LOTTIA LUOTI SATE ESSA

Transkriptio

1

2

3 LOTTIA LUOTISATEESSA

4 MEERI HUUHKA-SCHADEWITZ 0 LUOTISATEESSA WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ PORVOO HELSINKI JUVA

5 Meeri Schadewitz 1994 ISBN X WSOY:n graafiset laitokset Juva 1994

6 AlKUSANAT Minua on jo vuosia sitten, useampaan kenaan, pyydetty kirjoittamaan kokemuksistani sodassa. Muistoni ovat kuitenkin olleet niin katkerat, etten ole pystynyt siihen. Nyt on sodasta kulunut jo useita vuosikymmeniä ja haavat ovat arpeutuneet. Aika on kypsä muistella kansamme kohtalonvuosia, etenkin karjalaisen naisen näkökulmasta, sekä valottaa naistemme osuutta maanpuolustustyössä yleensä. Entisenä rintamalottana tunnen parhaiten juuri ne vaikeudet, joita rintaman läheisyydessä työskennellessä joka hetki kohtasi. Me naiset teimme raskasta, joskus jopa ylivoimaiselta tuntuvaa työtä täysin vapaaehtoisesti muutaman markan päiväpalkalla. Sotien jälkeen saimme lisäksi langenneen naisen maineen. Meitä oli kuitenkin lähemmäs , joten asiaa ei pitäisi liiaksi yleistää. Rintamalla, jossa kuolema oli joka hetki silmien edessä, elämän nautinnot tuntuivat toissijaisilta. Käsillä ovat nyt viimeiset hetket kenoa sodan kauhuista sukupolville, jotka eivät niistä tiedä mitään. Kun nämä ihmiset joutuvat tekemään suuria päätöksiä, toivoisin, että he -mikäli mahdollista - tekisivät ne neuvottelemalla eivät- 5

7 kä sotimalla, sillä siitä kärsivät molemmat osapuolet. Tämä maa on kuitenkin kalliisti taisteluilla ostettu maa, jota kannattaa rakastaa ja tarvittaessa puolustaakin. Kotiuduttuani Lappeenrannassa pidetystä Lotta-patsaan paljastustilaisuudesta vuonna 1985 sain lopulta kimmokkeen yrittää kirjoittaa sodanaikaisista kokemuksistani. Meissä lotissa ei liene montakaan esikunnan mukana liikkunutta ja vielä harvempia siitä kenomassa. Aj oissa ja paikoissa saattaa olla epätarkkuutta, sillä eihän meille lotille koskaan kerrottu, missä sotaväki kulloinkin liikkui. Päiväkirjan pitäminen oli kielletty, joten kenomukseni perustuu hyvin pitkälle muistikuviin. Valokuvaaminen oli myös kiellettyä, mutta sitä kieltoa tuli jälkipolvien onneksi joskus uhmattua. Lotta Svärd -järjestö oli vuonna 1921 perustettu Suojeluskunnan alaosasto. Suojeluskunnan pitäessä harjoituksia olivat lotat aina paikalla kahvipannuineen ja pikkupullineen. Koska jäseniä tuli aina vain lisää, perustettiin eri osastoja: lääkintä, muonitus, ilmavalvonta, toimisto- ja viestiosasto. Osastoille pidettiin kursseja, joilla saatiin päteviä työntekijöitä. Minä en tosin koskaan ehtinyt kursseille mukaan, vaan jouduin muonittamaan, kun Suojeluskunta komennettiin linnoitustöihin. Kyllä työ tekijäänsä neuvoi, niin kuin tavataan sanoa. Emme suinkaan lähteneet mukaan sotaan leikkimielellä. Me rajan asukkaat pelkäsimme pahinta. Emme myöskään lähteneet mukaan puoluepoliittisista syistä. Sen aj an nuori ei juuri politiikasta ymmärtänyt. Lotaksikin liityttiin, kun piti olla toimintaa, johon energiansa purkaisi. Näinhän sitä toimintaa järjestyi. Kun talvisota sitten yllättäen syttyi, meillä ei ollutkaan paikkaa mihin mennä. Oli täysi syy olla kiitollinen armeijalle, joka otti meidät mukaansa, vaikka ei ollutkaan tietoa, mihin mennään, mitä syödään ja missä nukutaan. Huolimatta siitä, että mieli oli matalaakin matalampi, oli 6

8 vain kuljettava eteenpäin kohti tuntematonta tulevaisuutta. Vaihtoehtona olisi ollut sotavankeus. Nuori tyttö, joka on joutunut keskelle sodan kauhuja, ei voisi enää lietsoa sotaa. Kolme evakkoreissua kokeneena en toivoisi samaa kenellekään. Kolmannella reissulla olen vieläkin. 7

