; ()T J.\ 1)()1.11 ; 1

Transkriptio

1

2

3

4 .. ; ()T J.\ 1)()1.11 ; = 1= 1... jf'. C' N.n:-, ' offs -.

5 KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI HELSINKI

6 Kuvaliitteen kuvat ovat Kyösti Pietiläisen yksityisarkistosta. Kyösti Pietiläinen ja Juhan-Ville Kaarnakari 2009 ISBN Painanut Scanbook AB, Falun 2009

7 SISÄLLYS KOVISTA KOVIMPIEN JOUKKOON APERIDIVIT JA RUOKARYYPYT HYPPYKOULUTUS UUSI URA- KOMENNUS SOTAPOLIISIOSASTOON UUDESSA TEHTÄVÄSSÄ N:O 005 AJACCIO HIRTIÄJÄISET SOTAPOLIISIOSASTOLLA AMERIKKALAINEN ILTAHUVI LEGIOONAN KENGÄT YLIVÄÄPELIN ITSEPUOLUSTUSKURSSI MIELUUMMIN VANKILAAN KUIN LEGIOONAAN STILEffiMIES KUORSAAJAN KUOLEMA LEGIOONAN OIKEUDENISTUNTO HELPPOJA TAPAUKSIA AJACCIOSSA AMPUJA KELLARISSA HERRA TIES KENEN PALVELUKSESSA VANHA VITSI AU REVOIR, MONSIEUR AMERICAIN KORPRAALIKOULUSSA ROMANIALAISTEN PUOLIMARATON VALEKARKURIT AJACCION ILLALLISET VAPAUDEN KAIPUU HUVILAMURHAAJA HAUDASSA LEPÄÄVÄ VARTIOMIES IRTI HUUMEISTA MURHA RYKMENTISSÄ BO

8 UNKARILAISET POKERINPELAAJAT 202 KORPRAALI JA VERISET VAATIEET 210 PITKÄN PUUKON YÖ 216 KORSIKALAINEN OIKEUS 23ll RUTIINIVIIKONLOPPU 239 ONNISTUNUT JUONI 2ll2 SAKSALAINEN VARTIOMIES 251 EPILOGI 258

9 Legioonaan tullaan vapaaehtoisesti. Se on kova paikka. Jos luulet, että pystyt siihen, tai ettet pysty, niin kummin vain - olet oikeassa. Vive la Legion!

10

11 KOVISTA KOVIMPIEN JOUKKOON "Legioonalainen Peters, 12 kuukautta palvelusta, komennettu toiseen laskuvarjojääkärirykmenttiin, herra vääpeli!" Päivystävä upseeri ei vilkaissutkaan rykmenttiin tulevaa uutta legioonalaista, eikä komentanut lepoa, toisin kuin normaalisti. Hämmennyin, sillä olin mielestäni tehnyt sisääntulon ja ilmoittautumisen niin kuin oli koulutettu. Hetkeä aikaisemmin olin saapunut toisten uusien rykmenttiin komennettujen legioonalaisten kanssa ilmoittautumaan. Meitä uusia tulijoita oli kymmenen. Olimme nyt, tammikuun 20. päivänä vuonna 1973, liittymässä legioonan kovimpaan koulutus- ja taisteluyksikköön. Laskuvarjojääkäreillä oli kova maine legioonan sisälläkin. Meitä kaikkia jännitti. Olin joukostamme ensimmäisenä ilmoittautumisvuorossa. Ilmekään ei värähtänyt edessäni istuvan vääpelin kasvoilla. Minäkin seisoin kuin paikalleen valettuna. Valitsin tuijotukseni kohteeksi rykmentin tunnuksen seinällä vääpelin selän takana, ja liimasin siihen rävähtämättömän katseeni. Ollaan sitten näin, jos niin on tässä rykmentissä tapana, ajattelin mielessäni huolettomana, sillä tiesin, että olin tehnyt esittäytymisen moitteettomasti. Päivystävä upseeri nosti katseensa tulokkaiden nimilistasta. Nyt pistävä katse porautui minuun. Seisoin edelleenkin suolapatsaana ja vastasin katseeseen ilmeenkään värähtämättä. Vääpeli vain mittasi minua silmillään alhaalta ylös, muuten hän oli liikkumatta. 9

