Esitykset 20 min, keskustelua 5 7 min. Sessioiden lopuksi yhteinen loppukeskustelu.

Transkriptio

1 1 Työryhmän Työ, oppimishaasteet ja kestävyys muuttuvissa verkostoissa Työryhmäkoordinaattorit: Laura Seppänen & Hanna Toiviainen Esitykset 20 min, keskustelua 5 7 min. Sessioiden lopuksi yhteinen loppukeskustelu. Torstai klo , Pinni LS B3109 VERKOSTOT JA MUUTTUVA TYÖ TUTKIMUKSEN KOHTEENA Puheenjohtaja Hanna Toiviainen Uusien työntekijöiden verkosto- ja esimiessuhteiden merkitys työssä suoriutumisessa ja oppimisessa Markku Jokisaari Vuorovaikutussuhteet työelämän verkostoissa Annaleena Ylinen Palvelujärjestelmä murroksessa: ensihoidon ja sairaankuljetuksen työ- ja toimintakäytänteet Petra Auvinen, Hannele Palukka & Tiina Tiilikka Kohti kokonaisvaltaista turvallisuusalan koulutusta ja kasvatusta? Juha Mäkinen Modernin työn konseption kritiikistä kestävän työn käsitteen pohdintaan Antti Kasvio Perjantai klo , Pinni LS B3109 VERKOSTOJEN OPPIMIS- JA VUOROVAIKUTUSMALLIEN KEHITTÄMINEN Puheenjohtaja Laura Seppänen Turhautumisesta uudelleenjäsentämiseen kehitysvuoropuhelu toimijuuden tukena verkosto-muutoksessa Heli Heikkilä Kuinka verkoston lähikehitystä tutkitaan? Esimerkkinä rautateiden liikenteenohjaus Laura Seppänen, Arja Ala-Laurinaho, Heli Heikkilä & Päivi Piispanen Kehittämis-OPS oppimisverkoston tuloksellisuuden edellytyksenä Hanna Toiviainen & Hannele Kerosuo Kierrätettävän pakkauksen kehittäminen yritysverkoston oppimishaasteena Leena Järvinen Verkostoitunut työ edellyttää uudenlaisia oppimiskäytäntöjä Meri Jalonen, Anneli Pulkkis & Päivi Ristimäki Loppukeskustelu

2 2 Markku Jokisaari, erikoistutkija Työterveyslaitos Uusien työntekijöiden verkosto- ja esimiessuhteiden merkitys työssä suoriutumisessa ja oppimisessa Uusien työntekijöiden sosialisaation on katsottu olevan oppimistapahtuma työpaikoilla. Uusien työntekijöiden on opittava käytäntöjä ja taitoja suoriutuakseen työtehtävistä, tiedettävä työn tavoitteet ja odotukset sekä oltava jäsenenä työyhteisön sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Verkostonäkökulma korostaa epävirallisia vuorovaikutussuhteita työpaikoilla, jotka mahdollistavat voimavaroja työntekijöille ja näin edesauttavat heidän oppimistaan ja suoriutumistaan. Toisaalta niin sosialisaatiokirjallisuus kuin johtamisteoriat painottavat esimiehen merkitystä työntekijän oppimisessa ja suoriutumisessa. Tutkimuskysymyksenä tarkastelen sitä että missä määrin uuden työntekijän työskentelysuhde esimiehen kanssa (LMX) ja/tai verkostot ovat yhteydessä työntekijän työssä suoriutumiseen, roolin selkeyteen ja sosiaaliseen integraatioon työyhteisössä. Tutkimusaineistona on 234 uutta työntekijää käsittäen 111 työntekijä-esimies -paria. Esimiehet arvioivat uuden työntekijän työssä suoriutumista ja uudet työntekijät arvioivat omia verkostojaan, työskentelysuhdetta esimiehen kanssa, sekä roolin selkeyttä että sosiaalista integraatiota. Alustavat tulokset viittaavat siihen että uuden työntekijän verkoston rakenne sekä tiedonvaihto verkostossa ovat yhteydessä työssä suoriutumiseen. Toisaalta työskentelysuhteen laatu esimiehen kanssa on yhteydessä siihen miten uusi työntekijä tietää työnsä tavoitteet ja kokee olevansa työyhteisön jäsen.

