kontakti Kontakti 4/2003 1

Transkriptio

1 kontakti Kontakti 4/2003 1

2 Kontakti 4/ megatavua sosiologiaa Lasse Laitinen 10 Dar-rationaalisuus Markus Jokela 12 Postmodernit Narkissokset Sanna Salo 14 Rotasta tuli rahayksikkö Antti Hyrkäs 16 Huomautuksia vitsien hauskuudesta Esa Mäkinen 19 Elämäntyylien näyteikkunat Terhi Tuominen 22 Sosiologinen haulikko Mikko Jääskeläinen & Lasse Tarkiainen 24 Rakkaudesta ruokaan Rosa Vihavainen 27 Väsyttääkö? Sanna Autere, Laura Lipsanen & Suvi-Tuuli Waltari Lisäksi: 3 Pääkirjoitus 4 Mielipiteet 31 Pj:n ps Kontakti-lehti Unioninkatu 35, Helsinki. Julkaisija Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijain yhdistys Kontakti ry ( Päätoimittaja Antti Hyrkäs (antti.hyrkas@helsinki.fi) Toimituskunta Lotta Hautamäki, Hanna Risteli, Sanna Salo, Terhi Tuominen Ulkoasu Mikko Aaltonen Painopaikka Limes ry:n graafiset laitokset, Helsinki, 2003 Painos 300 kpl 2 Kontakti 4/2003

3 Maffe kävi täällä Antti Hyrkäs Tarinan mukaan sosiologia syntyi pelastamaan modernia yhteiskuntaa, joka oli tuhoamassa itseään sisältä päin. Jumalkeskeiset yhteiskuntamallit olivat murenemassa ja kulttuurien oli vaikeaa oikeuttaa itseään ainoina oikeina tapoina järjestää yhteisöelämä. Syntyi tunne, että yhteiskuntaelämä oli jäämässä vaille koossapitävää keskiötä. Lääkkeeksi yhteikunnan immuunikatoon Auguste Comte kehitteli sosiologiastaan kaiken kattavaa järjestelmää, joka korvaisi jumalkeskeisen maailmankuvan mukana rapistuneet perustelut moraalille ja altruistiselle yhteisöelämälle. Comten kehitelmistä on tultu pitkä matka nykysosiologiaan, joka ei halua olla juuri missään tekemisissä vallankäytön kanssa. Aikamme sosiologia mieltää itsensä tuomariksi ihmisten välisessä kaiken kattavassa valtapelissä ja hyvä niin harvoin vallanhimo on tuottanut muuta kuin kärsimystä ja lisää kärsimystä. Mutta asetelmaan liittyy yksi ongelma, jonka Michel Maffesoli otti esille lokakuisella vierailuluennollaan: kriittinen järki ei ole enää vain tieteellisen ajattelun erityispiirre. Päinvastoin, siitä on tullut yleisen mielipiteen huipentuma. Kun Maffesoli lisäsi tähän vielä Engelsiä lainaten, että terve järki on pahinta metafysiikkaa, niin olin valmis lyömään hanskat tiskiin. Mitä sosiologiasta jää käteen, jos kriittinen järki on yhtä kuin yleinen mielipide on yhtä kuin metafysiikkaa? Maffesolin sanat on syytä laittaa korvan taakse, vaikkei niitä sellaisinaan nielisikään. Tavallaan kriittisestä on tullut uusi konservatiivinen. Asioiden dialektinen tarkastelu hyvinä tai huonoina, valtaeliittinä ja sorrettuina, on yleinen standardi sosiologian keskustellessa yhteiskunnan kanssa. Tämä on tietenkin positiivinen asia, paitsi silloin, kun kysymys on vain luutuneiden käytäntöjen noudattamisesta vailla todellista tiedonjanoa. Usein sorrutaan pelkkään groteskiin moralismiin, joka on raflaavaa aamutelevisiossa, mutta ei juurikaan kartuta tietoamme ihmisestä tai sosiaalisesta. Mitä sitten on tehtävissä yhteiskuntatieteen piristämiseksi? Maffesolin mukaan on seurattava Nietzschen jalanjälkiä ja etsittävä affirmatiivista ajattelua, joka ei ota lähtökohdakseen asioiden dialektista, yksinkertaistavaa kahtiajakoa. Uusi, affirmatiivinen ajattelu ei lähtisi kapinahenkeä suosivasta arvopohjasta eikä liioin edistysuskosta, jonka juuret ovat maailmaa ja itseään vihaavan ihmisen eskapismissa. Hyvä ja paha ovat läsnä jokaisessa hetkessä eikä niitä ole aina mielekästä erottaa toisistaan. Tieteen kuin tieteen olisi aika ajoin hyvä tarkistaa, miten se pilkkoo maailmaa ymmärrettäväksi ja palvelevatko sen käyttämät kategoriat tiedettä ja ennen kaikkea ihmistä. Omissa teoretisoinneissaan Maffesoli on keskittynyt tutkimaan dionyysisten arvojen paluuta. Hän puhuu uudesta aistimellisen järjen ylistyksestä, joka on ihmisten keino tunnustaa, että mitään tuonpuoleista ei ole, vaan kaikki on tässä ja nyt. On vain tämä hetki ja oma keho, jota miellyttää, muokata ja kontrolloida. Myös pahaksi mielletyt asiat palvelevat usein ihmiseloa. Esimerkiksi kaikki tarvitsevat huumeita kestääkseen ajan kulun aiheuttamaa tuskaa (työnarkomaanille työ on huume ja usein kovin tuhoisa sellainen). Tällä tavalla Maffesoli löytää teoriassaan pahalle hyvää käyttöä ja välttyy itse tekemästä yksinkertaistavia kahtiajakoja. Eipähän sorru sosiologiassaan paljon pelkäämäänsä arkijärkeilyyn. Maffesolin elegantit muotoilut ovat vain yksi näkemys siitä, mitä sosiologian tulisi olla. Mitä ikinä sosiologian tulevaisuus pitääkään sisällään, niin yksi asia tulee kuitenkin säilymään juuri sosiologialle ominaisena. Ja mikä tämä asia mahtaa olla? Timo Toivonen menee asian ytimeen artikkelissaan Sosiologia: mitä se on? kirjassa Sosiologian karttalehtiä (1998): [ ] tärkeää on myös sosiologinen vetelehtiminen, flanööri, näennäisesti päämäärätön kuljeskelu tai oleskelu kadulla ja kapakoissa mutta todellisuudessa tapahtumien herkkä havainnointi. Kaunista, eikö vain? Tämä onkin viimeinen päätoimittamani Kontakti-lehti. Kiitos kirjoittajille, lukijoille ja erityisesti voimakaksikon toiselle puoliskolle, taittajallemme Mikko Aaltoselle. Anteeksi en aio pyytää keneltäkään. Kontakti 4/2003 3

4 Sorretun ääni Kontaktin pahamaineinen mielipidepalsta EU-Suomessa on viime aikoina keskusteltu kansanäänestyksen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta päätettäessä sellaisista kysymyksistä kuin Suomen liittoutumattomuus tai Euroopan Unionin perustuslakisopimuksen hyväksyminen. Ellen aivan väärin ole ymmärtänyt, ei maan isien (ja äitien), Jacob Södermania lukuunottamatta, asenne kansanäänestykseen ole kovin positiivinen. Ei se mitään, en itsekään ole varauksettomasti sen kannalla. Mutta ne perustelut ja kommentit, joita julkisessa keskustelussa on äänestystä vastaan esitetty, ovat tarkemmmin ajateltuna aika pöyristyttäviä. Olin muutama viikko sitten Porthaniassa kuuntelemassa yleisöluentoa EU:n perustuslakisopimuksesta ja HVK:sta. Tilaisuudessa ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi suurinpiirtein, ettei kansanäänestys ole ehkä kovin hyvä idea, koska nämä asiat ovat liian vaikeita kansan tajuttaviksi, jonka takia siinä äänestettäisiin lopulta jostain ihan muusta kuin asian varsinaisesta substanssista. Tausta- ajatus: kansalaiset eivät ajattele rationaalisesti, vaan antavat kaikenlaisten häiriötekijöiden vaikuttaa mielipiteseensä: äänestävät siten, miltä juuri sillä hetkellä sattuu tuntumaan. Kansalaisilla ei ole asiasta riitävästi informaatiota, jonka pohjalta tehdä ratkaisuja. En epäile, etteikö se olisi totta, ja tiedän että maassamme on edustuksellinen demokratia. Tuo ajatuskulku on kuitenkin jossain määrin huolestuttava: Turhahan näitä asioita on edes yrittää tehdä niin, että kansalaiset eli ne joita tämä politiikka koskettaa, ymmärtäisivät jo nyt, että mitä tehdään; että kansalaisetkin näkisivät ne suuret poliittiset linjat ja kehityskulut, joihin tätä maata viedään, jo nyt, kun niitä ei ole vielä lyöty lukkoon ja niihin voisi vielä vaikuttaa, eikä vasta sitten kun me, poliiittiset johtajat olemme jo päättäneet, mihin suuntaan mennään. Niin että puuhaillaan me vaan nämä ratkaisut täällä kabineteissamme, ja kerrotaan kansalle, tiedotetaan sitten kun asioista on todellisuudessa jo päätetty. Toinen esimerkki: Hesarin pääkirjoitus maanantaina Kansanäänestyksen vaatiminen on uusi muoti-ilmiö Suomessa. Muoti-ilmiö? Voisiko enää halveeraavampaa nimitystä käyttää? Kas kun ei trendikästä. Tällaisella kielenkäytöllä ilmiöstä, tässä tapauksessa kansanäänestyksen vaatimisesta nimenomaan tehdään vähän hömpähtävää, turhanpäiväistä, massojen touhua-muoti-ilmiö etten sanoisi että siitä tehdään jotain feminiinistä, vähemmän rationaalista ja järkevää. Myös kyseisessä pääkirjoituksessa muistetaan tietysti mainita, että kyse on niin vaikeasta, sisällöllisesti ja vaikutuksiltaan niin monitahoisesta ja Suomen lisäksi koko Unionin tulevaisuutta koskettavasta ratkaisusta, että sen tekeminen on vaikea tehtävä kansanedustajillekin, joilla on sentään käytettävissään paras mahdollinen asiantuntemus. On todella ristiriitaista, etä toisaalta kansanäänetyksen tarpeettomuutta perustellaan sillä, että perustuslaillisen sopimuksen merkitys on todellisuudessa melko vähäinen, ja toisaalta kirjoitetaan tuollaista. Jos kysymys on merkitykseltään vähäinen, niin eihän sen suhteen tehtävien ratkaisujenkaan tulisi olla silloin vaikeita. Tarkoitukseni ei ole puolustaa kansanäänestystä eikä kieltää sitä, etteikö ulkopolitiikassa todella olisi tarpeen päättää asioista asiantuntijoiden ja poliitikkojen voimin. Haluan vain sanoa, että mielestäni sellainen ajattelu, että kansa ei osaa päättää asioista 4 Kontakti 4/2003

