Vieraita kynnyksiä ylittämässä - Maahanmuuttajataustaisten vammaisten kertomuksia elämästään Suomessa

Transkriptio

1 Vieraita kynnyksiä ylittämässä - Maahanmuuttajataustaisten vammaisten kertomuksia elämästään Suomessa Elli-Noora Heino Pro gradu -tutkielma Erityispedagogiikka Kasvatustieteiden laitos Turun yliopisto Toukokuu 2015 Turun yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -järjestelmällä.

2 TURUN YLIOPISTO Kasvatustieteiden laitos HEINO, ELLI-NOORA: Vieraita kynnyksiä ylittämässä Maahanmuuttajataustaisten vammaisten kertomuksia elämästään Suomessa Pro gradu tutkielma, 98s.+ 4 liites. Erityispedagogiikka Toukokuu 2015 _ Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää kaksinkertaisen marginalismin merkityksellistymistä vammaisten maahanmuuttajien elämän sosiaalisissa tilanteissa. Tutkimus on osa Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä Suomessa- tutkimushanketta. Tätä tutkimusta varten on haastateltu viittä vammaista maahanmuuttajataustan omaavaa henkilöä, kutakin kaksi kertaa. Tutkimusmenetelmänä toimii elämäkerrallinen sekä temaattinen haastattelu. Aineiston analyysissä käytetään narratiivista analyysimenetelmää. Tutkimukseni osoittaa, että kaksinkertaiseen marginaaliseen positioon kuuluminen merkityksellistyy haastateltavieni elämässä monenlaisin tavoin. Vammaiset maahanmuuttajat kohtaavat arjen elämässään ennakkoluuloja ja rasismia, ja vammaisuus vaikuttaa kotoutumisen perusperiaatteiden, kuten työelämään kiinnittymisen, onnistumiseen. Toisaalta maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa. Tämä tulee esille erityisesti haastateltavien tiedottomuutena omista oikeuksistaan vammaisina henkilöinä, sekä pohdintoina omasta roolista osana suomalaista yhteiskuntaa. Vammaiset maahanmuuttajat ajautuvat myös kohtuuttomiin tilanteisiin suomalaisen palvelujärjestelmän ollessa kykenemätön kohtaamaan heidän yksilöllisiä tarpeitaan. Huolimatta moninaisista kohdatuista haasteista kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa elävät haastateltavat suhtautuvat elämäänsä hyvin positiivisesti ja ovat kiitollisia saadessaan elää elämäänsä Suomessa. Narratiivisen analyysin keinoin tutkimuksessa tuodaan esiin mahdollisia tarinoita ja tilanteiden kuvauksia, joita vammainen maahanmuuttaja saattaa arjessaan kohdata. Vammaiset maahanmuuttajat ovat erityisen vähän tutkittu ryhmä, ja tutkimukseni osoittaa, kuinka tästä ryhmästä usein käytetyt maininnat erityisen tuen tarpeessa oleva tai erityisen haavoittuva asema eivät vielä merkitse mitään. Mainintojen sijaan tarvitaan lisää tutkimusta ja selvityksiä siitä, mitä kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa eläminen tarkoittaa ja merkitsee henkilöille itselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle. ASIASANAT: vammainen, maahanmuuttaja, kaksinkertainen marginalismi

3 Sisällys Johdanto Vammaisena suomalaisessa yhteiskunnassa Vammaisuuden monet tarinat vammaisuus ennen ja nyt Vammaisuuden sosiaalinen malli suuri totuusko? Yhteiskunnallisia ja antropologisia avauksia vammaisuuteen Vammaisuus meillä ja muualla, eri maiden kulttuurisia vammaiskäsityksiä Tapoja joilla vammaisuutta tuotetaan ja ylläpidetään Maahanmuuttajana Suomessa Kuka on maahanmuuttaja Missä kotisi on? Kotoutuvatko kotoute=avat Moninaiset haasteet kotoutumisen polulla Erilaisuuden monenlaiset kasvot Elämää marginaalissa ja keskiössä Syrjäytymisen paradoksaalinen luonne Identiteetin luominen ja leimautuminen Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaaminen Kun hyvinvointivaltion lupaus pettää Kaksinkertaisen marginalismin leimaamat? Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät Tutkimusmenetelmät Aineistonkeruuprosessi elämäkertahaasta=elu ja temaa?nen haasta=elu Aineiston analyysi narra@ivinen lähestymistapa ja sisällönanalyysi Tutkijan vahva läsnäolo ja tutkimuksen eettiset lähtökohdat Tulokset Ennakkoluulojen ja rasismin kohtaamisen monet paikat Tarinoita syrjivästä Suomesta Kotoutumisen poluilla vammaisena maahanmuuttajana Pohdintoja kotoutumisesta ja omasta kodista Tarinoita kotoutumisesta ja siinä kohdatuista haasteista Kun maahanmuuttajatausta kyseenalaistaa täyden oikeuden elää vammaisena Suomessa Tarinoita siitä, kun oikeus elää vammaisena kyseenalaistuu... 71

4 6.4 Kun hyvinvointivaltion lupaus ei kanna kohtuuttomiin tilanteisiin ajautumassa Kohtuuttomia tarinoita Positiivinen näkökulma vammaisuuteen ja maahanmuuttajuuteen Positiivisia suomalaisten vammaisten maahanmuuttajien tarinoita Pohdinta ja johtopäätökset Luotettavuustarkastelu Selviytyjien tarinaa kertomassa Yksilöllisyyttä kohtaamassa Jatkotutkimusehdotuksia Lähteet Taulukot Liitteet... 99

