KOKO ENKELIN ELÄMÄ. Tutkielma surusta ja surun ilmenemisestä äidin kirjoittamissa runoissa kolmen vuoden aikana lapsen kuoleman jälkeen.

Transkriptio

1 KOKO ENKELIN ELÄMÄ Tutkielma surusta ja surun ilmenemisestä äidin kirjoittamissa runoissa kolmen vuoden aikana lapsen kuoleman jälkeen. Anna Saukkonen Opinnäytetyö Kevät 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

2 2 SISÄLLYS JOHDANTO 1. KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELYÄ Kuolema Lapsen kuolema Kriisi Suru Surutyö Surevien ryhmät KUOLEMAAN JA SURUUN LIITTYVIÄ TUTKIMUKSIA SURUN KIRJASEN LUOMINEN Runojen valinta kirjaseen Valokuvat ja kansi Johdanto sivun suunnittelu ja toteutus Kirjasen julkaiseminen 21 TUTKIELMA KOKO ENKELIN ELÄMÄ KIRJASEN SISÄLLÖSTÄ 4. OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TEHTÄVÄT RUNOT TIEDONKERUUN MATERIAALINA RUNOJEN ANALYYSI RUNOJEN SISÄLLÖN JA SANOMAN TARKASTELU 25

3 3 7.1 Lapsen kuolema ja ensimmäinen vuosi Lapsen kuolema ja toinen vuosi Lapsen kuolema ja kolmas vuosi JOHTOPÄÄTÖKSET POHDINTA Työn käynnistyminen Kirjanen Teoriaosuus Eettiset kysymykset Luotettavuus LÄHTEET 41 LIITTEET 6 KPL Surun kirjasen runot, ensimmäinen vuosi 1-2 Surun kirjasen runot, toinen vuosi 3-4 Surun kirjasen runot, kolmas vuosi 5-6

4 4 Opinnäytetyön tiivistelmä DIAKONIA- AMMATTIKORKEAKOULU / HELSINGIN ALPPIKADUN YKSIKKÖ Saukkonen, Anna "Koko enkelin elämä" Tutkielma surusta ja surun ilmenemisestä äidin kirjoittamissa runoissa kolmen vuoden aikana lapsen kuoleman jälkeen Helsinki, 2001, 43 sivua, liitteitä 6. Opinnäytetyö on produktio, jonka käsittää "Koko enkelin elämä" Surun kirjasen sekä teoreettisen tutkielma osan. Surun kirjanen sisältää kaksikymmentä runoa, jotka ovat omia kirjoitelmiani, kolmen vuoden ajalta lapseni kuoleman jälkeen. Surun kirjasen tarkoitus on tukea ja rohkaista surevia vanhempia tekemään oma surutyönsä omalla ainutkertaisella tavallaan. Kirjasen tarkoituksena on myös, että sitä voitaisiin käyttää seurakuntien sururyhmissä, missä se toisi esille yhden kuvauksen surusta ja surutyöstä. Kirjanen saattaisi ryhmissä kannustaa vanhempia puhumaan kuolemasta ja menetyksen aiheuttamista tunteista. Opetustilanteissa Surun kirjanen voisi olla oheismateriaalina esimerkiksi surua ja kuolemaa käsittelevässä koulutuksessa, jolloin se toisi esille subjektiivisen surun tunteen ja kokemuksen, teoreettisen tiedon rinnalle. Opinnäytetyön teoreettisen tutkielman tarkoitus on tuoda esille ja kuvata kuoleman ja surun synnyttämiä tunteita, siten kun ne runoissa esiintyvät ja ilmenevät. Tutkielmassa tarkastellaan myös miten suru ja surutyö ovat runoissa edenneet. Runoja tarkastellessa ollaan tutkielmassa käytetty teoreettisena viitekehyksenä Cullbegrin "Traumaattinen kriisi" teoriaa, ja runoja on peilattu myös kuolemasta tehtyihin tutkimuksiin sekä kirjallisuuteen. Tutkielman tekijän oma subjektiivisuus runoihin tule työssä esille, sillä sen olemassa oloa työtä tehtäessä ei ole ollut tarpeellista eikä mahdollistakaan pois sulkea. Tutkielman johtopäätöksissä tulee esille, että aineistona olleet runot kuvasivat äidin surun aaltomaiseksi liikkeeksi, joka on monin tuntein koettua lapsen ikävää, riippumatta siitä kuinka kauan lapsen kuolemasta on kulunut. Kuitenkin ajan kuluessa ikävä näytti muuttavan muotoaan pehmeämmäksi ja antavan tilaa myös uusille tunteille ja kokemuksille. Runot kuvasivat äidin surutyön etenemistä ja toivat esille, että vielä kolmen vuoden kuluttua lapsen kuolemasta äiti halusi muistella lapsen elämää ja kuolemaa. Mielestäni tämä antaa haasteen seurakunnan työntekijöille, esimerkiksi diakonille, sekä sururyhmien ohjaajille, kehittää toimintaansa niin, että sureville omaisille annetaan mahdollisuus puhua surun tunteistaan vielä vuosien kuluttuakin omaisensa kuolemasta. Asiasanat: kuolema, lapsi, kriisi, suru, sururyhmät Säilytys paikka: DIAK/ Alppikadun yksikkö

5 5 ABSTRACT Diakonia Polytechnic In Finland, Alppikatu Training Unit Author: Saukkonen, Anna Title: A Booklet on Grief "The Entire Life of an Angel": A study of grief expressed in poems, by a mother in the three years after the loss of her child. Spring 2001, Helsinki 43 pages, 6 appendices. This thesis is a description of the production a booklet of grief,"the Entire Life of an Angel", and the theoretical part of the study. The booklet of grief contains twenty poems, written by myself within three years from the death of my child. The purpose of the booklet of grief is to support and to encourage grieving parents in coming to terms with their grief in their own unique way. The booklet is also intended for the mourning groups of parishes to bring forth one description of grief and its inner handling. In group sessions, the booklet could encourage parents to talk about death and the emotions raised by the loss of a child. In educational situations, the booklet could be used as supplementary study material, for example, when discussing grief and death, as it would present subjective feelings and experiences of grief, as well as providing theoretical information. The theoretical part of the study introduces and describes the emotions caused by the death and grief as they appear and are expressed in the poems. The study also deals with the progress of the mourning process through the poems. In studying the poems, I have used the Cullberg s "Traumatic Crisis" theory as a theoretical reference framework. In addition, the poems have been mirrored with other studies and literature based upon death. The subjective relationship of the author with the poems is clearly expressed in the study, as neglecting its existence has not been necessary, or even possible. The conclusions of the study reveal that its subject matter, the poems, described the mother's grief to be a wavelike movement bringing forth the longing for the lost child through countless feelings, regardless of how much time had past after the child's death. However, in time, the longing seemed to take on a softer essence and to give space for new feelings and experiences. The poems describe the progress of the mourning process, and revealed that, even after three years, the mother still desired to recall and relive the life and the death of her child. I am inclined to take the position that this proves to be a challenge for parish workers. For example, deaconal workers and the leaders of mourning groups in developing their work so that mourning parents could have the possibility to discuss their feelings of grief even after several years of losing their nearest one. Key words: death, child, crisis, grief, mourning groups Filed and stored at: Diaconia Institute Libaray, Alppikatu, Helsinki.