12 Tiesin hyvin, ettei legioonassa oteta uusia tulokkaita vastaan hymyssä suin, mutta päivystävän upseerin posket olivat kireät ja jännittyneet. Meni minuutti ja toinenkin. Me vain tuijotimme toisiamme. Sitten vääpelin ilme yhtäkkiä rentoutui. Hän teki listaansa jonkin merkinnän ja nosti katseensa uudelleen minuun. - Bon, Peters, tervetuloa toiseen laskuvarjojääkärirykmenttiin. Voitte poistua. Huokasin mielessäni. Vastasin komentoon ilmeettömästi. - Poistun, herra vääpeli. Täyskäännös ja ovesta ulos jäykin askelin. Olin taas viileässä Korsikan illassa. Toiveeni oli toteutunut, nyt olin laskuvarjojääkärirykmentissä. Ovella odotti jo nimiluettelossa seuraavana ollut legioonalainen. -Mene ovelle, koputa ja heti kun saat myöntävän vastauksen, mene sisään. Ota rauhallisesti, siellä vain vähän tuijotellaan, sanoin seuraavalle. Talvi-illan koleus teki hyvää piinallisen toimistovierailun päälle. Mietin vielä vääpelin vastaanottoa, ja pian minua alkoi jo hymyilyttää. Mieliala parani, kun tajusin, että minusta oli äsken vain otettu ensivaikutelmaa. Uskoin pärjänneeni hyvin. Ei minua näin helpolla pussiteta. Täällä minä varmasti viihdyn, ajattelin tyytyväisenä. Jonkin ajan kuluttua jokainen oli ottanut ensiaskeleensa kuuluisassa 2. laskuvarjojääkärirykmentissä. Odotimme hetken aikaa ulkona, kunnes päivystävä upseeri tuli ulos toimistosta. - Peters, vanhimpana viet tämän joukon jonossa huoltokomppanian toimistoon. Kersantti siellä kertoo missä nukutte tämän yön. Selvä? -Käskystä, herra vääpeli, kajautin vastaan. -Reppu selkään ja säkit ylös, seuratkaa minua. Liikkeelle! Otin joukon johtooni. Muutaman minuutin käveltyämme tulimme huoltokomppaniaan. Menin päivystyshuoneeseen, jossa odottivat samat rituaalit kuin aikaisemmin rykmentin päivystävän upseerin luona. Puolen tunnin kuluttua kaikki olikin jo paljon selvem- 10

13 pää. Jokaisella tulokkaana oli oma paikkansa ensimmäiseksi yöksi. Joukossa ei syntynyt juurikaan keskustelua. Jokainen vain sulatteli kokemuksiaan ja tuntojaan omissa oloissaan. En kysellyt muilta, mitä he tykkäsivät tai ajattelivat. Itse olin ainakin tyytyväinen, jos en ehkä onnellinen. Aika näyttää, mitä tämä on, ajattelin ennen nukahtamista. ll

14 APERITIIVIT JA RlJ[]I<ARYYPYT Legioonassa voi paikka ja rykmentti vaihtua, mutta aamutoimet ovat aina samanlaiset. Aamupesu ja huoneen kunnostaminen kuuluivat rutiiniin. Ne tehtiin tavalliseen tapaan kiireellä, ellei halunnut joutua päivystävän korpraalin haukuttavaksi. Kaikki sujui meiltä uusilta tulokkailta mallikkaasti. Aikaa ei kuitenkaan jäänyt mihinkään ylimääräiseen. No, se ei ollut legioonassa uutta. Hommat sujuivat, sillä rykmenttiin oli aina valittu uusista legioonalaisista aina paras aines. Kokoontumisen jälkeen odottelimme yhdessä huoneessa kouluttajakorpraalien saapumista. He tulisivat olemaan esimiehiämme koko hyppykurssin ajan. Kauan ei kestänytkään, kun kämpän ovi avattiin sellaisella voimalla, että jokainen ajatuksissaan ollut legioonalainen hätkähti. Sisään astui kaksi yrmeäilmeistä korpraalia. Uudet kouluttajamme seisahtuivat eteemme ja mittailivat sanaakaan sanomatta katseellaan jokaista huoneessa olijaa. Kestimme tovin ärhäkkää tuijotusta. - Reppu selkään, merimiessäkki kumpaankin käteen ja äkkiä ulos, toinen korpraali käskytti tiukalla äänellä. Ei mitään kaunopuheita, vaan legioonan tyyliin suoraan asiaan. Jännittynyt odottelu ja alkutilanne purkautui kuumeiseen toimintaan. Meille kaikille sopi hyvin, että saimme taas tehdä jotain hyödyllistä ja joukko purkautui ripeästi huoneesta kentälle. -Kahteen riviin, pituusjärjestykseen, mars. Tämäkin kävi meiltä kuin ammuttuna. Korpraaleista isoko- 12