5 Johdanto Puhe marginaalissa elävistä ihmisistä on nykyään arkipäivää. Homot, lapset, köyhät, lahjakkaat, vammaiset, maahanmuuttajat, vanhukset. Marginaaliryhmien lista on loputon, ja voidaankin kysyä onko keskiötä enää edes olemassa marginaalien vallatessa alaa. Usein määriteltäessä marginaaleja ja niihin kuuluvia ihmisryhmiä lähestytään aihetta ulkokohtaisesti ja sivuutetaan yksittäisten ihmisten ainutlaatuiset arkipäiväiset kokemukset. Arkipuheissa marginalismi yhdistetään usein automaattisesti syrjäytymiseen, ja se nähdään uhkana perinteisten käsitysten mukaiselle täysipainoiselle elämälle. Kaksinkertaisella marginalismilla viitataan ilmiöön, jossa henkilö elää samanaikaisesti kahdessa marginaalisessa positiossa, jolloin epäonnistumisen uhan voi ajatella olevan kaksi kertaa suurempi. Tässä tutkimuksessa kaksinkertaisella marginalismilla viitataan vammaisten maahanmuuttajien elämänpiiriin. Tässä tutkimuksessa keskitytään tutkimaan kaksinkertaisen marginalismin ilmiötä. Tarkastelun kohteena ovat henkilöt, jotka ovat sekä vammaisia, ja näin ollen marginaalisessa suhteessa vammattomiin, että maahanmuuttajia, eli marginaalissa suhteessa kantasuomalaiseen väestöön. Vaikka kaksinkertaisen marginalismin ilmiön olemassaolo tunnustetaan monissa laeissa ja toimintaa ohjaavissa asiakirjoissa, usein jäädään kuitenkin vain maininnan tasolle, ja todetaan että vammaiset maahanmuuttajat ovat esimerkiksi erityisen haavoittuvassa asemassa tai tarvitsevat erityisiä tukipalveluita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä kaksinkertaisessa marginaalisessa positiossa, samaan aikaan vammaisena ja maahanmuuttajana, eläminen tarkoittaa. Millä tavalla ja millaisissa tilanteissa kaksinkertainen marginalismi tulee esille arjen elämässä ja toiminnan erilaisissa konteksteissa. Millaisen merkityksen kaksinkertainen marginalismi saa vammaisten maahanmuuttajien elämässä. Tarkoituksena ei ole muodostaa kattavaa kuvaa kaksinkertaisen marginalismin ilmiöstä, vaan ennemminkin tuoda esiin monenlaisia mahdollisia tarinoita ja arjen tilanteiden kuvauksia. Olennaista on muodostaa ymmärrystä siitä, mitä kaikkea kaksinkertainen marginalismi voi yksilön elämän kontekstissa tarkoittaa. Pyrkimyksenä on tavoittaa subjektiivinen näkökulma ja rakentaa uutta ymmärrystä ilmiön luonteesta. 1

6 Eräänä tutkimuksen tärkeänä painopisteenä on nostaa esille tutkittavien aito ääni ja heidän omat kokemuksensa. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille joitakin mahdollisia tarinoita, joita voidaan kertoa vammaisen maahanmuuttajan elämästä Suomessa. Keskeistä on myös sen pohtiminen, mitä ulkokohtainen määritteleminen tiettyjen kategorioiden edustajaksi merkitsee vammaiselle maahanmuuttajalle, ja millä tavoin tämä itse kokee oman paikkansa näiden määrittelyjen keskellä. Mielenkiintoni tutkimusaihetta kohtaan heräsi lähtiessäni pohtimaan vammaisen maahanmuuttajan asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tuleeko tällainen henkilö syrjäytetyksi kaikilla elämänsä areenoilla, vammaisena maahanmuuttajien joukossa ja maahanmuuttajana vammaisten parissa? Kuinka vammaisuus vaikuttaa kotoutumisen perusperiaatteiden, muun muassa työllistymisen, opiskelun ja yhteiskunnallisen osallisuuden saavuttamiseen? Kuinka maahanmuuttajatausta puolestaan vaikuttaa siihen, millä tavalla henkilö hyväksytään vammaisena ihmisenä? Kohtaavatko vammaiset maahanmuuttajat syrjintää? Tutkimukseni aineistona toimii osana Kynnys ry:n Vammaisten ihmisten elämä Suomessa -projektia keräämäni vammaisten maahanmuuttajien haastattelut. Haastattelut ovat vapaamuotoisia ja temaattisia elämäkerrallisia haastatteluita ja tätä tutkimusta varten haastateltiin yhteensä viittä henkilöä, kutakin kaksi kertaa. Tutkimukseni edustaa valtaannuttavaa tai voimaannuttavaa kasvatustieteellistä tutkimusperinnettä, jossa tarkoituksena on nostaa esiin yhteiskunnassa vaiennetun ryhmän, marginaalin marginaalissa elävien ihmisten, oma ääni, ja antaa heidän kertoa oma tarinansa omalla tavallaan. Tarkoituksenani ei ole muodostaa kattavaa kuvaa kaksinkertaisen marginalismin olemuksesta, vaan tuoda esiin mahdollisimman monipuolisesti ja kattavasti erilaisia esimerkkejä siitä, millaisiin tilanteisiin kaksinkertaisessa marginaalissa elävä ihminen voi ajautua. Tutkimusjoukkoni on hyvin kirjava, ja edustaa monenlaisia vammaryhmiä ja maahanmuuttajia. 2

7 1. Vammaisena suomalaisessa yhteiskunnassa Suomi on sitoutunut edistämään syrjimätöntä yhteiskuntaa, jossa osallistumisen mahdollisuudet taataan kaikille kansalaisille. Tähän Suomea velvoittavat jäsenyydet Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Euroopan Unionissa. YK:n yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista tuli voimaan vuonna 2008, ja sen tarkoituksena on varmistaa kaikkien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien toteutuminen myös vammaisten ihmisten elämässä, ja taata heille oikeus nauttia näistä oikeuksista ja vapauksista ilman minkäänlaista syrjintää. Sopimus myös velvoittaa toimimaan jatkuvasti syrjinnän poistamisen ja yhdenvertaisuuden edistämisen puolesta tavoitteenaan jokaisen kansalaisen täysi osallistuminen, osallisuus ja tasa-arvo. (YK:n vammaissopimus 2012, 6, 8.) Vammaiset ihmiset tulee nähdä oman elämänsä vaikutusvaltaisina subjekteina ja oikeuksien haltijoina. Vammaissopimus myös sallii positiivisen erityiskohtelun tasaarvon saavuttamiseksi. (Oikarinen 2012, 8; Mahlamäki 2012, 41.) Suomen vammaispolitiikan voi ajatella keskittyvän kolmeen keskeiseen periaatteeseen, joita ovat vammaisten henkilöiden oikeus yhdenvertaisuuteen, osallisuuteen ja tarpeellisiin tukitoimiin ja palveluihin. (VAMPO 2010, Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, ) Lisäksi vammaispolitiikan tavoitteena on tulevaisuussuuntautuneisuus, ja vammaisten ihmisten oikeuksien turvaamisen jatkuva kehittäminen. Suomen vammaispoliittinen ohjelma Vahva pohja osallisuudelle ja yhdenvertaisuudelle (VAMPO) on hallituksen johtama ohjelma, joka pyrkii yhdenvertaisuuden edistämiseen puuttumalla ilmeneviin epäkohtiin konkreettisin korjaustoimenpitein. Ohjelmassa luodaan tulevaisuuteen suuntaava kestävän ja vastuullisen vammaispolitiikan visio. Ohjelmassa keskitytään muun muassa vammaisten ihmisten sosioekonomisen aseman parantamiseen, erityis- ja tukipalveluiden laadun ja kattavuuden varmistamiseen, sekä yhteiskunnan esteettömyyden vahvistamiseen ja vammaistutkimuksen lisäämiseen. (VAMPO 2010, 3 4.) Vammaispolitiikan tavoitteena on myös edistää vammaisten henkilöiden työnsaantia ja koulutusmahdollisuuksia. Myös heidän kulttuuriset oikeutensa taataan ja itsenäistä asumistaan tuetaan. (Valtioneuvoston selonteko 2006, 3 4.) Omanlaisensa näkökulman vammaisten oikeuksien tarkasteluun tuo YK:n vammaisyleissopimus, jossa taataan vammaisille ihmisille yhdenvertaiset oikeudet koulutukseen (artikla 24), työhön (artikla 27) ja yhteiskunnalliseen elämään (artiklat 3

