, että se pitää ensin opetella ja minä en osaa tai minä 4 Siirtovaikutuksella (engl. transfer of learning) tarkoitetaan yhdessä tilanteessa opittujen taitojen, tietojen tai oivallusten soveltamista jossakin toisessa asiayhteydessä (ks. Hakkarainen, Lonka & Lipponen 2004, s. 390). en ole luova on semmonen, mikä on kamala lause. Niin sitten se pääsee siihen esimerkiks tulitaidetyöpajaan ja löytää itsestään sen puolen olevansa luova. Ja se voimauttaa sitä ihmistä, koska se pystyy sen jälkeen käyttämään sitä mahdollisesti käyttämään sitä myös sitä ajatusta muualla toiminnassaan sen jälkeen kun se on huomannut että se voi olla lyhyessäkin ajassa saada jonkinlaisen kosketuksen toisenlaiseen taidemuotoon. HJ: Onnistumisen iloa RH: niin HJ: iloa, että sitä voi käyttää niin monessa eri asiassa elämässä. Silloin kun se lähtee käyntiin. OE: Mulla on jonkun verran sellasia ryhmiä, jotka ei oo välttämättä vapaaehtoisesti tullut sinne. Jos mennään vähän sinne syrjäytyneisiin nuoriin tai muihin, jotka tavallaan joutuu tulemaan. Siellä on paljon niitä, jotka ei haluu. Vähintäänkin yks semmonen, joka aina haluu mennä vähän sivuun eikä haluu tehdä muiden kanssa ja sitte ku ruvetaan tekee muitten kanssa yhdessä ja sit ku ollaan tulen kanssa ja se on vaarallista ni pitää ottaa kuitenkin vähän vastuuta siitä mitä tekee. Että jos sen tekee jonkun toisen kanssa yhdessä niin siinä on pakko ottaa se vastuu ja luottaa johonkin 15/50

16 toiseen. Ni siellä saa sen, joka ei haluu olla muitten kanssa tekemisissä ja on vastustanu, kumminkin löytämään sen, et pitää toimii muitten kanssa yhdessä ja pystyttävä luottamaan siihen mitä muut tekee. Ottaa vastuu siitä, että muille ei käy mitään. Siitä voi saada sen, oikeesti sen, että voit tehdä. Ehkä viis minuuttii sen jälkeen on sitä mieltä, että tää on ihan tyhmää, mut kyl ne kumminkin muistaa sen, että ne on onnistunut jossain ja saanut jotain aikaiseks. (Fokusryhmä 1, Nauha 2, 00:25 02:38) Keskustelukatkelmassa voimaantumisen kokemus liitetään taiteissa oppimiseen ja oivaltamiseen. Toisin sanoen, taidelähtöisen työpajatyöskentelyn nähdään mahdollistavan osallistujien positiiviset oppimiskokemukset ja oivallukset itsestä luovana ja kykenevänä toimijana. Minäkuvaa positiivisesti vahvistavilla kokemuksilla ajatellaan olevan siirtovaikutusta myös muilla elämänalueilla taidetyöpajan ulkopuolella. Kulttuuri- ja taidealan fokusryhmien keskusteluissa sosiaaliseen diskurssiin näyttäisi siis kietoutuvan psykologisia ja pedagogisia ajatuksia, joilla kulttuuri- ja taidealan hyvinvointipalveluja perustellaan. Ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin mukaan yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde perustuu yhteisöllisyydelle, jonka hän määrittelee yhteiskunnat koossa pitäväksi tunteeksi (Durkheim 1980, 1985; Antikainen, Rinne & Koski 2006). Yhteisöllisyyden vahvistamisen ajatus voidaan tunnistaa kulttuurija taidealan fokusryhmien hyvinvointia koskevista keskusteluista kuten seuraavasta keskustelukatkelmasta käy ilmi. AE: Jatkaisin tosta Petrin jutusta, mitä mä aikaisemminkin otin esille, että mä koen että teatteri nyt etenkin koska siinä tehdään kimpassa niin taiteen ja kulttuurin hyvinvointipalvelujen, niitten yksi mission voisi olla tällainen yhteisöllisyyden tukeminen. Että siitähän puhutaan hirveesti, että just että mikä on tän kaupunkilaistumisen tai tän meidän elämän systeemin tyylin ongelma. Muualla Euroopassahan siitä puhutaan toisissa skaaloissa. Mutta että siis, se että tullaan tekeen kimpassa jotakin ja kaikki pystyy ja kaikki osallistuu ja mulle kuuluu se tunne osallisuudesta, että mä kuulun tähän ryhmään. Et kyllä mä koen niinku esimerkiks perheen esimerkiks perhetyöpajan nukketeatterissa mitä mainiointa peruskauraa, mutta se, että se on ihanaa, että miten ne tajuu, että hei me kimpassa äiskä, iskä ja lapset ja me tällanen saatiin aikaan. Et kyllähän se vahvistaa sitä yhteenkuuluvaisuutta. Tai joku luokka tai mikä tahansa vanhusten ryhmä. Se on meille tärkeetä kanssa, mä koen. EK: Tän mä koen kanssa meillä sen lisäks, että nämä maahanmuuttajat oppii ainakin jollakin tavalla sitä suomenkieltä ja kulttuuria, niin ainakin yhtä tärkeetä se on heille semmonen perhe tai yhteisö, ryhmä johon he kuuluu ja johon he tulee joka päivä ja se rytmittää heidän elämäänsä, mä menen kurssille joka päivä. Mä nään suunnilleen ne samat ihmiset, jotka kuuluu siihen ryhmään ja siel tulee tosi vahva sellanen, että tää on niinku mun sij vähän niinku sijaisperhe kun muuten se perhe on jossain maailmalla kaukana. Että siinä on ihan yhtä voimakkaasti läsnä tällanen sosiaalinen ryhmäytyminen kuin kielenoppiminen... Fokusryhmä 1, Nauha 2, 02:39 04:36) Ensimmäisessä puheenvuorossa puhuja liittää yhteisöllisyyden vahvistamisen tarpeet kaupungistumisen tuomiin ongelmiin ja tarjoaa teatteritaiteille tyypillistä yhdessä tekemistä yhteenkuuluvaisutta vahvistavaksi toimintamuodoksi. Puheessa taidelähtöisen toimintaan liitetään onnistumisen kokemukset ja oivallukset saavutusten yhteistoiminnallisesta perustasta. Tällaisten oivallusten ajatellaan vahvistavan yhteisöllisyyden kokemusta esimerkiksi perheissä. Jälkimmäisessä puheenvuorossa yhteisöllisyys liitetään maahanmuuttajien arjen jäsentämiseen ja elämän rytmittämiseen. Toisin sanoen, yhteisöissä toimimisen ajatellaan raamittavan maahanmuuttajan elämää tuomalla arkeen säännönmukaisuutta ja ennakoitavuutta. Lisäksi yhteisöllisyyspuheeseen liittyy ajatus maahanmuuttajien aikaisemmista ihmissuhteista, joihin muutto on vaikuttanut ja joihin yhteisöissä toimiminen tuo korviketta. Fokusryhmässä keskustelu kulttuuri- ja taidealan hyvinvointipalvelujen yhteisöllisyyttä vahvistavista mahdollisuuksista jatkui alla olevalla puheenvuorolla. Siinä puhuja tuo keskusteluun yhteisöllisyydestä 16/50