5 a) koska se ei ajattele rationaalisesti ja b) koska sillä ei asioiden valmisteluvaiheessa ole käytettävissään täydellistä informaatiota (mikä olennaisesti hankaloittaa rationaalista ajattelua) on vaarallista ja väärin, eikä demokratia voi perustua sellaiselle. Kyse on nimenomaan siitä, että kansalaiset tulisi ottaa mukaan keskusteluun ja sitä kautta päätösten syntymiseen asioiden valmisteluvaiheessa. Asioiden esittäminen kansantajuisesti, julkinen asioista keskustelu ja niiden kyseenalaistaminen voi olla hidasta ja työlästä, mutta se pitää tehdä. Mielestäni politiikan lähtökohtana, taustalla pitäisi olla ajattelutapa jonka mukaan kansalaiset tulee voida osallistua poliittisten päätösten muotoutumiseen niiden valmisteluvaiheessa, koska yhteiskunnassa tulee käydä jo silloin julkista keskustelua, jonka kautta kansalaisilla on informaatiota ja kompetenssia ajatella rationaalisesti. Vain siten kansa voi säilyttää kosketuksen poliittiseen järjestelmään ja tuntea voivansa vaikuttaa nimenomaan politiikan suuriin linjoihin, pitkän aikavälin ratkaisuihin. On huolestuttavaa, että kansanäänestyksen vaatiminen tai siitä käytävä keskustelu painetaan maan tasalle maan vaikutusvaltaisimmassa sanomalehdessä, eikä sitä oteta vakavasti ja pohdita syitä sille. Syy voisi olla esimerkiksi se, että integraation kehitys on edennyt kuin huomaamatta pisteeseen, jossa puhutaan kansallisen suvereniteetin menetyksestä ja liittovaltion muodostamisesta, ja jossa ihmiset yhtäkkiä heräävät kysymään, että kuinkas tässä näin kävi, kun meidän piti 1995 liittyä vaan kansainväli- seen organisaatioon. Miksei meiltä ole kysytty, että tätäkö me haluamme? Sanna Salo Aargh! Median tyttökalenterissa ei edes nänni vilahtanut. Rajansa kaikella myös hyvällä maulla. HC-esteetikko Olin juuri luennolla jossa luennoitsija puhui vain juristista nimeltä Max Weber. Ei perkele, eihän Jeesukseenkaan viitata minään raksajätkänä (Matt. 13:55). Jumalan poika Moicca! Mun mielest Kannus ei oo mitään vikaa, kun ne järjestää tiedätsä tyyliin tosi hyvii bileit. Ja Kontakti kans. Party 4-eva -86 Eikö Kannunvalajat olekaan enää meidän bitch? Vai jaetaanko me se Sampo Pankin kanssa? Huolestunut Voolainen Nostalgiakaan ei ole sitä mitä ennen Vanhaksi tullut opiskelija Jos Tony Halme antoi Herran tulla sisäänsä, niin onko entinen exit only two ways now? T. Soini Dionyysiset arvot my ass! Täällä Suomessa on kylmä ja pimeä! Kontakti 4/2003 5

6 390 megatavua sosiologiaa Civilization II yhteiskunnan rakenteiden ja mekanismien kuvastajana Lasse Laitinen Strategiset tietokonepelit ovat niitä harvoja populaarikulttuurin tuotteita, joissa käsitellään makrotason yhteiskunnallisia prosesseja, vieläpä pitkällä historiallisella ulottuvuudella. Sid Meierin alun perin kehittelemä, maailman parhaaksi tietokonepeliksikin valittu Civilization on varmasti genrensä uranuurtaja ja tunnetuin edustaja. Jos on ylipäätään kiinnostunut yhteiskunnasta, kuten monen tällekin opiskelualalle hakeutuvan julkilausuttu motivaatio usein kuuluu, niin saattaa olla kiinnostunut myös pelistä, jossa pelaaja kuljettaa oman sivilisaationsa myöhäiseltä kivikaudelta tunnetun historian lävitse nykypäivään ja hieman tulevaisuuteenkin. Ja siinä välissä, kuten saattaa arvata, ehtii tapahtua kaikenlaista: tapellaan, harjoitetaan kansainvälistä diplomatiaa, rakennetaan kaupunkeja, laajennetaan valtakuntaa sekä kehitetään tiedettä. Näkökulma, jonka mukaan mm. Civilization II:ssa esitetään pienoismalli, yksinkertaistus tai tiivistys yhteiskunnasta ja historiasta, on tietysti ongelmallinen ja vääräkin. Kuitenkin jonkinlainen yhteys on olemassa ja koska peli pyrkii ulkomuodoltaan juuri olemaan tällainen yleistys, niin pidän tätä oletusta tai hypoteesia mielenkiintoisena ja käyttökelpoisena jatkoa ajatellen. Asian voi kääntää toisinkin päin. Koska yhteys on olemassa, voi yhteiskuntatieteistä tuoda peliin sisältöä, havaintoja ja mekanismeja, jotka tekevät siitä realistisemman ja pelattavamman. Civilization II:n uumenista on siis kuitenkin mahdollista tonkia esiin asioita, jotka ovat mielenkiintoisia yhteiskunnan makrotasosta kiinnostuneelle. Tässä artikkelissa en siis pysähdy pinnalle tarkastelemaan eri ilmiöiden ulkokuorta, vaan keskityn enemmän pelin sisäisiin mekanismeihin. Esimerkkinä voisin mainita uskonnon. Pelissä voi kehittää uskonnollisia keksintöjä seremoniallisesta hautaamisesta mystiikan ja polyteismin kautta fundamentalismiin, rakentaa uskonnollisia rakennuksia pitämään kansan tyytyväisenä sekä hankkia vaikka ristiretkiritareita. Tämä kaikki on kuitenkin vain ulkokuorta, johon en kiinnitä kovin paljon huomiota tällä kertaa. Omassa tarkastelussani kuittaan uskonnon merkityksen toteamalla, että pelin toimijoihin eli sivilisaatioihin (tästä tuonnempana) ei voi vaikuttaa uskonnon avulla, koska uskonto on vain valtakunnan sisäiseen hallitsemiseen. Vielä fundamentalistisempi ja rakenteellisempi lähestymistapa olisi tietysti todeta, että uskonto voi vaikuttaa pelissä vain ainoan ihmispelaajan käsitysten, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ennakkoluulojen kautta. Ensimmäisenä lähden tarkastelemaan taloutta. Joku pääainesosialisaationsa menestyksellä suorittanut saattaa tätä paheksua, mutta totuus on, että näin laajalla ja vaihtelevalla kentällä (tutkimuskohteena koko yhteiskunta niin poikkitieteellisen välineen kuin tietokonepelin kautta nähtynä) ainerajojen kaltaiset rajoitteet tulee unohtaa. Itse näen sosiologian yleisenä yhteiskuntatieteenä, joka laskee vaikka vääntömomentteja, jos se on tarpeen yhteis- 6 Kontakti 4/2003

