C KATSAUKSIA JA AINEISTOJA

Transkriptio

1 Diakonia-ammattikorkeakoulu C KATSAUKSIA JA AINEISTOJA 21 Kari Ruotsalainen ja Liisa Kantele Sairaanhoidosta velkaneuvontaan Pieksämäeltä vuosina valmistuneiden diakonissojen kertomuksia opiskelusta ja työstä

2 Kari Ruotsalainen & Liisa Kantele Sairaanhoidosta velkaneuvontaan Pieksämäellä vuosina valmistuneiden diakonissojen kertomuksia opiskelusta ja työstä Diakonia-ammattikorkeakoulu Helsinki

3 DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN JULKAISUJA C Katsauksia ja aineistoja 21 Julkaisija: Diakonia-ammattikorkeakoulu Kannen kuva: Oili Junkkalan albumi Taitto: Tiina Hallenberg ISBN (nid.) ISBN (pdf) ISSN: Juvenes Print Oy Tampere

4 TIIVISTELMÄ Ruotsalainen Kari Sairaanhoidosta velkaneuvontaan. Kantele Liisa Pieksämäeltä vuosina valmistuneiden diakonissojen kertomuksia opiskelusta ja työstä. Helsinki : Diakonia-ammattikorkeakoulu, s. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja C Katsauksia ja aineistoja 20 ISBN ISSN (nid.) (pdf) Kirjaan on koottu Pieksämäeltä valmistuneiden diakonissojen kertomuksia heidän opiskelustaan ja työurastaan sodanjälkeiseltä ajalta vuodesta 1945 alkaen. Kirjoitukset on koottu vuoden 2010 aikana. Kirjoittajia on 47. Tekstit ovat elämäntarinoita, yksittäisten tapahtumien kuvauksia ja runoja. Ne antavat rikkaan kuvan sodanjälkeisestä ajasta kirkon diakoniatyössä ja diakonissan roolista siinä. Kuvitukseen on käytetty osittain kirjoittajien lähettämiä kuvia ja osittain kuvia Kirkkopalvelujen Sisälähetysseuran museon kokoelmista. Kirjoituksia on toimitettu pyrkien säilyttämään niiden alkuperäinen tyyli. Luettavuuden parantamiseksi on tehty joitakin oikeakielisyysseikkojen korjauksia. Joissakin kirjoituksissa on häivytetty paikkoja ja henkilöitä, jotta yksityisyys tulisi varmasti säilytettyä luvun loppupuolelle asti diakonissakoulutuksen kuvauksissa on nähtävissä vanha perinne ja ankara kuri, joka oli vallinnut Sortavalan ajoista lähtien. Opettajien toimintaa ja luonnetta kuvataan värikkäästi. Toisen maailmansodan ja evakkomatkan jälkeen koulutus oli joutunut kamppailemaan vähenevien resurssien kanssa. Koulutus menetti Sisälähetysseuran koulutuksen veturin paikan tultaessa 1960-luvulle. Koulutusta on leimannut oman sairaalan puute, minkä vuoksi jo hyvin varhain harjoittelupaikat olivat ympäri itäistä ja eteläistä Suomea. Näitä harjoittelujen kuvauksia oli kirjoituksissa runsaasti. Kirjoituksista syntyy selkeä kuva diakoniantyön muutoksista sodanjälkeisenä aikana. Työn kuvauksista näkyy jo Sortavalan aikana omaksuttu tavoite kouluttaa työntekijöitä Itä-Suomen ja syrjäseutujen tarpeisiin. Useimmat kertomukset sijoittuvat tähän kontekstiin. Taitekohta diakoniatyössä oli vuosi 1972, jolloin säädettiin kansanterveyslaki, jonka myötä diakonissojen tehtävä 3

5 kunnanlääkärin alaisena toimivana kiertävänä sairaanhoitajana loppui. Tätä ennen kaikkein keskeisimpiä tehtäviä olivat olleet sairaanhoidolliset toimenpiteet luvulla työ suuntautui seurakunnan ryhmätoiminnan, sielunhoidon ja leirien sekä retkien suuntaan luvulla painopiste alkoi siirtyä taloudellisen ja sosiaalisen auttamisen suuntaan. Asiasanat: Teemat: diakonia, diakonissat, Hyvinvointi ja terveys kirkon työntekijät, opiskeluympäristö, Kasvatus ja koulutus sisälähetys, terveydenhuoltohenkilöstö, Kirkko ja seurakunta työnkuva, työura Julkaistu: Painettuna ja Open Access-verkkojulkaisuna Painetun julkaisun tilaukset: Granum-verkkokirjakauppa Verkko-osoite: pdf 4

