Onko Vakuutustoiminnan missio hukassa?

Transkriptio

1 1 Onko Vakuutustoiminnan missio hukassa? Asmo Kalpala, Suomen aktuaariyhdistyksen vuosikokous Varmassa Yhteiskunta ja finanssiala ovat suuressa muutoksessa. Miten se vaikuttaa vakuutustoimintaan? Mikä on vakuutusalan vaikutusvalta? Mikä on aktuaarien rooli? Hieman omaa ja alan historiaa Minulle tarjoutui runsaan kolmikymmenvuotisen vakuutusjohtaja-urani aikana mahdollisuus kokea varsin merkittävä vaihe suomalaisessa yhteiskunnassa ja taloudessa, kun Suomi integroitui globaaliin, kapitalistiseen markkinatalouteen. Mitä kaikkea meillä onkaan globaalin kilpailun lisääntymisen myötä vielä edessä, sitä tuskin kukaan kykenee ennustamaan. On kuitenkin tärkeätä tiedostaa, että yhteiskunnallisissa murroskohdissa laaja-alaisen ymmärryksen merkitys korostuu ja jokainen meistä omalta osaltaan rakentaa sitä maailmaa, jossa tulemme elämään. Suuret muutokset ovat aina haasteellisia yhteisöllisyydelle, jota pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia edustanut Suomi on menestyksellisesti pyrkinyt vaalimaan. Yhteisöllisyyskään ei tosin ole automaattisesti aina positiivinen piirre, kuten monet sisäänlämpiävissä yhteisöissä elämään joutuneet hyvin tietävät. Tultuani Aura-yhtiöiden sijoitusjohtaja- ja metsäteollisuuden talousjohtajakausieni jälkeen kokonaisvastuuseen Tapiola-ryhmästä (-87), alkoi silloinen uusi pääministeri Harri Holkeri julistaa hallittua rakennemuutosta Suomeen. Käytin tuolloin myös itse puheenvuoroja kilpailutalouden edistämiseksi Suomessa. Esitin myös kritiikkiä suomalaisten rahoitusmarkkinoiden tehottomuudesta, johon liittyvät, olemassa olevia talouden rakenteita ylläpitävät, piirteet hallitsivat siinä vaiheessa vielä myös vakuutusyhtiöiden sijoitustoimintaa. Tutustuin melko pian myös edellä mainitsemaani, suomalaisen vakuutusalan voimamieheen, siinä vaiheessa muistaakseni jo eläkkeellä olleeseen, Teivo Pentikäiseen. Hän pyysi päästä tapaamaan minua Tapiolaan läksyttääkseen minua esittämistäni ajatuksista sijoitustoiminnan tuottojen roolista työeläkevakuutustoiminnassa ja ryhmätoiminnan tarjoamista eduista. Lounaamme aikana kävi ilmi, että Teivon mielestä rahaa ei olisi tullut Eläke-Tapiolan tapaan jakaa ulos järjestelmästä vakuutusmaksualennuksina. Perustelin laskuperustekoron ylittävien sijoitustuottojen mahdollistamia alennuksia sillä, että ne kohtelivat asiakkaita tasapuolisemmin kuin vain harvoja, pääosin suuria asiakkaita, hyödyttävät perustekorkotasoiset sijoitusratkaisut. Olimmekin melko nopeasti yksimielisiä siitä, että sijoitusmarkkinoita tulisi hyödyntää vakuutustoiminnan tukena, sijoitustuottoja vakavaraisuuden sallimissa riskirajoissa maksimoiden. Ryhmämme synergisyyden tavoitteetkin olivat hyväksyttävät. Liikekuluylijäämää pääsi tosin käyttämään kilpailukeinona työeläkevakuutuksessa vasta huomattavan paljon myöhemmin. Siihen asti Eläke-Tapiolan noin kymmenen miljoonan markan vuosittaiset liikekuluylijäämät koituivat koko työeläkejärjestelmän hyväksi. Siitä tapaamisesta lähtien meistä tulikin Teivon kanssa ystävät vuosikausiksi. Sain häneltä usein kannustusta käyttämieni puheenvuorojen johdosta. Minulla oli myös ilo saada kommentoitavakseni hänen tekstejään, kun hän valmisteli omia kriittisiä puheenvuorojaan erilaisissa yhteyksissä, mm. finanssitavarataloja vastaan. Hän jopa neuvoi minua valitsemaan