7 kunnan ymmärtämiseksi. Ja tähän vielä tekninen huomautus: tämä kirjoitus käsittelee sarjan peleistä Civilization II:ta ja pelioletuksena on yksinpeli. Kotitalous on paras talous Eräs Settlers-pelin hienoimmista ominaisuuksista on tuotantoketjujen varaan rakentuva talous. Eri tuotannonalat pitää pitää tasapainossa ja logistiikka asettaa koviakin haasteita varastojen paisuessa. Yksi Civin suurista heikkouksista on kuitenkin valitettavasti juuri talous. Minkäänlaisia tuotantoketjuja ei ole, vaan sekä stealth-pommittajat, falangit että kirjastot raavitaan kasaan samasta raaka-aineesta, tuotantokilvistä. Kaksi muuta raaka-ainelinjaa ovat vilja sekä kauppanuolet. Lähes kaikista pelikartan ruuduista löytyy näitä kaikkia raaka-aineita, maastotyypin mukaan. Missään niitä ei ole kuitenkaan niin keskittyneenä tai paljon, että voitaisiin puhua strategisesta raaka-aineesta Civilization III:n tapaan. Koska kaikki tarvittavat raaka-aineet ovat siis levittäytyneet hyvin tasaisesti ympäri pelikarttaa, ei niistä pääse tulemaan sivilisaatioiden välille kilpailua. Tämä taas johtaa siihen, että raaka-ainekauppaa ei voi käydä ollenkaan eikä ole mitään rautamalmikeskittymiä, joista kannattaisi sotia. Eräs keino tarkastella Civin taloutta on tuotannontekijänäkökulma. Ensimmäistä tuotannontekijää, raaka-aineita, sivuttiin jo. Toinen on pääoma, eli välineistö, jolla raaka-aineista saadaan tuotettua jotain. Periaatteessa pelissä ei tarvita mitään pääomaa vaan ydinvoimala nousee kaupungin pajassa samoilla maastosidonnaisilla tuotantokilvillä kuin legioonakin! Rakentamalla kaupunkeihin tiettyjä rakennuksia, esim. tehtaan, tai muokkaamalla maastoa saa tuotantoa (=resurssien määrää) tosin lisättyä, mutta kyse on puhtaasti määrästä, ei laadusta. Kolmas tuotannontekijä on työvoima. Mutta mitä työvoima tarkoittaa? Sen funktiohan on suorittaa tuotanto, mikä vaatii sekä työn tekemistä, tuottamista, että taitoa ja tietoa siihen. Koska tuotanto Civissä tarkoittaa resurssien määrän kasvattamista, niin itse asiassa kaupunki ja sen koko ovat pelin työvoima. Nimittäin mitä enemmän yhtä raaka-aineista, viljaa, kaupungilla on saatavilla, sitä nopeammin se kasvaa ja mitä suurempi kaupunki on, sitä useamman karttaruudun se pystyy hyödyntämään. Ja useammasta karttaruudusta tulee enemmän tuotantoa. Toinen työvoiman ulottuvuus tuotannontekijänä on tietotaito, joka taidetaan nykyään usein luokitella neljänneksi tuotannontekijäksi. Se taas Civissä on mukana hyvin vahvasti. Pelissä on keksintöpuu, jossa yksi keksintö johtaa uusiin kehittymismahdollisuuksiin ja uuden löydön tekemiseen pitää taas olla kaksi tiettyä keksintöä jo saavutettuna. Koska esim. kaupungin kasvun sallivaa viemäriverkostoa ei voi rakentaa ilman jätehuollon keksimistä, on tieteellä jopa jonkinlainen pääoman rooli. Raaka-aine, josta panokset tieteenkin kehittämiseen saadaan, on kauppanuolet. Kyseessä on viljaan ja kilpiin nähden monipuolinen, yllättävä ja jopa nerokaskin tekijä. Samasta resurssista nimittäin otetaan a) tiede, b) rahaverot kaupunkeihin rakennettujen rakennusten ylläpitoon ja c) luksus, jota lisäämällä isojenkin kaupunkien väestö saadaan pidettyä tyytyväisenä. Kyseessä on reaalimaailmasta eroava, mutta virkistävä ja mielenkiintoinen muuttuja, jonka kohdalla pitää tehdä todellisia valintoja, koska potti eri tarkoituksille on kuitenkin sama. Kokonaisuutena Civilization II:n talousjärjestelmälle ei voi siis antaa hyvää arvosanaa, ei pelidynamiikan kannalta ja vielä vähemmän mitä tulee suhteessa todellisuuteen. Miten järjestelmä, joka ei kuvaa kivikaudenkaan taloutta, pystyy kuvaamaan maailmaa vuonna 2100? On nimittäin muistettava, että kehitettäessä pelimekanismeja Civilizationille niiden on oltava toimivia koko pelin alusta loppuun. Jos halutaan säilyttää yhteys historialliseen todellisuuteen tai edes populäärikulttuurin kuluttajien mielikuviin siitä, tulisi näiden mekanismien kiteyttää jotain melko perustavanlaatuista yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Michael Mannin episodinen historiakäsitys Toinen työkalu tuotannontekijöiden jälkeen, jolla tökin Civilization II:a, on Michael Mannin valtalähdeanalyysi (ks. Heiskala 1996, s ). Kun Mann tutkii yhteiskunnallista valtaa suunnilleen samalla ajanjaksolla kuin mitä Civilization käsittää, hän keskittyy (organisoituneisiin) toimijoihin. Tämän vuoksi onkin paikallaan virkkoa sananen Civin toimijarakenteesta. Pelissä on vähintään yksi ihmispelaaja ja tietokone, joka hoitaa 0-7 sivilisaatiota sekä muita toimintoja. Tietokonetta ei kuitenkaan ole järkeä laskea yhdeksi toimijaksi, vaan loppujen lopuksi sivilisaatiot ovat pelin ainoat toimijat. Toimijalta pitää nimittäin vaatia jonkinlaista jatkuvuutta ja Kontakti 4/2003 7

8 institutionalisoitunutta asemaa, sekä toimien ennustamattomuutta. Kansa (jonka eksistenssi ilmenee pelissä kapinoimisena!) täyttää ensimmäisen ehdon, mutta yksinkertaisena matemaattisena mekanismina ei toista. Barbaarit taas ovat yllättäviä, mutta ovat olemassa erillisinä yksiköinä vain muutaman vuoron kerrallaan. Tämän vuoksi jos puhumme yhteiskunnallisesta vallasta Civilizationissa, puhumme sivilisaatioiden välisistä suhteista. Mann erottelee neljä valtalähdettä: ideologisen, taloudellisen, sotilaallisen ja poliittisen (IEMP-malli). Ideologista vuorovaikutusta sivilisaatioiden välillä ei ole. Kansainvälisen kaupan ja liike-elämän puuttuessa taloudellisestakaan vallasta ei voi oikein puhua. Ja jos von Clausewitzille sota oli politiikan jatke, niin Civissä politiikka on alistettu sotilaalliselle vaikuttamiselle. Päädymmekin siihen kylmään tosiseikkaan, jonka moni olisi osannut arvata ilman akateemista käsitteistöäkin: sotilaallinen valta on ainoa todellinen valtalähde Civilization II:ssa. Koska sotilaallinen valtalähde on pelissä niin ylivoimainen, kannattaa sen luonteesta huomioida muutama seikka. Ensinnäkin sotilaallisessa valtalähteessä kilpailu on suorempaa kuin muissa. Toimijat suhteutuvat suoraan toisiinsa, ei esimerkiksi ulkoiseen päämäärään, jonka tavoittamisesta kilpaillaan. Tämä selittää osaltaan sotilaallisen vallan strategiapeleissä saamaa suosiota. Toiseksi suorasta kilpailusta seuraa mahdollisuus pistää toimijoita hierarkkiseen järjestykseen. Tämä taas johtaa helposti evolutionismiin, koska tietokonepelin yksinkertaistetussa maailmassa sotilaallisen menestyksen tekijät saattavat muuntautua yksiulotteiseksi hyvä armeija - huono armeija asteikoksi. Mannin teorian kannalta on ensinnäkin huono, että pelissä yksi valtalähde korostuu, koska diversiteetin supistuminen yksinkertaistaa peliä ja vahvistaa evolutionismia. Erityisen valitettavaa on, että pelin korostunein valtalähde on suoran vertailun kautta samalla kaikkein evolutionistisin. Mann itse nimittäin vastustaa evolutionismia historiassa ja edustaa ns. episodista historiakäsitystä. Hänen mukaansa historia on enemmänkin syklistä liikettä, jossa esiin on ilmaantunut uusia valtateknologioita ja näiden kautta valtahyppäyksiä, joiden pohjalta kehityksen suunta on taas vaihdellut. Eräs tärkeimmistä Mannin tekemistä vallan erotteluista on intensiivinen-ekstensiivinen. Tätä jaottelua ja syklistä historiakäsitystä illustroikin hyvin sotilaallista valtaa koskeva kehitys. Noin vuodesta 2000 eaa. aina roomalaisiin legiooniin asti kehitys oli jokseenkin tasaista, ja armeijoiden ekstensiivisyys kasvoi, eli ne pystyivät ulottamaan vaikutuksensa aina vain laajemmille alueille ja useamman ihmisen keskuuteen. Keskiajalle tultaessa taas keskittyneisyys korvautui hajautuneella ja intensiivisellä eli tiiviillä valtamuodolla luvulla tilanne taas muuttui ja alkoi siirtymä takaisin kohti keskittynyttä ja ekstensiivistä sotilasvaltaa. Kun palataan pelimaailmaan, on siellä nähtävissä merkkejä samansuuntaisista prosesseista. Civilizationissa pelaaja valitsee itselleen hallitusmuodon (kyseessä on pelin yksi onnistuneimmista muuttujista), joka joutuu aina tasapainottelemaan sotilaallisen laajentumisen ja tieteen kehittämisen välillä. Jos pelaaja muuttaa hallitusmuodon demokratiaksi, ei hän pysty pitämään suuria hyökkäyksellisiä joukkoja. Tällöin hyökkäystoimet ovatkin enemmän tehokkaiden ja liikkuvien iskujoukkojen erikoisoperaatioita. Mannin käsitteistöllä palataan taas intensiiviseen (itse erottaisin ekstensiivisyyden ja intensiivisyyden selkeyden vuoksi omiksi muuttujikseen). Ja miten sosiologia parantaa maailmaa Jos katsoo uuden strategiapelin vertailua vanhaan versioon ja lähes kaikki parannuslistan kohdista alkavat sanalla more, on jokin pielessä. Tietokonepelin täytyy pysyä pelattavana eikä oikea tapa kehittää sitä ole lähteä lisäämään muuttujia reaalimaailman monimuotoisuus esikuvana. Tarvitaan rakenteiden ja mekanismien tarkkaa harkintaa, jotta saadaan rakennettua mahdollisimman pe- 8 Kontakti 4/2003

