Hyvä käyttäjä! Tekijänoikeudellisista syistä osa kuvista on poistettu. Ystävällisin terveisin. Toimitus

Transkriptio

1 Hyvä käyttäjä! Tämä pdf-tiedosto on ladattu Tieteen Kuvalehti Historia -lehden verkkosivuilta ( Tiedosto on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, eikä sitä saa luovuttaa kolmannelle osapuolelle. Tekijänoikeudellisista syistä osa kuvista on poistettu. Ystävällisin terveisin Toimitus

2 LÄÄKETIETEEN KEHITYS Vasta vuonna 1795 Englannin amiraliteetti uskoi, että sitruunat tehosivat merimiehiä tappavaan keripukkiin. THE IMAGE WORKS Keripukki oli luotejakin tappavampi Meren rutto 40 Historia

3 Taistelut ja haaksirikot eivät suinkaan olleet pahin uhka merimiesten hengelle suurten purjelaivojen aikaan, vaan keripukki oli huomattavasti yleisempi tappaja. Vaikka jo 1600-luvulla osoitettiin, että sairautta voidaan hoitaa sitruunamehulla, brittilaivaston johdon ylimielisyyden vuoksi kului yli 200 vuotta, ennen kuin tietoa alettiin hyödyntää merimiesten hengen pelastamiseksi. ENGLANTI/1700-LUKU Englanti halusi laajentaa imperiumiaan. Kaukaisiin siirtomaihin tehdyt pitkät merimatkat veivät tuhansien merimiesten hengen. Parin merellä vietetyn kuukauden jälkeen suurin osa miehistöstä kärsi keripukista, joka vei voimat ja lopulta tappoi. ENGLANTI LONTOO ANTJE GERD POULSEN Kap Hornin ympäri purjehtiminen oli purjelaivojen valtakaudella suuri koettelemus merenkävijöille. Niiden kuuden englantilaislaivan miehistölle, jotka seilasivat kapteeni George Ansonin johdolla vuonna 1741, siitä tuli taistelu elämästä ja kuolemasta monessakin mielessä. Rajut myrskyt olivat alueelle tyypillisiä, mutta kun laiva joutui yhden tällaisen rajuilman riepottelemaksi, valtaosa miehistöstä oli jo niin keripukin uuvuttamia, ettei heillä ollut voimia taistella raivoavaa myrskyä vastaan. Eräs miehistön jäsen, Pascoe Thomas, kirjoitti myöhemmin, miten laivat pyörivät aallokossa purjeet riekaleina osan miehistä maatessa sairaina, osan jo kuolleina. Alussa kuolleita oli 2 3 päivässsä, mutta pian vauhti kiihtyi, kunnes lopulta ruumiita tuli kahdeksan päivässä. Kannella saattoi lojua 5 6 ruumista, joita kukaan ei ehtinyt heittää yli laidan. Muutaman upseerin lisäksi laivassa saattoi olla vain kymmenkunta miestä, jotka pystyivät ohjaamaan laivaa. Lähtiessään Kiinaan George Ansonilla oli mukanaan 2000 miestä ja kuusi laivaa. Kun hän palasi kolme vuotta myöhemmin, laivoja oli yksi ja miehiä 180. Vain neljä miestä oli kuollut taisteluissa, keripukki oli vienyt loput. Hukkaan heitetty hoitokeino Tapahtuma vauhditti yrityksiä löytää hoito sairauteen, joka oli maksanut Historiantutkijoiden arvion mukaan keripukkiin kuoli yli kaksi miljoonaa merimiestä. lukuisia ihmishenkiä jo vuosisatoja ennen Ansonin aikaa. Nuori skotti, laivalääkäri James Lind, löysikin vain kuusi vuotta Ansonin matkan jälkeen keripukkiin toimivan hoidon: päivittäisen sitruunamehuannoksen. Lindillä ei kuitenkaan ollut tarvittavia suhteita laivastoon eikä riittävästi vaikutusvaltaa konservatiivisiin upseereihin, joiden tehtävänä oli päättää merimiesten muonahuollosta. Ylimielisesti he hylkäsivät Lindin tutkimustulokset ja aiheuttivat siten seuraavina vuosina tuhansien merimisten tuskallisen kuoleman meren ruttoon. Puolet miehistöstä menehtyi Historioitsijat ovat arvioineet, että yli kaksi miljoonaa merimiestä kuoli keripukkiin