(Alustus, jonka pidin Lieksan Tukipisteessä Lasten Kuntoutuksen Foorumissa )

Transkriptio

1 Johdonmukainen kasvatus ja tunteet. (Alustus, jonka pidin Lieksan Tukipisteessä Lasten Kuntoutuksen Foorumissa ) Olen Eeva Salakari, asun Enossa ja olen kahden pojan äiti. Piirrän teille kaaren perheeni elämästä omasta näkökulmastani vuodesta 2004 tähän päivään asti samalla kertoen itsestäni ja tunteistani äitinä, nuorena ja aikuisena naisena, opiskelijana, sotilaana, muusikkona, opettajana, yrittäjänä ja järjestöaktiivina. Samalla tämä on eräänlainen kasvutarina. Poikani Aapeli syntyi syksyllä 2004, pitkään toivottuna ja odotettuna. Synnytys tosin käynnistettiin viikkoa ennen laskettua aikaa vakavan raskausmyrkytykseni takia. En koko raskausaikana uskaltanut luottaa siihen, että tämän raskauden myötä minusta ihan oikeasti tulisi äiti, olinhan niin monta kertaa pettynyt ja välillä ehtinyt iloitakin raskaaksi tulemisesta kunnes raskaus päättyi keskenmenoon. En suostunut ostamaan vauvatarvikkeita etukäteen vaan mieheni hankki ne viikko ennen pojan syntymää. En osannut suhtautua vauvaani äitinä. Olin tuolloin vasta 21-vuotias ja Aapeli oli ensimmäinen vauva, jota olin ikinä pitänyt sylissä. Aapelin kanssa imetyskin oli hankalaa, poika oli minulle vain otus, joka vain vaatii minulta ja satuttaa minua. Edelleenkin, kun puhun tuosta ajasta, huomaan usein puhuvani Aapelista nimellä "se vauva". Minulla oli kovat paineet näyttää kaikille, että minä, nuoresta iästä ja tukiverkon puuttumisesta huolimatta, pärjään äitinä ja opiskelijana. Olin muuttanut Pirkanmaalta Kuopioon opiskelemaan musiikkia ammattikorkeakouluun ja mieheni opiskeli tekniikkaa samassa koulussa. Kukaan ulkopuolinen ei pystynyt näkemään, mitä tunsin ja kuinka eksyksissä olin. Saatoin vaihtaa pojan vaatteet useaan kertaan ennen neuvolaa ja puhdistin joka ikisen ihopoimun, ettei varmasti tule sanomista. Imetin pojan uneen aina ennen kuin joku tuli kylään tai kun lähdimme johonkin, ettei hän vain itkenyt julkisesti. Kukaan ei saanut minkäänlaista aihetta sanoa minua huonoksi äidiksi tai arvostella lapseni käytöstä. Kun joku kysyi arjesta tai jaksamisesta, kaikki oli aina todella hyvin. Ei vain voinut sanoa, että tarvitsen apua tai että en jaksa. Jälkikäteen olen miettinyt, että minulla oli varmasti tuolloin se kuuluisa synnytyksen jälkeinen masennus. Minä ymmärrän hyvin äitejä, jotka ravistavat vauvaansa. Ymmärrän, mutta en hyväksy ravistelua. Meillä oli Aapelin kanssa monesti tilanne, että Aapeli itki sängyssä ja minä olkkarin tai keittiön lattialla. Minun oli pakko mennä eri huoneeseen rauhoittumaan, jotten olisi tehnyt lapselle mitään. Vähät unet ja masentunut mieli sekä olemattoman tukiverkon tuoma turvattomuus ja yksinäisyys tuovat ihmisessä esiin uskomattomia piirteitä. Vauva-arjen ohella sekä minä että mieheni opiskelimme. Vaihdoimme hyppytunneilla vahtivuoroa ja tervehdimme ovenraossa, lisäksi minä kävin soittotunneilla ilta-aikoina. Kaikki sujui kun laitettiin sujumaan. Arki oli hyvin mekaanista. Reilun vuoden ikäisenä Aapeli meni päiväkotiin, jossa jo kotioloissa harjoittelemamme päivärytmi vahvistui. Ruokailut ja nukkumaanmenoajat ovat olleet samat alusta asti ja edelleen. Olen ollut tarkka siitä, että lapset ovat kahdeksalta nukkumassa, jolloin vanhemmillekin jää pieni hetki hengähtää ennen omaa nukkumaanmenoa. Lisäksi tämä rytmi tuo turvallisen olon lapsillekin. Vuoden 2006 loppupuoli oli perheemme kannalta hyvin käänteentekevä. Isäni kuoli äkillisesti syyskuussa, muutama päivä ennen Aapelin 2-vuotissyntymäpäivää. En pysähtynyt käsittelemään surua vaan vein pojan päiväkotiin normaalisti ja kävin koululla olemassa. Samalla järjestin syntymäpäiväjuhlia Aapelille.