9 lattava (Civilizationissa pelattavuudella on siis jonkinlainen yhteys todellisuuteen) kokonaisuus, kuitenkin minimalistisuus mielessä pitäen. Mitä Civilizationissa sitten voisi tehdä? Ensinnäkin evolutionismista irti pääsemiselle voisi olla perusteita. Tässä käytetyn analyysin perusteella se olisi hyvä aloittaa monipuolistamalla käytettävissä olevia valtateknologioita ottamalla mukaan talous, ideologia ja politiikka. Yksinkertaisimmillaan hallitusmuodon kaltaiset muuttujat tuovat paljon lisäsisältöä. Tätä kautta jopa suuret kehitysvaihtoehdot saattaisivat moninaistua. Ei ole motivoivaa, jos tietää, että pelissä on loppujen lopuksi vain yksi kehityspolku, ja sen läpikäymiseen menee 50 pelituntia. Vielä mielenkiintoisempaa on pohtia Civilizationin toimijamallia. Nythän kyse on tyylipuhtaasta kilpailusta ja vieläpä symmetrisessä asetelmassa. Tällainen maailma antaa historiasta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta kuitenkin hyvin epärealistisen kuvan. Ehkä vaadittaisiin ennakkoluulotonta ajattelua ja toimijamallin epäsymmetrisoimista ja moninaistamista. Miksei tekoäly voi hallita esim. taloustoimijaa, joka alussa vastaisi kauppiaiden verkostoa ja nykyaikaan tullessa mm. globaaleja suuryrityksiä? Väestön stratifikaation voi tuoda esille kaikkina aikoina ja ideologistakin valtaa käyttävä toimija voisi menestyä tietyissä oloissa ja tietyssä vaiheessa, silloin kun sen tarjoamat valtateknologiat olisivat muita tehokkaampia. Tällaiset aputoimijat rikkoisivat myös kuvaa valtioista ja yhteiskunnista kiinteinä kokonaisuuksina sekä toisivat rakenteen ja toiminnan vuorovaikutuksen paremmin esille. Yleensä pelaaja nimittäin yrittäisi muuttaa rakenteita itselleen suotuisiksi, mutta joskus valtion vallasta kannattaisi tinkiä sivilisaation ja/tai valtion pitkän välin etujen vuoksi. Aputoimijat olisivat moniulotteisia toimijoita, jotka olisivat joskus vahvoja ja itsenäisiä sivilisaation ylivertaisuuden takaajia sekä tärkeitä liittolaisia, joskus taas pahimpia kilpailijoita murskattaviksi sisäisessä konfliktissa. Tämä kaikki toisi sopivasti (Manninkin kuuluttamaa) kaaosta ja muuttaisi myös kilpailulähtökohtaa, kun pelissä olisi muitakin toimijoita kuin aktuaalisia vihollisia ja potentiaalisia vihollisia, joiden kanssa voi tehdä yhteistyötä yhteisiä aktuaalisia vihollisia vastaan. Heiskala, Risto (1996): Kohti keinotekoista yhteiskuntaa. Gaudeamus: Tampere. Civilization III on sarjan uusin, muuttunut ja tunnustusta saanut jäsen: Kontakti 4/2003 9

10 Dar-rationaalisuus Markus Jokela Olen löytänyt sisältäni rationaalisen valitsijan 1. Tämän löydön innoittamana olen ajatellut yrittää itsemurhaa. En aio silti onnistua, ainakaan vielä, sillä eihän siitä silloin olisi mitään hyötyä, siis minulle. Antakaa kun selitän. Vuonna 1974 esitetyn taloustieteellisen teorian mukaan elämän arvo on mitattavissa yritysten arvon tapaan. Lasketaan elämän sisältämä mahdollinen onnellisuus ja vähennetään siitä tuon onnellisuuden saavuttamisen hinta. Jos laskelmat jäävät pakkasen puolelle, itsemurha voi olla varteenotettava vaihtoehto. Tämän verran on tietenkin sanomattakin selvää rationaaliselle valitsijalle. Mutta itsemurhan yrittäminen saattaa olla rationaalista myös toisella tavalla. Hiljattain julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin, mitä tapahtuu itsemurhassa epäonnistuneille ihmisille. Tulos oli kerrassaan rationaalinen. Verrattuna pelkkiä itsemurha-ajatuksia hautoneisiin ihmisiin todellisesta itsemurhayrityksestä selvinneiden ihmisten ansiotulot olivat nousseet noin 20 prosentilla. Ja mitä vakavampi yritys, sitä suurempi korotus: pelkän onnenkantamoisen johdosta selvinneiden tulot nousivat 36 prosentilla! Tutkimuksen mukaan tämä selittynee resurssien tarjonnalla. Itsemurhayrityksestä selvinneet pääsevät nauttimaan resursseista, jotka heiltä ennen puuttuivat. Näin ollen itsemurha on rationaalinen valinta, kunhan siinä ei onnistu, ja jos elämän laatu sen jälkeen kohenee. Ehkä esimerkiksi ongelmiin ajautuneet suurten yritysten johtajat, jotka silloin tällöin tarttuvat paperiveitseen sen viimeisen kerran, eivät haluakaan kuolla. He vain yrittävät saada lisää liksaa, jotta bisnes alkaisi jälleen luistaa entiseen malliin. Prinssi Rationaalinen Yhä useamman television esityspaikan on vallannut nykyisin jonkin sortin paritusohjelma, jossa nainen tai mies etsii itselleen puolisoa hänelle valittujen kilpailijoiden joukosta. Aluksi pidin näitä ohjelmia naurettavina. Nyt rationaalisuuden löytäneenä pidän niitä mitä kustannustehokkaimpina ja nerokkaimpina formaatteina Sen Oikean löytämiseksi. Päätös avioliiton solmimisesta perustuu tietenkin päivänselvään logiikkaan: jos avioliiton hyödyt ylittävät haitat, kannattaa solmia liitto. Yksinkertainen kustannus/hyöty-analyysi ei valitettavasti ratkaise puolison valinnan optimointiin liittyvää ongelmaa. Mistä nimittäin tietää, että juuri Hän on paras mahdollinen valinta? Kuinka voi olla varma, ettei kirjakaupan hyllyjen välistä tai läheisen baarin jakkaralta löydy vielä Häntäkin parempaa? Ensimmäiseen ehdokkaaseen tyytyvän mieltä kalvaa näet hautaan saakka mahdollisuus, että olisi saanut paremmankin. Toisaalta loputtomiin ei kirjakauppoja ja baareja kannata koluta, sillä puolison etsimisen vaihtoehtoiskustannukset nousevat varsin nopeasti sietämättömiksi. Varmuuteen ei pääse milloinkaan, mutta melko suureen todennäköisyyteen varsin yksinkertaisesti. Yleisesti ottaen niin kutsutulla 37 prosentin säännöllä pääsee varsin pitkälle, jos on valittava yksi henkilö suuresta joukosta kandidaatteja, kun kandidaatit tavataan yksi kerrallaan ja ehdokas on valittava siltä istumalta (tavatuissa ehdokkaissa ei siis saa palata takaisin). Nämä lähtökohdat leimaavat usein puolison valintaa, sillä kakkua ei valitettavasti voi sekä pitää että syödä. Tai siis ei voi syödä toisen kakkua ja pitää omaansa. Tai No, ymmärrätte kyllä. 37 prosentin periaate kuuluu seuraavasti: Arvioi kandidaattien määrä, tapaa heistä satunnaisesti ensimmäiset 37 prosenttia, paina mieleesi näistä ehdokkaista paras ja jatka valintaprosessia kunnes löydät häntä paremman. Lopeta etsiminen ja valitse tämä. Jollet asu pienessä kylässä, kandidaattien määrä puolison metsästyksessä osoittautuu tällä metodilla todennäköisesti turhan suureksi. Rationaalisten sinkkujen helpotukseksi kerrottakoon, että Kokeile tusina - periaatteella saavuttaa lähes yhtä optimaalisia ja kustannustehokkaita ratkaisuja. Tapaa tusinan verran ehdokkaita, muista heistä paras ja etsi häntä parempi. Rakkautta noin 15. silmäyksellä, 1 Rationaalinen valitsija sijaitsee kaikkien sisällä asustavan pienen Arla-lehmän ja Sisäiselle Sankarille varatun paikan välissä. Jälkimmäisen tilalle voi sijoittaa myös virkistävän viherkasvin frenologeja askarruttamaan. 10 Kontakti 4/2003

