Tulevaisuuden kirkko -teoksen julkistamisseminaari Lähetyskirkossa

Transkriptio

1 1 Tulevaisuuden kirkko -teoksen julkistamisseminaari Lähetyskirkossa LUTERILAISEN TEOLOGIAN ANTI MAAILMANLÄHETYKSELLE Simo Peura Ilo uudesta Minulle on suuri ilo ja kunnia avata yhteinen seminaarimme, joka on järjestetty TT Risto A. Ahosen teoksen "Tulevaisuuden kirkko" julkistamiseksi. Käsissämme olevassa teoksessa näkyy usean vuosikymmenen aikana kovalla työllä hankittu syvällinen perehtyneisyys lähetysteologiaan. Ajatus ja teoksen pääteesi on kirkas: vain missionaalisuutensa oivaltavalla kirkolla on tulevaisuus. Lähetys on kirkolle koko sen olemassaolon ja uudistumisen edellytys (s. 16). Teoksen nimestä käy ilmi, että tarkastelun näkökulma on lähetysteologiasta huolimatta ekklesiologinen. Tekijä analysoi globaalin kristikunnan muutosta. Ahosen teos on tärkeä puheenvuoro oman kirkkomme tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Kirkkomme johdon ja seurakuntien työntekijöiden olisi aiheellista huolellisesti perehtyä kirjassa esitettyihin näkemyksiin. Kuinka Ahonen sitten näkee kristinuskon ja kirkon tulevaisuuden? Toisin kuin julkisuudessa usein todetaan ja Suomessa ajatellaan, elämme kristinuskon nousukautta. Se näkyy Kiinassa, Intiassa ja eri puolilla Afrikkaa, Nigeriassa, Etiopiassa ja Tansaniassa. Kristinuskon määrällinen painopiste on jo siirtynyt etelään ja itään. Ylivertaisena pidetty länsimainen kulttuuri ja sen vaikutuspiirissä olevat kirkot ovat sen sijaan suurissa vaikeuksissa sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Ahosen mukaan näistä kahdesta maanosasta jälkimmäinen selviytyy edellistä paremmin. Pohjois-Amerikassa maahanmuuttajat kykenevät muodostamaan omia kristillisiä yhteisöjä ja elävöittämään amerikkalaista kristillisyyttä. Toisin käynee Euroopassa, joka tarrautuu kiinni valistusajan perintöön ja irtautuu juutalais-kristillisistä juuristaan. Kirkot menettävät jatkuvasti jäseniään, kun niiden jäsenet äänestävät jaloillaan. He ovat pettyneet kirkkoihinsa ja kokevat, ettei niillä ole heille mitään annettavaa. Ahosen mukaan ongelmien perimmäiset syyt ovat valistusfilosofian ja yksipuolisesti järkeä korostavan ajattelun vaikutuksessa. Länsimainen kulttuuri on erottanut toisistaan yhteenkuuluvat asiat. Uskonto on tehty yksityisasiaksi ja sen yhteisöllinen puoli sivuutettu. Tällöin länsimaisten ihmisten on vaikea ymmärtää kokonaisvaltaista elämännäkemystä, jota Aasian ja Afrikan kulttuurit edustavat. Länsimaiset kirkot, niin yllättävältä kuin se kuulostaakaan, eivät tahdo sopeutua globalisoituvaan maailmaan ja irtautua menneisyyden painolasteista. Valistuksen perintönä uskonnolle jää kapea paikka yhteiskunnassa. Järkeä korostaessaan valistus kyseenalaistaa auktoriteetit, kristinuskon perusteet ja kaikki totuudet. Se haluaa vapauttaa ihmisen kaikenlaisesta holhouksesta ja tehdä uskonnosta henkilökohtaisen asian. Sille on tilaa yhteiskunnassa kansalaisuskonnon muodossa tai sitten moraalin alueella. Kuten Ahonen toteaa, valistuksen seurauksena usko muuttui lähinnä etiikaksi. Se oli alue, jolla uskonnolla oli paikkansa 1800-luvun lopun uusprotestantismissa, mutta ajatus on tuttu myös 2000-luvulla. Monet Ahosen havainnoista sopivat oman kirkkomme elämään. Toisinaan tuntuu siltä, että meidän on paljon helpompi puhua globaalin maailman ongelmista tai kirkon hallintorakenteen uudistamisesta kuin uskosta ja siihen liittyvistä asioista: rististä, sovituksesta, ylösnousemuksesta, Kristuksen ainoalaatuisuudesta ja Jumalasta. Perustelemme omaa paikkaamme suomalaisessa yhteiskunnassa etiikan ja arvojen ylläpitäjänä tai sitten sillä hyvällä, mitä teemme. Tämä tie on houkutteleva ja järkiperäinen, mutta kantaako se eteenpäin. Tuleeko kirkosta tällä tiellä moraaliyhteisö? Tähän viittasi äskettäin myös Laura Kolbe analyysissään.