3 3 Annaleena Ylinen Foodwest Oy / Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos annaleena.ylinen@jyu.fi Vuorovaikutussuhteet työelämän verkostoissa Suomen innovaatiopolitiikka nojaa osaltaan alueellisten osaajien kansalliseen verkostoitumiseen. Työja elinkeinoministeriön hallinnoimassa Osaamiskeskusohjelmassa (OSKE) on siirrytty vuonna 2007 klusteriperustaiseen toimintamalliin. Osaamisklusterit ovat alueellisten osaamiskeskusten muodostamia verkostoja, joissa tehdään yhteistyötä yli organisaatiorajojen jopa entisten kilpailijoiden kanssa ja joissa verkostoidutaan edelleen yritysten, tutkimuslaitosten, rahoittajien ja muiden sidosryhmien kanssa. Osaamisklustereiden toiminta nojaa yhteisten hankkeiden valmisteluun, yritysten aktivointiin, yhteistyön lujittamiseen ja osaamisen vahvistamiseen. ( Samalla kun klusterimalli luo hyvät mahdollisuudet vahvistaa osaamisen hyödyntämistä ja uutta liiketoimintaa yhteistyön avulla, maantieteellinen hajautuneisuus asettaa klustereiden vuorovaikutukselle suuren haasteen. Ilman toimivaa vuorovaikutusta luottamuksen rakentaminen ja aito yhteistyö eivät ole mahdollisia. Maantieteellisten etäisyyksien takia klustereiden vuorovaikutus ei voi perustua pelkästään kasvokkaisviestintään. Voidaankin väittää, että toimiva teknologiavälitteinen vuorovaikutus on klustereiden tuloksekkaan yhteistyön välttämätön edellytys. Esitelmässä tarkastellaan työelämän verkostoihin muodostuvia, ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita. Esitelmä pohjautuu puheviestinnän alan väitöstutkimuksen alustaviin tuloksiin. Klustereihin rakentuu suuri määrä erilaisia kahdenvälisiä vuorovaikutussuhteita, joiden osapuolet tulevat erilaisista kotiorganisaatioista ja organisaatiokulttuureista. Vuorovaikutussuhteiden vahvuus, luonne ja funktiot vaihtelevat. Kiinnostavaa on myös teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen merkitys suhteiden rakentumisessa. Yhteistyön toimivuuden kannalta keskeistä on luottamuksen rakentuminen verkoston toimijoiden välille. Klustereissa kehittyy erilaisia teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön tekemisen tapoja, joita tarkoituksenmukaisuutta esitelmässä analysoidaan.

4 4 YTT Petra Auvinen, YTT Hannele Palukka ja YTT Tiina Tiilikka Hannele Palukka, projektipäällikkö Tampereen yliopisto, kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta / TASK-ryhmä hannele.palukka@uta.fi Palvelujärjestelmä murroksessa: ensihoidon ja sairaankuljetuksen työ- ja toimintakäytänteet Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on Suomen sosiaali- ja terveydenhoitopalvelujen järjestämisessä, rakenteessa ja rahoittamisessa tapahtunut suuria muutoksia. Pyrkimyksenä on ollut vähentää valtion puuttumista talouteen ja yhteiskuntaan, tehdä tilaa markkinasuhteille, pysäyttää julkisen sektorin kasvu ja tehostaa sen toimintaa. Siirtyminen suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen koskee erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmää, jonka osana ensihoito- ja sairaankuljetuspalvelut ovat. Sairaankuljetuspalveluiden tuottamis- ja organisointitavat ovat muuttuneet, ja niitä hankitaan yhä enenevässä määrin yksityisiltä markkinoilta. Julkisten ja yksityisten palveluntuottajien erilaisista lähtökohdista ja intresseistä saattaa kuitenkin seurata erilaisia toimintakäytäntöjä ja toiminnan päällekkäisyyttä. Ensihoito ja sairaankuljetus ovat nopeasti kehittyvä terveydenhuollon osa-alue. Vaikka ensihoidon palvelujärjestelmää on pyritty kehittämään, sitä koskevaa lainsäädäntöä ei ole uudistettu. Esitelmämme perustuu vuosina toteutettavaan tutkimukseen, jossa tarkastellaan sitä, millaisena siirtyminen suunnitelmataloudesta kilpailutalouteen näyttäytyy ensihoidon palvelujärjestelmässä ja millaisia vaikutuksia sillä on ensihoitoon ja sairaankuljetukseen osallistuvien henkilöstöryhmien