Kritikernytt 4/2006. Kritiikin. Uutiset

Transkriptio

1 Kritikernytt 4/2006 Kritiikin Uutiset

2 Ritva Kovalainen & Sanni Seppo: Tamme-Laurin tammi, Ukkosen Jumalan puu, Urvaste, Viro. Tekijöiden Puiden kansa -projektiin voi tutustua osoitteessa Kritiikin Uutiset 4/2006 Kritiikin Uutiset (perustettu 1969) Hietalahdenkatu 2 B 23 a Helsinki kritiikin.uutiset@sarv.fi Päätoimittaja Otso Kantokorpi Puh: kritiikin.uutiset@sarv.fi Ulkoasu Pia Pettersson pia.pettersson@kolumbus.fi Painopaikka Hämeen Kirjapaino Oy Tampere Kultti ry:n jäsenlehti ( Irtonumero 5 euroa vuositilaus 20 euroa Tilaukset ja ilmoitukset SARV:n toimistosta puh (09) info@sarv.fi Tiliyhteys: Sampo ISSN Ilmestyy neljä kertaa vuodessa Vuoden 2007 ilmestymispäivät: 1/ / / / Ilmoitushinnat 2006: Koko sivu 340 euroa 1/2 sivua 170 euroa 1/4 sivua 120 euroa väri-ilmoitukset sopimuksen mukaan Pääkirjoitus... 1 Otso Kantokorpi Elävätkö kriitikon tekstit strategisesti vai operatiivisesti?... 2 Ritva Kolehmainen Merkkipuhetta... 5 Putte Wilhelmsson Kohtalo ja tehtävä... 6 Tiina Aalto Kelpaa olla muotoilija Otso Kantokorpi Mikä on hallitsevan horisontin ulkopuolella Kirjat Kikka Vanninen Unkarissa valta keinahtelee mutta musiikki pysyy Matti Linnavuori Synttärit Soulissa Soila Lehtonen Reko Lundán Puheenjohtajan palsta K R I T I I K I N U U T I S E T

3 P ä ä k i r j o i t u s Norman Rockwell, The Connoisseur, 1962, öljy. Kriitikolle kumppani Syksyn suosituin tv-ohjelma on ollut MTV3:n Maajussille morsian. Viikolla 48 sitä katsoi ihmistä, kun vastaavasti YLE TV1:n suosituinta ohjelmaa, Uutiset ja sää, katsoi ihmistä. Paritusohjelman suosion syvällisempi pohtiminen saattaisi kertoa jotain hyvin mielenkiintoista ja olennaista suomalaisesta kulttuurista, mutta siihen kykyni ja tämänhetkiset voimavarani eivät taida riittää. Sen sijaan köyhä free lance -kriitikko kun olen päätin vihdoinkin lyödä ammatillani kunnolla rahoiksi. Mutta huonostihan siinä kävi: mikään tuotantoyhtiö ei kiinnostunut ideastani, jonka seuraavassa esitän. Otetaan viisi eri-ikäistä sinkkukriitikkoa kuvataiteen, musiikin, kirjallisuuden, tanssin ja teatterin sekä elokuvan alalta ja monikulttuurisuuden nimissä vielä yksi turkulainen alalta kuin alalta. Sitten valitaan kullekin viisi vastinkappaletta, joiden keskuudesta kriitikko ohjelman ja erilaisten kommellusten edetessä valitsee kumppaninsa. Peruslähtökohta ohjelmassa on toki viihteellinen, mutta piilo-opetussuunnitelmaksi kuka vielä muistaa moisen metkan sanan? olen ovelasti kätkenyt formaattiin ajatuksen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämisen parisuhteiden muodostumisen kautta. Otetaan esimerkki. Olen koko vuoden toiminut kokopäivätoimisena free lance -kirjoittajana ja olen julkaissut marraskuun loppuun mennessä 73 juttua, joista olen saanut palkkioita euroa. Keskiansioni on siis ollut 836,36 euroa. Suomalaisen palkansaajan keskiansio on nykyään euron tietämillä, joten jos minä olisi sinkku, olisi tasapuolisuuden nimissä jotensakin kohtuullista, että puolisoni tienaisi noin euroa. Taidan kuitenkin olla aika ahkera ja muutenkin hyväosainen kirjoittaja, joten formaatin laadinkin siten, että kilpailuun osallistuvien kumppaninetsijöiden kuukausiansion pitää olla vähintään euroa. Viihdepuoli ohjelmaan tulisi juhlan ja arjen hienosta dynamiikasta. Kuvataidekriitikon kumppani pääsee esimerkiksi katsomaan, miten kriitikko saa juoda ilmaista alkoholia noin 20 kertaa viikossa mikäli kyseessä on helsinkiläinen kriitikko ja mikäli hän enää jaksaa ja joku kertahan niistä taatusti menee katsojia naurattaen överiksi. Sitten hypätäänkin aitoon suomalaiseen arkeen, kun krapulainen kriitikko yrittää maanitellen ja lopulta huutaen riidellen saada tietokoneaikaa pojaltaan, jonka koneella hän arvostelujaan kirjoittaa. Ohjelman alku sijoitetaan aikaan juuri ennen loma-aikaa, jolloin päästään Big Brotherin ( katsojaa) painajaismaiseen ja sellaisena hypnoottiseen tunnelmaan. Loman odottelu vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, ja lopulta mitään lomaa ei tule, koska kriitikon pitää heinäkuussakin kirjoittaa ne euroaan. Pihlajasaaressa sentään käydään uimassa, ja katsojalukujen lisäämiseksi se tehdään itäisen rannan nudistialueella. Sitten mennään kalliolle vielä onkimaan lahnoja, jotta mieskatsojillakin olisi Kalamiehen paratiisien (ei tietoja katsojaluvuista) kaltaista katsottavaa. Sitten lahnat savustetaan mukana olleella halpispöntöllä, jotta Alastomaksi kokiksi (poistunut ohjelmistosta, todennäköisesti isot katsojaluvut) transformoitunut kriitikko, varsinainen Kuningaskuluttaja ( katsojaa), suvereenisti käyttää. Että tällaista ei huolittu. Ideaa kehuttiin, mutta samalla epäiltiin vankoin perustein, että kumppanitarjokkaita ei taida löytyä. Mainittakoon, että kaikki luvut edellä ovat totta. Ja lahnojakin sekä kalastin että savustin. Otso Kantokorpi 1

4 Elävätkö kriitikon tekstit strategisesti vai operatiivisesti? Moni muistaa vielä ajan, jolloin SITA oli suomalaisen jätehuoltoyhtiön sijaan leikepalvelua kaupitteleva firma, jonka palveluihin esimerkiksi joillakin oli varaa, joillakin ei. Nykyään sen nimi on Observer Finland, eikä juuri kenelläkään ole siihen varaa eikä se toisaalta edes mainitse leikepalvelua esitellessään toimintaansa nettisivuillaan. Kriitikoiden tekstit ilmestyvät useimmiten päivälehdissä. Lehdet heitetään sitten vihreään laatikkoon, josta nykyajan SITA arkistoi ne nykyajalle asianmukaisella tavalla: Keräämme päivittäin lähes miljoonan suomalaisen jätteet ja olemme myös merkittävä hyötymateriaalien kerääjä. Ja mitä tekee Observer? Teoriassa, omien sanojensa mukaan: Observer seuraa, vertaa ja tutkii median sisältöä päivittäin. Pitkän yhteistyömme kuluessa olemme tehneet medioiden toimeksiannoista selvityksiä niin strategiseen, taktiseen kuin operatiiviseenkin tarpeeseen. Käytännössä, Suomen Jazzliiton jäsenkirjeestä vuodelta 2002: Leikepalvelu Observer muutti taksoitusjärjestelmäänsä, josta johtuen Jazzliiton veloitus olisi tuplaantunut nykyisestä. Joten emme enää käytä heidän palveluitaan. Niinpä toivommekin kaikkia kiertuekonsertteihin liittyviä leikkeitä tai kopioita jäsenyhdistyksiltä. Kopiointi sujunee pienellä vaivalla samalla kun keräätte leikkeitä omiin arkistoihinne. Se, mitä oikeasti halutaan tehdä, selviää Observerin kilpailijan, jyväskyläläisen Mediatumin omasta toiminnastaan kertovista lauseista: Me aloitamme siitä, mihin pelkät leikepalvelut lopettavat. Seuraamme puolestanne määrittelemiänne medioita, ja ennen kaikkea tuotamme siitä erilaisilla mediatutkimuksen menetelmillä kaiken mahdollisen irti saatavan informaation. Toimitamme myös selkokielisen raportin, joka kertoo julkisuuden muutoksista ja auttaa esimerkiksi tarkentamaan mediastrategiaa tarvittaessa. Luomme siis tilannekuvaa yrityksenne tai toimialanne mediamaineesta. Porejuomamainosta hieman parafraseeraten: Content is nothing, image is everything. Tuskin erehdyn, kun päättelen, että leikepalvelu on nykyään niin marginaalista, että sitä ei juurikaan enää tehdä ja jos tehdään, sitä tehdään niin vähän, että se on liiketaloudellisten periaatteiden mukaan hinnoiteltava niin kalliiksi, että juuri kenelläkään ei siihen ole varaa. Varmistuksen tähän sain, kun yritin Googlen kautta löytää aiheesta lisää tietoja. Osumia sanalle leikepalvelu tuli tasan yhdeksän ja sitten kysymys: Tarkoititko: liikepalvelu. Kuinka osuvalta se tuntuikaan! Reseptioestetiikka ja kritiikin tutkimus sekä monien taiteenalojen historia saavat ison osan polttoaineestaan kriitikoiden teksteistä. Kriitikot elävät tietysti tätä päivää, mutta ainakin minua lohduttaa edes jonkin verran se tieto, että joku graduntekijä vuonna 2055 saattaa kaivaa käsiinsä ne tekstit, joiden palautteettomuudesta saatoin vähän turhautuakin vuonna Ehkä minua lohduttaa se tieto, että geeniperimäni lisäksi oma vaatimaton kontribuutioni suomalaiseen kulttuuriperimään saattaa myös olla elossa. Mitä tekee kritiikin tutkija tässä tilanteessa? Toki kritiikkejä löytyy esimerkiksi lehtien nettiarkistoista, mutta kenellä on varaa käyttää niitä kovinkaan paljoa. Turun Sanomat lienee ainoa isompi lehti, jonka arkisto on tällä hetkellä ilmainen. Helsingin Sanomien arkistoa voi selailla, mutta yhden artikkelin avaaminen maksaa euron. Saahan sitä sitten toisaalta tutkailla samalla eurolla kokonaisen vuorokauden! Miltei kaikki materiaali on luonnollisesti löydettävissä, mutta kun joku on tehnyt vähemmän esitöitä, saattaa prosessi olla aika työläs. Ja myös hintava. Kulttuurilaitoksemme ovat luoneet hyvät perustat myös kritiikkimateriaalin arkistoimiseen, mutta tällä hetkellä tätä kaikkea ollaan 2 K R I T I I K I N U U T I S E T