suurten purjelaivojen aikana. Ensimmäisistä tutkimusmatkoista luvulla höyrylaivojen tuloon 1800-luvun puolivälissä keripukki oli vakituinen salamatkustaja kaikilla pitkillä merimatkoilla. Tappava sairaus verotti enemmän ihmishenkiä kuin meritaistelut, myrskyt ja muut sairaudet yhteensä. Tiedettiin, että pitkillä merimatkoilla noin puolet miehistöstä menehtyi sairauksiin, ja suurin tappaja oli keripukki. Myös suuret tutkimusmatkailijat Vasco da Gama ja Fernando de Magelhaes olivat kokeneet keripukin kauhut. Vasco da Gama menetti 167 miehestään sata, kun hän vuonna 1497 purjehti Intiaan, ja kun de Magelhaes teki ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen , vain 18 miestä Historia

4 LÄÄKETIETEEN KEHITYS GETTY Kapteeni George Anson purjehti kuuden aluksen laivastolla Kiinaan. Mukana olleista 2000 miehestä 1820 kuoli neljä heistä taisteluissa, suurin osa keripukin uhreina. hänen 237 hengen miehistöstään palasi kotiin. Suurin osa miehistä oli kuollut keripukkiin. Rottia, täitä ja toukkia Pitkillä matkoilla purjealusten olosuhteet olivat otolliset sairauksille. Miehistö asui ahtaasti kosteissa oloissa, ja kaikkialla vilisi rottia, täitä ja toukkia, joiden kanssa miehet joutuivat jakamaan jo puoliksi pilaantuneet muonavaransa. Yksipuolisesta ravinnosta, joka koostui pääasiassa suolalihasta, kuivatuista pavuista ja laivakorpuista, oli mahdotonta saada kaikkia tarvittavia ravintoaineita. Myös hygienia oli surkeaa. Kansi kyllä kuurattiin päivittäin merivedellä, minkä seurauksena ilmankosteus ei laskenut koskaan. Vaatteita pestiin vain harvoin, ja ne tihkuivat merivettä ja hikeä. Kaikki tämä loi verrattoman kasvualustan bakteereille ja sairauksille. Miehistöpulan vuoksi merimieheksi oli helppo päästä, ja monet olivat jo lähtiessä heikkokuntoisia ja sairastumisalttiita. Erityisen yleinen oli täiden levittämä lavantauti. Trooppisilla alueilla miehistöä kiusasivat malaria, keltakuume ja loiset, mutta kohtalokkain kaikista sairauksista oli keripukki. Keipukin hoitoon ankaraa työtä Oppineet olivat jo pitkään yrittäneet ratkaista keripukin arvoitusta, ja aikojen Keripukki kiusasi jo viikinkien aikana Keripukki on tunnettu lähes kaikissa kulttuureissa ja kaikilla mantereilla. Pohjolassa tautia esiintyi erityisesti kevättalvesta, kun tuoreita vihanneksia ja marjoja ei ollut ja säilötyt tuotteetkin alkoivat loppua varastosta. Vitsaus seurasi myös viikinkejä pitkillä merimatkoillan, Rooman legioonalaisia sotaretkillään ja pyhiinvaeltajia vaelluksillaan. Alaskan kullankaivajat, vangit ja piiritettyjen kaupunkien asukkaat saivat kokea, miten tauti niitti ensin heikoimmat, kunnes vahvimmatkaan eivät enää välttyneet siltä vaan joutuivat kokemaan pitkän ja tuskallisen kuolinkamppailun. Saksalaisten Leningradin-piiritys maksoi ihmisen hengen, ja moni menehtyneistä kuoli tiettävästi keripukkiin. Egyptiläiset lääkärit kuvailivat sairautta jo vuonna 1500 eaa., ja se mainitaan myös hindujen perinteisen lääketieteen ns. Ayurveda-kirjoituksissa noin vuodelta 400 eaa. Pohjoismaissa tauti mainitaan ensimmäisen kerran 900-luvun islantilaisessa saagassa nimellä skyrbyjugr. Suomen keripukki lienee muokkautunut ruotsin sanasta skörbjugg. saatossa sille oli keksitty mitä mielikuvituksellisimpia syitä, hoitokeinoja ja lääkkeitä. Toimivaa ratkaisua ei kuitenkaan ollut löytynyt, ja usein hoidot