15 koisempi odotti hetken järjestymistämme. Murteen perusteella ajattelin hänen olevan englantilainen. Valmista tuli. - Puolijuoksua eteenpäin, mars. Lähdimme juoksemaan hidasta mutta tappavatahtista vauhtia. Toinen korpraaleista juoksi edellä ja määräsi vauhdin. Englantilainen korpraali tuli takanamme ja huusi tahtia. Aluksi kaikki tuntui tietenkin helpolta, mutta mitä pidemmälle ja kauemmin juostiin, sitä varmemmin merimiessäkkien paino alkoi tuntua lyijynraskaana käsivarsissa. Rasitus sai käsivarret tuntumaan venyviltä kuminauhoilta, ja sormet alkoivat olla jo aivan puuduksissa. Hitaasti mutta varmasti matka jatkui englantilaisen korpraalin tahdinluvun mukaan. Loppupäässä pienempikokoiset legioonalaiset alkoivat jo puuskuttaa. Painavat merimiessäkit olivat putoamaisillaan, sillä pyöreistä säkeistä oli hankala saada yhdellä kädellä otetta. Olin pannut merkille, että juoksureittimme suuntautui kasarmialueen ympäri. Korpraalit halusivat ilmeisesti perehdyttää meidät uuteen ympäristöämme kiertämällä koko varuskunnan. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua tulimme rykmentin länsipuolelle, jossa oli pari parakkia varattuna meitä varten. Huohotimme raskaasti. Jokaisen käsivarret ja sormet olivat kuolleita väsymyksestä. Merimiessäkki ei todellakaan ole kaikkein mukavimpia kannettavia yhdellä kädellä juoksun aikana. Käsien jänteet vain soivat tiukkoina. Huohotutti, mutta ei hymyilyttänyt, eikä missään nimessä naurattanut. Eivät hymyilleet kouluttajatkaan. Päinvastoin. Korpraalimme tarkastelivat meitä naama peruslukemilla ja kivettyneenä, kuten aikaisemminkin. Kuului kai koulutukseen. Luulot pois heti kättelyssä. Hetken kuluttua englantilainen korpraalimme komensi taas kovalla äänellään asennon. Pyrimme olemaan niin sotilaallisia kuin mahdollista. Korpraali käveli joukkomme editse ja tarkasteli meitä jokaista silmistä silmiin. Korpraalin katse oli hyytävän kylmä, kuin Korsikan talviaamu, jota ei ollut aurinko vielä ehtinyt lämmittää. 13

16 Tarkastettuaan jokaisen miehen hän siirtyi sotilaallisen jäykin askelin noin kymmenen metrin päähän ja teki täyskäännöksen. -Lepo! Korpraali katseli vielä hetken meitä kaikkia. Englantilainen vaikutti sotilaalliselta ja tiukalta. Ei kai oikein muunlaisia voi ollakaan kouluttamassa uusia laskuvarjojääkäreitä, ajattelin katsellessani häntä. -Asento! -Olette kaikki tulleet tänne vapaaehtoisina. Ensin muukalaislegioonaan ja sitten tänne maailman parhaaseen laskuvarjojääkärirykmenttiin. 2eme Regiment Etranger de Parachutistes on joukko, jonka henki velvoittaa teidät aina tekemään parhaanne. Vähempi ei riitä. -Minun nimeni on korpraali Taylor ja apulaiseni on korpraali Dupont. Äsken kiersimme koko rykmentin alueen, vaikkakin nopeasti, mutta saitte varmaan kuvan kasarmialueesta. Heti tämän jälkeen katsomme majoitustilat ja varaston, jonne voitte laittaa ylimääräiset pakkauksenne. Englantilainen katseli meitä hetken. -Tuliko kaikille selväksi? Ilmeisesti kenelläkään ei ole kysyttävää. Lepo! Nostimme taas reput ja merimiessäkit maasta ja seurasimme apulaiskouluttajaa matalaan ja pieneen parakkiin. Kaikkien yllätykseksi majoitustila oli pieni kuin poikamiesboksi. Kahdentoista uuden asukkaan oli vaikea ahtautua sisälle ilman varusteitakin. Niinpä olimme kuin sillit suolassa. Tuvassa oli kerrossängyt. Jokaiselle oli varattu mitättömän pieni kaappi, jonne mahtui vain kaikkein välttämättömin varustus. Kaikki muu pakattiin reppuihin ja merimiessäkkeihin ja varastoitiin viereiseen huoneeseen. Aamupäivä meni kello yhteentoista asti varusteiden huoltamisessa ja sovitellessamme itseämme majoitustilaan. Korpraali Taylor otti joukon ulos muotoon. -Rykmentissä ei tarvita teidänlaisianne pitkä tukkia. Jonossa seuratkaa! Korpraali otti juosten suunnan kohti ensimmäistä taistelukomppaniaa, jossa yksi legioonalainen toimi rykmentin parturina. ll.l