9

10 .. SISALLYS KULTAISET VUODET Hermosota kiihtyy Rajan kirot KARJAlAN HAUTAJAISET ALKAVAT Lottakanttiini palvelee... Hyvästi Rautu!.... Lottalupaus yössä... Uusi koti metsässä.... Autiotalojen asukkaat... Isän perintö L ottas1sanen 1-h a to -... Aamulypsyllä kuoleman kanssa V e 1. Jea - ets1m..... Arkista aherrusta... Summan sankarit... Elämää kartanossa.... Täpårå pelastuminen SULOINEN JA KATKERA RAUHA Kallis vapaus Sotapolulta evakkopolulle Pitkä pyykinhakumatka Muutto paratiisiin Valtion leivissä Morsian tietämättään Virallinen lottalupaus.:

11

12 KULTAISET VUODET

13

14 Synnyin vuonna 1917 Raudun pitäjän Oijansaaren kylässä. Rautu sijaitsi aivan Venäjän rajanaapurina. Oijansaarelta oli rajalle matkaa linnuntietä vain kolme kilometriä. Niin kauan kuin Suomi oli osa Venäjää ja raja oli vapaasti ylitettävissä, seudun asukkaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja veivät kaiken ylijäävän tavaran Pietariin torille myytäväksi. Silloinen isäntämaamme oli isäni mielestä hedelmällinen, rikas, suuri ja mahtava. Sieltä saattoi ostaa kaiken tarvitsemansa ja sieltä löytyi kaikkea mahdollista, se oli oikea kultamaa. Venäjän suunen myllerrysten vuoksi ei pieni Suomi halunnut pysyä laajan valtakunnan kylkiäisenä, vaan halusi itsenäistyä. Niinpä Suomi irtaantui isäntämaastaan vuonna Raja sulkeutui ja kaupankäynti loppui. Oli löydettävä uusi kauppapaikka, jossa vaihtaa tavaransa rahaksi. Tällaiseksi kohteeksi osoittautui Viipuri. Perheet olivat tuohon aikaan useimmiten monilapsisia, niin minunkin kodissani, jossa perhe vielä ihan vapaussodan kynnyksellä kasvoi. Tarvittiinhan taloon vielä poika, kun tyttöjä oli jo, oli vanhempieni mielipide. Niinpä isälläni oli tärkeä tehtävä, kun aika oli täyttynyt. Hänen oli haettava saunasta poika suvun jatkajaksi. Hetki 13

15 oli varmaankin tärkeä ja juhlallinen, kun isä palasi saunasta käärö sylissään. Saunastahan ne lapset silloin haettiin, ja apuna lauteitten alla etsimässä oli naapurin emäntä. Kun käärö aukaistiin, sieltä tulinkin esille minä, kahdeksas tyttö. Kuinka uskalsinkaan tuottaa vanhemmilleni sellaisen pettymyksen ja syntyä tytöksi perheeseen, jossa oli ennestään jo seitsemän tyttöä! Poikaa olisi niin kipeästi kaivattu. Äiti sanoi vain nöyrästi, että onhan se hyvä tyttökin tyhjään käteen. Ei kai uskaltanut valittaa, kun kaksi tyttöä oli jo hautaan kannettu. Ikään kuin lohdutukseksi oli tyttövauvakin ihan tervetullut. Ilmi, nuorin lapsista, oli jo kasvanut niin isoksi, että istui lattialla ja kätkyt jouti minun käyttööni. Äidin jalkakin sai töitä: kun käsissä valmistuivat kaljalanpiirakat, jalalla voi kiikuttaa vauvaa. Niin olivat kaikki voimat hyvässä käytössä. Isä hoiti vanhempien sisarieni kanssa kotitilaa ja kävi Kiviniemen kasarmilla timpurina. Kaikki näytti taas ihan hyvältä. Kuten arvata saattaa, kuulin kyllä alinomaa, että kun olisi poika, tehtäisiin niin ja niin. Enhän minä silloin vielä ajatella juuri osannut, mutta ehkä vaistot ja luonne ohjaavat lastakin. Niin minusta sitten kasvoi hyvin poikamainen tyttö. Kaikki korkealla sijaitsevat paikat olivat minulle mieluisia, esimerkiksi talomme katto ja savupiippu, jonka välityksellä oli hyvä toimitella äidille asioita. Perhe oli suuri ja ruokaa tarvittiin paljon, joten äidin tavoitti usein hellan äärestä. Minun ei tarvinnut olla yhtenään oven välissäkään, sillä äiti tapasi sartoa:»älkiää yhtä mittua marhatkuo siin oven välisl» Ainahan sitä asiat voi toimittaa muutenkin, kun sen vain.ruomaa ja minä taisin huomata. Kun sitten vuosien kuluttua olin saavuttanut kunnioitetun paimentytön apulaisen iän, kelpuutettiin minut Ilmisisareni kanssa Annolan metsään lehmiä paimentamaan. Koska rakastin vapautta ja luontoa, viihdyin siellä oikein 14