6 ABSTRACT Ruotsalainen Kari Kantele Liisa From home visit nursing towards economic counseling. Writings about the studies and work by diaconesses graduated from Pieksämäki during years Helsinki : Diakonia-ammattikorkeakoulu, p. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja C Katsauksia ja raportteja, 21 ISBN ISSN (pbc) pdf This book is a collection of the writings done by parish diaconesses who have graduated from Pieksämäki during the years The educational institution has gone through several organizational changes during these years. The name of the institution was Sisälähetysseuran Diakonissalaitos until year 1973, Sisälähetysseuran Diakoniaopisto until year 1996 and Diaconia University of Applied Sciences after that. Diaconess education was started in Sortavala in the year During the World War II Sortavala was occupied by the Soviet Union and is nowadays part of Russia. Diaconess education moved in 1944 to Kuopio and in 1947 to Pieksämäki. The oldest memories of the book concern the year The writings of the diaconesses are reflecting troubles caused by the forced migration during the war. The institution did not have its own hospital anymore and the students had to do their practical periods in the clinics spread in Eastern and Southern Finland. Also economic resources were limited. Until the end of the 1960s the education was very traditional and based on the values inherited from Sortavala. Teachers were quite personalities and are memorized a lot in the writings. In Sortavala and also in Pieksämäki, the diaconesses were educated for the work in rural parishes. They were doing very demanding nursing and medical work under the supervision of municipal doctors. Distances were long and they had to go by public transportation or walk, by bicycle and ski to home visits. Private cars were becoming common at the end of the 1960s. In the year 1972 a new public health law was established. It disconnected the bond between the parish diaconesses and the municipal health sector. 5

7 Diaconesses work changed towards parish activities like different groups, pastoral care, camps and economic support. Home visits were still a crucial part of the work, but their essence changed towards pastoral care. During the economic depression in the 1990s the role of the Finnish church s diaconia work as a supplement of the public sector was recognized again.. Keywords: diaconia, diaconesses, church workers, studying environment, home mission, health care personnel, job description, career Available: Printed, Open Access Order: Granum Open Access: pdf 6

8 Sisältö SISÄLLYSLUETTELO 7 LIISA KANTELE ESIPUHE 13 DIAKONITARLAITOKSESTA DIAKONIA- AMMATTIKORKEAKOULUKSI 15 AIKA SORTAVALASSA 15 UUSI ALKU KUOPIOSSA JA PIEKSÄMÄELLÄ 19 KEHITYS KANSANTERVEYSLAIN MUUTOKSEN JÄLKEEN 24 KIRJALLISUUS 26 SORTAVALAN JÄLKEEN: OPISKELU 27 UUSI ALKU SORTAVALAN JÄLKEEN 27 OPINTIE KUTSUI 29 OPPILASMUISTOJA 30 HARJOITTELUMUISTOJA 34 VÄLÄHDYKSIÄ OPISKELUAJOILTA 35 JUHLALLISTA 36 ERÄS MUISTELUS KURSSIAJALTA 37 TUOKIOKUVIA KURSSIAJALTA 39 KOESISAREN KIIREISTÄ ELÄMÄÄ 45 MUISTELUKSIA VAATIVISTA HARJOITTELUISTA 47 TYÖURA 48 TULO SEURAKUNTAAN 1950-LUVUN ALKUPUOLELLA 48 Kohtaamisia 49 Sairaalassa 50 KEN TAHTOO KÄYDÄ HERRAN ASKELISSA 51 KOTIKÄYNNEILLÄ AASIALAISEN RAIVOTESSA 54 RAJASEUTUSISARESTA SEURAKUNTASISAREKSI KAUPUNKIIN 55 KOHTAAMISIA 57 SYNTYMÄSTÄ KUOLEMAAN 57 Uusi elämä 57 Vainajia 58 7

9 TUOKIOKUVIA KYLÄTIELTÄ 59 VIIANMÄEN AAPELIN KUOLEMA 60 UUDEN VAKIINTUMISEN AIKA: 1960-LUKU 63 OPISKELU 63 MUISTOJA JA AJATUKSIA SISÄLÄHETYSSEURAN DIAKONISSALAITOKSESTA VUOSILTA 63 MUISTELUKSIA DIAKONISSALAITOSAJOILTA 64 UNELMA TOTEUTUI 65 KASVAMASSA KUUNTELIJAKSI 67 OPISKELUMUISTOJANI 68 TYÖURA 70 MONIPUOLISTA TYÖTÄ SEURAKUNNASSA 70 Ensiksi, miksi oli vanhustyö? 71 Nuorisotyö 72 Työseuratoiminta 72 Seurakunnan muut tilaisuudet ja kirkolliset juhlat 72 Äitileirit 72 Muu kotikäyntityö 73 KURSSIN 47 ESIKOISEN MUISTELMIA: TYÖTÄ JA OPISKELUA 74 HIIHTÄEN SAIRASKÄYNNILLE 76 VUODET TÄYNNÄ TYÖTÄ 77 SAVOLAISENA VARSINAIS-SUOMESSA 80 MITEN TYÖKUVIOT MUUTTUIVAT YLI KOLMENKYMMENEN VUODEN VIRKAURANI AIKANA? 82 VIESTIÄ TUOVA KOIRA JA MUITA RAJASEUTUSISAREN KOKEMUKSIA 84 MINUN ELÄMÄNTARINANI 87 DIAKONIATYÖTÄ MAALAISSEURAKUNNASSA 1960-LUVULLA 90 TYÖTÄ SUOMESSA JA SAKSASSA 93 SISARESTA ON MONEKSI 96 Pieksämäen Diakoniaopistossa vuosina Seurakuntaan 96 Kehitysvammalaitokseen 97 Vanhustenhoitoon 98 Saattohoidon kehtiystehtäviin 99 SAIRAANHOITOTYÖTÄ IHMISTEN PARISSA 103 TYÖJAKSONI SEURAKUNNASSA JA SAIRAALASSA 107 KUTSUMUKSENA SEURAKUNTA 108 8

