1!1: Helsinki

Transkriptio

1

2

3

4 lnto-pamfletit tarkastelevat maailmaa eri kulmista, arkailematta, mutta puheet perustellen. Ärhäkät puheenvuorot avaavat uusia näkymiä, keskustelevat poliittisista vaihtoehdoista ja luovat suuntaa konkreettisille toimille. Puheenvuorokirjat tallaavat ranskalaisen Le Monde diplomatique -pokkarisarjan avaamaa polkua, rohkeina ja asenteella. Alkuteos Back in the USSR. Kirja on ilmestynyt Seagull Booksin What was communism -sarjassa. Sarjaa toimittaa Tariq Ali. Boris Kagarlitsky Tuotanto: into Into Kustannus Oy Hämeentie 48, Helsinki www. i ntokustannus. fi Kustantaja: 1!1:41 Like Kustannus Köydenpunojankatu Helsinki Kannen kuva: Karstein Volle Paino: Otavan Kirjapaino, Keuruu 2010 ISBN: E-kirja:

5 Sisällys Esipuhe suomenkielisen laitokseen. Esipuhe Johtavan luokan synty. Talous rapautuu. Venäjän elpyminen Byrokraatit vastaan oligarkit. Ohjattu demokratia. Uhkia vakaudelle. Murhan vienti. Uusi presidentti. Georgian sota Mitä seuraavaksi?

6

7 ESIPUHE SUOMENKIELISEEN LAITOKSEEN leismaailmallinen talouskriisi saavutti Venäjän rajat alkusyksyllä Sen olisi luullut V muuttavan radikaalisti poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta ja voimasuhteita ja kyseenalaistavan vallitsevat ideologiset normit. Tarkastellessamme tilannetta kesällä 2010 joudumme kuitenkin tekemään päinvastaisen johtopäätöksen - olennaisia muutoksia ei ole tapahtunut. Hallitseva eliitti on säilyttänyt asemansa eivätkä sen poliittinen ja taloudellinen linja tai edes puhetapa ole olennaisesti muuttuneet. Kansalaisyhteiskunta puolestaan on edelleen samanlaisessa halvaustilassa, jollaisessa se on ollut Vladimir Putinin koko presidenttikauden ajan. Oletettuaan naiivisti, että kriisi automaattisesti romahduttaa valtakoneiston tuen, liberaali oppositio on nyt surkeassa tilassa ja järjestää toistuvasti kampanjoita, jotka eivät herätä ihmisissä sympatiaa vaan kasvavaa ärtymystä. Vasemmistointellektuellit keskittyvät edelleen abstrakteihin väittelyihin, muodikkaiden ranskalaisfilosofien tutkiskeluun ja hysteerisiin kiistelyihin kirjafestivaaleilla ja taidenäyttelyissä 5

8 ajautuen ajoittain jopa tappeluihin (siinä he eivät ole sen taitavampia kuin teoretisoinnissakaan). Vasemmistoradikaalit laahustavat oikeistoliberaalien kintereillä ja yrittävät organisoida kannattajiaan muiden järjestämiin mielenosoituksiin sellaisten tunnusten ja päämäärien puolesta, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa heidän omiensa kanssa. Tällainen näkymä on eräiden kannalta suotuisa ja toisten mielestä murheellinen, mutta se ei ole seurausta venäläisten erityispiirteistä. Tietyssä mielessä se on vain groteski versio yleismaailmallisista kehityskuluista. Niistä tärkein on se, että hallitsevat piirit ovat joksikin aikaa onnistuneet yhdessä jäädyttämään kriisin useimmissa maissa. Valtavat yli 15 vuoden aikana kootut resurssit on nyt suunnattu hillitsemään kriisiä ja samaan aikaan estämään muutoksia, jotka johtaisivat kriisin päättymiseen ja voittamiseen. He kaikki ovat lujasti vakuuttuneita, että kun reikiä parsitaan ja suuryhtiöiden velkoja taataan tilinpäätöksiä väärentämällä tai järjestämällä propagandakampanjoita "myönteisistä muutoksista': he onnistuvat kestämään kriisin loppumiseen asti - loppu tulee jossakin vaiheessa itsestään. Sitten kaikki taas asettuu aloilleen ja sujuu entiseen tapaan. He erehtyvät. Kriisi jatkuu, kunnes sen synnyttäneet tekijät on poistettu. Uusliberalististen eliittien politiikka tähtää siihen, ettei kriisi muuttaisi yhteiskuntaa, ettei tapahtuisi muutoksia, jotka johtaisivat kriisin voittamiseen. Kriisinvastainen politiikka onkin kriisin ylläpitämisen, uusintamisen ja pitkittämisen politiikkaa. Vakautumista on tapahtunut, mutta menetykset ja ponnistukset ovat valtavia ja itse kriisi on vakautunut. Laman tilalla on nyt 6

