Quo vadis, universitas?

Transkriptio

1 Helsingin yliopisto 1(6) Viestintäosasto Vapaa julkaistavaksi maanantaina kello Quo vadis, universitas? Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluodon puhe yliopiston lukuvuoden avajaisissa Yliopistot ovat viime vuosina olleet harvinaisen kiihkeän julkisen väittelyn kohteina. Kansainvälinen ja kotimainen kehitys ovat asettaneet uusia paineita ja haasteita, joihin maailmalla on vaihtelevasti etsitty erilaisia ratkaisuja. Yhteiskunnan vaatimukset ja odotukset yliopistojen mahdollisuuksien suhteen ovat jopa imartelevan korkealla, mutta yksimielisyyttä ei ole keinoista, toimenpiteistä ja uudistuksista, joiden avulla identiteettinsä ja perusarvonsa säilyttävä yliopistolaitos voisi täyttää tärkeimmät tehtävänsä. Suomen yliopistojen rehtorit laativat viime vuoden lopulla punaisen manifestinsa, johon opetusministeriö vastasi maaliskuussa rakenteellisen kehittämisen keskustelumuistiollaan. Euroopan unionin komissio on keväällä julkistanut muistionsa yliopistojen modernisoinnista. Helsingin yliopisto on kiteyttänyt omat näkemyksensä konsistorin viime tammikuussa hyväksymässä strategiassa vuosille , mutta moniin ongelmiin kaivataan yhä vastauksia. Yliopistot ovat tänään tienhaarassa, jossa ne joutuvat kysymään: Kuka olet, yliopisto, ja mihin olet menossa? Sivistysyliopiston perinne Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon vastanimitetty siveysopin ja tieteiden järjestelmän professori Johan Vilhelm Snellman aloitti luentosarjansa Akateemisesta opiskelusta Helsingissä tasan 150 vuotta sitten syyskuussa Hän lainasi saksalaista filosofia J. G. Fichteä: yliopiston tehtävänä on varmistaa intellektuaalisen sivistyksen katkeamaton ja varma jatkuminen sukupolvelta toiselle, joten yliopisto on ihmiskunnan tärkein ja pyhin instituutio. Jos Snellman voisi tulla tarkastelemaan nykypäivän yliopistoa, tämän pyhän instituution tila antaisi aihetta sekä ihailuun että ihmettelyyn. Helsingin ydinkeskustasta löytyisi tuttu yliopistoympäristö: päärakennus, kirjasto, Arppeanum ja klinikat, joiden rinnalle on rakennettu oppimiskeskukset Aleksandria ja Minerva. Kolmella muulla kampuksella kohoaa uusia uljaita tieteen temppeleitä. Entinen professori varmasti hämmästelisi opiskelijoiden suurta määrää, mutta rientäisi mielellään mukaan ylioppilaskunnan, ainejärjestöjen ja osakuntien vilkkaaseen elämään. Hän voisi hyristä tyytyväisyydestä, kun näkisi rehtorin kättelevän juhlasalissa uusia ylioppilaita ja jakavan heille eripainoksena J. V. Snellmanin puhetta Ylioppilaan velvollisuudet. Kansallisfilosofia innostaisi huomata, että Helsingin yliopistossa tarjotaan tutkimukseen perustuvaa opetusta suomen ja ruotsin kielillä. Hän kannattaisi lämpimästi strategista tavoitetta vahvistaa yliopiston asemaa johtavien eurooppalaisten tutkimusyliopistojen joukossa, mutta olisi ällistynyt kansainvälisen kommunikaation ja yhteistyön uusista muodoista, jotka ovat tulleet mahdollisiksi lentokoneiden, tietokoneiden, tekstinkäsittelyn, sähköpostin ja internetin myötä. Snellman esittäisi terävän vastaväitteen, jos jonkun mielestä sivistysyliopisto totuutta tavoittelevien yhteisönä on yhteiskunnasta eristäytynyt norsunluutorni : tutkimuksen ja opetuksen vapauden tarkoituksena on turvata edellytykset kriittisesti perustellun tiedon muodostamiselle ja

