ASKELEEN EDELLÄ GESTAPOA

Transkriptio

1

2 ASKELEEN EDELLÄ GESTAPOA Algot Niskan rohkea toiminta pelasti 150 juutalaista. Tämän jännittävän ja poikkeuksellisen kirjan tekijä on Algot Niska. Hän julkaisi Yli vihreän rajan -ensipainoksen 50 vuotta sitten. Niska, tunnettu suomalainen seikkailija ja legenda, kertoo yksityiskohtaisesti, miten hän pelasti II maailmansodan alla 150 juutalaista Natsi-Saksasta. Lapsia, naisia, miehiä ja perheitä, joiden omaisuus oli takavarikoitu ja elämä tuhottu. Kuvaan astui kylmähermoinen Algot Niska, joka oli pian etsintäkuulutettu koko Euroopassa. Edes pelätty Gestapo ei pysäyttänyt häntä. Niska kuoli luonnollisen kuoleman Suomessa Yli vihreän rajan -kirja perustuu tosi tapahtumiin. Kirjassa mainitut henkilöt esiintyvät todellisilla nimillään. Kuvia Natsi-Saksasta Dannyn isoisä, Suomen Schindler

3 Yli vihreän rajan

4 Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1953: Mantere, Helsinki (Turun Sanomien kirjapaino). Otavan Kirjapaino Oy Keuruu, 2003 ISBN Taitto ja ulkoasu: Electric Enver 1 Hannu Mäkelä Kuvalähteet: Vakoilumuseo Tampere (passi), Algot Niskan perikunta ja Ilkka "Danny" Lipsanen Kustannus HD

5 Yli vihreän rajan Kirjoittanut Algot Niska

6

7 Yli vihreän rajan oli sanontatapa. Toisen maailmansodan aikoihin tarkoitettiin sillä onnea päästä pakoon vainoojiamme. Vihreä raja oli Saksan raja niitä maita vastaan, jotka kykenivät suomaan vapauden ja uuden elämän juutalaispakolaisille.

8 SISÅLL YSLUETIELO: Isoisäni Algot Niska - ihanteena vapaa ihminen Lukijoilleni Juna lähtee Brysseliin Kaksi rakastavaista Hella ja Hans Epäluotettavia ihmisiä Gretchen Tapaus Uher Vanha äiti Diplomaattivaunu..., Susi lammasten vaatteissa Kuvaliite Maa alkaa polttaa Taifuuni Kissat ja hiiri Omat koirat purevat J oul upukkikin tuomitaan Rotanlaukussa Kaksoisolentoni Ovesen kutsutaan poliisiasemalle Rotupropaganda Häntä ei löytynyt Tie Tallinnaan aukeaa Päärejä vaiko paarioita Kuin Erik XIV Valkoista orjakauppaa Omia ja vieraita ystäviä Hameväkeä Tuomittu epäonnistumaan Varjojen kaupunginosa Vatsahaava Babylon In Memoriam: Hän, joka koki kaiken Pako soutuveneessä N aftasäiliö Näin se päättyi

9 Algot Johannes Niska. Tyttårenpoika Ilkka Lipsanen. Isoisäni Algot Niska - ihanteena vapaa ihminen Isoisäni Algot Niska syntyi vuonna 1888 Viipurissa ruotsinkielisen merikapteenin, Uuraan satamapäällikön sekä Uuraan Merikorkeakoulun rehtorin perheeseen. Hänen neljästä sisarestaan tuli kaikista esiintyviä taiteilijoita. 'Agista' tuli elämäntaiteilija ja seikkailija, jollaisia syntyy vain harvoin. Hän tutustui vuonna 1938 Helsingissä Fritz Altmann -nimiseen itävaltalaiseen liikemieheen, joka oli juutalainen ja pakomatkalla Suomessa. Tämä kertoi Agille, mitä juucalaisille oli Saksassa tapahtumassa. Hän pyysi apua ja niin alkoi isoisäni kylmähermoinen toiminta, joka koitui monen juutalaisen onneksi. Algot Niska sanoi: "Vaikka minulta henki menisi, auran jokaista ihmistä tässä maassa, jokaista, jota vain voin auttaa." Agi auttoi suurella sydämellä, sillä hän ei voinut ummistaa silmiään sille, mitä saksalaiset tekivät omil- 7