6 6 JOHDANTO Kuolema on monelle ihmiselle hyvin arka ja vaikeasti käsiteltävä asia. Kuoleman edessä ihminen kokee voimakasta avuttomuutta ja turvattomuutta, olipa kyse sitten aikuisen tai lapsen kuolemasta. Lapsen kuoleman kohtaaminen on kuitenkin erityisen vaikeaa, sillä ihmisen on lähes mahdotonta käsittää, miksi elämän piti päättyä, ennen kuin se oli oikein pääsyt alkuunkaan. Edellä kirjoitetut ajatukset ovat olleet siivittämässä tämän opinnäytetyön käynnistymistä, sillä opinnäytetyö on syntynyt omakohtaisesti kokemastani surusta. Lapseni kuolema ja siitä alkanut suru ja surutyö tulevat runoina esille Koko enkelin elämä Surun kirjasessa, joka on osa opinnäytetyötäni. Surun kirjasen runot olen kirjoittanut kolmen vuoden aikana lapseni kuolemasta ja ne ovat luettavissa Surun kirjasen sivuilla alkuperäisessä muodossaan. Runot sisältävät sen kokemus- ja tunnemaailman, missä lapsen kuoleman jälkeen elin. Surun kirjasen tarkoitus on tukea ja rohkaista surevia vanhempia tekemään oma surutyönsä omalla ainutkertaisella tavallaan. Toivon, että kirjasta voitaisiin käyttää esimerkiksi seurakunnissa surevien ryhmissä, missä se voisi kannustaa vanhempia puhumaan surusta; surun voimakkaista ja raskaistakin tunteista. Sururyhmien ohjaajille ja muille surevien kanssa työtätekeville, mm. diakonille, kirjanen viestittää surutyön ajattomuudesta, joten seurakunnissa voitaisiin pohtia surevien ryhmien toiminnan jatkamista ainakin toisen vuoden ajalle omaisen kuoleman jälkeen. Tai ainakin pohdittaisiin sitä, miten surevia voitaisiin seurakunnissa huomioida vielä vuosienkin kuluttua omaisen kuolemasta. Tarkoituksenani on myös, että Surun kirjasta voitaisiin käyttää oheismateriaalina esimerkiksi sielunhoidon tai kriisityön koulutuksessa. Olemassaolollaan se toisi teoreettisen tiedon rinnalle subjektiivisen kuvan surusta ja surutyön etenemisestä. Tämä opinnäytetyöni teoreettinen osio on tutkielma Koko enkelin elämä Surun kirjasen sisällöstä. Tutkielma kuvaa ja tuo esille kuoleman ja surun synnyttämiä tunteita siten, kuin ne runoissa esiintyvät ja ilmenevät. Tutkielmassa tarkastellaan

7 7 myös, miten runoissa tulee esille surun ja surutyön eteneminen. Runojen sisällön tarkastelussa teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Cullbergin traumaattinen kriisiteoriaa, ja runoja peilattiin myös surua ja kuolemaa käsitteleviin tutkimuksiin sekä kirjallisuuteen. Tutkielman runot kuvasivat äidin surua henkilökohtaisena ja ainutkertaisena kokemuksena. Runoissa tuli esille äidin kokema aaltomainen surutyö, jolloin hän palasi vielä kolmannen suruvuoden aikana muistelemaan lapsen elämää ja kuolemaa. Äiti kuvasi runoissaan surun tuntemuksien olleen sekä fyysistä kipua, henkistä ahdistusta että sosiaalista yksinäisyyttä, aivan samoin kuten Laakso (2000) ja Väisänen (1999) tutkimuksissaan toivat esille. Runojen vuosittaisessa tarkastelussa tuli esille äidin surutyön eteneminen samankaltaisena kuten Cullbergin traumaattinen kriisi teoriassa se kuvataan. Tämä mielestäni vahvistaa sitä ajatusta, että Surun kirjanen voisi olla luettavissa sururyhmissä, jolloin kirjasen runot kuvaisivat ja toisivat esille yhden surun ja surutyön etenemisen. Kokonaisuutena tutkielman runoista voidaan sanoa, että ne ovat äidin kokeman surun kertomusta. Äiti on runoissaan kirjoittanut paperille ne tunteet ja kokemukset, mitkä hänellä on ollut sisällään kuolemasta ja surusta. Kirjoittaessaan äiti on tuonut ne tunteet pois, ulos itsestään. Voidaan sanoa, kirjoittamien näyttää edesauttaneen surutyön etenemistä. Kirjoittamisesta sanotaankin, että se on tapa tutkia ja käydä läpi vaikeitakin asioita (Kauppinen 1997,187 ja Heino 1999, 125). Siksi on merkityksellistä, että surevaa kannustetaan ilmaisemaan omia tunteitaan ja kokemuksiaan, hänen omalla persoonallisella tavalla. Surevalle on myös tärkeää antaa mahdollisuus, vielä vuosienkin kuluttua menetyksestä, palata muistelemaan kuollutta omaistaan ja antaa hänelle mahdollisuus kertoa ne tunteet, jotka ovat vuosien aikana hänen sisälleen kasautuneet. Surutyö ei ole tietyn ajanjakson prosessi, vaan se jatkuu läpi koko elämän.

8 8 1 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELYÄ 1.1 Kuolema Kuolema oli luvulle saakka luonnollinen osa ihmisen elämää, jolloin yhteisö tuki surun hetkellä tehokkaasti vainajan lähiomaisia. Nykyisin kuolemaan liittyneitä toimenpiteitä on jätetty niihin erikoistuneille asiantuntijoille kuten papeille, lääkäreille ja hautaustoimistoille. Surija on yksin surunsa kanssa ja kuolemasta keskustelua vältetään. Voidaankin ajatella, että esimerkiksi kuoleman kohtaamisen vaikeus heijastuu suhtautumisessamme vanhuksiin, jotka muistuttavat jo pelkällä olemassaolollaan kuolevaisuudestamme, sillä vanhuksemme viettävät viimeiset elinvuotensa useimmiten laitoksissa ja sairaaloissa ( Yli- Kivistö, Räsänen ja Ihalainen. 1991, 5-7, Laakso 1989, ) Kuolemaan ja kuolemiseen asennoituminen on kulttuurisidonnainen, ja käsityksiä kuolemasta on ollut jo esihistoriallisella ajalla. Kuolema on ihmisen olemassaoloon hyvin keskeisesti liittyvä kysymys, jonka pääulottuvuudet löytyvät lääketieteestä ja filosofiasta. (Lindqvist 1985, , Laakso 200.) Hirvonen (1986, 39-40) toteaa, että syntymä, elämä ja kuolema ovat ihmisen olemassaoloon liittyviä käsitteitä, jotka koskevat myös muita elollisia olioita. Ne erottavat elolliset elottomista. Näistä kolmesta kuolema on aina palautumattomuudessaan kolkko tapahtuma, sillä se katkoo siteitä ja jättää tyhjiön. Cullberg (1991, 117) kirjoittaa kirjassaan, että silloin kun jokin läheinen ihminen kuolee, yksilö voi kokea surun fyysisenä tuskana ikään kuin osa omaa elämää olisi leikattu pois. Se, millä tavalla ihminen reagoi tällaiseen menetykseen, riippuu muun muassa siitä, minkälaista osaa kuollut on näytellyt hänen elämässään, kuinka suuressa määrin elämän tarkoitus, sisältö, turvallisuus tai huolet ovat olleet riippuvaisia tuon toisen olemassaolosta. Suurla (1987, 167) sanoo, että kuolema vie ihmisen, mutta ei tapa häntä. Kuolema tekee surevan raajarikoksi ja hyljätyksi. Kyyrösen (1986, 123)

