Työharjoittelukokemuksia Ghanassa

Transkriptio

1 Työharjoittelukokemuksia Ghanassa Kohdemaa: Ghana, Accra Työnantaja: Kuurojen lasten päiväkoti House of Grace Työnantajan toimiala: opetus, monialainen kuurojen työ Yrityksen koko: Pieni (1-50) Työpaikalla käytettävät kielet: ghanalainen viittomakieli, englanti, twi Ajankohta: Opintopisteet: 8 op Osallistuminen kielikurssille ennen matkaa: ei Yleiskuvaus kohteesta Minun kokemukseni mukaan Ghana on melko helposti lähestyttävä Afrikan valtio, vaikka onkin kehitysmaa ja hyvin erilainen kulttuuriltaan kuin Suomi tai länsimaat ylipäätään. Ihmiset ovat lähes poikkeuksetta hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Virallinen kieli on englanti, jolla pärjää melkein aina, tosin vieraaseen aksenttiin tottuminen kesti hiukan. Ghana on poliittisesti rauhallinen valtio, eikä sotia tai aseellisia konflikteja ole viime vuosikymmeninä koettu. Ghanalaiset eivät ole lähihistoriassa kärsineet nälänhätiä, eivätkä HIV-tilastotkaan ole kovin synkkiä. Monessa mielessä Ghana on siis tasapainoinen ja rauhallinen maa. Suoritin harjoitteluni Ghanan pääkaupungissa Accrassa, joka on jatkuvasti kasvava miljoonakaupunki. Köyhät ihmiset maaseudulta muuttavat pääkaupunkiin paremman elämän toivossa, ja kaupunki on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana hallitsemattomasti.. Slummialueet ovat kasvaneet ja liikenne on melko kaoottista. Virallista väestölaskua ei ole tehty pitkään aikaan. Accrassa on viime vuosina tehty entistä enemmän aseellisia ryöstöjä, ja rikollisuutta on jonkun verran. Itse en kuitenkaan törmännyt uhkaaviin tilanteisiin, eikä minua pelottanut kulkea yksin. Tietysti omalla harkinnalla on turvallisuuteen suuri vaikutus, pimeän aikaan en ikinä kulkenut yksin ainakaan pitkää matkaa, enkä julkisesti esitellyt omaisuuttani. Accra on jakautunut selvästi kahteen osaan: Itä-Accrassa asuu ulkomaalaisia ja rikkaita ghanalaisia, ja Länsi-Accrassa ns. tavalliset ghanalaiset. Itse asuin Länsi-Accrassa, tavallisessa ghanalaisessa perheessä, ja varmasti näin ja koin paljon aidompaa Afrikkaa kuin jos olisin asunut muiden ulkomaalaisten tavoin Itä-Accran hienostoalueella. Länsi-Accra on mielenkiintoinen sekoitus kehitysmaata ja modernia maailmaa. Kotikadulleni kaivettiin heinäkuussa esimerkiksi nettikaapelia, ja samalla kadulla tepasteli autojen seassa kanoja, vuohia ja lampaita. Tuskin koko Ghanassa on myöskään sellaista savimajakylää, josta ei voisi ostaa kännykkään lisää pre-paid -puheaikaa. Liikkuminen on Accrassa mielenkiintoista, välillä hauskaa ja välillä raivostuttavaa. Kaupungissa liikennöi valtava määrä julkisia pikkubusseja, trotrtoja, jotka kulkevat tiettyjä reittejä suomalaisen paikallisliikenteen tapaan. Trotrot ovat useimmiten Euroopasta poistettuja pakettiautoja, joihin on rakennettu penkit ja sahattu ikkunat. Monissa niissä on vielä Eurooppalaiset yrityslogot jäljellä, me törmäsimme mm. suomalaisiin Honka-rakenne - ja Veikon Mööpeli -trotrtoihin! Varsinaisia trotropysäkkejä ei ole, vaan trotron voi pysäyttää mistä vaan. Samoin trotrosta voi jäädä pois missä vaan, kunhan sanoo kuljettajalle. Suomalaiseen minuuttiaikatauluun tottuneelle kesti hetken aikaa hyväksyä afrikkalainen aikatauluttomuus. Trotroillakaan ei ole mitään aikataulua, vaan se lähtee päätepysäkiltä sitten kun ihmisiä on tarpeeksi kyydissä. Kaikesta tästä huolimatta trotrtot ovat helppo ja näppärä, ja ennen kaikkea edullinen tapa liikkua Accrassa. Koskaan en joutunut odottamaan trotrtoa muutamaa minuuttia kauempaa, ja usein trotrtossa on aika mukava tunnelma.