10 le kansalaisilleen. Hänen ihanteensa oli vapaa ihminen vapaassa maassa. Agi rakasti seikkailua, häntä kiehtoi vaara ja sen voittaminen. Hän ei halunnut kerätä mammonaa. Kirjassaan hän sanoo. "Autoin kymmenittäin köyhiä juutalaisia yli rajan saamatta edes menojani korvatuksi." Osa autettavista oli varakkaita ja heidän ansiostaan Agin toiminta jatkui syksyyn Häntä loukkasi, jos häntä luultiin rahanahneeksi. Erään nuoren kihlaparin ase ma oli käynyt tukalaksi ja nainen sanoi Agille surkeana: "Eikä meillä ole enää rahojakaan. Hansin liike on takavarikoitu valtiolle." Silloin Agi murahti ärtyneesti: "Rahaa, rahaa! On tyhmää puhua rahoista." Hän hommasi juutalaisille passeja ja järjesti huikeita operaatioita, jotta tuhoon tuomitut onnettomat pääsivät vapauteen. Eräs Gestapon kynsiin joutunut ahdistunut lakimies sanoi: "Olet hyvä mies, Agi. Että onkin vielä olemassa ihmisiä, joihin voi luottaa." Algot maksoi jokaisesta väärennetystä passista ja näki paljon vaivaa saadakseen sellaisia haltuunsa. Hän maksoi sukkuloinnistaan maasta ja kaupungista toiseen ja pulitti re ichsmarkkoja hotelleista ja vuokra-autoista. Kadulla hän ei voinut liikkua, sillä hänen naamaosa oli julkaistu eri maiden lehdissä. Gestapo vaani hänen kannoillaan. Hän osti harhauttamisen takia jopa uusia pukuja, ulstereita ja hattuja. Hän ei ollut siinä asemassa kuin Oskar Schindler, joka lahjoi natseja ja sijoitti vainottuja tehtaisiinsa. Kun Saksa julisti sodan Neuvostoliitolle, Hitler sulki rajat tiukasti ja Niskankin keinot loppuivat. Niskan ollessa yhä Saksassa, hänen luokseen tuli laumoittain itkeviä ja rukoilevia ihmisiä, joita hän oli neuvonut lähtemään maasta. Ko lme viimeistä passiaan hän luovutti eräälle perheelle. Mielikuvani isoisästäni perustuvat suurimmaksi osaksi isoäitini ja äitini kertomuksiin. Omia muistikuvia minulla on vasta hänen viimeisiltä elinvuosiltaan. Meille lapsille ei Agista paljon puhuttu. Joskus hän saapui Poriin suuren joululahjasäkin kanssa, mutta muuten näimme häntä harvemmin. Hän asui ulkomailla, mutta kun hän palasi Helsinkiin ja mekin muutimme pääkaupunkiin, silloin tapasin isoisääni useammin. Viimeksi hän työskenteli vuoroin merikapteenina ja perämiehenä laivalla, jonka nimi Skuld oli suomeksivelka tai Syyllisyys luvulla hän asui matkustajakodissa pienessä huoneessa, joka oli kapean kujan varrella Kansallisteatterin vieressä. Hän oli silloin 8

11 Algot Niskan vaimo Magda Aufrichtig. Algot Niskan tytiir. Dannyn ciiti. Magda Y rjiinen. Magda Aufrichtig ja Algot Niska vuonna Hä'itä' vietettiin hotelli Kämpissä: 9

12 jo sairas ja köyhä. Siellä hän kirjoitteli tarinoitaan ja tutustui aikansa värikkäimpään toimittajaan Matti Jämsään. Me lapsenlapset saimme kuulla samat kertomukset usein Agin suusta, mikä oli nuorille pojille tietysti valtavan kiehtovaa ja jännittävää, sillä hän oli mukaansatempaava tarinankertoja ja hän oli kokenut paljon sellaista, jota muut eivät olleet kokeneet. Luonteena Agi oli sellainen, että hän käyttäytyi kuin miljonääri, vaikka taskussa ei olisi ollut lanttiakaan. Äitini kertoi, että aina kun Algot astui Kämppiin, orkesteri alkoi heti soittaa laulua "En sjöman älskar havets våg - Vain Merimies merta rakastaa". Isoäitini Magda puhui entisestä miehestään vähemmän maireasti. Sen sijaan äitini suhde isäänsä oli lämmin ja arvostava. Muistan useita kertoja, kun Agi kaikki rahansa tuhlattuaan saapui meille U nioninkadulle ja istui pöydän ääreen syömään lempiruokaansa jauheliharisottoa. Tuhlaajapoika halusi aina palata kotiin, myöhemmin tyttärensä kotiin. Totta kai äitini joutui meille pojille selittämään Agin kieltolainaikaisia touhuja, mutta hän ei koskaan kutsunut isäänsä rikolliseksi vaan kertoi, että kieltolaki oli ollut huono laki, joka oli ajanut sadat tuhannet suomalaiset lain toiselle puolen. Kun olin yhdentoista, isoisälläni havaittiin aivokasvain. Hän joutui Hesperian sairaalaan, jossa me kävimme häntä usein katsomassa. Kerran sairaalaan tuli rouva Alli Paasikiveltä kukkatervehdys ja henkilökohtainen kirje! Agi myhäili hiljaa. Hänelle tehtiin suuri aivoleikkaus, jonka seurauksena hän menetti puhekykynsä ja kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin 28. toukokuuta Helsingin juutalaisen seurakunnan vanhin piti kauniin muistopuheen ja lopetti toteamalla, että Niskan teos Över gröna gränser (Yli vihreän rajan) tulee aina olemaan kunniapaikalla Jerusalemin yliopiston kirjastossa. Jerusalemiin on istutettu myös palmu Algotin kunniaksi. Sanassa sanotaan: "Joka pelastaa yhden ihmisen elämälle, se saa paljotkin synnit anteeksi." Agi ajatteli: Sen minkä teet yhdelle, teet jokaiselle meistä. Vaikka Agi oli minulle lapsuudessa etäinen, hänen vaikutuksensa minuun on ollut suuri ja hänen kohtalonsa on puhutellut minua läheltä. Kun aikoinaan yritin rakentaa omaa itseluottamustani, minulle oli tärkeää ajatella, että suvussa oli mies, jolla oli ollut voimaa ja uskallusta kulkea omaa tietään. Totta kai luin innolla myös Agin jalkapallourasta 10