työn organisoitumiseen ja työhyvinvointiin. Hankkeessa tutkitaan lääkintätasoisen ensihoidon palvelujärjestelmää sekä sen työ- ja toimintakäytänteitä eri toimijoiden välisenä verkostomaisena yhteistyönä. Tuloksia voidaan hyödyntää paitsi lääkintätasoisen ensihoidon, myös muiden useasta toimijatahoista muodostuvien palvelujärjestelmien kehittämisessä. Keskitymme esitelmässämme erittelemään havaintoja, joita teimme ensihoitajien työstä ja ensihoidon toimintaympäristöstä etnografisen kenttätyöjakson aikana kesällä Tuomme esille, mitkä seikat vaikuttavat siihen, että lääkintätasoinen ensihoito on kompleksista, reaaliaikaista koordinointia vaativaa työtä, jota määrittää päätöksenteon vastuullisuus ja aikakriittisyys sekä toimijoiden yhteinen ymmärrys meneillään olevasta tilanteesta. Analysoimme myös sitä, miten ensihoitajat toteuttavat tehtäviään potilasturvallisuuden, kustannustehokkuuden ja asiakashyödyn muodostamassa palvelujärjestelmän solmukohdassa.

5 5 Juha Mäkinen, professori, sotilaspedagogiikka Maanpuolustuskorkeakoulu, johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos Kohti kokonaisvaltaista turvallisuusalan koulutusta ja kasvatusta? Globaalien keskinäisriippuvaisuuttamme korostavien turvallisuusuhkien paineessa turvallisuusala on maailmanlaajuisen nk. turvallisuussektorin reformin kourissa (security sector reform, SSR). Suomessa turvallisuussektorin murros ilmenee muun muassa uusina turvallisuusalan koulutusorganisaatioina (kuten esimerkiksi vuonna 2006 perustettu Kriisinhallintakeskus Kuopiossa osana Pelastusopistoa) ja uusina, aiempaa enemmän verkottumista korostavina toimintatapoina (kuten esimerkiksi vuonna 2008 perustettu, Kriisinhallintakeskuksen (CMC) ja Puolustusvoimien Kansainvälisen Keskuksen (PVKVK) muodostama, kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskus) sekä poikkihallinnollisina turvallisuusalan koulutusohjelmina (=Integrated Crisis Management Course; Human security Course; MPKK:lla siviileille avattavat sotatieteiden maisteriohjelman viranomaisyhteistoiminnan ja kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan koulutuslinjat). Globaalien ristiriitojen lähteiden rinnalla syyt ja perusteet turvallisuusalan koulutusorganisaatioiden välisten rajanylitysten yleistymiselle löytyvät myös nk. sisäisistä tekijöistä, joihin tässä artikkelissa keskitytään. Artikkelissa tarkastellaan kohteiksi valittujen turvallisuusalan koulutusorganisaatioiden (etenkin MPKK, CMC ja PVKVK) verkostosuhteita ja rajanylityksiä (ks. Toiviainen & Hänninen 2006) sekä vertaisoppimisen ilmentymiä. Tarkastelua tehdään lähinnä kulttuurihistoriallisen toiminnan teorian (Engeström 1987; 2001; 2004) näkökulmasta. Syväjohtamisen avulla tehtyjen rajanylitysten sijasta tässä artikkelissa tarkastellaan uusimpia turvallisuusalan rajaobjektien (Star 1989) eli käsitteiden inhimillinen turvallisuus ja toimintakyky (inhimillinen turvallisuus (YK 1994; CMC 2009; Mäkinen painossa); toimintakyky (Toiskallio & Mäkinen 2009; Valtioneuvosto 2008) avulla tehtyjä rajanylityksiä. Epävirallisten rajanylitysten välityksellä em. käsitteet ovat juurtuneet osaksi kyseisten turvallisuusalan koulutusorganisaatioiden opetussuunnitelmia ja toimintatapoja avaten mahdollisuuksia uusimuotoisen kansallisen turvallisuusalan rakentumiselle. Uusimuotoinen, aiempaa kokonaisvaltaisempi ja yhteistoimintakykyisempi, kansallinen turvallisuusala ei välttämättä ilmaannu nykyisessä virallisesti visiottomassa ja osaoptimoidussa kansallisessa tilanteessamme vain keskusjohtoisten (valtioneuvosto) toimenpiteiden avulla (ks. Limnell 2009). Vähintään täydentäväksi toimintamuodoksi tarvitaan alhaalta ylös aloitteellisuutta ja toimijuuden paikallisia ilmentymiä joiden kautta jaettua visiota työstetään ja kytketään osaksi arjen epävirallisvirallista kansallisen turvallisuusalan yhteistoimintaa.