2 2(6) siveellisten kansalaisten kasvattamiselle. Yliopistojen mahdollisuus keskittyä omiin tehtäviinsä ja suoriutua niistä laadukkaasti onkin osoittautunut yhteiskunnan kannalta onnistuneeksi sijoitukseksi. Suomessa yliopiston luovasti ylläpitämä snellmanilainen valistusprojekti on auttanut rakentamaan kansallisen kulttuurivaltion, opinhaluisen koulutusyhteiskunnan, demokraattisen oikeusvaltion, elämän laatua turvaavan hyvinvointiyhteiskunnan, kilpailukykyiset maatalouden ja teollisuuden elinkeinot sekä verkostoituneen informaatioyhteiskunnan. Opiskelijoiden runsas työssäkäynti, yliopiston oma maksullinen palvelutoiminta, koulutuksen myynti aikuisopiskelijoille ja yhteistyö yritysten kanssa olisivat kuitenkin Snellmanille uusia asioita, mutta entisenä valtiovarainministerinä hän nopeasti ymmärtäisi, että tieteellisellä tiedolla ja siihen perustuvalla osaamisella on myös kaupallista merkitystä. Siten hän ei vierastaisi luvun muotiajatusta, jonka mukaan kansallisen tiedepolitiikan ja innovaatiojärjestelmän vetureina yliopistot tukevat valtion ja yritysten kilpailukykyä ja taloudellista menestystä. Entinen senaattori ei myöskään yllättyisi, että yliopistojen asemasta ja tehtävistä käydään monilla rintamilla poliittista kamppailua. Niinpä hänkin voisi yhtyä kanssamme kysymään ja pohtimaan: Quo vadis, universitas? Tehoyliopiston riesoja Suomessakin on viime vuosina seurattu kansainvälistä trendiä, jonka yhteydessä puhutaan yrittäjähenkisestä yliopistosta (entrepreneural university). Tulosohjausjärjestelmän mukaisesti yliopistot ovat tutkintoja tuottavia tehtaita, jotka saavat perusrahoituksensa valtion budjetista opetusministeriön kanssa sovittujen määrällisten tulostavoitteiden ja tutkintoja koskevien vuosittaisten suoritustietojen perusteella. Viime vuonna voimaan tulleessa laissa yliopistoilta edellytetään aktiivista yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja osallistumista tutkimustulosten kaupallistamiseen. Oman iskulauseeni mukaan myös sivistysyliopisto voi olla dynaaminen siinä mielessä, että sen toiminta on tehokasta suhteessa yliopistolle ominaisiin tavoitteisiin, kuten kansainvälisesti korkealaatuinen tutkimus, luovat tohtorit ja kriittiseen ajatteluun kykenevät maisterit. Kilpailu ja kannustus laadun perusteella, suoritusten seuranta ja vertaisarviointi, henkilöstötarpeen ja tehtävien oikea mitoitus, kustannustehokkuutta suosivat hallinnolliset rakenteet, suunnitelmallinen ja järkevä työnjako - kohtuudella käytettyinä nämä ovat kaikki keinoja, joiden avulla tutkijat ja opettajat pääsevät keskittymään omiin perustehtäviinsä ja hallintotyöstäkin tulee kevyempää ja tyydyttävämpää. Tällaiset yleistavoitteet ovat ohjaamassa Helsingin yliopiston strategiaa täydentäviä kehittämisohjelmia, joissa mietitään välineitä tutkimuksen, opetuksen, henkilöstön ja opiskelijoiden hyvinvoinnin sekä hallinto- ja tukipalvelujen edistämiseksi. Sivistysyliopiston ja tehdasyliopiston välillä on kuitenkin jännite, joka tulee esiin silloin, kun manageriaaliset hallintoperiaatteet (tuloksellisuus, panos-tuotos-tehokkuus, tulosvastuu) saavat etusijan suhteessa yliopiston omiin akateemisiin arvoihin. Kilpailua ja tuottavuutta yksipuolisesti painottava uusi julkishallinto (New Public Management), joka uusliberalistisen taloustieteen hengessä omaksuttiin yksityiseltä sektorilta julkiselle sektorille 1990-luvun aikana, on tässä suhteessa muodostunut yliopistojen riesaksi myös Suomessa. Sen opit ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin Taylorin 1910-luvulla kehittämän tieteellisen liikkeenjohdon ohjelma tehdastyön pilkkomisesta, tehtävien seurannasta, tulosten mittaamisesta ja kustannusten laskennasta. His-