17 syntyvän vertaistuen ajatuksen kuten myös ajatuksen suvaitsevaisuuden vahvistumisesta etnisesti eritaustaisten ihmisten kohdatessa toisiaan erilaisissa kulttuuri- ja taidealan tuottamissa palveluissa. Meillä on ainakin on tää sosiaalinen hyvinvointi on tän opetustoiminnan ehkä seuraavaks tärkein asia. Ne kokoontuu perheet vanhemmat lapset, ne tulee meille ne viettää siellä aikaa. Se ei oo sillee että vanhemmat tulee ja jättää lapsen ja juoksee ostoksille lähikauppaan. Vaan et ne vanhemmat tulee, ne jää, ne seurustelee toistensa kanssa. Ne saa vertaistukee toisiltaan. On maahanmuuttajia ja kantasuomalaisia, jotka kohtaa siellä. Eli tietyllä tavalla vähän tämmönen rasisminvastainen työ. Sit on tää kotouttamispuoli. Löytyy ihmisiä, jotka on muuttanu ehkä samalta alueelta Suomeen jossain vaiheessa. Meillä on tämmösiäkin ihmisiä, jotka Uzkebistanista muuttaneet Suomeen joskus jostain tuolta ihan tosi kaukaa Afganistanin rajan läheltä. Ja nyt nää ihmiset on löytäneet toisensa tuolla meidän keskuksessa. Ja totta kai niillä on paljon yhteistä, koska niitä ei montaa täällä Suomessa oo. Mutta et sit sen lisäks on myös nää lapset, ne tietenkin löytää sitten myös toisia lapsia, jotka on kiinnostuneita saman tyyppisistä asioista ja ne on ehkä sen niiden koulun tai pihapiirin ulkopuolelta. Ne saa sitä kautta uudenlaisia ystävyyssuhteista ja uusia kontakteja niiku niiden normi päivärutiinien ympäriltä. Ja se on monille lapsille ja vanhemmille, jotka meillä käy, varsinkin pienempien lasten osalta se on viikon kohokohta, kun tullaan käymään. Mennään sen oman opettajan luokse tai opettajien luokse jotkut käy useampiakin kertoja. Se on tosi tärkeä se sosiaalinen merkitys ja se just tää, että saadaan olla yhdessä tehdä yhdessä, että ei tarvii jäädä kotiin katsomaan televisiota tai muuten sitten ehkä vähän syrjäytyä. Fokusryhmä 1, Nauha 1, 04:37 06:33, MV) Yllä olevassa puheenvuorossa yhteisölliseen toimintaan osallistumisen vastakohdaksi esitetään kotona television katsomista ja syrjäytymistä. Toisin sanoen puheenvuorossa hyvinvointiin liitetään yhteisöllisyyden, osallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen kokemusten lisäksi ajatus aktiivisesti yhteiskuntaan osallistuvasta toimijasta. 3.6 Talouden diskurssi törmää eettiseen altruismiin Hyvinvoinnin käsite sai taide- ja kulttuurialan fokusryhmissä lisäulottuvuuksia diskursiivisista tulokulmista, jotka asettuivat tukemaan tai haastamaan toinen toisiaan. Seuraavassa hieman pidemmässä keskustelukatkelmassa hyvinvoinnin ajatukseen haetaan merkityksiä kahden diskurssin väliltä: talouden diskurssin ja eettisen altruismin. UG: Mun mielestä niinku monet toi ihan hemmetin hienosti esiin tossa, ne kaks eri asiaa, se taloudellinen hyvinvointi ja se henkinen hyvinvointi. MB: Se tulee samalla sanalla sit niinku sillee hämärtyy vähän, et mistä kantilla sitä puhutaan. Et miten mä koen sanan hyvinvointi, se on jotenkin just se tunne ihmisessä, et sä voit heittäytyä. Jos sä et pysty mitään ite kantaa itteäs ni tai jotenkin niinku jos mä meen jotenkin semonen olo, että ne asiat jotenkin et et et just et joku ain siel tulee, naapuri korjaa sun katon tai semmosta. Ja sit rahal ei oo yhtäkkii niinku ei sil oo paljoo