9 9 mukaan kuoleman kohdatessa joudumme luopumaan läheisestä ihmisestä, jolloin ajattelemme kadottavamme läheisen; silloin vajoamme omaan suruumme hyvin itsekkäällä tavalla ja ajattelemme, ettei kenelläkään ole saman kaltaista surua. 1.2 Lapsen kuolema Kuolemat ovat erilaisia, sanoo Vakkuri (1996, 87-88). Kun ajattelemme vanhan ihmisen kuolemaa ja kasvavan lapsen kuolemaa, tuntuvat ne molemmat kipeiltä ajatuksilta. Kuitenkin lapsen kuoleman kohdatessa tunnemme myös suurta kohtuuttomuutta. Lapsen kuoleman edessä koemme, että häneltä on jäänyt elämättä ne vuodet, jotka hänelle olisivat kuuluneet, niin kuin ne kuuluvat jokaiselle, joka elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Kuuskoski (1992, 8-9) sanoo, että lapsen kuolema on vaikeasti hyväksyttävä, luonnoton ja epäoikeudenmukainen tapahtuma. Lapsen kuolema on vanhemmuuden vaikein kokemus ja tehtävä, sillä se loukkaa vanhempien kykyä toimia vanhempina (Siltala 1985, 175.) Laakson (2000,15) mukaan kuolema on perheen ja vanhempien unelmien kuolema. Lapsen mukana katoaa vuosien toivo ja ilo. Menetyksessä ei ole mieltä ja kukaan ei voi korvata kuollutta lasta. Kuitenkin kuolleelle lapselle varattu rakkaus ja kiintymys auttavat toipumaan, sillä sureminen on rakastamisen toinen puoli (Väisänen 1999, ) Heinon (1999, ) mukaan lapsen ja nuoren kuolema on kuin häväistys, joka julmalla tavalla katkaisee elämän juuret. Harmasen (1997, ) mukaan oman lapsen menetys on emotionaalisesti ja elämänhistoriallisesti elämän vaikuttavimpia tapahtumia. Se on tapahtuma, jonka ajankohta tuntuu aina väärältä. Lapsen kuolema onkin vanhemmuuden vaikeimpia ja merkityksellisimpiä tapahtumia. Bendt (2000, ) sanoo kirjassaan, että kun lapsi on kuollut, silloin ei ole olemassa mitään lohtua. Lohduttaminen on sama kuin kieltäisi ihmiseltä oikeuden surra. Lapsen kuollessa maailma on pysähtynyt ja pohjaton, raastava fyysinen ja psyykkinen tuska täyttää ihmisen. Jokainen ymmärtää, että sellaisessa tunnetilassa elävälle ihmiselle lohdun antaminen ei ole yksinkertaista.

10 10 Moren (1992, 53-55) muistuttaa, että lapsen kuolemasta johtuva suru ei ole psyykkinen sairaus, joka vaatii sinällään ammattiauttajien apua. Lapsen kuolema on hyvin kipeä tapahtuma, josta toipuminen vie paljon aikaa ja runsaasti surevan voimavaroja. Suru tuo tullessaan myös voimakkaan yksinäisyyden tunteen, sillä jokainen perheenjäsen suree persoonallisella tavallaan, ainutkertaisesti ja yksilöllisesti. 1.3 Kriisi Sana kriisi tulee kreikankielen sanasta kriisi ja merkitsee varsinaisesti ratkaisevaa käännettä, äkillistä muutosta, kohtalokasta häiriötä ( Nyky- Suomen sanakirja 1998.) Sanaa kriisi on pitkään käytetty taloudellisesta kriisistä puhuttaessa ja lääketieteessä sanalla kriisi on ollut ratkaisevaa käännekohtaa vakavan taudin kulussa tarkoittava merkitys. Nykyisin sitä yhä enemmän käytetään, kun kuvataan psykologisista reaktiomallia vastauksena akuutteihin sisäisiin ja ulkoisiin vaikeuksiin ja ongelmiin. (Cullberg 1991, 12.) Elämäntaidon ja selviytymisen kirjan mukaan kriisi on tilanne, jossa yksilön aikaisemmat kokemukset ja opitut toimintatavat eivät riitä tilanteen ymmärtämiseen ja sen psyykkiseen hallitsemiseen. Kriisitilanne voi johtua äkillisestä ulkoisesta koettelemuksesta (traumaattinen kriisi) tai liittyä normaaliin elämän (kehitys- tai elämänkriisi). Vaikea kriisi saattaa johtaa kykenemättömyyteen toimia, ja ahdistuneisuus voi tällöin kasvaa paniikinomaiseksi (Elämäntaidon ja selviytymisen kirja/ sanasto1997, ) Heino (1999, ) sanoo, että kriisi nostaa esiin ihmisen todellisen luonnon, sen mikä on sisintä, ydintä meissä. Se ikään kuin riisuu meidät alasti ja nostaa esiin unohduksiin painuneita asioita. Se pakottaa ihmisen etsimään itseään ja todellisuuttaan, se tekee tilaa uudelle.

11 11 Traumaattisen kriisin vaiheet Johan Cullbergin mukaan Cullbergin mukaan on sekä käytännön terapeuttisista että pedagogisista syistä aiheellista jakaa traumaattisen kriisin kulku neljään luonnolliseen vaiheeseen. Nämä vaiheet ovat 1. Sokkivaihe, jolloin yksilö torjuu todellisuuden kaikin voimin luotaan. Henkilöllä ei ole vielä mitään mahdollisuutta tai voimavaroja tapahtuneen sisäistämiseen ja sen läpikäymiseen. Joissakin tapauksessa henkilö saattaa olla aivan kylmän rauhallinen, vaikkakin pinnan alla kuohuu, tai sitten hän on poikkeavan äänekäs ja levoton; hän saattaa huutaa, repiä vaatteitaan ja liikkua juosten jne. Tällaisen akuutin shokkivaiheen aikana yksilön tietoisuus saattaa olla sumentunut, ja hänen psyykkiset voimavaransa eivät ole kosketuksissa tuskalliseen todellisuuteen. Tämä vaihe voi kestää pienestä hetkestä muutamiin päiviin. 2. Reaktiovaihe yhdessä shokkivaiheen kanssa muodostavat kriisin akuutin vaiheen. Jos tämä vaihe kestää korkeintaan 4-6 viikkoa, sitä voidaan nimittää akuutiksi kriisiksi. Raeaktiovaiheen voidaan sanoa alkavan siitä, kun kriisiin joutunut henkilö joutuu avaamaan silmänsä ja katsomaan kohti todellisuutta, sitä mitä hänen elämässään on tapahtunut tai on tapahtumassa. Tällöin henkilö ei voi enää paeta todellisuutta tai sulkea silmiään tapahtuneelta. Tässä vaiheessa henkilö jäsentää uudelleen psyykkisen todellisuutensa ja voimavaransa, yksilön puolustusmekanismit asetetaan tällöin liikkeelle. Puolustuskeinoiksi sanotaan niitä tiedostamattomia psyykkisiä reaktiotapoja, joiden tarkoituksena on vähentää minään kohdistuvan uhkan ja vaaran kokemista ja tiedostamista (Cullberg, 1991, 144). Puolustuskeinoja ovat mm. regressio eli taantuminen, kieltäminen, rationalisoiminen, tunteiden eristäminen ja tunteiden torjuminen 3. Läpityöskentelyvaiheen alkaessa akuutti vaihe on päättynyt. Tämä tapahtuu noin puolen vuoden tai vuoden kuluttua traumaattisesta tapahtumasta. Tämän vaiheen aikana yksilö alkaa suuntautua tulevaisuuteen oltuaan

12 12 aikaisemmin täysin keskittynyt traumaan ja menneisyyteen. Henkilölle, jonka kriisi on aiheutunut kroonisesta sairaudesta tai vammasta, siirtyminen tähän vaiheeseen tarkoittaa ajatuksia vamman tai sairauden hyväksymisestä ja uusien sosiaalisten roolien harjoittelemista. Läpityöskentelyvaiheen edistyessä kieltämisen käyttäminen puolustuskeinona tulee yhä harvinaisemmaksi, ja henkilön kokemat oireet ja käyttäytymisen muodot alkavat vähentyä. Vähitellen henkilö alkaa työskennellä ja toimia entiseen tapaansa ja ottaa uusia kokemuksia vastaan. Kun tapahtuneesta on kulunut enemmän aikaa alkaa aiheellinenkin syyllisyydentunto ja vastuu helpottaa. Cullbergin mukaan äideill,ä jotka ovat menettäneet vanhemman lapsen, esiintyy joskus hyvin kiihkeitä reaktioita. Lastaan surressaan äidit elävät ajatuksissaan jatkuvasti lapsen kanssa mikä merkitsee heille sitä, että he eivät hylkää lasta. Nainen saattaa keskittää kaikki voimavaransa mielikuviin lapsestaan ja tuskin syö tai nukkuu, ja hän saattaa olla välinpitämätön muuta perhettään kohtaan. Äiti ikään kuin kokee, että hänen velvollisuutensa suojella kuollutta lastaan. 4. Uudelleensuuntautumisvaihe ei oikeastaan pääty koskaan. Henkilö jatkaa elämäänsä tuntien menneen tapahtuman kuin arpena, joka tulee aina hänellä olemaan mutta joka ei estä häntä elävän elämän kosketuksesta. Uusia kiinnostuksen kohteita tulee kriisin läpikäyneen henkilön ajatuksiin ja järkkynyt itsetunto on palautunut. Tunteet toiveiden pettämisestä on läpikäyty. Näin tapahtuu silloin, kun kriisin kokema yksilö on pystynyt todella selvittämään ne tunteet, joita kriisi on hänessä aiheuttanut. Näin kriisistä on tullut osa elämää eikä asia, joka pitäisi unohtaa ja jonka ympärille pitäisi kasvattaa suojaava muuri. Monilla kriisin läpikäynneillä henkilöillä on tunne, että kriisin puhkeamiseen johtunut tapahtuma saa tulevissa elämänvaiheissa myös uusia merkityksiä. Kuitenkin yhä edelleen henkilö saattaa kokea menneen tapahtuman äkillisenä, lyhyenä tuskan viiltona elämänsä eri tilanteissa. Surun vaiheet eivät välttämättä etene suinkaan juuri siinä järjestyksessä kuten niitä on