3 3(6) toriallisesti katsoen tämä on omituista, sillä samaan aikaan uuden julkishallinnon kanssa yleistyivät johtamistaidon opit, joissa vanhan savupiipputeollisuuden edustaman fordistisen liukuhihnatyön ja tayloristisen hiostamisen sijaan korostettiin oppivia organisaatioita, yksilön huomioonottamista ja luovien voimavarojen vapauttamista. Suomessa jännitys purkautui esiin valtion uutta palkkausjärjestelmää (upj) koskevassa kuohunnassa. Yliopistot ovat 1990-luvulta lähtien merkittävästi lisänneet tuottavuuttaan, ts. tehneet entistä enemmän tulosta ilman olennaisia lisäresursseja. Tämä on ollut mahdollista siksi, että kutsumustaan toteuttavat yliopistolaiset ovat venyttäneet työnsä iltoihin ja viikonloppuihin. Tällöin on ymmärrettävää, että kaikki lisätyötä aiheuttavat uudistukset ainakin aluksi koetaan kohtuuttomina rasituksina. Upj:n käyttöönotosta on kesällä päästy sopimukseen. Sen taitava toteuttaminen niin, että järjestelmästä tulee alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti aidossa mielessä kannustava, on lähivuosien suuri haaste yliopistojen johtamiselle. Uuteen julkishallintoon liittyy toinenkin paradoksi. Uusliberalismin oppeihin kuuluu valtion roolin vähentäminen ja häivyttäminen. Tämän linjan mukaista onkin se, että valtiovarainministeriö on ottanut ohjelmakseen pienentää julkista sektoria, johon nykyisin valtiolla kuuluu työntekijää ja kunnissa työntekijää. Mutta samalla valtionhallintoon on omaksuttu konserniajattelu, jossa Suomea johdetaan keskitetysti ikään kuin se olisi voittoa ja tuottoa tavoitteleva liikeyritys. Tällöin valtion kontrolloiva ote omista tilivirastoistaan, joihin yliopistotkin kuuluvat, on entisestään kiristynyt. Seurauksena on ollut julkisen sektorin supistuspyrkimyksen muotoileminen valtioneuvoston tuottavuusohjelmana. Sen pohjalta yliopistojen tulevaisuususkoa ja työmotivaatiota on nakerrettu vuoden ajan vaatimalla, että yhä lisääntyvät tulostavoitteet pitäisi toteuttaa samalla, kun henkilötyövuosia vähennetään ja hallintoa siirretään palvelukeskuksiin. Viime kevään tulosneuvotteluissa yliopistojen rehtorit ovat kieltäytyneet allekirjoittamasta tällaista tarjousta, joka on ristiriidassa yliopistojen itsehallinnon ja virkamieslain salliman toimintavapauden kanssa. Tieteellisinä asiantuntijaorganisaatioina yliopistot haluavat edelleen toimia vastuullisessa snellmanilaisessa hengessä isänmaan ja ihmiskunnan palveluksessa, mutta niiden toiminnallisten tavoitteiden toteutumisen kannalta ei ole tarkoituksenmukaista soveltaa tuottavuusohjelman kaltaisia valtiollisesti keskitettyjä talousohjauksen keinoja. Elokuun loppuun asti yliopistot saivat laatia opetusministeriölle esityksiä rakenteellisesta kehittämisestä. Taustalla on ideologinen uskomus, että suuri koko, yksikköjen yhdistäminen ja toimintojen yhteenliittäminen on aina edullista. Tulosohjauksen kannalta tilanne on erikoislaatuinen: yliopistot on asetettu anomaan varoja, jotka eduskunta kehittämislain mukaisesti on varannut yliopistokehykseen. Juuri näitä rahoja oltaisiin tarvittu maksamaan upj:n palkankorotuksia. Helsingin yliopistolle rakenteellinen kehittäminen on luonteva jatko jo vuosikausia käynnissä olleelle prosessille. Muutenkin yliopistot ovat itse onnistuneet - keinotekoisten pakkoratkaisujen sijasta - löytämään aitoja yhteistyömalleja, joiden henkilöstövaikutukset lisäävät niiden toiminnallista liikkumatilaa. Mikä on yliopisto? Rakenteellisen kehittämisen yhteydessä on puhuttu paljon uusista yhteistyökuvioista yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä. Suomeen luotiin 1990-luvun alussa ammattikorkeakoulujen järjestelmä, joka duaalimallin mukaisesti on erillinen mutta tasa-arvoinen yliopistojen kanssa. Duaaliperiaatetta on käytännössä toteutettu eräänlaisena peilimallina, jossa ammattikorkeakou-