merkitystä. Ihmiset kuitenkin ne on. Totta kai se on sit muutama, et näin mutta. Tietenkin et musta se ois hienoa, et voisko sen tuoda tänne. Sit vielä kun on tää materialistisempi puoli niin miettikää, mikä yhteiskunnallinen hyvinvointi se olis, et miks niinku se pitää olla joko tai. Miksei se voi olla... 36:31 UG: Mut must tuntuu, et mikä siin on, et jos me pidetään yhteisöllisiä sovelluksia niin esimerkiks just tää muistatsä nii sä varmaan muistat, en muista sen sovelluksen nimee, mutta et sä voit tarjoo sinne, että mina tarjoon pensaanleikkuuta ja sitten ku sinä tarjoot... MV: Vaihtotalous... UG: Juu, mut... [hälyä, epäselvää puhetta] 17/50

18 AE: Juu, mutta toi on... kapitalismia ilman että rahaa liikkuu, mut täytyy välillä puhuu välittämisestä. Mä tunnen sen, kene mä väl... mä tunnen sun tarpeet, mä autan sua. Mut toi on mun mielestä ihan vaan esimerkki... SK: Must toi liittyy myös siihen, et me ollaan kaupungistuttu, niinku nopeesti ja sitten tavallaan ku ihmiset tulee vieraalle paikkakunnalle ja kun se varmaan on meille jotenkin semmonen ujous ja epäsosiaalisuus sisäänrakennettu tai justii geeneissä koodattu, niin sehän on vaikeeta sitte niinku sellasessa isossa yhteisössä niinku haalii se porukka et joku korjaa sun tietokoneen tai joku hoitaa sun lapsia tai. Niinku nythän on oikeesti tällasii... sen, et ihmiset haluaa luoda sellasen sosiaalisen ympäristön. Me just ollaan, molemmat kuulutaan siihen isoon... UG: Joo joo, ja kumpikaan ei muistanu sen nimee... SK: Ei muistanu sen nimee... [hälyä]... mutta tohon suuntaan ollaan tavallaan menossa, et mentäis niinku... MB: Musta taiteilijat niinku vois olla tossa semmosena sillanrakentajana. Et mä oon huomannu sen ja sit just koko kesän Serbiassa vietettyäni mä oon niinku niin täynnä sitä ja sit ku mä tuun tänne Suomeen ja sillee, et hei nyt mä tarjoon sulle lounaan, ni mä oon huomannu sen, että siihen suhtaudutaan epäillen. Et just tää, että jos sä annat mulle jotakin niin mitä sä odotat multa vastapalvelusta. Mä oon joskus... että mä oon tarjonnut viimeiset ja sit ne ei salli multa jotakin palvelusta, koska he kokee, että he ovat velkaa tai ylipäätään... SK: Mut toi on kato just sellasen suomalaisen ymmärtää, et huomaa, et me ollaan sovittu yhdessä, et me vaihdetaan palveluita. Että kosk ei ole tota ilmaisia lahjoja... [naurua] Suomessa ei oo ilmaisia lahjoja. Ja onhan just tosta oli kysymys. Et meidänkin työyhteisössä on muualta tulevia ihmisiä ni kyllähän mäkin ensin ihmettelin niitä kaiken maailman kakkuja ja hedelmälautasia, tieksä et apua tuleeks täst joku kakkuperjantai, tieksä et mun pitää alkaa leipoo. Mut sit mä tajusin, et ei, et sehän on niitten juttu. Et he tuo sen ja heillä on he haluu tehdä sen. Niinku että tietenkin mä voin... sitä. Mut jos mul tulee siitä paineita, ni ei mun silti ehkä tarvii tehdä sitä kakkuu... MV: Käyn kaupassa... SK: Kaupassa, joo. RH: Nii, että mä sanoisin, että vaikka se näyttääkin, ja täs kun me helposti katotaan... siis en ole tän