olivat yhtä tappavia kuin sairaus itse. Yksi yleisimmistä ja kohtalokkaimmista teorioista oli, että keripukki johtui laiskuudesta. Sairauden ensimmäisiä oireita olivat raajojen heikkous, väsymys ja alakuloisuus, joten pitkälle 1800-luvulle ajateltiin, että sairastumisen aiheutti velttoilu. Hoitona käytettiinkin rankkaa fyysistä työtä, millä oli usein karut seuraukset. Sairaat merimiehet saattoivat kaatua kuolleena maahan kesken työnteon sisäisten verenvuotojen vuoksi. Työtapaturmatkaan eivät olleet harvinaisia. Ei ole vaikea kuvitella, miten käy onnettomalle merimiehelle, joka joutuu kiipeämään mastoon heikkona ja pystymättä kunnolla hallitsemaan liikkeitään kun sairaus on haurastuttanut hänen ihoan ja luitaan koossapitävät kudokset. Hajut ja lemut sairastumisen syynä Samanaikaisesti sairaudesta esiintyi muitakin teorioita. Vanha oppi terveydestä kehon eri nesteiden välisenä tasapainona oli edelleen vallitseva, joten tautia yritettiin hoitaa pyrkimällä palauttamaan tasapaino esimerkiksi iskemällä suonta tai erilaisilla sisäisesti nautittavilla nesteillä, kuten merivedellä tai etikalla. Vitsauksen syynä pidettiin vuoroin kuumaa, kylmää ja kosteutta, ja useissa tapauksissa sairastumisen katsottiin johtuvan huonosta ilmasta luvulla tämä käsitys oli erittäin yleinen. Purjelaivoilla ilma ei tunnetusti ollut raikasta. Alimmalla kannella ei ollut usein minkäänlaista ilmanvaihtoa, ja jatkuva kosteus ja puoliksi mädäntyneiden ruokatarvikkeiden lemu sekoittuivat pitkään pesemättömänä olleesta miehistöstä ja laivalla olevista eläimistä huokuvaan löyhkään. Hajun kurissa pitämiseksi kansi pestiin päivittäin hiekalla ja merivedellä, ja ennen pitkää merimatkaa laivat pestiin sisältä etikalla. Lastiruuma käsiteltiin savulla, jonka tarkoitus oli desinfioida, ja hajuja yritettiin neutralisoida roiskimalla rikkipitoista etikkaa hehkuville hiilille myrkyllisten höyryjen luomiseksi. Kapteeni testasi sitruunoita Kerta toisensa jälkeen esiin pulpahti ajatus, että keripukin syyt saattaisivat löytyä 42 Historia

5 Keho hajoaa vähitellen Keripukilla on monenlaisia oireita, ja hoitamattomana se on tappava. Hoito on onneksi varsin yksinkertainen: monipuolinen ruokavalio, joka sisältää runsaasti vihanneksia ja hedelmiä. Keripukin syy on C-vitamiinin puute. Oireet alkavat, kun puutosta on kestänyt päivää. Ensioireita ovat mm. voimattomuus ja lihas- ja nivelkivut. C-vitamiini on välttämätöntä elimistön kollageenin muodostumiselle. Kollageeni on valkuaisaine, joka vahvistaa kehon tukikudoksia. Ilman kollageenia keho kirjaimellisesti hajoaa, kun kiinnityskudokset heikentyvät ja verisuonet alkavat repeillä. Eräässä vanhassa lääketieteellisessä kirjoituksessa kuvaillaan keripukkia ja sen hoitoa seikkaperäisesti. Vaarattomimmilta kuulostaviin hoitokeinoihin kuuluivat tee, suun huuhtelu virtsalla, lämpimässä veressä kylpeminen ja perähuuhtelut merivedellä. Elohopeavoiteen voitelu avoimiin haavoihin ja rankka fyysinen työ sen sijaan olivat jo itsessään usein hengenvaarallisia potilaalle. Nykyään tiedetään, että keripukin paras ehkäisy- ja hoitokeino on C-vitamiini, jota saa erityisesti tuoreista vihanneksista, hedelmistä ja marjoista. MARY EVANS Haavojen paraneminen hidastuu. Keripukki aiheuttaa mm. yleistä voimattomuutta, ripulia, hengenahdistusta ja turvotusta. Suu ja hampaat Keripukki aiheuttaa oireita