10 KOHTAAMISIA 110 TYÖMATKA HIIHTÄEN 1960-LUVUN ALUSSA 110 TAPAHTUIPA JOULUN ALLA 112 DIAKONIA MUUTOKSESSA 1970-LUVULTA TÄHÄN PÄIVÄÄN 115 OPISKELU 115 MEIDÄN TYTÖT JA VALTION TYTÖT 115 OPISKELUAJOISTA 1990-LUVULLA 117 TYÖURA 118 DIAKONIATYÖ MUUTTUU 118 KERRAN DIAKONISSA - AINA DIAKONISSA 119 On hyvä muistella 119 Miten diakonissakoulutus on vaikuttanut työhöni ja elämääni? 119 SEURAKUNNASTA VANHUSPALVELUJEN KEHITTÄJÄKSI 121 DIAKONITYÖTÄ KOLMELLA VUOSIKYMMENELLÄ luku luku luku 128 TIMANTTEJA ELÄMÄNI TAIPALEELTA 130 MAASEUDUN KIRJAVAA ELÄMÄÄ 135 DIAKONIATYÖTÄ UUDELLA VUOSITUHANNELLA 139 KOHTAAMISIA 140 DIAKONIAMUISTELMA VUODELTA SUVIVIRREN JUHLAA 142 LÄMMIN RIESKA 142 LÄHETYSKENTILLÄ 143 MUISTELMIA TYÖSTÄ SUOMESSA JA TAIWANISSA VUOSINA TYÖTÄ AFRIKASSA 148 Kesken seurakuntaharjoittelun Rääkkylässä , jonne minut oli vastikään valittu diakonissan virkaan 148 Etiopia, Hosainan kaupunki Etiopia, Tunton työkeskus Etiopia, Tuntossa etiopialaisena joulupäivänä Etiopia, Tunto sunnuntaina Etiopia, Tunto Etiopia, Tunto Etiopia, Tunto Etiopia, Tunto

11 Zimbabwe, Harare Zimbabwe, Harare, sunnuntaina Zimbabwe, Harare Zimbabwe, Harare Zimbabwe, Luumupuun kaupungissa Helsinki, Kirkon Ulkomaanavun toimistolla toukokuussa YSTÄVÄKIRJEITÄ NEPALISTA 159 Ystäväkirje , Kathmandu, nepal 159 Iloa merkkipäivistä: Toisenlainen lahja! 160 Kannustavaa työssä 160 Ystäväkirje , Kathmandu, nepal 161 Luomakunnan viisaus 161 Kumppanijärjestön Forward looking -vammaistyön tarmokkuus 162 Ensi vuosi on tasausvuosi Nepalin kannatukseen 162 MUISTIKUVIA 165 RAJASEUTUSISARENA KARJALASSA 165 Kylvö 165 Harpun sävelet 166 Olet lähellä Jumala 166 KOLME RUNOA 165 PUHEMIEHENÄ 167 JUMALAN JOHDATUS 168 PARASTA NUORUUTTA 168 EVÄSTYKSIÄ DIAKONISSA TAIPALEELLE 168 SISAR MAIJA (MAIJA HÄNNINEN) 169 KURSSIKAVERIN MUISTOLLE 170 MUISTOKIRJOITUS 171 LOPUKSI 173 HENKILÖHAKEMISTO

12 LIISA KANTELE T ämän kirjan valmistumisprosessin aikana meidät kirjahankkeessa mukana olleet kohtasi suru-uutinen. Kirjan toinen toimittaja, lehtori Liisa Kantele menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen. Hänen roolinsa kirjahankkeen käynnistämisvaiheessa ja aineiston kokoamisessa oli keskeinen. Hän piti aktiivisesti yhteyttä kirjoittajiin sekä kannusti ja tuki heitä poismenoonsa saakka. Koulutukseltaan Liisa Kantele oli teologian maisteri. Diakoniaammattikorkeakoulun palvelukseen hän tuli vuoden 1999 alussa. Sitä ennen hän oli toiminut Suomen Kirkon Sisälähetysseuran palveluksessa vuosina Hän oli pidetty opettaja. Hän paneutui opiskelijoiden kysymyksiin antaumuksella. Monet saivat häneltä tukea silloin, kun opiskelu ei sujunut. Työtovereiden kanssa hän kävi monia innostavia keskusteluja, joista heijastui hänen paneutumisensa opettajan työhön ja ajan ilmiöihin ylipäätään. Tämä kirjahanke haluttiin viedä loppuun entisessä laajuudessaan ja näin kunnioittaa Liisa Kanteleen muistoa. 11