9 pitkä taantuma, joka jatkuu niin kauan kuin varat riittävät moiseen vakauttamiseen. Kun rahat loppuvat, kriisi alkaa väistämättä uudelleen huomattavasti pahemmassa muodossa. Toisin kuin saksalaisella mustekala Paulilla, joka aina yhtä varmasti ennustaa jalkapallo-otteluiden lopputulokset, minulla ei ole mystistä ennalta näkemisen lahjaa. Ei mustekalakaan luultavasti tajua muusta kuin jalkapallosta. Tuskin se saavuttaisi yhtä loistavia tuloksia, jos siltä kysyttäisiin kriisin toisen aallon alkua tai maata, josta se alkaa. Varmaa on ainoastaan, että edessä on väistämättä lisää dramaattisia tapahtumia, joiden jyrkkyys ja mittasuhteet vertautuvat suoraan niiden tämän hetken ponnistusten kanssa, joilla vakautta keinotekoisesti pitkitetään. Venäläisen eliitin onneksi se ei ole yksin. Samaa peliä pelaavat kaikkien johtavien maiden valtapiirit Sen ponnistelu tähtää samaan kuin Yhdysvaltojen, Saksan ja Kiinan hallitusten toimet, näkemykset, menetelmät ja toimintatavat ovat samat. Juuri siksi sen toimet kriisin taltuttamiseksi johtavat päältä katsoen paljon parempiin tuloksiin, kuin Kremlin johtajilta olisi voinut odottaa, jos he olisivat joutuneet tilanteeseen yksin. Venäläinen eliitti on yleismaailmallisen kehityksen panttivanki ja törmää väistämättä epämiellyttäviin yllätyksiin heti, kun tilanne riistäytyy eliitin kontrollista. Ainoa lohtu on, ettei hallitsijamme sen tapahtuessa taaskaan ole yksin pulassa. Kriisin tasoittuminen aiheutti Venäjän byrokraattien keskuudessa euforian, ja he alkoivat laatia loistavia suunnitelmia. Suunnitelmille on ominaista vakaumus, että ongelmat voidaan ratkaista teke- 7

10 mättä niille mitään ja että tilannetta maassamme voidaan radikaalisti parantaa tekemättä mitään muutoksia. Tämä ei todista uskosta elämän luonnonvoimaiseen etenemiseen. Ei suinkaan. Venäläiset byrokraatit ovat toimeliaita ja taipuvaisia mitä erilaisimpiin aloitteisiin. Niiden taustalla ei kuitenkaan ole mitään kehitysstrategiaa eikä edes perustietoja ratkaisua vaativista ongelmista. Kovakailoisen konservatismin ja kiihkeän toimintainnon yhdistelmä saa ilmaisunsa Kremlin modernisaatiohankkeessa. Virkamiehet ovat ruvenneet puhumaan innovaatioista ja uudesta teknologiasta. Mitä he innovaatioilla ymmärtävät ja mihin innovaatioita tarvitaan, on puhujille itselleen täydellinen arvoitus. Kaunis sana on kuitenkin keksitty lännessä ja siihen täytyy siksi suhtautua mahdollisimman vakavasti. Keväällä 2010 Volgogradissa rakennettiin tanssiva silta. Mahdollisimman sopimattomalla hetkellä silta alkaa heilua ja tien päällyste nousta ja laskea aaltoina. Paikalla olleiden kertomusten mukaan näky on henkeäsalpaava. Silta rakennettiin tietenkin käyttäen apuna uusinta teknologiaa ja se oli useita kertoja kalliimpi kuin tavalliset perinteisin menetelmin rakennetut sillat. Volgogradin virkamiehet ovat pyytäneet tienkäyttäjiltä anteeksi ja luvanneet etsiä syypäät (huonolla menestyksellä, kuten tavallista). Jos he olisivat olleet nokkelampia, he olisivat anteeksipyynnön sijaan julistaneet sillan innovaatioksi. Eihän missään muualla maailmassa ole tanssivaa siltaa mutta meillä on. Sillä ei tietenkään ole erityisen mukava ajaa, mutta se on pikku juttu. Ja onhan vieressä vanha silta ilman innovaatioita, halukkaat pääsevät sitä pitkin Volgan yli. 8

