SEURASA AREN ULKOMUSEON ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA

Transkriptio

1 SEURASA AREN ULKOMUSEON ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA Oppimateriaali kuvataiteen opettajien avuksi

2 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 02/16 Axel Olai Heikelin vuonna 1909 perustama Seurasaaren ulkomuseo tarjoaa laajan esinekokoelmansa kautta kattavan läpileikkauksen ja kuvauksen suomalaisesta maaseutuelämästä pääasiassa 1800-luvulla. Tarkastelemalla ulkomuseon 87 museorakennusta ja niiden esineistöä voi saada melko tarkankin kuvan siitä, millaisia ihmisiä rakennuksissa on aikoinaan asunut ja mihin rakennuksia on käytetty. Kaikki museorakennukset on siirretty Seurasaareen jostakin muualta, minkä vuoksi museorakennuksissa on nähtävissä selkeitä paikkakuntakohtaisia ja yhteiskuntaluokkien välisiä eroja. Seurasaaren ulkomuseo tarjoaa kuvataideopetukselle ainutlaatuisen miljöön esimerkiksi perinteisen hirsirakentamisen tarkasteluun. Rakennukset eivät ole toimineet ainoastaan suojina vaihtelevia luonnonoloja vastaan, vaan ne ovat myös eräänlaisia näyttämöitä, joissa erilaiset rakennustavat ja -tyylit kertovat paljon aikakauden ja elinympäristön arvoista, tavoista ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Oppilaiden kanssa voi tutustua erilaisiin hirsirakenteisiin mutta myös siihen, miten jopa Euroopan arkkitehtuuriset muoti-ilmiöt näkyvät Seurasaaren rakennuksissa. Lisäksi saaressa voi tutustua muihin rakenteisiin kuten esimer-

3 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 03/16 kiksi oviin, portteihin, kattoihin ja ikkunoihin. Siinä missä rakennusten käyttötarkoitus ja tilaratkaisut kertovat yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista oloista, kertovat rakennusmateriaalit ja -tavat myös kauneuskäsityksistä, osaamisesta sekä taloudellisista lähtökohdista. Seurasaaren rakennuksista pääosa on talonpoikaisväestön elintiloja, mutta myös muunlaisia rakennuksia löytyy kuten kirkko. Säätyläisväestöä ulkomuseossa edustavat muun muassa pappila ja kartano. Museorakennuksia voi lähestyä lukemattomista arkkitehtonisista näkökulmista käsin. Opetusmateriaalissa painopiste on hirsirakentamisessa sekä siinä, miten elinolot ja -tavat vaikuttivat rakennusten muotoutumiseen. Lisäksi tutustutaan paikallisiin ja ajallisiin tyylipiirteisiin. Opettaja voi esitellä erilaisia rakennusmalleja esimerkiksi piirtämällä yksinkertaisia mallikuvia maahan. Näin oppilaiden on helpompaa hahmottaa, millaisista rakennuksista on puhe. Lisäksi oppilaat voivat hahmotella luonnoslehtiöihinsä museorakennuksia ja niiden yksityiskohtia kierroksen aikana. Luonnosten teemoiksi voi nostaa esimerkiksi rakennusten tarkoituksenmukaisuuden, esteettisyyden ja/tai ekologisuuden. Mikäli aikaa on riittävästi, soveltuvat ulkomuseon rakennukset myös pikaisten pakopisteharjoitusten lähtökohdiksi Seurasaaren ulkomuseo kaikkine rakennuksineen ilmentää suomalaisen maaseudun identiteettiä ja monimuotoisuutta pääosin 1800-luvulla. Oman kulttuurin, menneiden ympäristöjen ja elintapojen tunteminen auttaa rakentamaan suhteita myös muihin ympäristöihin ja kulttuureihin. Oppimateriaalin ja siihen liittyvän tehtävän avulla oppilas pohtii omaa asuinympäristöään ja elinpiiriään uudesta näkökulmasta sekä tutustuu mahdollisesti paremmin muihin koulutovereihinsa. Samalla myös perinteinen hirsirakentaminen ja arkkitehtuuri sekä käsite ulkomuseo tulevat tutummiksi. Oppimateriaali tukee hyvin perusopetuksen opetussuunnitelman aihealueita liittyen kulttuuri-identiteettiin sekä kestävään tulevaisuuteen. Kuvataideopetuksen sisällöistä materiaali palvelee eritoten ympäristöestetiikkaan, arkkitehtuuriin ja muotoiluun liittyviä kokonaisuuksia. Avainsanoja Seurasaaren ulkomuseoon liittyen: > perustettu v > ulkomuseo > kaikki museorakennukset siirretty saareen muualta > museossa edustettuna suomalaista maaseutuelämää pääasiassa 1800-luvulla > paikkakuntien ja yhteiskuntaluokkien väliset erot