8 29 30). Yleissopimuksen sisällöstä huolimatta nimenomaan koulutus, työ ja yhteiskunnallisen osallistumisen toteutuminen ovat vammaisten ihmisten kohdalla usein kyseenalaisia. Oman erityisryhmänsä muodostavat erityisen haavoittuvassa asemassa olevat vammaiset, kuten harvinaisiin vammaryhmiin kuuluvat tai esimerkiksi tämän tutkimuksen kohteena olevat vammaiset maahanmuuttajat. Suomen vammaispoliittisessa ohjelmassa (2010) otetaan huomioon erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien tukeminen, ja Euroopan neuvoston vammaispoliittinen ohjelma korostaa kieli- ja kulttuuritaustan huomioonottamista tukea järjestettäessä. Usein haavoittuvien ryhmien erityisyyden huomioiminen tarkoittaa kuitenkin vain mahdollisten erityisten tarpeiden mainitsemista osana sopimuksia ja suunnitelmia. Jos siis tarkastelemme vammaisten ihmisten oikeuksia ja yhteiskunnallista asemaa laillisesta ja sopimuksiin nojaavasta näkökulmasta, vaikuttaa siltä, että vammaisten ihmisten asema on hyvä ja yhdenvertainen, ja mahdollisiin epäkohtiin pyritään puuttumaan. Vammaispoliittinen toiminta on kehittynyt ja laajentunut viimeisten vuosien ja vuosikymmenten kuluessa, mutta siitä huolimatta voimme olettaa, että vain selvittämällä vammaisten ihmisten omia kokemuksia voimme saada todenmukaisen kuvan siitä, kuinka vammaisten ihmisten asiat Suomessa ovat. 1.1 Vammaisuuden monet tarinat vammaisuus ennen ja nyt Vammaisuus on kautta historian ollut asia, jonka on nähty kyseenalaistavan yksilön arvon ja ihmisyyden. Se on saanut aikaan syrjintää ja ulossulkemista. Vammaisuuden historian voidaankin kärjistää olevan syrjinnän historiaa. Vammaiset ovat saaneet osakseen tietämättömyyttä, ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Heitä on saatettu kohdella suorastaan julmasti, tai heihin on voinut kohdistua erilaisia pelkoja. Vammaiset ovat olleet myös syyllisyyden ja häpeän leimaamia yksilöitä. (Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 8; Vehmas 2005, 5, 77.) Vammaisuus on ilmiö, jonka voidaan sanoa muodostuvan kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta. Yhtäältä vammaisuuteen vaikuttaa yksilön omaama elimellinen vamma, ja toisaalta ympäröivän yhteisön tälle antamat tulkinnat. Kolmantena tekijänä vammaisuuteen vaikuttaa aina myös yhteiskunnan makrotaso, kuten taloudellinen ja 4

9 poliittinen tilanne. Siihen, millaisen ilmiasun vammaisuus saa, vaikuttavat aina myös läsnä olevat kulttuuriset ja materiaaliset tekijät. (Vehmas 2005, 21, 76.) 1900-luvun alkupuolella länsimaissa vallitsi medikalisoiva vammaisuuden selitysmalli. Sen mukaan ihmisen biologiset tekijät saavat aikaan mahdollisen fyysisen tai henkisen vajavuuden. Vammainen ihminen oli kyvytön selviytymään arjen elämästä tämän vajavuutensa vuoksi. Vammaisuus oli leimaavaa ja peitti alleen vammaisten ihmisten yksilöllisyyden. Vammaiset olivat muista riippuvaisia, ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten tuli parantaa ja kuntouttaa heitä luvun puoliväliin saakka vammaisuus käsitettiin nimenomaan lääketieteellisenä ja hoidollisena asiana, ja vammaisten paikka oli erilaisissa laitoksissa luvun tienoilla vammaisuus alettiin nähdä myös yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta, ja tästä alkaen vammaisten ihmisten omalle asiantuntijuudelle ja toimijuudelle on annettu painoarvoa. (Vehmas 2005, 111; Valtioneuvoston selonteko vammaispolitiikasta 2006, 8.) Nykyään kuulee puhuttavan tavoitteesta mukauttaa eli integroida vammaiset ihmiset yhteiskuntaan. Integraatio käsitteenä näyttäytyy kuitenkin ongelmallisena, sillä se puhuu kieltä, jonka mukaan on olemassa vammaisten ihmisten ryhmä, joka ei ole osa yhteiskuntaamme, ja joka sen vuoksi tulee mukauttaa osaksi meitä. Näin ollen integraatio liittyy aina myös käsitykseen siitä, mikä on toivottavaa ja normaalia. Samalla se sisältää olettamuksen, että vammaiset eivät tätä ole. Toinen vammaiskeskustelussa esiin nouseva käsite on normalisaatio. Normalisaatio tarkoittaa sitä, että jokaisen ihmisen, myös vammaisen, tulisi saada elää mahdollisimman tavanomaista, normaalia, elämää. Alun perin normalisaatioperiaate syntyi edistääkseen vammaisten ihmisten oikeuksia. Periaatetta on myös kritisoitu ja se on saanut negatiivisia sivumerkityksiä. Normalisaatio toimii pohjana modernin integraatio- ja inkluusioajattelun synnylle, ja sen kantavana ajatuksena on ympäristön käytänteiden kehittäminen yksilön normaalistamisen sijaan. (Vehmas 2005, 77, 107, 196.) Yhteiskunnassa vallitseva vammaisuuden selitystapa vaikuttaa luonnollisesti siihen, kuinka vammaisuuteen suhtaudutaan. Se määrittelee kuinka vammainen ihminen kohdataan, kuinka hänet hyväksytään osana yhteisöään ja kuinka häntä arvostetaan. On ymmärrettävää, että jos vammaisuuden ajatellaan olevan yksilön ominaisuus, kohdistuvat erinäiset vammaisuuden poistamiseen pyrkivät toimenpiteet ennen kaikkea yksilöihin. Jos taas vammaisuuden koetaan olevan ensisijaisesti yhteisön ominaisuus, 5

