EVA Junior Fellow 2008 Antton Rönnholm. Halukkaiden koalitio I: Helsinki liikkeelle!

Transkriptio

1 EVA Junior Fellow 2008 Antton Rönnholm Halukkaiden koalitio I: Helsinki liikkeelle! Kuluneella vuosikymmenellä Eurooppa on ollut useassa tienristeyksessä: Unionin perustuslakiprosessi joutui sivuraiteelle, mutta löysi tien eteenpäin Lissabonin sopimuksen muodossa. EU:n laajentuminen aina Mustallemerelle asti on sujunut suunnitellusti, mutta sulattelemista riittää vielä pitkäksi aikaa. Pääkaupungeissa ihmetelläänkin nyt miten toimia itsenäisen Kosovon, koko Balkanin tai Turkin jäsenyysneuvottelujen kanssa. Euroopan tie maailman kilpailukykyisimmäksi tietopohjaiseksi taloudeksi vaikuttaa kuoppaiselta, tavoitteet saavutetaan vain jos muu maailma seuraa Yhdysvaltoja taantumaan. Miten vakuuttaa eurooppalaiset yhteistyön eduista kun talous tuntuu tuottavan hyvinvointia entistä harvemmille? Lähi-idän tiekarttojen pettäessä ja epävakauden kanavoituessa maailmanpolitiikan uutisvirtaan monen tekisi mieli sulkea ikkunaluukut ja lukea uutiset vain paikallislehden sivuilta. Tuntuu, että käsitteet me ja he ovat tekemässä voimallista paluuta, vaikka idän symboli onkin vaihtunut sirpistä sapeliksi. Euroopan tienristeykset ja erityisesti niistä Turkki mielessäni törmäsin kahteen ajankohtaiseen teemaan: Vuosi 2008 on EU:n kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuosi ja myös Mika Waltarin juhlavuosi. Minulle tuli tarve kaivaa esiin Waltarin kirja Yksinäisen miehen juna, osaksi kai koska kirja oli nuoren kandidaatin ensimmäinen ja omatkin opintoni lähestyvät loppuaan. Kirjassa tehdään matka halki maailmansotien välillä hengähtävää ja vielä uuden ja vanhan kynnyksellä tasapainoilevaa Eurooppaa. Matka on Helsingistä aina Istanbuliin, tai kuten Waltari tietoisesti kaupunkia kutsuu, Konstantinopoliin asti. Matkakirja täyttää ensi vuonna jo 80 vuotta, mutta Waltarin tapa havainnoida maanosaamme ja sen ihmisiä tuntuu ajattoman ajankohtaiselta. Waltari oli usean aikalaisensa tavoin etsimässä meidän aikaamme. Samalla kirjan henkilö on ennen kaikkea etsimässä itseään ja kohtaamassa aikuisuuden. Juna on symbolina tulenkantajille tärkeä: Junan liike on hallitsematon, jopa väkivaltaisen voimakas. Se etenee kohti uutta, kohti modernia tuntematonta. Yksilön tehtävänä on tällä matkalla on pohtia suuntaa, sovitella aikatauluja ja reittejä. Ja loppujen lopuksi valinta pelkistyy kysymykseen istuako kyydissä vai ei. Matka halki Euroopan herätti minussa ajatuksen rinnastuksesta junan määrätietoisen liikkeen, risteyksien ja Euroopan yhdentymisen välillä. Liike tuntuu nimittäin menevän tiettyyn suuntaan, ja suunta on tähän asti ollut eteenpäin. Eteenpäin on Euroopan integraation tapauksessa tarkoittanut maantieteellisesti laajemmalle ja poliittisesti syvemmälle. Toki välillä ottaessaan askeleen eteenpäin, on Eurooppa samalla ottanut kaksi taakse: Sodat, kansallistunteen kohina, taloudelliset lamat ja kulkutaudit ovat sulkeneet rajoja ja pitäneet yllä jaottelua meihin ja heihin.