4 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 04/16 Seurasaaresta löytyvistä rakennustyypeistä vanhin on pistekota, joka pystyi vastaamaan pyyntikulttuurin tarpeisiin. Kota oli yksinkertainen ja helppo asuinratkaisu liikkuvassa elämäntavassa, koska se oli helppo purkaa ja rakentaa. Koti oli siellä, minne kota oli pytytetty. Pistekodan perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Se muodostuu kolmesta toisiaan tukevasta salosta, jotka on kiinnitetty latvasta toisiinsa. Kolmen tukisalon varaan ladotaan loputkin saloista niin, että kotaan saadaan eheät seinät. Pistekodan keskellä on maassa kivistä rakennettu tulisija, josta nouseva savu pääsee ulos kodan laelle jätettävän aukon kautta. Vaikka hirsirakentaminen yhdistetään usein Pohjoismaihin, ovat sen juuret Euroopassa. Tekniikka ja taito rakentaa hirrestä salvostekniikkaa hyväksikäyttäen levisi aikojen kuluessa myös Suomeen laajan havumetsävyöhykkeen mukana Balkanin ja muun itäisen Euroopan kautta (kenties 600-luvulla). Havumetsien monista puulajeista erityisesti mäntyä käytettiin rakennusmateriaalina. Mänty sopi parhaiten rakennusmateriaaliksi suoruutensa, vähäoksaisuutensa ja kestävyytensä vuoksi. Lisäksi mäntyä oli pehmeytensä vuoksi helppo työstää. Jo antiikin kreikkalaisilla oli tapana rakentaa rakennuksia, jotka koottiin vaaka-

5 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 05/16 suoraan asetetuista hirsistä. Kreikkalaisista asuntotyypeistä klassisin on megaron eli yksi, päädystä sisälle kuljettava huone. Tällaisia yksihuoneisia hirsisiä nurkista yhteen salvottuja rakennuksia näkee yhä edelleenkin Suomen maaseudulla pihapiirien yksinkertaisissa aittarakennuksissa. Pyyntikulttuurin väistyttyä ja intensiivisen peltoviljelyn yleistyttyä perheet sitoutuivat yhteen paikkaan. Pistekodat muuttuivat vähitellen megaron -tyyppisiksi rakennuksiksi, jotka kehittyivät edelleen suuremmiksi asuinrakennuksiksi, parituviksi. Paritupa muodostui, kun kaksi megaron -tyyppistä rakennusta asetettiin vastakkain ja niiden väliin jäänyt tila katettiin (porstua). Paritupaa pidetäänkin ensimmäisenä esimerkkinä pohjoismaisen kansanrakennustaidon kehityksestä. Ankarat olosuhteet ja köyhyys pakottivat entisajan rakentajat nokkeluuteen ja kestäviin rakennusratkaisuihin. Nykyään monia entisiä rakennusratkaisuja voitaisiin verrata ekologiseen rakentamiseen. Esimerkki nokkeluudesta on muun muassa se, että ikkunoista tehtiin useimmiten ulosaukeavia, jolloin ne painautuivat tuulen voimasta vasten karmia ja olivat näin lämpötaloudellisempia. Myös korkeakynnyksiset, matalat ovet estivät kylmää pääsemästä sisään ja lämpöä virtaamasta ulos. Hirsirakentaminen tarjoaa monenlaisia erilaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi pitkänurkassa hirsien päät jatkuvat hirsien risteämiskohdan yli kun taas tasanurkassa hirren päät päättyvät hirsien risteämiskohtaan. Seinähirsissä käytettiin alun perin luontaista pyöreää hirttä, mutta ajan myötä sekä rakennuksen sisä- että ulkopintoja alettiin veistää tasaisiksi eli piiluta. Piiluamalla seinät kauniin aaltoileviksi pyrittiin jäljittelemään kivirakennusten pintaa. Myös erilaisilla nurkkaliitoksilla eli salvoksilla voitiin vaikuttaa siihen, miltä rakennus näytti. Perinteisinä eristysmateriaaleina hirsien väleissä on käytetty sammalta ja pellavaa. Avainsanoja hirsirakentamiseen liittyen: > hirsirakentamisen ja salvostekniikan juuret Euroopassa > erityisesti mänty rakennusmateriaalina (suora, pehmeä, oksaton, kestävä) > erilaiset salvokset esim. pitkä- ja tasanurkka