2 Seuraavalla viikolla näin Muusikko-lehdessä ilmoituksen Karjalan sotilassoittokunnassa olevasta avoimesta käyrätorvensoittajan paikasta. Käytin hyväkseni loistavan tilaisuuden käydä harjoittelemassa koesoittotilaisuudessa soittamista. Yllätyksekseni sainkin sen työpaikan. Seurasi muutto Pohjois-Karjalaan. Mieheni oli silloin töissä Iisalmessa, joten muutin Aapelin kanssa kahdestaan Kontiorantaan. Rakensimme pojan kanssa tarkat päivärutiinit ja systeemit kaikkiin mahdollisiin arkielämän tilanteisiin. Minusta ja Aapelista kasvoi yhtenäinen tiimi ja pärjäsimme todella hyvin kahdestaan. Aapeli auttoi minua nostamaan hänet ostoskärryihin ja pois sieltä. Pystyin luottamaan siihen, että kun sanoin Aapelille, että: "pysy tässä kun äiti ottaa rahaa automaatista", niin Aapeli ei lähtenyt mihinkään eikä juossut autojen alle vaikka olikin hyvin vilkas poika. Aapeli kasvoi jo varhain aikuiseksi ja hänen kanssaan pystyi juttelemaan hyvinkin hankalista asioista jo kolmevuotiaana. Aapeli sopeutui hyvin minun todella omituisiin sotilassoittajan työaikoihini ja sitä myötä pitkiin hoitopäiviin ja moniin varahoitopaikkoihin. Minun puolivuotinen viikkoyksinhuoltajuuteni oli hyvin rankkaa aikaa myös parisuhteellemme. Minua ahdisti todella paljon, että mieheni tuli aina viikonlopuksi kotiin sotkemaan minun ja Aapelin hyvät rutiinit. Noihin aikoihin ajattelimme ensimmäisen kerran avioeroa. Mieheni irtisanoutui työpaikastaan ja muutti luoksemme. Vuoden 2007 alkusyksystä muutimme Enoon, josta löysimme meille sopivan talon ja aloimme suunnitella perheenlisäystä. Toinen poikamme Aku syntyi syyskuussa Tätä ennen olin saanut suoritettua työni ohessa musiikkipedagogin opinnot loppuun. Kun Aapeli täytti viisi, hän pääsi psykologin tutkimuksiin ja sai lähetteen neurologille. Tästä menikin sitten kaksi vuotta siihen, kun oikeasti päästiin neurologin vastaanotolle. Vastaanotolla taas meni n. kaksi minuuttia siihen, että Aapeli sai ADHD diagnoosin. Oireet olivat aika selvät. Tässä asiassa on mielestäni niin suuri epäkohta tässä yhteiskunnassa, että sille ihan oikeasti pitää tehdä jotakin. Miksi rahoja ei kohdenneta lapsiin? Lapsista kasvaa nuoria, aikuisia ja lopulta vanhuksia. Jos lasten ongelmiin ei puututa silloin kun ne ovat lasten ongelmia, lapsista kasvaa pahoinvoivia nuoria eikä välttämättä aikuisia ollenkaan. Tuon kahden vuoden jonotuksen aikana Aapeli kasvoi kouluikäiseksi, mutta ilman diagnoosia hän ei saanut apua. Ei terapiaa eikä lääkitystä. Hän kasvoi kouluikäiseksi, mutta ei koulukypsäksi. Älyttömän fiksu ja älykäs poika, mutta hän ei ollut koulukypsä, koska ei jaksanut keskittyä tunneilla. Aapeli kävi esikoulun siis kahdesti. Kun toinen poikani syntyi, Aapeli oli neljävuotias ylpeä isoveli. Aapelin käytöshäiriöt normaalilla mustasukkaisuudella lisättynä tekivät minun elämäni todella raskaaksi. Kahden pojan äitinä olemisessa raskainta ei ollut pienen vauvan hoito, vaan hänen isoveljensä oikuttelut, kiukkukohtaukset, jatkuva höpöttäminen ja vauhti. Akun vauva-aika oli todella erilaista kuin Aapelin. Toisaalta olin ehtinyt harjoitella äitinä olemista jo neljä vuotta, mutta toisaalta Aku oli vauvasta asti helpompi tapaus. Hän osasi imeä jo synnytyssalissa ja ison neljä ja puolikiloisen kokonsa ansiosta hänen käsittelynsä oli helppoa. Toisen lapsen kohdalla osasin jo ottaa rennommin ja uskalsin luottaa omaan osaamiseeni äitinä. Lisäksi äidilliset tunteet syntyivät minussa heti kun sain Akun syliini. Hän oli sairaalassa muista vauvoista erottuva ja sen sijaan, että