16 hyvin. Kulutimme aikaamme pelaamalla»jehua». Pelikortteja meillä ei ollut, mutta lepänkuoresta itse tehdyt kortit kelpasivat tarkoitukseen vallan mainiosti. Irrotimme lepästä kuorta ja teimme kuoren sisäpintaan tikulla numeroita. Kortit olivat valmiit ja peli voi alkaa. Lehmät oli tuotava kotiin myös keskipäivällä lypsettäviksi. Kellon puutteessa meidän oli taas turvauduttava omaan apuun. Piirsimme kellotaulun kannon päähän, numeroimme sen ja asetimme tikun keskelle taulua. Kun seisoi kannon vieressä selkä aurinkoon päin, tikun varjo näytti meille oikean ajan. Niin päivät matelivat eteenpäin. Lopulta koitti vielä sellainenkin aika, että oli havaittavissa selviä merkkejä uudesta tulokkaasta perheeseemme. Hetken ollessa käsillä isä lähti taas toivorikkaana saunaan uutta kääröä hakemaan. Kuin ihmeen kautta yhdeksännen käärön sisältä löytyi kauan kaivattu poikavauva, tosin pieni ja heikko rääpäle, mutta poika kuitenkin. Meidän kaikkien toive oli täyttynyt. Me tytöt saimme kukin yhden veljen, isä ja äiti kauan kaipaamansa pojan ja suku jatkajan. Nyt ei enää joudettukaan laakereilla lepäämään. Oli ostettava suurempi maatila pojalle. Äitini ison talon tyttärenä ja viiden veljen seurassa kasvaneena tahtoi niin ja hänen toiveensa täytettiin. Näistä ajoista on kulunut jo seitsemänkymmentä vuotta. Lastenikin lapset ovat jo paimentytön ja -pojan iässä. Istun yksin keittiössä, vaikka huoneita olisi useampiakin, samoin kitjoituspöytiä, mutta ainoastaan tämä paikka inspiroi minua kirjoittamaan. juuri tästä näen vuosien mittaan minulle niin rakkaaksi käynyttä luontoa ja metsää. Metsä on ollut kotini ja suojelusenkelini kahdessa SQdassa, joihin minut ehkä aj oi poikamainen luonteeni. Tai ehkä rakkaus isänmaatani kohtaan teki minusta lotan ja palvelijan niille, jotka asein puolustivat tätä maata. Nyt kymmenien vuosien jälkeen on lotille alettu suoda 15

17 tunnustusta ja kiitoksia joskus melkein ylivoimaiselta tuntuneesta työstä. Ensimmäisen tunnustuksen antoi eräs kaupunginjohtaja puheessaan muutama vuosi sitten. Enimmäkseen olemme saaneet osaksemme halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kolme sotaa kokeneen painot hanioillani en ole voinut olla tantumatta kynään kenoakseni tälle ja tuleville sukupolville, minkälaista on viettää parhaat nuoruusvuotensa metsässä kranaatti- ja luotisateessa. Minkälaista on nähdä sodan julmuudet ja kokea sen kauhut ja saada sisimpåånsä haavat, jotka eivät koskaan täysin parane. Muistellessani aikoja, jotka vietin lottana rintamalinjoilla ja niiden läheisyydessä jatkuvan kuolemanvaaran uhatessa, joudun pakostakin kysymään itseltäni, mikä on se voima, joka saa yli kaksisataatuhatta naista liittymään vapaaehtoisesti lottajärjestöön ja lähtemään vielä sodan aikana puoliväkisin rintamalle. Siihen ei pakota mikään laki Suomessa. Voin vastata kysymykseen ainoastaan omalta kohdaltani. Minua ohjasi sisäinen pakko, vaihtoehtoja ei ollut. Halusin lähteä viimeisenä ja palata ensimmäisten joukossa sinne, missä olivat minulle rakkaimmat paikat maailmassa: syntymäpitäjäni Rautu ja kotikaupunkini Viipuri. Näistä kahdesta oli Rautu vieläkin rakkaampi - olihan siellä syntymäkotini, ei mikään linna vaan vanha, harmaa puutalo. Muistoissa kuitenkin kaikki oli siellä niin kaunista ja rakasta, jopa se heinäsaraimen vieressä oleva pontikin kolme metriä korkeine kehyksineen. Siellä poikkilaudan päällä oli ihanaa keinua vatsallaan ja laulella Oijansaaren ompeluseuroista. Raudusta minut vietiin pois perheemme mukana kaksi kenaa, mutta aina minä menin sinne takaisin. Ensimmäisen kerran muutimme Käkisalmen Näpinlahteen, jossa en kuitenkaan viihtynyt. Lähdin salaa kotoa ja palasin rataa pitkin Rautuun. Muistan matkasta ainoastaan tuloni Mäkrän kylään. Osuuskaupanhoitajan rouva oli lapsineen rannassa pyykillä 16