2 2 yhtiöryhmässämme eläkeyhtiön toimitusjohtajuuden itsenäisten toimintamahdollisuuksieni varmistamiseksi. Eläkeyhtiöiden eriyttämisprosessi muista vakuutusyhtiöistä, erityisesti vahinkoyhtiöistä, oli silloin jo täydessä käynnissä. Esittämäni ajatukset vapaan kilpailun tärkeydestä perustuivat ajatuksille osaamisen merkityksestä avoimessa kansantaloudessa. Takaisinlainaustyyppisen ja suuria yrityksiä suosivan sijoituspolitiikan näin hidastavan tai jopa estävän taloutemme jatkuvan kilpailukyvyn edellyttämää uusiutumista. Ajatukseni vakuutusyhtiöryhmien synergisyyden suhteen lähtivät puolestaan tehokkuus- ja asiakaspalvelun laatu- haasteista. Edustamani, vain keksikokoisen vakuutusyhtiöryhmän kilpailukyvyn kannalta nämä kysymykset olivat korostuneen tärkeitä eikä minulla ollut erityistä intressiä minkään ryhmämme yhtiön suhteen. Olinhan hallitusten puheenjohtajana samassa määrin vastuussa kaikkien yhtiöiden eduista, vaikka hämmennyksekseni toisenlaista mielikuvaa ylläpidettiinkin julkisuudessa. En ollut silloin vielä täysin tietoinen kaikista suurimpien yhtiöryhmien sisäisistä jännitteistä työeläkevakuutustoimintaan liittyen. En myöskään siihen liittyvästä julkisuuspelistä. Koska tulin taloudellisissa ongelmissa taistelevan, keskinäisen, yhtiöryhmän johtoon, tarjoutui minulle suuria, pankkisfääreihin kuuluvia, yhtiömuodoltaan kirjavampia kilpailijaryhmiämme parempi mahdollisuus keskittyä asiakkaillemme yhteistä lisäarvoa tuottavien ratkaisujen etsimiseen. Oli meilläkin tietysti omat vaikeutemme eräiden suurten riskiasiakkaiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajapersoonien luomissa paineissa, mutta asiakaspalvelulähtöisille ja riskienhallinnallisin kriteerein tehdyille ratkaisuille oli ehkä helpompi saada koko hallinnon tuki, kun saattoi toimia vapaampana muista rahoittajaintresseistä ja omistuksellisista ristiriidoista. Pärjääminen suurempien kilpailijoittemme puristuksessa, niin markkinoilla kuin edunvalvonnassakin ei ollut itsestäänselvyys, vaan sai ryhmän koko johdon ja luottamusmieskunnan puhaltamaan yhteen hiileen. Suuret riskiasiakkaammekin loppujen lopuksi hyötyivät näistä kulttuurimuutoksista, koska heidän oli pantava omat asiansa sellaiseen kuntoon, että heidän mahdollisuutensa rahoituksen hankkimiseksi monipuolisemmista lähteistä paranivat merkittävästi. Vakuutusalaa Suomessa ovat perinteisesti vieneet eteenpäin henkilöt, joilla on ollut alan asiantuntemusta. Usein he ovat olleet aktuaareja tai juristeja. 80-luvulla oli vaihe, jolloin alalle haluttiin tuuletusta. Tuuletusta tulikin oikein kunnolla alan ulkopuolelta tulleen räväkän johdon, mutta myös alan hyvin hallitsevan, mutta yltiöpäiseen riskinottoon valmiin aktuaarinkin toimesta. Tasoitusmäärälle löytyi hyvää käyttöä ulkomaisen jälleenvakuutuksen laskuja maksettaessa. Työväenliikkeen hallinnoima yhtiöryhmä hävisi kokonaan aiheuttaen melkoisen laskun työeläkekumppaneilleen. Tässä tapauksessa ryhmätoiminta oli muuttunut riskiksi, mutta jo silloinen lainsäädäntö olisi antanut mahdollisuuden puuttua asioiden kulkuun, jos vain olisi haluttu. 90-luvun jälkipuoliskolla, rahoitusteorioita puhdasoppisesti toteuttaneet, pääomien tehokkaalla käytöllä argumentoineet johtajat onnistuivat soveltamaan kohtuusperiaatetta tavalla, joka siirsi vahinko-yhtiöiden varallisuutta vakuutuksenottajien ulottumattomiin 90-luvun alun pankkituen verran, yli 7 mrd silloista markkaa. Tasoitusmääriin sisältyneet varat STM onnistui kuitenkin säilyttämään vakuutuksen ottajien turvana hieman myöhemmin. Suurimpiin ryhmiin kuuluneiden yhtiöiden johdon väliset sisäiset valtakamppailut ovat merkittävästi pirstoneet alaa. Alan yhtenäisyys ja synergisyys ovat kärsineet tästä erittäin paljon. Samoin kärsi yleinen mielikuva koko vakuutusalasta yhteiskunnallisten päättäjien silmissä. Tätä korosti erityisesti Iiro Viinanen tultuaan SVK:n puheenjohtajaksi. Pankkien suuri vaikutusvalta yli