13 13 edellä kuvattu. Kaikki vaiheet eivät aina tule lainkaan esille, järjestyskin voi olla välillä muuttunut ja vaiheiden kesto on jokaisella surevalla yksilöllinen. Surevalle itselleen eri vaiheiden tunnistaminen luo tiettyä turvallisuutta siitä, että surutyö on prosessi joka etenee ja päättyy, ja että surutyön päättyessä ihminen aloittaa uuden elämän usein entistä vahvempana ja kypsempänä. Myös surevan ihmisen omaisille surun eri vaiheiden tiedostaminen on hyväksi, sillä tällöin he pystyvä paremmin tukemaan ja ymmärtämään surevaa omaistaan. (Cullberg , Laakso , Lehtola 1986,138.) 1.4 Suru Surua pidetään yleisesti kielteisenä tunteena. Sanakirjoissa suru on määritelty seuraavasti: suru on jonkin epämieluisan, toivomusten vastaisen, onnettoman, kovan, raskaan tapahtuman tai olotilan aiheuttama syvä, kestävä mielipahan tunne, apeus, alakuloisuus, haikeus, masennus, surullisuus, surullinen mieli, murhe (Nykysuomen sanakirja 1998, Suomen kielen perussanakirja 1994.) Samoin itkemisen katsotaan kuuluvan olennaisesti suruun ja suremiseen (Laakso 2000, 98). Kyyrösen mukaan (1986, ) suru on aina mukana menetyksessä, varsinkin läheisen, surijalle rakkaan ja tärkeän ihmisen kuolemassa. Suru on kuitenkin normaali tunne, joka pitäisi uskaltaa tuntea, siitäkin huolimatta että se sattuu niin paljon, ettei sitä ei edes kivuksi osaa tunnistaa. Pakko ja vaihtoehdottomuus ovat ydinasioita surussa, toteaa Lindqvist (1997, 183.) Ilman niitä, suru ei hänen mukaansa olisi, sitä mitä on. Surussa elämä opettaa ihmistä ankarasti pakottamalla. Siksi surussa ei ole mitään kehuttavaa, ei minkäänlaista sankaruuden sädekehää, eikä siinä jaeta suorituspisteitä. Suru on enimmäkseen omassa heikkoudessa ja häpeässä rimpuilemista ja se kantaa hedelmänsä surijasta huolimatta, ei surijan ansiosta. Lindqvistin mukaan surussa ihminen vähä vähältä siirtyy sisäisesti siihen kohtaan, mitä hänet on ulkoisesti vasten tahtoaan pakotettu elämään. Raittilan (1989,51) mukaan, suru on aina tunneli. Ja tunnelissa on kaksi aukkoa, toisesta täyty mennä sisään, ja toisen päästä ei ehkä pitkään aikaan näy edes valon häivähdystäkään.

14 14 Heino (1999,112) sanoo, että kun surun haava on avoin, se on hyvin kipeä. Surevan kokema ahdistus on tuskallista ja nämä tuntemukset koetaan kehossa, joka voi huonosti. Kurkkua kuristaa, on pahan olon tunne, päätä särkee, ruoka ei maistu, vatsaan koskee ja rinta kipuilee. Heinon mukaan sureva kokee olevansa todella sairas vaikka ei fyysisesti sairas olisikaan. Kyyrönen (1986, ) sanoo, että surun kasvot ovat monet. Suru on tukahduttava tunne, jolloin odotetaan sellaista mitä ei tule. Suru muistuttaa pelkoa, sillä siinä ei ole iloa, on vain tyhjyys, kaipaus ja murhe. Surussa on vihamielisyyttä, lohduttomuutta, kaipausta, pahoillaan oloa, syyllisyydentunteita, kateutta ja pelkoa omasta kuolemasta. Surussa voidaan nähdä myös myönteisiä piirteitä. Suru voi olla mahdollisuus kypsymiseen ja uudenlaisen näkökulman löytymiseen. Laakson ( ) tutkimuksen mukaan suruun sisältyy rakkautta, nöyryyttä, helpottuneisuutta ja hyväksyntää. Vakkurin (1996, 87-88) mukaan suru on puhuttava pois. Puhuminen surusta ei vähennä sitä rakkautta ja välittämistä, joka meillä kuolleeseen on, mutta se asettaa suhteen uuteen merkitykseen. Kun läheinen ihminen on meiltä kuollut, se muuttaa meistä jotakin, kuten me yksilöinä muutumme joka tapauksessa jatkuvasti johonkin suuntaan. Jos jäämme surussamme suruun sisälle ja koteloidumme sinne, voi seurauksena olla hyvin raskas murhenäytelmä. Surussa voidaan nähdä myös myönteisiä piirteitä. Suru voi olla mahdollisuus kypsymiseen ja uudenlaisen näkökulman löytymiseen. Laakson ( ) tutkimuksen mukaan suruun sisältyy rakkautta, nöyryyttä, helpottuneisuutta ja hyväksyntää. Eija Harmanen (1997, ) toteaa, että suru on elämän opettaja, joka tuo tullessaan elämänkokemusta ja uutta vahvuutta. Harmanen jatkaa, että suru on tunne, joka nousee tyhjyyden, vajavuuden ja voimattomuuden kautta ja se on ikään kuin matka, jonka kulkeminen on raskasta, sietämätöntä, pelottavaa ja vaarallistakin. Hautamäki ( ) toteaa tutkimuksessaan, että suru yksilöllisenä kokemuksena tarkoittaa sitä, että jokainen suree eri tavalla, mutta perimmäinen kokemus, läheisen henkilön menetys, on yhteinen.