13 Viipurin Susissa ja Suomen maajoukkueessa. Mielessäni toivoin perineeni Agin jalkapallogeenit. Hänhän edusti maatamme muun muassa Tukholman olympialaisissa Suomi voitti Italian ja Venäjän ja eteni aina välieriin asti. Agi teki jopa maalin. Suosioni huipulla halusin muistaa isoisääni taululla. Ehdotuksestani Kari Kuuva ja Jyrki Hämäläinen tekivät laulun Seikkailija. Olen muutenkin kiinnostuneena seurannut Algot Niska -legendan elinvoimaa. Miten hänen kirjojaan yhä luetaan ja kuinka hänen seikkailuistaan kerrotaan tarinoita. Kerran kun olin esiintymässä Silja Linella Turku-Tukholma-reitillä, kapteeni kutsui minut komentosillalle. "Katsokaa", hän sanoi. "Juuri tässä kohtaa äidinisänne loikkasi häntä kuljettaneesta laivasta. Ja tuohon saareen hän ui pakoon takaa-ajajiaan." Tiedän, että Algot Niska on varsinkin Ahvenanmaan saariston asukkaille todellinen vapauden symboli. Hän oli suuri romanttinen seikkailija, komea ja hyväkäytöksinen seuramies, kielitaitoinen gentlemanni, sisukas ja uhkarohkea, eräänlainen oman aikansa James Bond. Kun talvisota syttyi, hänet värvättiin päämajan tiedusteluosaston vakoojaksi, ja hän esiintyi nimellä Ernst Ovesen. Hän sai käyttää erikoisosaamistaan erilaisissa tiedustelutehtävissä isänmaan hyväksi talvi- ja jatkosodan aikana. Jo vuonna 1918 hän oli osallistunut valkoisten puolella Suomen kohtaloihin - vapaussotaan. Agin henkinen perintö on ollut tärkeä omillekin lapsilleni. Hän teki rohkeana ihmisenä mitä halusi - aina jotain jännittävää. Yksi hänen unelmiaan oli maailmanympäri purjehdus. Murrosikäisenä Juha-poikani päätti lähteä vesiskootterilla yli Suomenlahden Tallinnaan. Lähtöpäivän aamuna tuuli puhalsi 16:sta metriä sekunnissa, joten pyysin Juhaa jättämään yrityksensä toiselle päivälle. Hän naurahti ja sanoi: "Alä huoli, minähän olen Algotin sukua! " (Osittainen lähde: Saska Snellman: Danny. WSOY, 2000) Ilkka "Danny" Lipsanen 11

14 LUKIJOILLENI Ollen jo puolivälissä seitsemääkymmentä ikävuottani ja muistellen seikkailurikasta elämääni, en ole tuntenut pahaa mieltä siitä, että olisin kuluttanut elinvuoteni millään tavoin hukkaan. Kokemukseni ovat olleet minulle mitä antoisimmat. Maita ja kaupunkeja, meriä ja satamia, onnellisia ja onnettomia ihmisiä on vierinyt ohitseni, ja osallistuen itsekin jonkinlaisena kohtaloita muuttavana tekijänä sotatapahtumien ja sorrettujen lähimmäistemme suureen kavalkaadiin, saatan vain olla tyytyväinen edesottamuksiini. - Minua ovat seikkailut ajaneet takaa enemmän kuin minä itse niitä, sillä eksyttyäni johonkin kommellukseen olen sitonut tahtomattani oman minäni täysin odottamattomiin ja runsaimpiin vastoinkäymisiin kuin ennakolta koskaan saatoin aavistaa. - Toista maailmansotaa odotellessamme olin jo mies, joka oli ainakin ikänsä puolesta ohittanut parhaat miehuusvuotensa. Kirjavan ja ehkä joidenkin lähimmäisteni taholta paheksutun seikkailija-kauteni "gentlemanni-salakuljettajana", kuten minua tuona aikana nimitettiin, koetin vielä nyt kuitenkin korvata hyvillä töillä, jotka taas sattuma erään tutuksi tulleen juutalaisystäväni hahmossa toi eteeni. Näin vaihdoin tehtävääni muuttuen ihmisten salakuljettajaksi. - Ne, noin 150 juutalaispakolaista, jotka kykenin pelastamaan Hitlerin III valtakunnasta vainojen aikakautena, voivat todistaa minun toimineen sorrettujen puolustajana, jonkinlaisena uuden ajan Rinaldo Rinaldinina. -Jumala suojelee salakuljettajia, sanovat vanhat Saaristolaiset ja niinpä minun on tänäkin päivänä jopa ihmeteltävä hyvää onneani. Kohtalo oli puolellani, olinpa auttamassa toisia pakenemaan sortovaltaa, tai olinpa itse samaisten sortajien takaa-ajamana. Kiitos sinulle, Suuri Sallimus, että näin on käynyt! Elävien kirjoissa, vapaana ihmisenä ja seikkailuni jo selkäni taakse jättäneenä kykenenkin nyt piirtämään muistelmani paperille. 12