suomalaisen kapitalismin kannattaja, mutta kun katotaan esimerkiks niitä muita ja se näyttää, et sanotaan, että se on täysin hyväntahtoista, niin kyllä, jos se antaa sulle sen viimeisen ruokansa sieltä jääkaapista, ni kyllä sillä vaan pohjana on, että sillä on odotus, että samassa vastaavassa tilanteessa sä teet samoin. Et se vastapalvelus ei oo niin suora, mut kyllä sä tietyllä tavalla kuulut siihen sosiaaliseen verkkoon ja se saa niit palveluksia. Se ei oo suora palvelus, mut sulta odotetaan silloin, että, kun sä oot ystävä niin sä myös teet palveluksia. Et siin on se sama pohja kuitenkin ku siinä on se sosiaalinen verkosto, missä sä teet palveluksia ja saat vastapalveluksia. Se on ehkä se lähtökohta on on pehmämpi ja mukavampi, kun se ei oo suora, mutta siis tietyllä tavalla sulla on... MB: Mä koen, että se just rakentaa sen turvan, että sulla tulee se yhteisö... RH: Joo joo. MB: Mäkin tulin ulkopuolelta, lähdin sieltä pois niin ei ne... ne tietää, et mä lähden Suomeen, emmä tuu takas niinku tota välttämättä tulis sinne... ni siin ei heti laskelmoida sillee kavereiden kans, et jos nyt näin, vaan et sitte se on vaan semmonen, et pistää niinku hyvää kiertämään, se tulee jotain kiertotietä takas. UG: Mut emmä koe, mina en koe, että on pelkästään jotenkin maasidonnainen, että et- 18/50

19 tä tota kyl mä koen, et liikkuessa on se sitte maailmalla tai Suomessa, niin saa pyyteetöntä apua vielä. Ja mä koen myöskin niin, että et itse toimii niin, että et koen et ei ihmiset ihmettele, jos niinku teet, autatat tai näin, et hei mä voin jeesaa tossa tai niinku näin, et... Tai sitte nii, emmä... SK: Kyllä se varmaan aika paljon on omasta mentaliteetista myös kiinni, koska mulla ei oo mikään ongelma pyytää apua. UG: Joo-o. SK: Niinku, et jos mä en osaa jotain ni mä voin pyytää apua ja mä voin vastaanottaa sitä. Mut must tuntuu, et meil on Suomes aika paljon ihmisiä, jotka ei voi sanoo tai ei voi niinku... et se ei oo niinku luontevaa sillon et sä käytät, ni sillon ei varmaan kans saa apua... [hälyä] MB: No ehkä nyt kärjistetään... SK: Ihan hyvähän se, et... keskustellaan... UG: Mut jotenkin haluaisin tuoda siihen väliin, että kun mua ainakin rupes ahdistaa, kun niitä huonoja palvelukokemuksia niinku bfffffff hypetetään, että jotenkin, että asioista ei jäis semmosia Suomi tämä, joku muu tämä. Että sen kuitenkin hirveen paljon niinkun jotenkin... kamalaa, myöskin itsestä kiinni. Että miten saa... hyppäämään johonkin, miettimään näitä Helstenin saat sen mistä luovut, anna jotain niin se tulee sinua vastaan kirkon takana kolminkertaisena ja tällaista. Mutta jotenkin sillain, että... SK: Et se ei oo sulta pois... UG: Se ei oo multa pois... [hälyä] RH: Toi on se, mitä tarkoitin sillä, kun sanoin, että ihmisellä on vastuu muista ihmisistä. Sehän on just tota. Et se hyvinvoinnin löytäminen on sitä, että sun vastuu niist muista on, että sä teet palveluksia ja jaat sitä hyvinvointia ja autat niitä ihmisiä. Sehän on niinku se peruslähtökohta. (Fokusryhmä 2, Nauha 