18 ja minä liityin muitta mutkitta seuraan. Minulle annettiin ilmeisesti talosta ruokaa ja yösija. Loppumatka sujuikin sitten helposti tutuissa maisemissa. Tuntui kuin kotipihan polut ja nurmikkokin olisivat iloinneet paluustani eivätkä vähiten eläimet, jotka vielä olivat Raudussa serkkuni hoidossa. Kävin heti taloksi ja otin eläimet hoitooni, olinhan jo kahdentoista ikäinen. Tämä ilo jäi kuitenkin lyhyeksi. Kun isä tuli viikonvaihteessa, olin taas sika- ja kanalaatikoineni Raudun asemalla junan lähtöä odottamassa. Kohta tämän jälkeen Raudun kotimme myytiinkin. Näpinlahdesta ei kuitenkaan tullut perheellemme pitempiaikaista kotia eikä Tenkälahdestakaan, jossa meillä oli omakotitalo. Monien muuttojen jälkeen päädyimme Viipuriin, jonka tuomiokirkkoseurakuntaan kirjani muiden mukana siirrettiin. Niin minusta tuli viipurilainen. Viipurissa jo viihdyinkin. Olin myös siinä elämänvaiheessa, jolloin olisi pitänyt päättää, mikä minusta isona tulisi. Vanhimman sisareni mielestä minulla oli tytöksi liian rajut otteet ja niinpä hän halusikin minun lähtevän Sairalan evankeliseen kansanopistoon rauhoittumaan. En tiedä, olinko siellä niin kovin levoton. Onnistuin kuitenkin järjestämään kaksi kohtausta, jotka haluan kenoa taustaksi tuleville tapahtumille. Koska opistossa oli sekä tyttö- että poikaoppilaita, valvontaan oli syytäkin. Pojat oli majoitettu johtajan asunnon yläkertaan ja tytöt päärakennukseen neljä tai viisi samaan huoneeseen. Olin sopinut tapaamisesta erään poikaoppilaan kanssa opistolle johtavalla koivukujalla. Iltakävelyä kummempaa ei siitä varmaankaan olisi kehittynyt, mutta kun sekin oli tehtävä salaa, oli siinä oma viehätyksensä. Kun oli aika lähteä, otin kainalooni jotakin vaatetta kuin olisin pyykille menossa. juoksin rappuja alas toisesta kerroksesta kuljettaen kättäni kaidepuulla, kunnes tuli äkkipysähdys. Olin juossut suoraan valvontavuorossa olevan maata- 17

19 lousaineiden opettajan syliin. Niin oli vain tehtävä täyskäännös. Opettaj a varmisti vielä sisällä pysymiseni istumalla huoneessamme hiljaisuuteen asti. jokainen kurssi kävi kerran kirkossa ja ehtoollisella. Koska olin juuri silloin kuumeessa, johtaj atar määräsi minut sänkyyn. Aika kävi kuitenkin pitkäksi, ja kun auto tuli viimeisiä hakemaan, olin minä ensimmäisenä autossa. Kuumeisena ei kuitenkaan ollut hyvä istua autonlavalla talvipakkasella. Vaikka en tuntenutkaan itseäni hyväkuntoiseksi, menin ehtoollispöytään, halusinhan olla toisten mukana. Alku menikin hyvin, mutta pois tullessa kaaduin tiedonomana kirkon lattialle. Niin sain ilmaisen kyydin majapaikkaani. Toiset kävivät vielä tutustumassa Kirvun vesiparantolaan kuten kylpylöitä silloin nimitettiin. Opisto päättyi keväällä Palasin kotiin Viipuriin vastassani taas sama kysymys: mikä minusta tulee? Menin kuukaudeksi kokeilemaan keittäjättären ammattia kansanedustaja Vallakselle. Sain käteni kipeäksi ja palasin kotiin. En ollut muutenkaan pitänyt työstäni. Kävelin käsi lastassa ja kapinoin. Miksi minua ei lähetetty kouluun, josta olisin valmistunut ammattiin? Tulin kuitenkin huomaamaan, kuinka paljon käymästäni koulusta oli myöhemmin apua hyvinkin vaikeissa tilanteissa. Henkisestä puolesta löytyy usein pelastus silloin kun kaikki toivo näyttää jo olevan mennyt. Nyt olin vain iloinen saadessani kutsun Rautuun Vehmaisten kansakoululle opettajapariskunnan keskoskaksosia hoitamaan. Lapset olivat olleet lastenlääkäri, myöhemmin arkkiatri, Arvo Ylpön hoidossa Lastenlinnassa, mutta nyt heidät oli kotiutettu hoito-ohjeet mukanaan. Kun minua vielä luvattiin tukea eteenpäin lastenhoitoalalla, minulla oli täysi syy olla tyytyväinen. Vehmais-Haukkalan nuoretkin ottivat minut avosylin vastaan. Tuskin olin ehtinyt laukkuni purkaa, kun minua jo käytiin pyytämäisä mukaan näyttelemään. Solmin tuolloin ystävyyssuhteita, joita vielä nytkin ilolla muistelen. 18

20 Opettajat Maija ja Vilho Meronen osoittautuivat oikeiksi kansankynttilöiksi. jos pappi sairastui, Vilho Meronen saarnasi kirkossa. Kirkkokansa vain ihmetteli, kuka tuo vieras pappi mahtoi olla, joka niin hyvän saaman piti. Maija Merosen tunsin jo aikaisemmin. Hän nimittäin oli asunut meillä kotona ollessaan ensimmäinen alakoulunopettaja Oijansaaressa. jo silloin hän otti minut mukaan koulun lasten ohjelmiin. Kun nyt tapasimme uudelleen, oli aivan luonnollista, että menin mukaan nuorisoseuran näyttelijöihin, lausujiin ja voimistelijoihin. Haljoittelimme juuri voimisteluohjelmaa Helsingin suurkisoihin ja olimme jokainen intoa täynnä. Meille kaijalaisille oli kuitenkin merkitty aikakiijoihin aivan toisenlainen ohjelma. Liityin tuolloin myös lottiin, mutta komennuksella en kuitenkaan vielä muista olleeni. Tämä ottamani askel muutti myöhemmin elämäni täysin. Enhän osannut aavistaa, mitä lähivuodet toisivat tullessaan. 19