5 Kuva: Otso Kantokorpi romuttamassa. Ensin leikataan toimintarahoista niin paljon, että esimerkiksi Observerin palveluiden käyttöön ei enää ole mahdollisuuksia, ja sitten leikataan henkilövuosista niin paljon, että onkin enää pelkkä helpotus, kun käsiteltävä materiaali vähenee. Seitsemän vuotta ja yksi leike Syy huoleeni alkoi siitä, kun tein isompaa artikkelia eräästä suomalaisesta kuvataiteilijasta. Kävin Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston materiaalin hänen osaltaan läpi niin kuin minulla on tapana tällaisissa tapauksissa tehdä. Arkiston leikekokoelma onkin varsinainen aarreaitta osapuilleen 1990-luvun alkuun asti. Edelleenkin aktiivisesti toimivasta kohdehenkilöstäni löytyi runsaasti materiaalia, mutta 2000-luvun osuus oli tyrmistyttävä: liki seitsemän vuoden tuorein toiminta oli tuottanut tasan yhden leikkeen. Älysin vihdoinkin kysyä nykyisen seurannan kattavuutta, ja sain selville, että vuosina asti seurattiin noin 100 lehteä, kun nykyisin kattavassa seurannassa on enää 15 lehteä. Leikearkistoa hoitava Liisa Murtti kertoi minulle, että 1980-luvulla seurattiin 1500 lehteä! Murtin mukaan karsinta alkoi 1980-luvulla, jolloin jouduttiin tarkentamaan seurattavan materiaalin laatua. Toisaalta Murtti huomautti, että tiukentunut tilanne on tuottanut toimivaa työnjakoa: aluetaidemuseot hoitavat omaa tonttiaan hyvin ja keräävät omien alueiden taiteiteilijoista materiaalia varsin kattavasti. Toki tähänkin löytyy poikkeus: Helsingin kaupungin taidemuseo, jonka pitäisi vastata Uudenmaan taiteilijoista, mitä se ei kuitenkaan tee. Sitä aluetta, jossa suurin osa taiteilijoista asuu, ei yleensä mielletä alueeksi lainkaan. Kuvataiteen keskusarkiston vt. johtaja Elina Heikka muistutti uudesta tuottavuusohjelmasta ja huomautti, että tulevaisuus ei ole kovinkaan lupaava: Valtion taidemuseon on vähennettävä 21 virkaa vuoteen 2011 mennessä. Jos museo ei vähennä virkoja, toimintarahat vastaavasti supistuvat. Tässä tilanteessa emme edes uskalla toivoa sitä, että arkiston volyymi kasvaisi totesi Heikka. Oman ongelmansa tuottavat digitaaliset aineistot, joiden osalta tekijänoikeusongelmat eivät vielä ole täysin selviä. Arkistossa pohditaan kuitenkin jo aktiivisesti digitaalista tulevaisuutta. Kuvataiteen keskusarkiston leikekokoelmat alkavat vuodesta Kuten edellä totesin, arkisto on varsinainen aarreaitta. Sadan vuoden onni. Pikakierros Innostuin tekemään saman tien pienen soittokierroksen. Tilanne tuntuu melko samanlaiselta muuallakin. Tiina Junttila Suomen elokuva-arkiston kirjastosta kertoi, että heidän leikekokoelmissaan seurataan kattavasti 3

6 Elina Heikka tutkii Kuvataiteen keskusarkiston Kardex-arkistointijärjestelmä, vertikaalista karusellia. Oikealla valtionvarainministeriön ohje. Kuvat: Otso Kantokorpi 14 päivälehteä. Hän piti tilannetta kohtuullisen hyvänä. Mahdollisia leikkauksia ei tällä hetkellä ole tiedossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkiston leikekokoelmat karttuvat tällä hetkellä lähinnä yksittäisten lahjoitusten kautta. Monen yksittäisen kirjailijan osalta leikekokoelmat ovat varsin kattavia. Ja löytyypä aineistosta myös joitakin kriitikoidenkin arkistoja. Arkistonjohtaja Anna Kuismin muistutti kyllä osuvasti, että kustantajat pitävät yleensä varsin kattavasti kirjailijoistaan leikekokoelmia. Sibelius-akatemian kirjasto ei kerää leikkeitä lainkaan, mutta Suomalaisen musiikin tiedostukeskuksesta saa musiikkikritiikin tutkija hyvin materiaalia 1980-luvulta lähtien. Keskus käyttää Observerin palveluja varsin kattavasti. Lieköhän kyse siitä, että kyseessä on nykyään niin trendikkään kulttuuriviennin kannalta keskeinen laitos? Teatterikorkeakoulun kirjastosta saa leikemateriaalia vuodesta 1971 vanhempi materiaali löytyy Teatterimuseosta. Teatterikorkeakoulun kirjasto seuraa aktiivisesti 15 lehteä teatterin, tanssin ja muun esittävän taiteen osalta. Kevyen musiikin osalta kannattaa yrittää yksityistä Suomen Jazz & Pop Arkistoa Helsingissä, joka tosin kerää aktiivisesti lähinnä Helsingin Sanomien ja iltapäivälehtien materiaalia leikkeinä. Ville Valon saamaa vastaanottoa on siis ainakin helppo tutkia. Testamentti kuntoon! Eihän sitä kuolemaansa tarvitse liikaa ennakoida, mutta kritiikin kulloisenkin tilan selvittäminen tuntuu tässä kehittyvässä ja edistyvässä maailmassa vain vaikeutuvan. Samalla tieto myös kaventuu, sillä käytettävissä oleva aika tunnetusti vähenee, ja siksi lienee helpointa keskittyä niihin 15 lehteen, jotka eri tahoilla on keskeisiksi koettu. Toisaalta voi tietenkin kysyä sitä, kuinka paljon niissä poisjäävissä lehdissä kritiikkiä STT:n puffeja lähentelevien tekstien lisäksi enää ylipäätään julkaistaan. En minä vain tiedä, koska en niitä enää koskaan näe. Paitsi lomamatkalla huoltoasemien kahvioissa. Lähihistorian tutkiminen on tunnetusti vaikeaa, joten voimmehan me tutkia vaikkapa 1960-luvun kritiikkiä. Mutta mitä meille nyt eläville sitten tapahtuu? Liisa Murtti pyysi muistuttamaan: Kuvataiteen keskusarkisto ottaa mielellään vastaan yksittäisten kriitikkojen testamenttilahjoituksia. Sama koskee epäilemättä muitakin arkistoja. Joten omat leikekokoelmat ja testamentti ajan tasalle! Otso Kantokorpi 4 K R I T I I K I N U U T I S E T