2, 35:38 42:31) Kuten keskustelukatkelmasta ilmenee, altruistinen ajatus palvelujen tekemisestä toisille saa lisäulottuvuuden vaihdannan käsitteestä. Talouden diskurssista tuttu vaihdannan käsite mahdollistaa ajatuksen hyvinvointia tuottavien palvelusten vaihdosta puhutaan vaihdantataloudesta. Sen rinnalla voidaan kuitenkin tunnistaa eettisen altruismin diskurssi, joka kyseenalaistaa vaihdantaan liittyvän vastavuoroisuuden odotukset. Kolmannesta puheenvuorosta alkaen voidaan nähdä, miten keskusteluun tulee mukaan pyyteettömyyden ajatus. Toisin sanoen, hyvinvointia tuottavien palvelusten tarjoaminen toivottaisiin toteutuvan ilman odotusta vastavuoroisesta palveluksesta. Tällainen pyyteettömyyden ideaali liittyy olennaisesti altruistiseen moraaliin, jota painotetaan useissa uskonnoissa kuten esimerkiksi budhalaisuudessa, kristinuskossa, hindulaisuudessa, islaminuskossa, jainismissa, juutalaisuudessa ja sikhiläisyydessä. 5 Länsimaisessa ajattelussa eettisen altruismin keskeisiä ideaaleja on esittänyt ranskalainen filosofi August Comte ( ), jonka ajatukset altruistisesta elämästä voidaan tiivistää itsekkyyttä torjuvaan ajatukseen: elä toisten vuoksi ihmiskuntaa palvellen (Wernick 2001). Hyvinvointipuheen ja hyvinvointipalveluja koskevan puheen välillä voidaan havaita selviä eroja. Keskeisimpänä erona näyttäisi olevan, että hyvinvointipalveluja koskevaa puhetta ohjaa palvelujen suunnitteluun liittyvä käsitteistö, jonka juuret ovat kaupallisessa diskurssissa. Tällaiselle diskurssille keskeistä on muun muassa asiakas- ja tarvelähtöinen ajatus palvelujen tarjoamisesta, josta esimerkkinä seuraava puheenvuoro: Me ollaan aloitteleva ammattiteatteriryhmä ja ideana on, että yhdistämme sekä teatteriesitykset ja sitten liikuntapalveluja liikuntatunteina ja ryhmäliikuntana samaan pääsylippuun tai samaan hintaan. Se on se perusajatus. Tätä on markkinoitu paljon. Kaksi isoa kesäteatteriesitystä ollut, joiden yhteydessä lähinnä yritys- ja työhyvinvointi ryhmämyyntiä tehty. Monta kertaa henkilökunta saattaa jakautua siten, että osa haluaa 5 See (downloaded ). 19/50

20 liikuntapainoteisen päivän ja osa haluaa kulttuuririentoja niin sitten näin yhdistellen. (Fokusryhmä 1, Nauha 1, 13:40 14:25, HA) Kuten yllä olevasta esimerkistä käy ilmi, puheessa nousevat keskeisiksi ajatukset palvelun paketoinnista siten, että palvelu saadaan vastaamaan asiakasyritysten henkilökunnan kahdensuuntaisia kiinnostuksia virkistyspäivän sisältöihin liittyen: ruumiinkulttuuria ja henkistä kulttuuria. Paketoinnin lisäksi ajatukset palvelun markkinoinnista, myynnistä ja hinnoittelusta ovat puheessa läsnä. Sosiaalisen diskurssin yhteydessä keskusteltiin jo kertaalleen hyvinvointipalvelujen käyttäjien määrittelystä objekteina eli palvelutoiminnan kohteina. Vastaavanlainen puhetapa voidaan tunnistaa myös kaupalliselle diskurssille tyypillisessä asiakas- ja tarvelähtöisessä ajattelussa. Kulttuuri- ja taidealan fokusryhmien keskusteluista käy hyvin ilmi, että kulttuuri- ja