Sometimes I see it and then paint it. Other times I paint it and then see it. Both are impure situations and I prefer

Transkriptio

1

2

3

4 Sometimes I see it and then paint it. Other times I paint it and then see it. Both are impure situations and I prefer neither.

5 Parhaan ystäväni käsi oli amputoitu edellisenä päivänä. Siinä oli ollut jonkinlainen tulehdus, ja sitä hoidettaessa joku oli tehnyt kohtalokkaan virheen; lopulta amputointi oli ollut ainoa mahdollisuus. Tiesin tämän kaiken vain hyvin epämääräisesti, toisen tai kolmannen käden kautta, en ollut kuullut asiasta mitään häneltä tai lääkäreiltä, olin nimittäin juuri palannut ulkomailta; olin vain puhunut eräiden yhteisten ystäviemme kanssa. Niin, kaikesta tästä johtuen minusta oli lievästi sanottuna outoa, että tuo amputoitu käsi oli nyt minun asunnossani. Asuntoni oli pölyinen, asumattoman näköinen; missään ei näkynyt jälkiä siitä että kukaan olisi käynyt siellä niiden parin viikon aikana kun olin ollut poissa. Vain käsi keittiön pöydällä oli ylimääräinen. Kävelin ikkunalle ja avasin verhot. Valo tuli sisään vinosti, dramaattisesti, kuin terä; valokiilassa näkyi leijuvaa pölyä, kaiken mustavalkoiseksi muuttavia, väriä syöviä hiukkasia, käsi pöydällä näytti aavemaisemmalta kuin mikään mitä olin koskaan nähnyt, sen järjetön asiaankuulumattomuus nousi esiin huoneesta, se syöksyi kohti kuin

6 lähestyvä pikajuna, kaikki muu muuttui värittömäksi ja litteäksi taustaksi. Suljin verhot uudestaan ja hengitin syvään. Mietin mitä tehdä. Viisainta olisi kaiketi soittaa jollekulle, ajattelin, kysyä neuvoa. Otin puhelimen taskustani, mietin hetken ja näppäilin sitten numeron esiin. Kas hei Gregor, hän vastasi, mainiota että soitit, minun täytyy kysyä sinulta ovenkahvoista, tämä on tärkeää. Ovenkahvoista, kysyin. Minä selitän, hän sanoi, tämä on tärkeää, sillä jos haluat siirtyä tilasta toiseen, esimerkiksi yhdestä huoneesta toiseen, niin siinä välissä on ovi, aukko, jonkinlainen välittävä epätila, ja jotta ovi voi toimia niin kuin sen pitää, tarvitaan ovenkahva. Ovenkahva ei sinänsä merkitse mitään, mutta missä me olisimme ilman ovenkahvoja? Maailma olisi täysin staattinen, kukaan ei pääsisi yhdestä tilasta toiseen, mikään ei enää merkitsisi mitään. Minä muistan hyvin tarkasti lapsuudenkotini kaikki ovenkahvat ja sen, miltä ne tuntuivat kädessä, sanoin. Vaikka en muuten muista kovinkaan paljoa lapsuudestani, ehkä tämä kertoo ovenkahvojen merkityksestä. Varmasti, hän vastasi. Ja toinen, samaan aiheeseen liittyvä juttu, joskus kun on ehdottomasti aikeissa sanoa toiselle jotain tärkeää, elintärkeää, ja sitten se toinen alkaa puhua jostain muusta juuri ennen kuin itse saa avattua suunsa, niin sitä päätyy siihen samaan puheenaiheeseen, oma puheenaihe hukkuu, vähän kuin oma identiteetti hukkuisi. Olen huomannut. Mutta nyt minun täytyy lopettaa, sanoin ja suljin puhelimen. Laitoin sen saman tien pois päältä.