11 Innovaatiotalouden mahdollisuudet ovat rajattomat. Silitysrautaan voidaan yhdistää radio ja teepannuun kannettava tietokone. Hyvin järjestetyn markkinoinnin avulla tuotteita saattaa saada jopa myydyksi jonkin verran, ja jos on hieman onnea, saa katetuksi teknologian kehittelyn vaatimat kulut. Yhteiskunnallista hyötyä sellaisesta keksinnöstä ei ole lainkaan. Innovaatiohankkeiden logiikka perustuu tavallisesti markkinoihin, ei hyödyllisyyteen. Viime mainitun kannalta keskeistä ei ole teknologian uutuus vaan sen kyky ratkaista jokin konkreettinen, yleisesti tunnettu ja ymmärrettävä ongelma. Kuitenkin juuri tästä syystä kuluneiden vuosien innovaatiopolitiikka on osoittautunut erittäin konservatiiviseksi: kehitetään vain yhä uusia tapoja käyttää kauan sitten keksittyjä ja tunnettuja tieteellisiä ja teknisiä ideoita. Samanaikaisesti yhteiskunnallisen hyödyn tavoittelu tuottaa usein odottamattomana sivutuotteenaan heuristisia keksintöjä, jotka muuttavat talouden ja maailman luonnetta. Kaikki kaupallisen innovaatiotalouden perusideat on internetistä kannettavaan puhelimeen asti kehitetty alun perin julkisella sektorilla joidenkin tiettyjen konkreettisten tehtävien hoitamiseksi, eikä tällöin yleensä edes ole noussut esille kysymys keksintöjen taloudellisesta käytöstä. Jotta kaikki olisi hallinnassa, Kremlissä päätettiin sijoittaa kaikki innovaatiot yhteen ainoaan kaupunkiin, Skolkovoon. Skolkovolle myönnetään rahaa, maan parhaat propagandistit ylistävät sitä, ja tutkijoita painostetaan lähtemään vakiintuneilla paikoiltaan, hylkäämään työyhteisönsä, luopumaan aloitetuista tutkimuksista ja muuttamaan uuteen ihmekaupunkiin, jossa heille on luvassa mukavat 9

12 omakotitalot ja suuret palkat. Skolkovo-konseptin perustana on kaupallisen konservatismin ja byrokraattisen aloitteellisuuden yhdistelmä, joka saattaa johtaa ei vain investoitujen rahojen hukkaamiseen vaan myös olla seiväs, joka seivästää vallanpitäjämme venäläisen tieteen arkkuun. USA:n piilaakso kehkeytyi määrätyssä mielessä suunnittelematta aikana, jolloin internetiä ei vielä ollut olemassa. Silloin hallituksen tilauksia toteuttavat sotateollisen sektorin yritykset joutuivat keskittämään huomattavat ihmisresurssit yhteen paikkaan helpottaakseen tieteellisen työn ohjausta ja kontrollia. Logiikka oli sama kuin jättiläismäisten tehtaiden rakentamisessa ja niillä ylpeiltiin niin USA:ssa kuin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitossa muuten rakennettiin samalla periaatteella tiedekaupunkeja ja akateemikkojen taajamia. Piilaaksolle oli neuvostoliittolainen vastine nimeltä Zelenograd. Tosin yksi sen tuollaisista asukkaista ilmoitti minulle 80-luvun alussa varsin ylpeänä, että he tekevät "maailman suurimpia mikropiirejä': Nyky Venäjällä ei kyetä tekemään edes sellaisia. Viime vuosisadan 70-luvun yhdysvaltalaisen piilaakson vastineen rakentaminen 40 vuotta myöhemmin tämänhetkiselle Venäjälle on sama, kuin jos nykyaikaisen valtion rajojen vartioimiseksi rakennettaisiin kopio Kiinan muurista ja perusteltaisiin moiset kulut viittaamalla muinaisen Kiinan keisarikunnan mahtiin. Venäjällä Skolkovo-hanke olisi huvittava anakronismi, henkisen jälkeenjääneisyyden aineellinen ilmentymä, ellei sitä toteutettaisi sisulla ja tarmolla, joka on ominainen Venäjän byrokraateille vain sellaisina hetkinä, joina he aikovat tuhota jota- 10

13 kin yhteiskunnalle arvokasta. Tässä tapauksessa kyseessä ovat yliopistojen ja alakohtaisten tutkimuslaitosten tieteellisen työn rippeet etenkin syrjäisemmillä alueilla. Viime vuosien uudistuksista huolimatta maassa on vielä tallella joitakin tieteellisen asiantuntemuksen pisteitä, pääasiassa valtion rahoilla miten kuten selviytyvien tieteellisten laitosten muodossa. Kremlin uusien aloitteiden mukaan kaikki täytyy uhrata tai jopa tietoisesti ja suunnitelmallisesti tuhota, jotta kaikki ihmiset ja varat saadaan keskitetyksi yhteen pikkuruiseen kaupunkiin hallinnon tarkkailun alaisiksi ja joidenkin yksityisten ulkomaisten ja venäläisten suuryritysten hallintaan. Maamme virkamiehet kohtelevat uusinta teknologiaa jokseenkin samoin kuin marakatti käsipuhelinta. Jopa vähemmän nokkela apina voi oppia painelemaan nappeja, ja jos se on onnekas, se saattaa lähettää maailmalle jonkin signaalin. Ainoa, mihin se ei kykene, on järkevän viestin lähettäminen oikeaan osoitteeseen. Virkamiesten laita on samoin. He kykenevät tietenkin käyttämään teknologioita, mutteivät kykene saamaan niistä hyötyä, ainakaan yhteiskunnalle. Ongelma ei ole virkaeliitin älyllinen kehittymättömyys, heidän joukossaan on hyvin tervejärkisiä ja osaavia ihmisiä, vaan sosiaalinen kehittymättömyys yhteiskunnassa, jonka perusteita heidän on määrä suojata ja säilyttää. Venäjän modernisaation perusidea on tuottaa innovaatioiden ja uusien teknologioiden avulla dynamiikkaa jäykkään, konservatiiviseen ja jälkeenjääneeseen rakenteeseen, jollainen tämänhetkinen valtiomme on. Mutta vain valtioko? Vielä poliittisten laitosten muuttumattomuuttakin 11