7 Merkkipuhetta Suomen arvostelijain liiton jäsenet, lähinnä kirjallisuuskriitikot, keskustelivat Helsingin kirjamessujen aikaan Pasilan pääkirjastossa 900 merkin vapaudesta. Kulttuuritoimittaja ja SARVin hallituksen jäsen Elisabeth Nordgren avasi keskustelutilaisuudessa oman kokemuksensa kautta kirjallisuuskritiikin muuttunutta tilannetta. Vielä reilut kaksi ja puoli vuotta sitten, ennen tabloidikokoon siirtymistä, Hufvudstadsbladetissa saattoi olla merkin arvosteluja. Merkkimäärä on tipahtanut nyt usein merkkiin. Taittodiktatuuri määrää juttujen koon, koska sivut on etukäteen lyöty tarkkaan kiinni. Kevyempi haastattelu megakuvan kanssa avaa kulttuurisivut. Kaikki lähtee siitä miltä näyttää! Kritiikeistä puuttuu paljon, koska ei enää pysty kunnolla analysoimaan. Ja 900 merkin jutut ovat esittelyjä. Kritiikin sananvapaus on uhattuna. Ajattelevatko tuottajat, että ihmiset ovat tulleet tyhmemmiksi? Allgemeine Zeitung luottaa vielä lukijaan lakanankokoisilla jutuilla pienen mustavalkoisen kuvan kera, Nordgren kertoi. Mutta Lontoossa jopa teatteriesityksiä arvioidaan tähdillä. Siirtyykö tähtien antaminen kirjallisuuteenkin? Kirjallisuusjaoksen puheenjohtaja Heikki Jokinen kysyi: Käykö niin että kritiikki eriytyy? Vielä luvuilla hän sai tehdä puolen sivun juttuja. Nyt merkkiä on jo iso juttu. Suurin osa jutuista on poimintoja, koosteita. Ilmeisesti kirjallisuuskritiikit ja laajat esseet siirtyvät erikoislehtien sivuille. Nettilehtikritiikki on oma juttunsa, pituus ei ole ongelma. Lyhyestikin voi kirjoittaa. Moni sen tekeekin ja panee laajemman tekstinsä omille nettisivuilleen. Kun juttu alkaa mennä pitkäksi, katson onko kirjoittajalla vielä sanottavaa, kommentoi Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Riitta Vaismaa. Nordgren muistutti, että kulttuuriosasto on tärkeä, se antaa profiilin lehdelle. Viihteellisyys latistaa. Moni oli siltä mieltä, että peruskritiikin suhteen tila on hävitty, mutta esseemuotoiseen saa yhä tilaa. Kiinnostava havainto oli, että Helsingissä luullaan koko maassa luettavan Helsingin Sanomia. Se on harhaa, sillä maakuntalehdet ovat omilla alueillaan vahvimmat vaikuttajat. Pulmansa on maakuntalehdilläkin, sillä vaihtojutut konsernin lehdissä nakertavat sananvapautta ja kritiikin moniäänisyyttä. Mutta maakunta- ja paikallislehdet haravoivat aika tarkkaan oman alueensa kirjailijat. Heidän kirjansa arvioidaan. Tietysti on kirjoja, joille ei arvostelutilaa kannata tuhlata, mutta lyhyesti kirjan voi ehkä uutisoida. Kaikkia kirjoja ei koskaan voida huomioida. Arvostelijoiden työsuhteet ovat käymistilassa, mutta kannattaa muistaa, että ilman avustajia eivät lehdet tule toimeen. Tietysti on kysyttävä myös, että ohjaako muu julkisuus kirjallisuudesta kirjoittamista. Oliko ennen toisinpäin? Keskustelutilaisuuden jälkeen pidetyssä SARVin kirjallisuusjaoston kokouksessa Heikki Jokinen valittiin jatkamaan jaoksen puheenjohtajana toiselle kaudelle. Entinen hallitus jatkaa: Kaarina Kolu, Risto Niemi- Pynttäri, Elisabeth Nordgren, Markku Soikkeli, Päivi Taussi-Forsman, Riitta Vaismaa, vain Joni Pyysalo jättäytyi pois, koska hän siirtyy toisiin tehtäviin. Uusia nuoria jäseniä jaoshallitukseen valittiin kolme: Karo Hämäläinen, Elina Lappalainen ja Ville Ropponen. Ritva Kolehmainen Kirjoittaja on kuopiolainen kirjallisuuskritiikko. 5

8 Kohtalo ja tehtävä Vielä takavuosina saattoi luottaa siihen, että maaseutuepiikka on romaanin kansallisesti omaleimaisin lajityyppi, joka on sidoksissa paikalliseen historiaan ja kertomusperinteeseen. Nykyisin se on yhä useammin historiattoman ja ylikansallisilla markkinoilla säädellyn mielikuvituksen leikkikenttä. Hölmöläiset ovat jo ehtineet verrata portugalilaisen Jose Luis Peixoton palkittua esikoisromaania William Faulkneriin, vaikka luontevampi rinnastus olisi ollut samoihin aikoihin maailman televisioissa pyörinyt amerikkalaisen HBO-yhtiön menestyssarja Carnivále. Sitä ja Peixoton Tyhjää taivasta (suom. 2005) yhdistää jatkuvasti paahtava aurinko, aineellinen puute, ankea seksuaalisuus, väistämätön kohtalo, yliluonnolliset sattumukset, ruumiillistunut paha ja hartautta luovana lavasteena käytetty kristillinen symboliikka, johon viime kädessä suhtaudutaan kuin mihin tahansa muuhun merkilliseen taikauskoon. Tyhjän taivaan ilmeinen kotimainen vastine on Jyrki Vainosen Mykkä Jumala (2004), ruotsalainen on Carl-Johan Vallgrenin Tarina merkillisestä rakkaudesta (suom. 2003). Jokaisesta maasta löytyy varmaankin jo omansa. Niiden tunnusmerkkinä voi toki pitää outoja tapahtumakulkuja ja lyyristä kieltä, mutta täsmällisemmin ilmaistuna ne edustavat angloamerikkalaisen mielikuvateollisuuden pönkittämää fantasia-viihdettä. Realismia, tunnistettavia faktoja vaativat lukijat karsiutuvat jo kättelyssä, totesi pääkaupunkilehden kriitikko Jan Blomstedt Vainosesta, mikä pätee myös Vallgreniin ja Peixotoon. Seuraavaksi karsiutuvat kliseitä, tunnistettavia latteuksia vieroksuvat lukijat, samoin kuin ne, joille synkkä ja juhlava ovat yhä eri asioita kuin vakava ja tärkeä. Vallgrenin läpimurtoteos kertoo vuonna 1813 syntyneestä, kuurosta, melkein kädettömästä ja rujokasvoisesta kääpiöstä nimeltä Hercule Barfuss. Jaloillaan Barfuss soittaa mitä kauneinta urkumusiikkia ja ajatuksen voimalla hän osaa tunkeutua ihmisten mieliin, mikä paljastaa kai lähinnä sen, ettei Vallgren ole koskaan nähnyt sormion ja pedaalin saumattomaan yhteiskäyttöön perustuvia kirkkourkuja, mutta supersankarisarjakuvat ovat tutumpia.. Tarina merkillisestä rakkaudesta on juuri sellainen romaani, jossa päähenkilö hylätään hullujen huoneen portaille aina myrskyn pauhatessa. Muina erikoistehosteina käytetään ajan ja elämän mittakaavaa, joka on suunnaton. Kun jokin hetki muuttaa sankarin koko elämän, se muuttuu ikuisiksi ajoiksi, vaikka yleensä ihmiselämää ei ehkä olekaan tapana kuvitella aivan näin pitkällä tähtäimellä. Edes satunnainen iltapäivä ei säästy neoliittiselta auringolta, eikä kirjailija epäröi puhua samassa kappaleessa sekä muinaisajoista että esihistoriasta, jotta lukija varmasti ymmärtäisi kirjailijan olevan iäisyyskysymysten äärellä. Vainosen Mykkä Jumala muistuttaa Vallgrenin Tarinaa merkillisestä rakkaudesta ainakin siinä, että lajityyppiin lähtemättömästi kuuluva kohtalo mainitaan sivulla 28 ja tehtävä sivulla 46. Mykän Jumalan jälkeen ilmestynyt Perintö (2005) ottaa Vallgreniin juuri sen verran etäisyyttä, ettei löytölasta hylätä mielisairaalan vaan luostarin portaille. Sen sijaan enne tulevasta mainitaan heti sivulla 2. Perinteisessä realistisessa romaanissa orpopoika Pip tulkitsee elämänsä alkuvaiheessa ennusmerkit väärin ja asettaa itselleen kohtuuttomia tavoitteita, mistä on seurauksena luonteen karaistuminen ja tosiseikkojen tunnustaminen, kivenhakkaaja Jude Fawleyn tapauksessa myös nöyryyttävä tappio. Modernissa fantasiaromaanissa ja astrologiassa enne toteutuu, sillä lukija tietää jo etukäteen, että päähenkilön kohtalona on suorittaa tehtävää. Seuraavaksi pahaenteinen hiljaisuus lepää talon yllä, kuten Vainonen täsmentää niille lukijoille, jotka eivät vielä tiedä hiljaisuuden olevan tällaisissa kirjoissa aina pahaenteistä. Sitten Rian mustat silmät välähtävät, vaikka moni ehkä toivoi, että mustien silmien välähtely olisi jo jäänyt samaan viihteen roskakoriin, josta entuudestaan löytyvät Hilja Valtosen niskojaan nakkelevat konttoritytöt ja Korkeajännitys-sarjojen sotilaat, jotka kaatuessaan huutavat: Aarrrgh! Juuri tässä mielessä onkin aina yhtä ällistyttävää, miten monet sinänsä virkistävään fantisointiin taipuvat kirjailijat sijoittavat itsensä kirjallisuudenhistorian moderniin, kehittyvään kärkeen, vaikka he sekä tyylinsä että aiheidensa perustella ovat tieteen ja teknologian edistykselle selkänsä kääntäviä patavanhoillisia moralisteja päivitetty kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomato.net alkoi pääkirjoituksella, jossa kirjailija Saara Kesävuori vaati paksujen tilitysromaanien tilalle mielikuviteltua herkkumuonaa. Kirjailijan työnä on keksiä ja kuvitella, hän neuvoi, vasta siitä syntyy sepitteellinen tarina. Kesävuori ei myöntänyt karsastavansa tekijän näköistä muistelua ja muuta ihmissuhdepsykologiaa tai, mutta arveli tarinankerronnan ilon, lumouksen, intohimon ja hillittömyyden jäävän niissä vähäiseksi. Suomalainen kirjailija ei unelmoi, eikä puutetta voi enää selittää realistisen proosan pitkällä perinteellä: Tämä perinne ei sido esimerkiksi nuorinta kirjailijapolvea juuri lainkaan. Sen edustajille eeppinen maaseutuproosa on vähintään yhtä kaukainen asia kuin Urho Kekkosen Suomi. 6 K R I T I I K I N U U T I S E T