10 nähdään yhteisön toimintaan puuttuminen moraalisesti oikeutettuna ja velvoitettuna. (Vehmas 2005, 15.) Viime vuosina on vammaiskeskustelussa esiin noussut myös elämänlaadun käsite. Elämänlaadulla viitataan yksilöllisten tarpeiden täyteiseen elämään, ja entistä suuremman elämänlaadun saavuttamiseen pyritään tasa-arvon ja inhimillisten oikeuksien laajenemisen myötä. Elämälaatu voidaan määritellä myös toimintamahdollisuuksina, tarpeiden tyydytyksenä ja riittävinä käytössä olevina resursseina. Tällöin elämänlaadun tulisi olla palveluiden keskiössä, ja myös niiden laadun kriteerinä. (Matikka 1999, 8 13, 21.) 1.2 Vammaisuuden sosiaalinen malli suuri totuusko? Medikalisoivasta mallista on tullut ikään kuin symboli vammaisten ihmisten vääryyksien kokemiselle. Malli edustaa näkemystä, jonka mukaan yksilön häiriö tai vika on erityisen merkityksellinen, ja suurin yksilöä määrittävä tekijä. Näin tehdessään malli kyseenalaistaa vammaisen ihmisen yksilöllisyyden, ja myös tämän ihmisarvon. (Shakespeare 2006, 18.) Leimiön mukaan medikaalinen malli on kuitenkin väärässä, sillä se olettaa vammaisuuden olevan sairaus, joka voidaan parantaa. Vammainen ei kuitenkaan ole sairas, vaan vammalla tarkoitetaan yksilön toimintakyvyn rajoitetta ja osallistumisen estettä. Näin ollen vammaisuus tulee merkitykselliseksi nimenomaan sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja on seurausta ennen kaikkea sosiaalisista tekijöistä. Vammaisuudesta voidaankin puhua sosiokulttuurisena ilmiönä. (Leimiö 2012, 48; Vehmas 2005, 5, 12.) Sosiaalisen vammaistutkimuksen voidaan sanoa heränneen eloon 1960 ja -70-luvuilla, kun vammaiset ihmiset aktivoituivat poliittisesti. He vaativat oikeutta määrätä omasta elämästään, ja kyseenalaistivat olemassa olevan lääketieteellisen ajattelumallin. Tavoitteena oli päästä eroon vammaisten ihmisten toimijuutta estävistä sosiaalisista tekijöistä, arkkitehtuurisista ja ympäristöllisistä esteistä, sekä vammaisia halveksuvasta vallitsevasta asenneilmapiiristä. Vammaisuuden sosiaalinen malli lähtee siitä ajatuksesta, että ympäristö vammauttaa ihmisiä. On olemassa tiettyjä arvoja ja odotuksia ihmisen luontaisista henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista, joille yhteiskunnalliset järjestelyt perustuvat. Näin ollen vammaisten huono sosiaalinen status 6

11 on syrjivän yhteiskunnan aikaansaannos. (Vehmas 2005, ; Shakespeare 2006, 13.) Vahva toimija sosiaalisen vammaistutkimuksen parissa on englantilainen UPIAS (Union of the Physically Impaired Against Segregation) -järjestö, joka erottaa elimellisen vamman (impairment) ja vammaisuuden (disability). Vammaisuus on yhteiskunnan luoma sosiaalinen tila, ei suora seuraus fyysisestä vammasta. Vammaisuus nähdään haittana tai toiminnan rajoittuneisuutena, joka on seurausta yhteiskunnan segregoivista käytännöistä. (Vehmas 2005, ) Maailman terveysjärjestö WHO:n luokittelussa vuodelta 2001 ihminen ymmärretään biopsykososiaalisena kokonaisuutena. Biopsykososiaalinen malli perustuu ajatteluun, jossa otetaan huomioon niin biologiset, psykologiset kuin yhteiskunnallisetkin tekijät. Vammaisuus määrittyy toiminnan vajavuudeksi ihmisen toimintakyvyssä, joka on seurausta yhdestä tai useammasta seuraavista: 1) elimellinen vaurio 2) toiminnan rajoitukset 3) osallistumisen rajoitukset. Eli ympäröivä ympäristö vaikuttaa siihen, miten elimellinen vamma rajoittaa tai on rajoittamatta ihmisen elämää. (WHO 2001.) Myös Mahlamäki (2012, 42) korostaa sitä, että vammaisuus tulisi ymmärtää nimenomaan kulttuurisista ja sosiaalisista lähtökohdista käsin. Vammaisuuden prosessissa olennaista on se, ettei ympäristö kykene ottamaan huomioon eri tavoin toimintarajoitteisten ihmisten yksilöllisiä tarpeita. Näin ollen lääke vammaisuuden hoitoon ei voi olla yksilöön kohdistuva, vaan tärkeää on osallisuuden lisääminen ja sen tiellä olevien esteiden poistaminen. Myös vammaisuuden sosiaalinen malli on saanut osakseen kritiikkiä. Sen katsotaan olevan liian idealistinen koettaessaan selittää kaikkien vammaisten kokemukset. Sen ei myöskään nähdä kunnioittavan vammaisten subjektiivista ääntä ja laajaa kokemusten kirjoa. Vehmaan mukaan malli antaa vääränlaisen kuvan elimellisen vamman vaikutuksesta ihmisen elämään, eikä se kykene selittämään niitä moninaisia tekijöitä ja prosesseja, jotka saavat aikaan vammaisuuden ilmiön. Eräs mallin ongelma on myös se, että se jakaa ihmiset kahtia: vammattomiin ja vammaisiin. Tällaisen kahtiajaon tekeminen vaikuttaa kuitenkin käytännössä mahdottomalta. Olennaista on myös se, että vammaiset ihmiset harvoin itse kokevat olevansa ensisijaisesti vammaisia. (Vehmas 2005, ) 7