15 Surutyö Surutyö on vapautumista niistä siteistä, joilla surija on liittynyt menetettyyn läheiseen. Samalla se on uusien suhteiden luomista ja uudelleen sopeutumista ympäristöön, josta kuollut omainen puuttuu kirjoittavat Yli- Kivistö& Räsänen& Ihalainen ( 1991, 10). Lehtola (1986, 137) sanoo, että surutyö on sisäistä työskentelyä, joka tarkoituksena on menetyksen hyväksyminen tosiasiaksi. Lähtökohtana sille on, että kaikki menetyksen tuskalliset tunteet uskalletaan kohdata ja että menetys uskalletaan tunnustaa itselle ja toisille; silloin surusta voidaan puhua ja sitä voidaan itkeä. Riitta Ali-Rekola (1994, 95) kirjoittaa lapsensa kuoleman jälkeen, että ei ole koskaan pitänyt sanasta surutyö, sillä on jotenkin liian helppoa yhdellä sanalla kuitata pitkä tuskallinen prosessi. Teoksessa Vaiettu suru (1992, 53) Moren kirjoittaa, että kuoleman jälkeen kiireinen elämänrytmi saattaa estää vanhempien surutyön tekemisen. Ympäristön vaikutus saattaa olla myös paineita aiheuttavaa niin, että surulle ei jää riittävästi aikaa ja tilaa. Perheistä kuitenkin löytyy uskomattomia voimavaroja surun läpikäymiseen, vaikkakin perheet joskus joutuvat taistelemaan omasta oikeudestaan surra menehtynyttä lastaan rauhassa. Jos surevalla ei ole mahdollisuutta tehdä surutyötä toivomallaan tavalla, niin useasti se kanavoituu ulos ruumiillisena oireiluna. Kun surutyö on aivan alussa sen kanssa eläminen vie kaikki voimavarat (Raittila 1989, 23) ja aikaa surutyön tekemiseen tarvitaan hyvin yksilöllisesti, joskus jopa vuosikausia (Härkönen 1989, 191.) Jokaisella surulla ja surutyöllä on Lindqvistin (1997, 46-47) mukaan aina oma aikataulunsa, mutta hyvin tavallista on, että ympäristö kuvittelee surun ankarimman vaiheen ohitetuksi, vaikka todellisuudessa sureva saattaa olla painumassa yhä syvemmälle ja yhä pimeämpään. Härkönen (1989, 191) puolestaan toteaa, että sureva usein kertoo voimakkaan suruvaiheen kestäneen vuoden verran. Tänä aikana sureva ihminen elää läpi kaikki vuodenajat ja niihin liittyvät tapahtumat, joulun, lomat, perhetapahtumat omaisen kuoleman jälkeen yksin, ilman rakasta omaistaan. Lindqvist kirjoittaa kirjassaan(1997, 45-46), että monelle surevalle omaiselle toinen tai kolmas vuosi on ollut kaikkein vaikeinta aikaa. Lindqvist pitää harhauskomuksena ajatusta, että ensimmäisen suruvuoden aikana käydään läpi kaikki olennaiset surukokemukset mm. vuodenaikojen mukaan.

16 16 Härkösen (1989, ) mukaa surutyön päättyessä ihminen on toipunut läheisensä kuolemasta. Hän tuntee kaiken kokemansa jälkeen olevansa ihmisenä vahvempi. Kuollutta läheistään muistellessa hän tuntee sekä kaipausta, lämpöä että haikeutta. Hän tiettä, ettei koskaan unohda läheistään, mutta kaipaus ei enää tuo tuskaa. 1.6 Surevien ryhmät Surutyöskentely on surevan tulevaisuutta ajatellen välttämätöntä. Harmasen (1997, 132) mukaan vuosien jopa vuosikymmenten takainen suru saattaa aiheuttaa monia psyykkisiä ja fyysisiä häiriöitä ja haitata koko tunne-elämää. Sen vuoksi onkin tärkeää, että sureva saa puhua menetyksestään ja surun tunteistaan. Surutyön tärkeys ja ihmisen tuska surun keskellä, ovat johtaneet monissa seurakunnissa ryhmien perustamiseen. Näin on haluttu tarjota mahdollisuus läheisensä menettäneille kokoontua yhteen keskustelemaan ja käymään läpi menetykseen liittyviä ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä. Sururyhmä on surevien yhteinen lähimmäisryhmä. (Lehtonen 1986, 139.) Ensimmäisiä sururyhmiä seurakunnissa on perustettu vuonna 1974, mutta varsinaisesti sururyhmätoiminta laajeni koko kirkkoon 1980-luvun puolella. Sururyhmiä oli järjestänyt vuoteen 1993 mennessä 58% seurakunnista, joista noin puolet oli vakiinnuttanut sururyhmätoiminnan osaksi surevien sielunhoitoa.(harmanen 1997, ) Sururyhmiä ohjataan sekä työpareina että yksin. Ryhmän ohjaaja voi olla pappi, lehtori, diakoniatyöntekijä tai joku seurakuntalainen. Yleisesti ohjaajat toivovat, että ryhmästä vastaisi kaksi ohjaajaa (Lehtola 1986, Harmanen 1997.) Ryhmä kokoontuu noin puolitoista tuntia kerrallaan ja joka toinen viikko kuudesta kahdeksaan kertaan. Kokoontumispaikaksi valitaan rauhallinen ja kotoisa huone, missä on mahdollisuus järjestää esim. pienimuotoista kahvitarjoilua tms. Sururyhmän tärkeä merkitys on jäsenten toisilleen antama apu. He rohkaisevat toisiaan ryhmässä suremaan ja itkemään. Ryhmäläiset opettavat toisiaan sanomaan ääneen surun tuomia tuntoja. Heitä yhdistää menetys ja se auttaa heitä surunsakin keskellä näkemän muiden vaikeuksia ja kertomaan omista kokemuksistaan ja ratkaisuyrityksistään

17 17 vastaavissa tilanteissa. Koska ryhmät ovat kooltaan pieniä, osallistujia on yleensä viisi tai kuusi henkilöä, se antaa turvalliset puitteet keskinäiselle yhteydelle, jakamiselle ja saamiselle. Seurakunnan sururyhmä onkin jäsenilleen ennen kaikkea lohdutuksen ja toivon antaja. Surun esille tuomat tunteet kuten kärsimys ja tuska on lupa tuntea, mutta surija ei kuitenkaan jää yksin kipeään suruun ja pimeyteen. Kun surevan kanssa kuljetaan yhdessä surun ja luopumisen tietä, on Jumala huolenpito ja hoiva surevan lähellä lähimmäisten kautta.(lehtola,1986, ) Harmasen (1997, ) mukaan lapsensa menettäneitä hakeutuu sururyhmiin suhteellisesti ottaen merkittävästi muita kuolleiden omaisia enemmän, vuositasolla katsottuna noin neljäsosa sururyhmiin osallistuneista oli lapsensa menettäneitä. Harmanen (1997, ) arvioikin tutkimuksessaan, että keskivertoiseen sururyhmään osallistuu noin1-2 lapsensa menettänyttä henkilöä ja 4-5 puolisoaan surevaa sekä yksi muun läheisensä tavallisesti vanhempansa menettänyt henkilö. Harmanen (1997, 128) sanoo tutkimuksessaan että miehiä osallistui kerrallaan kuhunkin sururyhmään 1-2. Niinpä hän toteaakin, että ehkäpä ryhmien naisvaltaisuudessa näkyy tietty jatkuvuus suomalaisessa perinteessä, jossa sekä elämänkaaren alkupää, syntymä että loppupää, kuolevan hoito ja vainajan laitto sekä yhteisölliset surun ilmaukset ovat naisten aluetta. 2. KUOLEMAAN JA SURUUN LIITTYVIÄ TUTKIMUKSIA Hilkka Laakson väitöskirjassa Äidin suru alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen (2000) analysoitiin äidin surua ja surusta selviytymistä alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen. Aineisto kerättiin kyselyllä ja haastattelulla. 91 äitiä osallistui kyselyyn ja heistä 50 osallistui haastatteluun. Tutkimuksen kohderyhmänä oli Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä vuosina alle seitsenvuotiaina kuolleiden lasten äidit. (Laakso 2000, ) Tutkimuksen mukaan äidit puhuvat lapsensa kuolemasta ja kuvailevat surun tuntemuksia avoimesti ja yksityiskohtaisesti. Laakso sanoo ( 2000, 67-72), että äidin