2 2 Ahosen mielestä uudistumisen tarve on tiedostettu Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Silti on paljon epätietoisuutta siitä, mitä kirkon pitäisi opettaa, julistaa ja tehdä. "Tämä epävarmuus ilmenee muun muassa suuren yleisön kosiskeluna ja ajatusten myötäilemisenä, jossa yritetään näyttää kaikille, miten kirkko seuraa aikaansa, on moderni ja tarpeellinen." Tällaisen pyrkimyksen vaihtoehto on kirkon missionaarisuuden oivaltaminen. Ollakseen uskottava kirkon on tiedostettava, miksi se on olemassa. Kirkon on löydettävä uudelleen oma identiteettinsä (s. 19, 45). Tehtäväkseni on annettu pohtia luterilaisen teologian antia maailmanlähetykselle. Kirjan luettuani huomasin kyseenalaistavani otsikon. Jos globaalissa lähetyksessä todella tapahtuu bumerangiliike, eikö silloin pidä kysyä, mikä on maailmanlähetyksen anti tämän päivän luterilaiselle kirkolle. Seuraavassa asetankin Ahosen ajatukset vasten luterilaista uskontulkintaa kolmesta näkökulmasta: nämä ovat kirkon identiteetti, Kristuksesta todistaminen ja lähetyksen kokonaisvaltaisuus. Kirkon identiteetti ja tuntomerkit Ahosen mukaan kirkon olemassaolo perustuu lähetettynä olemiseen (s. 75). Luterilaisuudessa kirkon olemassaolo perustuu kirkon seitsemään tuntomerkkiin. Ne ovat Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen sekä kirkon erityinen virka, rippi, yhteisöllinen julkinen jumalanpalveluselämä ja pyhä risti. Muitakin tuntomerkkejä on, mutta ne ovat epävarmoja. Yksi tällainen on rakkaus. Rakkauden keskeneräisyyden vuoksi sen perusteella ei kuitenkaan kyetä varmasti sanomaan, missä kirkko on. Mikä on kirkon tuntomerkkien suhde ajatukseen, että lähetettynä oleminen on kirkon olemassaolon perusta? Kirkon tuntomerkeillä on kaksi tarkoitusta. Niistä voidaan tunnistaa kirkko tässä maailmassa: missä julistetaan evankeliumia, kastetaan ja vietetään eukaristiaa, sieltä löydetään todellinen Kristuksen kirkko. Tätäkin olennaisempaa on, että kirkon tuntomerkit saavat kirkon olemaan. Ne tekevät kirkon kirkoksi ja turvaavat sen jatkuvuuden. Kirkon tuntomerkit synnyttävät yhteisön, joka on maan ja taivaan rajapinnalla. Kirkkoon kuuluttaessa tullaan osalliseksi Jumalasta ja hänen elämästään. Kirkossa myös osallistutaan Jumalan missioon maailmassa ja palvellaan koko luomakuntaa. Ekumeenisessa liikkeessä on 1990-luvulta lähtien korostettu, että kirkko on kommuunio. Sanan ja sakramenttien välityksellä kristitty yhdessä toisten kristittyjen kanssa tulee osalliseksi Jumalan elämästä ja pelastuksesta. Tämä johtaa yhteiseen jakamiseen, niin pelastushyvyyksien kuin elämää tuhoavan pahankin, ja keskinäiseen rakkauteen. Otaksun, että myöhemmin tänään Juha Pihkala palaa tähän teemaan. Sen vuoksi totean vain sen, että luterilaisena on hyvin helppo liittyä klassiseen ja samalla ekumeeniseen kirkkonäkemykseen. Isossa katekismuksessa hahmotettu käsitys kirkosta vastaa ns. kommuunioekklesiologiaa. Kirkon tuntomerkit siis antavat kirkolle sen identiteetin. Tältä pohjalta on kysyttävä, luotammeko me vielä siihen, mitä olemme ja mitä varten olemme olemassa. Tällä kohtaa Ahonen esittää monia kriittisiä havaintoja. Hän kysyy, uskaltavatko kirkon työntekijät tunnustaa uskonsa oman aikansa ihmisten edessä vai