12 Shakespeare rakentaa kritiikkinsä vammaisuuden sosiaalista mallia kohtaan kehittelemällä uudenlaista perspektiiviä ja käsitystä vammaisuudesta. Hän koettaa omassa ajattelussaan tavoittaa inhimillisen elämän monimuotoisuuden, ja ammentaakin ajattelussaan elementtejä useiden teoreetikoiden käsityksistä. Kriittisen realismin hengessä hän on sitä mieltä, että vajavuuksia (impairment) on aina ollut, ja niillä on aina omanlaisensa kokemuksellinen todellisuus. Shakespearen mukaan tarvitaan holistisempaa lähestymistapaa, joka ottaa huomioon moninaiset yksilön luontaiset sisäiset ja ulkoiset tekijät. Sisäisiä tekijöitä ovat esimerkiksi elimellisen häiriön laatu ja vakavuus, yksilön oma suhtautuminen tähän häiriöön, henkilökohtaiset kyvyt ja osaaminen, sekä persoonallisuus. Ulkoisia tekijöitä ovat muiden reaktiot ja asenteet, ympäristön mahdollistavat ja estävät tekijät, sekä laajemmat vammaisuutta koskevat kulttuuriset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät. (Shakespeare 2006, 55 56, 74.) Vammaisuutta ei näin ollen voida nähdä ainoastaan yhteiskunnan rakentamina estävinä muureina, sortona ja alistamisena, eikä millään sosiaalisilla järjestelyillä vammaisuutta ole mahdollista täysin poistaa. Vammaisuudelta ei tulisi ummistaa silmiä, vaan ennemminkin sen olemassaolo pitäisi tiedostaa ja hyväksyä. Shakespearen mukaan yksilöä vammauttaa sekä hänen kehonsa, että yhteiskunta. Ennen kaikkea vammaisuus tulisi ymmärtää relationaalisesti, se on aina suhde yksilön sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä. (Shakespeare 2006, 56.) Vammaisuuden olemusta ja sen olemassaoloa on käsitelty eri yhteiskunnissa ja aikakausina siis hyvin monenlaisin tavoin. Tässä tutkimuksessa lähtökohtana on ajattelutapa, jonka mukaan vammaisuuden haasteiden syitä tulisi tarkastella yhteiskunnassamme vallitsevien ajattelutapojen ja käytäntöjen kautta. Suuren painoarvon saa yksilön oma käsitys itsestään ja omasta vammaisuudestaan. Keskeisenä oletuksena tutkimuksessani on se, että vammaisuus jollakin tavalla näyttäytyy ja ilmenee vammaisen, itsensä vammaiseksi määrittelevän ihmisen, elämässä. 1.3 Yhteiskunnallisia ja antropologisia avauksia vammaisuuteen Vammaisuus on kulttuurinen konstruktio, jonka katsotaan heijastavan yhteisön arvostuksia ja ymmärrystä siitä, mikä on hyväksyttävää ja toivottavaa. Useimmiten vammaisuus näyttäytyy ei-toivottavana tilana ja yksilöitä kohtaavana tragediana. (Leimiö 2012, 48.) Antropologisessa tutkimuksessa vammaisuus on liitetty muun 8

13 muassa toiseuteen, stigman käsitteeseen, valtasuhteisiin, avuttomuuteen ja holhoamiseen. Myös normaaliuden käsitteen käyttäminen on tavanomaista. Käsitteellä normaali katsotaan kuvattavan jotakin, joka on yleistä ja toisaalta myös oikeaa ja hyvää. Näin ollen normaaliuden käsite pitää sisällään oletuksen siitä, että on olemassa myös jotakin epänormaalia, joka on samalla ehkä myös pahaa ja väärää. (Vahtera 2012, ) Usein käsitykset vammaisuudesta kiinnittyvät erilaisiin stereotyyppisiin oletuksiin. Stereotypiat syntyvät ennakkoluulojen, huhujen ja väärien kuvitelmien pohjalta, ja ne ovat usein vailla rationaalista tietopohjaa ja syvällisempää analysointia. Yhteiskunnassa vallitsevat stereotyyppiset käsitykset luovat ja vahvistavat olemassa olevia valtasuhteita ja rakentavat hierarkioita eri ihmisryhmien välille. Näin ollen ne myös aiheuttavat haasteita ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja lisäävät ennakkoluuloisuutta ja syrjintää. (Oikarinen 2012, 7.) Yhteiskunnallisessa vammaistutkimuksessa tutkimuksen kohteena ovat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käsitteet ja käytännöt. Usein näissä tutkimuksissa vammattomuus ikään kuin määrittelee täyden ihmisyyden, ja tekee sen merkitykselliseksi. Tällaista toimintaa, jossa vammattomuus on perimmäisen ihmisyyden ja täyden elämän määre, kutsutaan ableismiksi. Ableismilla kuvataan sekä ideologiaa että sellaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka ylläpitävät vammaisten ja vammattomien ihmisten välisiä valtarakennelmia ja hierarkioita. Ableismi olettaa, että jokaisen ihmisen tulisi toivoa olevansa vammaton. (Vahtera 2012, 84.) Vammaisuudesta voidaan puhua myös eräänlaisena liminaali- tai välitilana. Tällöin vammaisuus vertautuu esimerkiksi joissakin kulttuureissa suoritettaviin miehuusriitteihin, joihin kuuluu ennen varsinaista rituaalia valmistautuminen tämän uuden elämänvaiheen kohtaamiseen esimerkiksi tekemällä erilaisia tekoja tai osoittamalla kykynsä vaikkapa elämällä tietyn aikaa eristyksissä muista. Kun käsitettä tarkastellaan laajemmin, voidaan sen nähdä viittaavan myös paikkaan tai tilaan, joka on normaalin yhteiskunnan reunalla tai ulkopuolella. Näin ollen vammaistenkin voidaan nähdä elävän elämäänsä eräänlaisessa välitilassa (limen= kynnys), kynnyksen toisella puolella. Vammaiset eivät ole sairaita, mutta eivät oikein terveitäkään. Heidän ei ole mahdollista siirtyä aikaan, jossa mahdollisesti olivat ennen vammautumistaan, mutta ei myöskään tilanteeseen, jossa vammaisuus olisi poissa. Liminaariteorian kaltaisten 9