6 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 06/16 Niemelän torppa (kartta nro. 1) Niemelän torpassa on mahdollista tutustua niin pistekotaan, megaron -tyylisiin aittoihin kuin paritupaankin. Niemelän torpan asuinrakennuksen takaa löytyy pistekota, jota käytettiin pyykkiveden lämmittämiseen. Hyviä esimerkkejä yksihuoneisista ja -ovisista megaron -tyyppisistä rakennuksista ovat Niemelän torpan piha-aitat. Itse Niemelän asuinrakennus sen sijaan on paritupatyyppinen rakennus. Niemelän torppa on perustettu jo luvulla ja sen tuominen Seurasaareen vuonna 1909 merkitsi ulkomuseon perustamista. Muun muassa taiteilija Akseli Gallen-Kallela ja arkkitehti Yrjö Blomstedt olivat kiinnittäneet huomiota vanhakantaiseen Niemelän torppaan Keski-Suomessa Konginkankaalla ja puhuivat torpan museoimisen puolesta. Torpparit olivat eräänlaisia vuokralaisia, jotka perustivat tilansa toisten omistamille maille. Torpparit maksoivat maavuokransa taksvärkkinä eli työskentelemällä maanomistajalle. Näin ollen Niemelän torppa edustaa museossa vähävaraisempaa yhteiskuntaluokkaa. Niemelän torppa on perinteinen savutupa, jossa ei ole varsinaista savupiippua, vaan savu päästetään ulos katossa sijaitsevan lakeistorven ja seinissä olevien luukkujen kautta. Seinien luukut toimivat myös ikkuna-aukkoina, joista

7 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 07/16 valoa saatiin tupaan sisälle. Syy siihen, miksi rakennuksiin ei rakennettu savupiippuja, oli se, ettei savupiippuja yksinkertaisesti osattu rakentaa. Ensimmäiset korsteenit eli savupiiput rakennettiin keskiajan ja uuden ajan taitteessa 1500-luvulla. Samoihin aikoihin, kun savupiiput alkoivat yleistyä, lisääntyi myös asuinrakennusten huoneiden lukumäärä, mikä näkyi ensimmäisenä säätyläistön rakennuksissa ja myöhemmin myös talonpoikaisrakennuksissa. Näihin aikoihin myös lasi-ikkunat yleistyivät varakkaamman kansanosan rakennuksissa. Niemelän torpassa yhtenä tekijänä savutuparatkaisuun päätymisessä olivat varallisuustekijät. Hyvin usein rakennuksiin rakennettiin vino, kaksilappeinen satulakatto, jota pitkin lumi ja vesi pääsivät valumaan alas maahan eikä näin jäänyt katolle tuhoamaan rakenteita. Niemelän torpan rakennuksista löytyy sekä kaksilappeisia satulakattoja että sen rinnakkaismuotoja, yksilappeisia pulpettikattoja. Huomion arvoista on myös se, että Niemelän torpan asuinrakennuksen katto on rakennettu jyrkemmäksi kuin pihapiirin talousrakennusten katot. Syy tähän ei ollut ainoastaan veden poistamisen varmistaminen, vaan myös ulkoisen näyttävyyden tavoitteleminen. Oppilaiden kanssa voi pohtia esimerkiksi sitä, miksi tuvan savupiippu on puuta ja miten tupaan on saatu valoa. Lisäksi opettaja voi piirtää opetuksensa tueksi maahan yksinkertaiset mallit pistekodasta, megaronista sekä parituvasta. Avainsanat Niemelän torppaan liittyen: > ensimmäinen museoon siirretty rakennus > torpparit > pistekota > megaron > paritupa > savutupa > satulakatto > pulpettikatto