2 Keskinäinen riippuvuus ja ymmärrys on kuitenkin vääjäämättä kasvanut ja kasvaa niin talouden kuin tiedonvälityksen kansainvälistyessä ja kollektiivisen muistin karttuessa. Kansat, alueet ja yksilöt ovat sovittaneet itsensä integraation kehitykseen. On täytynyt päättää istuako kyydissä ja pyrkiäkö vaikuttamaan junan reittivalintaan. Suomen erikoisasema on ollut olla lähellä itää, mutta kuitenkin osa länttä. Päätös astua junaan vuonna 1995 yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa ei ollut kovin dramaattinen, mutta henkisesti tärkeä. Ehkä historia osoittaa päätöksen jopa yhtä merkittäväksi kuin tulon osaksi Venäjää lopuksi valinta pelkistyy kysymykseen istuako kyydissä vai ei. Matka halki Euroopan herätti minussa ajatuksen rinnastuksesta junan määrätietoisen liikkeen, risteyksien ja Euroopan yhdentymisen välillä. Liike tuntuu nimittäin menevän tiettyyn suuntaan, ja suunta on tähän asti ollut eteenpäin. Eteenpäin on Euroopan integraation tapauksessa tarkoittanut maantieteellisesti laajemmalle ja poliittisesti syvemmälle. Toki välillä ottaessaan askeleen eteenpäin, on Eurooppa samalla ottanut kaksi taakse: Sodat, kansallistunteen kohina, taloudelliset lamat ja kulkutaudit ovat sulkeneet rajoja ja pitäneet yllä jaottelua meihin ja heihin. Keskinäinen riippuvuus ja ymmärrys on kuitenkin vääjäämättä kasvanut ja kasvaa niin talouden kuin tiedonvälityksen kansainvälistyessä ja kollektiivisen muistin karttuessa. Kansat, alueet ja yksilöt ovat sovittaneet itsensä integraation kehitykseen. On täytynyt päättää istuako kyydissä ja pyrkiäkö vaikuttamaan junan reittivalintaan. Suomen erikoisasema on ollut olla lähellä itää, mutta kuitenkin osa länttä. Päätös astua junaan vuonna 1995 yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa ei ollut kovin dramaattinen, mutta henkisesti tärkeä. Ehkä historia osoittaa päätöksen jopa yhtä merkittäväksi kuin tulon osaksi Venäjää esipuheeseen: Eurooppalaisesta perimästä on pidettävä kiinni, ainakin jos Turkkia ollaan ottamassa jäseneksi. Tämä tuntuu oudolta, eikö muka arvoistaan voi pitää kiinni ilman viittauksia uskontoon? Mutta sitten mieleen tulevatkin kiista Islam-kriittisten dokumenttien esittämisestä ja poliitikko Pim Fortyunin murha. Miksi ateisti haluaa kristinuskon perustuslakiin? Miksi muukalais kammoisista oikeistodemagogeista erottuva avoimesti homoseksuaali professori keräsi henkilökohtaisesti kohtalokkaan suureksi osoittautuneen suosion Alankomaiden politiikassa? Koska moni hollantilainen tuntee olevansa perääntymässä, aivan kuin vaivalla merestä raivattua alavaa maata oltaisiin taas miehittämässä. Nyt kyseessä eivät ole sotilaat vaan uudet ihmiset, kaikkialta maailmasta. Tuntuu, että välinpitämättömän liberaalia protestantismia oltaisiin korvaamassa islamin suvaitsemattomuudella ja uskonnollisella kiihkolla. Ehkä teologiaa opiskelleelle Waltarille kristinuskon kirjaaminen perussopimukseen olisi ollut luonteva ajatus, mutta tänään se ei sitä enää monelle. Canterburyn arkkipiispa sai Britanniassa aikaan kiihkeän keskustelun

