RÄJÄiil' ET SUOMESSA HISTORIAA MUSTASTA RUUDISTA 2000-LUVULLE

Transkriptio

1 RÄJÄiil' ET SUOMESSA HISTORIAA MUSTASTA RUUDISTA 2000-LUVULLE

2 Räiähteet Suomessa

3 Mikko Uola Räiähteet Suomessa R hdeyhdutws1998

4 ISBN X Digiprint Finland Oy, Tampere 1998

5 Lukijalle Suomen Kemian Seuran alajaostona toimiva Räjähdeyhdistys perustettiin Räjähdeyhdistys toimii valtakunnallisena yhdyssiteenä räjähdealalla toimivien henkilöiden ja yhteisöjen välillä. Yhdistyksen jäsenistön toimialoja ovat esim. räjähteiden valmistus, tutkimustoiminta ja räjähteiden valvonta. Yhdistyksen tavoitteena on edistää räjähdealan tuntemusta, turvallisuutta ja jäsenten välistä kanssakäymistä mm. koulutustilaisuuksien ja julkaisujen avulla.,, Räjähteet Suomessa» -historian kirjoitusprojekti mustasta ruudista nykypäivään käynnistettiin vuonna 1993 tehdyllä päätöksellä. Tähän työhön nimettiin historiatoimikunta, johon Räjähdeyhdistys (tuolloin Räjähdystarvikeyhdistys) nimesi insinöörieversti Seppo Henttisen ja yli-insinööri Erkki Reinikan. Tämän toimikunnan tuli toimia yhdyssiteenä historiankirjoittajan kanssa, antaa palautetta, avustaa materiaalin hankinnassa ja myös valvoa yhdistyksen puolesta työn edistymistä. Erinäisten vaiheiden jälkeen Räjähdeyhdistys valitsi historiankirjainajaksi valtiotieteiden tohtori Mikko Uolan, jonka kanssa tehtiin sopimus loppukesällä Materiaalin keräämiseen, haastatteluihin ja kirjoittamiseen varattiin aikaa runsas vuosi. Aikataulu tehtiin tietoisesti suhteellisen tiukaksi. Historia on kokonaisuudessaan Räjähdeyhdistyksen kustantama. Kirjoittajan ja historiatoimikunnan työ oli ensimmäisestä tapaamisesta lähtien saumatonta, positiivista, ja mikä tärkeintä, työ käynnistyi ripeästi ja edistyi tehdyn aikataulun mukaisesti. Alan historiaa ei Suomessa ole aikaisemmin tehty. Räjähdetehtaita, puolustusvoimien varikkoja ja Puolustusvoimien Tutkimuskeskusta koskevia historioita on julkaistu jonkin verran, mutta kuitenkin verraten rajoitetusti toiminnan luonteesta johtuen. Näistä historian tutkimuksista on kuitenkin saatu vaikutteita tähän työhön. Historiatoimikunta esittää parhaat kiitokset arvokkaasta ja asiantuntevasta avusta kaikille alalla toimiville ja toimineille, joita kirjoittaja on haastatellut: Juho Hyyppä, Antti Jurvelin, Tapani Juusela, Allen Järvenpää, Reima Kaiponen, Timo Kalistaja, Alpo Kariniemi, Jorma Karhulahti, Erkki Kauppi, Sakari Kumara, Tapio Leppinen, Ahti Mäki, Mami Sippola ja Erkki Wiinamäki. 5

6 Historian käsikirjoituksesta ja aineistosta on pyydetty ja saatu runsaasti palautetta. Historiatoimikunta kiittää tästä tuesta mm. seuraavia yrityksiä ja yhteisöjä: Oy Forcir Ab, Parria Lapua Oy, Pyrostar Oy, RR-Palvelu Oy, Raikka Oy, Sako Oy, Parria Vihravuori Oy, Haapajärven, Sääksjärven ja Ähtärin varikor, sosiaali- ja terveysministeriön ryösuojeluosasto, Puolustusvoimien tutkimuskeskus, Turvatekniikan keskus, Materiaalilaitoksen esikunta, Suomen Maanrakentajien Keskusliitto ry. sekä Räjähdeyhdisryksen johtoryhmä. Esitämme erityisesti kiitokset kaikille niille kymmenille henkilöille, jotka ovat osallistuneet tähän työhön em. yrityksissä ja yhteisöissä. Kuva-aineistoa on saatu räjähdetehrailra, puolustusvoimien varikoilra, Puolustusvoimien Turkimuskeskukselra, haasrarelluilra henkilöilrä, Puolustusvoimien Koulutuksen Kehittämiskeskuksen kuvaosastolta, Ilmavoimien Esikunnan arkistosta, Sotamuseosra, Etelä-Pohjanmaan maakunramuseosra, Rauman museosta, yhdistyksen 10-vuorisjuhlien kuvamateriaalista sekä Timo Mikamao historiaa varren tekemistä piirroksisra. Historiatoimikunta kiittää valtiotiereiden tohtori Mikko Uolaa asiantuorevasta ryöstä. Hänen selkeän kerrontaosa ja vivahderikkaan tyylinsä ansiosta meillä on edessämme mielenkiintoisia lukuhetkiä. Tampereella Historiatoimikunta Seppo Henttinen Erkki Reinikka 6

