Mistä eläinaiheesta olisi niin paljon

Transkriptio

1 Turkistarhaajat ilkivallan varjossa KATRI KARKINEN Joensuun yliopisto, yhteiskuntapolitiikka Mistä eläinaiheesta olisi niin paljon lehtijuttuja kuin turkistarhauksesta? Silti eräs näkökulma jäi turkistarhauksen maaliksi ottaneen eläinoikeuskamppailun ja turkistarhaiskujen uutisoinnin aikana varjoon. Se oli iskuissa uhrina olleiden näkökulma, jota seuraavassa artikkelissa pyritään tuomaan esiin. Ketään ei saatu Itä-Suomessa vastuuseen ilkivaltateoista, joita tehtiin turkistarhoilla kahdentoista vuoden aikana. Sen vuoksi turkistarhaajat ruokkivat yhä epäileväisinä eläimiään, ja illalla palatessaan kotiin päivän töistä he kytkevät turvalaitteita hälytysvalmiuteen. Seurasin noin kolmen vuoden ajan turkistarhojen hoitajia ja kohtasin ilkivallan aiheuttaman jännityksen tunnelman. Pienyrittäjän moninaisesta elämästä on tähän esitykseen valittu kertomuksia siitä, millaista oli tehdä työtä ilkivallan pelon kanssa. Poliittisesti motivoitunut ilkivaltatyö eli turkistarhaiskut olivat jokapäiväinen huoli sekä työssä että vapaa-aikana. Vaikka tutkimukseni sai alkuvauhtia turkistarhaiskuista, tarkentui kysymykseksi myöhemmin pienyrittäjän sosiaalinen Turkistarhausvuodet / kotitaloude n elinkeinot turkistarhaus, muu karjatalous ja maanviljelys turkistarhaus ja eläketulot turkistarhaus ja palkkatyö turkistarhaus, yrittäjätulo ja palkkatyö turkistarhaus, yrittäjätulo ja maanviljelys Taulukko1. Haastatellut henkilöt kotitalouksina lähipiiri liitettynä turkiseläinten kasvatuksen järjestämiseen. Turkistarhojen vaiheisiin vaikutti Suomessa myös kaksikymmentä vuotta sitten alkanut lama. Millainen siis on itäsuomalainen turkistila? On myös mielenkiintoista tietää, miten turkistarhaajan lähipiiri reagoi ja osallistui turkistarhaa kohdanneisiin haasteisiin. Turkistilan arki ja haastatteluaineisto Seuraavassa tekstissä on tuloksia haastattelututkimuksesta, jossa mukana oli kuusi miestä ja kuusi naista, joista viisi paria oli naimisissa keskenään. Haastatellut olivat vuotiaita ja he asuivat itäsuomalaisessa kunnassa. Tiettyjen perustelujen vuoksi valikoitui mukaan myös muita kuin pariskuntia: Valitsin mukaan nuoren, ammattimaisen tarhausmestarin edustamaan koulutettua turkiseläinten kasvattajaa. Lisäksi yksi haastatelluista naisista oli mukana siksi, että hänellä oli pitkä ura turkispukineiden valmistuksessa. (ks. taulukko 1.) Kaksi miehistä oli päätoimisia turkistarhaajia, kaksi oli maanviljelijöitä, yksi eläkeläinen ja yksi oli ammattimies kiinteistöalalla. Miehistä yksi oli lopettanut turkistilansa, mutta loput viisi olivat turkistarhaajia tilansa ainoana päätoimisena työntekijänä. Haastatelluista miehistä kaksi oli perinyt tarhan isältään, yksi aloitti eläinten kasvatuksen 50 Maaseudun uusi aika 2/2007

2 palkkatyön ohessa 1960-luvun lopulla ja muut kaksi aloittivat ansiotyön ohessa 1980-luvun alkupuolella. Yksi haastatelluista miehistä oli vastuutehtävissä turkiseläinten rehujen valmistamisessa ja jakelussa. Turkistilan omistajuus oli joko yksin miehellä tai se oli jaettu vaimon tai veljen kanssa. Tilat olivat kooltaan itäsuomalaisesti tyypillisiä eli vuosittain nahkottiin muutamia tuhansia eläimiä. Naisista kaksi oli kotieläintilan emäntiä ja kaksi oli palkkatyössä, ensimmäinen työskenteli kunnan työntekijänä ja toinen yksityisessä yrityksessä. Yksi heistä oli päätoiminen turkisompelija ja yksi eläkeläinen. Miehistä neljällä oli jonkin muun alan kuin turkistarhauksen ammattitutkinto. Naisilla oli vähintään yksi ammatti ja yhdellä oli yliopistotutkinto. Haastateltu tarhaajamestari oli suorittanut erikoisammattitutkinnon Keski-Pohjanmaan koulutuskuntayhtymässä. Haastatellut olivat vuosikymmeniä turkisalalla toimineita tai sitä läheltä seuranneita henkilöitä. Haastattelun aiheena olivat kokemukset työelämästä. Tuloksissa korostuivat 20 vuotta sitten alkaneen laman vaikutukset turkistarhaukseen sekä myös tunteet turkistarhaiskuja kohtaan. Ilkivaltaa omaisuuttaan kohtaan oli kokenut haastatelluista