3 ehdottamalla, että muslimien tulisi voida valita ratkotaanko heidän oikeudelliset kiistansa normaalissa vai sharia-tuomioistuimessa. Herää kysymys eikö juuri perääntyminen keskeisistä perusarvoista ja teeskennelty suvaitsevaisuus ole este aidolle kulttuurien ja uskontojen koheesiolle? Eurooppa on hukassa niin laajentumisen kuin syventymisen osalla jos se ei kykene tarjoamaan tasapainoa oman kulttuurillisen perimänsä ja uuden eurooppalaisuuden välillä. Kahta rinnakkaista oikeusjärjestelmää eri uskoisille ja -värisille ei kutsuta eurooppalaiseksi oikeusvaltion perimäksi. Sitä kutsutaan apartheidiksi. Halukkaiden koalitio III: Pariisi Pariisi oli Waltarille tuttu, mutta tuntui kulahtaneelta. Se oli ja on kuitenkin Euroopan sykkivä sydän. Vai onko? Ranska on ollut eurooppalaisen integraation moottori aina Napoleonista Schumanin kautta Mitterandiin. Ranskalaiset ovat kuitenkin kääntymässä sisäänpäin, monesta syystä. Saksaa ei tarvitse enää pelätä, mutta talouden globalisaatio myllertää vuosisataisia rakenteita ja jättää monet mustelmille. EU ja laajentuminen tuntuvat vain kiihdyttävän työpaikkojen pakoa uusiin jäsenmaihin, jotka ovat valinneet mukautua uuden ajan kapitalismin vaateisiin. Kysymys on kai kenen pitäisi muuttua, Ranskan vai maailman sen ympärillä? Vastaus ongelmaan ei ole enää vain yhtä helppo; ensimmäiselle kerta olisi ensimmäinen. Ranskalaiset korostavat arvojen tärkeyttä: Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvo! Myös Euroopan yhdentymisen perustana pidetään yhteisiä arvoja; demokratiaa, ihmisoikeuksia, kulttuurista moninaisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Näistä globaalisti jaetuista arvoista kuitenkin vain viimeinen on tilastojen mukaan selkeästi muita eurooppalaisempi. Ranskalaiset kysyvätkin missä on sosiaalinen Eurooppa? Talouden jäykkyys näkyy Ranskassa kasvun hiipumisena ja julkisen talouden paineina. Myös naapurissa Saksassa katsotaan kauhulla uuden Euroopan tasaveroja tai puolalaisen putkimiehen vaikutusta työsopimuksiin ja palkkoihin. Rajan kummankin puolen laajentuminen kerää vähiten suosiota kaikista EU:n jäsenmaista. Perusteltua tai ei, ranskalaisten veljeys-aate ulottuu maantieteellisesti entistä pienemmälle alueelle ja maassa järjestettävät kansanäänestykset voivat nostaa tien pystyyn Unionin tuleville laajentumisille. Maailmantalous ei tarjoa vain eurooppalaisille kylmiä suihkuja, vaan tulvii myös integraatiojunan kiskojen alle syöden hitaasti puolet penkereestä. Halukkaiden koalitio III: Berliini Berliini elää yhtä lailla hetkessä kuin 1920-luvulla, mutta muistuttaa samalla miten paljon maailma muuttuu jo 20 vuodessa. Unionin budjetin alkulähteillä on hyvä miettiä yhteisön politiikan reunaehtoja. Laajentumisen myötä alueelliset erot ovat jatkuvasti kasvaneet ja kilpailukyky, maahanmuutto- sekä ulkopolitiikka ovat oikeutetusti nousseet politiikan keskiöön. Tämä ei näy kuitenkaan taloudenpidon prioriteeteissa: nettomaksajat kierrättävät yhä maatalous- ja aluepolitiikan kautta takaisin omalle maaperälleen valtaosan