11 kuinka romanttista. Edellä esitetyn perusteella unelmien poikamiehet ja muut paritusohjelmat eivät ole lainkaan typeriä. Ne ovat täydellisen rationaalisia! Unelmien prinssille tai prinsessalle on valmiiksi valikoitu parikymmentä varteenotettavaa ehdokasta, joista poimia paras. Myös logistiset kustannukset on karsittu minimiin asuttamalla kandidaatit valitsijan välittömään läheisyyteen. Jos näytelmän sankari ei näissä puitteissa tehtävässään onnistu, kannattaa varmasti hyväksyä elämä ikuisena (unelmien) poikamiehenä. Rationaalinen ja häpeilemättömän opportunistinen lukija havaitsee varmasti mahdollisuuden yhdistää itsemurhayritys ja optimaalinen parinvalinta mitä hedelmällisimmällä tavalla, joten ei siitä sen enempää. Dar-rationaalisuus on toiset ihmiset Kaikki ei silti ole hyvin rationaalisuuden paratiisissa. Itsemurhayrityksestä ja häämatkasta toivuttuani rationaalisuuden periaatteet alkavat tuntua yhä epäilyttävämmiltä. Tunnen tekeväni irrationaalisia tekoja, vaikka valintani perusteet ovat täysin rationaalisia. Kaikessa on katsokaa kyse informaatiosta. Ja informaatio maksaa. Tästä syystä on rationaalista hyödyntää muiden ihmisten valinnoista saatavaa informaatiota. Näin on etenkin silloin, kun itsellä ei ole riittävästi informaatiota varman päätöksen tekemiseen ja tuon informaation hankkimiseen kuluisi paljon resursseja. Juuri tässä rationaalisuus paljastaa pimeän puolensa. Jos et tiedä miten toimia, tee niin kuin muut tekevät. Olipa kyse sitten rapujuhlista tai muodin virtauksista, tämä periaate on kullan arvoinen. Mikäli muiden ihmisten käyttäytymisestä saatava informaatio ylittää omani, kannattaa seurata heitä, koska he todennäköisesti tietävät mitä tekevät. Niinpä löydän itseni yöllä kymmenen metriä pitkän jonon päästä, joka matelee kohti suositun baarin ovea. Miksi en mene viereiseen anniskelupaikkaan, jonne ei ole jonoa? Koska sinne ei ole jonoa! Kuka typerys menisi puolityhjään ravintolaan? Sehän on selvästi huonompi kuin täysi ravintola. Samalla tavoin kuin vapaat pöydät viestittävät epäsuosiosta, ja siten huonosta baarista, jonot viittaavat hyvään baariin. Samasta syystä huippusuositut baarit eivät nosta hintojaan, vaikka tämä vähentäisi jonoja, väljentäisi tiloja ja lisäisi voittoja. Kuulen jonossa hytisevän Gary Beckerin kuiskaavan korvaani. Gary kertoo pohtineensa tätä eräässä artikkelissaan (J of Pol Econ 1991, vol. 99). Gary, mitä sinä täällä Suomessa teet? Mutta Gary on jo ehtinyt siirtyä toisen ravin- Kontakti 4/

12 tolan jonoon, joka näyttää kasvaneen ensimmäistä pidemmäksi. Ettei vain sokea taluttaisi sokeaa. Pörssimeklarit eivät ole järjettömiä. Mutta jos he olisivat, emme ehkä huomaisi eroa. Kun kuulin nämä tutkijan sanat, tiesin, että oli aika vaihtaa ammattia. Kaikessa dar-rationaalisuudessani päädyn töihin Helsingin pörssiin. Rahamarkkinoilla saan olla yhtä aikaa näennäisen rationaalinen, mutta silti niin vapauttavan dar-rationaalinen. En millään voi omata kaikkea mahdollista ja tarpeellista informaatiota osto- ja myyntipäätöksiä tehdessäni. Niinpä joudun kollegoideni tavoin perustamaan päätökseni sieltä täältä raapimiini tiedon rippeisiin. Ei ole toivoakaan, että päätöksiämme voisi kutsua rationaalisiksi. Eräässä tutkimuksessa satunnaisen mallin havaittiinkin selittävän rahamaailman liikkeitä rationaalista mallia paremmin. Ja jotta olisin kuin kala vedessä, minun kannattaa lisäksi seurata muiden liikkeitä. Toisessa tutkimuksessa nimittäin todettiin, että laumakäyttäytymisen jalot periaatteet selittivät pörssin heilahteluja satunnaistakin mallia paremmin. Jumalan ja paholaisen välillä valitsen dar-ran. Sulkeaksemme dar-rationaalisuuden ympyrän meidän on vielä tehtävä ekskursio metsään, jossa metsäkanat etsivät itselleen puolisoa. Näillä uljailla otuksilla urokset hengailevat pariutumisaikaan omalla reviirillään naaraiden kierrellessä uroksen luota toiselle parasta etsien. Mikä kiinnostavinta, muiden kanojen valinnat vaikuttavat urosten houkuttelevuuteen kanojen silmissä. Aiemmin luuserina pidetty uros kerää reviirilleen sievän määrän tipuja, jos hänen alueelleen sijoitetaan toisia metsäkanoja esittäviä nukkeja. Nämä kanat ovat beckerinsä lukeneet. Palat alkavat loksahdella paikoilleen. Unelmien poikamiehet, metsäkanat, rahamarkkinat, ravintolajonot, itsemurhayritykset kaikki sulautuvat yhdeksi saumattomaksi dar-rationaalisuuden kudelmaksi. Yksi hyvän tieteellisen teorian merkeistä on sen kyky yhdistää paljain silmin toisiinsa liittymättömiä ilmiöitä. Dar-rationaalisen valinnan teoria on jotain vielä tätäkin parempaa. Se tarjoaa elämäntavan sekä sellaisen mielenrauhan, että uskonto on siihen verrattuna kansalle pelkkää kahvia. Ja mikä parasta, dar-rationaalinen toimija putoaa elämässään aina jaloilleen kuin kilpikonna. Iltalukemista: Tommasi, M. & K. Ierulli (toim.) 1995: The new economics of human behavior. Postmodernit Narkissokset Sanna Salo Taannoisen Inhimmillinen Tekijä-ohjelman aiheena oli minä-minä-kulttuuri. Itsekeskeisyyden katsottiin olevan jotain nyky-yhteiskunnalle erityisen tyypillistä. Ohjelmassa vieraana ollut ohjaaja Kaisa Korhonen kuvasi ilmiötä sanomalla, että nykyihmiselle oma kuva peilissä on ikonin, Jumalan kuvan, korvike. David Greenin mukaan vaurauden kasvu sekä tieteellis-teknologinen edistys ovat johtaneet ihmiskunnan kykyyn hallita omaa elämäänsä ja sen puitteita siinä määrin, että voidaan sanoa ihmisten itsensä ottaneen jumalten paikan sinä tahona, joka luo elämään tarkoitusta, suuntaa ja merkitystä. Anthony Giddens puhuu identiteetin rakentamiselle olennaisten ulkoisten viitepisteiden katoamisesta jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Kun uskonto, luokka, perhe, sääty, kansalaisuus menettävät merkitystään maailmassa olemisemme määrittäjinä, niin mitäpä muuta meille jää kuin oma itsemme. Giddensin mukaan identiteetin rakentaminen on nykymaailmassa koko elämän ajan jatkuva henkilökohtainen projekti, jossa onnistuminen määrää sen mitä olemme. Oman itsen rakentamisen tuloksena omaksutaan niin sanottuja refleksiivisyyskykyjä, joiden hallinnalla on suuri merkitys maailmassa pärjäämiseen. Giddensin mukaan refleksivisyyskykyjen jakautuminen on myös jälkitraditionaalisen yhteiskunnan epätasa-arvon lähde. Nämä kolmen ajattelijan tekemät huomiot osoittavat kaikki samaan suuntaan: jälkimoderneissa yhteiskunnissa eletään nyt individualismin kukoistusaikaa. 12 Kontakti 4/2003