21 HERMOSOTA KIIHTYY Lehdet ja radio alkoivat tiedottaa idän vaatimuksista. Vanhemmat ihmiset, jotka olivat kokeneet vapaussodan, olivat kovin huolissaan. Me nuoremmat emme uskoneet sodan mahdollisuuteen huolimatta tiedotusvälineistä, neuvotteluista ja idän taivaalla kiikkuvasta tähystyspallosta. Kohta kuitenkin ilmestyivät linnoitustyömiehet raj an tuntumaan. Koulut lopetettiin toistaiseksi kunnes tilanne normalisoituisi. Opettajatar vei lapsensa isovanhempien hoitoon ja palasi odottamaan koulujen alkamista, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. Neuvottelijat kulkivat Helsingin ja Moskovan välillä, mutta sovintoa ei vain näyttänyt syntyvän. Me nuoret lopetimme ohjeimiemme harjoittelun. Suojeluskuntalaiset ja lotat komennettiin töihin. Minä sain kenttäkeittiön sekä kaksi lottaa, ja niin alkoi muonittaminen. Koulun tiloissa alkoi myös toimia lottakanttiini, jota hoitivat Elvi ja Kerttu Köninki sekä Rauha Kekkonen. Kanttiinin lotilta, jotka olivat kuuluneet lottajärjestöön minua kauemmin ja ehkä jo käyneet Suojeluskuntatalolla komennuksillakin, kävikin työ ilman vaikeuksia. Minä sen sijaan jännitin - olihan erilaista laittaa kotona ruokaa perheelle kuin kenttäkeittiöllå sadalle miehelle. 20

22 Annokset saatiin kuitenkin miesvahvuuden mukaan, ruokaan oli vain lisättävä vesi. Tässä taisimme jotenkin onnistuakin, koska ruoka teki hyvin kauppansa ja sitä oli riittävästi. Ruokailijatkin olivat meille jo ennestään tuttuja, siviilipuku vain oli vaihtunut Suojeluskunnan harmaaseen. Keräännyimme kuuntelemaan uutisia opettajan luo radiosta, joita siihen aikaan oli harvassa. Tämäkin laite oli ainakin nykyisen mittapuun mukaan antiikkia. Koneisto oli noin metrin pituisen puulaatikon sisällä ja päällä komeili iso musta torvi. Saimme tietää, ettei tilanne ollut paranemaan päin. Näin elimme päivän kerrallaan kukin omalla työsarallaan touhutcn. Opettajatarkin oli jo pukeutunut lottapukuun ja autteli milloin missäkin odottamatta mitään komennusta. Emme tienneet, mitä huominen toisi tullessaan. Neuvottelijat eivät taipuneet suurvallan edessä. Tämä herätti huomiota ympäri maailman. Kaikkialla kyseltiin, miten pieni Suomi voi olla niin peräänantamaton. Asioiden kulkuun emme pystyneet vaikuttamaan, mutta hengessä olimme toki mukana ja neuvottelijoiden kanssa samaa mieltä. Taisteluitta ei tuumaakaan! Jäytävä pelko oli jo laantumassa ja taistelumieli valtaamassa alaa. Vielä emme olleet menettäneet toivoamme. Miten suuri ja mahtava Neuvostoliitto, jolla sitä paitsi oli hyökkäämättömyyssopimuskin kanssamme, voisi hyökätä kimppuumme? Lehdistön ja radion sanankäänteet antoivat kuitenkin aihetta hyvinkin hälyttäviin arvailuihin. Toimittajathan ovat paremmin ajan hermolla kuin tavalliset kansalaiset. Näin kävi nytkin, kun eräänä syysaamuna unisia silmiämme hieroen kiiruhdimme keittiölle. Suureksi yllätykseksemme ei muona-annoksia ollut tuotu eikä liioin näkynyt syöjiäkään. Hälytyksen ja sodan aikanahan joukkoja liikutellaan öisin, ja nyt oli suojeluskuntalaisetkin viety sinne jonnekin. ehkä linnoitustöihin rajan pintaan. Seuraavana aamuna meitä kohtasi toinen yllätys. Tilalle 21