4 EU:n budjetista. Onko tämä järkevää, saati mahdollista laajentuneessa Unionissa? Nykytasoilla laskettuna Turkin maataloustuet vastaisivat 12 uuden jäsenmaan liittymiskustannuksia. Matkalla Berliinistä etelään ohittaa Augsburgin ja voi muistaa siltä nimensä saaneen uskonrauhan periaatteen Kenen maa, sen uskonto. Turkin pääministeri Erdoganin puhui hijattain Kölnissä. Hän vetosi Saksassa asuviin turkkilaisiin, jotta he säilyisivät lojaaleina Turkkia kohtaan. Lienee selvää, että Erdogan on monien tavallisten turkkilaisten tavoin turhautunut pitkittyneisiin jäsenyysneuvotteluihin ja loputtomalta tuntuviin vaatimuslistoihin. Toisaalta jäsenyysprosessi on kaksisuuntainen tie. Herää epäilys onko kandidaatti nyt laittanut peruutusvaihteen päälle? Erdoganin käsitys turkkilaisista henkisenä yhteisönä Saksan sisällä on varsin mielenkiintoinen. Käänteisenä Augsburgin periaate on: kenen uskonto, sen maa. Eli jos Berliinin turkkilaisten lojaliteetti on vanhaan kotimaahan, onko Kreuzbergissa valta liitokanslerin sijaan Ankarassa istuvalla pääministerillä? Identiteetit, lojaliteetit ja symbolit ovat Euroopassa yhä arvaamattoman tärkeitä. Vai miksi muuten lippu, laulu tai motto nousivat perustuslaillisen sopimuksen keskeisiksi ongelmiksi? Kun Eurobarometrissa yhä useampi ilmoittaa olevansa kansallisuutensa ohella eurooppalainen, ajatellaan pääkaupungeissa jäsenmaiden autonomian ja uskottavuuden olevan uhattuna. Voiko jo Iso-Britannian Magna Cartassa määritelty periaate Ei verotusta ilman edustusta kääntyä Unionissa talousongelmien myötä päälaelleen: Onko suvereeneilla jäsenmailla tulevaisuudessa edustusta ilman EU:n keräämiä veroja? Halukkaiden koalitio IV: Kosovo Waltarille Itä-Eurooppa oli alakuloinen ja Belgrad oli täynnä tukahdutettua väkivaltaa sekä sotilaita. Arvio on osoittautunut kipeän oikeaksi. Nyt alamme olla lähellä sitä mikä nuorelle kirjailijalle oli perillä. Historia merkitsee Balkanilla kenties vielä enemmän muualla. Alue on uskontojen ja kansallisuuksien alati vaihteleva kollaasi, idän ja lännen pelikenttä. Pysähtyessään Pristinassa on hyvä muistaa, että Kosovo oli osa Ottomaanien valtakuntaa aina vuoteen Waltarin matkan aikoihin se oli juuri tulossa osaksi Jugoslavian kuningaskuntaa ja kommunismin aikana alueella oli huomattava itsehallinto. Todelliset levottomuudet alkoivatkin vasta rautaesiripun romahdettua. Kosovo on nyt itsenäinen. Oliko oikein palkita tulitaukoa aikanaan rikkonut Kosovon vapautusarmeija KLA myöntämällä maalle itsenäisyys? Hyvä kysymys. Mutta samalla voi kysyä mitä muuta oltaisiin enää voitu enää tehdä? EU ja kaikki Kosovon tunnustaneet valtiot ovat kilvan korostaneet ratkaisun ainutkertaisuutta, sen Sui Generis- luonnetta, ja ymmärrettävistä syistä. Mutta ongelma on, että ihmisoikeus- ja sotarikokset eivät ole olleet todellisuutta vain Kosovossa. Tuntuu kutkuttavalta kysyä miksi EU:n mukaan Afrikan mantereella konfliktin jälkeen on soviteltava, annettava anteeksi ja jatkettava elämää samojen aikanaan eurooppalaisten määrittelemine rajojen puitteissa, mutta kotimantereella tämä on liikaa pyydetty? Pääkaupungeissa pelätään, että Kosovosta on tulossa ennakkotapaus: Mitä sanotaan tulevaisuudessa itsenäisyydestä haaveileville Kyproksen turkkilaisille ja Bosnia-Herzegovinan serbeille, entä Baskimaassa,