15 - Yli vihreän rajan ei ole vain kirja muutamien juutalaisten paosta. Se on todistuskappale niistä vuosistani, jotka olkoot hyvien tekojeni punnuksina siinä puntarissa, jota käyttäen lähimmäiseni tekojani tuomitsevat että myös siinä suuressa vaa'assa, jolla minut kuolemani jälkeen mahdollisesti tutkitaan. - Yli vihreän rajan ei ole sensaatiota ajava teos, jonka kaltaisia sodan jälkeen on useitakin ilmestynyt. Se on kirjoitettu muistoksi niille onnettomille ihmisille, joita II maailmansota eniten ruhjoi, ei minun teoilleni heidän hyväkseen. Samalla - koska kaikki kirjassani on todella tapahtunut ja koska henkilötkin tässä teoksessa esiintyvät omilla nimillään - raivon Yli vihreän rajan olevan omalta osaltani puolustuskirjelmä niille, jotka yleensä eivät ole suopein mielin katsoneet ja arvostaneet edesottamuksiani. - Älköön kukaan niistäkään, jotka mahdollisesti kadehtivat osaani, pitäkö minua tämän kirjani ansiosta sankarina. Enhän näet lähtenyt matkalle tietoisena siitä, mitä tuleman pitää. Olisin voinut jättää kaiken alkuunsa, mutta jouduttuani pyörteeseen, minun oli pakko jatkaa. Palkkioni - olla vainottu ja takaa-ajettu koko Euroopassa - ei sekään ole ollut kadehdittava osa niille, jotka kaikesta huolimatta ihmettelevät tai ihannoivat kertomustani nuoruutensa ja intomielensä kirkastamin silmin. - Yli vihreän rajan on kirja Sinulle, lukijani. Sen ensimmäisessä osassa kerrotaan juutalaisten ankeasta kohtalosta, kansasta, joka on kokenut maanpaon kauhuja vuosisadat ja kokee niitä edelleenkin. Kööpenhaminassa, marraskuun 11. päivänä Algot Niska 13

16 Algot Niska, Ovesen, Lehtonen. Vai kuka olet? 14

17 1. JUNA LÄHTEE BRYSSELIIN Olin tutustunut Fritz Altmanniin jo aikaisemmin, silloin, kun hän pakomatkallaan III Valtakunnasta oli ilmestynyt Suomeen. Tiesin hänestä sen verran, minkä hänkin kai minusta. Olin saanut kuulla, että hän oli itävaltalainen, ammatiltaan juutalainen liikemies, neljä suurta liikettä Wienin keskustassa, sikäläisten muotivirtausten ja turkisalan erikoistuntija jne. Hänen hiljainen ja jonkin verran alakuloinen, mutta aina ystävällinen käytöksensä kertoi enemmän kuin sanat kovista kokemuksista viimeisten vuosien aikana. Oli vuosi Joka päivä tiesivät sanomalehdet toitottaa vainoista, joita saksalaiset natsit olivat toimeenpanneet juutalaisia vastaan. Jos voisi lukea vuosikerran Politikeniä, Dagens Nyheteriä tai Aftenpostenia tuolta ajalta, saattaisi nähdä silmiensä eteen levitettynä panoraaman mitä pirullisimmasta kiristysnäytelmästä, jonka jotkut homo sapiensit vain kykenivät loihtimaan lähimmäistensä pään menoksi. Juuri Altmann oli tutustuttanut minut tuohon järjestelmään, jota hyvinkin saattoi verrata jännityselokuvaan, missä roistot kuvaelma kuvaelmalta tehostavat uhriensa kidutusmetodeja. - Tshekkoslovakiaa vastaan suunnitellaan juuri valtausta, hän sanoi. - Voittoisa marssi Saarille, Rheinlandiin ja Itävaltaan on herättänyt ahneuden siemenen, enkä epäile, etteikö Hitlerillä olisi tähtäimessään 15