14 innokkaammin hallitsevat piirit puolustavat yhteiskuntajärjestystä, tapoja ja kulttuuriarvoja, jotka vetävät meitä viimeistä edelliselle vuosisadalle tai jopa keskiaikaan. Eliitin uskonnollinen pimitys, yhteiskunnallinen vastuuttomuus, bisnes, joka elää muinaisten Adam Smithin ajan liberaalien oppien mukaan- tämä kaikki estää yhteiskunnan kehitykselle suotuisien olojen muodostumista. Näiden esteiden poistaminen merkitsisi kuitenkin vallanpitäjille itsensä kyseenalaistamista. Tai ainakin ratkaisuja, jotka saattavat valtiokoneiston hajaannuksen partaalle. Juuri siksi meille tarjotaan ihanteena iänikuista perinteistä patriarkaalista yhteiskuntaa mutta äärimmilleen kyllästettynä innovaatioilla ja uusilla teknologioilla. Voiko sellainen yhdistelmä käytännössä toteutua? Valitettavasti vastataus on usein myönteinen: sellaisen yhteiskunnan voi luoda. Se ei kuitenkaan kykene kehittymään olipa käytettyjä teknologioita ja tuhlattuja öljydollareita kuinka paljon tahansa, ennemminkin se taantuu ja kasaa sisälleen yhä dramaattisempia ristiriitoja. Kaikki innovaa iot jäävät mielettömiksi ja groteskeiksi, ja uusimpien teknologioiden käyttö pysyy tehottomana. Edistykseen oikeasti pyrkivien on pakko ennemmin tai myöhemmin tehdä johtopäätös, että ennen kaikkea uudistamista kaipaa yhteiskunta, eivät teknologiat. Jotta tämä banaali totuus selviäisi kaikille, tarvitaan taas globaalien mullistusten aalto, kriisin paluu. Jostakin syystä minusta tuntuu, ettei sitä tarvitse odottaa kovin kauan. 12

15 ESIPUHE Entisen Neuvostoliiton kulttuurisessa tilanteessa on se erikoinen piirre, että Venäjä ja muut entiset neuvostotasavallat mieltävät itsensä edelleen nimenomaan entisiksi neuvostotasavalloiksi, vaikka vanhan valtion hajoamisesta on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Kymmenen vuotta tsaarin kaatumisen jälkeen kenellekään ei olisi juolahtanut mieleen viitata tsaarinajan perintöön maan sen hetkisten tapahtumien selittämiseksi. Jos vanhaan valtaan viitattiin mitenkään, tarkoituksena oli osoittaa eroa menneeseen. Entisessä Neuvostoliitossa asiat ovat toisin. Luonnollisesti ero neuvostomenneisyyden ja kapitalistisen nykyhetken välillä on silmiinpistävä. Tämä tekeekin entistä kiinnostavammaksi kysymyksen, miksi uudet eliitit viittaavat vanhoihin aikoihin oikeuttaakseen asemansa. Miksi ilmeisen kaupallisissa mainoksissa kerrotaan, että tarjottu tuote on täsmälleen samanlainen kuin neuvostoaikoina? Miksi Moskovan hallinto järjestää vuodesta toiseen näyttäviä voitonpäivän juhlia, jotka väistämättä tuovat mieleen neuvostaajan seremoniat? 13

16 Nykyvallan oikeuttaminen jatkuvuudella ei kuitenkaan merkitse sitä, että Venäjän eliitti suhtautuisi myönteisesti kommunismiin. Vaikka Neuvostoliiton kunnian ylistys onkin eliitin repertuaarin olennainen osa, tuon ajan elämän kauheuksia kertaava propaganda on sitä myös. Valtio kustantaa näyttäviä budjetteja tv-ohjelmille ja elokuville, jotka kuvaavat omistautuneesti stalinistista sortoa ja bolsevikkeja vastaan taistelleiden valkokaartilaisten sankarillisia tekoja. Voidaan hyvin sanoa, että venäläinen propagandakone on skitsofreeninen. Todellinen kysymys kuitenkin kuuluu: Miksi näin on? Välittömästi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tilanne oli toinen. Uusi valtio määritteli itsensä "uudeksi Venäjäksi': jolla oli mielestään hyvin vähän tekemistä vanhan valtakunnan kanssa. Kesäkuun 12. päivä julistettiin Venäjän itsenäisyyspäiväksi - ikään kuin maa olisi ollut jonkin ulkovallan miehittämä vuoteen 1991 asti, jolloin vielä Neuvostoliittoon kuuluneen Venäjän tasavallan parlamentti äänesti itsenäisyysjulistuksesta. Tämä yleinen lomapäivä on jäänyt voimaan, mutta virallisessa propagandassa sitä ei ole enää kehdattu kutsua "itsenäisyyspäiväksi': Sen sijaan siitä on tullut pelkkä "Venäjä-päivä': Eikä käytännöllisesti katsoen kukaan ole pohtinut, miksi juuri tämä päivämäärä valittiin. 14