7 Sisällysluettelo Alkusanat Räjähteiden varhaishistoria ruudista dynamiittiin Ruudin keksijät Ruuti tulee Suomeen Saipietarin keittäjät Ruutimyllyistä ruutitehtaisiin Ruudin varastointiongelmia Etelä-Pohjanmaan Saipietari Ruutitehdaskysymys Östermyran ruutitehdas Mustan mudin valmistusprosessi Aseteknistä kehitystä Ruuti tulee vuoriteollisuuteen Ruuti maanrakennustöissä Kilpaileva tehdas - ruudinvalmistus päättyy Uusia räjähdysaineita Dynamiittitehdas Pasilassa Hankoniemen dynamiittitehdas Ilotulitukset tulevat Suomeen Aktivistien räjähteet Jääkärien aseet ja räjähteet Räjähdysainelainsäädäntö ennen Suomen itsenäistymistä... 5.) Räjähteet maailmansotien välisinä vuosikymmeninä Sotasaalista ja ulkomaisia hankintoja Ruutirehdas Patmunatehdas Valtion Ammuslataamo Suojeluskuntien asepaja Sytynimien ja ammusten valmistajat Siviiliräjähreiden valmistajat Ilotulitusvälineet ja tulitikut Soraväen räjähteiden kulutus Sk-patruunoita puhdetyönä Varikkoroiminnan alkuvuosikymmenet

8 Kemian Koelaitos Räjähdysaineet kaivos- ja maanrakennustöissä Lainsäädäntö kehittyy Räjähteiden käytön valvojat Räjähdysonnettomuudet Rauhanvuosista sotaan Sodan uhka kasvaa Ammus- ja räjähdysainekomitea Ruutia, dynamiittia ja nalleja Vihtavuoresta Lapuan patruunat Yksityisiä räjähteiden valmistajia Taisteluvälinehuollon organisaatio Asevarikot talvisodassa Keksintöjä ja hätäratkaisuja Molotovin koktailit Sorasaalista ja tutkimustuloksia Varautumisen aikaa Jatkosodan ajan räjähdetuotanto Hankinta- ja kenttäorganisaatio Sulutukset ja niiden purkaminen Merimiinat Jatkosodan lataamot ja varikot Sota-ajan onnettomuuksia Laboratorion jatkosota Sota-ajan kaivoslaki Sodasta rauhaan Sopeutumisvaikeuksia Miinanraivaus Aseiden hajavarastointi Puolustuslaitoksen Tutkimuskeskus Asevarikkojen organisoiori ja tehtävät Akateeminen tutkimus Siviilituotteita räjähdetehtaista Kuopion lataamo Vihtavuori Oy Lapuan tehdas

9 Suomen Forsiitti-Dynamiitti Oy Sako Oy Muita yksityisiä räjähdevalmistajia Ilotulitusvälineyhtiöitä Räjähteiden käyttö monipuolistuu Sulurusvälineitten kehitystyötä Sotaväen hankinnat monipuolistuvat Sodanjälkeinen lainsäädäntö Laki räjähdysvaarallisista aineista Onnettomuudet lisääntyvät Räjähteiden käyttö kasvaa- kontrolli parantuu Onnettomuudet vauhdittavat turvallisuusajattelua Louhintasäädöstö uudistetaan Räjähdysaineasetus Muutoksia valvontaorganisaatiossa Räjähdystarvikeasetus Räjähdeasetus Muukin räjähdesäädöstö kehittyy Vihtavuori Kemiran omistukseen Patruunatehtaasta valtion osakeyhtiö Dynamiitinvalmistaja laajentaa tuotevalikoimaansa Lapualainen anfon valmistaja Suojeluskuntain perillisen uudet omistajat Nallitehtaasta pioneerivälineiden valmistajaksi Pyrotekniikan valmistajat ja myyjät Räjähdysaineiden kulutus Uusia räjähteitä käyttöön Varikoista räjähdetehtaita Puolustusvoimien materiaalihallinto keskitetään Tutkimuskeskus Ylöjärvelle Räjähdealan tulevaisuusnäkymät Räjähdeyhdistys Lähdeviitteet