13 12

14 ESIPUHE T ähän kirjaan on koottu Pieksämäeltä valmistuneiden diakonissojen kertomuksia heidän opiskelustaan ja työurastaan sodanjälkeiseltä ajalta. Tarkkaan ottaen ensimmäinen kertomus alkaa jo Kuopiosta, jonne laitos oli tullut evakkoon Sortavalasta. Kirjoitukset on koottu vuoden 2010 aikana, ja kirjoittajia on 47. Kirjoituksia on laidasta laitaan: runoista ja elämäntarinoista yksittäisten tapahtumien kuvaukseen. Ne antavat rikkaan kuvan sodanjälkeisestä ajasta kirkon diakoniatyössä ja diakonissan roolista siinä. Kirjoituksia on toimitettu pyrkien säilyttämään niiden alkuperäinen tyyli. Kirjoituksiin on tehty oikeakielisyyskorjauksia luettavuuden parantamiseksi. Joissakin kirjoituksissa on häivytetty paikkoja ja henkilöitä, jotta yksityisyys varmasti säilyisi. Kuvitukseen on käytetty osittain kirjoittajien lähettämiä kuvia ja osittain kuvia Kirkkopalvelujen Sisälähetysseuran museon kokoelmista. Kirjan alussa on artikkeli, jossa luodaan historiallista taustaa ja kuvataan yhteiskunnallisia kehitystrendejä kirjoitusten taustaksi. Varsinainen kirjoitusten osuus muodostuu kolmesta osasta alkaen vuodesta 1945: luku, 1960-luku ja 1970-luvulta nykypäivään. Tämä muodostui luontevaksi tavaksi ryhmitellä kirjoitukset ja vastaa kehitystrendejä sekä koulutuksessa että yhteiskunnassa. Etenkin elämänkerrallisten kirjoitusten, jotka kattoivat useita vuosikymmeniä, sijoittaminen ei ollut aina yksinkertaista, mutta perustuu siihen, millä vuosikymmenellä kirjoituksen painopiste on. Kunkin ajanjakson kirjoitukset on jaoteltu kolmeen ryhmään: koulutusta, työuraa ja erilaisia kohtaamisia kuvaaviin kirjoituksiin. Tämä on johtanut siihen, että jotkin kirjoitukset, jotka kuvaavat sekä opiskelua että työuraa on jaettu kahteen osaan ja sijoitettu ajallisesti oikeaan kontekstiin. Kirjan loppupuolella on vielä kaksi lukua, joissa toisessa on kertomuksia ja kirjeitä lähetyskentiltä sekä toisessa lyhyitä muisteluksia, runoja ja muistokirjoituksia. Valitettavasti tekijänoikeudellisista syistä teksteissä lainattuja kokonaisia runoja ei ole voitu julkaista, on siis julkaistu vain katkelmia runoista ja kirjoittajien omia tuotoksia. Kirjan toisen toimittajan, Liisa Kanteleen, poismeno johti siihen, että toimitin kirjahankkeen loppuun itsenäisesti. Olen kiitollinen hänen vahvasta panoksestaan hankkeen käynnistämisvaiheessa ja kirjoitusten kokoamisessa jo ennen kuin tulin mukaan. En kuitenkaan ollut yksin, sillä hankkeen tukena oli toimitusryhmä, johon kuuluivat: Raili Koskinen, Oili Junkkala, Aune Laukkanen, Taina Minkkinen, Ritva Alanne ja Jukka Määttänen. Tämän ryhmän työpanos, tuki, tietämys ja innostus ovat olleet ratkaisevan tärkeitä sekä hankeen toimeenpanossa että sen toteuttamisessa. Esitän myös kiitoksen Kirkkopalvelujen museotoimikunnalle sekä taloudellisesta että muusta tuesta. Kiitän Diakonia-ammattikorkeakoulua ja esi- 13

15 miestäni Anja Mannista siitä, että työnantajan joustavuus erityisesti Liisan Kanteleen poismenon jälkeen, on tehnyt kirjan kokoamistyön mahdolliseksi. Julkaisusihteeri Tiina Hallenberg on kiireidensä keskellä ollut erinomaisella tavalla tukena kirjan kuvien valinnassa ja muissa julkaisuun liittyvissä asioissa. Tietenkin kaikkein suurin kiitos kuuluu niille diakonissoille, jotka ovat lähettäneet kirjoituksiaan julkaistavaksi. He ovat taanneet sen, että tämä merkittävä ajanjakso on tullut tallennettua tuleville polville. Oulussa Kari Ruotsalainen 14

16 DIAKONITARLAITOKSESTA DIAKONIA- AMMATTIKORKEAKOULUKSI Kari Ruotsalainen Tämän artikkelin tarkoituksena on luoda taustaa tämän teoksen kirjoituksille. Artikkelissa käsitellään diakonissakoulutuksen vaiheita sekä yhteiskunnallisia ja diakoniatyön muutoksia vuosikymmenien kuluessa. Lyhyillä lainauksilla kirjassa julkaistuista teksteistä luodaan kirjoittajien näkökulmia kuvattuihin vaiheisiin. Aluksi käsitellään koulutuksen vaiheita ennen toista maailmansotaa. Vaikka vanhimmatkin muistelukset käsittelevät aikaa Sortavalan jälkeen, tämä vaihe muodostaa kuitenkin Sisälähetysseuran ja sen diakonissakoulutuksen perustan. Sortavalassa tehdyt linjaukset ovat olleet merkittäviä koulutuksen myöhemmissä vaiheissa. On siis perusteltua lähteä liikkeelle ja 1900-luvun vaihteesta. AIKA SORTAVALASSA Sortavalan evankelinen seura aloitti Sortavalassa diakonissakoulutuksen jo vuonna Koulutuksen aloittamisen voimahahmona toimi seminaarin opettaja Jenny Ingman (Ivalo), joka oli myös diakonissakodin ensimmäinen johtaja. Vuonna 1900 Otto Aarnisalo tuli Sortavalan evankelisen seuran palvelukseen. Hän oli julkaissut vuonna 1897 vihkosen Diakonia eli seurakunnallinen vaivaishoito sekä kaksi vuotta myöhemmin kirjan Suomen kirkon diakoniakysymys. Hänen työnsä kautta laaja-alainen seurakuntadiakoniaajattelu tuli tärkeäksi osaksi diakonissalaitoksen toimintaa. (Koskenvesa 2002, 52 53). Vuonna 1905 Aarnisalo tuli juuri perustetun Suomen kirkon sisälähetysseuran johtajaksi. Sortavalan evankelisen seuran Diakonissalaitos ja sen kiinteistöt siirtyivät Sisälähetysseuralle vuonna Kirkon sisälähetysseuran kotipaikalle Sortavalaan syntyi Raamattutalo, diakonitarlaitos, jossa oli sekä oppilaitos että sairaala, kasvattajaopisto, lastenkoti, vanhainkoteja sekä vajaamielisten ja kaatumatautisten hoitolat. (Koskenvesa 2002, 53; Rättyä 2009, 23.) Useimmissa perinteisissä diakonialaitoksissa keskityttiin sairaalatoimintaan ja diakonissakoulutukseen. Sen sijaan Sisälähetysseuran toiminnan monipuolisuus heijastui koulutustoiminnan kehitykseen myöhemmissäkin vaiheissa. Myönteisenä voidaan nähdä se, että eri koulusalat ja toimintamuodot rikastuttivat toisiaan ja toivat monipuolisuutta myös diakonissakoulutukseen. Ongelmaksi tilanne muodostui silloin, kun toiminnan taloudelliset edellytyk- 15