taidelähtöisiä hyvinvointipalveluja konseptoidaan eri tarpeisiin lukuisille kohderyhmille kuten lapsille, nuorille, lapsiperheille, vanhuksille ja maahanmuuttajille. Tuotteistamisen ajatus näkyy esimerkiksi elokuva-alan ideana kehittää valikoiduista elokuvateoksista voimaannuttavia yhteisöllisyyden ja kontaktinottamisen apuvälineitä muistisairaille ja heidän hoitajilleen. Samassa yhteydessä elokuva-alan edustaja kertoi elokuvatyöpajassa tehtävän elokuvan muokkaamisesta siihen toiseen osioon eli kommunikoinnin apuvälineeksi erilaisiin ympäristöihin. 4. Vastuupuhetta Suomalaisessa sosiaali- ja terveyspoliittisessa keskustelussa on 2000-luvulla ryhdytty korostamaan yksilön vastuuta hyvinvoinnin synnyttämisessä ja sen ylläpitämisessä. Tällainen uusliberalistinen diskurssi voidaan tunnistaa esimerkiksi vuonna 2006 julkaistusta Stakesin raportista Oikeus ja kohtuus. Arvioita ja ehdotuksia yksityisestä ja julkisesta hyvinvointivastuusta (Heikkilä, Arajärvi ym. 2006). Raportissa puhutaan kansalaisten vastuuttamisesta tarkoittaen sillä sosiaalista hyvinvointia ja terveyttä koskevan vastuun siirtoa julkisyhteisöltä yksilölle. Helsingin Sanomien artikkelissa Toomas Kotkas nostaa tällaisesta puheesta esimerkiksi ehdotukset asiakasmaksujen porrastamisesta terveydenhuollon asiakkaan painon mukaan: ylipainoiset maksaisivat normaalipainoisia enemmän (Kotkas ). 6 Myös Polku koulutuksessa olleiden kulttuurialan toimijoiden keskustelussa yksilön vastuuta korostava uusliberalistinen diskurssi tulee näkyviin hyvinvoinnista keskusteltaessa esimerkiksi seuraavassa keskustelukatkelmassa: UG: Mul on ihan hirvee vastaus olemassa... [hälyä]... sadistisen epä_ tota niinku epäystävällinen meil kaikille myös itselleni, mutta mä uskon ja ajattelen näin, että yksilötasol- 6 tilalle+yksilön+vastuu/hs si1ma01idp (ladattu ). la, jos ajattelee, että hyvinvointi on myös onnellisuutta. Et valitettavasti mä aattelen näin, et yksilöllä on ihan hirvittävän, no jos mietitään länsimaita ja Suomea niin on ihan hirvittävä kuitenkin itsemääräämisoikeus ja sitä kautta meil on myös vastuu siitä omasta hyvinvoinnista. SK: Ei toi ollu mun mielestä yhtään hirveetä. Mä meinasin heti sanoo, että kaikil on itsellä vastuu hyvinvoinnista... OL & AE: Kyllä. SK: Ei siinä mun mielestä mitään... UG: Ja sitä kautta tavallaan, että jos sen kantaa ja pystyy jollain tavalla kantamaan ja tuoda se yhteisöön, ni sitä kautta se yhteisö sekä tervehtyy että myös pysyy yllä ja voi hyvin. (Fokusryhmä 2, Nauha 2, 24:37 25:38) Tässä keskustelukatkelman ensimmäisessä puheenvuorossa UG lähtee rakentamaan ajatusta hyvinvoinnista pohtimalla yksilön vastuuta. Pohdinnassa yksilön vastuu omasta onnellisuudesta asetetaan hyvinvoinnin perustaksi. Keskustelukatkelman viimeisessä puheenvuorossa hän jatkaa pohdintaa siitä, miten kollektiivinen hyvinvointi ja sen ylläpito rakentuvat yksilön vastuulle. Kannattaa kuitenkin huomata, että keskustelukatkelman alussa puhuja viittaa yksilölähtöiseen hyvinvoinnin ajatukseen 20/50