6 6 Antti Kasvio, tiimipäällikkö Työterveyslaitos, Työ ja yhteiskunta -tiimi Modernin työn konseption kritiikistä kestävän työn käsitteen pohdintaan Moderni työn käsite syntyi valistuksen aikakaudella, jolloin ensi kerran alettiin pitää mahdollisena ihmisten elämää siihen asti sävyttäneen aineellisen niukkuuden voittamista. Tulokseen voitaisiin päästä ihmisten oppiessa alistamaan luonnonvoimat oman tarpeentyydytyksensä välikappaleiksi. Tämä visio on toteutunut käytännössä useiden toisiaan seuranneiden teollisten vallankumousten tuloksena. Modernisaatioprosessin ulottuminen maailmanlaajuiseen mittakaavaan on kuitenkin tuonut esiin omaksutun kasvumallin luonnollisten perustojen totaalisen kestämättömyyden. Tämän vuoksi on aika nostaa jälleen esiin 1700-luvun romantiikan perinteestä vaikutteita saanut ajatus ihmisestä osana luontoa sekä työstä ihmisen ja muun luonnon välisenä aineenvaihduntaprosessina, joka voi jatkua ainoastaan jos prosessin kaikkien elementtien uusiutumisen vaatimukset otetaan huomioon. Tällaisesta viitekehyksestä käsin kestävän työn käsite nousee esiin radikaalina vaihtoehtona myös meidän aikamme työelämän laatu -keskustelua hallitsevalle yksipuolisen antroposentriselle työn konseptille. Työn käsitteen (itse)kriittinen pohdinta liittyy osaksi Työterveyslaitoksella parhaillaan toteutettavaa kestävän työn tutkimushanketta.