2 Ihmiset ovat ystävällisiä ja leppoinen ghanalainen musiikki soi. Raivostuttavaksi liikenteen tekevät jokapäiväiset ruuhkat, joissa pahimmillaan saattaa joutua seisomaan tuntikausia lyhyelläkin matkalla. On järkevää ajoittaa liikkuminen pahimpien ruuhkahuippujen ulkopuolelle. Käytännön asiat Työskentelin serkkuni perustamassa ja omistamassa yksityisessä kuurojen koulussa nimeltään House of Grace. Serkkuni siis paitsi mahdollisti ylipäätään harjoitteluni, hän ja hänen ghanalainen miehensä myös järjestivät meille monet tärkeät käytännön asiat, kuten asumisen. Asuimme serkkuni anopin omistamassa talossa, jossa asui paljon sukua. Asumisen kautta meille järjestyi myös mm. päivittäinen ruoka ja puhtaat pyykit, jotka eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä ilman juoksevaa vettä tai luotettavaa sähköä. Maksoimme tästä kaikesta serkkuni anopille pientä vuokraa. Ilman tällaista mahdollisuutta olisivat asiat olleet paljon mutkikkaampia, en oikeastaan osaa edes sanoa miten ulkomaalaisen olisi mahdollista asua Länsi-Accrassa ilman jonkinlaista vastaanottavaa tahoa, joka järjestäisi asumisen ja ruokailun. Asunnon vuokraaminen ja siellä yksin asuminen ei ole nähdäkseni suomalaiselle opiskelijalle realistinen suunnitelma. Ruuan hankkimisen ja valmistamisen vaiva on aivan eri luokkaa kuin mihin suomalaisessa supermarketissa olemme tottuneet, vai miltä kuulostaisi ruoan valmistaminen elävästä kanasta ulkona käytettävällä hiilikeittimellä? Länsimaisia ruokakauppoja kun ei Länsi-Accrasta löydy. Hotelleja toki on, mutta ne eivät ole samassa suhteessa edullisia kuin kaikki muu Accrassa, eikä niissä pääse kokemaan oikeaa ghanalaista elämänmenoa. Harjoitteluni oli melko lyhyt, joten en tarvinnut turistiviisumia kummempaa viisumia, enkä erikseen oleskelu- tai työlupaa. Lähin Ghanan suurlähetystö on Tanskassa, ja viisumin saaminen sieltä tuntui suomalaisittain hyvin vaivalloiselta ja hankalalta. Lopulta se onnistui, ja kun myöhemmin juttelin Suomeen matkustavan ghanalaisen kanssa, hän kertoi että viisumin saanti on Ghanasta Suomeen moninkertaisesti hankalampaa ja hitaampaa. Kaikki on suhteellista. Pieni jännitysmomentti viisumissani oli kuitenkin loppuun asti, sillä se vanheni 3 päivää ennen kotimatkaani. Serkkuni mies käski varaamaan hiukan rahaa passivirkailijalle, jos siitä sattuisi tulemaan ongelmia, sillä siitä olisi ilmeisesti selvitty. Onneksi mitään ei tarvittu. Työtehtävät Serkkuni omistaa kuurojen päiväkoti House on Gracen, ja toimii samalla koulun rehtorina. Harjoitteluni idea oli sijaistaa serkkuni äitiyslomaa, eli periaatteessa toimia koulun rehtorina. Ghanassa myös päiväkodeista puhutaan kouluina, ja hyvin koulumaisia ne ovatkin, lapsilla on koulupuvut päällä ja suuri osa päivästä aivan pienimpiä lukuun ottamatta on pulpetissa istumista ja opiskelua. HOG:n ideana on tarjota kuuroille lapsille mahdollisuus kieleen ja koulutukseen, ja osaltaan edistää kuurojen asemaa ja viittomakielen arvostusta Ghanassa. HOG on hyvin pieni koulu, tällä hetkellä oppilaita on vain 6. Kaikki oppilaat ovat kuitenkin kuuroja lapsia, joilla ei kouluun tullessaan ole ollut mitään kieltä. Ghanassa kuurojen asema on Suomea ainakin 100 vuotta jäljessä, ja kuurouteen ja viittomakieleen liitetään monenlaisia myyttejä ja uskomuksia. Monet perheet häpeävät kuuroa lastaan, eikä kuuroja myöskään nähdä tarpeelliseksi kouluttaa. Muun muassa nämä syyt