hampaissa ja suussa. Hampaiden kiinnityskudokset löystyvät, ja ikenet vuotavat verta. Lopulta hampaat irtoavat, ja suu märkii niin, että syöminen ja juominen on vaikeaa tai mahdotonta. Lihas- ja nivelkivut lisääntyvät, iho saattaa alkaa kellertää. Verenpurkaumat Ihonalaiset verenvuodot aiheuttavat mustelmia. Sisäiset verenvuodot johtavat lopulta kuolemaan. ravintotekijöistä. Jo ristiretkien aikaan köyhiä pyhiinvaeltajia neuvottiin syömään matkalla runsaasti tuoreita hedelmiä terveyssyistä. Ajan mittaan saatiin runsaasti viittauksia siitä, että tuoreet hedelmät ja vihannekset voivat ehkäistä ja hoitaa keripukkia. Sitruunan hyötyvaikutuksista oli saatu todisteita jo 1500-luvulla. Ronsseus-niminen hollantilaislääkäri oli vuonna 1564 hoitanut keripukkia sitruunoilla, ja hän kirjoitti ensimmäisen kirjan sairaudesta. Silti piti kulua yli 200 vuotta, ennen kuin sitruunaa alettiin yleisesti käyttää Englannin laivastossa, ja noin 300 vuotta, ennen kuin sitruunamehuannos otettiin osaksi kauppalaivojen miehistön ruokavaliota. Monet niistä, joilla oli kokemusta sitruunan vaikutuksista, yrittivät levittää tietoa sen tehosta. Yksi näistä oli brittikapteeni James Lancaster. Vuonna 1601 hän matkasi neljän aluksen voimin Englannista Intiaan ja päätti testata sitruunan vaikutusta keripukkiin. Yhden aluksen miehistö sai päivittäin kolme teelusikallista sitruunamehua. Tulos oli selvä: matkan puolivälissä sitruunamehua saanut miehistö oli täysilukuinen, kun taas muiden alusten 278 miehestä 110 oli kuollut keripukkiin. Vuonna 1617 teoria sitruunan vaikutuksista osui John Woodallin silmiin. Hän oli brittien Itä- Intian kauppakomppaniassa työskentelevä lääkäri. Laivastolääketiedettä käsittelevässä kirjassaan hän suosittelee sitruunamehua vakituiseksi osaksi merimiesten ravintoa pitkillä merimatkoilla. Sitruunan tehoon ei uskottu Ehdotus ei kuitenkaan lyönyt läpi brittilaivastossa. Sitruunamehun puolestapuhujat olivat yleensä merimiehiä ja laivalääkäreitä, joilla ei ollut korkeaa koulutusta tai asemaa. Niinpä amiraliteet- Historia

6 SCANPIX/CORBIS Brittilaivaston meritaistelu Ranskaa ja Espanjaa vastaan vuonna 1779 sujui brittien kannalta odotettua paremmin, kun keripukki uuvutti ranskalaiset. ti tai ne lääketieteelliset yhteisöt, joilla olisi ollut riittävästi vaikutusvaltaa, eivät kiinnostuneet. Ilman korkeaa yhteiskunnallista asemaa tai suhteita vaikutusmahdollisuudet olivat vähäiset. Lisäksi sairauden etenemisestä ja sitruunamehun vaikutusmkanismeista ei vielä tiedetty tarpeeksi. Vitamiineja ei vielä tunnettu; C-vitamiini löydettiin vasta 1900-luvulla. Niinpä pitkään turvauduttiin vielä perinteisiin keripukin hoitomenetelmiin, kuten suoneniskentään, laivojen huuhtelemiseen etikalla ja savuun. Puoskarit määräsivät taudin hoitoon pillereitä ja mikstuuroita, joiden vaikutukset olivat hämäriä, usein suorastaan vaarallisia. Välillä sitruunoita ja muita hedelmiä pidettiin suorastaan vahingollisina merimiesten terveydelle. Samoihin aikoihin, kun kapteeni George Anson vaikutti maailman merillä, amiraaliteetin ohjeissa varoitettiin liiallisesta hedelmien, kuten appelsiinien, sitruunoiden ja ananasten, syömisestä, sillä niiden arveltiin voivan aiheuttaa kuumetta ja vaurioittavan tärkeitä elimiä. Ensimmäiset tieteelliset testit Vuonna 1746 edistystä alkoi vähitellen tapahtua, kun skottilainen laivastolääkäri