18 muutakin kuin Böhmin ja Mährin laaksor. Älä usko Chamberlainiin. Hänen sateenvarjonsa ja John Blundimainen olemuksensa on vain ennekuva painajaisunesta, jonka koko Eurooppa saa pian kokea. Me juutalaiset emme ole mitään ennustajia, mutta kaikki, mikä jo nyt on meitä vastaan esitetty, kertoo jostakin hirvittävästä, valtavasta näytelmästä, missä me joudumme surkeimmiksi leikkinappuloiksi. Nyökkäsin. Minäkin tiesin jo paljon. Arjalais-germaaninen roruhulluushan oli jo alkanut huiskimisensa vesikauhuisen koiran tapaan. Juutalaiset pois! Alas juutalaiset! Hitler, jos kuka osasi taidon pyydystää ihmisiä - sekä omia kannattajiaan, joille luvattiin puoli maailmaa, että oletetruja vihamiehiään, joilta haluttiin riistää kaikki: omaisuus, oikeus elää ihmisenä, isänmaa, uskonto... - Tietysti meillä juutalaisilla on rahaa: Kelläpä ei liike-elämässä olisi menestystä, kun sukupolvien takainen uurastus ja kieltäytyminen turhista mukavuuksista on pakostakin kasannut pfenninkejä lippaisiimme. Hitler tietää tämän, mutta huomioimatta työrämme hän näkee vain rahat. Valtio tarvitsee pääomia sotakassaansa. Ottakaa juutalaisilta! Siinä päivän sorahuuto saksalaisten natsien kurkuisra. -Jo nyt odotamme vieläkin pahempaa, Altmann jatkoi. Hitlerin kekseliäisyys on rajaton ja häikäilemätön. Ei puhura enää veroista tai avustuksista, ei pakollisista omaisuuden luovuruksisra valtion hyväksi. Meiltä on pumpattu lahjoituksia armeijalle, joka suojaisi muka meille osuuden isänmaastamme ja sen tulevaisuudesta. Nyt samainen armeija: ss-miehet pääkallon kuvineen, Gestapo ja virkamiehet hyökkäävät palkkioksi kimppuumme. Me emme enää ole edes ihmisiä. Saksalaisina ja itävalealaisina olemme lakanneet olemasta jo ajat sitten. Nyt meitä katsotaan rikollisina. Olemme vakoilijoita ja pettureira, psykopaatteja ja kansan vihollisia. Saman kansan, jonka keskuudessa olemme tähän asti eläneet rasa-arvoisina ja jolle olemme suoneet työnantajina leipää ja turvallisuutta. - Mutta, murahdin hämilläni. - Silloinhan on turhaa panna itseään alttiiksi moiselle kohrelulle? - Sinäpä sen sanot. Meitä juutalaisia on Saksassa hirveän monta, jotka vain toivoisivat voivansa karistaa koko Saksanmaan jalkojensa alta. Mutta pääsemmekö lähtemään. Vielä mitä. Mehän olemme vailla kan- 16

19 salaisuusoikeuksia, olemme rikollisia. Ties vaikka jo vuosia siteen olemme siirtäneet osan omaisuudestamme ulkomaille. Ja se on jo sinänsä rikos, olkoonpa ettei asiassa ole hiventäkään perää. Ei meitä niin vain lasketa poistumaan. Lisäksi pelkäävät saksalaiset meidän voivan kertoa kokemuksiamme ulkomailla. Sitäkään he eivät halua. Istuimme hetkisen hiljaisina kuin kaksi ahdistuksiin ajettua eläintä. Minusta tuntui, ikäänkuin itsekin olisin tosiaankin samassa satimessa. Jonkinlainen tukahduttava tunnelma vangitsi meidät tuona ankeana heinäkuun iltana. Ulkona satoi hienoista vihmaa, joka peitti ikkunankin utuverkollaan. Ikään kuin ponnistaen kaikki voimansa, Altmann repäisi itsensä irti painajaisestaan ja ryhtyi jälleen puhumaan. - Vaimonikin on yhä Berliinissä. Olen toivonut ja odottanut hänen tuloaan, mutta nyt tuntuu kaikki toivottomalta. En saanut häntä mukaani. Ymmärräthän: neljä isoa myymälää, tehtaamme... Itse saatoin pelastaa jotakin, mutta vaimoni ei ehtinyt mukaani. Hän on ollut kovin hyvä minulle. Sinäkin, Agi olet kai hyvä ihminen. Käsität, miltä tuntuu olla hädässä. Olethan itsekin kokenut paljon. Jälleen nyökkäsin. Sen jälkeen seurasi taas pieni tauko. Tuhansia ajatuksia kierteli aivoissani. Jonkinlainen suunnitelma syntyi jo tuona hetkenä aivoissani. Keräsin kuin yhdeksi nipuksi kaikki ne tuttavani, joita saatoin käyttää hyväkseni. Altmannin kohtalo liikutti minua. Eikä siinä vielä kaikki. Ajatuksissani näin kokonaisen joukon ihmisparkoja, jotka hapuilevin ja ylös ojennetuin käsin huusivat apuani. En ylpeile enkä ole koskaan halunnutkaan ylpeillä sillä, että juuri pelkästään filantrooppisista syistä olisin halunnut auttaa lähimmäisiäni. Eikä minua koskaan voida syyttää siitä, että olisin tehnyt myös jotain rahanhimon takia. Ei. Koko elämäni olen etsinyt seikkailuja ja aina kun haistan jotakin jännittävää, olen valmis suinpäin syöksymään kohtaloihin, jotka ovat saattaneet aiheuttaa minulle hyvinkin kiperiä tilanteita. Kummaliisiota on ollut myös se, että usein olen juuri silloin, kun vähimmin kaipaan "vaihtelua", saanut seikkailuja ja vastuksia niskoilleni. Ehkäpä nimeni siitä syystä onkin Niska (Niska = nacke)? Tuon yhteisen iltamme jälkeen tuli seuraava päivä ja sekin ehti painua iltaan, kun taas tapasimme. Päivän kuluessa, vaikka olikin ollut vain lauantai, olin pyörähdellyt kaupungilla yhdessä jos toisessakin paikas- 17