5 tai vaikka Transsilvanian unkarilaisalueilla? Mitkä ovat lopulta romanien ja kurdien oikeudet laajentuneessa Unionissa? Oliko Kosovo Pandoran lipas uudelle alueiden Euroopalle ja nähdäänkö pitkällä aikavälillä liike takaisin Euroopan keskiaikaisten karttojen mosaiikkiin? Keskiajalla Euroopan eri alueita yhdisti ajatus kuulumisesta kristikuntaan. Vaikea kuvitella, että tulevaisuudessa kansallisvaltion sijaan niitä yhdistäisi pelkkä ajatus eurooppalaisuudesta. Halukkaiden koalitio V: Istanbul perillä? Yksinäisen miehen juna on päätepisteessään. Waltari myönsi pettyneensä, ilmeisesti koska oli odottanut saapuvansa Konstantinopoliin, mutta saapuikin Istanbuliin: Olen odottanut jo liian kauan, tämä kaupunki on muodostunut minulle kaiken saavuttamattoman ja vieraan symboliksi. Sitä mitä Waltari oli tullut hakemaan ei enää ollut. Tänään Istanbul kymmenen miljoonan asukkaan metropoli eikä ulkoisesti juuri eroa maailman muista metropoleista. Se sykkii tarmoa ja nuoruutta, mutta pitää kiinni perinteistään. Turkin integroitumisen länteen voidaan sanoa alkaneen tosissaan maan Nato-jäsenyyden myötä vuonna Kymmenen vuotta myöhemmin oli vuorossa assosiaatiosopimus EEC:n ja 1996 tulliliitto EU:n kanssa. Tällä hetkellä Turkki on Unionin sisäisessä poliittisessa pelissä sekä katsomossa että kentällä: Sille esitetään vaatimuksia joihin se jäsenyyshaluistaan huolimatta suhtautuu nuivasti. Maan jäsenyyttä käytetään pelotteena mitä erilaisimmin perustein ja samalla juuri Turkin nuori väestö ja sen potentiaali luoda kasvua koko alueelle kiehtoo vanhenevaa Eurooppaa. Vuonna 1915 turkkilaisnationalistit pidätyttivät merkittävän osan armenialaisesta älymystöstä. Vainoja jatkettiin joukkokarkotuksilla Deir Zorin autiomaahan, nykyisen Syyrian alueelle. Suurin osa autiomaahan määrätyistä - arviot uhrien määrästä liikkuvat paikkeilla - menehtyi ennen päämääränsä saavuttamista ja loput kuolivat aavikon internointileirillä. Armenialaisten kurittaminen epäilemättä palveli Mustafa Kemalin pyrkimystä yhdistää hajanainen Euroopan sairas mies. Perinnöksi Kemal jätti Turkille Turkin, mutta samalla myös yltiönationalistisen ideologian, sekularismin sekä sitä valvomaan tiukan sotilaallisen kurin. EU vaatii Turkkia myöntämään menneisyytensä virheet, mutta samalla sulkee silmänsä omiltaan. Saksalaiset lienee ainoa kansa joka on holokaustin rikoksen takia on todella katsonut itseään peiliin. Euroopan metropolien kolonialismimuseoiden kiillotettu historia ja ilman siirtomaitakin jääneiden maiden kyvyttömyys käsitellä omaa menneisyyttään ovat selkeitä ylikiloja integraation junassa. Vasta kun nämä matkalaukut on tosissaan avattu ja niiden sisältö arvioitu, voidaan ne arkistoida menneisyyteen ja liikkua täyttä höyryä eteenpäin. Armenialaisista ei tarvitse kantaa huolta, kolmella miljoonalla on nykyisellään oma maa ja lähes saman verran asuu USA:ssa ja Euroopassa, mutta tärkeämpi kysymys on mikä on vähemmistöjen asema tämän