8 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 08/16 Avainsanat Karunan kirkkoon liittyen: > museon vanhimpia rakennuksia > pitkäkirkko (ja ristikirkko) > paanukatto > seinälaudoitus Karunan kirkko (kartta nro. 2) Karunan kirkko tuotiin Seurasaaren ulkomuseoon vuonna 1912 Karunasta, Lounais-Suomesta. Kristinuskon leviämisestä Suomeen seurasi luonnollisesti myös kirkollisen rakennustaiteen synty. Kirkkorakennus on perinteisesti sijainnut keskellä kirkonkylää, jossa se on hallinnut koko maisemaa. Karunan kirkko rakennettiin 1600-luvun lopulla ja on museon vanhimpia rakennuksia. Kirkko on pääpiirteiltään pitkäkirkko eli kirkko, jonka pohjapiirroksessa pituussuunta on vallitseva. Pitkäkirkko koostuu runkohuoneesta, sakaristosta ja asehuoneesta, monessa tapauksessa siihen kuluu myös torni. Karunan kirkossa on kuitenkin yksi varsin epätavallinen ominaisuus pitkäkirkoksi kirkon sisäänkäynti on kirkon kyljessä eikä päässä kuten yleensä (vrt. ristikirkko). Jylhän kirkon jyrkkä, tummaksi tervattu satulakatto on tehty paanuista. Paanuja käytettiin lähinnä vain kirkkojen kattomateriaalina, sillä niiden työstäminen oli varsin kallista ja työlästä. Katon lappeet kaartuvat loivasti niin kutsutun hollantilaiskaton tapaan. Alun perin kirkossa oli aumakatto eli nelilappeinen katto sekä suorakulmaiset ikkunat, jotka kuitenkin saivat nykyisen kaarevan muotonsa luvun loppupuoliskolla. Muistona kirkon korjaustöistä on sen katolle kiinnitetty vuosiluvuilla varustetut tuuliviirit. Vesi- ja höyrysahojen yleistyttyä alettiin seinäpintoja suojata laudoilla etenkin pystylaudoitus oli suosittua. Kirkon ulkoseinä oli alun perin hirsinen, mutta 1800-luvun alussa hirret peitettiin pystylaudoituksella ja maalattiin punamullalla. Opettaja voi hahmotella maahan pitkäkirkon ja ristikirkon pohjakaavat ja näin konkretisoida näiden kahden välisiä eroja. Lisäksi voidaan pohtia esimerkiksi sitä, millaisia oman kotiseudun kirkot ovat.