20 sa. Olin mm. tavannut ystäväni Belen, joka sinä aikana kuherteli erään lääninhallituksen virkailijattaren kanssa. Tämä tapaaminen olikin ratkaisevin lähikuukausien tapahtumille. Altmannilta sain rahaa pariakymmentä tyhjää passilomakerta ja matkaa varten. Olin kuitenkin laskenut niiden hinnan aivan väärin. Olettamukseni, että saisin Belen ylipuhutuksi tuhannella markalla, ei pitänyt paikkaansa. Hän osasi pitää puolensa ja- kuten hän sanoi, morsiamensahan otti suurimman vastuun ja halusi siten eniten korvauksia. Sainkin pulittaa suurimman osan varoistani juuri passeihin enkä saanut maksettua kuin kymmenen. Belen oli määrä toimittaa ne keinolla millä hyvänsä Berliiniin. Paria päivää myöhemmin kiiti pieni Irma-purjeveneeni jo pitkin Itämeren aaltoja. Täsmälleen viikon kuluttua saavuimme Stettiniin, minne jätin alukseni sekä sitä seuranneen miehistön, neljä vanhaa kumppaniani eri matkoiltani. Saavuttnani seuraavana iltana Stettiner Bahnhofiin, oli minulla jäljellä vain viisi Saksan markkaa. Jos en tapaisi juutalaisia ystäviäni, en voisi palata edes takaisin alukseeni. Jättäydyin kuitenkin rohkeasti kohtalon huomaan ja kiiruhdin puhelinkioskille. - Ach, Sie sind Kapitän Niska von Finnland! Rouva Altmannin riemukas ääni langan toisessa päässä vieritti kokonaisen kiven hartioiltani. Saatuani tietää häneltä hänen osoitteensa sekä kehotuksen saapua heti hänen luokseen, hyppäsin ensimmäiseen autoon harkitsematta ollenkaan, riittävätkö loppupennoseni edes ajurini maksuun. Kokonaista 20 pfenninkiä taskussani selvisin kuitenkin määräpaikkaani. Sitten painoin ovikelloa... Nähtävästi Altmann itse oli ilmoittanut sähkeitse tai muuten tulostani, sillä kokonainen seurue odotti vierailuani. Rouva Altmann esitteli minut lähes parille kymmenelle tuttavalleen. Kaikki olivat innokkaita matkustamaan pois ruskeapaitaisesta paratiisista. Todellisuudessa en ollut suinkaan niin kovin tyhmä kuin jokin olisi voinut luulla. Käsitin hyvin, että pelasin vaarallista pokeria. Ilmi tulon, juoruamisen ja ilmiannonkin vaara oli suuri tämänkaltaisissa liiketoimissa. Rouva Altmann kuitenkin hälvensi epäluuloni ja vakuutti kaikkien olevan täysin luotettavia henkilöitä. 18