17 - Legioonalainen ulos, minä hoidan tämän tehtävän itse, korpraali komensi parturia. Korpraali kokeili ja käynnisteli hiusleikkuria tyytyväinen ilme kasvoillaan. - Peters, ensimmäiseksi tänne. Laita lakana niin, ettei hiuksia mene vaatteiden sisälle. Tein niin kuin käskettiin ja istuin tuolille. Tunsin, kuinka korpraali painoi leikkuria päänahkaani vasten niin, että iho raapiutui verille. Mieleeni tuli skalpeeraus, jota leikkuutoimenpide muistutti enemmän kuin hiusmuotoilijan käsittelyä. Aikaa meni vähemmän kuin pikajuoksijalta sadan metrin juoksuun. - Alors, ala vetää, Peters. Seuraava, vauhtia nyt! Ei tarvinnut katsoa peiliin, eikä se olisi ollut viisastakaan, sillä korpraali olisi tulkinnut sen varmasti epäluottamuslauseeksi. Silloin olisi voinut joutua vastailemaan kysymykseen, etteikö korpraalin työnjälki kelpaa. Oli parasta olla vain hissukseen ja tyytyä saamaansa malliin. Homma jatkui pikavauhdilla ja jokaisen oli tyytyminen korpraalin hiusmuotoiluun. Olimme kaikki nyt niin komeita, että korsikalaisetkin olisivat meidät nähdessään lähteneet juosten karkuun. No, legioonaan ei tulla vain komeilemaan, vaan pelottamaan muita ihmisiä, etenkin afrikkalaisia. Englantilainen korpraalimme näytti nyt olevan hyvällä mielellä. Kaikkien hiukset oli kynitty päälakea myöten, osalta näytti olevan päälakeakin lähtenyt leikkauksessa mukana. -Nyt, kun näytätte jo ihmisiltä, on aika lähteä ruokaryypylle. Korpraali Dupont, ota joukko johtoosi ja tuo se ulos. Laskuvarjojääkärirykmentti tarjoaa nyt teille kaikille kunnon aperitiivit ennen ruokailua. Erään saksalaisen legioonalaisen naamalle levisi leveä hymy. Ei tainnut kaveri oikein ymmärtää mistä oli kyse. - Tämähän on hieno rykmentti. Tarjotaan jopa ruokaryypyt uusille tulokkaille. Korpraali Dupontin johdolla lähdettiin taas juoksemaan rykmentin kasarmialueen ympäri, jotta aperitiivit maistuisivat paremmin. Nyt vauhtikin oli aivan toista luokkaa kuin pakkausten kanssa. 15

18 Matka ei ollut pitkä, mutta vauhti sai monet jo huohottamaan. Englantilainen korpraali oli jo odottamassa meitä rekkitangon luona. -No niin, näytän nyt esimerkkiä, kuinka täällä aperitiivit nautitaan. Samassa korpraali hyppäsi kiinni rekkitankoon ja alkoi vetää leukoja samalla ääneen laskien. Kymmenennen jälkeen hän pudottautui maahan. - Peters, sinä ensimmäisenä, korpraali sanoi ja astui sivuun. Vanhana soutajana minulle leukojen vetäminen ei ollut mikään temppu. Nousin ja laskin tasaiseen tahtiin kertoja ääneen lukien, samaan tapaan kuin korpraali oli näyttänyt. Kymmenen leukaa sujui helposti, niin kuin suomalaiselta ja Kotkan pojalta pitääkin. Pudottauduin alas ja annoin tilaa seuraavalle. Kaikilla ei tietenkään ollut riittävästi ruista, mutta jokaisen täytyi vetää niin monta kuin jaksoi. Se, joka ei päässyt kymmeneen asti, sai osakseen korpraalien haukkumiset ja samalla englantilainen merkkasi legioonalaisen nimen omaan muistikirjaansa. Vähän matkan päässä odotti uusi ruokaryyppy: paksusta hirrestä roikkui vahva köysi, jossa oli viiden metrin korkeudella punainen merkki. Englantilainen näytti taas esimerkkiä ja hinasi itsensä käsivoimin viiteen metriin. Taas muut perässä. Tämäkään ei onnistunut kaikilta ja korpraalin muistikirjaan ilmestyi lisää nimiä. Kaupanpäällisenä tulivat haukkumiset veteliksi mammanpojiksi. Nyt oli aperitiivit juotu. Toisilta menivät alkuryypyt paremmin kuin toisilta. Vaikka kunto omasta mielestä oli hyvä, vallitsi korpraaleilla asiasta eri käsitys. Paljon parantamisen varaa oli ja siksi esimerkiksi jokainen siirtyminen tapahtui juoksemalla. Laskuvarjojääkärikoulutus alkoi kovalla rytinällä. Jos jotkut päivät menivätkin ilman suurempia kahinoita, niin illan viettäminen pienessä kämpässä lisäsi ärtyneisyyttä ja hermostuneisuutta rankkojen päivien päätteeksi. Ei tarvinnut paljon sanoa tai edes katsoa toista, kun jo sai äreän vastauksen: "Mitäs siinä minua tuijotat? Haluatko ottaa minusta kuvan?" 16