10 Alkusanat Riijähdeyhdistystä vuonna 1987 perustettaessa yhdeksi yhdistyksen keskeiseksi tehtäväksi luonnehdittiin räjähdealan historian aikaan saaminen. Yhdistyksen pöytäkirjojen lukuisat pykälät kuluneilta vuosilta kerrovatkin siitä, että historiahanke on ollut pitkään ja sitkeästi vireillä. Räjähteiden parissa työskentelevät ovat pitäneet tärkeänä sellaisen menneisyyttä peilaavan yleisesityksen laatimista, joka kattaisi räjähdealan yleisen kehityksen vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen aikana. Monistakin eri syistä tämä yhdistyksen perustamisesta lähtien vireillä ollut hanke toteutuu vasta nyt. Tämän räjähdehistorian tavoitteena ei ole olla kaiken kattava selvitys siitä, mitä räjähdealalla on aikojen kuluessa tapahtunut. Tarkoitus on ollut kirjoittaa kirja, joka kokoaa räjähdealan eri osa-alueiden kehityslinjat yhteen julkaisuun. Räjähteiden valmistuksen ja käytön ohella on alan lainsäädännön kehitykseen ja turvallisuusriskien hallintaan pyritty kiinnittämään erityistä huomiota. Räjähdealalta on ennestään olemassa koko joukko kirjallisuutta. Muutamat räjähteitä valmistavat yhtiöt ovat kirjoiruttaneet omat historiansa, puolustusvoimain asevarikoista on julkaistu historiat, Puolustusvoimain Tutkimuskeskuksesta on laadittu kaksikin historiikkia. Lisäksi räjähdealan kehitystä on sivuttu lukuisissa sotahistoriallisissa yleisesityksissä ja erikoistutkimuksissa, aselajihistorioissa, alan lehdissä julkaistuissa artikkeleissa sekä Räjähdeyhdistyksen järjestämien räjähdepäivien esitelmissäkin. Kaikkia tällaisia julkaisuja on ollut mahdollisuus käyttää tietolähteinä tämän räjähdehistorian kirjoittamisessa. Jossain määrin on lähteinä käytetty myös alkuperäistä asiakirja-aineistoa niin Kansallisarkistossa, Sota-arkistossa, kauppa- ja teollisuusministeriön arkistossa kuin Turvatekniikan keskuksessakin. Räjähteitä koskevan lainsii'idännön kehityksen selvittämisessä keskeisiä lähteitä ovat olleet valtiopäiväasiakirjat sekä Suomen Asetuskokoelma/Säädöskokoelma. Kirjoittajana olen kiitollinen monille räjähdealalla toimiville tai toimineille henkilöille, jotka noin vuoden jatkuneen kirjoitustyön aikana ovat ystävällisesti antaneet tietoja käytettäväksi ja avustaneet kirjan kuvi tuksessa. Erityisesti on syytä kiittää Räjähdeyhdistyksen valitsemaa historiatoimikuntaa, jonka ovat muodostaneet yli-insinööri Erkki Reinikka ja insinöörieversti Seppo Henrtinen. Toimikunnan jäsenet ovat alusta lähtien olleet kirjoittajan tukena rakenravine ja kriittisinekin mielipiteineen. lv!ikko Uola 10

11 Räjähteiden varhaishistoria ruudista dynamiittiin Ruudin keksijät unnia ruudin keksimisestä on useimmiten annettu kiinalaisille, mikä Kperustuu siihen, että heidän tiedetään käyttäneen ruudin kaltaisia helposti syttyviä aineita vähintäänkin jo noin tuhat vuotta sitten. Tiettävästi vastaavan kaltaisia, ruutia muistuttavia räjähtäviä aineita on melko varhain ollut käytössään myös intialaisilla ja arabeilla. Näiden näyttävästi palaneiden aineiden käyttö rajoittui kuitenkin pitkään lähinnä seremoniallisiin tarkoituksiin. On kuitenkin olemassa vuodelta 1040 asiakirjatietoja siitä, että kiinalaiset olisivat bambuputkiin ahdetun ruudin voimalla tulittaneet vihollisiaan. Erään toisen kirjoituksen mukaan tulinuolia olisi käytetty jo vuonna 994 eräässä Kiinassa käydyssä taistelussa. Kiinalaiset käyttivät myös huopao'ksi kutsutuissa katapuheissaan erityistä paloainetta tai ruutia, minkä on katsottu kertovan siitä, että kiinalaisilla oli noin tuhat vuotta sitten käytössään alkeellisia tykkejä tai vähintäänkin räjähtäviä projektiileja. Arabien puolestaan on sanottu käyttäneen 1100-luvulla jonkinlaista rakettiasetta, jossa ajoaineena väitetään olleen ruudin kaltaista seosta. Myös intialaiset ovat vaatineet itselleen kunniaa ruudin keksimisestä. Euroopassa räjähdysaineeksi katsottavaa kemiallista yhdistettä käyttivät ensimmäisinä antiikin ajan kreikkalaiset, kenties jopa aikaisemmin kuin Aasian kansat. Sotapäällikkö Kallinikosin sanotaan käyttäneen arabien laivastoa vastaan Konstantinopolin luona ns. kreikkalaista tulta vuosien tienoilla. Tämän vihollisen tuhoamiseen käytetyn tulen koostumuksen on kerrottu olleen 11 prosenttia rikkiä, 22 prosenttia hiiltä ja 67 prosenttia salpietaria eli kaliumnitraattia. Lisäksi kreikkalaiset käyttivät siinä hartsia, vuoriöljyä ja hienoksi poltettua kalkkia. Kysymyksessä oli siis melko lailla myöhempää ruutia muistuttava yhdiste. Kreikkalainen tuli ei kuitenkaan ollut varsinainen räjähdysaine, vaan helposti palava massa. Se pantiin putkeen, jonka toista suljettua päätä kuumennettiin, kunnes massa syttyi ja sinkoutui palavana ulos putkesta. Tällaisella aseella tuskin oli kovin suurta tuhovaikutusta. Sen paremmin kreikkalaisten kuin aasialaistenkaan ensimmäiset kokeilut räjähdysaineilla tai helposti palavilla massoilla eivät johtaneet välittömästi räjähdysaineiden käytön yleistymiseen. Vasta kun Länsi-Euroopassa 11