9 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 09/16 Kahiluodon kartano (kartta nro. 3) Karunan kirkkoa vastapäätä sijaitsee Kahiluodon kartano. Kartanon ulkoseinät on kirkon tavoin maalattu punamullalla punaiseksi. Seinien maalaaminen punaisiksi yleistyi kartanoissa ja muissa säätyläisrakennuksissa 1700-luvulla luvulla väri yleistyi myös vauraissa talonpoikaisasunnoissa. Punamultamaalauksilla pyrittiin jäljittelemään myöhäisgotiikan ja renessanssin ajan tiilirakennusten punaisia seiniä sekä kaupunkirakennuksia. Mansardikattoinen Kahiluodon kartano on rakennettu 1700-luvun lopussa. Mansardikatolla tarkoitetaan nelisivuista taitekattoa. Taitekatossa on vain kaksi sivua, joista kumpikin on keskeltä taitteinen. Mansardikatto on perua Ranskan monumenttirakennuksista. Katto on nimetty kyseistä kattomallia suosineen ranskalaisen Mansart -nimisen arkkitehdin mukaan. Kartanot, pappilat ja muut säätyläisrakennukset pyrittiin usein sijoittamaan ympäristöönsä siten, että ikkunoista avautui kaunis näköala asukkaidensa päiviä sievistämään. Myös Kahiluodon kartanosta avautui sen alkuperäisessä sijaintipaikassa Taivassalossa, Lounais-Suomessa, näkymä merelle päin. Kartanossa silmiinpistävää on sen symmetrisyys. Symmetrisyys juontaa juurensa renessanssin ihanteista. Oppilaiden kanssa voi esimerkiksi vertailla kartanon ja Niemelän torpan välisiä eroja. Mitä eroista voi päätellä? Saaresta poistuessa voi vielä pysähtyä tarkastelemaan Kahiluodon kartanon toista puolta. Mitä oppilaat muistavat kartanosta? Avainsanat Kahiluodon kartanoon liittyen: > säätyläiset > rakennuksen sijainti ympäristössä > symmetrisyys > seinien punamultaus tiilipinnan jäljittely > mansardikatto (ja taitekatto)

10 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 10/16 Länsisuomalaisissa aitoissa (kartta nro. 4) Länsisuomalaisissa aitoissa voi kiinnittää huomiota muun muassa erilaisiin kattoihin. Aittarivistöstä löytyy muun muassa malka- ja pärekattoisia aittoja. Tuohi-malkakatoissa malkapuut pitävät paikoillaan niiden alla olevia tuohia. Perinteisen malkakaton rakentamiseen ei tarvittu lainkaan nauloja, vaan malkapuut asetettiin tuohilevyjen päälle painoksi ja kiinnitettiin harjalta toisiinsa malkojen läpipujotettavalla puikolla eli karalla. Tuohet malkapuiden alla pitivät huolen siitä, ettei vesi päässyt sisälle rakennukseen. Malkakatot voivat kestää jopa 30 vuotta ja tuohet malkojen alla jopa 50 vuotta. Pärekatot yleistyivät vasta malkakattojen jälkeen. Vanhin tieto pärekatosta on vasta 1800-luvun alkupuoliskolta. Koska päreet lyötiin rautanauloilla kiinni aluspuihin, vaikutti rautanaulojen hinnan lasku ja pärehöylän tulo markkinoille pärekattojen nopeaan Tietävätkö oppilaat, mikä aitta on? Onko sanonta ylimalkaan tuttu? Miksi monet aitoista on nostettu irti maasta? (Koska viljan piti pysyä kuivana seuraavaan satokauteen saakka, tuli ilman päästä kiertämään myös lattian alta.) Entä miksi aittojen ovissa on pienet aukot? (Aukot ovat hiiriä metsästäviä kissoja varten.) yleistymiseen. Pärekattoihin saatiin mallia ilmeisesti kirkkojen paanukatoista. Päre mahdollisti kattojen jyrkkenemisen. Pärekattojen keski-ikä on vain puolet malkakattojen iästä eli noin 15 vuotta. Avainsanat länsisuomalaisiin aittoihin liittyen: > tuohi-malkakatto > pärekatto