7 7 Heli Heikkilä, tutkija Työterveyslaitos, Inhimillinen työ -osaamiskeskus / Työn kehittäminen -tiimi heli.heikkila@ttl.fi Turhautumisesta uudelleenjäsentämiseen kehitysvuoropuhelu toimijuuden tukena verkostomuutoksessa Työelämän muutoksissa on pidetty työhyvinvoinnin kannalta tärkeänä, että työntekijä kokee voivansa vaikuttaa työnsä tulevaisuuteen. Yhä useampi työ vaatii kuitenkin pikemminkin verkoston kuin yksittäisen työyhteisön tai organisaation yhteistyötä. Tämä puolestaan haastaa työntekijöiden totutut työn tekemisen tavat: toimintaympäristö on yhä monimutkaisempi ja oman yhteisön rooli suhteessa yhteistyökumppaneihin vaatii uudelleenmäärittelyä. Kiinnostavaa onkin, millaisin välinein muutoksen työstämistä ja uusien toimintatapojen rakentamista sekä työntekijöiden toimijuutta ja hyvinvointia voidaan tukea. Sujuvan yhteistyön, työhyvinvoinnin ja yksilön valintojen tukeminen muuttuvassa toimintaverkostossa - hankkeessa (Sujut, ) tutkimuskohteena on Etelä-Suomen raideliikenteenohjaus, jota työväline- ja organisaatiouudistukset ovat muuttaneet ja muuttavat. Koko Etelä-Suomen liikenteenohjaus keskitetään Pasilaan, sillä pienistä ohjauspisteistä luopuminen on mahdollista uuden kauko-ohjausjärjestelmän käyttöön oton myötä. Liikenteenohjauksesta myös eriytetään vähitellen tehtäviä eri yksiköille ja organisaatioille: muotoutumassa olevassa verkostossa liikenneohjaaja ei esimerkiksi vastaa enää matkustajainformaatiosta tai junakaluston kierrosta, vaan nämä tehtävät kuuluvat uusille toimijoille. Tutkimushankkeessamme kokeillaan ja kehitellään sovellusta kehitysvuoropuhelu-menetelmästä (ks. mm. Mott 1992) liikenneohjaajien työhyvinvoinnin tukemiseksi muutostilanteessa. Kehitysvuoropuhelussa osallistuja käy tutkijan kanssa läpi omaa työhistoriaansa ja sen käännekohtia valintatilanteineen sekä tarkastelee nykytilannetta suhteessa työssä meneillään olevaan muutokseen. Tavoitteena on muotoilla osallistujan kanssa hänen tilanteeseensa sopiva kehittämistehtävä, jossa parhaimmillaan yhdistyvät niin henkilökohtaisen hyvinvoinnin edistäminen kuin työyhteisön yhteisen muutoksen eteenpäin vieminen. Kahden kahdenkeskisen keskustelun jälkeen on vuorossa kaikkien osallistujien ja esimiesten yhteistapaaminen, jossa osallistujat kertovat omasta tilanteestaan sekä kehittämistehtävä-ideoistaan. Yhteiskeskustelu tarjoaa samalla areenan työyhteisön yhteiselle kehittämistyölle. Miten liikenneohjaajat pyrkivät kehitysvuoropuhelussa ottamaan haltuunsa ja käsitteellistämään muotoutumassa olevaa toimijaverkostoa? Millaista toimijuutta keskusteluista on löydettävissä? Esitykseni perustuu alustavaan analyysiin erään kehitysvuoropuhelu-ryhmän yhteiskeskustelusta.

8 8 Laura Seppänen, Työterveyslaitos, Arja Ala-Laurinaho, Työterveyslaitos, Heli Heikkilä,Työterveyslaitos, Päivi Piispanen, Työterveyslaitos, Kuinka verkoston lähikehitystä tutkitaan? Esimerkkinä rautateiden liikenteenohjaus Etelä- Suomen raideliikenteenohjauksessa on meneillään kolme yhteenkietoutunutta muutoskehitystä: 1) paikallisesta liikenteenohjauksesta alueiden kauko-ohjaukseen, 2) rautatieliikenteen kilpailuun valmistumisen myötä tehtävien ja vastuiden eriyttäminen useille toimijoille, ja 3) uusien tieto- ja ohjausjärjestelmien käyttöönotto. Liikenneohjaajan aiemmin hallitsema työn kokonaisuus hajoaa usean eri organisaation muodostaman verkoston tehtäväksi. Liikenteenohjauksessa on meneillään toimintakonseptin muutos, jossa verkostosuhteita määrittävät yhtäältä taloudelliset tilaajatuottajasuhteet, toisaalta yhteisestä kohteesta eli sujuvan junaliikenteen turvaamisesta nousevat jaetut toimintaprosessit ja yhteistyö. (Ala-Laurinaho 2009). Vaikuttaa siltä, että liikenteenohjaukseen on syntymässä uusi taso, verkostokonsepti. Verkoston toimintakonsepti, eli verkostokonsepti, tarkoittaa käytännössä toteutuvaa tai kehitettävää verkoston toimintamallia, joka ratkaisee kannattavasti ja toimivasti erilaisia toimintaan kohdistuvia paineita. Sen ydin on historian myötä kehittynyt tai kehittyvä periaate tai logiikka, jolla yhteiskunnassa esiintyvää