aiheuttavat sen, että monet kuurot lapset eivät pääse kouluun, eivätkä sitä kautta opi viittomakieltä. He siis jäävät täysin ilman mitään kieltä. Tällaisten lasten opettaminen vaatii aluksi hyvin intensiivistä ja henkilökohtaista ohjausta, ja siinä mielessä pieni oppilasmäärä on HOG:ssa perusteltu. Opettajia on 2, ja lisäksi siivooja ja keittäjä. Suomalaisittain työntekijöitä on siis koulun kokoon nähden valtavasti, mutta kummasti tuntui vaan kaikille löytyvän töitä. Mikään ei tunnu Ghanassa olevan yhtä helppoa ja yksinkertaista kuin Suomessa, kaikki vie moninkertaisesti aikaa. Tulevaisuudessa koulun kooksi on suunniteltu n. 20 oppilasta. HOG on toiminut vasta vuoden, ja monella tavalla toiminta on vielä vakiintumatonta. Serkkuni ei itsekään ole mikään ghanalaisten kuurojen koulujen perustamisen konkari, vaan monesti uusien haastavien tilanteiden edessä. Moniin vaikeuksiin hän on tuskin osannut edes varautua. Koulun

3 ensimmäinen siivooja ei esimerkiksi ollut ikinä asunut itse talossa, ja hänet piti aluksi kädestä pitäen opettaa siivoamaan taloa. Kaikkea tällaista ei tule Suomessa edes ajatelleeksi! Kun serkkuni itsekin siis vasta opettelee monia asioita, tuntui minusta helpolta astua hetkeksi hänen saappaisiinsa koulun johtajana. Oli aina helppo ehdottaa hänelle uusia asioita, kritisoida tiettyjä seikkoja ja muuten vaan jutella mieltä painavista tapahtumista. Minulla oli aina sellainen olo, että minut ja ajatukseni otettiin vakavasti. Koulun rehtorin työstä on suomalaisella varmasti tietty mielikuva. Yksinkertaistettuna se voisi olla toimistossa istumista, puhelimessa puhumista ja kokoukissa käymistä. Minun työnkuvani oli kuitenkin huimasti laajempi. Pääasiassa minun tehtäväni HOG:ssa oli vastuunkanto arjen sujumisesta. Siitä, että opettajat ylipäätään tulevat töihin (ghanalainen työmoraali ei ole aivan verrattavissa suomalaiseen..), että lapset saapuvat paikalle (yhteydenotot kotiin tarvittaessa), ja että ruokaa riittää kaikille. Hoidin myös koulun raha-asiat. Kahden kuukauden aikana jouduin olemaan mukana myös selvittämässä monenlaisia konfliktitilanteita opettajien välillä, ja joskus olin itsekin konfliktin osapuoli. Riitoja käytiin monenlaisista asioista, ja välillä olin iltaisin hyvin uupunut. Opettajat kokivat esimerkiksi kyttäykseksi ja vakoilemiseksi sen, kun pidin huolta että kaikki tulivat oikeaan aikaan töihin ja tekivät ne tehtävät joita heille kuuluu. Suomessahan nämä ovat jokaisella työpaikalla aivan itsestäänselvyyksiä. Ristiriitatilanteet olivat minulle tärkeitä oppimiskokemuksia, vaikka pääasiassa töitä tehtiinkin hyvässä hengessä ja hyvällä mielellä. Tärkeitä työni osa-alueita oli myös muutamien tilaisuuksien järjestäminen päiväkodilla. Kahden kuukauden ajalle sattui esimerkiksi vanhempainilta, naapurikoulun kuulevien oppilaiden vierailu, sekä koulun kevätjuhla. Minulla oli suuri vastuu etenkin päätösjuhlan toteutuksesta, ja kun kaksi viikkoa ennen juhlaa sairastuin malariaan, oli juhlan onnistuminen suuren ponnistuksen takana. Hyvin se kuitenkin sujui. Jonkun verran osallistuin myös opetukseen. Kahtena päivänä sijaistin yhtä koulun opettajaa, ja opetin matematiikkaa lapsille. Muu opetukseni oli lähinnä luovia aineita, kuten lauluja, runoja ja askartelua. Tietysti päiväkotityön keskeisenä osana on lasten kanssa oleminen ja hoidolliset tehtävät, vaikka pääpaino olisikin muussa. Jos ei minulla ollut siis muuta