21 Selostin voivani aluksi järjestää passin kymmenelle hengelle. Lisäksi kerroin vaikeuksistani. Kuhunkin passiin oli saatava joukko leimoja, jotka kaikki oli joko lahjuksin tai ostoin hankittava. Jokaisen matkalle lährijän passin tuli osoittaa selvästi, errä markusraja oli lähtenyt Suomesta ja oli Suomen kansalainen. Ankeasra tilanteesta huolimatta herätti hilpeyttä luettelemani joukko suomalaisia sukunimiä, joita mahdollisesti voitaisiin passeihin merkitä. Monien pohtimisien tuloksena pääsimme asiassa täydelliseen yksimielisyyteen. Kirjoitin ylös jokaisen kymmenen matkalle lähtijän syntymäajat ja tuntomerkit, koska näitä ei voitu rai ei ollut syytä muuttaa. Seuraavaksi päiväksi luvattiin järjestää minulle valokuvat. Ennen lähtöäni sain lisäksi rahaa, jonka avulla saartaisin järjestää leimat ja muut tarpeelliset muodollisuudet. Belen tapasin sattumalta jo seuraavana aamuna syödessäni aamiaista. Hän oli etsinyt minua jo parisen vuorokautta. Sain häneltä pyytämäni kymmenen passia sekä lisäksi vielä toiset kymmenen, jotka hän varmuuden vuoksi oli ottanut mukaansa. Maksoin nekin ja annoin samalla vielä enemmän rahaa, koska olin saanut rierää rouva Alrmannilta, että matkalle haluavien luku perheineen ja omaisineen nousisi kenties kolmannelle sadalle. Samoin sai Bele korvauksen matkastaan, joskaan en ollut suinkaan pyytänyt häntä itseään tekemään tuon kaltaisia kalliita huvimatkoja. Sovimme passilomakkeiden hinnaksi nyt 800 markkaa kappale ja löimme kättä päälle jatkuvasta yhteistoiminnasta. Kolme seuraavaa päivää kulutin Berliinissä vailla minkäänlaista puuhailua. Sen jälkeen sain jo leimat, jotka eräs puolalainen kaivertaja oli pyynnöstäni minulle valmistanut. Nyt saatoin täysin huolettomasti lyödä jollekin sivulle esimerkiksi "Geldbescheinigung erteilt - Warnemi.inde 2. Juli 1938" tai eri satamien tuloja lähtöleimoja ja niin edelleen. Itse töhersin ihmeellisiä allekirjoituksia leimojen vahvistamiseksi. Viikkoa myöhemmin kykenin jo saattamaan ensimmäisiä pakolaisia. Osa, rohkeimmat, uskalsi lähteä suoraan Tempelhofista lentoreitse, osa tyytyi junaan ajaen joko Aachenin tai Warnerniinden kautta. Oli liikuttavaa nähdä, millä kaikkeen alistuvalla, kohtalon armoon luottavalla uskolla monikin ennen niin rikas liikemies, tohtori rai asianajaja uskalsi kadota nyt teille tietymättömille. 19

22 -Juna lähtee Brysseliin kello Tässä passinne, rouva Gruschler. Onnea matkalle. Älkää ottako kaikkea niin kovin raskaasti. Rajan tuolla puolen on elämä taas elämisen arvoista! Noin puoli vuotta ehti kulua, ennen kuin maa jalkojeni alla yhtäkkiä alkoi hehkua. Mutta sitä ennen olin kuitenkin ehtinyt auttaa lähes puolisen sataa juutalaista ulos Gestapon kynsistä, pois kaasukammioista, keskitysleireistä ja poliisikamareista. Monet lähtivät matkalleen yksin, toisia saatoin itse jopa ulkomaille asti. Itkeviä äitejä, nenäänsä niistäviä isiä, vanhuksia, lapsia... Jokainen pakolainen tai pakolaisperhe olisi sinänsä aihe kovin surulliseen kertomukseep. Kuten jo sanoin, sain työskennellä melko rauhassa puolisen vuotta, kunnes maa alkoi polttaa. Olin jo tehtäväni melkein tyystin suorittanut ja odotin saavani levätä uurastuksistani. Seikkailujen miehenä en saanut kuitenkaan osakseni onnea huokaista helpotuksesta, kun kaikki oli ohi. Eräs auttamani pakolainen pilasi kaiken. Hän luovutti passiosa toiselle. Tuntomerkit eivät sopineet ja... No. Jokainen kai arvaa seuraukset. Minä vain en arvannut. En tiennyt eräänä aamuna herätessäni, että jo puolen päivän aikaan olin vainottu ja vihattu koko Saksassa. Työni oli tullut ilmi ja nyt sain itse kokea samaa kuin auttamani juutalaiset. Niin. Lähes puolitoista vuotta olin vainottu kaikkialla koko Euroopassa, joka maassa, joka kaupungissa. Minua etsittiin Gestapon määräyksestä satamasta satamaan, hotellista hotelliin. Hollannin, Belgian, Italian, Ranskan, Espanjan, Puolan, Tanskan, Norjan... kaikkien joko miehitettyjen tai Saksan kanssa ystävällisissä suhteissa olleiden maiden viranomaiset pitivät minua haukattavana saaliinaan. Suomeen, kotimaahani oli yhtä turha yrittää ja Ruotsi ei pitänyt myöskään vanhasta salakuljettajan maineestani. KAKSI RAKASTA V AIST A Eräänä elokuun iltana 1938 astui kaksi englantilaista turistia ulos pienestä viinikaupasta salkuissaan pullo Liebfraumilchiä. Hieman kummeksuen he vilkaisivat sivulleen. Kaksi ruskeapaitaista miestä seisoi aivan 20