14 ajatusmallien voidaan katsoa loukkaavan vammaisten ihmisoikeuksia, mutta samalla teoria saa aikaan haasteen toimia vammaisten ihmisten aseman parantamiseksi ja kynnyksen madaltamiseksi. (Leimiö 2012, ) Voidaan myös puhua eräänlaisesta diagnosoinnin paradoksista. Toisaalta diagnoosi nähdään usein leimaavana ja yksilön identiteettiä kaventavana paluuna medikaaliseen malliin. Toisaalta taas diagnoosi voi lisätä ymmärrystä ja ennustettavuutta, sekä olla portti erilaisten palveluiden ja etuuksien saamiseen. Shakespearen (2006, 72) mukaan diagnosoiminen saattaa kuitenkin johtaa leimautumiseen. Suurin osa vammaisista ihmisistä ei kuitenkaan halua leimautua, vaan tulla kohdelluiksi tavanomaisina yhteiskunnan jäseninä. Vammaistutkimuksessa puhutaan myös paljon stigman käsitteestä. Stigma voi olla seurausta tietystä yksilöön kohdistetusta leimasta tai diagnoosista. Olennainen asia leimaamisessa on se, että tietty leima voi saada esiin myös muita negatiivisia assosiaatioita. Tällöin persoonallisuuden ja jopa yksilöllisyyden moninaiset aspektit saattavat jäädä tämän leiman varjoon, ja tästä leimasta tulee hallitsevin ja merkittävin elämän osatekijä. Tällaisen negatiivisen leiman muodostuminen saattaa uhriuttaa ihmistä ja estää toimijuutta. (Shakespeare 2006, 80.) Sosiaalisen identiteetin muodostumisen pohdinta on tärkeä osa vammaisuudesta käytävää keskustelua. Shakespearen mukaan vammaistutkimus on johtanut siihen, ettei vammaisen ihmisen identiteetti ole ennalta määrätty, eikä häiriö automaattisesti määrittele identiteetin rakennetta. Monien tutkimusten mukaan vammaiset ihmiset eivät halua identifioitua vammaisuuden kautta. Shakespeare toteaakin vammaisten olevan niin heterogeeninen ryhmä, että vammaisidentiteetin rakentaminen näyttää mahdolliselta vain luomalla yhteinen näkemys siitä, että vastustetaan vammaisten kohtaamaa sortoa. (Shakespeare 2006, 70, ) Esteettömyyden käsitteen tarkasteleminen on olennaista pohdittaessa vammaisten ihmisten täyden osallistumisen mahdollisuuksia. Aiemmin keskityttiin vain esteettömyyden fyysiseen aspektiin, mutta sittemmin esteettömyys on alettu ymmärtää laajemmin sisällyttäen käsitteen piiriin myös muita ulottuvuuksia. Viime aikoina puhe esteettömyydestä on vaihtunut puheeksi saavutettavuudesta. Leimiön mukaan saavutettavuus voidaan taata parhaiten puuttumalla mahdollisimman moniin ympäristön liikkumisen, näkemisen, kuulemisen ja ymmärtämisen esteisiin. (Leimiö 2012, 53.) 10

15 1.4 Vammaisuus meillä ja muualla, eri maiden kulttuurisia vammaiskäsityksiä Mielenkiintoisen näkökulman vammaisuuden tutkimiseen tuo oman aineistoni kannalta vammaisuuden olemuksen pohtiminen myös laajemmin kuin vain Suomen ja länsimaiden kontekstissa. Tutkimusjoukkoni kantaa mukanaan lähtömaansa taustaa, omanlaisiaan perinteitä, tapoja, uskomuksia, asenteita ja olettamuksia. Vaikka länsimainen käsitys vammaisuudesta on nykyisin melko laajalle maailmaan levinnyt, on ymmärrettävä, että erilaiset kulttuuriset traditiot ja perinteet saattavat edelleen vahvasti vaikuttaa siihen, miten vammaisista ajatellaan, ja kuinka heitä kohdellaan. Käsitys vamman syystä ja vammaisen ihmisen oikeuksista liittyy yleisempään käsitykseen yksilön arvosta ja mahdollisuuksista. Läntisissä maissa tieteellinen tieto on korvannut uskomukset ja mytologiset selitysmallit vammaisuuden syiden selittäjinä, mutta monissa maissa erilaisilla mytologioihin ja tarunomaisiin uskomuksiin nojaavilla selityksillä saattaa edelleen olla vahva asema erilaisuuden selitysmalleina. Käsitykset ja puhe vammaisuudesta liittyy aina kulttuurisesti jaettuihin kokemuksiin ja uskomuksiin siitä, millaista on hyvä elämä, millä tavoin vammaisuus vaikuttaa elämän toteutumiseen ja mistä vammaisuus johtuu. Tieteellisen tiedon karttumisen myötä on ollut mahdollista irtautua monista vammaisia ihmisiä leimanneista vääristä käsityksistä ja uskomuksista. Tieto on myös mahdollistanut osallisuutta rajoittavien tabujen ja stigmojen kriittisen tarkastelun ja kyseenalaistamisen. (Leimiö 2012, 46.) Urhonen on selvittänyt vammaisuuden esiintymistä Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa. Hänen mukaansa Neuvostoliitossa vammaisia ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Yhteiskunta, jossa ihanneihminen oli kaunis, virheetön ja uuttera, ei voinut hyväksyä vammaisten ihmisten olemassaoloa. Vammaisuuden kitkemistä pidettiin tieteen ylivoimaisena saavutuksena. Tämä vammaisuuden kieltäminen on johtanut siihen, ettei entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla mailla ole vieläkään kielessään käsitteitä, joilla puhua vammaisuudesta. Tämä saattaa johtaa siihen, että vammainen ihminen yksinkertaisesti sivuutetaan yhteisessä keskustelussa. (Urhonen 2012, 56.) Uskonto on usein voimakkaasti vammaiskäsityksiin vaikuttava tekijä. Sekä kristillisistä että islamilaisista uskonnollisista teksteistä on löydettävissä viitteitä siitä, että vammaisuus on vika. Vammaisuuden ilmentyminen selitetään usein johtuvaksi henkilön 11

16 omista tai tämän läheisten pahoista teoista. Viallisuus oikeuttaa vammaisten huonon, jopa julman, kohtelun. Vammaisuuteen saatetaan myös liittää toivo ihmeparantumisesta, joka sekin maalaa kuvaa, jonka mukaan vammaista ihmistä ei voida hyväksyä sellaisena kuin hän on. Toisenlaisen näkökulman avaa niin ikään joissakin uskonnollisissa teksteissä esiintyvä käsitys, jonka mukaan vammainen ihminen on erityinen, ja hän on saanut jonkinlaisen tehtävän tai lahjan jumalalta. Tällaisissa teksteissä vammaisen ihmisen rooli yhteisön jäsenenä on hyvin merkittävä. (Urhonen 2012, ) Mölsä (2012, 59 60) on tutkinut vammaisuuden ilmenemistä kehitysmaissa. Hänen mukaansa useissa kehitysmaissa vammaisuuden selittäjinä toimivat yliluonnolliset ja uskonnolliset selitykset, joita on vaikeaa purkaa ja muuttaa. Kehitysmaiden kaltaiset fyysiset ympäristöt aiheuttavat myös hyvin suuria haasteita itsenäisen elämän rakentamiselle vammaisella ihmisellä, ja usein heidän elämässään korostuu riippuvuus muista. Erilaiset uskonnollisiin tai mytologisiin selitysmalleihin perustuvat olettamukset vammaisuudesta saattavat estää vammaisten ihmisten täysipainoisen osallisuuden ja heidän yhdenvertaisten oikeuksiensa toteutumisen. Asenteet ja toimintatavat ovat usein tiedostamattomia, eikä yksilön muuttaminen esimerkiksi mantereelta toiselle välttämättä tarkoita oman todellisuuskäsityksen muuttumista. Koulutus voidaan nähdä eräänä keinona, jonka avulla myös vammaiskäsityksiä voidaan muuttaa, ja näin ollen mahdollistaa vammaisten ihmisten ihmisarvo ja suurempi osallisuus. 1.5 Tapoja joilla vammaisuutta tuotetaan ja ylläpidetään Vallitsevia käsityksiä siitä, kuka ja millainen on vammainen, toteutetaan ja ylläpidetään kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Vahvana käsityksiä ylläpitävänä toimijana on ainakin viimevuosiin saakka toiminut koululaitoksemme, jossa vammaiset oppilaat on erotettu muista sekä fyysisesti että sosiaalisesti. Vehmas mainitsee toiseksi keskeiseksi ulossulkemisen areenaksi palkkatyön maailman. Vammaisen ihmisen on hyvin vaikeaa päästä vakituiseksi osaksi perinteistä työjärjestelmää, mikä johtaa itsenäisen toimeentulon epäämiseen ja eristäytymiseen myös sosiaalisista verkostoista. Tämän lisäksi työttömän leima vaikeuttaa positiivisen minäkäsityksen luomista. (Vehmas 2005, ) 12