17 Johtavan luokan synty

18

19 oskovan ja muiden suurten kaupunkien M nouseva taloudellinen eliitti opittiin pian tuntemaan "uusina venäläisinä': Heidän oudoista tavoistaan ja ylenmääräisen kalliista elämäotavastaan syntyi heti kasapäin vitsejä. Yhdessä niistä kaksi tällaista "uutta venäläistä" nokittelee keskenään. "Ostin tämän solmion tuhannella dollarilla': sanoo toinen. "Mokasit!" toteaa toinen. "Kulman takana on kauppa, jossa samasta solmiosta saa maksaa kaksi kertaa enemmän:' Jotkut uusrikkaista näyttivät ilmestyneen kuin tyhjästä, eikä heidän taustojaan tunnettu yleisesti. Tätäkin useammilla oli kyseenalainen rikollinen tausta. Merkittävä osa uudelleen jaetusta vauraudesta ei kuitenkaan kuulunut näille tulokkaille, vaan vanhasta neuvostobyrokratiasta, nomenklatuurasta, nousseelle eliitille. Itse asiassa yksityistäminen ei Venäjällä tarkoittanut muuta kuin omaisuuden jakoa jo kauan ennen uudistusten alkamista vaikuttaneiden Neuvostoliiton byrokraattiryhmien kesken luvun liberaalien toteuttamien uudistusten strategiana oli 17

20 luovuttaa kansallisomaisuutta käytännössä ilmaiseksi ja tuhota entisen suurvallan taloudellinen potentiaali. On syytä muistaa, että Neuvostoliitto ei ollut suurvalta vain poliittisesti, vaan myös taloudellisesti. Toki neuvostotalous oli jotakuinkin niin tehoton kuin talous vain voi olla, mutta kaikesta huolimatta se oli maailman toiseksi suurin talous. Juuri ennen markkinauudistusten alkua jotkut taloustieteilijät laskivat, ettei Venäjällä ollut tarpeeksi yksityistä pääomaa valtionomaisuuden ostamiseen. Väestön varat riittivät lunastamaan yksityisiin käsiin vain yhden prosentin yksityistettäväksi suunnitellusta omaisuudesta. Laskelman paikkansapitävyys riippuu tietysti siitä, miten valtionomaisuuden arvo määritellään. Tätä nykyä nanoteknologian kehitykseen investoivan yrityksen johtajana toimiva, "Venäjän yksityistämisen isänä" tunnetuksi tullut Anatoli TSubais toisteli, että hintojen tarkka laskeminen oli markkinoiden puuttuessa mahdotonta. Siitä voi toki olla montaa mieltä, puuttuivatko Neuvostoliitosta markkinat todella täysin. Kuitenkin maailmanmarkkinat olivat ainakin varmasti olemassa. Niitä seuraamalla uudistajat olisivat voineet saada vihjeitä valtion varallisuuden arvosta. Ja vaikka kenelläkään ei olisi ollut käsitystä siitä, paljonko yksityistettävistä tehtaista olisi kuulunut maksaa, ainakin hyödykkeiden hinnasta uudistajilla olisi voinut olla käsitys. Jos tehdas myytiin hintaan, joka oli esimerkiksi viisi prosenttia tehtaan varastossa olevien tuotteiden arvosta, asiasta voidaan vetää tiettyjä johtopäätöksiä. Usein yksityistämisen jälkeen uudet omistajat yksinkertaisesti myivät varastoidut tavarat ja sulkivat tehtaan. Tämä takasi 18