12 RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA kehitettiin salpietarin, hiilen ja rikin seoksesta tehokas musta ruuti, räjähteiden merkitys sodankäynnissä ja vähitellen myös rauhanomaisissa käyttötarkoituksissa kasvoi. Ruudin ansiosta siihenastiset kylmät aseet saivat antaa tietä räjähdysaineiden voimalla toimiville aseille, joskin siirtymäkausi keihäistä ja jousista tykkeihin ja musketteihin kesti Euroopassakin useita satoja VUOSia. Ei mustan ruudin keksijästä tai keksimisajankohdastakaan ole tarkkaa tietoa. Tarinoitten mukaan keksijä olisi ollut nykyisessä Saksassa, Freiburgin kaupungissa 1300-luvun alkupuolella vaikuttanut Berthold Schwartz -niminen fransiskaanimunkki, joka alkemistisia kokeita huhmareessa tehdessään olisi räjäyttänyt seoksensa. Vastaavanlainen ruudinkeksijän maine on annettu jo 1200-luvun puolella eläneelle englantilaiselle munkille Roger Baconille. Nämä tiedot ovat kuitenkin vähintään epävarmoja. Joka tapauksessa luvulla, jolloin kemiallisten reaktioitten tutkiminen yleisestikin oli suosittu harrastus, tehtiin vakavia yrityksiä käyttökelpoisen räjähdysaineen kehittämiseksi, ja yritykset johtivatkin lopulta tulokseen. Kuten tiedot ruudin keksijästä, myös varhaisimmat tiedot ruudin käyttämisestä ovat jossain määrin ristiriitaiset. Kouluhistorioissa kerrotaan yleisesti, että ruudin voimalla toimivia tykkejä käytettiin ensimmäisen kerran ns. satavuotisen sodan aikana Crecyn taistelussa Pohjois-Ranskassa vuonna 1346, kun kuningas Edward II:n johtamat englantilaiset ampuivat kolmella tykillään pieniä rautakuulia kohti ranskalaisia sotilaita ja saavuttivat kenties juuri tykkiensä ansiosta taistelussa loistavan voiton. Todennäköisesti ruutia oli kuitenkin käytetty Euroopassakin sotilaallisiin tarkoituksiin jo tätä ennen. ReiniJäisen linnakreivi Heinrichin on kerrottu tuhonneen piirittämänsä kaupungin muurit ruutimiinalla jo niin varhain kuin vuonna ajankohta tuntuu kyllä perin varhaiselta. Niin Saksassa kuin Italiassakin on melkoisella varmuudella jo 1200-luvulla käytetty ruudin voimalla ammuttu ja raketteja. Vuonna 1310 saksalaisilla oli käytössä tykkejä piirittäessään italialaista Brescian kaupunkia. Vanhat piirroskuvat puolestaan kertovat englantilaisten ampuneen skotteja tykeillään vuonna 1314 Bannockburnin taistelussa. Tykit eivät kuitenkaan sillä kertaa englantilaisia auttaneet, vaan skotit saavuttivat voiton ja itsenäistyivät Englannin kuninkaan vallasta. Myös pohjoisranskalaisen Cambrain kaupungin puolustuksessa väitetään vuonna 1339 käytetyn kymmentä tykkiä. On selvää, että varhaisimmat, suusta ladattavat ja kömpelöt tykit eivät ole voineet olla kovinkaan tulivoimaisia aseita. Tulivoiman ohella niiden vaikutus perustuikin ennen muuta kovaan ääneen, minkä ansiosta alkuaikojen tuuritykistön moraalinen vaikutus saattoi olla huomattavasti suurempi kuin niiden varsinainen tulivaikutus. 12

13 RÄJ Ä HTEIDEN VARHAISHISTORIA... Tykistö osoitti kuitenkin verraten nopeasti käyttökelpoisuutensa sotaaseena. Niinpä tykistön ja sitä kautta ruuc.lin käyttö levisi 1.)00-luvun kuluessa lähes kaikkialle Eurooppaan ja Lähi-itään, ja tykkejä ruvettiin kenttätaisteluitten ohella käyttämään myös sotalaivoissa. Tykeillä ammuttiin aluksi joko kiviä tai umpinaisia rautakuulia, mutta ammustekniikka kehittyi vähitellen niin, että vuoden 1500 tienoilla otettiin käyttöön ontot rautapallot, jotka täytettiin mustalla ruudilla, jotta ne olisivat kohteeseen osuessaa.n räjähtäneet. Tällainen ammus sytytettiin jo ennen laukaisua, ja ammus räjähti määrätyn ajan kuluttua. Sytytin oli kiinteä aikasytytin, jollainen olikin yksinomaisessa käytössä satojen vuosien ajan. Sakxalclisen Ham BNrgmairin nakemys 1500-lmlftn alun rttlttia ka) ttdvistd t11lic.rei.rta. 1 )'