13 Minä-minä kulttuurin onkin katsottu olevan postmodernin tyypillinen ilmiö: kun mikään ei oikein ole enää varmaa ja pysyvää, niin lopulta voi luottaa ja turvata vain itseensä ja omaan olemukseensa. Tällöin itsensä, oman ruuminsa ja sielunsa hoitaminen ja kunnossa pitäminen tulee ensiarvoisen tärkeäksi. Kun työelämä käy yhä vaativammaksi ja keho on tärkein työvälineemme, on jaksamisen kannalta oleellista pitää se kunnossa. Oman kehon ja terveyden hallinta on epäilemättä eräs giddensiläinen refleksiivisyyskyky, jonka hallinta jakaa ihmisiä menestyjiin ja häviäjiin. On kuitenkin huomattava, että kyse on kultturisesta ilmiöstä, joka tulee mahdolliseksi vasta kun materiaalisen vaurauden määrä on tietyllä tasolla. Se määrä aikaa, vaivaa ja rahaa, joka nykyisin käytetään salikortteihin, terapioihin, astanga-joogaan, pilatekseen, kauneusleikkauksiin, terveysvaikutteisiin elintarvikkeisiin tai puhdistaviin tehokuureihin on käytettävissä vain länsimaisissa vauraissa yhteiskunnissa. Vasta kun ihmisillä on riittävästi kaikkea tarpeellista, on aikaa uhrattavaksi itsensä ylenpalttiselle miettimiselle. Itsekeskeisyys ei ole kuitenkaan sama asia kuin itserakkaus. Itsekeskeinen ihminen ei välttämättä rakasta itseään, mutta asettaa oman itsensä ja hyvinvointinsa erittäin korkealle asioiden tärkeysjärjestyksessä. Kontakti-lehden toimitus kävi tutustumassa erääseen minä-minä-kultturin ilmentymään, Helsingissä järjestettyihin Kauneus- ja Terveys-messuihin. Messujen tarjonnassa saattoi huomata piirteen, joka käsittääkseni on nyt tyypillinen: käänne pois 80-luvun peruina tulevasta kehon rääkkäämisestä ja väkivaltaisesta muokkaamisesta kohti kehon ja mielen hyvinvointia, huolenpitoa omasta itsestä. Itsekeskeisyyden yhteiskunnassa hyvinvointi on tuottoisa bisnes, josta ollaan kiinnostuneita ja johon siis viimekädessä omaan itseen ollaan valmiita sijoittamaan runsaasti aikaa ja rahaa. Kuntoilu, jolla pyritään ennen muuta vartalon muokkaamiseen kohti ihannemittoja yleistyi voimakkaasti 1980-luvulla. Muotiin tuli aerobic ja kuntosalit yleistyivät. 80-luvun aerobic ei ollutkaan mitä tahansa hyppelehtimistä: aerobic vastasi lähinnä nykyistä armybiciä, jumpattiin kieli vyön alla ja veren maku suussa, tavoitteena timmi vartalo ja tuloksena kärsineet nivelet. 90-luvun lopulla suosiotaan alkoivat kasvattaa erilaiset henkistä ja fyysistä hyvinvointia, ruumiin palvontaa uskonnollisiin ja mytologisiin elementtehein yhdistävät hyvinvointilajit. Tässäkin suhteessa kaikki alkaa Amerikasta. Amerikassa on aina osattu tuotteistaa asiat, ja nyt on vuorossa henkisyys. Voisi ennustaa, että meilläkin seuraava hitti Astanga-joogan ja Pilateksen jälkeen on muun muassa Madonnan tunnustama Kabbalah, filosofinen oppi, joka opettaa seuraajiaan elämään harmoniassa universumin fyysisten ja henkisten lakien kanssa. Jos kuntoilussa trendikästä on henkisyys, niin ravitsemuksessa sitä vaikuttaisi olevan puhtaus, aitous ja luonnollisuus. Ruokamaailmassa on tapahtumassa jonkinlainen paluu juurille. Suosittua on luomu, lähiruoka ja luontaistuotteet. Avainsana koko ravitsemus,-lääkintä ja fitness-maailmaa yhdistävässä trendissä on puhdistautuminen. Kehoa puhdistetaan olemalla kokonaan syömättä, syömällä mahdollisimman puhdasta ja lisäaineetonta ruokaa ja erilaislla kuona-aineita poistavilla, aineenvaihduntaa vilkastuttavilla kuureilla. Uusimiissa trendeissä on todella viitteitä siitä, että oman itsen palvonta on ottanut uskonnollisuuden paikan nyky-yhteiskunnassa tai ainakin tullut osaksi henkisyyden harjoittamista. Hyvää oloa etsitään milloin itämäisesta mytologiasta, vanhoista intialaisista viisauksista tai kieltäymyksestä, joka on tyypillistä myös esimerkiksi buddhalaisuudelle.onkin mielenkiintoista, että yhteiskunta on toisaalta äärimmäisen sekularisoitunut ja yksilökeskeinen, mutta toisaalta uskonnollisuus ja henkisyys on muodikasta. Postmoderni Narkissos ei ole tyytyväinen, vaan kaipaa kadotettua yhteyttään ympäröivään maailmaan. Oman kehon ja maailman hallinta ja muokkaus ei riitä, halutaan myös tuntea ja ymmärtää niiden olemusta ja toimintaa. Tässä sinänsä ei ole mitään uutta. Ero vanhaan on siinä, että kaikenkattavat yliluonnolliset suuret kertomukset Jumalan johdatuksesta ovat passé: nykyihminen uskoo muokkaavansa itse itseään ja maailmaa. Pyrkimys kohti harmoniaa, hyvää oloa ja ykseyttä maailman kanssa on yksillöllinen suoritus, jonka tulokset riippuvat yksilön omista kyvyistä. Armoa ei tunneta, epäonnistujia ei armahda rippi, pappi eikä ihminen itse. Nyky-yhteiskunnassa kun kaikki on itsestä kiinni. Kontakti 4/

14 Rotasta tuli rahayksikkö Antti Hyrkäs Onko meidän määrä olla kuolleita? En tiedä, Eric sanoi. Kukaan ei ole sanonut. Se on turhauttavaa. Ole sitten kuollut. - Eric Packer ja hänen vaimonsa Elise I think that taking life seriously means something such as this: that whatever man does on this planet has to be done in the lived truth of the terror of creation, of the grotesque, of the rumble of panic underneath everything. Otherwise it is false. - Ernest Becker Don DeLillon uusimman romaanin, Cosmopoliksen tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen yhdellä Manhattanin kadulla. Päähenkilö, 28-vuotias multimiljardööri Eric Packer, astuu valkoiseen limusiiniinsa määrätietoisena. Hän haluaa hiustenleikkuun, senkin uhalla, että matka parturiin voi kestää ikuisuuden presidentin vierailun, rap tähden hautajaisten ja globalisaation vastaisen mielenosoituksen tukkiessa liikenteen. Heti alussa lukijalle selviää, että luvassa on kapitalismikriittistä aikalaisanalyysiä, kun turhamaisuus ajaa miehen uhmaamaan liikenneruuhkaa, kohtaloa, jota on turha paeta. Matkasta sukeutuu hauska postmoderni matkakertomus, jonka henkilöhahmot hakevat selkeyttä elämäänsä mielivaltaisesti käyttäytyvän talousmaailman ikeessä. Don DeLillo nousi suuren yleisön tietoisuuteen 1985 ilmestyneellä romaanillaan Valkoinen kohina. Kyseinen romaani kertoo kuoleman pelosta, jota ihmiset kokevat vieraannuttavan teknologiansa keskellä. Kuolema ja teknologia ovat läsnä myös Cosmopoliksessa, jossa Eric näkee kameramonitorien välityksellä välähdyksiä omasta tulevaisuudestaan, vaikkakin vain muutaman sekunnin viiveellä. Kuten DeLillon romaanit yleensäkin, Cosmopolis muistuttaa scifikirjallisuutta paitsi idearikkaudessaan myös henkilöhahmojensa latteudessa. Henkilöhahmojen latteudella on tosin DeLillon tapauksessa eräs merkittävä funktio. Rivien välissä DeLillo näyttää kuiskaavan, että länsimainen kulttuuri on kadottanut jotain ihmisyydelle perustavanlaatuista antautuessaan rahatalouden ja sitä pyörittävän paniikin vietäväksi. Taloudellinen vaihto on lyönyt leimansa kaikkeen, jopa ihmisten välisiin suhteisiin. Sosiaalinen maailma on kuumeisen houraileva kuin elektronisen rahan sekoittama pörssi. Tässä yhteiskunnassa yksinäisyys ja kuolemanpelko manifestoituvat tuhlauksena, joka on tuhoisaa ja kaikennielevää. Kaikki palvelee kapitalistista rahataloutta, joka pyörii päivä päivältä nopeampaa vauhtia, kunnes ihmiset alkavat putoilla kelkasta. Jopa mielenosoitukset ovat vain eräänlaista järjestelmän hygieniaa, voitelevaa ja puhdistavaa. Hävittyään rahansa taistelussa jeniä vastaan, itkettyään rap-artistin hautajaisissa ja nähtyään mielenosoittajan tekevän polttoitsemurhan Eric alkaa olla malttamaton oman kuolemansa suhteen. 14 Kontakti 4/2003

15 Hän alkaa järjestelmällisesti kiirehtiä omaa kohtaloaan, johon liittyy toivo katharsiksesta. Hän kokee ahdistusta, jota kokee ihminen, joka on myöhästynyt omasta kuolemastaan. Koko romaanin ajan Eric on toiminut ilman suurempia tunteita. Hän on kadottanut sen, mikä on tärkeintä ihmiselle sosiaalisena eläimenä: inhimillisen huolen omasta ja muiden kohtaloista. Irrallinen rivi eräästä runosta ei jätä Ericiä rauhaan; lause rotasta tuli rahayksikkö ei tunnu tarkoittavan mitään, mutta sen sisältämä ajatus kiehtoo valuutalla pelaavaa miljardööriä. Maailmassa, jota pyörittää pelkkä taloudellinen vaihto, ihmisten välinen vastavuoroisuus on tullut arvottomaksi; ihminen on toiselle rotan, ehkä kahden arvoinen. Ei ole ollenkaan yllättävää, että Ericin etsimä viikatemies onkin irtisanottu toimistorotta, offline-tilassa elävä, työkulttuurin nöyryyttämä erakko, jolla on ongelmia normaaliuden suhteen. Vasta kuolemansa hetkellä Eric tajuaa inhimillisyytensä tai pikemminkin sen puutteen: Hän tajusi, mikä puuttui, petomainen syke, valtavan kiihtymyksen tunne joka piiskasi häntä päivien halki, puhdas ja pyörryttävä halu olla. Don DeLillo Kontakti 4/