17 16 set tiukkenivat. Silloin monipuolisen toiminnan ylläpito oli raskasta. Eri toimintamuodot joutuivat kamppailemaan vähenevistä resursseista. Vuonna 1907 hyväksytyn ohjesäännön lähtökohta oli se, että valmistuttuaan diakonittaret eivät enää ole laitoksen palveluksessa vaan niiden seurakuntien, laitosten ja yhdistysten, joilta he saavat palkkansa. Haluttiin kuitenkin varmistaa se, etteivät sisaret jäisi irralleen laitoksen vaikutuspiiristä valmistuttuaan. Tämän vuoksi sisaret olivat 3-5 vuotta valmistumisensa jälkeen laitoksen valvonnassa. Heidän työpaikkansa oli laitoksen määrättävissä. Vasta sen jälkeen laitos antoi heistä suosituksen tuomiokapitulille ja heistä tuli lopullisesti ja täysivaltaisesti diakonissoja. (Paananen 1955, 67; Kansanaho 1965, ) Sekä Jenny Ivalo että Otto Aarnisalo olivat tämän seurakuntadiakonia ajattelun huomattavampia edustajia Suomessa. Laitos koulutti työntekijöitä työskentelemään seurakunnissa. Sortavalasta valmistuneet diakonissat toimivat seurakunnan työntekijöinä eivätkä laitoksen alaisuudessa. Myös Oulussa tavoitteena oli kouluttaa sisaria nimenomaan seurakuntien tarpeisiin. Sekä Pohjois- että Itä-Suomeen vakiintui siis järjestelmä, jossa diakonissoja koulutettiin seurakuntiin. Sortavalassa diakonissoja koulutettiin suomalaisessa ja vapaan seurakuntatyön hengessä. Heitä valmistettiin palvelemaan erityisesti Itä-Suomen maaseudun väestöä. Diakonissat saattoivat olla myös kunnan ja seurakunnan yhdessä palkkaamia. (Kansanaho 1965, 34 35; Malkavaara 2006, 32; Rättyä 2009, ) Vuonna 1925 luovuttiin diakonitarlaitos-nimestä ja siirryttiin käyttämään nimeä Suomen Kirkon Sisälähetysseuran Diakonissalaitos. Samassa yhteydessä luovuttiin suositusjärjestelmästä, joka oli tullut mahdottomaksi noudattaa luvun lopulla sairaanhoitajakoulutus pidentyi kolmeen vuoteen. Diakonissat kävivät sen lisäksi diakonissaopinnot. Sortavalassakin alettiin valmistella uutta koulutusmallia. Kävi kuitenkin ilmi, että sairaanhoitajia valmistuisi lähivuosina niin paljon, ettei Sortavalan koulutuksella ollut mahdollisuutta toteutua suunnitellussa muodossa. Päätettiin, että sisarkoulutuksen sairaanhoitokoulutus supistuisi kaksivuotiseen peruskoulutukseen. Muut opinnot tulisivat huoltolinjalta eli olisivat lähinnä sosiaalisen huollon opintoja. Kuitenkin näiden uusimuotoisten huoltosisarten kysynnän puute ja sairaanhoitotyön suuri osuus käytännön työssä johtivat siihen, että huoltolinja sulautui myöhemmin yhteen sairaanhoitolinjan kanssa. Vaikka sisarkurssi pidennettiinkin neljään vuoteen, ennen vuotta 1947 ei onnistuttu saamaan valmistuneille sisarille täysiä oikeuksia. Heillä oli kuitenkin lupa toimia kiertävinä sairaanhoitajina. (Paananen 1955, 69 72; Rättyä 2009, 23; Kansanaho 1965, , ) Vaikka tämän teoksen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, mielenkiintoisen kuvauksen diakonissan työn vaativuudesta vanhem-