14 Ruuti tulee Suomeen RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA... Ruuritykistö löysi tiensä myös Pohjoismaihin. Tanskassa tiedetään olleen kanuunoira viimeistään 1350-luvulla, ja vuosisadan lopulla 1395 myös Tukholman linnaa suojaamassa oli ruudilla laukaistava tykki, >>grote busse». Ensimmäiset tiedor Venäjällä käytetyistä tykeistä puolestaan ovat vuodelta Yhtä epävarmaa kuin on hisroriallinen tiero ruudin keksimisestä ja käyttöön mosta on myös tiero ruudin tulosta Suomeen. Tiedetään kyllä, että ensimmäinen asiakirjallinen merkintä, joka todistaa Suomessa olleen tuliaseita, on vuodelta Tuolloin nimittäin Taalainmaassa syttyneen, unionikuningasta vastaan tähdätyn kapinan leviämistä pelännyt Raaseporin linnanisäntä, saksalainen ritari Otto Pogwisch pyysi Tallinnasta kahta kammiopyssyä (kammarbyssa) ja tykkimestarin, jotka hän myös sai. Tykkimestari tosin palasi puolentoista kuukauden kuluttua Tallinnaan, mutta hänen opetuksensa olivat kantaneet hedelmää: tykit jäivät Suomeen, ja Raaseporissakin ruvettiin valmistamaan ruutia, jota varten Tallinnasta tuotettiin sai-.. ) pietana.- On kuitenkin varsin epävarmaa, olivatko Raaseporin kammiopyssyt Suomen ensimmäisiä tuliaseita, ja oliko Raaseporin ruuti ensimmäistä Suomessa sekoitettua räjähdysainetta. Ruudin käyttö tuli joka tapauksessa Suomeen 1400-luvun kuluessa, joskaan ruuti ei vielä kyseisellä vuosisadalla mullistanut perinteisiin kylmiin aseisiin perustunutta suomalaista sodankäyntiä. Kysymys oli kuitenkin uudesta ja ihmeellisestä asiasta, johon liitettiin jopa yliluonnollisia kerromuksia. Tunnetuin näistä on tarina Viipurin pamauksesta vuodelta 1495, ns. pitkän venäläisvihan ajalta, jolloin tuliaseita jo käytettiin niin Suomessa kuin Venäjälläkin melko yleisesti. Viipurin pamaus ansaitsee sijansa suomalaisten räjähteiden historiassa siitäkin huolimatta, ettei suinkaan ole varmaa, oliko räjähdysaineilla tapahtumassa lopultakaan mitään roolia. Viipurin pamaukseen liitetyt tarinat kertovat kuitenkin siitä, että räjähtävä ja salaperäinen ruuti loi aikakauden ihmisille mielikuvia, jotka yhdistivät ruudin käytön yliluonnollisiin voimiin. Tapahtuneen taustana oli se, että venäläiset olivat ylivoimaisin joukoin piirittäneet linnanpäällikkö Kn11t Possen puolustamaa Viipuria jo yli kaksi kuukautta. Venäjän erityisen Suojelijan Pyhän Andreaan päivänä 30. marraskuuta 1495 venäläiset lopulta tekivät ankaran rynnäkön valloittaen kolme muurirornia niin, että vain yksi torni oli enää palavaa tervaa hyökkääjien niskaan kaatavien puolustajien hallussa. 14

15 RÄJÄI!TEIDEN VARHAISHISTORIA... l?ll!tdill kci)llciilliww jle/'11.1/lll/ee/ tllfitt.ree/ rttkiillltllllil'ttl d.iw!dll.\d Pobjoi.lll!cli.l.ltlkill 1501!-1111'1111 kllille.l.ld. l?tmt.ri11 l'llllleille/1 kt tolillm c rkkijlli.,j ttjtl kc r!tllt!eki.jci'lld llll/1/dlll 0/tit/.1 i\ lt glllt.l nitt i jii irmk.lö.\dc/11 tykkieli kci) 1!iJ{i d ikdkdti/(')1.\c/.rodc1 llkci)lll i,-,i/j 1/tlllci: 'Etpahtumasra laadiwn kerromuksen mukaan taivaalle dmest! ' yht;ikkiii loistava Ven;ij;in suojeluspyhimyksen Pyhiin Andreaan risti, ja t;istii näyst;i ven;iläiset pel;istyivät niin, etteiviit halunneet en;iii taistella, vaan pakenivat. Alkuperiiiset liihteet eiviit kerro mitiiiin suuresta pamauksesta, mutta seuraavalla vuosisadalla ruvettiin puhumaan siitii, enii Knut Posse olisi keittänyt ihmeellisiii keiwksiaan, joitten ;tvulla viholliset olisi riijiinem ilmaan. z,,c/jri' 'f!,j,elim kerwo Maamme-kirjassaan, miten Possen luultiin keittiineen kauhistuttavaa ainetta konnista, kii;irmeistii, dohopeasta, lipeiisrii ja kalkista. Topeliuksen mukaan Posse oli pannut ruutia viimeisen pysn ss:i olleen wrnin alle, ja kun wniiliiiset tiiyttiviit wrnin, ruutimiina snncrriin. ja torni sortui haudaten kaikki sisiillii ollecr viholliset. Ai, an selv:isti mysti- J')