henkilöistä kuusi. Haastatteluaineisto korosti niiden ääntä, jotka olivat turkistarhaiskun uhrina, eikä aineisto siksi edusta turkistilojen perusjoukkoa Itä-Suomessa. Turkistarha työpaikkana on velvoittava, koska eläimiä on hoidettava joka päivä. Siksi sitoutuminen työhön oli tarhaajan koko perheen yhteinen asia. Talonpoikaisessa taloudessa miesten ja naisten kesken jakaantuneita työtehtäviä voidaan kutsua esimerkiksi Tiina Silvastin (2001) mukaan sukupuolittuneeksi työnjaoksi. Työnjakoa ei silloin yleensä arkielämässä aseteta kyseenalaiseksi saatikka kiistetä. Turkistarhalla eläinten vaativa hoitotyö oli jaettu tarhaajan ja joko hänen poikansa, veljensä tai isänsä kanssa. Miehet luottivat perinteiseen sukupuolimalliin eli naisen hoitaman kodin tarjoamiin palveluihin. Haastattelemissani tapauksissa kodit olivat Anni Vilkon (1998: 44) sanoin perheellisiä pysyviä koteja. Turkistarhausta tarkasteltaessa on sukupuolittuneen työnjaon lisäksi muistettava toinen olennainen tarhaukseen liittyvä asia. Vaikka valtakulttuurin tapa jäsentää yhteiskuntaa on palkkatyö, oli turkistarha lähes aina pienyritys, missä palkanmaksu oli erittäin harvinaista. Ainoa mahdollinen palkansaaja saattoi olla työruuhkan ajaksi palkattu kausityöläinen. Pienyrittäjä itse hoitaa liikeyritystä, josta palkka maksettiin vasta sato- tai kirjapitokauden jälkeen. Jos turkistarhaa pidetään talonpoikaisena taloutena, verrataan sitä silloin muuhun kotieläintalouden työhön. Turkistarhan asiakas on kuitenkin aivan toinen kuin ruokaa tuottavan talonpojan, mikä on pieni mutta ratkaiseva ero turkistarhan ja muun kotieläintalouden työn järjestämisessä. Haaksirikko Turkistarhaus muuttui perusteellisesti laman myötä. Kun vuonna 1981 Savo-Karjalan turkistuottajien yhdistys raportoi viidestäsadasta turkiseläimiä kasvattavasta tilasta, oli niistä 90 prosenttia lopettanut seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Myös sen jälkeen turkistarhojen lukumäärä vähentyi niin, että Savo-Karjalassa on niitä tällä hetkellä 20. Kiander (2000) kutsui lamaa sekä suhdannevaihteluksi että rakenteelliseksi talouden murrokseksi. Sen pääasiallinen aiheuttaja oli kansainvälinen, poliittinen murros. (Kiander ja Vartia 1998: 5.) Sitä oli edeltänyt nopea taloudellinen kasvu ja siihen liittyvä yksityisen kulutuksen lisääntyminen. Turkistuotanto oli syntynyt kehitysaluepoliittisin päätöksin syrjäseutujen elinkeinoksi, joka tähtäsi korvaamaan muun muassa maatalouden ja metsätalouden koneistumisesta aiheutunutta työpaikkojen häviämistä. Turkistarhaajien nahkojen jälleenmyynti varmistui, kun suomalaisten omistama, kansainvälistä turkiskauppaa harjoittava Turkistuottajat Oy laajensi nahkojen hankintaa huutokauppoja varten. (Karkinen 2005, Weijola 1989, Pesso 2003.) Lähes jokaisessa itäsuomalaisessa kunnassa oli luvuilla turkistilojen verkosto. Yhtenäisestä syntytavasta johtuen itäsuoma- Maaseudun uusi aika 2/

3 Kaavio 1. Savo-Karjalan Turkistuottajat ry:n jäsenmäärän kehitys laisten turkistarhojen elinkaari oli usein melko samanlainen. Tulevaisuuden uskoa ja kasvua riitti 1980-luvun loppuun asti, mutta tuulet kääntyivät vuonna 1986 nahkojen myyntihintojen alkaessa laskea. Haastatelluista yksi tarhaaja oli lopettanut tarhan laman kynnyksellä. Muut jatkoivat huolimatta siitä, että noin yhden vuosikymmenen ajalta ( ) tarhan taloudellinen kate tuskin kertaakaan täytti siihen kohdistuneet odotukset. Tarhaajien sanoin turkiseläimet söivät enemmän kuin tienasivat. Lama merkitsi turkistarhauksen rakenteelle suurta muutosta. Monet lamaa edeltäneen ajan tarhoista olivat olleet sivutoimisesti tai harrastuksena hoidettuja, mutta laman jälkeen alalle jääneille miehille turkistuotannosta tuli päätoiminen työpaikka. Rakennemuutos näkyi turkiseläinten kasvattajien suhtautumisessa työhönsä ja ammattiinsa. Yrittäjyys ja liiketoiminnan menestyksellinen hoitaminen nousivat tärkeiksi asioiksi. En olisi kirjoittamassa tätä artikkelia, elleivät eräät turkistarhaajat, sisuuntuneina pienyrittäjinä, olisi pitäneet elossa osaa