4 4(6) lut pyrkivät tekemään itsestään yhä enemmän yliopistojen kaltaisia. Silti se on tähän asti antanut perustan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyölle ja työnjaolle. Kun Suomen lainsäädäntö tekee suomeksi eron yliopisto - ammattikorkeakoulu ja ruotsiksi universitet - yrkeshögskola, opetusministeriön ylläpitämä korkeakoulusanasto on englanniksi erottanut termit university ja polytechnic. Amk-rehtorien neuvosto ARENE on kuitenkin huomannut aukon: laissa ei säädetä englanninkielisiä nimikkeitä, joten neuvosto on suositellut jäsenilleen nimikkeen university of applied sciences käyttöä. ARENE vetoaa esimerkkeihin maista, joissa ei ole voimassa suomalaista duaalimallia. Perustelu on ontuva. Yliopistoilta varastettuja nimiä käytetään kansainvälisessä ja kotimaisessa markkinoinnissa, julkaisuissa ja verkkosivuilla. Näin harjoitetaan harhaanjohtavaa mainontaa, jossa uskotellaan, että amk-tutkinnot olisivat suomalaisia yliopistotutkintoja. Yliopistojen rehtorien neuvosto on protestissaan ilmoittanut kieltäytyvänsä kansainvälisestä yhteistyöstä university-nimellä esiintyvien ammattikorkeakoulujen kanssa, mutta sopua tässä asiassa ei ole vielä löytynyt. International Handbook of Universities luettelee 183 maasta yliopistotasoista instituutiota. Suomen ammattikorkeakoulut löytyvät teoksesta Word List of Universities and Other Institutions of Higher Education, jossa annetaan tiedot instituutiosta, minimivaatimuksena 3-4 vuoden korkeakouluopinnot. Euroopassa on noin laitosta, jotka käyttävät itsestään nimeä university. Niistäkään suuri osa ei ole oikeita yliopistoja, joissa tehdään tutkimusta ja annetaan tutkimukseen perustuvaa opetusta. Euroopan yliopistojen liitto EUA hyväksyy täysjäsenikseen vain instituutioita, joilla on oikeus antaa tohtorikoulutusta. Näiden jäsenten lukumäärä on nykyisin 691. Yliopistolaitoksen idea, identiteetti ja uskottavuus ei ole kiinni vain nimistä, vaan toiminnan periaatteista ja korkeasta laadusta. On kuitenkin valitettavaa, että korkeamman koulutuksen kansainvälinen tilanne on nimistöltään kovin kirjava ja sekava. Suomalaiset ammattikorkeakoulut ovat tyytymättömiä polytechnic- nimeen, jota heidän mukaansa käytetään myös toisen asteen koulutuksessa. Tämä ei ole perustelu panna vahinkoa kiertämään vesittämällä edelleen university-termiä. Tulevia linjoja Suomessa vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että maan menestys riippuu olennaisella tavalla tutkimuksesta, koulutuksesta ja niihin perustuvasta osaamisesta. Pääministerin johtama tiedeja teknologianeuvosto on kesäkuussa hyväksymässään linjaraportissa Tiede, teknologia, innovaatiot vahvistanut hallituksen maaliskuiseen kehyspäätökseen ja huhtikuiseen strategiaasiakirjaan sisältyvän ohjelman, jonka mukaan tutkimusrahoitusta lisätään vuoteen 2011 saakka vuosittain 100 miljoonalla eurolla. Näin tutkimus- ja kehittämistoiminnassa saavutettaisiin 4 % BKT-osuus niin, että valtion osuus on 30 % ja yritysten 70 %. Yliopistojen kannalta merkittävää laskelmassa on kilpaillun tutkimusrahoituksen lisäys, Suomen Akatemian yleiskustannusosuuden nosto, tutkijanuran edistäminen ja tutkijakoulujen kehittäminen. Yliopistojen perusrahoitukseen vuosille neuvosto esittää 50 miljoonan euron vuosittaista lisäystä. Tämä esitys, joka on rohkeampi kuin opetusministeriön kesäkuussa laatimassa tulevaisuuskatsauksessa, on linjassa sen kanssa, että EU:n komissio on suositellut jäsenmaidensa korkeakoulutukselle vähintään 2 % BKT-osuutta.