3 3 oman toimintansa rajojen ei mitenkään helpottanut tilannetta, vaan ehkä päinvastoin tuki tällaisten ristiriitojen syntymistä. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden välisten toimialaliukumien alkuperäisenä ajatuksena EU:ssa oli lisätä kilpailua pankkien ja vakuutusyhtiöiden välillä. Lopputulos pankkikriisin jälkeisessä Suomessa oli kuitenkin entistä tiiviimmät ja suuremmat finanssikonglomeraatit sekä niiden myötä vieläkin keskittyneemmät ja läpinäkymättömämmät finanssimarkkinat. Pankkien suuret taseet ja suurempi läheisyys asiakkaiden arjessa ovat tehneet niistä yhteiskunnallisesti vakuutusalaa merkittävämmäksi koettuja toimijoita. Täysin merkityksettömänä ei voine myöskään pitää pankkialasta vastuussa olevan Valtiovarainministeriönkään vahvaa asemaa poliittisessa päätöksenteossa, Suomen Pankin roolista puhumattakaan. Ei olekaan yllättävää, että vakuutusalan erityispiirteet alkoivat toimialaliukumien myötä jäädä taka-alalle finanssipalveluita, niitä koskevaa sääntelyä sekä valvontaa kehitettäessä. Tämä on tietenkin ollut EU-lähtöistä. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden välinen valta-asetelma koko Euroopassa onkin hyvin samankaltainen; pankit hallitsevat suvereenisti finanssimarkkinoita, vaikka se 2008 pankkikriisin jälkeen onkin entistä laajemmin tiedostettu ongelmaksi talouden sekä yhteiskunnallisen vakauden kannalta. Suomessa on pankkikeskeisyydessä ehkä kuitenkin menty pisimmälle. Onko vakuutusala hylännyt solidaarisuuden eetoksen? Jyri Liukko on kirjassaan solidaarisuuskone kuvannut erinomaisen kattavalla tavalla suomalaisen vakuutusyhteiskunnan ja vakuutustoiminnan kehitystä huomattavasti pidemmältä ajalta. Vakuutusalan kehitykselle luonteenomaista on ollut sosiaali- ja yksityisvakuutuksen nivoutuminen toisiinsa. Sosiaalivakuutuksen kehittyminen on tukenut vapaaehtoisten vakuutusten markkinoitten kehittymistä. Yksityisvakuutus on täydentänyt sosiaalivakuutusta. Sosiaalivakuutus on edistänyt valistusta vakuutusturvan tarpeesta ja vapauttanut yksityistalouksien varoja yksilöllisen turvan hankintaan. Sosiaalivakuutuksesta huomattava määrä on hoidettu yksityisissä vakuutusyhtiöissä. Viime vuosikymmeninä on yksilöllisyys korostunut solidaarisuuden kustannuksella vapaaehtoisten vakuutustuotteiden kehityksessä. Lisäksi pääomasijoittajien intressit ovat finanssimarkkinoiden kansainvälistymisen myötä vahvistuneet merkittävästi suhteessa vakuutuksenottajakollektiivin intresseihin. Konkreettisimmin tämä on näkynyt edellä kuvaamaani voitonjakoa ja siihen liittyvää kohtuusperiaatetta koskevissa kysymyksissä, mutta myös riskien tasaamiseen liittyvissä ratkaisuissa niin vakuutettujen kesken kuin vakuutettujen ja vakuutusyhtiöidenkin välillä. Riskinvalinnan merkitys on korostunut. Kohtuusperiaatteen tulkinta lakisääteisten vahinkovakuutusten osalta on edelleenkin hyvin pitkälle yhtiöiden päätösvallassa ja yhdistetystä kulusuhteesta on tullut lähes yksinomainen toiminnan kannattavuusmittari julkisuudessa. Tämä siitä huolimatta, että lakisääteisillä vahinkovakuutuslajeilla ja niiden synnyttämillä sijoitustuotoilla on Suomessa edelleen poikkeuksellisen suuri merkitys. Viime vuotta koskevien lehdistä havaitsemieni tilinpäätöstietojen perusteella on mielestäni perusteltua esittää kysymys: missä kulkee kohtuullisuuden raja yhdistetyn kulusuhteen tason osalta? Minkä rajan jälkeen yksityiset vahinkovakuutusyhtiöt eivät enää ole tehokas kanava lakisääteisen vakuutusturvan järjestämiseen? Vahinkovakuutusmarkkinoiden toimivuus on kehittynyt huonoon suuntaan. Erilaiset bonusalennukset heikentävät edelleen tilannetta. Täytyy toivoa, että edes FIVA:n raportit kohtuusperiaatteen toteutumisesta henkivakuutuksessa saisivat riittävää julkisuutta.