11 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 11/16 Pertinotsa (kartta nro. 5) Länsisuomalaisten aittojen naapurissa sijaitseva Pertinotsa on tuotu museoon vastakkaiselta puolelta Suomea, nimittäin idästä (nykyisen Venäjän alueelta). Sisäänkäynnin kuistin katoksessa on nähtävissä vielä yksi, länsisuomalaisten aittojen katoista poikkeava kattoratkaisu. Kourukatto, jonka kouruja pitkin vesi valuu maahan, syntyi jäljittelemään keskiaikaisia eurooppalaisia tiilikattoja. Raja-Karjalan Suojärvellä sijainnut Pertinotsa edustaa niin sanottua pohjoisvenäläistä talotyyppiä, jonka juuret ovat Bysantin rakennustaiteessa. Tyylille oli ominaista se, että asuinhuoneet sekä taloustilat sijaitsivat saman katon alla kahdessa tai kolmessa kerroksessa. Pertinotsassa karjasuoja on asuintalon oikeassa ja asuintilat vasemmassa päädyssä. Pertinotsa -nimi juontaa juurensa karjalan murteesta, jossa pertti tarkoittaa pirttiä ja otsa talon päätyä. Pertinotsan pihapiiriin kuului erillisinä rakennuksina ainoastaan sauna, hevostalli ja vilja-aitat. Kuitenkin vain päärakennus on tuotu museoon. Rakennus on valmistunut 1800-luvun jälkipuoliskolla (vuosiluku 1884 on tervattu ulko-oven yläkarmiin) ja sen ulkoseinien hirsipinnat on jätetty pyöreiksi. Länsisuomalaisiin rakennuksiin verrattaessa eroja löytyy myös asuinrakennuksen edustuspäädystä. Siinä, missä läntisissä asuinrakennuk-

12 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 12/16 sissa rakennuksen edustuspuoli on seinä, jolla sisäänkäynti sijaitsi, on se Pertinotsassa talon pääty. Talon pääty kertoi ohikulkijalle paljon talon asukkaista. Päädyn parveketta lähemmin tarkasteltaessa käy ilmi, ettei sinne käy lainkaan ovea. Toisin sanoen parveke on koristeparveke, jonka kaiteissa on renessanssin balusterin pohjalta syntynyt päärynämäinen muoto. Parvekkeen tarkoituksena on ollut ilmeisesti perheen varallisuuden osoittaminen. Venäjän alueella sijainneissa varakkaiden perheiden hirsilinnoissa kolmas kerros oli niin sanottu juhlahuone, johon kuului myös ovellinen parveke. Pertinotsan kolmas kerros ei ole ollut asuttava vaan varastokäytössä ollut tila. Parvekkeella ohikulkijoille on kuitenkin haluttu luoda illuusio siitä, että kolmas kerros olisi ollut myös Perti- notsassa niin sanottu juhlakerros. Päädyn ikkunoilla sen sijaan oli tapana antaa ohikulkijoille tietoa siitä, asuiko talossa ortodoksi vai kristitty perhe. Sanotaan että mikäli ikkunoita oli parillinen määrä, oli kyseessä kristitty perhe ja vastaavasti, jos ikkunoita oli pariton luku, oli perhe ortodoksinen. Oppilailta voi kysyä, huomaavatko he päätyseinän parvekkeessa jotakin erityistä. Miksi rakennukseen on rakennettu käyttökelvoton parveke? Pertinotsasta lähtiessä oppilaita voi pyytää katsomaan Jusupoffin tallin suuntaan ja arvaamaan, mikä on rakennuksen rakennusmateriaali. Muistavatko oppilaat, miksi ja miten kivipintaa jäljiteltiin? Avainsanat Pertinotsaan liittyen: > pohjoisvenäläinen talotyyppi > asuinrakennuksen edustuspääty (varallisuus, uskonto) > kourukatto Jusupoffin talli (kartta nro. 6) Lähtiessä Pertinotsasta voi matkan varrella kiinnittää vielä lyhyesti huomiota Jusupoffin talliin, joka on toinen museon kahdesta helsinkiläisestä rakennuksesta (myös Florinin huvimaja on helsinkiläinen). Helsingin Kaivopuistossa sijainnut talli on ilmeisesti rakennettu 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Kun tallia restauroitiin 1970-luvulla, paljastui sen punaisen maalikerroksen alta vanha maalikerros, joka imitoi punatiiliseinää valkoisine saumoineen trendikkään ja arvokkaan kivipinnan tavoittelua sekin.