9 Kuva: Bo Haglund 7

10 Lukija tietää jo etukäteen, että päähenkilön kohtalona on suorittaa tehtävää. Unelmat haihdutti 1980-luvun lama ja henkisen ilmapiirin latisti 1990-luvun pinnallisuus, Kesävuori täsmentää. Ne muodostuvat sanataiteen pakkoehdot, joista vapautumisen hän liittää kielen soljuntaan ja rytmeihin, joka on meissä syvällä, paljolti tiedostamattomissa. Tarina, joka selittää kotimaisen kirjallisuuden valtavirran pankkikriisillä ja Raimo Sailaksella, on epäilemättä hillitön, Jyrki Vainosen mielestä myös lumoava. Kesävuori puolustaa meitä jotka kirjoittaessaan uskaltautuvat antautua mielikuvituksensa johdettaviksi ja uskovat, että kielellä voi luoda maailmoja eikä vain jäljentää niitä, Vainonen innostui Kiiltomadon keskustelu-palstalla. Muiden puolesta vastasi turkulainen runoilija Tapani Kinnunen. Kinnusesta oli mukavaa, että fantasiakirjallisuus roolipelaajineen on lyönyt läpi, mutta epäili samalla todellisuuden pelottavan, koska siitä lukiessa joutuu kohtaamaan omantuntonsa ilman etäännytettyä miekkaa ja meisseliä: Me pelkäämme elää! Me haluamme vain kirjallisuuspalkintoja ja hyviä arvosteluja ja apurahoja ja selkään taputtelua. Mutta me haluamme sen ilman kauppareissuja ja perheterapioita ja vammaisia lapsia ja liikenneonnettomuuksia. Kinnusen omassa tuotannossa ehkä kiteytyy juuri se itsetarkoituksellinen rankkuus, jota toisinaan pidetään myös perinteisen pikkuporvarillisen realismin kääntöpuolena, mutta hän saattaa silti olla oikeilla jäljillä. Kirjailija, joka julistaa mielikuvituksensa vapautuneen historiasta, arkirealiteeteista tai muusta sellaisesta, on toisinaan rohkea ja erilainen, mutta useimmiten hän on ensimmäisenä takertumassa tuttuun ja taantumukselliseen. Ne muistuttavat, missä kulkee mielikuvituksen raja, todellisuus on yleensä rajattomampaa laatua. Jotakin sekä erilaista että tuttua voi löytää myös maailman luetuimmalta fantasiakirjailijalta, J.K. Rowlingilta. Hänen viidennessä kirjassaan Harry Potter ja Feeniksin kilta (suom. 2004) hieman vanhempi ja paljon nyreämpi nimihenkilö kokee monille 15-vuotiaille tutun kohtalon. Hän saa opettajalta epäoikeudenmukaisen rangaistuksen. Näin sitä kuvailee Rowling: Harry painoi kynän kärjen pergamenttiin ja kirjoitti: En saa valehdella. Hän henkäisi kivusta. Sanat olivat ilmaantuneet pergamentille näköjään hohtavan punaisella musteella. Samaan aikaan sanat olivat ilmaantuneet hänen oikean kätensä kämmenselkään, pureutuneet ihoon aivan kuin skalpellilla viillettyinä. Ja näin sitä kuvaili Franz Kafka novellissaan Rangaistusiirtolassa (1914). Syytteen laadusta tietämätön väärintekijä sidotaan untuvavuoteelle, jossa lasineulainen äes kirjoittaa rikoksen nimen hitaasti ja yhä syvemmälle hänen kehoonsa: Tavallisesti kuudennen tunnin kohdalla tuomittu ymmärtää viestin haavoistaan, tuomari selittää. Sadun ainesten ammentaminen näin avarasti maailmankirjallisuudesta on uskaliasta, kenties myös sivistävää vaikka Kafka ei lapsille avautuisi, he ymmärtävät muutoinkin, että rangaistuksen tarkoituksena on nöyryyttä ja aiheuttaa kärsimystä, sillä vasta kärsinyt ja nöyryytetty ihminen pitää rangaistusta ansaittuna. Omaa sivistystyötään tekee myös Rowlingin yhä museaalisempi kieli. Missä muualla englantia puhuva lapsi voisi enää törmätä sanoihin sepuchral (haudanvakava) tai ostentatious (mahtipontinen), paitsi fantasiaromaanissa ja tavauskilpailussa, jotka kieltämättä ovat molempia? Kovin uskaliaana ei fantasiaan muutoin mieltynyt nuori kriitikko Vesa Sisättö sen sijaan pitänyt Rowlingin taikamaailmaan vakiintunutta sisäistä sotatilaa. Sen seurauksena Harry Potter ja puoliverinen prinssi (suom. 2006) aloittaa velhokoulun lukuvuoden rehtorin puheella, joka kehottaa oppilaita raportoimaan kaikesta oudosta ja epäilyttävästä. Lontoon pommi-iskut tekivät kirjasta suorastaan aavemaisen ajankohtaisen Britanniassa, Sisättö kirjoitti otsikolla Harry Potter ja terrorismin vastainen sota (HS ), mutta ei silti kiitä kirjailijan tarkkanäköisyyttä. Pikemminkin hän paheksuu vainoharhan ilmapiiriä, joka kohdistuu kaikkiin kanssaihmisiin, viranomaisiin ja mediaan. Ikävintä näissä arjesta tutuissa ennakkoluuloissa on se, että kirjan mittaan Rowling osoittaa ne todeksi. Onko maailmamme muuttunut sellaiseksi, ettei fantasiassakaan voi antaa periksi ymmärrykselle, harmistunut Sisättö kyselee: Jos jokin näyttää pahalta, se on pahaa. Sisättö pelkää Rowlingin muuttaneen moraalinsa mustavalkoisemmaksi ja unohtaneen suvaitsevaisuuden. Siinä hän on väärässä, sillä taikamaailmassa hyvä ja paha, kyvyt ja menestys, on aina jo ennakkoon selitetty verenperinnöllä ja pönkitetty vahvoilla johtajilla. Romaanisarjaa, velhopoika Harrya ja sen seurauksena koko taikamaailmaa eivät ohjaa sattuma ja valinta vaan Vainoseltakin tutut kohtalo ja tehtävä. Fantasian lajityypissä kohtalo ja tehtävä ovat kirjailijan mielikuvituksen rajapyykit, jotka osoittavat miten ahtaaksi itse kuviteltu maailma voi käydä. Sisätön mainitsemassa kansainvälisessä politiikassa ne ovat aina olleet vertauksia Amerikan johtajuudelle maailman nuorimpana ja vauraimpana demokratiana, jonka tulee edistää demokratiaa muissa maissa ja maanosissa kuten viimeksi Irakissa. Viattoman lapsen nöyryytys on puolestaan muistutus siitä, että todellisuus, jossa kirjailija kuvitelmansa kuvittelee, on onneksi yksityistä ihmistä tai yhtä ideologiaa avarampia, ja toisinaan se onnistuu vuotamaan tekstin sisään. Harry Potterin taikamaailmassa Kafkaa ei ole, se on Rowlingin luoma, kuten Vainonen sanoisi. Rowlingin reaalimaailmassa Kafka on, ja lisäksi on paljon muutakin, jota Rowling voi myös vastaisuudessa jäljentää kirjojensa rikastuttamiseksi. Sisätön ehdottaman poliittisen vertauksen toinen, luonteva laajennus koskee juuri tätä Vainosen perusteetta tekemää eroa. Vasta kärsinyt ja nöyryytetty ihminen pitää rangaistusta ansaittuna. 8 K R I T I I K I N U U T I S E T