18 18 suruntuntemukset ilmenevät fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina tuntemuksina ja äitien suru on hyvin yksilöllistä. Laakson mukaan itkeminen kuului äidin suruun joko helpotusta tuovana tapahtuvana tai itkemisen vaikeudesta johtuvana pahan olon tunteena. Tutkimuksen mukaan äitien vaikeimman surun kesto vaihteli muutamasta viikosta moniin vuosiin ja parhaita surutyön keinoja oli puhuminen lapsen kuolemasta ja lapsen muisteleminen. Myös perheen muilla lapsilla, työllä ja harrastuksilla on paljon merkitystä äitien surusta selviytymiseen. Laakso sanoo tutkimuksessaan ( 2000, 74-81), että sururyhmien ja saman kokeneiden tuen merkitys äideille oli tärkeää. Äitien odotukset seurakuntien toiminnasta oli melko suuria, sillä äidit olettivat, että juuri kuolemaa koskettavissa kysymyksissä seurakunnan taholta löytyisi asiantuntemusta ja pystyttäisiin heitä auttamaan. Laakso (2000, 82-84) sanoo, että lapsen kuolemalla on myös myönteistä merkitystä äidin elämään, sillä äidit arvostavat elämää, terveyttä ja perhettä aiempaa enemmän ja tuntevat kypsyneensä ihmisinä. Kuoleman Laakso toteaa vahvistaneen äidin uskoa joko hetkellisesti tai pysyvästi. Äidit kuvaavat saaneensa uskosta voimaa ja jaksaneensa uskon avulla eteenpäin. Äidit olivat myös rukoilleet lapsensa puolesta ja he olivat aloittaneet kirkossa käymisen tai he olivat tulleet uskoon Elisabeth Kubler-Rossin Raportti kuolemisesta (1970) on ohjannut ihmisiä ympäri maailmaa kuoleman erilaiseen kohtaamiseen. Hän tutki Chigagossa 1960-luvun loppupuolella kuolevien kohtaamista ja sitä, mitä kuolevat voivat opettaa lääkäreille, hoitajille, papeille ja omaisille. Kubler- Ross päätyi ajatukseen, että paras tapa tutkia kuolemaa oli tutkia parantumattomasti sairaita sekä heidän reaktioitaan ja tarpeitaan. Samalla voitiin arvioida heitä lähellä olevien ihmisten kuolemaan suhtautumista. Kubler- Rossin tutkimus oli hyvin laaja käsittäen yli 200 haastattelua. Tutkimustulosten perusteella Kubler- Ross määritteli viisi vaihetta, jotka kuvaavat yksilön suhtautumista ennustettuun kuolemaan: kieltämisen ja eristäytymisen, vihan, kaupankäynnin, masennuksen sekä hyväksymisen vaiheet. Vaiheet voidaan nähdä osana kuolemaan sopeutumista ja niiden läpikäyminen on tärkeää kuolevalle itselleen, sillä tavoitteena kuolevan potilaan hoidollisessa kohtaamisessa tulisi olla, että kuoleva pystyisi itse hyväksymään lähestyvän kuolemansa. (Kubler- Rossa 1984, )

19 19 Kubler- Ross (1984, ) sanoo kuolleen asiakkaan omaisten kohtaamisesta, että omaisille tulee antaa aikaa. Heidän tulee saada puhua, itkeä ja tarvittaessa vaikka huutaa. Omaiset tarvitsevat tukea ja turvaa vielä kuukausia senkin jälkeen kun perheenjäsen on kuollut. Kubler- Rossin mukaan on tärkeää muistaa, että avun ei tarvitse olla ammatti- ihmisen antamaa, vaan tärkeintä on, että joku jakaa tunteet omaisten kanssa. On myös merkityksellistä, että omainen saa elää tunteensa ennen kuolemantapausta. Kubler- Ross sanoo, että jos auttaja sietää omaisten vihan, kohdistuu se sitten vainajaan, auttajaan tai Jumalaan, auttaa hän omaista pääsemään pitkän askeleen kohti syyllisyyden tunteista vapaata hyväksymistä. Katja Hautamäen Lapsensa menettäneen perheen tukeminen yliopistollisessa sairaalassa (1997) on pro gradu-tutkielma, jonka tarkoituksena on selvittää yliopistosairaalassa annettava apu perheelle, jonka lapsi on kuollut tai syntynyt kuolleena.(hautamäki 1997,1.) Tavoitteena oli löytää kehittämiskeinoja tukitoiminnan parantamiseksi. Tutkimukseen osallistui 69 yliopistosairaalan henkilökuntaan kuuluvaa työntekijää. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella erilaisista äitejä hoitavista kohteista esim. synnytyssali ja äitiyspoliklinikka. Tutkimuksen vastausprosentti oli 68%. Hautamäki sanoo (1997, 42-44) tutkimuksessaan, että tutkimukseen osallistunut sairaalan henkilökunta koki lapsen kuoleman epäoikeudenmukaisena ja lapsen kuolema oli vastaajien mielessä työajan jälkeenkin. Vastaajat kohtasivat lapsen kuoltua oman rajallisuutensa auttajana, ja se masensi heitä. Joskus vastaajat olivat kokeneet kuoleman helpotuksenakin, jos sikiö oli ollut kovin ennenaikainen tai lapsi oli ollut kovin sairas. Tutkimuksessa tuli myös esille että kuolema, johon oli osattu varautua oli helpompi hyväksyä kuin äkillisesti, täytenä yllätyksenä tapahtunut kuolema.(hautamäki, 1997, ) Henkilökunnasta suurin osa ( 95%) koki tarvitsevansa tukea työyhteisöltään lapsen kuoleman jälkeen (1997, ) Hautamäen (1997, 31-31) tutkimuksesta kävi esille, että lapsensa menettäneen perheen kohtaaminen koettiin vaikeaksi ja osa vastaajista koki syyllisyyden tunteitakin. Tutkimuksessa tuli kuitenkin esille, että perheet saavat kuitenkin henkilökunnalta emotionaalista, konkreettista ja tiedollista tukea. Henkilökunnasta alle puolet oli saanut koulutusta surevan perheen kohtaamisesta. Tutkimuksen mukaan henkilökunnasta lähes

20 20 kaikki (92%) koki tarvitsevansa lisäkoulutusta kohdatessaan surevan perheen, sillä lapsen kuolema on vaikea asia henkilökunnalle. Koulutus koettiin riittämättömäksi ja lapsen kuolema sellaiseksi asiaksi, että siitä ei voi olla koskaan liikaa tietoa. Vastaajat toivoivat saavansa myös välineitä surevan perheen kohtaamiseen. Vastaajat halusivat myös kehittyä pystyäkseen tukemaan paremmin perhettä ja kuolleen lapsen sisaruksia. (1997, ) Leena Väisäsen väitöskirjassa Lapsen menetys. Perheen suru ja toipuminen on tutkittu 22 perhettä ajalla Perheet olivat menettäneet vauvaikäisen lapsensa ja he olivat käyneet vastaanottotapaamisilla Väisäsen luona. Kahden perheen kanssa Väisänen oli ollut kirjeenvaihdossa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miksi vauvan kuoleman jälkeen tuen saaminen oli vaikeaa ja minkälaista tukea vanhemmat kaipasivat lapsensa kuoleman jälkeen. Tutkimuksesta tuli esille, että vauvan menettämisen suru on rankka, poikkeuksellinen normaalin surun muoto. Kätkytkuolema perheen katastrofina on menetyksistä julmimpia. Kätkytkuolemassa menetetty lapsi on henkilöitynyt, vuorovaikutuksessa kasvanut, perheensä tuntemaan oppinut ihmisenalku suvun eripiirteineen ja luonteenominaisuuksineen. (Väisänen 1999, ) Väisänen toteaa, että kummallakin vanhemmalla on oma yksilöllinen aikataulunsa surra (1999, 39) ja symbioottisen vaiheen lapsen menettämisessä ilmenee suru ruumiillisena kipuna, kaipauksena, tyhjyyden tunteena, erilaisina tuntemuksina. Väisänen sanoo( 1999, 47-49), että fantomivauva ( fantomikokemus ei ole mikään psyykkinen häiriö, vaan kuvastaa symbioottisen sidoksen purkamisen vaikeutta) tekee äidin surusta kokonaisen. Suru on näennäisesti järjenvastaista, sillä ei ole olemassa mitään ja kuitenkin kipu ja suru täyttävät tyhjän tilan. Äidillä on yhtäaikaa voiman ja voimattomuuden tuntemuksia. Lapsi on jossakin lähes fyysisesti läsnä eikä kuitenkaan ole. Väisäsen (1999, ) mukaan on hyvin monelle lapsensa menettäneelle perheelle ollut tukea ja apua sururyhmistä. Ryhmissä oli käyty läpi sellaisia ajatuksia ja asioita, jotka ovat tyypillisiä vauvan menettäneille vanhemmille, kuten ruumiilliset tuntemukset, surun rajuus, hämmentävät ajatukset vauvasta haudassa. Myös omaisten ja ystävien reaktiot koettiin yhdistävinä kokemuksina. Vanhemmat kokivat myös, että oli ollut hyödyllistä kertoa aina uudelleen ja uudelleen tapahtuneesta menetyksestä, samoin