13 Niemelän torppa 2. Karunan kirkko 3. Kahiluodon kartano 4. Länsisuomalaiset aitat 5. Pertinotsa 6. Jusupoffin talli

14 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 14/16 Oma museo -tehtävä kouluun Oppilaat tutustuvat opettajan johdolla Seurasaareen, museon rakennuksiin, niiden arkkitehtuuriin ja ajan elämäntapaan. Pohditaan sitä, miksi juuri kyseiset rakennukset ovat valikoituneet museoon. Tarkastellaan millaista elämää rakennuksissa on eletty, ja millaisia arkkitehtonisia erikoisuuksia tai seuduille tyypillisiä piirteitä rakennuksista löytyy. Museokierroksen jälkeen oppilaat toteuttavat koulussa oma museo -tehtävän, jossa oppilas valitsee 3-5 hänelle itselleen merkityksellistä rakennusta ja kokoaa niistä oman museonsa. Siinä missä Seurasaaren ulkomuseo kuvastaa luvun suomalaista maaseutua tulisi oman museon kertoa jotakin oppilaasta kuvastaa häntä itseään. Tehtävää voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Oma museo voi koostua rakennuksista, jotka liittyvät tiiviisti oppilaan elämään esimerkiksi arkipäivän kautta (harrastukset, koti, isovanhemmat tms.) tai esimerkiksi oman kotiseudun rakennuksista, joita hän pitää arkkitehtonisesti mielenkiintoisina tai vastaavasti epäkiinnostavina. Lisäksi museolle tulee keksiä nimi. Lopuksi oppilaat voivat vierailla toistensa museoissa ja ehkäpä oppia tuntemaan toisiaan paremmin.

15 ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 15/16 Vinkkejä tehtävän toteuttamiseen: Oma museo -tehtävän voi toteuttaa esimerkiksi valokuvaamalla tai piirtämällä itselle tärkeitä rakennuksia. Oman museon rakennukset voi koota esittelyvihkoseksi, konkreettiseksi kartaksi tai vaikkapa pienoismalliksi. Rakennusten yhteyteen voi liittää esimerkiksi pohjapiirroksen rakennuksesta ja pienen kuvailevan tekstin, jossa oppilas kertoo rakennuksen perustiedot, rakennuksen arkkitehtonisista ominaisuuksista ja rakennuksen käyttötarkoituksista sekä siitä, miten rakennuksessa on eletty. Tehtävä sopii erinomaisesti esimerkiksi taitto- tai pienoismalliharjoitukseksi. Tehtävän voi yhdistää monen oppiaineen, kuten esimerkiksi äidinkielen, historian ja vieraiden kielten, opetuksen kanssa. Koska oma museo -tehtävä ei välttämättä vaadi Seurasaaren ulkomuseon rakennusten sisällä vierailua, voi sen toteuttaa myös museon aukioloajan ulkopuolella. Opettajan johdolla Seurasaaressa tehtävä kierros kestää noin tunnin (1h). Lähteet: Elo, Pekka, Järnefelt, Heljä, Kylliäinen, Antti & Sahlberg, Marja (toim.) Kulttuuriympäristö tutki ja opi. Helsinki: Museovirasto. Järvelä-Hynynen, Raija Seurasaari: kuvakirja ulkomuseosta. Helsinki: Museovirasto. Järvelä-Hynynen, Raija Seurasaaren ulkomuseo: opas. Helsinki: Museovirasto. Niiranen, Timo Miten ennen asuttiin: vanhat rakennukset ja sisustukset. Helsinki: Otava. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet Helsinki: Opetushallitus. Valonen, Niilo & Vuoristo, Osmo (toim.) Suomen kansanrakennukset: Seurasaaren ulkomuseon rakennusten pohjalta. Helsinki: Museovirasto. Vuorela, Toivo Suomalainen kansankulttuuri. 2. painos. Porvoo: WSOY. Seurasaaren ulkomuseo Seurasaari, Helsinki puh ( ) Bussi 24 Tervetuloa! SEURASAARI

16