James Lind päätti toistaa Lancasterin aiemmin tekemän kokeen. Lind toimi lääkärinä H.M.S. Salisburyllä, jonka miehistö kärsi keripukista. Hän valitsi 12 sairastunutta ja jakoi heidät ryhmiin, jotka saivat erilaista hoitoa. Kaksi appelsiinia päivässä saaneet merimiehet parantuivat, mutta muut eivät toipuneet. Lindin koetta pidetään usein maailman ensimmäisenä varsinaisena kliinisenä tieteellisenä kokeena. Kokeen tulokset julkaistiin vuonna 1757, ja George Anson josta oli nyt tullut amiraliteetin jäsen tuki Lindiä. Keripukki tappoi kuitenkin edelleen joukoittain merimiehiä. James Lind oli vain mitätön laivalääkäri, ja ne yliopistomiehet, joiden sanaa laivasto uskoi, suhtautuivat Lindin tuloksiin vähätellen. Samana vuonna kun Lind julkisti tuloksensa, kaksi tunnustettua ja arvostettua lääkäriä toi julki omat suosituksensa keripukin hoitoon. Toinen suositteli hoidoksi rommia, johon oli sekoitettu vettä ja sokeria, toinen merivettä ja suoneniskentää. James Cook suoritti kokeita 1760-luvulla keripukista oli tullut laivastolle erittäin vakava ongelma. Amiraliteetti lähetti matkaan kaksi tutkimusretkeä, joilla piti testata keripukin hoitoja. Sitruunamehu ei ollut hoitojen joukossa; Anson oli kuollut vuonna 1762, eikä James Lindillä ollut enää tukijaa amiraliteetissa. Tutkimukset osoittautuivatkin turhiksi Vuosikymmen myöhemmin julkaistiin jälleen uusi keino, jonka piti olla läpimurto keripukin hoidossa: mallasvierre. Muun muassa arvostettu lääkäri, kuninkaallisen lääketieteellisen seuran puheenjohtaja sir John Pringle, puhui sen puolesta. Teorian perustana oli ajatus siitä, että keripukin aiheutti puoliksi hajonnut suolainen ruoka, jota elimistö ei pystynyt kunnolla sulattamaan ja joka mätäni mahalaukkuun. Mallaken uskottiin estävän mätänemisprosessin. Taas laivasto pantiin testaamaan teoriaa, ja tällä kerralla kunnian sai kuuluisa tutkimusmatkailija James Cook. Hän sai tehtäväkseen kokeilla uutta keinoa matkoillaan vuosina ja Cook selviytyi matkoistaan menettämättä yhtäkään miestään keripukille. Tulokset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisiä, sillä Cookin reseptiin kuuluivat myös hyvä hygienia, raikas ilma ja mahdollisimman paljon hedelmiä ja vihanneksia sekä monia muita keinoja keripukin ehkäisemiseksi. Oli mahdoton sanoa, mikä toimi ja mikä ei. Kaikesta huolimatta raportin kirjoittanut laivalääkäri ylisti mallasvierrettä, mikä sopi laivaston johdolle ja sir Pringlelle mainiosti. Mallasvierre oli halpaa ja helppoa valmistaa ja säilyttää. Laivaston virallinen keripukin ehkäisemisohjelma koostui siten mallaskeitteestä, lihaliemeen valmistetusta keitosta ja hapankaalista. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan englantilaisia merimiehiä kuoli edelleen keripukkiin kuin kärpäsiä. Keripukki kukisti vihollisen Elokuussa 1779 Englanti oli keripukin takia vähällä joutua vihollisen valloittamaksi. Englannin kanaalia puolustavan laivaston miehistö oli niin heikossa kunnossa, että alukset ajelehtivat päämäärättä eivätkä kyenneet ryhtymään taisteluun lähestyviä ranskalais- ja espanjalaisaluksia vastaan. Tilanne kuitenkin kääntyi englantilaisten voitoksi. Ranskalaiset joutuivat odottamaan seitsemän viikkoa espanjalaisaluksia, ja ranskalaisetkin sairastuivat rajusti keripukkiin. Miehistöstä kaksi kolmasosaa kuoli ja heitettiin yli laidan. Kerrotaan, että