kätkevätkö he sen piiloon tai muutoin vaikenevat. Kiusauksena on miellyttää muita ihmisiä, koska siten tulee helpommin hyväksytyksi. Joukosta erottuminen ja erilaisen vakaumuksen omaksuminen ja siihen tunnustautuminen vaatii rohkeutta. Sama koskee kirkkoa laajemminkin. Uskon ja ympäröivän kulttuurin välillä tulee vallita kriittinen vuorovaikutus. Usko sisältää monia tekijöitä, jotka poikkeavat kustakin kulttuurista ja ajan yleisestä mielipiteestä. Mikäli kirkko unohtaa vastakulttuurisen luonteensa, se ajautuu ajan muotivirtausten vietäväksi (ss ). Ahosen mukaan lähetys toimii kirkon identiteetin ja uskon testinä. Mikäli kirkko tinkii evankeliumin sanomasta, lähetykseltä putoaa pohja pois. Mikäli se pitää kiinni olemuksensa perustavimmasta tuntomerkistä, evankeliumista, se säilyttää identiteettinsä. Lähetyksen perusmuoto on usko Jumalaan ja tunnustautuminen hänen nimeensä ihmisten keskellä. (ss. 73, 76) Toiseksi kirkon tuntomerkkien tarkastelu herättää kysymyksen yhteisöllisyyden merkityksestä. Olemmeko

3 3 jotenkin aliarvioineet sen merkitystä? Tukea yhteisöllisyyden vaalimiseen saamme Jumalan missiosta, joka bumerangiliikkeenä palaa pohjoiseen ja suorastaan pakottaa meidät ottamaan todesta kirkon yhteisönä. Luterilaisina kohtaamme paradoksin: yhtäältä kirkkokäsityksemme tähdentää yhteistä jakamista ja osallisuutta, toisaalta kirkon elämässä tämä ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Ahosen tutkimuksesta käy ilmi, että monet muut kirkot kykenevät meitä paremmin integroimaan kristityt maahanmuuttajat seurakuntiinsa ja jumalanpalveluselämäänsä. Kristuksesta todistaminen ja kristittyjen yhteinen pappeus Kirkon tuntomerkkeihin liittyy toinen iso kokonaisuus, kristittyjen yhteinen pappeus. Se on yksi luterilaisen kristillisyyden vahvuuksista. Perinteisesti sillä on tarkoitettu kasteeseen perustuvaa osallisuutta Kristuksen pappeuteen. Tässä suhteessa seurakunnan rivijäsen ei eroa papista: kaikki jakavat samalla tavoin pelastuksen ja siitä avautuvan hengellisen tehtävän. Perimmältään on kyse kristityn kilvoituksesta ja hengellisen elämän vaalimisesta. Usein korostetaan, että yhteinen pappeus toteutuu perheessä ja kristityn toimiessa erilaisissa ammateissa sekä rakentaessa oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Piian tehtävä on yhtä arvokas tai jopa arvokkaampi kuin munkin, joka vetäytyy ihmisistä erilleen ja harjoittaa omaa hurskauttaan. Harvemmin puhutaan kuitenkin siitä, että yhteiseen pappeuteen kuuluu myös Kristuksesta todistaminen, rukous kärsivien puolesta ja evankeliumin sanoman julistaminen, esimerkiksi siten, että kristitty lohduttaa apua tarvitsevaa Jumalan sanan monilla lupauksilla. Näyttää siltä, että monta kertaa yhteisen pappeuden hengelliset tehtävät ja maalliset tehtävät ymmärretään toistensa vaihtoehdoiksi. Näin ei tietenkään voi olla. Vähä katekismus oli tarkoitettu tuon ajan yhteiskunnassa perheenisän avuksi, kun hän opetti koko talon väelle kristillisen uskon ja kilvoituksen pääkohdat. Kolmannen maailman kirkkojen esimerkki pakottaa pohjoisen kirkot tarkastelemaan uudelleen kirkon jäsenyyden merkitystä. Etelän ja idän kasvavissa kirkoissa Kristukseen tunnustautuminen ja kristittynä eläminen toteutuvat usein