11 Maailman jäljentäminen (realismi) ja luominen (fantasia) ovat kirjallisen keskustelun kuolleita metaforia, aivan kuten arkikielen kupin korva tai tuolin jalka. Me olemme tottuneet käyttämään niitä ilman, että kiinnitämme huomiota vertauskuvalliseen rakenteeseen. Kun rakenne huomioidaan, Vainosen kielikäsitys osoittautuu tyhjäksi mahtailuksi. Lähemmäksi maailmojen luomisen kirjaimellista merkitystä päästään viime aikojen uutisotsikoissa. Nimettömänä pysytellyt presidentti George W. Bushin neuvonantaja antoi toimittaja Ron Suskindille seuraavan suorasukaisen lausunnon (The New York Times Magazine ): Me olemme nyt imperiumi, ja kun me toimimme, me luomme oman todellisuutemme. Ja kun te tutkitte tätä todellisuutta sanokaamme seikkaperäisesti me toimimme jälleen luoden uusia todellisuuksia, joita te voitte jälleen tutkia, ja siten asiat selviävät. On vaikea sanoa, kiteytyykö nimettömän lähteen viimeisessä lauseessa Kesävuoren ja Vainosen esteettinen ylimielisyys realistit ovat aina askeleen meitä jäljessä, kuten molemmat kenties tulkitsevat paikkansa kirjallisuudenhistoriassa. Vai pitääkö hän sittenkin historiaa eräänlaisena poliittisena tulkintapyrkimyksenä, jossa avoimessa julkisuudessa muodostetut ratkaisut jäävät voimaan, kuten analyyttisen filosofian taustahahmoihin kuulunut Karl Krauss arveli. Kraussin mukaan selkeä kieli oli aidon ja järkevän elämän edellytys. Koristeellista kieltä hän piti hurskastelun muotona, joka haittasi sanankäytön tärkeintä tehtävää, kommunikaatiota. Kommunikaatio on puolestaan sidoksissa ympäristöön, jossa se syntyy ja joka määrittää sen rakenteen. Kun tutkimme omantunnontarkasti tätä kieliopillista rakennetta, Krauss arveli, me voimme sen jälkeen tarkastella todellisuutta maltillisin mielin ja vailla harhakuvia. Silloin emme olisi niin riippuvaisia keinotekoisista lohdukkeista emmekä pakkosyötetystä viihteestä. Ilmeistä kai onkin, etteivät asiat selviä, eivätkä voi selvitä, Vainosen pehmeillä korulauseilla, joissa kuten kriitikko Blomstedt sattuvasti toteaa hyväuskoisuus on kaikki kaikessa. Ja tuskinpa Kesävuoren mainostamasta tiedostamattomasta on paljon suurempaa apua, vaikka sivuuttaisimme vallitsevan käsityksen, jonka mukaan mielen tiedostamaton kerros on tohtori Freudin kirjallinen luomus. Eurooppalaisen avantgardismin sisäinen selvitys on jo muutoinkin todennut, että tiedostamattoman mielikuvitus on köyhää, monotonista, ja että koko kummallisuuden huomiota herättävä laji on lakannut olemasta kovin yllättävää, kuten Guy Debord veisteli. Ranskalaisen runouden seurauksettoman kokeellisuuden sijaan hän olisi voinut yhtä hyvin puhua Vainosen harmittomista moraliteeteista, joissa vilpitön mieli voi vangita linnun laulun lasipurkkiin ja liiallinen harjoittelu muuttaa sellistin selkärangan sellon jouseksi Mainittavaa hyötyä ei liene myöskään lumouksesta, intohimosta ja hillittömyydestä. Niillä myydään nykyisin enemmän päärynäsiideriä, Kaukoidän pakettimatkoja ja enkelienergiaan perustuvia vaihtoehtohoitoja kuin kriittistä ajattelua tai kotimaista kaunokirjallisuutta. Jyrki Vainosen kaksi romaania eivät oikein ratkaise Saara Kesävuorta askarruttavaa, jäykkään todellisuuskäsitykseensä juuttuneen suomalaisen kirjallisuuden ongelmaa, sillä jopa ajallisesti etäisen otavalaisen modernismin näkökulmasta ne tuntuvat askeleelta taaksepäin. Eivätkä ne ratkaise realistiseen maaseutuepiikkaan jumittumisen ongelmaa, sillä ne sisältävät enemmän kansallisromantiikan antiikkisia kielikuvia ja mytologiaa kuin Täällä Pohjantähden alla, jossa niitä ei ole lainkaan. Vainonen on pohjimmiltaan vanhasta kirjallisuudesta ja antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija, jonka mielestä VR:n ajanmukainen veturikalusto pursuaa yhä asemalle pysähtyessään höyryä, ja joka aina keksii jonkin verukkeen, jotta hän voisi käyttää näennäisesti nykypäivään sijoittuvassa romaanissa sanoja kartano, jaarli ja alustalainen. Vallgren on liikaa sarjakuvia lukenut tunari ja Peixoto kolmikon luonnollisin kyky. Tyhjässä taivaassa lampaitaan paimentavan isän ja pojan toisiaan seuraavat koettelemukset on kirjoitettu täyteen runsaita ja rytmikkäitä kuvia, joiden toistumista tai mahdollista onttoutta voi perustella myös elämän yksitoikkoisuudella ja merkityksettömyydellä. Romaanihenkilöiden Kohtalo ja tehtävä ovat kirjailijan mielikuvituksen rajapyykit. tyypillisin teko on puhumattomuus, kirjailijan yleisin metafora on hiljaisuus. Toisinaan se ilmaisee kaiken, mitä ei voi sanoa ääneen: Hiljaisuuden valtava karjaisu kimmahtaa maapallon tuolta puolen. Toisinaan lukijalle tähdennetään, ettei mitään sanottavaa ole: Sen sanat kuuluivat hiljaisuudessa ilman mitään suuntaa, aivan kuin se olisi puhunut mitä sylki suuhun toi. Tyhjä taivas on juuri sellainen romaani, jossa vain paholaisella on syytä hymyilyyn ja jossa vain miehillä on erisnimet. Naisia kutsutaan äidiksi, vaimoksi, tyttäreksi, leskeksi, keittäjättäreksi tai prostituoiduksi. Kuolema on asioiden leppymätön järjestys, yksinäinen odotus on kuolemaan valmistava hetkellinen olotila. Sitä seuraa loputon yksinäisyys, joka on tietysti tyhjää ja hiljaista. Syvä pessimistisyys, yllätyksettömiksi muuttuvat metaforat tai merkillisyyteen verhottu yksiulotteisuus eivät selvästikään haittaa Peixoton monia nuoria ihailijoita. Portugalilaisilla fanisivuilla he kertovat Peixoton lukemisen lisäksi kuuntelevansa goottirockia tai death metalia ja katsovansa Tim Burtonin elokuvia. Uuteen kansainväliseen tyyliin näyttää jotenkin kuuluvan myös se, ettei Peixoto asu kotimaassaan vaan New Yorkissa, jossa hän tekee rockbändille sanoituksia, ja että Vallgren asuu Berliinissä ja soittaa rockbändissä. Vainonen erottuu joukosta edukseen olemalla tavallinen peräkamarin poika. Lavatähden eleiden sijaan tekee tähdellistä päätyötä runouden ja proosan suomentajana. Putte Wilhelmsson Kirjoittaja on turkulainen vapaa toimittaja. 9

12 Kolumni Kelpaa olla muotoilija Pelkkää pläsijournalismia, totesi eräs Taideteollisen korkeakoulun professori, kun puhuttiin suomalaisesta muotoilujournalismista. Toteamuksessa on vissi totuuden siemen, jonka jokainen sisustusja muotoiluaikakauslehtiä lukeva voi todeta. Täyttä synninpäästöä eivät saa sanomalehdetkään. Tunnustettu ongelma kun on, että muotoiluun perehtyneitä kriitikoita ei liiemmin ole. Miksiköhän? Arvatkaa mitä minulle tapahtui, kun tein juttua suomalaisten designvaatteita valmistavien muotoilijoiden taloudellisista ongelmista? Ongelma sinänsä on niin tunnustettu, ettei sitä kiistänyt kukaan. Näin ollen juttu tuli valmiiksi, ja sitä odotettiin luettavaksi eräässä uutisaikakauslehdessä. Mutta eräs nuori ja hieman nimeä saanut vaatesuunnittelija päätti viime metreillä, ettei hän halua esiintyä jutussa. Perustelut menivät näin: Se ei paranna heidän tuotemerkkinsä uskottavuutta. Ei se mitään, ajattelin. Onneksi on varaa valita. Otin yhteyttä toiseen suunnittelijakaksikkoon. He eivät vastanneet puhelimeen, eivätkä ottaneet milloinkaan yhteyttä vaikka pyysin. Ei se mitään, ajattelin. Onneksi on varaa valita. Otin yhteyttä kolmanteen suunnittelijaan. Huonosti kävi siinäkin. Hän ei lämmennyt ajatukselle osallistua juttuun, jossa palstatilaa olisi tarjolla vain niukasti. Hän toivoi tuotemerkistään tehtäväksi suuremman ja näyttävämmän jutun. Tässä kohtaa aloin pohtia, mistä nämä nuoret ovat saaneet päähänsä, että journalismi on yhtä kuin mainostoimittaminen? No mutta arvatkaapa mitä minulle tapahtui, kun tein juttua suomalaisen muotoilukritiikin ja muotoiluun perehtyneen ammattilehden puutteesta? Ongelma sinänsä on niin tunnustettu, ettei sitäkään kukaan lähtenyt kiistämään. Näin ollen sekin juttu tuli valmiiksi, ja sitä odotettiin luettavaksi eräässä suuressa sanomalehdessä. Se ei läpäissyt toimituksen seulaa. Perustelut kuuluivat suurin piirtein näin: Meidän pitäisi tehdä sitä kritiikkiä, eikä valittaa, ettei sitä ole. Tältä osin ongelman esiin nostaminen oli siis toimituksessa päätetty korvata ratkaisulla, jossa ongelma potkaistaan maton alle. Tiedättekö, että Suomessa järjestettiin aikaisemmin tänä vuonna muotoilujournalismikilpailu? Kilpailun tavoitteena oli kilpailusääntöjen mukaan kohottaa muotoilujournalismin vaikuttavuutta ja tasoa sekä pyrkiä yleisesti edistämään alan monipuolista kirjoittamista. Kilpailun voitti Muoto-lehden päätoimittaja Anna-Kaari Hakkarainen (yhdessä kuvittajan kanssa) artikkelillaan Vuokko Nurmesniemestä. Jo artikkelin alussa todetaan, että Nurmesniemi on suomalaisen muodin grand old lady ja että hän on luonut viidenkymmenen vuoden ajan paitsi kauniita käyttövaatteita, myös keksinyt täysin mullistavia muotoiluideoita. Juttu jatkuu lauseilla: Nurmesniemi onkin paljon enemmän kuin muotisuunnittelija. Hän on todellinen visionääri, on aina ollut. Yhtään Hakkaraista tai Nurmesniemiä väheksymättä on muotoilujournalismikilpailun juryn täytynyt olla... hmm... varsin perehtyneitä suomalaisen muotoilujournalismin edistystarpeisiin. Tätä siis kaivataan lisää? Jotta kehä jatkuisi loogisena, pitäisi tämän lehden päätoimittajan todeta: Emme julkaise tätä kirjoitusta, sillä se paljastaisi ikävän puutteen suomalaisessa taidekriitikkoinstituutiossa. Tiina Aalto Kirjoittaja on salolainen toimittaja ja muotoilun opiskelija. PS. Löysin kuin löysinkin designvaatteita valmistavan yrityksen, jonka omistaja oli valmis puhumaan alan ongelmista ilman vaatimuksia. Firman nimi oli Lustwear. Muotoilukritiikin puutetta käsittelevän jutun julkaisi mukisematta Turun Sanomat ja kuten ehkä arvaatte, minua ei muotoilujournalismikilpailussa palkittu. 10 K R I T I I K I N U U T I S E T