Plymouthin asukkaat eivät suostuneet syömään kanaalista pyydettyä kalaa seuraavaan kuukauteen. Vuotta myöhemmin englantilaiset saivat karusti kokea laivaston keripukin ehkäisyohjelman tehottomuuden. Elokuussa 1780 laivasto partioi Etelä- ja Itä-Englannin rannikkoa pitkin. Vaikka oltiin lähellä maata, alukset eivät rantautuneet kymmeneen viikkoon. Sen seurauksena valtava määrä merimiehiä sairastui miestä, mikä vastasi seitsemäsosaa kokonaisvahvuudesta, joutui keripukin vuoksi vuoteenomaksi. Kokematon lääkäri sai idean Samoihin aikoihin amiraali George Rodney purjehti Länsi-Intiaan 21 aluksella ja miehen kanssa taistelemaan ranskalais-espanjalaista laivastoa vas- 44 Historia

7 FOCI Nuori laivalääkäri James Lind keksi lopulta toimivan hoidon keripukkiin. suus laivoilla oli vähentynyt merkittävästi. Blane kirjoitti amiraliteetille ja ehdotti sitruunamehun lisäämistä laivojen vakiomuonaan. Lisäksi hän totesi maltaan olevan hyödytöntä. Amiraalien päitä ei kuitenkaan niin vain käännetty. Rauhan aikana kiinnostus keripukkia ja sen hoitoa kohtaan laantui. Vasta Ranskan vallankumoussotien aikana ( ) sairaus alkoi taas kiinnostaa. Gilbert Blane esitti jälleen ehdotuksensa, joiden tukena hänellä oli vakuut- taan. Laivalla oli myös hänen henkilökohtainen lääkärinsä, Gilbert Blane. Tämä oli koulutettu, arvostettu ja luotettava nuorimies, joka tuli hyvästä perheestä. Amiraali nimitti hänet pian koko laivaston ylilääkäriksi. Se oli ennenkuulumaton edistysaskel uralla nuorelle lääkärille, jolla ei ollut juurikaan kokemusta laivastolääketieteestä. Rajoituksensa tuntien Blane luki kaiken aiheeseen liittyvän, myös James Lindin kirjat ja raportit Cookin matkoista. Sen jälkeen hän lähetti kaikille laivoille kirjalliset ohjeet, joissa kehotettiin parantamaan hygieniaa, tuulettamaan, kylpemään ja pesemään vaatteet säännöllisesti. Lisäksi jokaisen miehen tulisi päivittäin nauttia annos sitruunamehua ja mallaskeitettä. Jokaisen laivan lääkärin piti laatia kuukaisittain raportti, joiden perusteella Blane saattoi laatia tilastoja sairauksista ja ohjeidensa vaikutuksista. Tulokset olivat hämmästyttäviä. Ennen sodan loppua vuonna 1783 kuolleitavia tuloksia Länsi-Intian matkoiltaan. Vihdoin vuonna 1795 tapahtui läpimurto kamppailussa keripukkia vastaan. Sir Pringle oli kuollut, joten mallasvierteestä voitiin luopua astumatta hänen varpailleen, ja Blanen ehdotus päivittäisistä sitruunamehuannoksista kaikille laivaston miehille hyväksyttiin nyt ylimmissä päättävissä elimissä ja otettiin käyttöön. James Lind ei päässyt nauttimaan voitostaan. Hän kuoli 78-vuotiaana tietämättä, että hänen työnsä oli lopulta kantanut hedelmää ja tulisi osoittautumaan yhdeksi aikansa suurimmista lääketieteellisistä saavutuksista. Britannian laivasto teki kuitenkin vielä yhden virheen 1800-luvun puolivälissä päättämällä korvata tuontisitruunat siirtomaissaan kasvavalla limetillä. Limetti sisältää huomattavasti sitruunaa vähemmän C-vitamiinia, ja hetken keripukki ehti taas tehdä tuhojaan brittilaivastossa. LUE LISÄÄ: David I. Harvie: Limeys The Conquest of Scurvy, Sutton Publishing, 2002 Stephen R. Bown: Scurvy How a Surgeon, a Mariner and a Gentleman Solved the Greatest Medical Mystery of the Age of Sail, Summersdale, MARY EVANS Vasta 1800-luvulla päivittäisestä sitruunamehuannoksesta tuli pysyvä osa merimiesten ruokavaliota.