21 21 toisten perheiden kertomukset heidän omista menetyksen kokemuksista olivat olleet merkityksellisiä. Väisänen (1999, 138) toteaakin; toipua voi puhumalla. Kertoja toistaa surun ja toipumisen kertomustaan, jolloin kertoja löytää uusia merkkejä sekä merkityksiä ja kuin itsestään kertomus muuttaa muotoaan. Eija Harmasen ( ) tutkimus Sielunhoito Sururyhmässä on tehty ryhmänohjaajan näkökulmasta suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tutkimus alueena on ollut suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat. Tutkimusprosessi on ollut monivaiheinen ja kohderyhminä olivat ensi vaiheessa seurakunnat ja myöhemmin sururyhmien ohjaajat. Ensi vaiheessa lähetettiin peruskysely (1993) kaikkiin seurakuntiin ja palautusprosentti oli 92%. Toisessa vaiheessa syventävä kysely (1994) lähetettiin edustavalle osalle sururyhmien ohjaajia ja kokonaispalautusmäärä oli 82%. Kolmannessa vaiheessa (1996/1997) tehtiin suppea lisäkysely pienelle määrälle sururyhmän ohjaajia ja lisäkyselyistä palautui vastattuina 87%. Tutkimuksesta ( Harmanen 1997, ) kävi esille, että ohjaajien mukaan sururyhmissä apu saatiin puhumisen avulla ja toiseksi yhteiskokemuksen välityksellä. Sururyhmä on luonteeltaan jäsenkeskeinen keskusteluryhmä, joka toteuttaa vastavuoroisen ja osallistuvan sielunhoidon periaatteita. Parantavan puhumisen edellytyksenä oli aktiivinen kuunteleminen, mitä yhteiskokemuksen yleisyys heijasti. Myös toisten kokemuksista oppiminen ja siten avun saaminen oli merkityksellinen avun antaja kuten myös tiedon saaminen suruprosessin kulusta koettiin surevia auttavaksi ja helpottavaksi asiaksi. Edelleen sururyhmä tuotiin esiin myös paikkana, jossa on lupa surra. Harmasen mukaan (1997, ) ohjaajat olivat pitäneet tärkeänä, että surun läpikäymiseen paneuduttiin ensimmäisen vuoden kuluessa menetyksestä. Surutyö on tärkeää, sen tekemistä ei tulisi siirtää tai ehkäistä. Harmanen sanoo (1997, ), että lapsen menettämisen suru sai myös miehet liittymään sururyhmään, mikä saattoi merkitä miehen psykologisen roolin ja isyyden vahvistumista perheissä. Tutkimuksessa todetaan myös, että kuolemasta on yhä enemmän tullut perheen yksityinen asia. Lapsensa menettäneiden surutyötä kuormittavat vielä isovanhempien, sisarusten ja leikkitovereiden kysymykset sekä raskaat itsesyytökset. Lasta surraankin koko elämä,

22 22 koska lapsi jatkaa kasvuaan kaipaavan omaisen muistoissa. Psykologisesti lapsi voi olla läsnä hyvin pitkään. Tutkimuksessa (Harmanen 1997, ) tuli esille, että ohjaajat kokivat vaikeimmin autettaviksi surussaan lukkiutuneet ja katkeroituneet ihmiset. Myös äkkikuoleman ja siitä seuranneen vaikean suruprosessin keskellä olleet ihmiset koettiin vaikeasti autettaviksi. Lapsensa menettäneiden problematiikka tuli myös esille samoin kuin itsemurhan tehneiden omaisten auttaminen. Harmanen (1997, ) sanookin, että tutkimuksen pohjalta voisi päätellä, että olisi mielekästä perustaa erillinen, kuolinsyiden mukaan yhtenäisempi sururyhmä esimerkiksi lapsensa menettäneille tai itsemurhaan kuolleiden omaisille ja ehkäpä myös nuoremmille leskille. Siten olisi mahdollista paneutua syvällisemmin asianomaisten tilanteisiin ja ongelmiin ja auttaa surevia surussaan eteenpäin. 3. SURUN KIRJASEN LUOMINEN 3.1 Runojen valinta kirjaseen Koko enkelin elämä Surun kirjasen runot ovat syntyneet oman lapseni kuoleman aiheuttamista surun tunteista. Runojen kirjoittamisen voidaan sanoa olleen osa omaa surutyötäni ja kirjoittamistani runoista välittyvät tunnelmat ovat kiinni juuri niissä hetkissä joita runot kuvaavat. Näiden runojen sisältö ja sisällön viestit olivat minulle erityisen merkityksellisiä silloin kun kirjoitin näitä runoja. Tätä opinnäytetyötä tehdessäni runoilla on ollut minulle myös uudenlainen merkitys, sillä ne ovat tulleet osaksi opinnäytetyötäni, joka kuvaa äidin surun tunteita ja kulkua kolmen vuoden aikana lapsen kuoleman jälkeen. Tämän työni yhtenä tavoitteena on myös, että runoista koostuva Koko Enkelin elämä Surun kirjanen julkaistaisiin, jolloin se voisi antaa sureville vanhemmille rohkeutta oman surutyönsä yksilölliseen tekemiseen sekä ymmärrystä omien tunteiden voimakkaaseenkin kokemiseen ja tuntemiseen.

23 23 Valitessani runoja tähän Surun kirjaseen käytin ainoana valintaperusteena ajankohtaa, jolloin runo oli kirjoitettu. Onnekseni olin runoihin päiväkirjan tavoin merkinnyt kirjoittamisen ajankohdan ja joissakin runoissa oli jopa kellon aikakin. Valitsin kolmen vuoden ajalta kaksikymmentä runoa siten, että kahden ensimmäisen kuluneen vuoden ajalta on kultakin otettu mukaan seitsemän runoa. Viimeisen vuoden ajalta on mukana kuusi runoa ja kolme näistä runoista on kirjoitettu aivan kolmannen vuoden loppu puolella. Valitessani runoja kirjaseen tarkoituksenani oli ottaa mukaan eri surutyön vaiheissa kirjoitettuja runoja. Olen kirjoittanut runot lapsen menettäneenä äitinä enkä kirjailijana, joten työssäni ei ole tarkoituskaan arvioida runojen kaunokirjallista laadullisuutta. 3.2 Valokuvat ja kansi Suunnitellessani Surun kirjasen toteuttamista, tein myös päätöksen, että liitän runojen yhteyteen valokuvia runojen sanoman kuvaajiksi. Eli jokaisen runon kohdalla oleva kuva kertoo omasta tunnemaailmastani jonka runo pitää sisällään. Osa kuvista on otettu ennen lapsen kuolemaa, osa runojen kirjoittamisen aikaan ja muutama viimeisen kuluneen puolen vuoden aikana. Hatvan (1987, 81-89) mukaan kuva on aina viesti ja sanoman välittäjä. Motivoiva valokuva todellisuudesta herättää assosiaatioita henkilökohtaiseen tietotaustaan ja vetoaa tunteisiin. Valokuva orientoi ja edistää tekstin ymmärtämistä antaessaan säilömuistiin täsmällisen kuvauksen todellisuudesta. Kirjasen kansikuvassa lapsen kädet pitävät kiinni valkoisesta posliinienkelistä. Kannen kuva tukee viestillään kirjan nimeä, jossa tulee esille äidin mielikuva enkelilapsesta. Hatva (1987, 77) sanoo, että kuvat voivat luoda myös tiedollista ristiriitaa joka toimii ajattelun herättäjänä. Mieleen palauttamisessa kuvat toimivat hyvinä lähtökohtina, varsinkin jos ne ovat onnistuneet luomaan selkeän muistikuvan asiasta. 3.3 Johdanto sivun suunnittelu ja toteutus Johdannon tehtävänä on viedä lukija sisälle aiheeseen. Sillä on siis kaksi päätehtävää, sen on viritettävä lukijan kiinnostus, sekä sen pitää antaa lukijalle alustavat tiedot

24 24 käsiteltävästä asiasta (Hirsjärvi & Remes & Sajavaara, painos, 422.) Johdannosta tulee esille, mikä on kirjoittajan perusidea ja mihin hän pyrkii. Kirjasen johdannossa on luettavissa, että kirjasen runot ovat äidin kirjoittamia tunteiden kuvailuja lapsen kuolemasta johtuvasta surusta. Runojen ajallisuus lapsen kuolemaan on myös esillä johdannossa kertoen sen, että runot on kirjoitettu kolmen vuode aikana lapsen kuoleman jälkeen. Hirsjärvi ym. ( painos, ) sanovat, että hyvä aloitus on kuin luotettavan ihmisen kädenpuristus, siinä on lujuutta ja luotettavuutta. Mielenkiintoinen aloitus kertoo kirjoittajasta joka pystyy herättämään lukijan mielenkiinnon kirjoitustaan kohtaan. Kirjasen johdanto-osassa on näkyvissä lohdutuksen ja toivon sanoja surevalle. Pyrin siinä tuomaan esille lämpöä ja myötäelämisen viestiä, jonka toivon rohkaisevan lukijaa tarttumaan kirjaseen ja tutkimaan se sisältöä.