jalostuseläimistään laman yli. He odottivat monta vuotta käännettä nahkojen myyntihintaan. (ks. kaavio 1.) Naisen elämä ja turkistarhaajamies Kun 1980-luvulla yksityinen kulutuskysyntä kasvoi, syntyi turkkurin ammatti uudelleen. Muun muassa turkistarhaajat tuttavineen ja sukulaisineen halusivat hankkia turkishatun tai peräti turkin. Turkkurit olivat käsityöläisiä. Haastattelin heistä kahta, jotka olivat hankkineet ammattinsa saatuaan kimmokkeen aviomiehen aloittamasta turkistarhauksesta. Ensimmäinen heistä sanoi hakeutuneensa turkkurin oppiin Pietarsaareen siksi, että uudessa asemassaan maatilan miniänä hän näki nahkoja kaikki paikat täynnä ja hän päätti ommella niistä jotain hyödyllistä. Toinen naisista oli turkistalousneuvojan vinkistä saanut innostuksen hakeutua turkkurin oppiin Lahteen. Hän oli ahkera erilaisten tekstiilikäsitöiden tekijä, ja hänestä tuli menestyvä turkkuri, jolle eivät oman tilan nahat lopulta riittäneet tai soveltuneet raaka-aineeksi. Lukuun ottamatta turkkuri-tarhaaja-aviopareja, turkistarhat olivat yleensä kahden kahtaalla työssä käyvän pariskunnan yrityksiä, joissa nainen oli valinnut oman koulutuksen tai kiinnostuksen mukaisen työn. Poikkeuksetta tarhan työt kuuluivat miehille ja naiset pysyttelivät tavallisesti tarhalta poissa. Haastattelujen perusteella näytti siltä, että vuosikymmenten avioliitot olivat säilyttäneet ja jopa syventäneet naisen ja miehen välistä, perinteistä työnjakoa. Pitkälle viety työnjako ehkä tehosti ja paransi sekä turkistarhalla että kotitaloudessa tehtyä 52 Maaseudun uusi aika 2/2007

4 työtä. Naisen hakeutuminen palkkatyöhön ei aina ollut ongelmatonta. Eräs haastattelemistani naisista kertoi vaikeuksista työttömyysaikoina, koska viranomaiset tulkitsivat hänet kuuluvaksi miehen tarhan työvoimaan. Naisella on kuitenkin oma ammatti ja työkokemus aivan muulta alalta kuin eläinten kasvatuksesta. Hän oli työvoimaviranomaisten kiristämänä joutunut välttämään tarhan töitä, myös tositteiden lajittelua, vaikka kirjanpito hoidettiin usein perheen ruokapöydässä. Vain siten hän saattoi vakuuttaa työvoimatoimiston virkailijoille olevansa työmarkkinoiden käytössä. Miehen poissaolo kotoa oli turkistarhaajien kanssa naimisissa olevien naisten yhteinen kokemus. Näytti siltä että turkistarhaus on edellyttänyt, että perhe antaa miehelle aikaa ja tilaa. Nainen on yhä Suomessa se henkilö, joka kotitaloudessa hoitaa suurimman osan töistä ja lasten asiat (Järviluoma ym. 2003). Myös haastattelemani naiset antoivat miehelle aikaa ottaen hoitaakseen kotitalouden ja lapset. Harmillista se oli yhteiskunnan näkökulmasta silloin, kun nainen oli ammattikoulutettu. Silti naiset pitivät tilannetta omasta näkökulmastaan tyydyttävänä. Eräs nainen kertoi miehensä uhraavan kaiken vapaa-aikansa turkistarhan töihin, vaikka perheessä oli kaksi lasta. Se johtui miehen kahdesta työstä: sekä palkkatyösuhteesta että tarhasta. Tilanne oli ollut samanlainen koko avioliiton ajan, mutta selvästi nainen oli antanut miehen tehdä niin. Tässäkään tapauksessa ei nainen ollut yhteisen elämän aikana asettunut poikkiteloin miehen työn suhteen eikä ollut halunnut jättää yhteistä kotia. Tapaus palauttaa mieleen talonpoikaiset ihanteet sukupuolittuneista työtehtävistä, missä mies oli perheen varsinainen ylläpitäjä (Blossfeld Drobnic 2004). Viralliset puheet turkistarhauksesta tai kotieläinhoidosta yleensä eivät tunnista eri sukupuolten erilaisia rooleja eläinten pidon järjestämisessä. Myös turkistuottajien omassa tuottajapolitiikassa on vallalla sukupuolia erikseen tunnistamaton retoriikka ja toimintatapa. Tähän ongelmaan törmäsi Maarit Sireni (2005) tutkimuksessaan maaseudun naisista. Turkistilat Itä-Suomessa olivat pieniä, niin että niitä koskeva päätöksenteko tapahtui kodin piirissä. Turkistarhaajan puoliso vaikutti olennaisesti tarhatyön jatkuvuuteen ja menestymiseen. Kotitaloustyön ja eläinten kasvatuksen tutkimuksessa on vapauttava huomata, miten biologisen sukupuolen käsitteen sijasta voi keskustella myös sosiaalisesta sukupuolesta. Silloin