17 Huolimatta vammaisten ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, poliittisista toimenpiteistä ja laajoista tasa-arvopyrkimyksistä vammaisuus näyttäytyy usein edelleen ihmisten silmissä tragediana, josta on helpompi vaieta. Leimiö nostaa esiin sen, kuinka vammaisten sosiaalisen statuksen nostamista pohdittaessa on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millaista diskurssia vammaisuudesta tuotetaan, millä tavalla vammaisuutta tuodaan esille, kuinka siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Olennaisen tärkeää on vammaisten ihmisten nostaminen esille ja heidän äänensä kuuluviin saattaminen. (Leimiö 2012, 49.) Tämä tavoite nousee vahvasti esiin omassa tutkimuksessani, kun tavoitteenani on antaa vammaisille maahanmuuttajille oikeus puhua ja tulla kuulluksi. Sosiaali-, terveys-, opetus-, kulttuuri-, liikunta- ja yhdyskuntatoimen palvelut ovat keskeisiä aloja, joilla yhdenvertaisuutta lisätään. Vammaispalveluiden järjestämisvelvollisuus jakautuu Suomessa usealle taholle, joten palvelukokonaisuudesta muodostuu vaikeasti hallittava. Keskeinen rooli palveluiden tuottamisessa, ja myös niiden tarpeen ennaltaehkäisemisessä, on kunnilla. Pääperiaatteena on, että jokainen ihminen saa palvelunsa osana yleistä palvelujärjestelmää, ja vasta kun se ei riitä, turvaudutaan erityisiin palveluihin. Vammaispalvelulaki edellyttää, että vammaiselle henkilölle on laadittava hänen tarvitsemiensa palveluiden ja tukitoimien selvittämiseksi palvelusuunnitelma. Suunnitelmaan kirjataan ne palvelut ja tukitoimet, joita henkilö tarvitsee selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään. Suunnitelma tulee laatia yhdessä asiakkaan kanssa asiakaslähtöisesti. (Hallituksen selonteko vammaispolitiikasta 2006, 18; Konttinen 2010, 13, 14, 16.) Maahanmuuttajuus yhdistettynä vammaisuuteen aiheuttaa omanlaisiaan haasteita erilaisten palveluiden saatavuudelle. Eri hallinnonsektoreiden alla toimiva palvelujärjestelmä on tunnetusti vaikeasti hahmotettava kokonaisuus, ja luukulta toiselle marssiminen todellisuutta. Vammaisuus on luonnollisesti läsnä myös erilaisissa taidemuodoissa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteissa ja elokuvissa. Tällä tavalla myös kuvaa vammaisuudesta tuotetaan ja luodaan aina uudelleen. Näin ollen, samalla kun nämä eri taidemuodot heijastavat vammaiskäsityksiä, ne myös muokkaavat niitä. (Vehmas 2005, ) Vehmaan mukaan vammaisten lukuisat auttamisen yritykset ovat epäonnistuneet, sillä vahvat ammatilliset tai maailmankatsomukselliset lähtökohdat ovat peittäneet alleen vammaisten ihmisten oman aidon kuulemisen. (Vehmas 2005, 13.) Omassa 13

18 tutkimuksessani nimenomaan tämä vammaisten ihmisten aito kuuleminen nousee ensisijaiseen asemaan. 2. Maahanmuuttajana Suomessa Globaali muuttoliike on 2000-luvun maailmassa osa jokaista valtiota tavalla tai toisella. Muuttajat vaikuttavat ympäröivään yhteiskuntaan monella tasolla ja pakottavat kansakunnat ja erilaiset toimijat etsimään ratkaisuja, joilla monikulttuuristumisen mukanaan tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin voidaan parhaiten vastata. Vaikka maastamuuttoa tapahtui Suomessa jo varhain, on maahanmuutto melko nuori ilmiö. Vasta 1990-luvulla alkoi tänne saapua muuttajia lisääntyvässä määrin. Yhä edelleen maahanmuuttajien määrä Suomessa on pieni kansainvälisesti vertailtuna. Maahanmuuton syyt ovat hyvin moninaisia, ja ymmärrettävästi muutto on muokannut Suomesta kansainvälisemmän ja monikulttuurisemman maan. Maahanmuutto ilmiönä on nostattanut kantasuomalaisissa monenlaisia mielipiteitä ja reaktioita, jotka eivät ole olleet pelkästään positiivisia. (Martikainen ym. 2013, 13 14; Saukkonen 2013.) Kasvaneen maahanmuuton myötä myös maahanmuuttopolitiikka on laajentunut ja kehittynyt kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Suurin osa maahanmuuttajista on saapunut tänne lähialueilta, Virosta, Venäjältä ja Ruotsista luvulla ja 2000-luvun alussa Suomeen muuttaneiden tyypillisin muuton syy olivat perhesuhteet. Sittemmin perheen rinnalle ovat muuton syinä nousseet työ ja opiskelu. Kun tarkastelemme vuoden 2012 oleskeluluvan saamisen perusteita, selviää, että niistä myönnettiin 34% perhesiteen, 32% opiskelun ja 29% työnteon perusteella. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 8.) Suomessa asui vuonna 2012 hieman vajaa ulkomaalaista henkilöä. Suurimmat ulkomaan kansalaisuusryhmät olivat virolaiset (20,3%), venäläiset (15,4%), ruotsalaiset (4,3%), somalit (3,8%) ja kiinalaiset (3,4%) kaikista Suomessa asuvista ulkomaalaisista. Tämän lisäksi Suomen kansalaisuuden sai vuonna 2012 hieman yli 9000 ulkomaalaista henkilöä. Turvapaikanhakijoiden määrä on 2000-luvulla ollut keskimäärin henkilöä vuosittain. (Tilastokeskus, väestötilastot 2012.) Suomeen tulevia maahanmuuttajia koskevat hyvin monet lait. Ulkomaalaislaissa selvitetään maahantuloa, maahanmuuttoa ja maasta poistumista koskevia asioita. Turvapaikkaa hakevien asioita säädellään laissa kansainvälistä suojelua hakevien 14