3 ihmiset olisivat ihastelleet pientä ihmistä, he kauhistelivat hänen suurta kokoaan. Minulle hän oli ja on edelleen minun pieni vauvani. Akun ensimmäisen vuoden aikana tuli talouden taantuma ja mieheni irtisanottiin silloisesta työpaikastaan paikallisessa sähköliikkeessä. Rahat olivat todella vähissä ja äitysloman jälkeen minulla ei ollut mahdollisuutta jäädä hoitovapaalle vaan oli palattava töihin. Olisin halunnut olla kotona pojan ensimmäisen vuoden ajan imetyksen takiakin, mutta minun oli palattava töihin ja lopetettava imetys sotilassoittajan työaikojen takia. Saatoin olla viikonkin yhtä mittaa pois kotoa. Aloin potea syyllisyyttä. Jatkuvaa syyllisyyttä ihan kaikesta. Kun olin kotona, minulla oli syyllinen olo, kun en ollut harjoittelemassa ja palauttamassa itseäni soittokuntoon pitkän äitiysloman jäljiltä. Kun olin töissä, koin syyllisyyttä siitä, etten ollut kotona. Keikkamatkoilla minua ahdisti olla erossa pojista, kun tiesin, kuinka rankkaa heillä on olla ilman äitiä ja kuinka rankkaa miehelläni on yksin lasten kanssa. Tämä jatkuva syyllisyys ja huoli jäi johonkin syvälle vaikuttamaan tuleviin kokemuksiini. Työttömyysaikanaan mieheni opiskeli itselleen kylmäainepätevyydet, kävi yrittäjyyskurssin ja perustimme yhdessä energia-alan yrityksen nimeltä Anthar Oy. Aloin hoitaa yrityksen markkinointia ja kotisivujen ylläpitoa omien töideni ohella. Yrittäjyys vei mieheni kaiken vapaa-ajan ja minun työni vei paljon yhteistä aikaa. Meillä ei ollut enää aikaa eikä voimia keskittyä perheen tiukkoihin rutiineihin, joista osa tietysti säilyi, mutta paljon pääsi tapahtumaan lipsumista mm. ruoka-ajoista. Jos Aapeli kiusasi yläkerrassa pikkuveljeään, emme jaksaneet lähteä puuttumaan tilanteeseen vaan huusimme hänelle alakerrasta. Myös jotkin iltarutiinit saattoivat jäädä pois vanhempien väsymyksen vuoksi. Olen synesteetikko eli hahmotan asiat väreinä. Olen aina maalannut ja tehnyt taidetta. Vuoden 2010 aikana taideteokseni alkoivat muuttua ja värit ja sävyt hävisivät töistäni. Olin jatkuvasti väsynyt, kiukkuinen ja alakuloinen. Mikään ei kiinnostanut. Soittaminen kuulosti samalta kuin ennen, mutta en huomannut innostuvani siitä yhtään. Kävin lääkärissä väsymyksen takia ja lopulta todettiin kyseessä olevan masennus, johon aloitettiin lääkitys. Tästä alkoi elämäni rankin vuosi. Lääke ei sopinut minulle ja sain hankalia sivuoireita, joista ahdistus oli pahin ja vaarallisin. Olin hyvin itsetuhoinen. Kävin töissä lääkkeiden voimalla. Otin lääkettä masennukseen ja toista lääkettä masennuslääkkeen sivuoireena tulevaan ahdistukseen. Lääkitystä vaihdeltiin ja testailtiin ja aloitin terapian. En nähnyt itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. Yritin olla äiti, mutta lasten näkeminen hirvitti ja masensi ja ahdisti entisestään, koska koin heidänkin tulevaisuutensa lohduttomana. Kotona en jaksanut tehdä mitään. Makasin sohvalla ja usein jätin koko perheeni alakertaan ja poistuin vain makuuhuoneeseen, jossa makasin kattoa tuijottaen ilman mitään mielenkiintoa mihinkään. Olimme aivan yksin. Minun sukuni oli Tampereen seudulla ja mieheni suku Kuopion seudulla. Joka aamu, kun lähdin töihin, pelkäsin, että en enää palaa kotiin. En luottanut itseeni yhtään, sillä tiesin, että jos oloni menee riittävän hankalaksi, minä voisin tehdä itselleni jotakin. Missään vaiheessa sairauttani en ollut vaarallinen kenellekään muulle kuin itselleni. Vuoden 2011 keväällä vointini alkoi kohentua ja aloin suunnitella töihin paluuta pitkien sairauslomajaksojen jälkeen. Vointini oli jo niin hyvä kesällä, että otin kotiimme uuden perheenjäsenen, kolmivuotiaan kodittomaksi jääneen Mikki-koiran. Mikistä tuli paras ystäväni ja aloin kouluttaa sitä koirien tavoille. Koiran kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen, selkeä ja luotettava. Koirankasvatuksesta osaisin puhua paljon vakuuttavammin kuin lasten kasvatuksesta.

4 Aloitin työt elokuun alussa. Elokuun viides päivä jäin sairaslomalle ja majoituin kolmeksi kuukaudeksi Paiholan sairaalaan itsetuhoisuuden ja vaikean masennuksen takia. Pyysin apua miehelleni, joka jäi nyt yksin lasten kanssa. Tiesin, että minun oli paras olla sairaalassa toipumassa, mutta tiesin myös sen, että mieheni ei pärjää yksin. Edes tässä tilanteessa emme saaneet apua läheisiltä emmekä muualtakaan. Lapsiperheet saavat apua vain lastensuojelun kautta, joten tein lapsistani lastensuojeluilmoituksen. Koko kolmikuukautisen sairaalajaksoni ajan yritin saada perheelleni apua, sitä kuitenkaan saamatta. Vasta kun pääsin kotiin, lastensuojelu myönsi meille siivousapua ja saimme myös tukiperheen, jotta saamme välillä mieheni kanssa hengähtää ja lepuuttaa korvia. Asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua ja vointini kohentua hyvin hitaasti. Välillä taistelin eroon lääkeriippuvuuksista ja välillä saatoin ottaa isoja yliannostuksia lääkkeitä, kunnes mieheni piilotti unilääke ja ahdistuslääkepurkit ja sain niitä vain häneltä pyytämällä. Pikkuhiljaa värit alkoivat palata. Yhtäkkiä huomasin miettiväni keinoja helpottaa poikani elämää. Hän ei ollutkaan enää rasite minulle vaan halusin auttaa häntä. Minun kävi häntä sääliksi, koska hänen elämänsä oli niin hankalaa. Kävimme toimintaterapiassa, josta emme kokeneet hänen hyötyvän millään tavoin. Hän söi lääkkeitä, joista hän ei saanut apua. Laiha poika vain laihtui entisestään lääkkeiden sivuvaikutuksena. Tuli kesä ja tapasin erään äidin, joka kehotti olemaan uskomatta adhd-diagnoosia ja kertoi pojastaan, joka oli kärsinyt sensorisen integraation häiriöstä. Hänen tarinansa kuulosti kovin tutulta. Sain myös vahvistusta epäilylleni; Aapeli ei vaikuttanut adhd-pojalta vaikka suuri osa hänen oireistaan sopikin diagnoosin alle. Hän pystyy välillä keskittymään, mutta