18 malta ajalta muodostaa lyhyt katkelma, jossa kirjoittaja kuvaa edeltäjänsä toimintaa: Olin uusi sisar, edeltäjäni oli tehnyt koko elämäntyönsä, neljäkymmentä vuotta, paikkakunnalla. Tämä vanha sisar oli hoitanut luunmurtumat ja ommellut haavat, joten alkuun uusi sisar tuotti pettymyksen. (Sylvi Hyyryläinen, valmistui 1955.) Kaunokirjalliseen tyyliin esitettyä kuvausta sisaren työstä maaseudulla ennen toista maailmansotaa edustaa Otto Aarnisalon julkaisema kirjanen Sisar Eeva eli mitä diakonissalla on tehtävää syrjäkylässä, joka on uudistettu painos vuonna 1913 julkaistusta Sisar Ellosesta. Otto Aarnisalo Kuva: Kirkkopalvelujen Sisälähetysseuran museo, Pieksämäki 17

19 18 Jenny Ivalo (Ingman) Kuva: Kirkkopalvelujen Sisälähetysseuran museo, Pieksämäki

20 UUSI ALKU KUOPIOSSA JA PIEKSÄMÄELLÄ Toisen maailmansodan alkaessa laitoksen toiminta hajosi eri puolille, vaikka Sortavalaan voitiinkin palata tilapäisesti jatkosodan aikana. Muilta diakonissalaitoksilta saatiin arvokasta apua. Talvisodan aikana nuoremmat opiskelijat pääsivät Helsinkiin ja vanhemmat Ouluun jatkamaan opintojaan. Rovasti Lennart Heljas järjesti tilat teoreettisen kurssin järjestämistä varten Kuopioon. Käytössä oli Kuopion maaseurakunnan purettavaksi määrätty kirkkoherran pappila. Sodan päättyessä 1944 laitos jatkoi toimintaa Kuopiossa. Vuonna 1945 neljäs eli päättävä kurssi jäi kokonaan järjestämättä tilanahtauden takia. Harjoittelupaikat olivat hajallaan eri tahoilla: Pieksämäellä, Mikkelissä, Siilinjärvellä, Lahdessa, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Rautalammilla. (Paananen 1955, 72 73; Huhta & Malkavaara 2005, ) Kirjoittajan kuvaus olosuhteista Kuopiossa vuonna 1945: Pappilan toisessa kerroksessa olevaan pitkänomaiseen kapeahkoon kammariin majoittui meistä 10 henkeä. Vuoteiksi oli varattu 5 hetekaa alasänkyineen. Yöksi vedettiin alasängyt vuoteiksi ja niin saatiin 10 vuodetta. Liikkumatilaa ei paljon jäänyt. Huoneen nurkassa oli pieni pesutila. Pesuvati oli telineessä, vierellä puhdas- ja likavesisangot. Vesi haettiin pappilan suuresta navetasta. Viidelle oli huone avovintin perillä. (Katri Rissanen, valmistui 1949.) Vuonna 1943 kirkolliskokous päätti, että jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakonian virka. Tämä muutos kirkkolakiin tuli voimaan seuraavana vuonna. Tällä tavoin seurakuntadiakonia sai vakinaisen luonteen. Lain velvoitteesta huolimatta läheskään kaikki seurakunnat eivät alkuvaiheessa perustaneet diakonian virkaa. Keskustelua käytiin myös kunnallisten seurakuntasisarten ja diakonissojen työnjaosta. Suunniteltiin, että ehkäisevä terveydenhoito ja sairaanhoito jäisivät terveyssisarien vastuulle. Palvelu köyhien, sairaiden ja yksinäisten huoltamiseksi olisi taas diakonissojen tehtävä. Työnjakokysymys jäi tässä vaiheessa kuitenkin avoimeksi, sillä työmäärä oli valtava sodan aikana ja sen jälkeen. Kaikilla oli kädet täynnä työtä riippumatta työnantajasta. (Malkavaara 2006, 32 33; Huhta & Malkavaara 2005, 95.) Vuosi 1947 merkitsi kahta myönteistä seikkaa diakonissakoulutukselle. Laitos pääsi vuoden alussa muuttamaan Pieksämäelle, josta se sai väliaikaiset tilat osoitteesta Keskuskatu 47. Tiloja opintojaan aloittamaan saapunut kirjoittaja kuvaa seuraavasti: Tovin kuljettuamme pysähdyimme oikean numeron kohdalle. Hämmästykseksemme näimme edessämme keskeneräisen näköisen talon. Ympärillä olivat isot lautapinot, portaat epämääräisessä sotkussa ja ikku- 19