tarvetta tyydytetään (Virkkunen ym. 2010). Toimintakonsepti on aina olemassa käytännön toiminnassa ja näin ollen sen tutkimisen ja esittämisen tapa riippuu tutkimuksen tarkoituksesta. Raideliikenteenohjauksen tapauksessa konseptimuutoksen representaatio toimii verkoston yhteistoiminnan jäsentämisen apuvälineenä, mikä on tärkeää varsinkin muutosvaiheen häiriötilanteissa. Verkostokonseptimuutoksen ymmärtäminen auttaa hahmottamaan niitä toimenpiteitä, joilla sekä verkoston toiminnan kehittämistä että yksittäisten liikenneohjaajien osaamista ja muutostoimijuutta voidaan tukea. Toimintakonseptien muutosten avulla voidaan havaita työhyvinvointia heikentäviä, häiriöitä aiheuttavia ns. epäsynkroneita (Launis & Pihlaja 2005), jotka aiheutuvat eri suuntiin vetävistä hankkeista tai toimenpiteistä. Työelämän tutkijoille verkostokonseptimuutosten käsitteellistäminen ja mallintaminen tarjoaa keinoja ymmärtää työelämän murroksia. Jokaisella työorganisaatiolla ja verkostolla on oma historiansa ja laadullisesti erilainen kohteensa, jolloin toimintakonseptin selvittäminen vaatii aina empiiristä tutkimusta. Tässä esityksessä näytämme, kuinka raideliikenteenohjauksen muuttuvaa verkostokonseptia voidaan menetelmällisesti analysoida. Analyysi pohjautuu verkostoteorioiden ohella kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan, jonka mukaan tutkittavan ilmiön sisältö ja sen tutkimisen menetelmä määrittävät dialektisesti toisiaan (vrt. Hedegaard & Fleer 2008). Lopuksi keskustelemme, kuinka verkostokonseptimuutoksia tulisi esittää ja visualisoida interventiotutkimusten kehittävien funktioiden kannalta (Seppänen ym. 2009).

9 9 Hanna Toiviainen & Hannele Kerosuo Helsingin yliopisto Toiminnan, kehityksen ja oppimisen tutkimusyksikkö (CRADLE) Teollisuuskatu 23 B, PL Helsingin yliopisto Kehittämis-OPS oppimisverkoston tuloksellisuuden edellytyksenä Oppimisverkostoja käsittelevistä raporteista voi päätellä, että onnistumisen edellytykset ja ongelmat ovat usein samantyyppisiä kulttuurisista eroista huolimatta. Esimerkiksi Morris ym. (2006) toteavat Etelä-Afrikassa saamiensa kokemusten perusteella, että tarvitaan oppimisen agenda, joka ei jää keskustelukerhon tasolle. He vertaavat verkostoa koululuokkaan, jolle on laadittava opetussuunnitelma ja tulosten arviointikehys. Tämä sai meidät pohtimaan, voidaanko meidän Etelä- Savon verkostohankkeessa (TYKES) kehittämäämme oppimisverkostomallia pitää opetussuunnitelmana. Oppimisen kohteena on alueellisten työpaikkojen sisäinen kehittäminen, joka oppiaineena on poikkitieteellinen, työpaikkojen tietokäytäntöihin hajautunut ja muodollisen koulutuksen ulkopuolella. Päädyimme tarkastelemaan opetussuunnitelmaa (OPS) laajemmasta sosiokulttuurisesta näkökulmasta. Kulttuurihistoriallisen toiminnanteorian peruskäsitteitä on välittyneisyys (Vygotsky, 1978; Wertsch, 2007). Yhteisön jäsenen oppimista välittävät välineet ja merkit, jotka yhteisö on historiansa aikana kehittänyt ja ottanut käyttöön. Opetussuunnitelma voidaan nähdä kulttuurisena esineenä, joka välittää tietämystä ja osaamista verkostoituneissa organisaatioissa ja oppimisverkostoissa. Esityksemme alussa esittelemme Etelä-Savon oppimisverkoston ja siihen kuuluvan Sisäisen Kehittämisen Foorumin teoreettisia ja käytännöllisiä lähtökohtia. Sitten pohdimme lyhyesti vertaisoppimisen ja yhteisen tiedonluonnin edellytyksiä eri työpaikoilta tulevien osallistujien kesken. Teemme katsauksen opetussuunnitelman käsitteeseen hakien esimerkkejä verkostopedagogisista malleista. Rakennamme analyysiviitekehyksen, joka perustuu OPS-suunnittelun kolmelle sosiokulttuuriselle jännitteelle ja analysoimme kehittävään työntutkimukseen perustuvan oppimisverkostomallimme. Johtopäätöksemme on että monitasoinen oppimisverkosto tarvitsee orientoivan välineen, jolla kokonaisuutta voidaan hallita. Kehittämis-OPS ei palvellut vain verkoston vetäjiä, vaan motivoi myös osallistujia rajoja ylittävään oppimiseen. Analyysi antoi uutta tietoa oppimisverkoston pedagogisen suunnittelun ja toteutuksen jännitteistä ja OPS-mallista jännitteiden välittäjänä.