19 Ymmärsin hyvinkin, että päivän raskas ja loputtomalta tuntuva koulutus ja majoituksen ahtaat tilat tekivät tilanteen tulenaraksi. Meiltä vaadittiin joka päivä entistä enemmän. Äreässä ilmapiirissä jokainen vain odotti vääjäämätöntä räjähdystä. Kuuntelin sängyssäni loikoen erään italialaisen ja ranskalaisen legioonalaisen sanaharkkaa. Yhtäkkiä molemmat nousivat ylös ja painuivat mitään puhumatta ulos. Arvasin, että käsikähmäksi meni, kun höyryä ei muuten saatu päästettyä ulos. Muutaman minuutin kuluttua ranskalainen tuli pää veressä takaisin sisälle. Hetkeä myöhemmin tuli myös italialainen piestyn näköisenä. Vilkaisin italialaista uteliaasti tarkoittamatta sen kummempaa. En tiedä mitä italialaisella oli minua vastaan, ehkä hän vain tappelun halusta reagoi vilkaisuuni hyökkää västi. -Mitä tuijotat, haluatko sinäkin pääsi hajalle, Peters? Tilanne oli ollut jo pitkään ilmassa. Nyt oli toimittava ja hankittava oma elintila ja asema tässä joukossa. Mitään sanomatta nousin ylös ja nyökkäsin italialaiselle. Heti ulos päästyämme hän kävi päälle kuin vihainen susikoira. Sokeana raivosta vastustajani oli varma itsestään ja unohti samalla jotakin tärkeää. Ehkä hän ajatteli, että hyökkäys on puoli voittoa, mutta turha hätiköinti kävi hänelle kohtalokkaaksi. Ei tiennyt italialainen käyvänsä entisen merimiehen päälle, joka oli tottunut käyttämään muitakin jäseniä kuin vain käsiä. Kaikki kävi nopeasti. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin työntää italialaisen tehottomasti heiluvat käsivarret sivuun ja upottaa polvi voimalla hänen palleaansa. Tämä pysäytti hänen hyökkäyksensä kuin seinään. Äsken ärhäkkänä riehunut legioonalainen tipahti maahan voihkien ja keuhkot tyhjänä ilmasta. Kesti muutaman minuutin, ennen kuin italialainen alkoi olla tokeissaan, keuhkot haukkoivat edelleenkin ilmaa ja legioonalainen oli maassa kippurassa. -No kukas se nyt tässä hajottaa ja kenen pään, kysyin italialaiselta. - Jos et nyt vielä uskonut, niin minä hajotan sinut sellaiseen kuntoon, että pääset legioonasta pois rampana ja 17

20 pääsi on sen muotoinen, etteivät parhaatkaan lääkärit siitä enää saa naamataulua aikaiseksi. Varmuuden vuoksi, ja sanojani tehostaakseni, annoin italialaiselle vielä sellaisen tällin avokämmenellä päin naamaa, että varmasti vielä pitkään aivot helisivät. - Toivottavasti nyt opit jotain myöhempää elämää varten, sanoin vielä hänelle. Italialainen oli murtunut mies eikä kehdannut tulla heti sisälle, vaan katsoi parhaimmaksi jäädä ulos odottelemaan, että useimmat olisivat ehtineet käydä nukkumaan. Minä taas astuin sisään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ranskalainen huomasi myös sisääntuloni ja aavisteli, kuinka italialaiselle oli käynyt, mutta ei sanonut mitään. Vaikka tappeleminen oli ankarasti kielletty, niin aika useasti monet mittailivat toisiaan nyrkein. Hävinnyt osapuoli sanoi aina liukastuneensa saippuaan, vaikka olikin silmät mustina, kuin Mustalla Pekalla konsanaan. Korpraalitkaan eivät lähteneet selvittämään tapahtumien kulkua, vaikka tiesivät varmasti mitä oli tapahtunut. Italialainen osoitti reiluutensa hyväksymällä tappionsa aloittamassaan tappelussa. Meistä tuli myöhemmin erittäin hyvät ystävät. Silloin harvoin, kun myöhemmin tapasimme, juotiin monet oluet jälleennäkemisen kunniaksi. Italialainen katosi näköpiiristäni siirtomaihin ja ilmeisesti palasi siviiliin viiden palvelusvuoden jälkeen. 18

21 HYPPYKOULUTUS Tapasimme pian hyppykurssimme pääkouluttajan kersantti Heinzin. Iltapäivällä kahden aikaan ilmoittauduimme kurssimme "monitoorille", joksi pääkouluttajaa kutsuttiin. Pääkouluttaja on vastuussa kaikesta päivittäisestä koulutuksesta, aina kaluston tuntemuksesta hyppykoulutukseen. Kersantti vaikutti hyväntuuliselta, mutta miehen ulkonäkö ja olemus oli kuitenkin ankara ja vaativa. Aikaa ei käytetty jaaritteluun, vaan siirryimme heti itse koulutukseen. Nyt päästin asiaan, sitähän me jo olimme odottaneetkin. Ensimmäinen viikko käytettiin kunnon kohottamiseen ja laskuvarjoihin ja niiden kaikkiin osiin ja ominaisuuksiin tutustumiseen. Laskuvarjon jokainen osa valjaista kupoliin käytiin huolella läpi, niin että jokainen mies osasi ne vaikka unissaankin. Joka päivä monitorimme heitti yllättäen jollekulle laskuvarjoon liittyviä kysymyksiä. Vastauksen piti tulla kuin apteekin hyllyltä, nopeasti ja varmasti. Päivät olivat pitkiä. Kunto koheni koko ajan, vaikka se ei kenelläkään ennestäänkään ollut ollut huono. Hyppykoulutus oli kiinnostavaa ja motivoivaa, sillä meillä kaikilla oli selkeä tavoite: päästä hyppäämään ja saada arvostettu laskuvarjohyppymerkki. Se piti meitä liikkeessä ja sai jokaisen yrittämään parastaan päivien rasittavuudesta huolimatta. Toinen koulutusviikko käytettiin kertaamiseen, edelleenkin ankaran kuntoilun ohessa. Kävimme uudelleen ja uudelleen läpi, miten erilaiset aseet pakataan ja kiinnitetään hypyn ajaksi, jotteivät ne rikkoudu tai haittaa hyppääjää. Väärin kiinnitetty ase vaarantaa alastulohetkellä hyppääjän. 19