21 noita peitti maalimassa. Meille kerrottiin: Talon vihkiäisjuhlat ovat tulossa, tulitte juuri sopivaan aikaan, jotta paikat saadaan juhlakuntoon. Siitä vaan luudat ja pölyrievut hyppysiin. (Martta Pesonen, valmistui 1951.) Toinen merkittävä asia oli sisäasiainministeriön päätös siitä, että laitoksen sairaanhoitajakoulutuksen käyneet sisaret saivat samalla koulutetun sairaanhoitajan pätevyyden. Päätös koski 1942 tai sitä myöhemmin valmistuneita sisaria. Monet vuosina valmistuneista hankkivat pätevyyden täydennyskursseilla eri sairaanhoitajakouluissa tai Helsingin diakonissalaitoksella. (Paananen 1955, 73; Huhta & Malkavaara 2005, 95.) Vuonna 1949 laitokselle alettiin rakentaa uusia tiloja Pieksämäen kauppalan lahjoittamalle tontille. Tilat valmistuivat vuonna 1951 ja merkitsivät huomattavaa parannusta opiskelun ja toiminnan ulkoisiin olosuhteisiin. Aloitin diakoniaan opiskelemisen vuonna 1951 syksyllä. Uusi, Luterilaisen Maailmanliiton lahjoitusten turvin rakennettu, diakonissalaitos oli juuri edellisenä keväänä vihitty tehtäväänsä. Samassa rakennuksessa toimi Kasvattajaopisto ja vanhainkoti. Opiskelu oli hajautettu ympäri maata, koska Pieksämäki ei tarjonnut mahdollisuuksia muun muassa sairaanhoidon eri alojen opetukseen. (Pirkko Toiviainen, aloitti opinnot 1951.) Toiminta pääsi vakiintumaan. Vuoden 1959 elokuussa alkaneen kurssin ohjelma oli seuraava: 1) kahden kuukauden jakso: yleissivistäviä aineita ja diakonian perusteita 2) kolmen kuukauden mittainen käytännön harjoittelujakso 3) kolmevuotinen sairaanhoitajakoulu 4) kolmen kuukauden seurakuntadiakonian harjoittelujakso 5) kahden puolen kuukauden päättävä lukujakso 6) sisareksi vihkiminen Pieksämäen kirkossa (Paananen 1955, 76 77). Vuosi 1958 merkitsi suurta murrosta Sisälähetysseuran koulutustoiminnalle. Taloudellinen tilanne ja rahoituskriisi vaativat uudelleenjärjestelyjä. Oppilaitostoiminta neljässä oppilaitoksessa: diakonissalaitoksella, kasvattajaopistossa, kansanopistossa ja vajaamielishoitajakurssilla haluttiin keskittää. Samanaikaisesti keskusteltiin tappiollisen diakonissakoulutuksen tilanteesta. Kansanopiston asemaa haluttiin taloudellisista syistä parantaa ja saada sille lisää tiloja diakonissakoulutukselta. Diakonissalaitoksen asema sisälähetysseuran koulutustoiminnan veturina koettiin uhatuksi. Erityisesti diakonissalaitoksen johtaja Pentti Erkamo ja johtajatar Aira Railio sekä monet muut 20

22 diakonissalaitoksen työntekijät vastustivat ehdotusta. Erkamo esitti eronpyyntönsä samalla, kun uudistusehdotusta käsiteltiin. Hän siirtyi Lahden diakonissalaitoksen johtajaksi. Railio siirtyi noin vuotta myöhemmin Helsingin diakonissalaitoksen johtajattareksi. (Huhta & Malkavaara 2005, ) Tätä vaihetta kuvataan eräässä kirjoituksessa näin: Kesällä 1958 tulin sairaanhoidon opettajaksi diakoniaopistoon. Muuten uusi työpaikkani oli käymistilassa: johtaja vaihtui. Pentti Erkamo siirtyi Lahden diakoniaopistoon. Johtajaksi tuli Samuli Aaltonen, jolle tuli myös kansanopiston ja kansankorkeakoulun johtajan tehtävät. Vanhainkoti muutti pois uuteen Koivurannan rakennukseen ja tilalle tuli kansanopisto, jolle säästölinjalla ja mielestäni alasajossa oleva diakoniaopisto oli vuokralaisen asemassa. Kiinteistön tilat ja henkilökunta vähenivät. Ensimmäisenä työvuotenani diakoniaopistolla oli kaksi päätoimista opettajaa; rehtori Aira Railio ja minä. Vuoden päästä lähti Aira Railiokin Helsingin diakonissalaitoksen johtajattareksi. (Pirkko Toiviainen, valmistui 1956.) Diakonissakoulutuksen rooli muun koulutustoiminnan rinnalla muuttui tultaessa 1960-luvulle. Evakkomatka Sortavalasta Kuopioon ja vuosien päästä Pieksämäelle oli vaikuttanut laitoksen kehittämiseen. Muista diakonissalaitoksista poiketen sillä ei ollut omaa sairaalaa. Harjoittelut suoritettiin joko Sisälähetysseuran hallinnassa olevassa Pieksämäen seudun sairaalassa, seuran muissa huoltolaitoksissa tai esimerkiksi Mikkelissä. Muutos koulutuksen painopisteessä näkyi vuonna 1973, jolloin Diakonissalaitoksen nimi muutettiin Diakoniaopistoksi. (Huhta & Malkavaara 2005, ) Diakonissalaitoksen opiskelijoista 90 % oli kotoisin Pohjois- ja Itä-Suomen hiippakunnista 1960-luvulla. Diakonissat työskentelivät pääasiassa syrjäseuduilla ja näin jatkoivat siinäkin linjaa, joka oli ollut vallitseva jo Sortavalan aikoina. Lyhyt kuvaus pitkistä välimatkoista: Sain kutsun sairaskäynnille aamuvarhaisella. Alkumatkasta sain käyttää linja-autoa. Automatkan loputtua alkoi seikkailu painoni ja jään kestävyyden kanssa. Ei kun sukset jalkaan ja reppu selkään! Repun sisältö oli lääkkeitä ja muita tykötarpeita. Hiihtäen matka sujui mukavasti. Mutta, jään päällä alkoi näkyä uveavantoja, jotka näyttivät vähän pelottavilta auringonpaisteessa. Pahin oli vielä edessäpäin, leveä joki, jonka jää oli tosi heikkoa! Kuitenkaan ei auttanut kääntyä takaisin, vaan mentävä oli, koska sairas ihminen odotti apua. (Eeva Voutilainen, valmistui 1959.) Liikkuminen tapahtui etenkin 1950-luvulla jalan, polkupyörällä ja hiihtäen. Yleisiä kulkuneuvoja hyödynnettiin sen verran kuin oli mahdollista, mutta 21