23 oli tullut Savon Jääkårirykmentti, josta majuri Långhjelmin pataljoonan esikunta oli majoitettu koulun tiloihin. Nyt kun sotaväki oli lähettyvillä, meistä tuntui turvallisemmalta. Emme kuitenkaan osanneet arvata, mitä sotajoukkojen keskittäminen rajan lähellä näin herkkänä aj ankohtana voisi ennakoida. Sivustakatsojan silmin kaikki näyttikin rauhalliselta. Taloissa puitiin viljoja ja isännät ajoivat kärreillään viljasäkkejä myllyyn. Emännät loukuttivat ja lipsusivat pellaviaan. Tarkkanäköinen vaistosi kuitenkin ihmisten kasvoista pelonsekaisen kireyden. Rajan kansa, joka oli vuosien saatossa tottunut idästä tuleviin yllätyksiin, ei vähällä vauhkoontunut, mutta tämä epätietoisuus jännitti hermot äärimmilleen. Emme oikein tienneet, miten olisimme sotaan varautuneet. Pelkäsimme sotaa ja sen seuralaisena kulkevaa nälkää. Niinpä me koulun väki, jolla ei ollut käytössään hevosta, ajoimme polkupyörillä kirkolle ja toimme kahvia sekä hienoa sokeria kymmenen kilon erissä. Näitä sokeripusseja piilotettiin sitten jopa vaatekomeron hyllyille, koska emme halunneet hermostuttaa naapureita hamstraamisellamme. Minulta oli nyt kenttäkeittiökin pois, mutta työtä näytti aina vain löytyvän. Huolehdin opettajien hyvinvoinnista, ja esikuntaankin haluttiin vaihteeksi siviiliruokaa, paitsi ei kaurakiisseliä. Siellä ei voitu ymmärtää, miksi puuro taijottiin vasta sitten, kun se oli jo ehtinyt hapantua! Huoneet olivat puulämmitteisiä ja niitäkin oli jo lämmitettävä. Kaikki leipomiset leivästä alkaen teimme kotona. Muuta mahdollisuutta ei ollutkaan, sillä eihän sen aj an tavallisessa kylässä leipomoita ollut. Odoteltiin vain tilanteen kehittymistä hermot riekaleina. Kun tilanne on oikein kriittinen, pyritään ainakin sotaväessä jäijestämään erilaisia tilaisuuksia jännityksen laukaisemiseksi. Niin tehtiin nytkin. Nuoremmilla oli omat juhlat, joissa lopuksi tanssittiin. Omia tunnelmiani syksyllä 1939 kuvannevat seuraavat 22

24 tapahtumat. Esikuntaupseerit olivat omalta osaltaan päättäneet rauhoittaa hermojaan. joku oli kai saanut siviilipaketin Alkon tuotteilla höystettynä, joten mikäs siinä. Minä, jolla ei ollut sen enempää näköä kuin kokoakaan - olinpahan vain reilumman käsivarren paksuinen ja vähän puolentoista metrin paremmalla puolella oleva tytönräåpäle - satuin olemaan asiasta eri mieltä. En ollut tottunut sietämään alkoholin vaikutuksen alaisena olevia kotona enkä tietysti koulullakaan. En vähäisimmässäkään määrin. Minun piti nukkua huoneessa, jonka läpi mentiin hakemaan vettä keittiöstä. Seurustelun äänet kantautuivat korviini aina vain äänekkäämpinä, mitä pitemmälle yö ehti. Minä en uskaltanut nukkua, vaikka äänistä päätellen seurueessa ei haastettu riitaakaan. Lopulta keräsin petivaatteeni ja ahtauduin nukkumaan vaatekomeroon. Komeron ovi oli aj an myötä niin kokoonkuivunut, että veistä käyttäen sai haan mainiosti kiinni sisäpuolelta. Veitsen laitoin hyllylle, mutta pimeässä sen terä osui sokeri pussiin, josta sitten valui ylimääräistä kimallusta hiuksiini. Viimein pääsin kuitenkin pitkäkseni ja taisin vähän nukkuakin ennen aamua. Kun aamulla alkoi taas kuulua liikettä, minä nousta möyrysin komerosta, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin minäkin. Korkeutta oli kuitenkin niin paljon, ettei happi ollut ihan kokonaan päässyt loppumaan. En ollut parhaimmalla tuulellani,. kun tukka pystyssä ja lakana kainalossa painuin esikunnan puolelle aamumessua pitämään. Opettajat eivät olleet valittaneet mistään häiriöstä, mutta heidän kanssaan en edes neuvotellut, sillä silloin asiani olisi jäänyt sanomatta. Hermoni olivat katkeamispisteessä, ja nyt oli oivallinen tilaisuus purkautumiseen. Niinpä seisoin ovella ja julistin herroille upseereille, ettei heistä ollut mihinkään. Te vain juotte ja juhlitte kuin mitkäkin porsaat. jos nyt ryssä olisi viime yönä hyökännyt, teistä ei olisi ollut vastaanpanijoiksi. Se oli sellainen kurinpalautus, ettei kukaan puhunut minulle yhtään sanaa. Sit- 23