13 Lustwearin tuotekuvastoa. Kuvat: Milla von Konow 11

14 Mikä on vallitsevan horisontin ulkopuolella Veikkaanpa, että suurin osa kriitikoista kokee saavansa työstään aivan liian vähän palautetta. Näkyvin palaute on se, kun kritiikin kohteena ollut taiteilija älähtää ja onnistuu saamaan kulttuuritoimituksen esimiehen julkaisemaan vastineen, jossa kriitikon todetaan joko olevan ymmärtämätön tai väärin ymmärtävä tai sidoksissa johonkin tahoon, johon taiteilija syystä tai toisesta suhtautuu kielteisesti. Veikkaanpa, että suurin osa taiteilijoista kokee saavansa työstään aivan liian huonoa julkista palautetta tai sitten ei palautetta lainkaan, mihin jälkimmäiseen kriitikon sijaan se varsinainen syypää on kuitenkin edellä mainittu kulttuuriosaston esimies, jonka mielestä kritiikki ei enää ole kiinnostavaa. Veikkaanpa, että suurin osa kulttuuriosaston esimiesten läpipäästämistä vastineista on kotoisin kirjailijoiden kynästä, he kun ovat ko. ilmaisumuodon ammattilaisia. Kuvataiteiteilijoiden tai tanssijoiden vastineita en ole juurikaan lukenut. Kaikkea edellä todettua vasten ei olekaan yllättävää, että eri taiteenlajien järjestölehdistä juuri Kirjailija on keksinyt aivan uudenlaisen kritiikkimuodon. Kirjailijassa (3/06) alkoi nimittäin ilmestyä uusi palsta Kehu kirjaa. Lehden mukaan tällä paikataan sitä surullista tosiseikkaa, että kirjailija kehuu toista kirjailijaa julkisesti yleensä vasta, kun tämä toinen kirjailija on kuollut ja media pyytää lausuntoa. Ensimmäisessä jaksossa Anu Kaipainen kehuu Johanna Venhoa, joka jatkaa kehumalla Aulikki Oksasta, joka jatkaa kehumalla Paavo Haavikkoa kaikki kirjat ovat muuten WSOY:n julkaisemia, sattumaa tai ei. Nasta idea kuitenkin, ehkä kopioitavaksi meillekin. Veikkaanpa edelleenkin. Veikkaan nimittäin, että keskivertokriitikko saa työstään paljon vähemmän myönteistä palautetta kuin yhdenkään taiteenlajin keskivertoedustaja. Sitä paitsi hyvin harva kriitikko saa sitä palautetta edes kuoltuaan varsinkin jos kriitikko sattuu kuolemaan ns. ennenaikaisesti. Onneksi joillakin menee kuitenkin hyvin. Ismo Loivamaa toteaa Tyyris Tyllerössä (3/06): Lastenkirjallisuus herättää uteliaisuutta. Enää ei parane isoon ääneen parkua julkisuuden vähäisyyttä eikä vastaanoton penseyttä! Loivamaan varsinainen riemunaihe on toki se, että kritiikit ovat vähentyneet: Perinteinen päivänkritiikki sanomalehdissä ei enää lähestulkoonkaan ole ainoa tapa jäsentää lasten- ja nuortenkirjallisuuden uusia ilmiöitä. Kirjallisuudesta kerrotaan aiempaa journalistisemmin ottein. Lisäksi Loivamaa on innostunut Kauppalehti Presson kiinnostuksen heräämisestä: Presso yllättää kulttuuriaktiivisuudellaan ehkäpä lastenkulttuurikin saa jalansijaa? Tässä meille oppia. Kritiikkien väheneminen voidaan siis tulkita myös myönteiseksi asiaksi. Muistelen kuitenkin kauhulla tilannetta, kun poikani yritti aikoinaan ottaa peruskoulun kerhovaihtoehdoksi musiikin, mutta ryhmän pienuuden takia sitä ei otettu ohjelmaan lainkaan tilalle kaupattiin liiketaloutta. Mutta me asummekin Lauttasaaressa. Kyselin taannoin kriitikon erehtymisen perään, mutta en uskaltanut silloin ottaa esimerkiksi mitään tapahtumaa omalta uraltani. Antti Selkokari on kuitenkin uskaltautunut tähän. Parnassossa (6/06) julkaisemassaan esseessä Kuka tunnistaa taiteen? hän nimittäin tunnustaa avoimesti, että piti aikoinaan Lars von Trierin dogma-liikehdintää lähinnä poikien vitsinä. Selkokari kysyy osuvasti: Sinä päivänä, kun tulee esiin taidemuodon statusta vaativa viihteen tai muun maailman hahmottamisen muoto, jota emme nykyisillä eväillämme ymmärrä, mistä saamme kykyä nähdä omien ennakkoluulojemme ohi? 12 K R I T I I K I N U U T I S E T

15 "Tavallisten ihmisten paheksunta tuntuu jonkinlaiselta voitolta." Kr itiikin mediamaailmasta Luulen, että Selkokarin herättämään ideaan palaamme vielä. Samaa ennakkoluulottomuutta vaaditiin jo aiemmassakin Parnassossa (5/06) feministissävyisesti. Sirpa Kähkönen kiinnitti huomiota Helsingin Sanomien miesten (Saska Snellman, Antti Majander ja Esa Mäkinen) kliseisiin käsityksiin naisten tunteista ja miesten tiedosta. Kähkönen vaati uskallusta: Kirjallisuuden tehtävä voi olla kysyä sellaisia kysymyksiä, joita historiantutkimus ei ole halunnut esittää tai jostain syystä tullut esittäneeksi. Vastaanottavalta taholta vaaditaan silloin kykyä ymmärtää myös sitä, mikä on vallitsevan horisontin ulkopuolella uutta, radikaaliakin. Ja uskallusta nähdä, että poliittista historiaa voidaan kirjoittaa ja tulkita myös naisten teoksissa. Kaikki, mitä kehutaan, ei välttämättä ole hyvää jostain toisesta näkökulmasta. Joskus huonoakin pitää palkita. Huonon Kirjallisuuden Seura on nyt saanut seurakseen Huonojen Elokuvien Seuran. Seuran puuhamiehet Ilmari Hirvonen ja Aleksi Nenonen esittelevät Lehtiset-lehdessä (3/06) seuraa muun muassa seuraavasti: Tarkoituksena ei ole välttämättä muodostaa yleistä teoriaa huonoista elokuvista tai niiden vaikutuksesta ihmisiin, mutta yrittäminen ei ole kiellettyä. Veikkaanpa jälleen. Veikkaan nimittäin, että kriitikoilla ei olisi koskaan kanttia ryhtyä harrastamaan huonon kritiikin glorifioimista camp-huumorilla jos nyt sitten olisi syytäkään. Mutta leikki sikseen. Kun aikoinaan opiskelin estetiikkaa yliopistolla, meille opetettiin peruskurssilla kritiikin eri lajeja. Muistan esimerkiksi sellaisen sanan kuin moraalikritiikki, joka on hävinnyt kaiketi jo esteetikojekin arkikielestä. Suoritin vielä Internetissä listätestin: Googlen kautta löysin sanalle vain 46 osumaa, mutta toisaalta huomasin, että arvostamani kirjailija Väinö Kirstinä on käyttänyt sanaa kerran viime vuonna tosin samalla tavalla muistellen kuin minäkin. Nyt aion palata aiheeseen kuitenkin tosissani. Tähän minua johdatti kuvataiteilija Veli Granö, joka pohti AVEK-lehdessä (2/06) dokumenttielokuvansa Tähteläinen ( ) saamaa vastaanottoa. Hieman toisenlaisessa todellisuudessa elävää ihmistä kuvaava dokumentti koettiin amoraaliseksi ja kyseenalaiseksi. Granö toteaa kielteisenkin kritiikin ruokkivan kiinnostavalla tavalla taiteilijan narsismia: Monesti myös kielteinen kritiikki ja varsinkin tavallisten ihmisten paheksunta tuntuu jonkinlaiselta voitolta. Taiteilija päätteelee, että hän on ilmeisen tärkeällä edistyksen asialla. Hän suorittaa suurta tehtäväänsä avata katsojien silmiä todellisuudelle, vaikka se hieman heitä kirpaiseekin. Viimeistään tässä tilanteessa sanomisensa oikeutusta perustellessaan turhamainen taiteilija vetoaa helposti modernistiseen taiteilijakuvaan, vaikka sen nerousmyytin loppuunkuluneena muuten näkisikin. Granö pohtii myös Teemu Mäen surullisen kuuluisaa kissantappovideota ja päätyy muun muassa toteamaan: Emmekä todellakaan voi paeta jokaisesta moraalisesta pinteestä verhoutumalla nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi, jonka arvon mitta olikin juuri yleisön moraalin kyseenalaistaminen ja jonka tuli tulkita moraalinen kritiikki vain latteiden porvarien pulinaksi ja omaa moraalista ylivoimaisuutta korostavaksi. Nytpä annan aidot kehut. En ole pitkään aikaan lukenut yhtä paljon ajatuksia herättävää artikkelia. Samalla sain myös idean kokeesta: Miten kirjoittaa retorisesti niin taitava moraalikriittinen kritiikki, että sitä ei voida noin vain ohittaa ja mitätöidä tulkitsemalla se pelkäksi nuivaksi moralismiksi? Otso Kantokorpi 13