aggressiivisen enemmistön keskellä. Tällöin kristityltä vaaditaan rohkeutta ja valmiutta kertoa muille, mihin hän uskovat. Kristuksesta todistaminen ja häneen tunnustautuminen kuuluu erottamattomasti uskoon ja kristittynä elämiseen, toteaa Ahonen (s. 71). Etelän ja idän kristittyjen viesti meille on, että kristittynä oleminen on Kristuksen todistajana olemista. (s. 95) Ekumeenisen liikkeen myötä kuvamme todistuksen sisällöstä on laajentunut: siihen kuuluvat myös elämän todistus (diakonia) ja yhteisen pappeuden ajatus maallisen työn esimerkillisestä hoitamisesta. Jokainen kristitty voi osallistua Jumalan lähetykseen antamalla hyvän esimerkin kristittynä elämisestä ja palvelemalla lahjoillaan muita. Tähän todistuksen kokonaisuuteen kuuluu myös se, mikä käy ilmi todistussanan kreikankielisestä vastineesta. Martyria viittaa kristityn valmiuteen seurata Kristusta kuolemaan asti. (s. 96) Tätä puolta emme saisi unohtaa, vaikka marttyyriutta emme tavoittele emmekä ihannoi. Viime kesän karu viesti Afganistanista kertoo, että omallakin kirkollamme on marttyyrinsa. Yhteisen pappeuden vuoksi meidän tulee arvostaa seurakuntalaisuutta entistä enemmän. Koulutettujen työntekijöiden rinnalla jokainen seurakuntalainen armolahjoineen on tärkeä resurssi kirkolle, kun se vie eteenpäin evankeliumia Kristuksesta. Ahonen siteeraa Porvoon yhteistä julkilausumaa, johon olemme sitoutuneet: kirkolla on tänään kuten apostoleillakin vastuu julistaa evankeliumia kaikille kansoille koko kirkko ja sen jokainen jäsen on osallinen ja antaa oman panoksensa evankeliumin levittämiseen ilmentämällä ja toteuttamalla uskollisesti apostolien kirkon pysyviä tuntomerkkejä. (s. 74, 176). Lähetyksen kokonaisvaltaisuus Kolmas luterilaisittain merkityksellinen seikka on lähetyksen kokonaisvaltaisuus. Siihen meitä velvoittaa Jeesuksen oma toiminta: hän kohtasi ihmisen kärsimyksen, paransi apua tarvitsevan, auttoi uuteen elämään ja julisti synnit anteeksi. Samaan lännen kirkkoja ohjaa lähetyksen bumerangi-liike. Yhä

4 4 vahvemmin etelästä ja idästä kuuluu ääni, että kokonaisuus tulee ottaa huomioon. Köyhät kirkot toivovat, että he pääsisivät alusta alkaen neuvottelemaan lahjoittajien kanssa siitä, minne apu kohdistetaan. Ne myös kritisoivat länsimaisia lähettejä siitä, että nämä eivät osallistu paikallisten kirkkojen elämään. He saattavat tehdä erinomaista työtä kehitysavun asiantuntijoina, mutta eivät katso tarpeelliseksi todistaa elämällään ja osallistumalla kristittyjen yhteiseen messuun. Vaarana on, että tällöin evankeliumi, kristillinen usko ja elämä sekä käsitys Jumalan työstä maailmassa kaventuvat. Ahonen toteaa: Silloin kun lähetys on ymmärretty kapea-alaisesti vain joko sielujen pelastumisena, sivistämisenä tai jonkin sosiaalisen ohjelman toteuttamisena, Jumalan toiminta luomakunnan uudistajana on jäänyt huomaamatta. (s. 79) Jumalan valtakunnan lopullinen toteutuminen on vielä edessäpäin, mutta se murtautuu tähän aikaan ja maailmaan jo nyt. Uusi todellisuus vaikuttaa keskellämme, Jumala luo uutta ja eheyttää, ja uusi elämä Kristuksessa on totta (s. 78, 182). Tässä prosessissa kirkot ovat mukana silloin, kun ne julistavat evankeliumia, todistavat uskostaan elämäntavallaan ja teoillaan (diakonia) sekä parantavat kehitysmaiden ihmisten elämän edellytyksiä. Tällä työllä on kirkon historiassa pitkät juuret. Ahosen esimerkki on Aleksandriaa riivannut rutto: kun muut pakenivat kaupungista, kristityt jäivät hoitamaan sairaita ja kuolevia (ss ). Teologisesti lähetystyön kokonaisvaltaisuuteen on helppo liittyä luterilaisen uskon näkökulmasta. Emme edusta henkistynyttä kristinuskon muotoa, vaan otamme todesta ylösnousemuksen: se tähtää koko luomakunnan uudistumiseen. Tämä ajatus perustuu siihen, että sana tuli lihaksi Jeesuksen inkarnaatiossa. Hänen ylösnousemuksensa ansiosta uskomme ruumiin ylösnousemukseen. Pelastus on sidottu sanaan ja sakramentteihin, joista koko ihmisen on tarkoitus tulla osalliseksi. Kasteessa veteen liittyvä sana välittää pelastuksen, mutta jotta ruumiskin saisi jotain, ihminen valellaan vedellä, toteaa Luther. Ehtoollisessa puolestaan sana vaikuttaa Kristuksen läsnäolon niin, että ruumiin nauttima leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Koko ihmisen on siis tarkoitus pelastua ja uudistua. Teologisessa kielenkäytössämme kristillisyyden kokonaisvaltaisuus ilmaistaan useimmiten käsiteparilla usko ja rakkaus. Kumpikin tarvitaan. Ilman uskoa rakkaus muuttuu moraaliseksi aktivismiksi - ilman rakkautta usko kaventuu oikeassa olemiseksi. Ahonen toteaa mielestäni aivan oikein, että evankeliumi Kristuksesta vapauttaa ihmisen synnin ja syyllisyyden vallasta, mutta myös kaikesta, mikä kahlehtii ja orjuuttaa elämää (s. 190). Kristuksen rististä avautuvat uuden elämän voimat, katumus, syntien anteeksiantamus, rakkaus, sanan uutta luova ja elämää tervehdyttävä vaikutus tässä ja tulevassa elämässä. Kun Kristuksen risti on kaiken edellä todetun lähtökohta, lähetystyössä ei tulisi vieroksua sitä, mitä kutsumme evankelioinniksi. Sen menetelmiä voidaan muuttaa, mutta asian itsensä aika ei ole ohitse, sillä usko syntyy vain evankeliumin sanasta. Julistus tarvitsee kuitenkin rinnalleen rakkauden palvelun, joka ottaa huomioon ihmisen muut tarpeet. Tästä kokonaisvaltaisuudesta etelän ja idän kirkot muistuttavat meitä. Samalla ne kysyvät meiltä, onko uskosta ja evankeliumin julistamisesta tullut teille itsestäänselvyys niin, että voitte keskittyä pelkkään sosiaalieettiseen avustustyöhön. Jos aikanaan oli tarpeen avartaa lähetysnäkyä ja muistuttaa ensimmäisestä uskonkappaleesta, nyt olisi muistettava toinen ja sen rinnalla myös kolmas. Tämä tarkoittaa, että jokainen kehitysyhteistyötä tekevä lähetti ja avustustyöntekijä julistaa omalla elämäntavallaan. Tämä meidän tulisi tiedostaa. Mielestäni kirkossamme tarvitaan kipeästi lisää teologista pohdintaa, jossa uskon ja rakkauden käsitteiden avulla eritellään kristillinen todistuksen kokonaisuutta. Tällaisesta pohdinnasta olisi hyötyä sekä lähetysjärjestöillemme että KUA:lle. Lopuksi Tehtäväni oli pohtia luterilaisen teologian antia maailmanlähetykselle. Nostin esille Risto Ahosen ajattelun keskeisiä korostuksia ja lisäsin mukaan muutamia muita ajatuksia. Onko tehtäväksi anto tullut nyt

5 suoritettua. Tiedä häntä. Siltä minusta kuitenkin näyttää, että Ahosen uusin kirja on joka tapauksessa luterilaisen teologian antia maailmanlähetykselle. Näillä sanoilla avaan yhteisen seminaarimme. 5