22 Lähes pari viikkoa oli jo kulunut kurssilla, mutta sotilaskotiin tai rykmentin bordelliin meillä ei vielä ollut mitään asiaa. Makeasta elämästä saisimme nauttia vasta, kun olimme saaneet hyppymerkin oikealle puolelle rintaamme. Mikään ei kuitenkaan masentanut mieltäni. Olinhan nyt siellä, minne olin jo pitkään halunnut. Tiesin, että kurssi loppuisi aikanaan. Siihen asti oli vain tehtävä parhaansa, jotta pärjäisi kurssilla mahdollisimman hyvin ja saisi siitä hyvän loppuarvostelun. Sitä paitsi oli alkamassa kolmas koulutusviikko, joka tiesi varsinaisten laskuvarjohyppyjen suorittamista. Silloin mitattaisiin kenellä oli millainenkin kantti. Silloin eroteltaisiin akat miehistä. Kurssiohjelmaan kuului kuusi laskuvarjohyppyä: kolme ilman pakkausta ja kolme pakkauksen kanssa. Hyppykorkeus oli 400 metriä, eli turvallinen hyppykorkeus, tuulirajana pidettiin 8 m/s. Vaikka kaikki koulutettavat olivat kurssilla vapaaehtoisesti, ei aina ollut selvää uskaltaisiko jokainen myös hypätä laskuvarjolla. Monen suurisuulle meni lentokoneen oviaukolla luu kurkkuun maan vilistessä alhaalla. Eräs ranskalainen kurssitoveri oli juuri tällainen tapaus. Rehvastelijalta meni luonto täysin koneen ovella. Pelko oli niin kova, että vaikka kouluttajat väänsivät sormista ja jaloista, ei miestä saatu ovesta ulos. Ranskalainen oli kuin jäykkäkouristuksen saanut. Minua rääväsuu otti rajattomasti päähän. Olin jo jotain tällaista aavistellutkin katsellessani harjoitushyppyjen aikana hänen vapisevan hyppytornissa. Jo siellä miehen puntti oli tutissut. Useimmilta meistä hypyt menivät ongelmitta. Tiesimme saavamme hyppymerkkimme rykmentin komentajalta kolmannen koulutusviikon lopulla, tarkalleen lauantaina kello Hyppymerkin alle saisimme rykmentin merkin ja olkapäähän punaisen kunnialegioonalaisen mitalinauhan. Se oli tavoite, johon koko viikon tähtäsin. Kahta päivää ennen juhlatilaisuutta korpraalimme tuntuivat olevan erittäin hyvillä mielin kurssimme onnistumisesta, niin fyysisen kunnon kohottamisessa kuin varsinaisessa hyppykoulutuksessakin. Kurssi oli, ranskalaista lukuun ottamatta, pärjännyt erittäin hyvin. Meidän kaikkien suureksi yllätykseksi 20

23 englantilainen korpraalimme huusi kurssin koolle varsinaisen palvelusajan ulkopuolella. Varauduimme tietysti johonkin ylimääräiseen "aperitiiviin", mutta emme osanneet odottaa tällaista "ylimääräistä palvelua". - Kurssi on mennyt mielestämme tähän asti erinomaisesti. Kukaan ei ole yrittänyt karata! Korpraali katseli ilmeitämme hetken ajan, ennen kuin jatkoi. - Kello on nyt Se, joka haluaa mennä nyt sotilaskotiin, voi sen tehdä. Takaisin on oltava kello Kännissä ei tarvitse takaisin tulla. Olutta voi ottaa, mutta tuntekaa jokainen omat rajanne! Onko selvää? - Selvä on, herra korpraali, kajahti pienestä joukostamme kuin tykin suusta. Hämmennys yllättävästä iltalomasta oli suuri, mutta kauan ei tarvinnut silmiä pyöritellä. - Alkakaa jo painua, ennen kuin muutan mieleni, korpraalimme muutti epäröintimme teoiksi. Toista kertaa ei meitä tarvinnut kehottaa, ja hetken kuluttua olimme jo sotilaskodissa oluet edessämme. Kylmä huurteinen olut teki ihmeitä. Sitä tässä oli jo odotettu, kuin janoiset kamelit keidasta lähestyttäessä. Olutta meni tasaiseen tahtiin. Mitä enemmän sitä kului, sitä vilkkaammaksi muuttui muistelumme kurssin alkupäivistä ja erityisesti ensimmäisistä laskuvarjohypyistä. Olut selvästikin kirkasti muistikuvia, ja jokaisesta tuntui, että hänen hyppynsä oli jotain ainutlaatuista maailmassa ja siksi sitä piti märehtiä loputtomiin. Hetki sotilaskodissa kului nopeasti, ja jo kello yhdeksän jälkeen suunnistimme majoitukseemme. Kaiken piti olla siellä järjestyksessä ja siistinä ennen iltanimenhuutoa. Silmät kiiluivat Kronenbourgin vaikutuksesta, mieli oli hyvä. Iltanimenhuuto meni ongelmitta, kaikki olivat paikalla. Korpraalimme komensi meidät aikaisin punkkaan, sillä huomenna olisi kova päivä. Kaikki kuitattu materiaali oli luovutettava takaisin putsattuna ja huollettuna. Tiesimme, että vastaanottotarkastukset olivat armottomia. Kaiken piti olla prikulleen kunnossa parin viikon kuluttua tulevia uusia laskuvarjokurssilaisia varten. 21