7 Mitä siis tehdä? Tajusin nyt etten pystyisi puhumaan tästä kenellekään; miten järjettömältä se kuulostaisi! Mietin hetken ja päädyin siihen, että ainoa mahdollinen keino selvitä tilanteesta olisi hankkiutua eroon kädestä. Miettisin myöhemmin mitä tämä kaikki tarkoitti, oliko toiminnassani mitään järkeä, miksen kyennyt kertomaan asiasta ystävälleni. Nyt minun täytyisi hankkiutua eroon tuosta kädestä, niin nopeasti kuin mahdollista. Tyhjensin yhden laukuistani sotkuiseksi kasaksi lattialle ja survoin käden sinne. Se tuntui kylmältä ja nihkeältä; mahdollisesti ihon pinta sinersi mutta asuntoni hämärässä en voinut olla varma. Kuljin portaat alas ja ulos, kävelin raitiovaunupysäkille, nousin sisään vaunuun etuovesta; kuljettaja oli vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen. Istuin alas ja mietin mihin oikeastaan olin menossa. Sitten tein päätökseni; käänsin päätäni, katsoin kohti ikkunaa, jonka pintaa joku oli raapinut terällä niin, että siihen oli muodostunut kulmikas, abstrakti kuvio, täsmällisesti muotoiltu; lasin yläreunassa näkyi valumajälkiä jostakin tahmeasta nesteestä. Ulkona paistoi aurinko, lehdet olivat keltaisia. Muutaman pysäkinvälin jälkeen nousin pois kyydistä ja kävelin rautakauppaan; etsin hyllystä mahdollisimman halvan rautakangen ja mahdollisimman lyhyen köyden. Tunsin oloni hämmentävän rauhalliseksi ja viileäksi, toimin tehokkaasti ja rationaalisesti, en oikein tiennyt miksi. Kävelin kaupan poikki kassalle, myyjällä oli vaalea tukka ja harmaat silmät. Maksoin ostokseni ja astuin ulos. Kävelin toiselle raitiovaunupysäkille. Odotin. Joku oli maalannut pysäkin katoksen vihreäksi. Ihmisiä oli muutamia.

8 Raitiovaunu tuli paikalle, nousin kyytiin etuovesta, kuljettaja katsahti minuun harmailla silmillään, hiukan epäluuloisesti, mutta se ei tuntunut minusta hermostuttavalta vaikka olin koko ajan hyvin tietoinen siitä että minulla oli käsi laukussani. Kuljettajan vaaleat hiukset oli kammattu oudosti sivulle, ikään kuin ne peittäisivät sitä ettei hänellä ollut toista korvaa. En istuutunut tällä kertaa, vaunu oli täynnä. Seisoin ja nojasin metalliseen tankoon, se tuntui kylmältä kättäni vasten. Kun näin ensimmäisen vilauksen merestä jäin pois kyydistä. Rannan lähettyvillä ei näkynyt paljoakaan ihmisiä, niin kuin olin arvellutkin; oli jo kylmä sää, syksy oli pitkällä, mereltä tuli kylmä tuuli, hiukseni sojottivat minne sattuu, lokit taistelivat tuulta vastaan kaikin voimin. Katselin ympärilleni, luulen että näytin pälyilevältä, ja lähdin kävelemään syrjemmäs, rannan viereen. Aallot olivat tummanharmaita, ne olivat kuin sulaa, kylmää metallia. Meri näytti rauhoittavalta, hämmentävän rauhoittavalta, ja tajusin kuinka luonnottoman rauhallinen olin ollut koko ajan, minua alkoi itse asiassa nukuttaa, kuin sulan metallisen meren paino olisi tullut hartioilleni, hieroin silmiäni, venyttelin ja katsoin ympärilleni, ja äkkiä hän oli siinä; kuuden metrin päässä takanani, noin, hän seisoi jalat harallaan, hänellä oli musta hattu jonka alta vaaleat hiukset yrittivät karata, mustat housut ja kengät, vihreän samettitakin toinen hiha roikkui tyhjänä; hänen harmaat silmänsä tuijottivat minua, kylmästi ja hellittämättä, kuin taivaasta sataisi metallikuulia, ja juuri silloin alkoikin sataa, pisarat putoilivat päällemme ja metalliseen mereen. Ja silloin minä valahdin kasaan meren rantaan ja nukahdin ja olin hämärästi valaistussa pienessä huoneessa,