16 Kirjat Suomalainen julki Hannu Nieminen: Kansa seisoi loitompana. Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa Vastapaino Turun yliopiston viestinnän professorin Hannu Niemisen teos Kansa seisoi loitompana kartoittaa kansallisen julkisuuden rakentumista Suomessa Tuona ajanjaksona luotiin suomalaisen julkisuuden perusasetelmat, jotka näyttävät sitkeästi seisovan sijoillaan. Kalevalaa pidettiin aluksi eräänlaisena Suomen kansan lapsuuden ja nuoruuden aikana pitämänä päiväkirjana, jonka hupsutuksille hymähdeltiin säätyläiseliitin korkeuksista hieman huvittuneen säälivästi. Kun rahvaan karttuisat kädet loivat kaiken maailman koreudet ja valmistivat herroille mitä moninaisimmat herkut, herrat käskivät salonkiensa pitopöydissä piikoja ja renkejään kumartamaan tuota kaikkea rahvaan käsien työllä aikaansaatua ylellisyyttä Jumalan ihmetöinä ja -tekoina. Nieminen korostaa, että 1800-luvun puoliväliin asti Suomelle oli ominaista, että eri kansanryhmät elivät toisistaan erillään omissa todellisuuksissaan. Kansallisen julkisuuden näkökulmasta tilannetta hallitsivat erilliset julkisuuspiirit: Säätyläistön ylimpiä kerroksia ja rahvasta ei kulttuurisesti ja elämäntavallisesti yhdistänyt juuri mikään. Rahvaan eli tavallisen kansan arkijulkisuutta hallitsivat paikalliset aiheet. Maan eri osissa asuvia erottivat murteet ja poikkeavat tapakulttuurit. Säätyläisten elämä oli vähemmän paikkaan Kontaten median maailmassa Kaarina Hazard: Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta. Teos Kaarina Hazard nousi kuuluisuuteen roolisuorituksestaan muun muassa ansiokkaassa tv-näytelmässä Liian paksu perhoseksi. Hän on myös vuosien mittaan julkaissut lukuisia kolumneja muun muassa Metrossa ja Imagessa sekä suomentanut näytelmiä ja tehnyt käsikirjoituksia. Parhaillaan hän tekee väitöskirjaa tv:n luontodokumenteista. Äskettäin ilmestyneessään kirjassaan Kontallaan hän käsittelee syvällisesti ja seikkaperäisesti erilaisia mediassa esiintyviä ilmiöitä ja henkilöitä. Hazard jakaa kirjansa neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Minä, sinä, hän hän käsittelee median sisältämää normipuhetta eli sitä, miten lehdet suhtautuvat prostituutioon ja hedel- möityshoitoihin tai minkälaisia tulisi hyvien perheenjäsenten olla. Kirjan toisessa osassa Tämä, tuo, se hän tarkastelee tapoja, joilla nämä normit esiintyvät muun muassa talous- ja naistenlehdissä sekä mainoksissa. Kolmannessa osassa Nämä, nuo, ne hän keskittyy henkilöihin, joiden kautta näitä normeja puntaroidaan. Esiin nousevat julkisuudesta sellaiset nimet kuin esimerkiksi Tony Halme, Matti Nykänen ja Kari Häkämies. Osansa saa myös nykyinen kulttuuriministeri Tanja Saarela, jota Hazard moittii värittömäksi ja mitäänsanomattomaksi mediapersoonaksi, josta ei saa minkäänlaista otetta. Teoksen neljännessä osassa Me, te, he hän pohdiskelee tapoja, joilla julkisuudessa luodaan suomalaista itseymmärrystä vaikkapa verojen tai vaalien yhteydessä. Hän selvittelee myös Suomen tulokulmaa maailmanluokan tapahtumiin esimerkkeinä Nokia ja voittoisa euroviisuyhtye Lordi. 14 K R I T I I K I N U U T I S E T

17 suus kehittyi isäntävallan varjossa sidottua. Aateliston kulttuuri oli kosmopoliittista, ja sen jäsenet pitivät yllä sosiaalisia yhteyksiä samansäätyisiin piireihin muissa maissa, ennen muuta Ruotsissa ja Venäjällä. Ensimmäinen särö idylliin halkesi kielikiistoissa. Kansan keskuudessa syntyneet herätysliikkeet murensivat kirkon arvovaltaa. Suurin repeämä syntyi työväenliikkeen perustamisen myötä. Julkisuuden kenttä laajeni lukutaidon lisääntymisen sekä kulkuyhteyksien ja tiedonvälitysteknologian kehityksen myötä. Nuorsuomalainen liike hylkäsi 1880-luvulla idealisoidun ja romantisoidun kansakuvan. Sitä tukeneet kirjailijat ja kuvataiteilijat pyrkivät rakentamaan realismin keinoin uudenlaisen, sosiaalikriittisen kuvan Suomen kansasta ja suomalaisuudesta. Niemisen mukaan tätä edisti myös tieteen puolella darwinismin ja uuden sosiaalipoliittisen ajattelun omaksuminen: Tuomalla esiin maaseudun ja kaupunkien työväestön aseman eettisenä ja moraalisena kansallisena kysymyksenä nuorsuomalainen kulttuurinen liike katsoi edustavansa kansaa moraalisesti aidommin ja pyyteettömämmin kuin perinteisen isäntävallan kristillis-konservatiiviseen puolusteluun yhä selvemmin ajautunut vanhasuomalainen liike. Jo 1890-luvulla alkoi realistinenkin kansakuva säröillä. Realismin näyttämä kuva oli sen verran lohduton, että sen näyttäjät alkoivat suuntautua kohti uutta kansallisromantiikkaa ja etsiä kansan aitoja juuria kalevalaisesta perinteestä. Lohtu löytyi myös psykologismista ja estetismistä. Niemisen mukaan tällöin taide- ja tiedekulttuuri vetäytyivät loitommas poliittisen julkisuuden areenalta kohti autonomisempaa asemaa. Työväenliike otti realismin paikan sosiaalisten ongelmien julkituojana. Nieminen huomauttaa, että suomalainen julkisuus rakentui alusta alkaen eräänlaiselle kaksoispuheelle, eli sivistykseen ja saarnaan. Kärjekkäin esimerkki tästä skitsofreniasta lienee Maamme kirjan kirjoittaja, koko kansan satusetä ja Helsingfors Tidningarin toimittaja Sakari Topelius, joka suuntasi toisen asteen julkisuuden rahvaalle konservatiivisen saarnamiehen tavoin, jolloin hän korosti patriarkaattia ja kolmisäätyoppia kansallisen moraalin perustana. Kuitenkin pappi itse viihtyi Helsingin ruotsinkielisissä salongeissa tunnettuna seuramiehenä, joka kannatti liberaaleja aatteita. Saattaa olla, että tämä kaksoispuheen skitsofreeninen kaksijakoisuus vaivaa edelleen suomalaista journalismia ja kritiikkiä. Niemisen teos tarjoaa mielenkiintoisia historiallisia näkökulmia tarkastella sitä, seisooko kansa tänään lähempänä vai loitompana kansakuntamme koko kuvassa vai rätisevätkö salamavalot äänekkäämmin talous- ja kulttuurieliitin salongeissa kuin rahvaan arjen puurtamisen keskellä. Juha Drufva Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja kriitikko. Median käyttö on yhteisöllistä toimintaa Hazardin mukaan, mutta omintakeiset ajatukset ja haastavat kannanotot puuttuvat nykyisistä viestimistä kokonaan, koska tänä päivänä media ei olekaan kommunikaatiota missään muodossa, vaan alituista hokemaa. Toisistaan jyrkästi eroavia kannanottoja yhteisestä todellisuudesta ei esitellä mediassa edes keskusteluohjelmissa, vaan pikemminkin on niin, että erillisille todellisuuksille luodaan viestimissä yhteistä mieltä. Sanomalehtien osastojaoilla pyritään mielen sisäiseen hallinnointiin ja yhtäaikaisesti tapahtuvien erilaisten asioiden ryhmittelyyn. Kun Yleisradion periaate oli alun perin tarjota parasta mahdollista kaikille, niin nyt se on muuttunut pyrkimykseksi tarjota kaikenlaista kelle vain. Sinikka Klaus Kirjoittaja on lohjalainen vapaa toimittaja. 15

18 Kuva: Kikka Vanninen Unkarissa valta keinahtelee mutta musiikki pysyy Korunk Zenéje, aikamme musiikin katselmus, ajoittui tänä vuonna syyskuun loppupuolelle ja lokakuun alkuun, samaan ajanjaksoon, jolloin Unkarissa tunteet kuohuivat kuumimmillaan. musiikkikritiikki on kamalaa, puuskahtaa Filharmónia Budapestin konserttitoimiston johtaja György Igric väistäen samalla ketterästi Opelinsa Unkarin eteen puskevaa rekkaa. Olemme matkalla Pesterszébetin Csili-kulttuuritalolle Lyonin lyömäsoitinyhtyeen koululaiskonserttiin. Kiire, takkuinen liikenne ja huoli vastassa olevien köyhän kaupunginosan lasten suhteesta taidemusiikkiin ovat saamaisillaan kohteliaan isäntäni ulkokuoren säröilemään. Mutta eivätkö unkarilaiskriitikot sitten osaa kirjoittaa vai kirjoittavatko he liian rumasti mikä musiikkikritiikistä tekee kamalaa? Kaikki, jatkaa Igric armotonta linjaansa tuulen ja pakokaasujen puhaltaessa luomuilmastoidun auton ikkunoista sisälle. Kriitikkoja on liian vähän, kritiikkiä kirjoitetaan harvoin, ja arvostelut julkaistaan yleensä kaksi tai kolme kuukautta konsertin jälkeen, jolloin kukaan ei enää muista, mistä on kyse. Lehdet ovat täynnä politiikkaa, eikä kulttuurille ole tilaa. Vallankumoustoiveita kuohuvassa kaupungissa politiikan ensisijaisuus oli helppo ymmärtää. Lokakuun alun lempeinä iltoina Budapestissa ei voinut välttyä näkemästä kainaloon käärityn lipun kanssa vaikuttamaan menossa olevia kansalaisia. Mielenilmauksia järjestettiin pääkaupungin lisäksi pienemmissäkin kaupungeissa päivittäin. Mutta vaikka politiikka nielaisee ison osan arjesta ja syö kulttuurilta tilaa sanomalehdissä, on musiikkielämästään kuulussa kaupungissa mahdollisuus mielenosoitusten lisäksi valita kymmenestä konsertista päivässä. Olemme tänä vuonna järjestäneet 500 konserttia, kertoo Igric. Hänen vastuullaan on syys lokakuussa vietettyjen Budapestin 47. musiikkiviikkojen ja niiden lomaan liitetyn aikamme musiikin festivaalin Korunk Zenéjen lisäksi neljä muuta laajamuotoista tapahtumaa: Budapestin ja Sopronin vanhan musiikin tapahtumat, kansainvälinen Bartók-seminaari ja -festivaali sekä Budapestin kansainvälinen musiikkikilpailu. Näiden lisäksi konserttitoimisto tarjoaa vuosittain elävää musiikkikasvatusta koulu- 16 K R I T I I K I N U U T I S E T