16 Huomautuksia vitsien hauskuudesta Esa Mäkinen 1. Olen pitkään harrastanut idiotismihuumoria. Jos sanon, Kännyköissa minua kiinnostavat niiden pääasialliset funktiot, kukaan ei odota minun jatkavan lausetta, koska kaikille on selvää, mitkä ovat kännyköiden pääasialliset tehtävät. Jos kuitenkin jatkan lausetta, on lukijan törkeää aliarvioimista todeta lauseen perään, mitkä ovat kännykän keskeiset funktiot: soittaminen ja tekstiviestit. Jos lausetta jatkaa, sitä pitääkin siksi jatkaa jollain toisella tavalla. Minua kiinnostavat kännyköissä niiden keskeiset funktiot, eli mahdollisuus määritellä erilaisia soittoääniä eri ryhmille ja.... Tämä on idiotismihuumoria. Toinen esimerkki idiotismista on lause: Käyn tuossa karkkikaupassa, koska siellä on paljon enemmän sellaisia laatuja joita en koskaan osta. Tämän tyyppiset vitsit vetoavat kuulijassa tai lukijassa juuri siihen, että ne pyrkivät tuomaan jotain uutta ja olennaista esiin maailmasta tavanomaisen älykkölauseen tavoin. Ne epäonnistuvat siinä vain surkeasti. Ne yrittävät toimia vastakohtana älykkäille ja syvällisille lauseille, olla jonkinlaisia rentouttajia. Hölmöt vitsit ovat myös hyvin kertojaja kuulijasidonnaisia. Tuntemattomille ihmisille niiden kertominen aiheuttaa yleensä vain hämmennystä tai ihmetystä: pelaakohan kertoja nyt aivan täydellä pakalla. Idiotismihuumorin on hyvin läheistä sukua puujalkavitseille. Oikeastaan ainoa merkittävä ero on, että idiotismihuumori ei ilmene vitsinä - se on enemmänkin puheessa tai kirjoitetussa tekstissä kulkeva kevennys. 2. Myös idiotismin lähisukulainen on täysin ilmiselvä valehtelu. Se tarkoittaa käytännössä: - Kauheata, kun en ollenkaan muista mitä kirjoitin sinulle viime yönä. Toivottavasti en mitään järjetöntä. - Älä huolehdi, et häpäissyt itseäsi lainkaan. En tosin aivan täysin ymmärtänyt, missä tapasit sen Nizzalaisen sikafarmarin, mutta Kontakti 4/2003

17 Tämä on joidenkin itseään hauskoina pitävien ihmisten vakioharrastus. Usein mietin, kuinka kauan on mahdollista kertoa jotain aivan päätöntä tarinaa ennen kuin kuulija ymmärtää kyseessä olevan palturin. Tämän vitsityypin hauskuus perustuu juuri kertojan ja vastaanottajan sosiaaliseen kyvykkyyteen. Vitsityyppi vaatii asettamaan kyseenalaiseksi normaalin sosiaalisen kanssakäymisen. Tarina ei lopu, ennen kuin kuulija kieltäytyy uskomasta sen olevan totta. Englannin kielessä on termi Shaggy dog story, joka tarkoittaa suomeksi suunnilleen Karvaisen koiran tarina. Kyseessä on näennäisen humoristinen kertomus, joka pitkästi polveillen päätyy absurdiin kohokohtaan, tai ei välttämättä pääty ollenkaan. Vitsi se on vain koska kertoja väittää niin. 3. Aki Kaurismäen elokuvassa Arvottomat tuodaan hyvin esiin vitsien formaalisia ominaisuuksia. Paikka voi olla yhtä tärkeä kuin ulkomuoto. Seuraavassa muistinvarainen selostus yhdestä elokuvan kohtauksesta: - Haluatko kuulla vitsin? - Jos se on hyvä vitsi. - Ei, se ei ole lainkaan hyvä vitsi. - No, kerro silti. - Punainen Tampere. - Se ei ollut lainkaan hyvä vitsi. Tässä vitsi toimii, koska täysin tavanomainen lause on esitetty vitsin paikalla. Tämä tapaus osoittaa rautalankaironian mahdollisuudet. Kun katsoja pakotetaan ymmärtämään jokin lause ironiana, voi jo hyvin ajatella ettei kyseessä ole enää ironia vaan ennemminkin vitsi. Laajemmassa mittakaavassa kontekstisidonnaiset vitsit toimivat esimerkiksi säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehdissä tai stand-up komiikassa. Jotkut sarjakuvat toimivat välillä vedoten vain aikaisempaan hauskuuteensa, siten että jokin asia on pakko todeta hauskaksi. Esimerkkinä Helsingin sanomien sarjakuva Viivi ja Wagner, positiivisessa mielessä. 4. Ensivaikutelma onkin se, että kaikkien vitsien pitää viitata johonkin: jokainen vitsi on sellainen, että se vaatii kuulijalta jotain ennakkotietoja. Ennakkotiedoilla en tarkoita tässä kieltä tai huumorintajua, vaan lähinnä johonkin sosiaaliseen ryhmään kuulumista, tietyn ajatusmaailman omaamista tai esimerkiksi tiettyä poliittista asennoitumista. Esteetikko Ted Cohen luokittelee vitsin kahteen luokkaan: puhtaisiin ja ehdollisiin. Hänen mallissaan puhtaat vitsit ovat sellaisia, joiden ymmärtämiseksi ei tarvita taustatietoja. Ehdollisiin puolestaan tarvitaan, ja ehdot voidaan jakaa kahteen eri ryhmään. Hermeettisesti ehdollisten vitsien ymmärtämiseksi tarvittava taustatieto liittyy tietoon tai uskomuksiin. Hermeettinen, sisään päin kääntynyt viittaa siihen, että vain tietyllä ryhmällä on ymmärtämiseen tarvittava ominaisuus. Esimerkkinä hermeettisestä vitsistä voisi olla vaikka seuraavat jutut. Ensimmäinen vaatii latinan osaamista, toinen taas tietoa kreikkalaisesta mytologiasta. Mitä tarkoittaa Sic transit gloria mundi? - Taudit tarttuvat glorian suusta. Mitä poliisi teki, kun näki Kerberoksen? - Hän sanoi: Terve, terve, terve! Toinen Cohenin mainitsema vitsityyppi on tunteeseen pohjautuvat vitsit. Ne vaativat yleisöltä tunnetta, ennakkoluuloa tai taipumusta. Tähän joukkoon kuuluvat rasistiset, sovinistiset ja seksistiset vitsit, mutta myös ne, jotka toimivat edellisen vastavoimina. Myös vitseissä harrastetaan intertekstuaalisuutta kontekstin sisällä. Esimerkkinä: Lappilainen nainen oli mennyt naimisiin etelän miehen kanssa. He viettivät häämatkaansa ensimmäistä päivää istuen hotellinsa parvekkeella. Seksiä havitteleva mies kysyi tuoreelta vaimoltaan: Kuule, tiedätkö sinä mikä on penis? Nainen katsoi miestä hieman kummissaan ja vastasi silmät ymmyrkäisinä: En. Mies ihmetteli vaimonsa kokemattomuutta, ja päätti heti korjata tilanteen. Hän johdatti naisen sisälle huoneeseen ja laittoi tämän sängylle istumaan. Sitten hän otti housunsa pois ja sanoi: Tämä on penis. Nainen katsoi ilahtuneena ja totesi: Aa, se on vähän niin kuin kyrpä, mutta paljon pienempi. Tämän vitsin hauskuus perustuu siihen jännitykseen, että vitsin alku vaikuttaa normaalilta seksistiseltä jutulta: naiset ovat tyhmiä ja tietämättömiä. Sellaisetkin vitsin tosin joidenkin mielestä ovat hauskoja, minä en tiedä asiasta mitään. Tär- Kontakti 4/