sukupuoli voidaan helpommin abstrahoida kajoamatta ihmisten henkilökohtaisiin toimintamalleihin. Sosiaalisen sukupuolen käsite merkitsee naiseuden ja mieheyden sosiaalisesti konstruoituja sisältöjä. Työurat, kotielämä ja perhe tulkintaan esimerkiksi sopimuksenvaraisina tilanteina ja kohtaamisina. Ilkivalta On vaikea arvioida, mikä oli todella oikea ilkivallan määrä ja merkitys turkistarhoilla. Olen lähtenyt aineistoa käsitellessä siitä, että ilkivaltaa ilmeni silloin, kun siitä uutisoitiin. Uutisoinnin seurauksena tuli julkinen reaktio, joka tavallaan oli rinnakkainen fyysisen vahingon kanssa. Poliittisesti Suomessa turkistarhaiskuista otti vastuuta muun muassa Oikeutta Eläimille -yhdistys. Sen sijaan oikeudelliseen vastuuseen niistä ei ole kohtaamissani tapauksissa saatu ketään. Tutkimusaineistossani iskuja oli neljä: yksi turkistila oli kokenut kaksi turkistarhaiskua (vuonna 1999 tuhopoltto ja vuonna 2002 kettujen värjääminen ja häkkien avaaminen), yksi turkistila koki iskun (vuonna 2005 häkkien avaus ja ympärysaidan rikkominen) ja rehua valmistavan tehtaan rakennus poltettiin vuonna Itä-Suomessa uutisoituja turkistarhaiskuja oli erityisesti vuoden 1999 heinäkuun ja marraskuun välisenä aikana, sillä tuona yhtenä ainoana kesänä uutisoitiin viidestä iskusta. Eläimiä häirittiin, sukutauluja tuhottiin ja eläinten kasvatuksessa käytettäviä rakennuksia ja aitaa poltettiin ja rikottiin. Palokunta kutsuttiin tulipaloja sammuttamaan, ja satoja eläimiä oli juossut teillä ja metsissä ja niitä oli pakko lopettaa. Paikkakunnan viranomaiset olivat hälytysvalmiudessa. Maaseudun uusi aika 2/

5 Turkistarhaiskujen uutisointi ja julkisuus värittivät ihmisten reaktioita turkiseläinten ja myös muiden eläinten kasvatusta kohtaan. Neutraalina pysyviä tahoja ei turkistarhaiskujen kiihkeimpänä aikana ollut ollenkaan. Uutisoinnissa jutut saivat sävyä vallalla olevan turkisvastaisen mielialan mukaan ja lehtijutuissa palstatilaa saivat niin kutsutut kettutytöt. Alkuun turkistarhaiskuista uutisoitiin kuin sisäpoliittisesta tapahtumasta, mutta joitakin vuosia myöhemmin muuttui uutisoinnin tyyli muuttui niin, että iskuja raportoitiin rikosuutisina. Erään haastatellun mukaan toimittajille sellainen asetelma oli oivallinen, jossa kyseessä oli kahden toisilleen vihamielisen joukon eli turkistarhaajien ja eläinoikeusaktivistien välienselvittely. Tällainen tulkinta oli julkisuudessa tavallinen, mutta haastatteluaineistoni ei anna siihen todistetta. Turkistarhaajat, joista vain osa joutui ilkivallan kohteeksi, olivat altavastaajina ja puolustautuivat aktiivista, hyökkäävää eläinoikeusargumentaatiota vastaan. Vasta 2000-luvulle tultaessa erotettiin julkisessa keskustelussa yhdeksi turkiskiistan osapuoleksi yhteiskunnallinen liike, monine joskus keskenään ristiriitaisine tavoitteineen. (Rannikko 2003, Konttinen Peltomäki 2004.) Tarhaajaperheen reaktioita Yhteiskunnallinen liike ja sen poliittinen voimakenttä olivat aivan eri asia kuin perheen kesken jaettu, turkistarhan perustamiseen ja ylläpitoon pyrkinyt tulevaisuuden usko, josta eräs haastattelemani nainen kirjoitti tasavallan presidentille 1 : 80-luvun alkupuolella olin 23-vuotias ja mieheni 29-vuotias. Turkistarhaus oli silloin nousemassa hyvin vahvasti muotialaksi. Kunnat kilpailivat tarhaajista muun muassa varaamalla yhteistarhausalueita kunnan alueelta ja rakennuttamalla nahoittamoja. Kunnassamme oli parhaimmillaan kymmenen turkistarhaa ja meidän aloittava tarhamme oli yksi niistä. Ennen kuin muu Suomi syöksyi lamaan, niin turkistarhaus toimi tavallaan tien näyttäjänä. Turkisten hinnat putosivat jyrkästi. Tarhamme tuotannosta halvin saamamme hinta oli 30 mk nahalta kun tuotantokustannukset olivat yli 200 mk nahkaa kohti. Varsinkin aloittelevat tarhaajat velkaantuivat rajusti koko maan alueella. Tarhat menivät konkurssiin ja moni tarhaaja teki itsemurhan. Osa hakeutui työvoimapoliittiseen koulutukseen ja kehitteli kaikkea muuta henkensä pitimiksi. Kirjoittava nainen oli naimisissa turkistarhaajan