tähdellisempää tekemistä, leikin lasten kanssa nukeilla (usein tytöt halusivat sitoa nuket selkäänsä kuten afrikkalaiset naiset tekevät!), käytin pieniä potalla ja niin edelleen. Kohtasin monia sellaisia tilanteita, joita ei voisi suomalaisessa koulussa helposti kuvitellakaan. Eräs oppilas oli esimerkiksi jatkuvasti sairas. Hän oli usein pois, ja silloinkin kun hän tuli kouluun, hän lähinnä nukkui. Monesti hän oli hyvin kuumeisen oloinen, välillä jopa tärisi. Tyttö oli siis ilmiselvästi hoidon tarpeessa, mutta hänen vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita viemään häntä lääkäriin. Suomessa tällaisessa tilanteessa tehtäisiin välittömästi lastensuojeluilmoitus, mutta Ghanassa ei ole mitään sellaista instituutiota johon ilmoituksen voisi tehdä. Ei ole mitään sosiaalihuoltoa, jolle voisi ikään kuin delegoida tilanteen ratkaisun. Niinpä me koululla olimme vaikean tilanteen edessä, viedäkö tyttö itse sairaalaan vai antaa pahimmassa tapauksessa kuolla malariaan? Emme tietenkään voineet katsella hänen tilansa heikkenemistä tekemättä mitään, mutta toisaalta kovin kestävä ratkaisu ei olisi ollut sekään, että koulu olisi kokonaan kantanut vastuun tytön hoidosta. Helposti kuulemma silloin käy niin, että vanhemmat pesevät kokonaan kätensä lastensa hyvinvoinnista, ajattelevat että rikas valkoihoinen nainen hoitaa kyllä kaiken. Nämä olivat vaikeita kuvioita minulle ymmärtää, Suomessa ajatusmaailma on niin erilainen. Serkkuni ghanalainen mies ja anoppi olivat suureksi avuksi näissä tilanteissa, heillä on sellaista ymmärrystä ghanalaisesta kulttuurista ja ajattelusta, jota ei ulkomaalaisella ole. Lopulta asia ratkesi järkevällä tavalla, vanhemmat lupautuivat maksamaan osan lääkärikustannuksista, ja koulu maksoi osan. Eräs opettaja vietti kaksi työpäivää sairaalassa tytön ja tämän äidin kanssa, ja lopulta tyttö tulikin kuntoon. Toinen kuvio, jota minun oli vaikea ymmärtää, liittyi koulun tavoitteeseen opettaa viittomakieltä myös lasten vanhemmille. Näin he saisivat kielen, jolla kommunikoida lastensa kanssa. Luulisi sen olevan kaikille vanhemmille tärkeä ja haluttava asia, mutta toisin tuntui olevan. Koulu tarjoaisi vanhemmille ja perheille ilmaista viittomakielen opetusta, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut. Mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos sitä vaan alkaisi sellaista käsillä huitomista opetella, eikä tekisi kunnon

4 töitä?, eräänkin pojan äiti sanoi. Todennäköisesti näin suuri asennemuutos tarvitsee vain aikaa onnistuakseen, ja jatkuvaa sinnikästä työtä. Opettajat kyllä urakoivat asian eteen ihailtavasti, esimerkiksi koulun kevätjuhlassa ja vanhempainillassa he puheenvuoroissaan painottivat monen kertaan ja monesta näkökulmasta viittomakielen tärkeyttä kuuroille lapsille ja heidän perheilleen. Koulu jäi lomalle muutama viikko ennen harjoitteluni päättymistä, mutta työni jatkui kyllä. Suurin loma viikkojen työrupeamani oli yhdessä serkkuni kanssa laatia koulun opetussuunnitelmat seuraavalle lukuvuodelle. Olin tässä työssä aivan vieraalla maaperällä, ja sain laittaa kyllä kaiken mielikuvitukseni koetukselle. Uskoakseni saimme kuitenkin aikaiseksi ihan käyvät suunnitelmat, ainakin niillä saadaan seuraava kouluvuosi käyntiin. HOG:lla olisi kyllä paljon tarvetta suomalaisille kasvatustieteen ja erityispedagogiikan opiskelijoille ja ammattilaisille! Toinen uusi aluevaltaus minulle oli mainosten