9 hotellihuoneessa ehkä, makasin sängyllä, vuodevaatteet olivat vaaleanpunaiset. Olin muuttunut naiseksi, maka sin alastomana, selälläni, en kyennyt liikkumaan, en tiennyt miksi; käsi roikkui katosta kettingin päässä, siitä putoili veripisaroita, hitaasti, ne putoilivat vatsani päälle ja saivat ihoni värisemään. Aika tuntui pysähtyneeltä. Heräsin nukutuksesta aamulla; verhojen välissä oli kapea rako josta auringonsäteet pääsivät sisään. Minulla ei ollut enää toista kättä. Se tuntui niin oudolta etten kyennyt ajattelemaan sitä, ymmärtämään. Nousin, nähdäkseni kykenisinkö siihen, ja avasin verhot. Tunsin oloni tavalliseksi, hyväksi jopa. Aurinko paistoi sisään viistosti, ikkunan yläreunassa näkyi valumajälkiä, kuin jostain tahmeasta nesteestä; ne näyttivät hämmentävän vierailta täällä, sairaalassa. Venyttelin hiukan, ihmettelin yhä enemmän sitä kuinka hyvältä minusta tuntui, mitään ruumiinosaani ei särkenyt, missään ei tuntunut nukutuksesta johtuvia oireita. Katsoin kohtaa jossa ennen oli ollut käsi; se näytti oudolta, mutta ei tuntunut epämiellyttävältä, kädentynkäni oli vain vieraan näköinen, sillä ei tuntunut olevan mitään yhteyttä minun käteeni tai mihinkään minkä minä tunsin. Pöydällä sänkyni vieressä oli paperi, kaksin kerroin taitettu ja valkoinen, se oli ainoa esine huoneessa joka vaikutti odottamattomalta, väärään paikkaan eksyneeltä ja tummanruskeaa pöytää vasten sen valkeus näytti häikäisevältä, ehkä koska auringonvalo paistoi siihen suoraan.

10 Otin sen käteeni ainoaan käteeni, tajusin, se tuntui hiukan oudolta ja luin: Kätesi on G. S.:n luona, siinä luki, tikkukirjaimin, kuulakärkikynällä kirjoitettuna. Olin luonnollisesti yllättynyt. Nimikirjaimet G. S. toivat heti mieleen ystäväni Gregorin, ei mistään erityisestä syystä paitsi että ehkä minun oli ollut ikävä häntä, ja mieleni täytti riemukas, melkein huimaava ajatus: minä lähtisin sairaalasta heti ja menisin Gregorin luo ja me menisimme kaljalle tai jotain vastaavaa. Ja tämä ajatus täytti mieleni kokonaan, ikään kuin humalluttavasti; kävelin huoneen nurkkaan, avasin valkoisen kaapin oven ja otin esiin vaatteeni. Pukeuduin vaivalloisesti, mutta lopulta onnistuin siinä ja astuin ulos huoneesta, käytävälle jossa ei onneksi näkynyt ketään; aioin hiipiä ulos vaivihkaa, puhumatta kenellekään mitään, se kuului tähän äkilliseen pakkomielteeseen. Pääsin ulos tapaamatta ketään. Aurinko paistoi, lehdet olivat keltaisia, minä tunsin oloni edelleen oudon riemukkaaksi. Kävelin nopeasti, ympärilleni pälyillen, raitiovaunupysäkille; vaunu tuli hetkessä, nousin kyytiin etuovesta, kuljettajalla oli tummat hiukset ja siniset silmät. Ihmisiä ei ollut kyydissä montaa. Matkustin muutamia pysäkinvälejä ja nousin pois, Gregor asui aivan tämän pysäkin lähellä, ja juuri kun astuin alas vaunusta, kun jalkani koskettivat asfalttia, näin Gregorin, ainakin kuvittelin että se oli hän; hän tuli ulos talostaan ja suuntasi raitiovaunupysäkille, hänellä oli iso olkalaukku olallaan ja hän vaikutti pälyilevältä, epäluuloiselta. Kävelin varmuuden vuoksi kuitenkin hänen asunnolleen ja soitin ovikelloa: ei vastausta. Soitin vielä pari kertaa ja lähdin sitten takaisin alas. Raitiovaunu