6 päivän Turkissa? Kurdiväestö muodostaa maan väestöstä ainakin 15 prosenttia ja tämän vähemmistön oikeudet on valtaväestön toimesta rajattu minimiin. Kykeneekö Turkki hillitsemään kohisten nousevan kansallistunteensa ja koskaan hyväksymään itsenäisen Kurdistanin perustamisen? Suurimmat esteet Turkin jäsenyydelle eivät ole uskonto tai maantiede. Ne ovat sen itsensä lisäksi integraatiojunassa paikkansa varmistaneet maat. Maat, joilla ei vielä ole vastauksia kuin murto-osaan matkamme varrella esitetyistä kysymyksistä. Waltari kuvasi Yksinäisen miehen junassa matkaa Euroopan äärilaidalta toiselle. Hän halusi tuntea ja elää itsessään maitten ja kansojen kipeän yksilöllisyyden Saman tunteen voi kokea Euroopan integraation verkkaan etenevässä junassa; vaunuissa tapaa mantereellisen kansoja ja maita, jotka ovat moninaisuudessaan yhtenäisiä, kuten EU tunnuslauseellaan itsensä määrittelee. Matkallaan Istanbuliin Waltari pääsi perille, muttei tullut onnelliseksi. Integraation junalle Istanbul on kenties vain välipysähdys, mutta historiallisesti sitä merkittävämmässä paikassa. Paikassa, joka yhdistää useampaa uskontoa, itää ja länttä. Myös matkoilla prosesseina on paljon yhteistä. Waltarin matka oli matka aikuisuuteen ja sitä se on myös eurooppalaiselle integraatiolle: "Olen ollut lapsellinen...tarvitsen kovuutta ja oikeaa itseluottamusta. Aikuisella on itseluottamusta, kykyä arvioida omaa toimintaa kriittisesti ja huolehtia muistakin kuin itsestään. Waltarin tapauksessa matkalla hänestä tuli kirjailija, joka kykeni kynällään herättämään eloon kokonaisia sivilisaatiota. Mitä EU:sta tulee, jää nähtäväksi. Waltarin tuotannon viesti on että ihminen ei muutu. Mutta samalla se on, että ihminen on kaikkialla samanlainen. Eli se onko Istanbulin Hagia Sofia ortodoksikirkko, moskeija vai museo on lopuksi merkityksetöntä. Nimensä mukaisesti (pyhä viisaus) se opettaa että eurooppalaisuus ei riipu siitä onko päähineenä fetsi, kipa tai knalli. Käsite Coalition of the willing on varattu joukoille pommikoneissa, mutta todellinen halukkaiden koalitio istuu minusta integraation junassa. Halukkaiden koalitio jakaa käsityksen Euroopan historiallisesta perimästä ja sen tehtävästä maailmassa, sille Eurooppa ei ole maantieteellisesti määriteltävä matka. Todelliselle halukkaiden koalitiolle Eurooppa on erisnimen sijaan adjektiivi, laatusana, joka vastaa kysymykseen millainen. Pikkutarkan kartan sijaan Eurooppa on impressionismi katoamattomista arvoista, kokonaisesta sivilisaatiosta. Todellisen halukkaiden koalition junassa on tilaa jokaiselle joka jakaa sen arvot ja suunnan. EVAn Juniorikumppani Antton Rönnholm voitti Komission nuori journalisti kilpailun vuonna 2008 tällä artikkelilla. Antton Rönnholm tekee parhaillaan virkamiesharjoittelua Euroopan Komission DG TRENin Gas and Electricity-osastolla.