23 myymälän kynnyksellä, katseet tuimina ja epäkohteliaina kuten aina. Tuskin englantilaiset olivat kadonneet kulman taakse, kun molemmat työmyivät sisään myymälään... Nuori viinikauppias Hans Friedländer aikoi juuri laskea päivän kassaansa, kun hän hätkähti havaitessaan SS-miesten tulon huoneeseen. - Kädet ylös! karjaisi toinen miehistä toisen purjehtiessa myymäläpöydän ääreen. Tiskille asetetut rahat hävisivät yhdellä pyyhkäisyllä tunkeilijan taskuun. - Folge mit! Seuraa mukana! Hans oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt tapahtumasta muuta kuin että oli joutunut keskellä kirkasta iltapäivää julkean ryöstön uhriksi. Tiukasti selkää vasten painettu revolveri ei antanut kuitenkaan aikaa kyselyihin. - Folge mit! Hans Friedländer tiesi mitä se tarkoitti. Vastaanpaneminen oli aivan turhaa eikä lähistöllä ollut ketään ystävää, jotka olisivat jotenkuten voineet puuttua välikohtaukseen. Myymälän kohtalosta sen enempää piittaamatta sotilaat ajoivat uhrinsa ulos kadulle, missä musta, verhotuin ikkunoin varustettu auto odotti... Illalla Hansia kuulusteltiin ensimmäisen kerran. Kello oli juuri silloin Ensiksi tietysti tavalliset muodollisuudet: nimi, syntymäaika, vanhemmat, kotiosoite, ammatti... Sitten täysin järjetön kysymys. - Olette juutalainen? Jaha! Tietystikin! Muutenhan ei tällaista voisi tapahtua. Ja jälleen uusi kysymys, täysin odottamaton mutta takanaan vissi päämäärä, joka selvitti Hansille koko pidättämisen syyn: - Kuinka usein saatte vieraiksenne ulkomaalaisia...? Ja tietysti suositee enemmän englantilaisia asiakkaita vai kuinka? Hans koetti änkyttää jotakin. Hän ei ymmärrä... Mitä tekemistä hänellä oli asiakkaittensa kanssa? Myymälässähän saattoi käydä ketä hyvänsä. Ovethan ovat auki kaikille... Kuulustelijat räjähtivät nauramaan. - Kas miten liukkaasti hän osaa luikerrella! Ovet auki kaikille! Hahaha! Sitten taas tuima ilme pääinkvisiittorin kasvoilla: - Syytämme teitä vakoilusta! Vakoilusta, käsitättekö?! Olemme pitäneet teitä silmällä jo kauan. Tänään saimme teidät kiinni itse teosta. Muistattekohan enää englantilaisten asiakkaittenne nimeäkään? How do you do, mr Brown? Hansia puistatti. Sitten hän yritti ryhdistäytyä. - En käsitä, mitä te 21

24 tarkoitatte, hän sanoi. - Olen vain pieni viinikauppias. Minulla ei ole mitään tekemistä vakoilun kanssa. - Suu kiinni! Te vastaatte kun teiltä kysytään. Mutta emme vaivaa herraa enää tällä kertaa. Viininne on kai sumentanut muistinne. On parasta palata asiaan, kun tiedätte kertoa enemmän edesottamuksistanne. Enemmän totta, ymmärrättekö! Kello 22.30:sta seuraavaan iltaan kello Hans Friedländer vietti käsistään ja jaloistaan kahlittuna ruumisarkkua muistuttavassa komerossa, jonka korkeus oli juuri sama kuin hänen pituutensa, mutta jonka istuin sekä katto olivat varustetut lähes 20 sm:n piikeillä. Oli mahdotonta seisoa pystyssä ja yhtä mahdotonta istahtaa levähtämään. Puolinääntyneenä hänet ohjattiin vapautumishetkeä uuteen kuulusteluun... Viikkoa myöhemmin istuin tapani mukaan kaikessa rauhassa täysihoitolassani Litzenburgeralle 48:ssa. Olin ostanut Berliner Zeitungin ja olin juuri aikeissa syventyä tutkimaan iltauutisia, kun ovelleni koputettiin. Vedin kiireesti takkini ylleni ja koetin vaistomaisesti takataskuani, jossa tavanmukaisesti ja kaiken varalta säilytin pientä, joskin hieman naurettavaa taskuasetta. Yllätykseni oli sitäkin suurempi kun hetkistä myöhemmin tuijotin vieraaseeni, jonka olin ohjannut toiseen nojatuoliini. Hän oli korkeintaan 19-vuotias, solakka, tummatukkainen ja hyvin puettu. Hänen suorastaan ihastuttavia kasvojaan ei rumentanut sekään, että hänen silmänsä olivat itkusta aivan punaiset. Tuon tuostakin hänen täytyi pyyhkiä poskiaan kyyneleiltä, jotka väkisinkin vierivät esiin, niin urhealta kuin hän yrittikin näyttää. Hella Kapauner - se oli neitosen nimi - oli kihloissa Hans Friedländerin kanssa. He olivat pitäneet seuraa jo kauan ja heidän tarkoituksenaan oli ollut paeta sopivan hetken tullen pois maasta Hollantiin, jossa heillä molemmilla oli sukulaisia. Nyt oli kuitenkin kaikki luhistunut. Hans oli pidätetty - vakoilusta! Katkonaisesti tyttö kertoi tapaamisesta, joka oli tapahtunut poliisivankilassa. Siellä oli Hans kertonut kaiken. - Hän ei ole saanut ruokaa, ei ole nukkunut kokonaiseen viikkoon! Neitonen vaikutti aivan toivottomalta. Koetin lohduttaa häntä, mutta siitä hän tuli entistä lohduttomammaksi. - Eikä meillä ole enää rahojakaan. Hansin liike on takavarikoitu val- 22