21 heille prosentin voitot. Jopa yksityistetyn tehtaan myyminen romumetalliksi tuotti uusille yrittäjille valtavat omaisuudet. Käytännössä useimmat neuvostoyritykset yksityistettiin alle prosentilla niiden markkina-arvosta. Toisin sanoen 1980-luvun lopun taloustieteilijät olivat turhankin optimistisia. Kun hallitus otti vuoden 1993 vallankaappauksen jälkeen parlamenttirakennuksen hallintaansa, valtioneuvosto päätti suojata edustuslaitosta rakentamalla aidan. Aidan rakentaminen maksoi enemmän kuin mitä valtio sai tuottoja yksityistäessään valtaosan omaisuudestaan. Vain kolme venäläistä yritystä myytiin aidan rakennuskustannukset ylittävällä hinnalla. Ironista kyllä, tällä prosessilla oli kaikessa järjettömyydessään oma logiikkansa. Jos myyminen on mahdotonta, koska kukaan ei osta, omaisuuden voi yhtä hyvin antaa pois. Ulkomaiset yritykset olisivat tietysti olleet valmiita maksamaan enemmän kuin tulevat venäläiset omistajat, mutta ulkomaalaiset olivat haluttomia maksamaan liikaa. He olivat iskeneet silmänsä samaan kermaan, jonka kotimainen eliitti aikoi kuoria itselleen. Niinpä kun rahan hankkiminen valtiolle ei tullut kyseeseen, prosessin ainoaksi tarkoitukseksi jäi omaisuuden jakaminen ystäville, kumppaneille ja liittolaisille. Uuden kapitalistisen eliitin ytimen muodostivat siis samat ihmiset, jotka olivat jo vallassa "kommunistisen" hallinnon viimeisinä vuosina. Kahdella kolmasosalla 1990-luvulla syntyneen kapitalistiluokan jäsenistä oli puoluetausta. Jotkut tulivat vanhan Neuvostoliiton salaisesta poliisista KGB:stä. Toki joukossa oli väistämättä myös jonkin verran uusia tulokkaita. Jotkut uusista omistajista olivat 19

22 aluksi vain omaisuudenhoitajia. He saivat mahdollisuuden hallinnaida puoluejohtajien ja virkamiesten rahaa ja omaisuutta, kun nämä eivät syystä tai toisesta kyenneet tekemään sitä avoimesti. Eivätkä omaisuudenhoitajat luonnollisestikaan unohtaneet itseään. Useimmat haalivat projektiensa myötä resursseja, joiden avulla kykenivät luomaan omat omaisuutensa. Tämä oli useiden kuuluisten oligarkkien tarina. Jo 1990-luvun puoliväliin mennessä koko maailma oli oppinut monien muiden muassa nimet Vladimir Gusinski, Boris Berezovski, Mihail Hodorkovski ja Roman Abramovits. Kun poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä alkoi tasaantua, uudet tulokkaat alkoivat menettää vaikutusvaltaansa. Ne heistä, jotka eivät ymmärtäneet aikansa olevan ohi, menettivät paitsi poliittista ja taloudellista valtaa myös suuren osan omaisuudestaan. Myöhemmin läntiset asiantuntijat valittelivat kovaan ääneen Venäjän korruptiota. Outoa kyllä, he tekivät niin ex post facto, kun prosessi oli ohi ja uudet omistussuhteet vakiintuneet. Kun uutiset Venäjän korruptiosta ja kähminnästä kantautuivat 1990-luvun alussa läntisten tarkkailijoiden korviin, toimittajat ja asiantuntijat tyrmäsivät huolenaiheet suoralta kädeltä "kommunistien propagandana". Toki tarinat tulivat heille tutuiksi - monet heistä asuivatkin Moskovassa. Myöhemmin, 1990-luvun lopussa, he olivat valmiita siteeraamaan samoja lähteitä, joille he olivat vain muutamaa vuotta aikaisemmin irvailleet. Korruptiolla oli kuitenkin välttämätön yksityistämisprosessia ohjaava rooli. Vallinneissa olosuhteissa korruptio tuotti ainoan toimivan pää- 20

23 töksenteon kriteeristön. Toisin sanoen: kun yksityistäminen kerran haluttiin toteuttaa, oli syytä olla valittamatta, kun prosessin huomattiin olevan korruptoitunut ja vaikeasti erotettavissa rosvouksesta ja kähminnästä. Yksityistämisprosessia seurasi vääjäämättä tuotannon massiivinen romahdus. Bruttokansantuotteen ja teollisen kapasiteetin tuohoisen menetyksen suuruudesta väitellään edelleen. Venäläisten tilastojen laatimisen tavan huomioiden kaikkia lukuja ei voida pitää täysin luotettavina. Varovaisimmatkin arviot viittaavat noin 40 prosentin laskuun tuotannossa ja 50 prosentin laskuun elintasossa. Osa tehtaista suljettiin, koska ne eivät pystyneet kilpailemaan liberalisoiduilla markkinoilla. Osa yrityksistä oli heikosti johdettuja ja uusien omistajiensa raunioittamia. Lisäksi osa kärsi Neuvostoliiton hajoamisesta; alihankkijat ja asiakkaat sijaitsivat usein eri neuvostotasavalloissa, ja nyt neuvostotasavalloista oli tullut itsenäisiä valtioita. Uusilla valtioilla oli omat valuuttansa, omat taloudelliset sääntönsä ja keskenään erilaiset yksityistämisohjelmat. Yritykset kärsivät, kun kumppaniyhtiöt sulkivat ovensa, muuttivat tuotantosuunnitelmiaan tai suuntautuivat eri markkinoille. Aiemmin samalla valuutalla vaihdettujen hyödykkeiden kauppaan tarvittiin yhtäkkiä useita eri valuuttoja tai Yhdysvaltain dollareita. Jo yksin Venäjän ruplan arvon lasku aiheutti aikamoisen määrän konkursseja. 21