4 4 Arvostelin aikanani melko paljon TyEL-järjestelmää sen hallinnollisista puutteista. Perusteenani oli kahden suurimman yhtiön kilpailuneutraliteettia loukkaava asema. Jukka Rantalan siirtyminen ETK:n johtoon on kuitenkin alkanut viedä kehitystä tältä osin asteittain oikeaan suuntaan. Tulevaisuus näyttää eteneekö kehitys niin, että nykyisellä tavalla hajautettu järjestelmä voisi puoltaa paikkaansa myös tulevaisuudessa. Samaan aikaan vakuutusalan eetoksen muutoksen kanssa on hyvinvointivaltio riskejä tasaavana vakuutuksellisena koneistona ajautumassa vaikeuksiin ja eriarvoisuuden kasvun luomat ristiriidat eri väestöryhmien välillä ovat kasvamassa. Aikaisempi polarisaatio kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä on talouden globalisaation myötä hyvää vauhtia muuttumassa sisäiseksi polarisaatioksi kaikkien yhteiskuntien sisällä. Jos tämä menee liian pitkälle, alkaa Suomi yhteiskuntana olla suurissa ongelmissa. Mielestäni olisikin hyvin tärkeää voida käydä vakavaa keskustelua siitä miten vakuutusalan tulisi olla mukana ehkäisemässä eriarvoistumisen liian voimakasta lisääntymistä. Vai onko niin, että tällaiset solidaarisuutta ja kuluttajan asemaa edistävät kysymykset eivät yksityistä suomalaista vakuutusalaa enää kiinnosta? Se olisi Suomessa pitkä taka-askel eikä taloustiedekään anna tukeaan tällaiselle kehitykselle, mikäli taloudellista kasvua halutaan edistää. En itse usko, että polarisaatio Suomessa pääsisi hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Kysymys onkin lähinnä siitä onko yksityinen vakuutusala osa ratkaisua vai ongelmaa?! Kun aikanaan itse puhuin kilpailusta, näin sen yhteiskuntaa kehittävänä yritysten välisenä markkinatalouden eli kuluttajan etua tavoittelevan toiminnan mukaisena kilpailuna enkä muutamien finanssi-instituutioiden hallitsemana taisteluna pääoman ja ihmisten arjen elämään liittyvien intressien välillä. Miten vakuutusalalle luodaan sen potentiaalia vastaava rooli? Kuten edellä totesin, on suomalainen vakuutusala tällä hetkellä toimialana varsin pirstoutunut. Eläkeyhtiöt ovat erillään, henkiyhtiöistä suurin osa hakee kasvua sijoitustuotteista ja pankkien tarjoamasta jakelutiestä. Aikaisemmin markkinoita hallinnut henkiyhtiö ajaa toimintaansa alas ja toinen jatkaa säästöliekillä paljolti vanhan kantansa varassa. Vahinkovakuutuskin on muuta maailmaa vahvemmin kytköksissä suuria rakenteellisia haasteita sisältäviin pankkimaailman intresseihin. Aktuaariosaamisen tulisi kuitenkin aina olla läsnä, kun pohditaan vakuutuksellisia ratkaisuja yhteiskunnassa. Mikä olisikaan tänä päivänä parempi foorumi käydä vakuutusalan tulevaisuuden roolia luotaavaa keskustelua Suomessa kuin Suomen aktuaariyhdistys. On selvää, että aktuaarien arjen työ painottuu omien yhtiöitten suoriutumiseen velvoitteistaan ja sekä oikea-aikaiseen reagointiin yhtiöitä ympäröiviin riskeihin. Solvenssi II:n kehittäminen ja implementointi sitovat valtavasti aktuaarikapasiteettia. Myös kilpailullisista syistä aktuaarien välinen yhteistyö on vähentynyt. Esitän teille kuitenkin pohdittavaksi, että tulisiko aktuaariyhteisön alkaa työskennellä eteenpäin katsovasti ja kokonaisvaltaisesti myös hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvissä kysymyksissä? Näkisin keskustelun vakuutusalan eetoksesta liittyvän erityisesti aktuaaritoiminnan eettiseen puoleen. Sain olla noin kymmenisen vuotta mukana seuraamassa hyvin läheltä CEIOPSissa ja EIOPAssa tehtävää työtä eurooppalaisen vakuutusmarkkinan vakauden ja kuluttajien aseman edistämiseksi. Havaitsin paljon, välillä jopa härskiä edunvalvontaa, mutta suuressa määrin myös kunnioitusta herättävää, yleistä etua palvelevaa asiantuntijatoimintaa, erityisesti sellaisten henkilöiden osalta, jotka edustivat aktuaariyhteisöä. Voitte arvata, mikä vei kehitystä eteenpäin?