16 RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA senä pidetyn ruudin sekoittaminen ja räjähtäminen on ollut taustana Viipurin pamaukseen liitetyille tarinoille, joskin tapahtumaan liittyy myös aikakaudelle tyypillistä uskonnollista mystiikkaa.l Saipietarin keittäjät Ruudin merkitys sodankäynnille tuli 1500-luvulla yhä tärkeämmäksi, mutta tämän räjähdysaineen yleistymistä Suomessa vaikeutti merkittävästi se, että ruuti oli suurimmaksi osaksi tuotava ulkomailta. Vaikka Suomessa jo muutamissa tapauksissa sekoitettiin ruutia 1400-luvulla, olivat ruudin ainesosistakin salpietari ja rikki tuontitavaraa, joita ostettiin kalliilla hinnalla joko saksalaisten hansakauppiaitten tai hollantilaisten välityksellä. Ruudin saatavuus oli varsinkin sota-aikoina vaikeaa, ja ruutiin tai sen raaka-aineisiin jouduttiin käyttämään merkittäviä pääomia. Vanhat asiakirjatiedot kertovat esimerkiksi Viipuriin ostetun salpietaria Danzigista vuonna 1499, ja seitsemän vuotta myöhemmin salpietaria tilattiin Viipuriin Tallinnasta. Olavinlinnan kalustoluettelo vuodelta 1499 puolestaan kertoo linnassa olleen tuolloin mm. tynnyri ruutia sekä tuurimylly. Turun linnaankin tiedetään tilatun salpietaria ja rikkiä sekä ruudinvalmistaja vuonna Kun Ruotsin maanpuolustusta organisoitiin uudelleen kuningas Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla, kuninkaan tahdosta ruvettiin pyrkimään ruudin tuotannossa mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Kysymyksessä oli sekä säästäväisyys että maanpuolustuksen tehostaminen. Varsinkin luvulla Venäjää vastaan käyty monivuotinen sota edellytti ruudin tuotannon käynnistämistä Suomessa. Hiiltä oli luonnollisesti saatavissa kotimaasta. Rikkiä ruvettiin saamaan Taalainmaan rikkikiisukaivoksista, mutta salpietaria piti ruveta keittämään luonnossa tapahtuvaa nitrifikaatioprosessia jäljittelemällä, koska luonnon salpietaria ei ollut sen enempää Ruotsista kuin Suomestakaan saatavissa. Itse asiassa 1500-luvulta lähtien kautta maan organisoitu salpietarin keitto oli tervanpolton ohella Suomen ensimmäistä kemian teollisuutta. Kysymys oli nimittäin aikanaan varsin merkittävästä ja laajasta toiminnasta. Ensimmäisistä salpietarin keittolaitoksista on tietoa vuoden tienoilta, jolloin salpietaria on keitetty ainakin Ahvenanmaalla ja Turussa. Vuonna valtakunnan talouden omavaraisuudesta huolta kantanut Kustaa Vaasa määräsi perustettavaksi salpietarikeittimöitä myös Viipuriin, Savonlinnaan, Hämeenlinnaan, Kyminkartanoon >>ja muihinkin sopiviin paikkoi- 16

17 RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA... hin>>. Kuninkaan käskyä tietysti toteltiin. Eerik XIV:n ja Juhana Ill:n aikana, jolloin käytiin sotia milloin Puolaa ja Tanskaa, milloin taas Venäjää vastaan, perustettiin lisää salpietarikeittimöitä niin, että niitä tiedetään parhaimmillaan olleen toiminnassa yli kaksikymmentä eri puolilla Suomea. Keittimöitä valvomaan ja keittotaitoa suomalaisille opettamaan palkattiin pääasiassa ulkomaisia, etenkin hollantilaisia, asiantuntijoita. Kotimaista asiantuntemusta pyrittiin samanaikaisesti lisäämään kouluttamalla miehiä Viipurissa salpietarin keittäjiksi. Ensimmäisten salpietarikeittimöitten jälkeen perustettiin kruunun keittimöitä 1500-luvun loppupuolella ainakin Hollolaan, Sääksmäelle, Naantalin lähistölle, Eurajoen Lapijoelle, Ulvilaan, Mustasaaren Voitilaan, Rantasalmelle, Pellosniemen Moisioon nykyisen Mikkelin lähelle sekä Vihtiin ja Porvooseen. Saipietarin valmistuksen raaka-aineena oli navetoitten alta kerätty multa, johon mätänemisen seurauksena oli syntynyt typpihapan suoloja. Mik.ael Agricola kuvasi vuonna 1546 salpietarin valmistusta kertomalla sitä vaimistertavan kuivasta ja lihavasta maasta laittamalla tätä kerroksittain poltetun kalkin ja tuhkan seoksen kanssa, uuttamalla vedellä sekä haihduteamalla neste kuiviin. Käytännössä salpietarin uuttaminen mullasta tapahtui siten, että puuammeeseen, jonka pohjalla oli tapillinen reikä, pantiin alimmaiseksi kerros olkia, näiden päälle pantiin tuhkansekaista salpietarimultaa, kunnes amme täyttyi, ja astia peitettiin olkimatolla. Tämän jälkeen kaadettiin päälle kiehuvan kuumaa vettä niin, että astia tuli täyteen, ja sen annettiin seistä tuntia, minkä jälkeen tappi avattiin, ja uute valutettiin alla olevaan säiliöön. Saatu liuos väkevöitiin käsittelemällä sillä toinen ja mahdollisesti kolmaskin annos multaa. Saatu ruskea liuos haihdutettiin keittämällä, mihin käytettiin suuria, laakeita, paikoilleen muurattuja kuparipatoja tai -pannu ja, joita tarkoitusta varten tuotettiin Tukholmasta saakka. Mikäli sopivia pannuja ei muuten ollut käytettävissä, keittämiseen voitiin kuninkaan luvalla ottaa linnojen ja kananoitten viinapannuja ja ammeita. Samoin papeilta, nimismiehiltä ja talonpojiltakin voitiin tarpeen tullen lainata astioita strategisesti tärkeän salpietarin valmistamiseen, neuvoi saipietarituotantoa valvonut kuningas. Saipietarin keittoon käytetyt kuparipannut olivat melko kookkaita, sillä jotkut niistä painoivat lähes parisataa kiloa. Niinpä käytöstä poistettu ja kuparipannu ja saatettiin käyttää kirkonkellojenkin raaka-aineena. Kun kiehuminen pannussa oli alkanut, keittämistä jatkettiin useita vuorokausia, jopa viikkoja, lisäämällä aina haihtuneen tilalle uutta nestettä, kunnes kaikki oli saatu haihdutetuksi. Keiton aikana pinnalle kohonneet 17