24 Joskus nukkumaanmeno ärsytti, mutta tänään ei kenenkään tarvinnut unta odotella. Nopeimmat kuorsasivat jo muutaman minuutin kuluttua. Seuraava päivä kului nopeasti. Se oli meidän viimeinen yhteinen perjantaimme. Jokainen tiesi jo, mihin komppaniaan tulisi menemään. Enää ei tarvinnut odottaa kuin himoittuja, lauantaina jaettavia kovalla työllä ansaitsemiamme hyppymerkkejä. Näin jo mielessäni itselläni uudet laskuvarjosiivet ja niiden alapuolelle kiinnitettävän rykmentin perinteikkään merkin. Kaiken kruununa olisi olkavarteen kiinnitettävä punainen kunnialegioonalaisen nauha. Kohtahan tässä alkaa jo muistuttaa legioonalaista, ajattelin tyytyväisenä. Perjantai tuntui jatkuvan ikuisuuden. Huonosti nukutun yön jälkeen valkeni vihdoinkin lauantai. Totuuden hetki oli koittamassa meille uusille laskuvarjojääkäreille. Päivä oli kaunis. Aurinko loisti kilpaa naamataulujemme kanssa. Vaikka omaa naamaansa ei nähnyt, niin vieressä seisovan legioonalaisen kirkkaasta ilmeestä saattoi päätellä, että itsekin näytti samanlaiselta. Tämä oli minulle suuri hetki. Tätä olin halunnut ja tämän eteen olin tehnyt työtä. Nyt olin saamassa palkinnon ahkeruudestani. Legioonalle tyypilliseen tapaan seremoniat oli nopeasti hoidettu. Rykmentin komentaja toivotti kaikki uudet laskuvarjojääkärit tervetulleiksi rykmenttiin. Uudet merkit kiinnitettiin asuumme, ja sitten siirryimme sotilaskodin takapihalle nauttimaan muutamia ryyppyjä. Juhlatilaisuudessa pidettiin jokunen lyhyt puhe, muuten ohjelmassa oli vapaata seurustelua. Kaikilla tuntui olevan paljon kysyttävää uusilta tulokkailta. Mitkään juhlat eivät kestä ikuisesti. Aika meni nopeasti ja tuntui, että jo liian pian pääkouluttajamme komensi asennon, ja jokainen ryhdistäytyi paikallaan. Lauloimme vielä asennossa seisoen kaikki yhdessä rykmentin kunniamarssin, minkä jälkeen rykmentin komentaja poistui tilaisuudesta ensimmäisenä muiden upseerien ja aliupseerien seuratessa perästä. Ainoastaan me jäimme paikalle, sillä täytyihän jonkun siivota juhlista jääneet tyhjät pullot ja roskat. Työ ei kauan kestänyt, sillä meitä innoitti halu päästä esittäytymään uuteen komp- 22

25 paniaamme. Jokainen oli kykyjensä ja halujensa mukaan sijoitettu eri tehtäviin. Minäkin suuntasin askeleeni tukikomppaniaan ja kävin ensin ilmoittautumassa päivystyshuoneessa. Tämän jälkeen menin ilmoittautumaan komppaniamme päällikön luokse. Kapteenimme oli iso ja riski mies, jolla tiesin olevan sotakokemusta Keski-Afrikan sodasta Tsadista. Siellä oli käyty pitkä ja raaka sota, jossa vaarallisimmat taistelutehtävät annettiin luonnollisestikin legioonan hoidettaviksi. Komppanian itävaltalainen vääpeli oli myös valtavan kokoinen. Häntä ja päällikköämme olisi voinut luulla rugby-joukkueen pelaajiksi. Huomasin, että kapteeni oli mielissään saatuaan minut komppaniaansa. Hänen lukuisiin kysymyksiinsä annoin mielestäni suoria ja rehellisiä vastauksia. Päällikköä kiinnosti erityisesti urheiluharrastukseni ja mitä olin harrastanut koulutusaikanani Bonifaciossa. -Tiedätkö mitään sotapoliisin työstä, kapteeni siirtyi yllättäen aivan toiseen asiaan. - Olen tietysti nähnyt heidän työtään, mutta itse en ole ollut koskaan sellaisissa tehtävissä, vastasin. - No, jos et ole vielä sellaista tehnyt, niin ei se mitään. Kohta olet. Pian tulet tuntemaan sotapoliisin työn hyvät ja huonot puolet, kapteeni jatkoi katsellen minua silmiin. - Nyt menet ja ilmoittaudut sotapoliisiosastolla, oletko ymmärtänyt? Jos kaikki on selvää, niin saat poistua, kapteeni päätti tapaamisemme. -Asia on selvä, mon capitaine. Tein taas mallikkaan asennon, laitoin kepin päähän, tein komeasti kunniaa kapteenille ja ilmoitin poistuvani. Sen jälkeen vielä ranskalainen täyskäännös oikealle ja niin marssin ulos toimistosta. Komppanian päällikön lisäksi esittäytymisiä riitti vielä monille muillekin. Kävin ilmoittautumassa kaikille komppanian upseereille ja aliupseereille. Tärkein esittäytyminen täytyi kuitenkin tehdä sotapoliisiosastolla. Perinteisiin kuului, että sotapoliisiosastolle mennään laatikko Kronenbourgia kainalossa. Vanhemmille legioonalaisille se oli jo kuin jokin pyhä rituaali. Jos sen unohti tehdä, saattoi 23