24

25 Talous rapautuu

26

27 euvostoliiton omistamista lukuisista yrityk N sistä vain raaka-aineita tuottavat yritykset ovat menestyneet kohtuullisen hyvin. Ironista kyllä, ne jopa hyötyivät tuotannon vähenemisestä muilla talouden aloilla. Teollisuuden romahtaessa öljyn, kaasun ja metallien kotimainen kysyntä väistämättä väheni, minkä ansiosta raaka-ainealan yrityksillä oli enemmän myytävää kovia valuuttoja tarjoaville maailmanmarkkinoille. Kuten ennustettavissa oli, tuotannon romahdusta seurasi sosiaalinen romahdus. Vuoteen 1992 tultaessa yhteiskunnallinen tilanne oli kärjistynyt niin dramaattisesti, että jopa useimmille uudistuksille vihreää valoa näyttänyt parlamentti joutui reagoimaan. Edustajien oli pakko vastata äänestäjiensä paineeseen, joten he ryhtyivät arvostelemaan presidentti Boris Jeltsiniä ja hänen "nuorten uudistajien" ryhmäänsä. Totta puhuen kritiikki oli hyvin maltillista. Parlamentaarikot eivät menneet vaatimuksissaan pidemmälle kuin suurin osa asiantuntijoista, monet markkinamyönteiset asiantuntijat mukaan lukien. Parlamentti ei vaatinut uudistusten hylkää- 25

28 mistä vaan "korjaamista': Monet teollisuusjohtajat myötäilivät parlamenttia yrityksessä pelastaa se, mitä Neuvostoliiton teollisesta perustasta oli jäljellä. Jeltsinin ja hänen päättäväisten uudistajien joukkonsa vastaus oli nopea ja yksinkertainen. Kaikkia presidentin arvostelijoita syytettiin kommunistisun ja fasistisiin salaliittoihin osallistumisesta. Vuonna 1993 parlamentti hajotettiin ja perustuslaki kumottiin. Kaikkien läntisten demokratioiden johtajat hurrasivat tälle vallankaappaukselle, kuten myös Moskovassa kaksi viikkoa jatkuneen vastarinnan väkivaltaiselle tukahduttamiselle. Tankkien ympäröimästä ja poltetusta parlamentista tuli vuonna 1993 perustetun uuden autoritaarisen valtion symboli. Läntiset kommentaattorit huomasivat autoritaarisuuden kehkeytymisen vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun Jeltsinin seuraaja Vladimir Putin käytti valtaansa joidenkin oligarkkien aseman heikentämiseen ja Yhdysvaltojen Irakin-politiikan kritisoimiseen. Toisin kuin Jeltsin, Putin ei järjestänyt vallankaappausta. Hän vain käytti niitä ennennäkemättömiä valtaoikeuksia, jotka Jeltsinin laatima perustuslaki presidentille takasi. Putin myös tukahdutti brutaalisti edeltäjänsä valtakaudella alkaneen kapinan TsetSeniassa, mutta Tsetsenian pääkaupungin Groznyin pommitti takaisin keskiajalle Jeltsin. Kahden presidentin välinen ero ei ollut siinä, että toinen olisi ollut toista brutaalimpi, vaan siinä, että jälkimmäinen käytti väkivaltaa edellistä tehokkaammin. Vuoden 1993 kriisillä oli myös vähemmän merkille pantuja, mutta yhtä lailla tärkeitä seurauksia. Jeltsinin tiimi oli nimittäin saanut opetuksen ja ryhtyi korjaamaan joitakin uudistusten muotoja. 26

29 Ensinnäkin heti poliittisen opposition tukahdutettuaan Jeltsinin tiimi teki sopimuksen teollisuuslaitosten toimitusjohtajien kanssa. Johtajat otettiin osaksi yksityistämisprosessia, ja osa teollisesta valtionomaisuudesta saatiin pelastettua tuholta. Pelastettu omaisuus muodosti myöhemmin Venäjän teollisen elpymisen perustan. Lisäksi hallitus alkoi luoda uudelleen joitakin turvaverkkoja uudistuksista kärsiville ihmisille. Monenlaiset kansalaisryhmät alkoivat saada valtiollisia etuuksia. Näihin ryhmiin kuuluivat surkeista eläkkeistä kärsivät vanhukset, nälkäpalkalla sinnittelevät opettajat, kaikenlaisista sairauksista kärsivät Tsernobylin onnettomuusaluetta raivanneet työläiset sekä armeijan upseerit, joilla ei ollut matalien palkkojen ja moraalin yleisen rappeutumisen vuoksi minkäänlaista motivaatiota maansa palvelemiseen. Kaikki mainitut kansalaisryhmät saivat nyt lukuisia tukia ja etuisuuksia, kuten ilmaisia bussimatkoja ja reiluja alennuksia asuntojensa vuokrista luvun lopulle tultaessa näytti siltä, että pahin olisi ohi. Jeltsin oli valittu uudelleen kommunistina esiintyvän nationalistin Gennadi Zjuganovin heittämästä haasteesta huolimatta. Monet pitivät presidentinvaaleja vilpillisinä, mutta kun toinen osapuoli hyväksyi tappionsa eikä esittänyt ääntenlaskussa olleen epäselvyyksiä, voidaan huoletta olettaa, että voitto oli aito. Rupla vaikutti vakaalta, ja Moskovaan ja muihin merkittäviin kaupunkeihin oli syntymässä uutta keskiluokkaa. Kulutuskulttuuri oli saamassa jalansijaa, ja sen myötä ihmiset oppivat uusia arvo- ja kannustinjärjestelmiä. Noin 80 prosenttia väestöstä pysyi köyhänä, mutta 20 prosenttia oli varsin tyy- 27