kanssa, joka satojen muiden lailla oli perustanut tarhan kehitysaluepolitiikan vuosina. Alkuinnostuksen jälkeen ongelmaksi tuli heikko nahan hinta, joka ei enää kattanut eläinten kasvatuksen kustannuksia. Hinnan laskun myötä suurin osa turkistarhoista lopetti työnsä. Laman läpi päässeet olivat velkaisia. Vaikka niiden omistajat olivat olleet turkistarhauksen ohessa palkkatyössä, myös se oli muuttunut epävakaaksi pätkätyöksi. Lama romutti työhön, yritykseen ja omaan kulutukseen liittyvät unelmat. Aikaisemmin turkistarhojen perustaminen oli ollut kehitysaluepolitiikan ja maaseudun kehityksen ytimessä, mutta lamavuosina loppuivat sekä yhteiskunnallinen tuki että arvostus. Etenkään yksittäisten yritysten vaikeuksiin ei julkisen vallan toimesta vastattu. Lama oli murros sekä taloudessa että politiikassa, kun valtakunnan ja myös paikallisen päätöksenteon merkitykset ja sisällöt kammettiin uuteen järjestykseen. Käänne parempaan taloudelliseen tulokseen oli juuri alkamassa, kun julkisuudessa alettiin uutisoida turkistarhaiskuista. Edellä esitelty naisen kirje jatkui kuvauksella perheen työn uudesta asemasta laman ja turkistarhaiskujen ristitulessa: Meidän tarhamme on internetissä ilman lupaamme. Nimellä x:n tarha sieltä löytyy kotiosoitteet, tarkat eläinluvut, yksityiskohtainen kartta varjotalojen sijainnista, tarkka kartta koko lähialueesta. Koko sivistynyt maailma kärsii ALF:n (Animal Liberation Front) teoista. Kaikkien kotieläinrotujen kasvattajat, kuljetusliikkeet, teurastamot, liha/makkarakaupat, rehufirmat, turkis/nahkaliikkeet, Shell-huoltamot, hampurilaisketjut, laboratoriot ja niin edelleen ovat iskulistalla. Omaisuutta tuhotaan silmittömästi ympäri maailmaa. Internetissä ALF myöntää iskut ja jopa ylpeilee niillä. Minä otan asian erittäin 54 Maaseudun uusi aika 2/2007

6 vakavasti, koska kyseessä on minun, minun poikani ja mieheni henki sekä vuosien ja taas vuosien työ. Teemme Suomen lakien mukaan rehellistä työtä ja turvaamme sillä oman tulevaisuutemme ja jokapäiväisen leipämme. Kirje kuvaa naisen kokemusta siitä, miten julkisuus halvensi turkistarhaajaa ja tämän työtä ja myös häntä itseään turkistarhaajan vaimona. Ilkivalta ja sen uutisointi olivat kohdistuneet heidän arkielämäänsä. Aikanaan mies oli aloittanut turkistilan veljensä kanssa siksi, että tehdastyölle olisi mielekäs vaihtoehto. Turkistilan perustamisen aikana nainen oli hoitanut kodin ja lapset. Nainen ei voi muistaa, että negatiivisia tunteita saatikka syyllistämistä olisi ollut muutoin, ehkä joskus yritystoiminnan hyvinä vuosina lievää kateutta korkeintaan. Kirjeessään nainen puolusti eläinten kasvatusta ja selitti turkistarhan sijainnin ja omistajien tietojen julkaisemisen Internetissä houkutukseksi ilkivallan tekoon. Hän kuvasi oman asemansa turkistarhausta alas ajavan liikkeen kohteena onnistuen tarttumaan ajankohtaiseen poliittiseen kysymykseen. Vaikka hänen kirjeensä oli henkilökohtainen, avasi se yleisesti turkistarhaajaperheiden tunteita siitä, mitä turkistarhauksen vastustaminen heille merkitsi. Pirita Juppi (2004) kuvasi julkisuuden reaktiota turkistarhaiskuihin moraaliseksi paniikiksi. Se tuntui tarttuvan keskusteluihin poikkeuksellisen värittyneenä. Liittäisin sen osaksi Suomessa koettua tummanvihreää moraalipolitiikan esiinmarssia, joka sai alkuvoimansa laman poliittisesta murroksesta. Haastattelemani turkistarhaajat puolisoineen olivat sen valtavirrasta sivussa, mutta heidän huolensa työstään ja eläimistään oli todellinen. Varautuminen ilkivaltaan Turkistarhat sijaitsevat usein asutuksesta vähän kauempana, ja niiden ympärille on normien mukaisesti pystytettävä verkkoaita, joka estää villieläinten pääsyn tarhalle. Turkistarhaiskujen uutisoinnissa oli ympärysaidan leikkaamisesta tullut symbolinen teko yön tunteina tarhalle tunkeutuessa. Haastattelemieni henkilöiden tarhat olivat erittäin huonosti varustautuneita ilkivaltatekoja vastaan. Aloittaessani haastatteluja ei tiloilla ollut turvajärjestelyjä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Silti