18 RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA... epäpuhtaudet kuoriniin kauhalla pois. Kun liuos oli tullut tarpeeksi väkeväksi niin, että siinä ollut keittosuola alkoi kiteinä erota kattilan!aitoihin, siirrettiin se laakeisiin kupari- tai puuastioihin kiteytymään. Kiteet kuivattiin pärevasuissa. Keitolla saatu ruskea raakasalpietari oli vielä puhdistettava humusaineista ja keittosuolasta. Humusaineitten hajottamiseksi salpietari sulatettiin lievästi kuumentamalla, liuotettiin kuumaan veteen, suodatettiin ja kiteytettiin. Keittosuola liuotettiin eri lämpötiloissa. Lopuksi salpietari sulatettiin ja vaiettiin ohuiksi levyiksi. Kuvan salpietarikeittimön varustuksesta saa Mustasaaren Voitilan tehtaan säilyneestä inventaariosta vuodelta Tehtaassa oli tupa, jossa oli takka, leivintupa, sauna, neljä multahuonetta, jotka olivat täynnä vanhaa multaa, kaksi pannuhuonetta, uutehuone ja olkilato, siis kaikkiaan 11 rakennusta. Kalustona oli 3 5 suurta ammetta, 15 saavia sekä 12 ämpäriä ja kiulua, neljä suurta paikoilleen muurattua kuparipannua, yksi rautapannu, yksi kattila ja kaksi rautapataa. Mäellä tehtaan vieressä oli 31 syitä halkoja ja 40 tynnyriä tuhkaa. Raaka-ainetta salpietarikeittimöissä kului niin runsaasti, että navettojen alusmullasta oli jatkuvaa puutetta, ja siksi sopivaa multaa jouduttiin kuljettamaan keittimöille hyvinkin kaukaa. Joskus soveliaisuusnäkökohdista piittaamattomat salpietarin keittäjät ottivat raaka-aineekseen maata kirkkojen, luostarien ja kappelien hautapaikoiltakin, minkä kuningas joutui erikseen jyrkästi kieltämään. Vuodelta 1620 on tietoja Sipoossa toimineen salpietarikeittimön käyttämistä vuotuisista raaka-ainemääristä. Multaa ja lampaanlantaa käytettiin tynnyriä, tuhkaa 219 5fs tynnyriä, halkoja kuormaa ja olkia 439 t;4 lyhdettä. Parin keittäjän lisäksi keittimöillä työskenteli joukko renkejä ja kirjuri, minkä lisäksi kupariseppiä tarvittiin vuosittain pannujen korjauksiin. Vuodesta 1602 salpietarikeittimöille määrättiin tuolloin annetulla asetuksella vuotuinen keittotavoite. Kaikkien Suomen keittimöitten, Ahvenanmaata lukuun ottamatta, tuli toimittaa vuosittain kruunulle yhteensä noin kg salpietaria. Suomen osuus koko Ruotsin saipietarituotannossa oli verraten suuri, sillä Suomessa tuotettiin yli puolet valtakunnan salpietarista. Jokainen talo määrättiin toimittamaan salpietarikeittimölle vuosittain neljä tynnyriä saipietarimultaa ja lampaanlantaa, 14 tynnyriä tuhkaa, kaksi kuormaa halkoja, puoli lyhdettä olkia ja lisäksi yksi päivätyö yhdessä jonkun toisen talon kanssa. Kruunun salpietarikeittimöillä oli asetuksen määräyksistä huolimatta suuria vaikeuksia saada riittävästi kunnollista raaka-ainetta. Niinpä