19 vastaanotosta. Kotoutumista kokonaisuutenaan säädellään laissa kotoutumisen edistämisestä, jossa niin ikään määritellään ehdot Suomen kansalaisuuden saamiselle. Yhdenvertaisuuslaki ja laki vähemmistövaltuutetusta ja syrjintälautakunnasta toimivat myös maahanmuuttajien lainsäädännöllisenä tukena. Vähemmistövaltuutetun ja syrjintälautakunnan tehtävänä on hyvien etnisten suhteiden edistäminen ja kaikinpuolinen vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen. Tavoitteena on edistää vähemmistöjen asemaa monin tavoin. (Sisäasiainministeriö.) Maahanmuuttomaana Suomi sijoittuu kansainvälisissä arviointitutkimuksissa länsimaiden kärkijoukkoon, kun otetaan huomioon muuttoon liittyviä haittaavia ja edistäviä tekijöitä. Suomen erityisvahvuutena on usein nähty esimerkiksi maahanmuuttajien mahdollisuudet poliittiseen toimintaan osallistumiseen, sekä laaja lakisääteinen syrjinnän vastaisuus. (Mähönen & Jasinskaja-Lahti 2013, ) 2.1 Kuka on maahanmuuttaja Maahanmuuttajan määritteleminen ei ole yksinkertaista. Yleensä määrittelyssä käytetään kolmea kriteeriä: kansalaisuutta, kieltä ja syntymävaltiota. Maahanmuuttajia ovat siis ulkomaiden kansalaiset, vieraskieliset ja muualla kuin Suomessa syntyneet. Kriteereiden käyttö vaihtelee kuitenkin hallinnonalasta ja asiayhteydestä toiseen. (Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2013, 6.) Maahanmuuttaja on henkilö, joka on muuttanut Suomeen, ja aikoo asua täällä ainakin vuoden ajan. Siirtolaisuus -käsitteen alle määritellään sekä maahan muuttavat, että maasta muuttavat henkilöt. Maahanmuuttajista puhuttaessa on tärkeää tiedostaa joukon heterogeenisuus. Maahanmuuttajia yhdistää oikeastaan vain se, että he ovat jättäneet kotimaansa ja asettuneet asumaan Suomeen. He saapuvat tänne erinäisistä syistä johtuen, edustavat eri kansallisuuksia, ja omaavat erilaisia koulutus- ja ammattitaustoja. (Tuittu ym. 2011, 11; Huttunen 2004, 138; Maahanmuuttovirasto.) Maahanmuuttajat voidaan jakaa seitsemään eri ryhmään: pakolaisiin, kiintiöpakolaisiin, paluumuuttajiin, työperustaisiin maahanmuuttajiin, opiskelun takia maahan muuttaviin, turvapaikanhakijoihin, sekä avioliiton kautta maahan muuttaviin. (Makkonen & Koskenniemi 2013; Saukkonen 2013; Jasinskaja-Lahti ym ) Suomeen saapuvat maahanmuuttajat ovat Korkiasaaren ja Söderlingin (2007, 263) mukaan pääasiallisesti 15

20 paluumuuttajia ja pakolaisia sekä perhesyiden, opiskelun ja työn perässä muuttavia henkilöitä. Pakolaisasema määräytyy YK:n vuoden 1951 pakolaissopimuksen mukaisesti. Pakolaisella tarkoitetaan henkilöä, joka on saanut turvapaikan jonkin valtion toimesta, tai jonka YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu UNHCR (United Nations High Commissioner for Refugees) toteaa olevan oikeutettu pakolaisasemaan. Pakolaisaseman määrittelyssä avainasemassa on vainon käsite. Pakolaisstatuksen saa henkilö, jonka on oleskeltava kotimaansa ulkopuolella siitä syystä, että hänellä on perusteltua aihetta epäillä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ja joka ei kykene, tai edellä mainitun pelon takia halua turvautua kotimaansa suojeluun. (Makkonen & Koskenniemi 2013, 61; Tilastokeskus; Maahanmuuttovirasto.) Pakolaisstatusta hakenut henkilö on turvapaikanhakija siihen saakka, kunnes hänelle myönnetään pakolaisasema. Turvapaikanhakijalla tarkoitetaan siis henkilöä, joka hakee turvaa toisesta maasta, koska ei koe kotimaansa kansallisen suojelun olevan riittävää. Turvapaikanhakija on päästettävä maahan, ja selvitettävä, onko turvapaikan myöntämiselle, eli kansainväliselle suojelulle, olemassa riittävästi perusteita. (Makkonen & Koskenniemi 2013, 61.) Suomen valtio määrittää vuosittaisen Suomeen saapuvien pakolaisten kiintiön valtion budjetissaan. Vuodesta 2001 vastaanotettavan pakolaiskiintiön määrä on ollut 750 henkilöä. (Tilastokeskus, Maahanmuuttovirasto.) Oleskeluluvan ja kansalaisuuden saaminen ovat olennainen osa maahanmuuttoprosessia. Oleskelulupaa Suomeen voi hakea perhesiteen, opiskelun, työn, suomalaisen syntyperän tai paluumuuton perusteella. Tullakseen täysivaltaiseksi Suomen kansalaiseksi maahanmuuttajan on haettava Suomen kansalaisuutta. Tällöin puhutaan kansalaistamisesta. Suomen kansalaisuus tuo mukanaan tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Jotta henkilö voi hakea Suomen kansalaisuutta, tulee tiettyjen ehtojen täyttyä hänen kohdallaan. Kansalaisuuden saaminen edellyttää esimerkiksi riittävää kielitaitoa ja sitä, että henkilön toimeentulo on turvattu. (Maahanmuuttovirasto.) Maahanmuuttaja -käsitteen laajamittainen käyttö on saanut osakseen kritiikkiä. Käsitteellä viitataan hyvin heterogeeniseen ryhmään, ja voidaankin kysyä, edustaako käsite todella ryhmää, johon se viittaa. Puhe toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajista, jolla viitataan maahanmuuttajien lapsiin ja heidän jälkeläisiinsä, 16