5 5 Asiantuntijuudelle tulee arvokas sisältö ja arvostusta, kun se kykenee palvelemaan yleistä hyvää. Kapea-alaiseen edunvalvontaan perustuva asiantuntijatoiminta ei Suomessa luoduilla, hyvin harvainmarkkinoiden mukaisilla toimintarakenteilla, johda hyvään lopputulokseen. Sama pätee hyvin pitkälle myös koko Euroopassa. Edunvalvonnallisten rakenteiden, kuten Insurance Europen/FK:n, CRO/CFO-foorumien, PFEIF:n, Geneva Associationin sekä suurten kansainvälisten jälleenvakuuttajien rinnalle tarvittaisiin vakuutusalan toimijoista riippumatonta asiantuntijuutta. Aktuaariyhteisö edustaa sitä AAE:n (Actuarial Association of Europe) ja kansallisten aktuaariyhdistysten muodossa. Kun olen seurannut ikääntymisen aiheuttamiin kustannuksiin varautumiseen liittyvien vakuutuksellisten ratkaisujen etenemisen vaikeuksia Suomessa, en voi välttyä tunteelta, että vakuutusala ei tänä päivänä nauti kovin suurta luottamusta suomalaisten yhteiskunnallisten päättäjien keskuudessa. Onko näin? Jos on niin, mistä se mielestänne johtuu? Teemmekö itsestämme yhteiskunnalle kilpailijan vai kumppanin? Onko meillä riittävästi palvelullista asennetta vai olemmeko väline ideologisessa valtataistelussa? Olemmeko rahantekokone vai solidaarisuuskone, jota Jyri Liukko tuota nimeä kantavassa kirjassaan hienosti hahmottaa? Teemmekö riittävästi työtä vakuutuksellisten ratkaisujen löytämiseksi esimerkiksi terveyden huollon kehittämiseen liittyen? Tutkimmeko, miten tällaisia asioita on järjestetty muualla Euroopassa? Kehittelemmekö yhteisiä eurooppalaisia malleja? Kartoitammeko systemaattisesti uusia potentiaaleja muilla toimintaamme liittyvillä yhteiskunnan alueilla? Demokraattiset yhteiskunnat tarvitsevat tuekseen kapea-alaisista intresseistä vapaata asiantuntemusta. Vakuutus voi olla solidaarinen ja tehokas tapa tuottaa vakautta yhteiskuntaan, jos sitä vain osataan ja halutaan oikein käyttää. Itsestään tämä ei kuitenkaan tapahdu. Ajattelin, että voisimme tämän lyhyen ja kriittisen alustukseni pohjalta keskustella vakuutustoiminnan kehityksen suunnasta Suomessa ja ehkäpä muuallakin Euroopassa. Mielelläni kuulisin teidän näkemyksiänne aktuaariyhteisön tarjoamasta potentiaalista vakuutusalan eetokseen liittyvissä kysymyksissä. Muita pohdittavia kysymyksiä, mikäli aikaa jää: - Mikä on kohtuullisen yhdistetyn kulusuhteen taso? (kohtuusperiaate lakisääteisissä vahinkolajeissa) Millä tehokkuustasolla vaarantuu lakisääteisten lajien hoito? - Onko alan läpinäkyvyys kunnossa? (kannattavuus, hinnat, edut/tyel) - Riittääkö FIVAN kohtuullisuusarvio henkivakuutuksessa? - Saako asiakas tarvitsemaansa turvaa? (sijoitussidonnaisuus/perustekorkoisuus) Ottaako ala riskejä vai siirtääkö se niitä asiakkaille? (pääoman tehokas käyttö/hinta) - Jäikö ala veroedun vangiksi? Miksi se menetettiin? - Vähentääkö vai lisääkö vakuutusala Suomessa diskriminointia? (sukupuoli, vammaisuus, ikä, geenit)