ensimmäisiä uutisoituja iskuja oli itäsuomalaiselle rehutehtaalle tehty tuhopoltto vuonna Eräät turkistarhaajat eivät halunneet edes puhua hälytyslaitteista, koska he eivät uskoneet iskua tulevan omalle kohdalle. Haastatellut kertoivat Suojelupoliisin luvulla ilmoittaneen heille puhelimitse ilkivallan mahdollisuudesta. Eräissä kunnissa asukkaat heräsivät turkistarhoja koskevaan uhkaan. Esimerkiksi reserviläisryhmät tarjosivat yhteistyötä yöllisiin partiointeihin, joiden tavoitteena oli estää luvaton tunkeutuminen tarhalle. Partioinneilla näytti kuitenkin olleen vain osittainen teho, koska iskuja silti tapahtui. Tosin partiointia ei ollut järjestetty muun muassa Juuassa heinäkuussa 1999, marraskuussa 2002 tai heinäkuussa 2005 kun ilkivallan tekijät onnistuivat aikeissaan. Saattoivatko partiot muina aikoina ehkäistä turkistarhaiskuja? Sitä tuskin koskaan saamme tietää. Ilkivallan kokeneet kertasivat turkistarhaiskuun liittyviä tiettyjä tapahtumia. He olivat oppineet, että he halusivat pitää yllä nopean yhteyden hätäkeskukseen. Lisäksi he halusivat hoitaa suhteita naapurustoon ja sukulaisiin, joista eräät olivat olleet korvaamattomana apuna eläinten kiinniotossa ja vahinkojen korjaamisessa. Myös suhteet poliisiin haluttiin pitää hyvinä, sillä poliisi osallistui vahinkojen arviointiin ja vastasi esitutkinnasta. Rehua valmistavat ja kuljettavat tahot piti pitää tietoisina häiriöstä, sillä nopeasti pilaantuva, kylmäketjun vaativa rehu ei voinut odottaa niin kauan, että ilkivallan mahdolliset vahingot saatiin korjattua. Ilkivallan kohteeksi joutuneena eräs turkistarhaaja antoi iskusta tiedottamisen tehtäväksi läheiselle henkilölle, koska hän oli kokenut toimittajien vyöryvän hänen kimppuunsa. Hän oli halunnut varmistaa, että huolimatta omasta kiireestä oli joku, joka selitti toimittajille rauhallisesti sekä turkistarhaiskun tapahtumien että tilan normaalien töiden kulun. Iskun jälkeen Maaseudun uusi aika 2/

7 kaaoksessa olleet työt oli organisoitava uudelleen, mihin saattoi kulua useita päiviä. Sitä paitsi häntä kiukutti toimittajien oma, vahva tulkinta tapahtuneesta, vaikka vahingon tekijöitä ei oltu tavoitettu, heidän henkilöllisyyttään tai perimmäisiä ilkivallan motiiveja ei ollut selvitetty. Entä mitä tapahtui turkistarhan luotto- ja vakuutuskelpoisuudelle turkistarhaiskun jälkeen? Aikaisempina vuosina joutui turkistarhaaja vakuuttamaan ympäristölle turkistarhaiskun tultua julkisuuteen siitä, että yrityksen toiminta jatkuu normaaliin malliin. Joskus vakuuttelut kääntyivät hintaneuvotteluksi. Eräänlainen viimeinen loppunäytös turkistarhaiskussa käytiin silloin, kun selvitettiin vakuutusoikeuden toteutumista. Nimettömän ilkivallan keksityt syypäät Itäsuomalaisille turkistarhoille kohdistuvan ilkivallan ongelma oli se, ettei iskuista koskaan saatu vastuuseen ketään. Tilanne oli hedelmällinen huhuihin perustuville selityksille, kun kohteeksi joutuneet kehittelivät tarinoita oletetuista ilkivallan tekijöistä hahmotellen viholliskuvia, joita tarvittiin eräänlaisina yksilöllisinä selviytymiskeinoina. Niin syntyivät turkistarhaiskujen varjotarinat. Ensimmäinen tarina asetti tarhaajan itsensä, toinen kunnanjohtajan ja kolmas puolueen vastuuseen tapahtuneesta fyysisestä vahingosta. Poliisille oli ehkä luonnollista epäillä turkistarhaiskusta itse turkistarhaajaa. Eräs poliisin epäilyksen kohteeksi joutunut tarhaaja alkoi vakuutella lähimmäisilleen, että vaikka ilkivaltaa tapahtui, elämä jatkukoon kuten ennen. Hänen lähimmät ihmisensä joutuivat epätietoisen epäilyn valtaan, kunnes tarhaajan oma syyttömyys todettiin poliisin esitutkinnan myötä. Toinen turkistarhaaja vieritti ilkivallasta vastuun kunnanjohtajalle. Tarha oli jo vuosia ollut kunnan vuokralaisena, ja vuokraan kuului sekä maata että rakennus. Sitten rakennus poltettiin. Rakennuksen palovakuuttanut kunta ei halunnut sitä jälleenrakennuttaa vaan nosti rahat itselleen. Kunnan ja turkistarhaajan välille syntyi epäluottamus, mitä ei vähentänyt uusi tapaus: ketut päästettiin irti ja osa niistä