25 ten marssin vähin äänin omalle puolelleni. Vasta myöhemmin päivällä tuli luutnantti Kuovi luokseni sanoen, ettei hän välittänyt, vaikka minä heille muille rähjäsinkin, mutta kun joukossa oli niinkin arvovaltainen upseeri kuin kapteeni Muller, joka kyllä tietää miten sodassa toimitaan. Hän oli sitä paitsi haavoittunutkin. Silloinkas minä kimpaannuin: Tässä ei ole vielä laukaustakaan ammuttu ja teillä on jo haavoittunut! Kuovi katsoi kai, että tälle hermokimpulle on turha puhua eikä asiasta enää sen jälkeen koskaan puhuttukaan. Pian oli tulossa paljon tärkeämpiäkin keskustelunaiheita, olihan syksy 1939 jo kääntymässä loppuaan kohti. Vaikka marraskuu olikin jo kulunut pitkälle, vielä ehti kuitenkin tapahtua paljon. Äärimmilleen käijistynyt tilanne tuntui alkavan selkiintyä. Ihmiset, jotka olivat noudattaneet kehotusta ja lähteneet evakkoon yleisen hälytyksen alkaessa, palailivat nyt arkiaskareihinsa. Puhuttiinpa koulujenkin aloittamisesta uudelleen. Tiesimme varsin hyvin neuvottelujen katkenneen jo 3. päivänä marraskuuta, koska suomalaiset eivät tiukkojen ohjeittensa mukaisesti voineet hyväksyä esitettyjä vaatimuksia. Kerrottiin Molotovin lausuneen, etteivät siviilit voi asialle enempää, ja nyt olisi sotilaspiirien vuoro sanoa sanottavansa. Näin Molotov antoi ymmärtää, ettei neuvottelujen jatkaminen olisi mahdollista. Tätä eivät kuitenkaan uskoneet todeksi neuvottelijat sen enempää kuin hallituskaan, kaikkein vähiten me tavalliset kansalaiset. Vielä marraskuun 20. päivän aikoihin tiedottivat uutisvälineet joukkojen osittaisen kotiuttamisen olleen esillä hallituksessa, mutta tulleen hylätyksi eriävien mielipiteiden takia. joidenkin mielestä olisi ollut tarpeellista vetää pois joukkoja rajan tuntumasta osoitukseksi rauhantahdostamme eikä päinvastoin, jolloin läsnäolomme ärsytti naapuriamme. Vaikka uskoimmekin, ettei sotaa tulisi, arvelimme kuitenkin joutuvamme luovuttamaan jotakin, tosin rauhanomai- 24

26 sesti. Neuvottelut eivät odotuksista huolimatta alkaneet uudelleen. Pimennyksistäkin huomauteltiin jatkuvasti. Kaikki tämä oli omiaan lisäämään levottomuutta. Aj atukseni kiersivät kehää: lähteäkö kotiin Viipuriin vai jäädäkö Rautuun? Vaikka olin jo varhain tottunut päättämään asioistani, valinta tuntui vaikealta tällaisessa tilanteessa. Rautuun jäämiseeni vaikuttivat ehkä kuitenkin ensisijaisesti opettajien lapset, jotka tarvitsivat hoitajaa. jos vaikka tilanne rauhoittuisi, niin kuin hallituksen taholta vakuutettiin. Keskoskaksosten hoitajaa ei niin vain käden käänteessä koulutettu. Lastenlääkäri Ylpön mukaan lapset olivat liian varhaisen syntymänsä vuoksi niin kehittymättömiä, että heiltä puuttui kokonaan näläntunne, joka on elämän ensimmäinen ehto. Tästä syystä ruokailu saattoi kestää kolmekin tuntia, ja pahimmassa tapauksessa lapset saattoivat pulauttaa kaiken ulos heti viimeisen lusikallisen nieltyään. Niin taas aloitettiin kaikki alusta. Toinen syy jäämiseeni oli liittymiseni paikallisiin lottiin. Raudussahan sitä komennusta oli odoteltava, jos tilanne pahenisi. Tässä vaiheessa oli koulu jo niin viimeistä sijaa myöten sotilaskäytössä, että opettajatkin olivat luovuttaneet makuuhuoneensa ja nukkuivat minun paikallani ruokasalin sohvasängyssä. Minä olin perääntynyt hyvässä jätjestyksessä keittiöön. Koska en halunnut nukkua vetoisella lattialla, käperryin iltaisin halkolaatikan kannelle. Kun veti jalat koukkuun ja turrutti itsensä koville laudoille, jotka painoivat kylkeä, saattoi hyvinkin ehtiä nukahtaa aamuyöstä. Nämä tunnit ahtaassa nukkumapaikassa eivät kuitenkaan riittäneet tyydyttämään levontarvettani. Niinpä nukkuma-aika aina vain lyheni ja hermot kiristyivät kiristymistään. Siinä valvoessani yritin jätjestellä tulevaisuuttani, 25