19 RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA... luvulla luovuttiin valtiollisista keittimöistä, j a saipietari tehtaat annetti in kuningas KIIJtaa II Aado/fin aikana vuokralle kauppiaille tai muille liikem ie hille, jotka sitoutuivat toi mittamaan kruunulle sovitun määrän salpieraria. Suomen salpietarin keitto taantui kuitenkin kruunun luovuttua keit timöitten ylläpidosta.) 0-vuotisen sodan päättymisen jälkeen, jolloin ruujin tarve oli rauhan tulon ansiosta vähentynyt. Valtion johdossa katsottiin nyt olevan edullisempaa ostaa salpietari verorahoilla ulkomailta kuin ylläpitää kruunun omia salpietarikeittimöitä. Tuotantoa ryhdyttiin tehostamaan uu destaan luvun loppupuolella kuningas Kaarle XI:n aikana. Nyt ei enää palattukaan kiinteisiin keittimöihin, vaan salpietarin keittäj ille määrättiin omat keittopiirinsä. Niissä he kiersivät pannuineen paikkakunnalta toiselle määrätyn ohjelman mukaisesti. Toisin sanoen enää ei kuljetettukaan saipie tarimultaa keittimöille, vaan keittolaitteet tuotiin raaka-ainelähteinen luokse. Saipietarin valmistusta ryhdyttiin tieteellisesti pohtimaan varsinkin luvulla, jolloin siitä tuli yksi ensimmäisistä kemiallisista kysymyksis tä, joita Suomessa on yksityiskohtaisesti käsitelty. Erityisesti Turun akate mian ensimmäinen kemian professori Pehr Adrian Gadd teki kokeita salpie tarin valmistuksen kehittämiseksi. Tnpil!inen pohjalainen salpietarilato. jo.ua salpietari11111ftaa»kypjytettiin" ennen kuin siitä" voitiin rm1eta erottcmutan mudin maka-aimek.ri kelpaama scdpietctria. K11w Etelci-Pohjanmaan maakmzta11mseo. 19

20 RÄJÄHTEIDEN VARHAISHISTORIA... Niinpä saipietariprosessia ruvettiinkin jo 1600-luvun lopulla jouduttamaan kaivamalla maa karjarakennusten alla löysäksi noin metrin syvyydeltä. Siihen sekoitettiin mätäneviä jätteitä, kuten teurastus- ja keittiöjätteitä, ruohoa, heinää ym. Kun lantavesi valui tähän kuohkeaan kerrokseen, muodostui siihen ajan mittaan runsaasti salpietaria. Seuraava kehitysvaihe oli erityisten saipietarilatojen rakentaminen 1700-luvulla. Ne olivat harvaseinäisiä, olkikattoisia rakennuksia, joitten kovaksi poljetulle savilattialle kasattiin kerros ruokamultaa, johon sekoitettiin teurastusjätteitä, lantaa, olkia, rikkaruohoja ja muita typpipitoisia orgaanisia jätteitä sekä tuhkaa, kalkkilaastia yms. Kasaa käännettiin pari kertaa kesässä, ja sitä valeltiin virtsalla ja lantavedellä. Noin 2-4 vuoden kuluttua kasasta voitiin ruveta erottamaan salpietaria. Ruutimyllyistä ruutitehtaisiin Kruunu pidätti itsellään oikeuden kaikkeen maassa tuotettuun salpietariin, sillä kysymyksessä oli sotatalouden kannalta keskeisen tärkeä aine. Vaikka salpietarilla olisi ollut merkitystä myös lannoitteena, lähes kaikki maassa tuotettu salpietari käytettiin Ruotsin-vallan aikana ruudinvalmistuksen raaka-aineena.' Jo 1500-luvulla Suomessa oli tärkeimpien puolustuslinnojen yhteydessä ruutimyllyjä, joissa ruudin tekoon perehtyneet ruutimestarit sekoittivat ruutia. Esimerkiksi Kustaa Vaasan Venäjän-sodan aikana ruutimyllyjä siirrettiin myös rintaman läheisyyteen, jotta ruutia ei tarvinnut kuljettaa sotaväen tarpeisiin pitkiä matkoja. Saipietari ruutimyllyille saatiin siis pääsääntöisesti maassa olleilta keittimöiltä, hiili puolestaan hankittiin linnojen läheisyydessä olleista lepikoista, ja rikki tuotiin Ruotsista. Linnojen ruutimyllyjen toiminta päättyi 1600-luvulla, jolloin ruudin valmistus keskitettiin pienten ruutimyllyjen sijasta erityisiin ruutitehtaisiin. Ruotsissa toimineet neljä merkittävintä ruutitehdasta tuottivat käytännöllisesti katsoen kaiken valtakunnassa tarvitun ruudin. Suomessa toimi lyhytaikaisesti vain kaksi ruutitehdasta. Vuonna 1644 perustettiin ruutitehdas Marttilaan (St. Mårtens). Vanhoissa lähteissä, joissa tästä tehtaasta kerrotaan, ei mainita varmuudella, sijaitsiko tehdas Marttilan pitäjässä Varsinais Suomessa vaiko jollakin muulla samannimisellä paikkakunnalla Suomessa.6 Tehdas oli joka tapauksessa varsin pieni Ruotsin tehtaisiin verrattuna: kun Ruotsin tehtaitten tuotanto oli enimmillään 170 tonnia ruutia vuodessa, Marttilassa päästiin parhaimmillaan vain 17 tonnin vuosituotantoon. Kaiken lisäksi Marttilan tehtaan toiminta päättyi isonvihan aikana, eikä tehdas- 20