5 5(6) Tiede- ja teknologianeuvoston linjaukset tulee kirjata tulevaan hallitusohjelmaan. Yliopistojen osalta luontevin tapa turvata rahoitus on jatkaa kehittämislakia vuodesta 2008 lähtien. Tämä merkitsee henkilöstövähennyksinä yliopistoille kohdistettavan tuottavuusohjelman ohittamista - se jää historiaan kuriositeettina, jossa talouden veturin vauhtia ajateltiin parannettavan polttoainetta vähentämällä. Täydentävän tutkimusrahoituksen yleiskustannukset, tutkijanuran edistäminen sekä täysipäiväistä opiskelumahdollisuutta tukevan opintotuen korotus tulee myös sisällyttää hallitusohjelmaan. Näillä uudistuksilla voidaan lisätä yliopistojen todellista tuottavuutta - laatua, tuloksellisuutta, kansainvälistä kilpailukykyä ja kansallista vaikuttavuutta. Tärkeitä aineksia yliopistojen tulevaisuuden kannalta sisältyy selvitysmiehinä toimineiden Niilo Jääskisen ja Jorma Rantasen keväällä jättämään väliraporttiin. Siinä esitetään joukko kannatettavia ehdotuksia, jotka toteutuessaan lisäisivät Suomen yliopistojen mahdollisuuksia vastata kansainvälisen ja kotimaisen kehityksen asettamiin haasteisiin. Ne tulee panna viivyttelemättä toimeen - joko jo nykyisellä hallituskaudella tai uuteen hallitusohjelmaan kirjattuina. Ensinnäkin kaikille maamme yliopistoille tulisi antaa oikeus omaan rahastotalouteen, jota hoidetaan erillään valtion budjettivaroista. Tämä uudistus antaisi yliopistoille mahdollisuuden osallistua myös yritystoimintaan tavalla, jota ensi vuoden alusta voimaan tuleva keksintölaki edellyttää. Helsingin yliopistolle ja Åbo Akademille tällainen historiallinen erioikeus on ollut erittäin merkittävä oman toiminnan kehittämisen ja strategisten painopisteiden saavuttamisen kannalta. Omien varojen talousarviot ja tilinpäätökset päätetään yliopiston konsistorissa, ja rahastojen hoitamisesta vastaa ammattitaitoinen kvestori. Olen itse monissa puheenvuoroissani rehtorina puoltanut sitä, että vastaava oikeus tulisi antaa kaikille Suomen yliopistoille. Selvitysmiesten muotoilu on huolellinen ja välttää perustuslakiin liittyvät kysymykset, joihin opetusministeriössä aikaisemmin valmisteltu lakiesitys pysähtyi. Yliopistojen rahatalouden kannalta erittäin kannatettava ehdotus on lahjoitusvähennyksen laajentaminen. Yritysten osalta verovapaan lahjoituksen yläraja poistettaisiin kokonaan. Yksityisen henkilön lahjoitukselle esitetään ylärajaksi euroa, mutta myös tässä kohdassa olisi aihetta harkita väljempää säädöstä. Tärkeä ehdotus, joka välttää lukukausimaksuihin liittyvät poliittiset kiistakysymykset, on tutkintoon johtavan tilauskoulutuksen salliminen. Esitys rajaa tällaisen maksullisen koulutuksen opiskelijoihin, jotka tulevat ETA:n ulkopuolelta, mutta tämä tulisi nähdä väliaskeleena kohti väljempää mallia, jossa julkisten organisaatioiden tilaamaan koulutuksen osallistuvat opiskelijat voivat olla myös EU-maiden kansalaisia. Selvitysmiehiltä odotetaan syksyn aikana esityksiä myös yliopistojen juridisesta asemasta ja hallinnollisista rakenteista. Ottaen huomioon yliopistojen ajankohtaiset toiminnalliset haasteet keskeisenä tavoitteena tulisi olla irtautuminen valtion tiliviraston jäykästä asemasta ja oikeushenkilön statuksen saavuttaminen. Näkemyksiä soviteltaessa on mahdollista ajatella, että Suomessakin yliopistojen omistussuhteilla voisi olla erilaisia ratkaisuja: pienemmät erityisalojen yliopistot saattaisivat olla säätiöiden ylläpitämiä yksityisoikeudellisia yhteisöjä. Päämallina tulisi kuitenkin harkita Suomen Pankkia ja Kansaneläkelaitosta muistuttavaa asemaa julkisoikeudellisena yhteisönä, jota koskevassa lainsäädännössä sovitaan tulosohjaukseen kuuluva valtionavustuksen jakomenettely tutkintojen tilaamisen kautta sekä henkilöstön asemaa koskevat ehdot. Oppineet juristit, kuten Outi Suviranta Lakimies-lehdessä 4/2006, ovat todistelleet, että yli-