26 sotapoliisiosaston vanhin unohtaa tulokkaan kuukaudeksi tupa- ja siivouspalveluun. Mieli virkeänä ja moraali korkealla painelin rohkeasti rappuja ylös kohti sotapoliisiosastoa. Uusi tulokas ei saanut noin vain avata oveakaan. Oveen täytyi koputtaa reippaasti ja kuuluvasti ja vaikka sai luvan mennä sisään, piti vielä kysyä, että saako tulla. Tulija tietenkin aina hyväksyttiin, oli hän sitten melkein kuka tahansa, kunhan vain oli kohtelias eikä ollut homon tai varkaan maineessa. Ensimmäiseksi kävin sotapoliisiosaston toimistossa ilmoittautumassa vääpelille, jonka pärstä ja katse muistuttivat enemmän Frankensteinia kuin tavallista kuolevaista. Vääpeli oli iäkkäämmän puoleinen vanha konkari, joka oli ollut mukana jo Algerian sodassa sekä Tsadin operaatioissa 1960-luvun lopulla. Naamalla ei pilkahtanut hymyn häivettäkään, kun ilmoittauduin. Ei se mitään, ajattelin. Minä opin nopeasti tämän talon tyylin ja pidin naamani peruslukemilla. Vääpeli kävi kaikki tietoni tarkkaan läpi. Kysymyksiin nimestä, syntymäajasta ja -paikasta vastasin kaikkiin rehellisesti, vaikka tiesinkin tietojen olevan keksittyjä. Kansalaisuus oli ainoa tieto, jonka paikkansapitävyys oli molemmille selvä. Papereissa luki finnois eli suomalainen. Tunsin siitä jollain lailla pientä ylpeyttä. Sitten tarkastettiin vanhempien nimet ja osoite siltä varalta, että minulle tapahtuisi jotakin legioonan aikana. Tapana oli, että muukalaislegioona ilmoitti omaisille joko rehellisesti tai keksityn tarinan legioonalaisen kohtalosta. Vanhempien nimistä syntyi hauska episodi. Joskus luvulla erästä Pohjois-Afrikassa palvellutta muukalaislegioonan jalkaväkirykmenttiä komensi ranskalainen eversti nimeltään Vieno. Eversti kaatui urhoollisesti taistellen ensimmäisenä legioonalaisten edessä. Eversti Vieno näytti esimerkkiä siitä, kuinka legioonan upseerin tulee toimia tilanteessa, jossa taistellaan henkeen ja vereen. Kuoleminen taistelussa ei ole vain rivilegioonalaisen oikeus ja velvollisuus, se kuuluu kaikille, myös upseereille. Tämän eversti osoitti omalla esimerkillään. Kun ilmoitin äitini nimen, vääpeli katsoi minua pitkään, kuin etsien kasvoiltani merkkiä, että pilailen. Itävaltalaisen

27 siniset silmät tapittivat minua rävähtämättä, näytti kuin ne olisivat salamoineet. - Vitsailetteko kanssani, Peters, pamahti terävä kysymys. Minulla kesti hetken, ennen kuin äkkäsin mistä oli kysymys. - En missään nimessä, herra vääpeli, äitini nimi todellakin on Vieno. Se on yleinen naisen nimi Suomessa, lisäsin vielä kiireesti. Vääpeli tuijotti vielä hetken minua ja jotain mutisten kirjoitti sitten papereihin äitini nimeksi Vieno. Paperityöt saatiin tehtyä ja vääpelinkin ilme jo hieman lientyi. -Tämä on nyt selvää, vääpeli sanoi keräten paperit. - Annan täältä sinulle sotapoliisin varusteita. Ne on pidettävä aina puhtaina ja kunnossa. Vääpeli siirtyi kaapin luokse ja veti sieltä esiin sotapoliisin tuntomerkkinä toimivan valkoisen rähinäremmin. Vielä kaapista kaivettiin hihanauha, jossa oli isoin kirjaimin PM eli Police Militaire. Lisäksi sain vielä pampun. Tästä koruttomasta varusteiden luovutuksesta alkoi monivuotinen urani sotapoliisina. En siinä vaiheessa osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea se toisi tullessaan. Kuittasin varusteet ja poistuin ovesta kohti aivan uudenlaista elämää legioonan suojissa. 25