25 25 Koko enkelin elämä Surun kirjasen johdanto HYVÄ LUKIJA Sinä olet menettänyt rakkaan ihmisen, läheisesi. Suru ja ikävä ovat sinussa, kaipaus ja kysymykset ovat sisälläsi. Elämän jatkuminen saattaa tuntua pelottavalta ja ehkä ahdistavaltakin, sillä läheisesi ei ole jakamassa sitä kanssasi. Kuitenkin haluan lohduttaa sinua ja luoda uskoa siihen, että huomenna, uudessa aamussa, sinulla on juuri se voima jota tarvitset jaksaaksesi eteenpäin. Hyvä lukijani, olen itse kulkenut pitkin suruntietä. Menetin 13-vuotiaan poikani liikenneonnettomuudessa ja kokemani suru tuntui raskaalta ja mahdottomaltakin jaksaa kantaa. Juuri näistä kokemuksista ja eletyistä hetkistä olen koonnut Surun kirjasen runot. Runot olen kirjoittanut kolmen vuoden ajalla lapsen kuoleman jälkeen ja niistä tulee esille niitä tunteita ja ajatuksia mitä olen tuntenut kulkiessani tuota tietä. Runot ovat kuin kertomus kulkemastani matkasta, jonka alkupisteenä oli viesti lapseni kuolemasta. Hyvä lukijani, tällä kirjasella en pyri kuvaamaan sinun ainutkertaista suruasi, sillä siihen en pystyisikään. Tämän kirjasen tarkoituksena on rohkaista sinua suremaan, ikävöimään, kuuntelemaan itseäsi ja kulkemaan sinun ainutkertainen suruntiesi, sinun tavallasi. Hän antoi lamppunsa loistaa minulle ja minä sain kulkea pimeyden lävitse hänen valossaan. (Job 29:3). Mukana surussanne Jussin äiti

26 Kirjasen julkaiseminen Kirjasen julkaisemista varten olen ollut yhteydessä kahteen kustantajaan ja sopinut heidän kanssaan kirjasen/runojen lähettämisestä heille luettavaksi. He ovat puhelinkeskustelussa ilmaisseet kiinnostuksensa runoihin ja toivonkin kevään kuluessa pääseväni tapaamaan heitä ja keskustelemaan runoistani. TUTKIELMA KOKO ENKELIN ELÄMÄ SURUN KIRJASEN SISÄLLÖSTÄ 4. OPINNÄYTETYÖNI TARKOITUS JA TEHTÄVÄT Opinnäytetyöni on produktio joka koostuu Koko enkelin elämä Surun kirjasesta sekä teoreettisesta tutkielmaosasta. Opinnäytetyöni aineisto, eli runot, kuvaavat äidin kokemaa lapsen kuolemasta aiheutunutta surua ja surun tunteita. Opinnäytetyöni teoreettisen tutkielmaosan tarkoituksena on tuoda esille ja kuvata, miten kuoleman ja surun synnyttämät tunteet tulevat esille ja ilmenevät runoissa. Työssäni on tarkoitus myös tarkastella miten suru ja surutyö etenee runoissa kolmen vuoden aikana. Eli runojen kautta esiin tulevat äidin omakohtaiset, subjektiiviset, kokemukset ja tunteet ovat tutkimukseni kohteena. Lähtökohtana kvalitatiivisessa tutkimuksessa on todellisen elämän kuvaaminen ja siinä todellisuutta tarkastellaan tutkittavien ihmisten näkökulmasta. Laadullisessa tutkimuksessa pyritään tutkimaan kohdetta mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja siinä pyritään tekemään mahdollisimman aitoja havaintoja ihmisten kokemuksista ja niiden merkityksestä.( Krause & Kiikkala 1996, 78.) Koko enkelin elämä Surun kirjanen sisältää kaksikymmentä lapsen kuolemaan liittyvää runoa, jotka on kirjoitettu kolmen vuoden aikana lapsen kuolemasta. Surun kirjasen tarkoituksena on rohkaista ja tukea surevia vanhempia kohtaamaan kuoleman tuomat voimakkaat ja häkellyttävätkin tunteet. Tarkoitukseni on, että kirja julkaistaan ja sitä käytettäisiin työvälineenä esimerkiksi seurakunnan sururyhmissä, missä se voisi

27 27 rohkaista omaisia puhumaan surusta, kokemaan surun voimakkaita ja raskaitakin tunteita. Tarkoituksenani on myös, että kirjanen voisi olla oheismateriaalina, subjektiivisen tunteen ja kokemuksen kuvaajana, esimerkiksi kriisi- ja surutyötä opiskeleville. Kirjanen voi myös kannustaa surevia kirjoittamaan omista surun ajatuksistaan, ja sitä kautta edesauttaa surutyön etenemistä. Leena Väisänen (1999, 11) sanookin, että aivan pienet surunkirjaset ovat tuoneet lohtua vanhempien suruun silloin, kun keskittyminen on ollut surun vuoksi vaikeaa. Väisäsen mukaan sureville oli ollut tärkeää, että oli luettu vaikka vain yksi lause kerrallaan, tai se, että sureva ihminen oli itse kirjoittanut ylös omat ajatuksensa. Samoin myös Kauppinen (1997, 187) ja Heino (1999, ) kertovat, että kirjoittamalla voi oppia tuntemaan tuskan, jota ei ehkä muuten tiedostaisi. Mielestäni on myös merkityksellistä, että ihmiset jotka kohtaavat surevia omaisia voivat kirjasen kautta kohdata jotakin siitä tunnemaailmasta, jossa sureva on elänyt. 5. RUNOT TIEDONKERUUN MATERIAALINA Koko enkelin elämä kirjanen sisältää kaksikymmentä surusta kertovaa runoa. Hirsjärvi ym.(1998, 214 ) kirjoittavat, että kvalitatiivisen tutkimuksen myötä ovat yleistyneet monet sellaiset tiedonkeruutavat, joissa pyritän ymmärtämään toimijoiden ja heidän itsensä tuottamien kertomusten, tarinoiden ja muistelujen avulla. Näissä yhteyksissä puhutaan elämänkerrallisista lähestymistavoista ja persoonallisiin dokumentteihin perustuvasta tutkimuksesta. Aineistona voi olla erilaisia dokumentteja kuten omaelämänkerrat, päiväkirjat, kirjeet, muistelmat ja viralliset dokumentit. Mielestäni opinnäytetyöni aineistona olevat runot ovat kirjoitettua omaelämänkertaa, sillä niissä tulee esille sanoiksi puettua elämänkokemusta, sen kolhuja ja ongelmia (Eskola & Suoranta 1998, 123.) Eskola & Suoranta (1998, ) sanovat että, elämänkerran kaltaisissa otoksissa tai näytteissä puhutaan aina menneistä tapahtumista. Ihminen on itse valikoinut, arvioinut ja painottanut niitä asioita mitä aiemmin on elämässä tapahtunut. Arviointi tapahtuu