6 6(6) opistojen organisoiminen valtion talousarviotaloudesta irrotetuiksi itsenäisiksi oikeushenkilöiksi on mahdollista tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Tällöin ei tarvitse puuttua perustuslain säädöksiin tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta sekä yliopistojen itsehallinnosta. Opetusministeriön muistioissa on kannatettu yliopistojen talousautonomian lisäämistä, mutta sen edellytyksenä nähdään sisäisten johtamisjärjestelmien ja hallinnon uudistaminen. Ehdotukset hallinnon ammattimaisuuden lisäämiseksi ovat kuitenkin jääneet epämääräisiksi. Esiin on nostettu eduskunnan jo kerran hyvin perustein hylkäämä aloite rehtorin vaalin siirtämisestä yliopiston hallitukselle. Tuskin kukaan kuitenkaan toivoisi yliopistojen johtoon ammattijohtajia, joilla on suuri palkka ja kultainen kädenpuristus. Yliopiston operatiivisen johdon - rehtorista dekaaneihin ja laitosjohtajiin - tulee kyetä edistämään oman yksikkönsä taistelutahtoa ja iskukykyä nimenomaan perustehtävissä, tutkimuksessa ja koulutuksessa, joten se tarvitsee mandaattinsa laajalta yliopistoyhteisöltä. Tähän akateemisen johtajuuden haasteeseen tarvitaan uusia keinoja kehittämällä hallintorakenteita, luottamushenkilöiden koulutusta ja kannustusjärjestelmiä. Rehtoraattia ja konsistoria tukevat professionaalisella asiantuntemuksellaan hallintojohtaja sekä hallintoviraston osastojen johtajat, joilla on laaja toimialavastuu sektoreistaan. Kun yliopistot saavat lisää taloudellista toimintavapautta, niillä on myös motivaatio edelleen lisätä taloushallinnon asiantuntemustaan. Yliopiston ulkopuoleltaan julkiselta ja yksityiseltä sektorilta valitsemat henkilöt voivat merkittävästi lisätä asiantuntemusta eri tason hallintoelimissä, kuten konsistorissa, tiedekuntaneuvostoissa ja kampusneuvottelukunnissa. Vuonna 2002 Helsingin yliopisto ehdotti, että rehtorin valitsevaan kollegioon tulisi mukaan ulkopuolisia jäseniä, mutta tuolloin opetusministeriö piti ajatusta sopimattomana. Suomeen on myös ehdotettu mallia, jossa valtiovallan nimittämä yliopiston hallitus koostuu kokonaan tai ainakin puoliksi ulkopuolisista edustajista. Joissakin maissa yliopistoissa on sisäinen akateeminen senaatti ja pääosin ulkopuolinen hallitus, jonka tehtävänä on hoitaa sidosryhmäsuhteita ja kerätä rahaa ympäröivästä yhteiskunnasta. Suomalaiseen koulutusyhteiskuntaan ja tutkimusjärjestelmään nämä ajattelutavat eivät istu helposti, sillä - juridista asemaa koskevista ratkaisuista riippumatta - yliopistojen rahoitus tulee jatkossakin pääosin perustumaan valtion budjettivaroilla kustannettaviin tutkintoihin ja kilpailtavalla julkisella rahalla toteutettuihin tutkimusprojekteihin. Mielestäni yliopistojen ei pitäisi suostua ostamaan itselleen talousautonomiaa luopumalla perustuslain takaamasta itsehallinnosta: yliopistojen juridisen aseman vahvistaminen oikeushenkilöksi ajan vaatimusten mukaisesti tulee toteuttaa säilyttämällä sivistysyliopistoon kuuluva tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Tälle näkemykselle uskoisin myös Snellmanin voivan nyökyttää hyväksyvästi. Näillä ajatuksilla toivotan kaikki tutkijat, opettajat, muun henkilökunnan ja opiskelijat tervetulleiksi aloittamaan uutta lukukautta.