27 mutta jo aj atus oli mahdoton. Tuossa tilanteessa tuskin yksikään karjalainen oli varma tulevaisuudestaan. Tilanteen helpottumisesta huolimatta sodan uhka ei ollut väistynyt. Yön pitkinä, unenomina tunteina alkoivat pienimmätkin muistot menneisyydestä elää ja tuntua kovin tärkeiltä. Ne oli käytävä läpi tapaus tapaukselta ja tutkittava joka puolelta. Ne piti ikään kuin haistella, maistella ja hyvästellä. Ihmisten välinen yhteydenpito kanssa oli siihen aikaan maalla hyvin vaikeaa. Puhelimia oli ehkä yksi tai kaksi kylää kohti, autoja ei yhtään. Nuoret omistivat muutamia polkupyöriä, jotka olivatkin viikonvaihteessa hyvin kysyttyjä. Oli siis luonnollista yhdistää kirkossakäynti sukulaisten ja ystävien tapaamiseen. jumalanpalveluksen jälkeen kirkonmäellä sovittiin nuorten kesken, minne illalla mentäisiin. Erään kerran päätimme lähteä Raasuliin tanssimaan. Siellä piti tavata Väinö, ystäväni Veeran vakituinen seuralainen ja tuleva aviomies. Illalla oli lainattava polkupyörä Maija Meroselta, koska itse en moista ylellisyyttä omistanut. Menomatka sujui oikein hyvin. Tanssiakin saimme joka kappaleen. Raasulin poikien oli vähän pakkokin tanssittaa meitä vieraan kylän tyttöjä välttyäkseen rokkasilta seuraavissa tansseissa, jotka pidettäisiin Vehmaisissa. Tanssit loppuivat aikanaan ja lähdimme kotia kohti kaikki kolme. Minä aj oin edellä, koska olin se kolmas pyörä. Tie Raasulista Vehmaisiin kulki Kuolemanlaakson kautta. Nimi oli peräisin vapaussodan ajoilta, jolloin laakso sai antaa viimeisen leposijan monelle aatteensa puolesta taistelleelle. Mäki, jota täyttä vauhtia laskenelin kohti Kuolemanlaaksoa, oli sekä pitkä että korkea. Alhaalla tie ylitti pienen puron, jonka vesi oli kesähäkin hyvin kylmää, ja niinpä mäkeä kutsuniinkin Kylmänojanmäeksi. Olin päässyt mäen puoleen väliin, kun vaistomaisesti nostin päätäni, vaikkei siellä öisin juuri kukaan liikkunutkaan. Tällä kertaa liikkui: mäkeä alas aj aa körötteli van- 26

28 hemmanpuoleinen mieshenkilö, joka istui nelipyöräisten kärriensä kulmalla lastinaan limsakoreja. Laskin pikaisesti, että tietä riittäisi vaikka auton sivuuttaa. Käänsin vasemmalle, pappa samoin. Niinpä aj oin päin niin että rytinä kävi. Polkupyöräni nousi akselin päälle kärryn pyörän ja reunan väliin. Siinä hetken roikuttuani putosin maantielle, jossa naamani kynti Kylmänojanmäkeä niin, että vasen silmäni oli tuota pikaa umpeen muurautunut ja poskeni pienillä kivillä kyllästetty. Pappa tokaisi:»oho! Miten siin nyt sil viisii käij?» ja jatkoi matkaansa. T allottuani vähän etu pyörää se oikeni sen verran, että pääsin kotiin. Nähdessään naamani aamulla lähti opettaja katsomaan pyörää ja kmjasi sen vähin äänin. Minä puolestani vannoin ostavani oman pyörän, vaikka sitten ketjätä pitäisi. - Kyllä minä sen viimein sainkin: kovalla säästämisellä, vähittäismaksuilla sekä pitämällä kirpputoria opettajien kanssa. Muistot ja menneisyys, se oli kaikki mitä vielä omistimme. Aj atuksissamme hyvästelimme nuoruutemme kultaisia muistoja, sen pikku iloja, kepposia ja surujakin. Tulevaisuudesta ei ollut mitään varmuutta. Tuntui kuin kaikki olisi valunut käsistämme ja olisimme menettämässä jotakin hyvin rakasta. 27

29 RAJAN KIROT Oli marraskuun 1939 viimeinen viikko. Luoja oli suuressa viisaudessaan nähnyt hyväksi järjestää niin, ettemme tienneet sen olevan viimeinen rauhan viikko. Mitä muutakaan olisimme voineet tehdä siinä tilanteessa kuin jatkaa eteenpäin, päivän kerrallaan. Uskoimme ja toivoimme kaiken järjestyvän aikanaan ja todistelimme itsellemme naapurinkin tahtovan rauhaa. Olihan Stalin, tosin jo vuosia sitten, sanonut eräässä puheessaan:»yhtään vaaksaa omaa maata me emme kenellekään luovuta emmekä yhtään tuumaa keneltäkään tahdo.» Rajaloukkauksista puhuttiin kuitenkin päivittäin. Vakavin niistä tapahtui 26. marraskuuta Mainilassa, jossa ammutuista laukauksista Neuvostoliitto syytti Suomea. Tämä ei tietysti alkuunkaan sopinut meidän järkeemme, mehän halusimme vain elää rauhassa. Tämä tapaus aiheuttikin pienen särön muuten niin lujaan uskoomme. jos sittenkin? Ei, meitä ei voitu rangaista sodalla, meitä jotka halusimme rauhaa.. Ihmiset olivat alkaneet liikehtiä entistä enemmän ikään kuin hakien turvaa toisistaan ja saadakseen tukea uskolleen rauhan jatkuvuudesta. Niinpä minullekin tuli tilaisuus tavata ystävättäreni Eeli, jota en juuri ollut nähnyt hänen 28