suunnitteleminen päiväkodille. Kirjoitin radiomainoksen, lehtimainoksen sekä ison mainoslakanan, joissa mainostettiin koulua ja tiedotettiin uusien oppilaiden sisäänotosta. Lähdin takaisin Suomeen ennen kun mainokset julkistettiin, mutta kuulemma ne ovat nyt alkaneet tuottaa tulosta, ja paljon yhteydenottoja on tullut. Hieno juttu!lisäksi lomaviikkojeni aikana Suomesta saapui kontti täynnä lahjoitustavaraa päiväkodille. Oli iso urakka purkaa konttia, pestä tavara ja järjestellä se kaikki päiväkodille. Ei kuulu työnkuvaan tuntui hyvin kaukaiselta fraasilta! Opittua Opin aivan äärettömästi, ja hyvin monenlaisia asioita. Tässä taitaa olla mahdollisuus kertoa niistä vain pienen pienestä murto-osasta. Yksi keskeisimmistä oppimisen paikoista oli ylipäätään johtajana toimiminen. En ole ikinä ollut pomona, enkä varsinkaan työpaikalla, jossa käytetään kolmea minulle enemmän tai vähemmän vierasta kieltä (englanti, ghanalainen viittomakieli ja paikallinen kieli twi), maassa, jonka kulttuuria en täysin ymmärrä, ja jossa minuun liitetään jo syntyperäni vuoksi monenlaisia ennakko-odotuksia (esim. että olen äärettömän rikas). Serkkuni haluaa tietenkin toteuttaa HOG:lla suomalaista kasvatusperiaatetta, johon ei kuulu esimerkiksi ruumiillinen kuritus tai lapsen nöyryyttäminen, jotka molemmat ovat Ghanassa aivan arkipäivää. Opettajat olivat aluksi aika kummissaan tästä ja neuvottomia miten lapset sitten saa tottelemaan ellei kepillä? Nyt kun koulu on toiminut vuoden verran, he ovat tottuneet tähän toimintatapaan, mutta edelleen sain ikään kuin vahtia ettei näitä (Ghanassakin jo laittomiksi julistettuja) kasvatusmetodeja käytetä. Paljon kävin myös keskustelua opettajien kanssa erilaisista kasvatustavoista. Välillä oli kuitenkin sellainen olo, että mikä minä valkonaama olen tulemaan tänne ja sanomaan teille miten lapsia kuuluu oikeasti kasvattaa? On oltava varovainen, ja tiedostettava missä menee oikean kehitysavun ja hyvän työn ja toisaalta kulttuuri-imperialismin ja tekopyhyyden raja. Ghanassa on myös totuttu hiukan erilaiseen johtamistyyliin kuin mitä minä toteutin. Yritin muutaman kerran pitää esim. yhteisiä aamupalavereja opettajien kanssa, mutta he olivat aivan hämillään tästä. Tietysti tuntuu ihmeelliseltä, että yhtäkkiä esimies kysyy työntekijöiden mielipiteitä, kun yleensä ollaan totuttu vain kuuntelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaan. Monenlaisia haasteita johtamisessa siis oli. Tuntuu että loppujen lopuksi suoriuduin kuitenkin kohtuu hyvin. Pohdin harjoitteluni aikana paljon myös sosiaalityön olemusta. Varsinaisestihan kuurojen koulun rehtorin työ ei ole sosiaalityötä, mutta maassa, jossa ei ole käytännössä minkäänlaista sosiaaliturvaa tai julkista sosiaalityötä, ei voi ajatella niin tiukkoja rajoja sosiaalityölle kuin mihin Suomessa ollaan totuttu. Jos sosiaalityön määritelmäksi ajatellaan ihmisten auttaminen ja tiettyjen ihmisryhmien aseman parantaminen, niin eikö kielen ja koulutuksen tarjoaminen kuuroille lapsille ole sosiaalityötä puhtaimmillaan? Suomessa sosiaalityö on vahvasti institutionaalistunut, mutta maailmanlaajuisesti sosiaalityötä ei voi ajatella niin suppeasti. Minusta sosiaalityön opintoihin pitäisi Suomessakin lisätä tällainen globaali näkökulma. Paitsi että harjoitteluni aikana jouduin pohtimaan monenlaisia melko korkealentoisiakin asioita