värjättiin. Tässä turkistarhaiskun varjotarinassa jäi turkistarhaaja ylivoimaisen julkisen kuntakoneiston runtelemaksi. Turkistarhaiskut uutisoitiin ympäristövallankumoukselliseksi, tavoite, joka miellettiin turkistarhaajien ja heidän perheidensä parissa kuuluvaksi Vihreän puolueen kannattajien poliittisiin päämääriin. Eräs iskun kokenut kysyi, eikö juuri maanlaajuisesti toimiva puolue ole kykenevä tehokkaasti piilottamaan ilkivallan tekijät niin, että se järjestää paon rikospaikalta tai naamioi ilkivallan tekijät niin, ettei heitä tunnisteta. Tämä varjotarina joutui uuteen valoon silloin, kun Vihreät puolueena sanoutui irti ilkivaltaiskuista. Turkistilalliset epäilivät myös toisiaan. Uhriksi joutumattomat katselivat viistosti alaspäin niitä, jotka kokivat ilkivaltaiskun. Eräs turkistarhaaja väitti vain tietynlaisten tarhojen joutuvan iskujen kohteeksi. Iskijät piirittäisivät huolimatonta, huikentelevaa, likaisesti pukeutunutta eläinten hoitajaa ja eläimensä nälkään jättävää tarhaajaa. Eräänlaisen aluepoliittisen merkityksen turkistarhaisku sai niiden puheessa, joiden mielestä turkistarhaisku oli kaupunkilaisten sota maalaisia ja maalaisuutta kohtaan. Turkistarhaiskussa rikottu rakennus tai omaisuus ei merkinnyt kaupungissa mitään, koska kaupunkilaisten murheet olivat toisenlaisia. Siellä sanaharkan tai oikeusjutun saattoi aiheuttaa vähäinen kysymys kuten pyykkinaru väärällä puolella tontin rajaa. Sodassa maalaisuutta vastaan olivat lehdistö, poliisi ja muut virkamiehet aikaansaaneet maaseudun asukkaiden leimaamisen rikollisiksi ja alamaailmaan kuluviksi - turkistarhaiskujen vuoksi. Kun turkistarhaajia sanottiin murhaajiksi, oli aina joku, joka uskoi. Turkistarhauksen tulevaisuus Lamasta ja turkistarhaiskuista johtunut turkistarhaajien julkinen esiintyminen ei tapahtunut myönteisissä, onnistumista kuvaavissa tilanteissa. Haastatelluista monet olivat kokeneet oikeu- 56 Maaseudun uusi aika 2/2007

8 denkäyntejä, joissa oli puitu joko rehun hankintaan liittyviä kysymyksiä, vakuutusoikeutta tai ilkivaltatapauksia. Pienellä paikkakunnalla oikeudelliset vaateet ja tulkinnat heijastuivat helposti jokapäiväiseen elämään. Tarhaajien oli pyrittävä pysymään puheväleissä oikeuteen haastamiensa ihmisten kanssa. Tämä ei suinkaan ehkäissyt turkistarhojen laajentamissuunnitelmia. Neljällä turkistarhalla oli vireillä ympäristölupa-asia, jossa asiointi edellytti valtion viranomaisten kannanottoa ja kunnan rakennuslupia. Usko tulevaisuuteen eli etenkin sellaisilla tarhoilla, joilla oli hankittu alan ammattikoulutusta. Eräs laajentava tarha oli valmis palkkaamaan uuden työntekijän, jos sellainen vain jostain löytyisi. Myös nainen kelpaisi töihin. Useammalla kuin yhdellä haastattelemistani turkiseläinten kasvattajista oli varastossa muistona hyviltä vuosilta joko ketun tai supikoiran nahkoja. Lama-ajan koittaessa ja huutokauppahintojen romahdettua eivät kasvattajat tahtoneet lähettää niitä pilkkahinnalla myytäväksi, vaan ne varastoitiin pahan päivän varalle. Onhan varautuminen huomiseen yksi pienyrittäjän päämäärä. Tarhaajien puheissa tulevaisuuden horisontissa uhkasi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli kiinalainen kysyntä, jonka pelättiin tyrehtyvän, vaikka juuri turkisvienti Kiinaan oli pelastanut monen tarhan konkurssilta. Nyt olivat kiinalaiset itse alkaneet turkistarhaajiksi, mikä merkitsi entistä kovempaa kilpailua markkinoista. Toinen huoli koski ukkoontumista. Haastatellut sanoivat, että turkistarhalle oli vaikea löytää jatkajia. Tämä keskustelu on perin tuttua myös maatalouden piirissä, missä jo vuosia on pyritty lisäämään sukupolvenvaihdoksia tiloilla. Keskustelua Turkistarhaus on osoittautunut yhdeksi modernin yhteiskunnan ympäristöpolitiikan ydinkysymykseksi. Siksi varsinkin radikaalit poliittiset argumentit törmäävät vastakkain erilaisten turkistarhausta ohjaavien sosiaalisten ja taloudellisten prosessien kanssa. Eläinoikeuskamppailu ja turkistarhaiskut kuuluivat radikaaliin liikehdintään, joka piti tärkeänä myös kulutuksen