11 johon Gregor oli noussut oli vielä pysäkillä, ehdin siihen juuri ja juuri. Hän ei ollut nähnyt minua. Seisoin vaunun takaosassa; en nähnyt häntä, mutta olin huomannut että hän oli mennyt sisään etuovesta. Seisoin parin pysäkinvälin ajan paikallani jotta hengitykseni tasaantuisi minun oli pitänyt juosta ehtiäkseni vaunuun ja fyysinen kuntoni oli huono ja lähdin sitten eteenpäin, etsimään häntä. En ehtinyt kulkea kuin muutaman metrin, kun repaleiseen liituraitapukuun pukeutunut, vanhalta viinalta haiseva keski-ikäinen mies tarttui minuun: Hei, pistä pari euroa! Ei ole, sanoin. Ja mitä tuolle kädellekin on tapahtunut? Yritin jatkaa eteenpäin, hänestä välittämättä, mutta hän tarttui tyhjään hihaani ja örisi jotain: kesti hetken ennen kuin pääsin eteenpäin. Ja juuri kun olin saapunut vaunun ensimmäiseen osastoon, olimme pysähtyneet, ja näin Gregorin jääneen vaunusta ja kävelevän kohti rautakauppaa. En ehtinyt itse jäädä pois; minun oli odotettava seuraavaa pysäkkiä, jolle oli yllättävän pitkä matka. Kun lopulta saavuin paikkaan josta näin rautakaupan, Gregor tuli jo sieltä ulos. Hän käveli toiselle raitiovaunupysäkille, ympärilleen vilkuillen. Kun ehdin tuolle pysäkille asti, vaunu seisoi jo siinä. Menin sisään takaovesta: Gregor ei ollut vieläkään huomannut minua, ja minusta hänen käytöksensä vaikutti niin omituiselta, että ajattelin seurata häntä salaa ja ottaa selville mitä hän aikoi. Raitiovaunu oli niin täynnä, että onnistuin piiloutumaan häneltä vaunun perälle.

12 Hän jäi kyydistä kun tulimme meren rannalle. Minä jäin myös; edessäni ovesta astui ulos pari vanhempaa naista, joten Gregor ei nytkään huomannut minua. Hän lähti kävelemään rantaan päin. Seurasin häntä, ehkä kymmenisen metriä perässä; enää hän ei katsellut ympärilleen. Hän käveli rantaan ja jäi seisomaan paikalleen, hän tuijotti merta, aaltoilua, ja hän tuntui painuvan kasaan, oudolla tavalla, kutistuvan; ja sitten hän venytteli, kuin juuri nukkumaan menevä, ja kääntyi katsomaan ympärilleen ja silloin hän näki minut. Hän tuijotti minua, kauhistuneen näköisenä, muutaman sekunnin ajan, ja sitten lyyhistyi. Maahan, kasaan. Lähes samalla hetkellä alkoi sataa. Kävelin hänen luokseen, kumarruin hänen puoleensa ja huomasin, että hän nukkui; hänen rintansa kohoili säännöllisesti, nenä tuhisi. Otin hänen pisaroista täplittyvän laukkunsa ja avasin sen. Siellä oli minun amputoitu käteni ja lisäksi rautakanki ja köyttä. Jostain syystä se ei ollut minusta lainkaan yllättävää. Tartuin hänen käteensä; aioin herättää hänet. Mutta kun otin kiinni hänen kädestään, ravistin sitä, se irtosi. Noin vain, kuin se ei olisi koskaan ollutkaan kiinni hänen ruumiissaan. Katsoin hänen kasvojaan hetken. Sitten otin molemmat kädet, rautakangen ja köyden ja ryhdyin sitomaan niitä yhteen. Sidoin rautakangen kahden käden väliin, niin että kaikki kolme olivat tiukasti kiinni toisissaan. Tämä ei ollut helppoa yhdellä kädellä, mutta onnistuin. Lopuksi asettelin kahden käden sormet huolellisesti toistensa lomaan. Sitten heitin kädet mereen.