18 keämpänä hauskuuden tekijänä tässä vitsissä on nykyaikaisen tasa-arvoaatteen korostaminen, jopa päälaelleen kääntäminen. 5. Jotkut teoreetikot ovat väittäneet, että puhdas vitsi cohenilaisessa mielessä olisi mahdoton. Sen pitäisi perustua puhtaaseen yleisinhimilliseen kokemukseen maailmasta. Uskon kuitenkin itse, että tällaisia vitsejä on mahdollista löytää. Niiden pitäisi olla sellaisia, jotka eivät vetoa yhtään mihinkään vaan antavat kaiken hauskuuden itsessään. Eikö kuitenkin voi odottaa jokaisen ihmisen tuntevan leijonan ja koiran? Koira parjasi naarasleijonaa, siitä että tämä synnytti kerrallaan vain yhden pennun, kun taas koira synnytti seitsemän. Aivan oikein, myönsi naarasleijona, mutta kun minä synnytän pennun, se on leijona. Tämä oli kompakysymys, koska tässä vitsissä ei ole kyse vain kahden eläimen tuntemisesta, vaan ennen kaikkea niiden välisestä arvoasetelmasta. Sitä ei voi olettaa jokaisen ihmisen tuntevan. Seuraava tarina saattaisi olla lähempänä puhdasta vitsiä. Se pohjautuu ainoastaan väärinymmärtämisen iloon ja mies-nainen suhteisiin, jonka voi ajatella olevan universaalia kaikissa henkiinjääneissä kulttuureissa. Jaha, te siis haluatte mennä naimisiin tyttäreni kanssa. Oletteko tavannut hänen äitinsä? - Kyllä, mutta pidän enemmän tyttärestä. Jos olisi mahdollista muodostaa täysin taustaoletukseton vitsi, olisiko se enää hauska? Kaikki suuri maailmankirjallisuus perustuu johonkin yleisinhimilliseen, johonkin sellaiseen mitä kaikki ihmiset pohtivat elämässään. Näin ollen puhtaankin vitsin pitäisi vedota juuri tähän. Haluaisinkin määritellä puhtaan vitsin Cohenista poikkeavalla tavalla: puhdas vitsi vetoaa aina johonkin yleisinhimilliseen, sen ei tarvitse olla kaikista ennakko-oletuksista puhdas. Tärkeämpää kuin puhtaus-ehdollisuus asettelun pohtiminen, on pohtia mitä taustaoletuksia vitsit vaativat. Niiden esiituominen paljastaa usein suuria linjoja kertojien ja naurajien arvomaailmassa. 6. Väitän vitseillä ja runoilla olevan paljon yhteistä. Molemmat perustuvat äärimmäisen tiiviiseen muotoon, molemmat luovat maailmoja ja molemmissa pyritään tuomaan aina esiin uutta. Vitsin pitää olla hyvin tarkkaan muotoiltu, koska muuten se ei ole lainkaan niin terävä. Huumorissa on äärimmäisen olennaista se, että asiat esitetään oikeassa järjestyksessä. Jännityksen pitää säilyä ja huumorin lopputulos ei saa olla itsestäänselvä. Muuten on vaara, että kaikki naureskelevat jutun aikana, ja kukaan ei haukkakohdassa, koska se on ollut niin itsestäänselvä. 7. Winston Churchill harrasti erästä mielenkiintoista huumorin tyyppiä: Vanhojen sanontojen ja tuttujen ajatuskuvioiden muuttamista päinvastaiseen asuun. Eikä kyse ole pelkästään päinvastaisuudesta, vaan jutuissa tulee esiin myös huumorintajuksi kutsuttu nerokkuus. Clement Attlee on lammas lampaiden vaatteissa. Tähän ivaan on yhdistetty kaksi elementtiä. Vanha sanonta kuuluu susi lampaiden vaatteissa. Lisäksi lammasta käytetään synonyyminä lauhkealle, lempeälle ja vaarattomalle. Churchill sanoo, että oppositiojohtaja sekä näyttää että on vaaraton. Jotta tämän jutun voisi ymmärtää, pitää kuulijan kuitenkin käsittää oppositiojohtajan roolin vaatima uskottavuus. Vaikka oppositiojohtaja ei tekisikään mitään konkreettista oppositioasemassaan, hänen tulee kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänellä olisi mahdollisuus siihen. Toteamalla Attleen vaarattomaksi ja todistamalla sen samalla nöyryyttämisestä kumpuavalla hauskuudella Churchill saa sanomansa loistavasti perille. 8. Lopuksi, vitsit joutuvat painimaan saman ongelman parissa kuin kaikki muukin taide. Kysymyksen: on se vitsi, mutta onko se hyvä vitsi? Huumorin kohdalla vastaukseen on helpompi saada vastaus, koska nauru on selkeää. Kuitenkin aina löytyy myös niitä, jotka esittävät kysymyksen: Oliko tuo muka vitsi? 18 Kontakti 4/2003

19 Elämäntyylien näyteikkunat Terhi Tuominen Trendikkyys on sitä, että ymmärtää populaarikulttuurin päälle, osaa pukeutua ja käy oikeissa paikoissa. Sortumatta massan lieveilmiöihin on brändättävä itsensä ja oltava dynaaminen luovalla tavalla. Kaiken kruunaa viileä välinpitämättömyys ympäristöä silmäiltäessä. Koska mikään ei hetkauta ja kaikki on koettu tultaessa 22 vuoden ikään on helppo ymmärtää miksi trendibaarit sisustetaan mitä omituisimmilla tavoilla. Tämä on epätrendikkään ihmisen napiseva katsaus trendibaarien koettuun henkeen ja sisustuksellisiin valintoihin. On turha lähteä siitä olettamuksesta, että ymmärtäisin aiheesta mitään. Matka on kuljettava käsikopelolla ja sokeana coolien ihmisten kulttuurisilta koodeilta. Voi vain arvata kuinka monta tabua ja sielua rikotaankaan. Eikä kääntyminenkään ole poissuljettu. Voi olla, että Tony Halmeen löytäessä Jumalan, on trendittömänkin mahdollista löytää trendikkyys; päästää trendi sydämeensä. Homo Esteticus ja sen synnyttäminen Alkuperän etsiminen on ollut ihmisille jatkuvasti kiinnostavaa puuhaa. Ei voi olla toteamatta, että vieläkin kaikessa prosessiluonteisuudessa ja kehityksen lineaarisuudessa on aina paikka jollain mystisemmällä ja rujommalla alkuvoimalla. Missä siis olisi voinut kuulua trendi-ihmisen ensimmäinen rääkäisy. Mistä hän on tullut. Hmmm Motherissa olen käynyt joskus aikaisemminkin. Silloin tunsin, että koko habitukseni antoi minut ilmi. Hiustenleikkuusta vaatetukseen asti olemukseni huusi ulkopuolisuutta. Vertailu muihin osoitti ei ainoastaan sen, etten ollut kaunis taikka rohkea vaan myös sen, että henkisesti olin vieraalla maaperällä. Design-ihmiset ovat design-ihmisiä, tavallinen hermostunut minäni ei voinut käsittää miksi välinpitämättömyys oli niin mahtava asia. Toisaalta en myöskään tuntenut ketään, jonka nähdessäni kylmä välinpitämättömyys olisi voinut murtua ylitsevuotavaan morjesteluun, kättelyyn ja hymyn Kontakti 4/

20 siivittämiin pitkästä aikaa, no mitäs sinä kommentteihin. Takaisin nykyhetkeen. Mother odotteli remonttia ja tällä kertaa ihmisiä oli paikalla vähän. Ehkä trendikkyys oli karissut hiukan, tai sitten talous näkyi. Se kai näkyy ensimmäiseksi trendibaarien sulkemisessa ja uudistuksen tarpeessa. Jotenkin Äiskä oli väsähtänyt matkan varrella. Istuminen suuren lasi-ikkunan vieressä ei edes tuntunut pahalta ja vaaleansiniset seinät saivat miettimään sitä jakoa, mikä tehdään tyttöjen ja poikien väreihin jo pikkuvauvoina. Sininen on poikien väri, punainen tyttöjen. Sininen edustaa älyä, punainen tunnetta. Jos kerta Mother on nainen ja sen vessaan johtaa vaginakäytävä, niin miksi sen seinät ovat siniset. No jaa, vessoille alas vievä vaginakäytävä (kuva) oli myynnissä. Se on taideteos, sanoi baarimikko. Rumasti sanottuna pillu irtoaa Motherista eurolla. Maailma ei ole voittajien, Enimmältään se on luusereiden. Iloisen luuserin käsikirjasta löytämäni motto pyöri mielessäni, kun saapastelin pitkin Helsingin katuja. Yön tarjoamat kulutusmahdollisuudet antavat bisneksenpyörittäjille sellaisia elannon mahdollisuuksia, joita päiväsaikaan ei hullukaan kuluttaisi. Yö on ystävä. Baareissa tapahtuva kuluttaminen noudattaa omaa säännöstöänsä. Jatkaessani matkaa esteettiseen avaruuteen tulin käyneeksi Bar Loosessa. Täällä oli punaista. Ja mustaa. Tämä olisi kai Motherista lähtöisin olevan keveähkön trendi-ihmisen hulttioveljen tai sisaren huone. Baaritiski notkui täynnä sosiaalisuutta, taustalla soi The Strokes ja joku jaksoi nauraa Scorpionsien Still Loving You:lle. Tajusin, että tämä oli yhtä paljon rokkibaari kuin minä olin trendikäs. Katselin sinne tänne läiskittyjä tarroja ja keikkajulisteita, joiden oli tarkoitus osoittaa paikan rappio ja paheellinen elämä. Vaikken olekaan oksennuksen ja tasaisen örinän ystävä, en voinut antaa arvoa paikalle, jossa huhun mukaan Motörheadin soittaminen jukeboxista oli aiheuttanut kansalaiselle X potkun persuksiin ja ulos ohjaamisen. Jos joku haluaa soittaa 20 eurolla Ace of Spadesia, niin se hänelle suotakoon. Pika-analyysini osoitti, että kaikesta päätellen tässä rokkibaarissa eivät istu rekkakuskit tai kirvesmiehet, joita kuitenkin löytää ylihinnoitellusta On The Rocksista. Toisaalta, enhän minä heitä ollut etsimässäkään. Tässä vaiheessa iltaa oli tehtävä se, mitä kaikkein eniten pelkäsin ja astuttava hetkeksi teinihelvetin kynnyksen yli. Tiikeri osoitti jatkavansa ansiokkaasti sitä perinnettä, mitä nuorille aikuistumassa oleville bilekansalaisille on tarjolla. Ikärajasta poikettiin useammin kuin kerran noin neljän vuoden verran. Kunhan oli kahdeksantoista (ja mieluusti nainen), niin sisäänpääsy ei tuottanut ongelmia. Kaljatuopit tipahtelivat lattialle ja uloskin autettiin tarpeen vaatiessa. Tässä kurimuksessa opitaan, että portsari on kaikkein vähiten ystävä ja luottamuksellisen suhteen rakentuminen vie (pääsääntöisesti pojilta) aikaa ja rahaa. Mutta mitäpä muuta sitä elämältään haluaisi kuin päästä tutustumaan vapauden ja valinnan maailmaan. 20 Kontakti 4/2003