23 monet talot olivat tiettömän taipaleen takana. Jossain vaiheessa käyttöön tulivat mopedit ja viimein 1960-luvulla autot. Erään kirjoittajan mukaan pieni Fiat, pompannapiksikin sanottu kulkuneuvo, oli diakonissojen yleisin auto tuolloin. (Huhta & Malkavaara 2005, ) Diakonissa työskenteli kahden esimiehen alaisena: kirkkoherran ja kunnanlääkärin. Sairaanhoitajan tehtävien osalta oltiin vastuussa lääkärille. Työvoimaa oli vähän ja lääkäreillä ei ollut sijaisjärjestelyjä. Saadakseen vapaata lääkärit delegoivat sisarille hyvinkin vaativia toimenpiteitä. Itsenäinen ja oma-aloitteinen työote oli tarpeen pitkien välimatkojen seurakunnissa: Päivystysvuoroja ei ollut lääkäreilläkään, vaan kunnanlääkärin piti olla tavattavissa yöt, päivät, pyhät, arjet. Niinpä hän varusti laukkumme runsaasti penisilliinillä ja muilla lääkkeillä. Jälleen yhteyden saatuamme raportoimme tehdyt työt. Mainiota, neiti, mainiota, kuului kommentti ja jatkolääkitys järjestyi. (Sylvi Hyyryläinen, valmistui 1955.) Pentti Erkamo Kuva: Kirkkopalvelujen Sisälähetysseuran museo, Pieksämäki 22

24 Aila Railio Kuva: Kirkkopalvelujen Sisälähetysseuran museo, Pieksämäki 23

25 KEHITYS KANSANTERVEYSLAIN MUUTOKSEN JÄLKEEN Vuoden 1972 kansanterveyslain muutos ei ottanut huomioon diakonissojen panosta kiertävinä sairaanhoitajina. Suomeen luotiin maksuton terveyspalvelujärjestelmä, joka toteutettiin kaikissa kuntakeskuksissa valtion rahoittamana. Kansanterveyslaki teki mahdolliseksi tarjota kattavat ja maksuttomat terveydenhuollon palvelut kansalaisille heidän sosiaalisesta asemastaan tai asuinalueestaan riippumatta. Myöhemmin voimaan tullut laki työterveyshuollosta paransi vielä työssä käyvän väestön tilannetta. Seurakuntien sairaanhoitaja-diakonissojen roolia ei lakiuudistuksessa määritelty millään tavoin. Laki ei tuntenut tätä työtä. Muutoksen myötä yhteys kuntiin katkesi ja kirkon yhteiskunnallinen tehtävä päättyi tältä osin. (Huhta & Malkavaara 2005, 179; Rättyä 2009, ) Käytännön tasolla muutos ei kuitenkaan ollut niin äkillinen kuin lainsäädännössä, vaan diakonissojen sairaanhoidolliset tehtävät jatkuivat kunnallisten palvelujen rinnalla, mutta huomattavasti vähentyneinä. Eräs kirjoittaja kuvaa tätä vaihetta seuraavasti: Kun kansanterveyslaki 1972 astui voimaan, kunnassa sanoivat ottavansa sairaanhoidon. No, se oli maanantaista perjantaihin, mutta klo 16 jälkeen alkoi puhelimet soida sisarilla. Piti olla steriilit parafiinit ja katetrit tai peräruiskekannut valmiina potilaskäynneille. Taisivat ihan odottaa, että saadaan tutut tytöt tulemaan. (Aino Mömmö, valmistui 1959.) Nämä lainsäädännölliset ja samanaikaiset yhteiskunnalliset muutokset olivat selkeä lähtölaukaus diakoniatyön muutokselle. Työtavoiltaan diakoniatyö alkoi lähestyä yleistä seurakuntatoimintaa. Alettiin kehittää kokoavia työmuotoja, kuten piiritoimintaa, retkiä ja leirejä: Vuonna 1972, jolloin kansanterveyslaki hyväksyttiin, diakonissan työ vähitellen muuttui. Sairaanhoitotyö väheni. Silti meitä tarvittiin kotikäyntityössä, ihmisten kohtaamisessa erinäisissä tilanteissa, iloissa ja vaikeuksissa. Erilaiset työpiirit, kerhot ja leirit ovat lisääntyneet. Yhteisvastuukeräys myyjäisineen ja juhlineen hoidettiin ja pidettiin lähimmäispalvelukursseja eri kylillä 1980-luvulla. (Bertta Kokkonen-Antikainen, valmistui 1957.) Erityisesti ja 1980-luvulla diakoniatyö suuntautui kokonaisvaltaiseen auttamiseen, laitosvierailuihin, sielunhoitoon, vanhus-, päihde, kriminaali- vammaistyöhön ja monipuolisen ryhmätoiminnan järjestämiseen. Diakoniatyössä alkoi painottua sosiaalialan osaamisen merkitys. Työhön 24