10 10 Leena Järvinen Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteiden laitos Kierrätettävän pakkauksen kehittäminen yritysverkoston oppimishaasteena Tutkielmani on osa Tekesin Oppivat Tuotantokonseptit (OT) hanketta, jossa kehitetään oppivia tuotantokonsepteja verkostomaisesti toimivien yritysten jatkuvan kehittämisen tueksi. OT perustuvat välineistöön, joka käsittää hajautetun yritystoiminnan käytäntöjen ja kommunikaation kehittämisen menetelmiä sekä tiedon dokumentointia ja jakamista tukevia tietoteknisiä työkaluja ja siinä ovat mukana Helsingin yliopisto, Lappeenrannan tekninen yliopisto ja Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu. Tutkin pro gradussani uuden tuotteen kehittämiseen liittyvän yritysverkoston muodostumista ja verkostossa tapahtunutta oppimista laadullisena tapaustutkimuksena. Verkoston ytimen muodostaa kohdeyritys, jossa on kehitetty ja nykyisin valmistetaan massatuotantona kierrätettävää elintarviketeollisuudessa käytettävää pakkausta. Kohdeyrityksen ympärille muodostui toimittajien verkosto, jotka olen jaotellut neljään ryhmään; yliopistoyhteistyö, asiakas, kohdeyrityksen konsernin sisäinen sekä ulkopuoliset toimijat. Kohdeyritys perustettiin hankkeen aikana, joten alun oppimishaasteet liittyivät paljolti tuotekehitykseen ja tuotantotoiminnan aloittamiseen. Kahden materiaalin yhdistäminen ja pakkauksen valmistuksessa käytetty ruiskuvalutekniikka asettivat yrityksessä lukuisia haasteita ja oppimiskohtia. Voidaan sanoa, että työ, oppimishaasteet ja kestävyys kietoutuivat monin tavoin sekä kehiteltäviin ratkaisuihin että verkoston muodostumiseen. Tutkin yrityksen ensimmäistä tuotehanketta verkoston ja siinä tapahtuneen oppimisen näkökulmasta. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni selvittää, mitä kehityshankkeessa tapahtui. Toinen tutkimuskysymykseni keskittyy verkostonarratiiveihin ja kuvaan hankkeen aikaista verkostoitumista ja yhteistyötä. Kolmannessa tutkimuskysymyksessäni ristivalotan verkostoitunutta ongelmanratkaisua. Hankkeessa oli useita oppimiskohtia, joissa tarvittiin erilaisen tiedon ja näkemyksen yhdistämistä ja hankkimista; tilannekohtaista ongelman ratkaisua kiireisessä aikataulussa ja samanaikaisesti useampien haasteiden kanssa kamppailemista. Ekspansiivisen oppimisen teoria luo teoreettisen viitekehyksen tutkimukselleni. Materiaali-innovaatio vaatii uudenlaista osaamista, sillä se ei toiminut kuten päämateriaalit erikseen. Ratkaisuja ongelmaan löydettiin synnyttämällä uutta osaamista. Analyysini osoittaa, että oppiminen verkostossa on monitahoisempi ilmiö kuin verkostokirjallisuudessa usein annetaan ymmärtää. Oppiminen näyttäytyy eri tavoin eri toimijoille. Mikä on suuri haaste yhdelle, onkin rutiininomainen ongelman ratkaisu toiselle. Oppimisen tulisi olla yhteistä ja jaettua, jotta voidaan puhua oppimisesta verkostossa.