5 (mm. juuri sosiaalityön olemus tai kulttuuri-imperialismin rajat), opin myös hyvin käytännöllisiä asioita. Tietysti kielitaito vahvistui, kun päivittäin käytin englantia ja viittomakieltä. Minulla on suomalaisen viittomakielen perustaito, mutta ghanalainen viittomakieli oli minulle vierasta. Opin sitä kuitenkin sen verran että pärjäsin, ja ylipäätään rohkaistuin yrittämään vaikka edes pantomiimilla saada asiaa selitettyä. Tästä visuaalisen ilmaisun vahvistumisesta on taatusti hyötyä myös suomalaisen viittomakielen opinnoissani. Opin myös monia eksoottisia taitoja, kuten kantamaan lasta afrikkalaiseen tapaan selässä. Toivottavasti joskus saan kantaa omia lapsiani niin! Mitä vielä haluaisin oppia? Ensimmäinen tärkeä havainto oli, että haluan ehdottomasti oppia viittomakieltä lisää. Haluan tulla siinä täysin sujuvaksi, ja mahdollisesti työskennellä ainakin jossain urani vaiheessa kuurojen parissa. Tänä syksynä aloitinkin heti yliopistolla viittomakielen sivuaineopinnot. Harjoitteluni ei ollut suomalaiseen tapaan aivan tyypillistä sosiaalityötä, joten se ei sinänsä antanut minulle eväitä miettiä unelmatyönkuvaani suomalaisella sosiaalityön kentällä. Kiinnostus kansainväliseen sosiaalityöhön jäi kuitenkin itämään, katsotaan mihin sitä polkua seuraamalla voisi päästä. Tapasin Ghanassa suomalaisen kehitysmaatutkijan, joka oli tekemässä väitöskirjaansa Accrassa. Olisin voinut kuunnella hänen juttujaan loputtomasti, hän tuntui ikään kuin sanoittavan monia minun epämääräisiä ajatuksia ja tuntemuksia. Haluan oppia ymmärtämään maailmaa ja sen tapahtumia syvemmin, ja näkemään asioita monista näkökulmista. Kunhan opinnoissani pääsen jonkinlaiseen suvantokohtaan, harkitsen vakavasti kehitysmaatutkimuksen appron suorittamista Helsingin Yliopistossa. Vinkkejä lähtijöille House of Grace oli haastava ja samalla palkitseva harjoittelupaikka. Minulle jäi sellainen olo, että opin enemmän kuin pystyin antamaan päiväkodille. Varmasti kasvatustieteen tai erityispedagogiikan opiskelijoilla olisi paremmat eväät rakentaa HOG:n työtä, mutta ylipäätään suomalaisella korkeakouluopiskelijalla on afrikkalaisittain vahva tieto- ja osaamispohja. Serkkuni sanoin, kaikelle osaamiselle ja taidolle on Ghanassa kyllä käyttöä. Tietysti HOG:lla työskennellessä viittomakielen taito on lähes välttämätön. Sosiaalityön opiskelijalle työ HOG:lla avasi uusia näkökulmia sosiaaliseen työhön, ja kenelle tahansa se opettaa erilaisuuden kunnioittamista ja toisaalta myös sietämistä, joita molempia tarvitaan lähes työssä kuin työssä sosiaalialalla. Ghana on ehdottomasti suositeltava Afrikan valtio kokemattomallekin matkaajalle. Itse en kuitenkaan lähtisi reissuun ilman luotettavaa vastaanottavaa tahoa, joka hoitaisi käytännön järjestelyt paikan päällä. Kannattaa varata aikaa tutkia Ghanaa myös Accran ulkopuolella, ja matkustaa mahdollisimman paljon. Ghanassa on kulttuuriltaan ja maantieteeltään hyvin erilaisia mielenkiintoisia alueita. Kovin pedantin tai hygieniafriikin henkilön kannatta harkita kohdetta tarkoin, tällaisella (suomalaisittain) rentoreiskallakin oli pinna välillä kireällä. Kannattaa varautua yllätyksiin, siihen että mitään ei voi ennakoida, suunnitelmat muuttuvat, kaikkea saa aina odottaa, mikään ei toimi, vessa ei vedä, sähköt katkeilee, likaa ei pääse pakoon, missään ei ole hiljaista ja aina on ruokana kalaa. Ja samalla siihen että ihmisillä on kivaa, musiikki soi, asiat hoituu omalla painollaan ja aurinko paistaa!