kritiikkiä. Turkista vastustettiin muun muassa kerskakulutuksen ja rihkamatalouden symbolina, mutta kulutuskritiikki saattaa joskus olla hyvin yksinkertaista. Nuoren vihreän poliitikon syyte siitä, että turkistarhaaja palvelee kulutusyhteiskuntaa, ei aina istu arviointiin itäsuomalaisen turkistarhaajan elämäntyylistä. Olisin valmis väittämään, että turkis kulutushyödykkeenä olisi huomionarvoinen, ei pelkästään siten miten kulutuskriitikot kannanotoissaan ilmoittavat. Turkis palveli aikojen kuluessa yhteiskunnallisten luokkien eroja osoittavana symbolina, seksuaalisuutta osoittavana fetissinä, aistikkuuteen pyrkivänä luksustuotteena, tai yleensä vaatetuksena tai koristeena. Euroopassa ja muualla korkean kulutuksen yhteiskunnissa turkis ei aina saa arvoistaan kohtelua, etenkään kun sitä käytetään nousukasmaisen elämäntyylin mauttomana tunnuksena. Se menettää merkitystään silloin, kun se on jokapäiväisten autonistuinten tai karvahattujen raaka-aine. Turkiksen paikka olisi ajattomassa, klassisessa kulutuksessa, jossa kestävyyttä ja kierrätettävyyttä arvostetaan. Radikaalin liikehdinnän värikkäät äänenpainot saivat viime vuosikymmenellä sijaa suomalaisessa keskustelussa (tutkijapöydissä ja sanomalehdissä ainakin). Silloin jäivät varjoon sellaiset yhteiskunnalliset prosessit, jotka olivat turkistuotannon synnyttäneet ja tehneet siitä elinkeinon muiden maaseudun elinkeinojen rinnalle. Jopa virallisella taholla turkistarhat haluttiin jättää varjoon silloin, kun kiireisinä aikoina huomio keskittyi Euroopan unionin ehtoihin sopeutumiseen. Turkistarhaajat ammattilaisina eivät halunneet tulla sopeutetuiksi Euroopan unioniin niin, että heidät olisi pyyhitty pois elinkeinojen kartalta. VIITE 1 Kirje presidentille. Tutkimushaastatteluissa hankittua aineistoa. Kirjoittajana turkistuottajan puoliso. Maaseudun uusi aika 2/

9 LÄHTEET Blossfeld Hans-Peter Drobnic Sonja 2004: Theoretical Perspectives on Couples Careers. Teoksessa Hans- Peter Blossfeld Sonja Drobnic (ed.) Careers of Couples in Contemporary Society. From Male Breadwinner to Dual Earner Families. Oxford University Press, Oxford. Juppi Pirita 2004: Keitä me olemme? Mitä me haluamme? Eläinoikeusliike määrittelykamppailun, marginalisoinnin ja moraalisen paniikin kohteena suomalaisessa sanomalehdistössä. Jyväskylä Studies in Humanities 29. Internet: jyu.fi:8080/vaitos/studies/studhum/ pdf. Karkinen Katri 2005: Turkistuotanto, teollistuminen ja ympäristötietoisuus. Lisensiaatintyö. Joensuun yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kiander Jaakko (toim.) 2000: 1990s economic crisis: the research programme of the Academy of Finland, conference Government Institute for Economic Research Publication 27:3. Kiander Jaakko Vartia Pentti 1998: Suuri lama. Suomen 1990-luvun kriisi ja talouspoliittinen keskustelu. ETLA Sarja A, 143. Konttinen Esa Peltokoski Jukka 2004: Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi 1990-luvulla. SoPhi, 85. Pesso Kalevi 2003: Hyvää yhteistoimintaa Etelä-Suomen yhdistysten kesken. Teoksessa Johansson Ulf (toim.) Lämmittävä historia. Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liitto ry Rannikko Pertti 2003: Oikeudenmukaisuuskysymys suomalaisen ympäristöliikehdinnän aalloissa. Teoksessa Lehtinen Ari ja Rannikko Pertti (toim.) Oikeudenmukaisuus ja ympäristö. Gaudeamus, Helsinki. Silvasti Tiina 2001: Talonpojan elämä. Tutkimus elämäntapaa jäsentävistä kulttuurisista malleista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 821. Sireni Maarit 2005: Sukupuoli-identiteetit ja keho maaseutumaantieteen tutkimuskohteena. Maaseudun uusi aika 13:1, Weijola Tore 1991: Pälskrisen: historisk bakgrund och regionala effekter i Finland. University of Helsinki, Ruralia Institute, Series B no 7. Vilkko Anni 1998: Kodiksi kutsuttu paikka. Tapausanalyysi naisen ja miehen omaelämäkerroista. Teoksessa Hyvärinen Matti, Peltonen Eeva ja Vilkko Anni (toim.) Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa. Vastapaino, Tampere. 58 Maaseudun uusi aika 2/2007