30 tyväinen asioiden tilaan. Demokratian kriteereillä mitattuna 20 prosenttia ei ole paljon, mutta autoritaariselle hallitukselle se on tarpeeksi vakauden takaamiseksi. Ainoa ongelma, jota Jeltsinin tiimi vaikutti kykenemättömältä ratkaisemaan, oli Venäjän teollisuuden saaminen uuteen nousuun. Taloudellisen kasvun odotettiin elpyvän vuonna 1996, mutta näin ei käynyt. Eikä käynyt vuosina 1997 tai Yksi syy tähän oli hallituksen talouspolitiikka, jota ylistivät paitsi globaalit instituutiot, kuten IMF ja Maailmanpankki, myös kotikutoinen keskiluokka, joka pääsi nauttimaan halvoista tuontitavaroista. Toisin sanoen Venäjän rupla oli karkeasti yliarvostettu. Pitääkseen inflaation pienenä ja valuuttakurssin vakaana hallitus leikkasi menojaan ja pyrki painamaan niin vähän rahaa kuin mahdollista. Toveri Stalin tapasi sanoa: "Ihminen merkitsee ongelmaa. Ei ihmistä, ei ongelmaa: Venäjän liberaalit taloustieteilijät noudattivat samaa logiikkaa: "Raha merkitsee inflaatiota. Ei rahaa, ei ongelmaa: Haluttomuus painaa rahaa johti tilanteeseen, jossa sekä julkisen että yksityisen sektorin työntekijät eivät saaneet paikkojaan kuukausiin. Samaan aikaan valtio menetti verotuloja, kun köyhtyneen väestön ja taantuvan teollisuuden maksukyky heikkeni. Tämä pakotti valtion ottamaan lainaa. Valtionvelka kasvoi päivästä päivään. Kaiken tämän lisäksi Thaimaan bahtin romahduksesta vuonna 1997 sai alkunsa globaali talouskriisi, joka oli nyt räjähtämässä käsiin. Kun myös öljyn maailmanmarkkinahinta laski, Kremlin taloudellinen pelitila katosi. Elokuussa 1998 Venäjän hallitus ilmoitti kotimaisten velkojensa maksamatta jättämisestä. Ilmoi- 28

31 tusta seurasi välittömästi valuutan arvon romahdus. Syyskuussa Moscow Times raportoi Venäjän ruplan olevan nopeimmin arvoaan menettävä valuutta maailmassa - mikä oli melkoinen uutinen, kun otetaan huomioon maailmantalouden tuolloinen synkkä tila. Elokuun 16. päivänä yhden dollarin sai kuudella ruplalla, syyskuun alussa kahdellatoista. Seuraavana vuonna vaihtokurssi vakiintui noin kolmeenkymmeneen ruplaan dollaria kohti. Valuutan vanavedessä romahtivat monet pankit. Jopa korkeimmilla virkamiehillä oli vaikeuksia palkkojensa nostamisessa tileiltä, kun kaatuvat pankit lakkauttivat luottokorttien toiminnan. Kreml joutui paniikkiin, ja yritysjohtajien usko oli koetuksella. Tämä oli kuitenkin Venäjän uuden taloudellisen nousun lähtöhetki. Kun tuonti romahti, kotimaiset yritykset alkoivat elpyä. Halpa rupla muutti vaikeuksissa olevat yritykset kilpailukykyisiksi sekä koti- että maailmanmarkkinoilla. Työpaikkoja syntyi. Uuden keynesiläisen pääministerin Jevgeni Primakovin johtama hallitus alkoi investoida teollisuuteen ja palkkarästien maksamiseen. Primakovin hallitus painoi rahaa, ja inflaatio väheni! Tämä ainutlaatuinen tilanne oli mahdollinen, koska hinnat olivat olleet ennen romahdusta liian korkeita. Kun talouteen tuli taas rahaa, hinnat alkoivat asettua lähemmäksi todellisen kysynnän määräämää tasoa. Pian teollisuuden elpymisen jälkeen Venäjälle kantautui lisää hyviä uutisia: öljyn maailmanmarkkinahinnat alkoivat nousta. Kriisin aikana öljyn maailmanmarkkinahinta oli ollut noin dollaria barrelilta. Hinta lähestulkoon kaksinkertaistui 29