19 laiselle. Kulttuuriministeriön tuki kattaa noin kolmasosan tapahtumien kuluista. Korunk Zenéje, aikamme musiikin katselmus, ajoittui tänä vuonna syyskuun loppupuolelle ja lokakuun alkuun, samaan ajanjaksoon, jolloin Unkarissa tunteet kuohuivat kuumimmillaan. Lähihistoria ja nykyinen poliittinen tilanne kytkeytyvät sujuvasti toisiinsa ja lyövät tarmokkaasti kättä myös taiteiden piirissä. Vuoden 1956 kansannousua muisteltiin lokakuussa muun muassa Budapestin Italian instituutissa Mario De Biasin valokuvien välityksellä. Juhlasalin katossa riippui De Biasin kuvien valtavia suurennoksia, jotka värjäytyvät alareunastaan punaisiksi kuin valuvan veren tahrimina. Keskikäytävälle kuvista rakentui arkkujen jono. Salissa pidetyssä Sándor Szokolayn 75-vuotisjuhlakonsertissa säveltäjän lisäksi suuri osa kuulijoista oli sen ikäisiä, että heillä oli pakko olla muistikuvia 50 vuoden takaisista tapahtumista. Vaikka Szokolayn neoklassinen musiikki on vaivattomasti kuunneltavaa eikä järin vallankumouksellista, loi lähimenneisyyden ja nykyisyyden välinen kuvien ja musiikin tiivistämä side koko konserttiin oudon jännitteen. Viittaus päivänpolitiikkaan saa vauhtia myös konserttitoimiston johtajaan. Tämä tilanne jakaa perheet kahtia, tekee työtovereista toistensa vihamiehiä ja saa ystävät riitoihin, hehkuttaa Igric. Pääministerin lisäksi osansa saa myös EU. Viininviljelijöille maksetaan siitä, että he katkaisevat köynnökset ja karjanomistajille siitä, että he tappavat lehmänsä, Igric puhisee. Vallankumous tulee ihan varmasti, hän uskoo. Samaa mieltä ovat lähes kaikki tapaamani. Stúdio Galérian omistajalta kuulen ainoan poikkeavan mielipiteen: Lopettaisivat jo, hän huokaa kyllästyneesti kerratessaan kanssani syksyn uutisia. Lyonin lyömäsoitinyhtye ei saa kaikkia Pesterszébetin lapsia kiedottua taiturillisiin tulkintoihinsa, eikä kaupunginosan heikko tulotaso ja ankea työllisyystilanne soitolla helpotu. Neuvostoaikaisen kulttuuritalon uumenista puskee kuitenkin kadulle kirkassilmäisiä ja innostuneita koululaisia. Ehkäpä musiikin voima kestää, vaikka kritiikki olisi kamalaa ja valtakin vähän väliä keinahtelisi. Kikka Vanninen Kirjoittaja on tamperelainen musiikkikriitikko. Synttärit Soulissa IATC eli teatterikriitikkojen kansainvälinen liitto juhli 50-vuotisuuttaan Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa. Samalla myönnettiin ensimmäinen Thalia-palkinto. Sen sai 90-vuotias Eric Bentley. Souliin kokoontui lokakuussa 2006 kolme bussilastillista kriitikkoja, siis 98 henkilöä 33 maasta. Vietimme paljon aikaa busseissa, sillä yhdentoista miljoonan asukkaan kaupungissa on aina ruuhka, vaikka aivan kaikki eivät olisikaan menossa teatteriin. Kongressin esitelmät olivat tavallistakin akateemisempia juhlavuoden kunniaksi. Kriitikot eivät juuri tartu mikrofoniin kertoakseen omasta työstään, vaan tapana on esitellä kunkin kotimaan maineikkaimpia teatterintekijöitä. Se voi olla enemmän myynnin edistämistä kuin kritiikkiä. Yllätyin, kun muuan tyyppi kehui esitystä, jonka oli aiemmin sättinyt, mutta mielenmuutos johtui kai siitä, että esitys oli tällä välin saanut kiitosta ulkomailla. Liekö kriitikko tuuliviiri, vai kasvoiko hän henkisesti luettuaan vierasmaalaisia kollegoja? Puhujapöntön akateemisuus ei tee kaikkia kuulijoita nöyriksi. Salista voi nousta haastaja. Pahimmillaan joudumme seuraamaan kinastelua, jossa saman valtion kaksi erimielistä edustajaa jankuttaa jonkin esityksen yksityiskohdasta. Parhaimmillaan huomaamme, ettei oikeassa oleminen ole virkaiältään vanhemman, usein miespuolisen ikimuistoinen nautinta. Ahdistettuina nuo kunnianarvoisat usein perustelevat oikeassa olemistaan sillä, keiden kuuluisien nimien kanssa ovat joskus työskennelleet yhdessä. Jos Peter Brook tietäisi tai Eugenio Barba, kuinka paljon heidän nimissään vaiennetaan tuoretta ajattelua! Soulissa oli samaan aikaan nuorten kriitikkojen leiri, jolta pyydettiin ajatuksia IATC:n virkistämiseksi. Ruotsin Ann Tomic huomautti, että sukupuolten tasa-arvon pitäisi olla itsestään selvä kriteeri IATC:n toiminnassa. Iranin Kathy Salmasy muistutti, ettei IATC:n näköala nyt ole maantieteellisesti järin tasapainoinen. Korkealentoisuutta Esitelmissä oli välillä korkealentoisuutta yli ymmärrykseni. Tässä intialainen Durgadas Mukhopadhyay: The living 17

20 Shamaaninäytös Kanghwan saarella Etelä-Korean luoteisnurkassa. Kolmipiikkistä seivästä työnnetään sianruhon selkänahasta läpi. Liiton puheenjohtaja, keltaisen seremoniavaatteen ja tötteröhatun saanut Ian Herbert katsoo läheltä. Kuva: Matti Linnavuori progressive impulse to the timeless universal gets a coherent shape in creative designs. Välillä kuultiin tavanomaiset huolet siitä, kuinka yhä harvempi lehti julkaisee kritiikkejä ja yhä lyhyempinä. Jännittävissä puheissa oli kyse monikulttuurisesta minuudesta. Felix Tan pohti Singaporen ongelmaa: jotta vältyttäisiin yhden kulttuurisen näkökulman ylivallalta, opetellaan rinnakkaisia kulttuureja, mutta prosessi vesittää oman identiteetin. Tan mainitsi sikäläisen esityksen, jossa on japanilainen teksti, kiinalais-singaporelainen ohjaaja ja afrikkalais-amerikkalainen näyttelijä: kenen identiteetistä silloin on kyse? Käytännöllisyyttä Tarvitaan bulgarialaisen Kalina Stefanovan professorin-uskottavuus, jotta pääsee ja uskaltautuu kritiikin vaikeisiin kohtiin. Stefanova paheksui sitä, ettei opeteta kirjoittamaan luettavaa kritiikkiä, vaan lukukelpoisuutta vähätellään alempiarvoisena, siis journalismina. Me Suomessa voimme vain ihmetellä, että entisessä Itä-Euroopassa kriitikkoja koulutetaan ihan yliopistoissa! Stefanova kannatti mieli- ja kielikuvien käyttöä, kun kriitikko kuvailee esitystä, sillä kuvat ovat muistin sekä olemusta että apuvälineitä. Chileläinen Carola Oyarzun paheksui adjektiivien käyttöä näyttelemisen kuvailussa, sillä runsaistakaan laatusanoista ei ilmene, miksi esitys oli hyvä tai huono. Minä huomasin, miksi kannattaa matkustaa. Esityksistä puuttuu eksotiikka, kun niitä katsoo paikallisen yleisön mukana. Bentley Eric Bentley (s. 1916) syntyi Britanniassa ja teki uransa Yhdysvalloissa. Kriitikkona hän toimi neljä vuotta luvulla, mutta Thalia-palkinto annetaankin teatterikentän uudistamisesta ja kriitikkojen ajattelun myllertämisestä. Bentley käänsi englanniksi muun muassa Bertolt Brechtiä. Hänet tunnetaan myös homoseksuaalien oikeuksien puolustajana. Palkinto on romanialaisen Dragos Buhagiarin muotoilema kävelykeppi, jonka hopeanupissa ovat teatterin kahdet kasvot. Matti Linnavuori Kirjoittaja on helsinkiläinen teatteriarvostelija. Lisää tietoja internetissä: tai 18 K R I T I I K I N U U T I S E T