välillä ei ja hänellä on yliherkkiä ja aliherkkiä aisteja. Otin yhteyttä neurologiin sähköpostilla ja kyseenalaistin Aapelin diagnoosin ja ehdotin sensorisen integraation häiriön pohtimista. Saimme ajan vastaanotolle, jossa todettiin tämä kyseinen vaiva kuitenkaan adhd diagnoosia purkamatta. Aapeli aloitti koulun ja samaan aikaan Honkalampisäätiön terapian. Koulunkäynti on ollut jatkuvaa taistelua ja sinnittelyä. Aapeli on aina myöhässä. Koulumatka kestää yllättävän kauan. Matkalla on paljon aistiärsykkeitä, jotka hidastavat Aapelin kulkua. Koulu on ottanut kiitettävästi vastaan ideoitani Aapelin olemisen helpottamiseksi. Aapeli saa syödä purkkaa tunnilla, koska se auttaa häntä keskittymään, hänellä saa olla stressipallo, jota voi puristella kun pitää kuunnella tarkasti. Avustajat olivat jopa ommelleet ohjeideni mukaan terapiakäärmeitä, joita voi pitää sylissä, ja joiden paino auttaa keskittymään ja pysymään aloillaan. Koulunalun kanssa samoihin aikoihin palasin takaisin töihin. Olin soittokunnassa kunnes kuulin, että olen Puolustusvoimien rakennemuutoksen vuoksi muutoksen kohteena enkä saa soittajan paikkaa puolustusvoimilta. Tämä uutinen vei jälleen soittomotivaationi ja pyysin päästä muihin tehtäviin. Nykyään opiskelen oppisopimuksella merkonomiksi prikaatin esikunnassa tavoitteena saada työpaikka Puolustusvoimien Joensuun alueelle perustettavasta palvelukeskuksesta. Sain yhtäkkiä normaalien ihmisten säännölliset työajat, mutta koska minulla olikin pitkästä aikaa paljon energiaa ja halusin itse vaikuttaa tulevaisuuteeni, perustin oman toiminimen. Honkalampisäätiön käyttämistä leluista sain idean alkaa edustaa Leikkien leluja ja nyt oman yritykseni puitteissa esittelen kehittäviä leluja lelukutsuilla, opetan käyrätorvensoittoa yksityisoppilaille, edustan Marja Entrich kosmetiikkaa ja myyn valmistamiani käsitöitä ja taideteoksiani. Energiani ei lopu vielä tähän vaan toimin useassa järjestössä aktiivisesti. Olen Pohjois- Karjalan adhd-, autismi- ja dysfasiayhdistys Aksoni ry:n kotisivuvastaava ja perustin Aksonille myös suljetun facebook-ryhmän, jonka jäseneksi pääsee kun pyytää sitä minulta. Olen myös Lapsiperheiden etujärjestö Lape ry:n Pohjois-Karjalan aluevastaava ja aloittelen sen toimintaa Pohjois-Karjalassa, perustin Lape ry:n

5 Pohjois-Karjalan alueen ryhmänkin facebookiin. Lisäksi vien Rekku Rescue ry:n toimijoille Pirkanmaalle koiran- ja kissanruokalahjoituksia sekä markkinoin sitä tällä alueella. Yritykseni puitteissa alan pitää keväällä Aksoni ry:n tilaamia monitaiteellisia kursseja erilaisille erityisryhmille kuten dysfaatikkoaikuiset ja adhd lapset jne. Kullekin erityisryhmälle on räätälöity omiin tarpeisiinsa sopiva kurssi, jonka perusideana on oppia ilmaisemaan itseään taiteen ja musiikin avulla, kun kielellinen ilmaisu muuten on hankalaa ja jopa mahdotonta. En ole terapeutti vaan opettaja ja tarkoitus on tarjota harrastusmahdollisuus, joka tukee erityistuen tarpeessa olevia ihmisiä ja heidän läheisiään. Kaikista vastoinkäymisistä voimaantuneena koen, että nyt on minun vuoroni auttaa muita.