11 11 Meri Jalonen Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, BIT tutkimuskeskus PL Aalto Anneli Pulkkis Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, BIT tutkimuskeskus PL Aalto Päivi Ristimäki Helsingin yliopisto, Toiminnan kehityksen ja oppimisen tutkimusyksikkö CRADLE PL Helsingin yliopisto Verkostoitunut työ edellyttää uudenlaisia oppimiskäytäntöjä Valmistavan teollisuuden yritykset toimivat yhä useammin verkostomaisesti asiakkaiden ja toimittajien kanssa. Tuotantoprosessin toiminnot on monesti hajautettu yrityksen sisällä omiin toimipisteisiinsä tai ne on osittain ulkoistettu. Tarkastelemme verkostoitumista monitasoisina ja -sisältöisinä tuotannollisina ja suhteessaolon yhteistoiminnallisina prosesseina. Monen toimijan yhteistyössä keskeistä on yhteisen kohteen jakaminen eli verkostossa tuotettava tuote, joka näyttäytyy eri rajapinnoilla tuotantotiedoltaan (Jalonen 2006) eri muodoissa ja monimuotoisella tavalla täydentyvänä. Tyypillisesti valmistavan teollisuuden lopputuotteen tuottamisen prosesseissa on edustettuina erilaisia teknisiä tieteenaloja ja asiantuntemusta. Tämän takia riittävä yhteisen kohteen muodostuminen rajapintatyöskentelyn käytännöissä edellyttää asiantuntijuuden jatkuvaa ylittämistä ja oppimista. Jännitteisen tilanteen yrityksissä muodostaa se, että yhtäältä käytäntöjen kehittämiselle ja oppimiselle on tarvetta, mutta yhteiselle oppimiselle ei ole löydetty käytäntöjä. Yhteisöllinen oppiminen työpaikoilla edellyttää toiminnan yhteistä arviointia ja vaatii aikaa ja tilaa, mikä on poissa välittömästä tuotannosta. Niinpä työpaikoilla joudutaan jatkuvasti sovittamaan yhteen oppimisen ja tuottamisen osittain vastakkaisia vaatimuksia. Tutkimme verkostomaisessa ympäristössä syntyviä oppimisen haasteita ja käytäntöjä, joilla yhteistoiminnan tarpeisiin vastataan verkostossa. Paperissa pohdimme kahden yrityksen tuotantoverkoston aineiston valossa oppimisen haasteita, tiloja ja käytäntöjä riittävän yhteisen kohteen muodostamisessa. Tarkastelemme oppimista ja oppimisen välineiden kehittämistä reflektiivisenä ja kokeilevana toimintana (esim. Kolb 1984, Schön 1983). Ongelmalliset tilanteet vaativat osallisia pysähtymään, arvioimaan tilannetta kukin kokemustensa pohjalta ja kokeilemaan yhdessä uusia ratkaisuvaihtoehtoja. Ongelmanratkaisuun verkostossa voi osallistua useita ihmisiä eri yrityksistä, mikä edellyttää konkreettisia ja käsitteellisiä välineitä sekä toiminnan kulttuuria, jossa on mahdollista ylittää rajat sekä yhdistää ja risteyttää erilaista osaamista ja erilaisia työyhteisöjä (Engeström 2004, Engeström & Sannino 2010). Tällaiset verkostossa oppimisen kysymykset ovat osa tutkimusta, jonka tavoitteena on kehitellä oppivien tuotantokonseptien malleja, joissa oppiminen muodostaa olennaisen elementin päivittäisissä työkäytännöissä.