KOMPOS I TI O 1/2007. Suomen Säveltäjät ry:n jäsenlehti

Transkriptio

1 KOMPOS I TI O 1/2007 Suomen Säveltäjät ry:n jäsenlehti Euroopan säveltäjäjärjestöjen katto-organisaatio ECSA perustettiin maaliskuussa Madridissa s. 27

2 KOMPOS I TI O 1/2007 Suomen Säveltäjät ry:n jäsenlehti Runeberginkatu 15 A Helsinki Puh: (09) Fax: (09) saveltajat@composers.fi Kotisivu: Päätoimittaja: Annu Mikkonen Suomen Säveltäjät ry:n johtokunta: Mikko Heiniö, puheenjohtaja Riikka Talvitie, varapuheenjohtaja Perttu Haapanen Kimmo Hakola Lauri Kilpiö Veli-Matti Puumala Harri Suilamo Sisältö: Mikko Heiniö: Yrittänyttä ei laiteta s. 2 Markku Kilpiö: Sävel sanassa sana sävelessä s. 3 Petteri Salomaa: Musiikki liturgian kielenä s. 6 Minna Heiniö: Suomen musiikki 2032 s. 8 Ilkka Kuusistolle säveltaiteen valtionpalkinto s. 12 Pekka Hakolle Madetoja-palkinto s. 13 Uusia jäseniä s. 14 Yhdistyksen vuosikokous s. 16 Tapio Tuomela: Uuden musiikin kasvihuoneilmiö s. 18 Kirjoja säveltäjistä s : Kimmo Hakola: Kauhukakarasta professoriksi Lauri Kilpiö: Journalistin sujuva Lindbergelämäkerta Annu Mikkonen: Lindgren Segerstamista Sata ystävää eli parjatun tilitys Kantaesityksiä s. 24 Madetoja-säätiön avustukset 2007 s. 26 Uutisia s. 26 Kansi: ECSAN perustamistilaisuus. Henkilöt vas. Iván García-Pelayo (ROAIM, Espanjan musiikin tekijöiden ja esittäjien liitto), Benard Grimaldi (FFACE), David Ferguson (APCOE), Klaus Ager (ECF) Kuva: tuntematon kuvaaja "Yrittänyttä ei laiteta"? T aiteilijoiden ja tieteentekijöiden eläke- ja sosiaaliturvaproblematiikkaa on viime aikoina tarmokkaasti yritetty saattaa päättäjien tietoisuuteen. Asetumme mielenkiinnolla odottamaan, mikä tulee olemaan Matti Vanhasen kakkoskokoonpanon kulttuuripolitiikka. Naapurissamme Ruotsissa on porvarihallitus istunut jo tovin, eikä tulevaisuus näissä kysymyksissä näytä ruusuiselta. Sielläkin on taiteilijoille yritetty pukea yrittäjän kaapua. Ruotsin säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja Sten Melin fantiseerasi Tonsättaren-lehdessä, mitä tapahtuisi jos kehotus otettaisiin vakavasti: "Kokoomus on viime vuosina toistanut Perusta yritys! -mantraa uskotellen, että siten kaikki kääntyy paremmaksi. Tämän iloisen tiedon terästämänä ravaan pankkiin, menen Yritysosastolle järjestelemään lainaa Sävellystoiminnalle, jonka olen juuri käynnistänyt. Julistan ylpeänä briljantin liikeideani: orkesteri- ja kamarimusiikkia maamme musiikkielämän tarpeisiin. Tunnen, että liikeideallani on vahvat kehitysmahdollisuudet ja kansainvälistä läpilyöntiä voidaan odottaa viiden vuoden sisään. Anon lainaa investoidakseni pieneen kalustettuun huoneistoon, tietokoneeseen ja A3-kirjoittimeen sekä asiaankuuluviin tietokoneohjelmiin ja soittimiin; noin kruunun pitäisi riittää. Pankkimiehen katse hamuaa taivaita (hetken jo uskon sydänhalvauksen tekevän tuloaan), kunnes hän keskittää sen minuun: Pankin arvion mukaan liikeideasi on liian haavoittuvainen. Tärkeimmällä markkina-alueellasi, Ruotsin musiikkielämällä, on itsellään vaikeita ongelmia juoksevan toiminnan rahoittamisessa, minkä lisäksi siellä suhtaudutaan ilmeisen säästeliäästi uusiin tilauksiin. Niinpä katsomme, että on epävarmaa myöntää anottua luottoa liiketaloudellisin perustein. Jos sitä vastoin voit osoittaa meille kelvollisen takaajan, saat tietenkin lainan. Niin mutta... Kuulehan nyt. Kun kerran tunnut olevan ihan lahjakas kaveri omalla alallasi, niin miksei toimintasi mahdu kulttuurielämän raameihin? Kulttuuriministeriöstä kehottivat minua ja kollegoja ryhtymään yrittäjiksi ja pääsemään eroon alentavasta avustusriippuvuudesta..." Melin päättää juttunsa: "Mielestäni on loukkaavaa, että korkein poliittinen johto johdonmukaisesti, vuosikymmenestä toiseen, pitää kulttuurin tukemista kustannuksena, elinkeinoelämän tukemista taas investointina. Se on epä-älyllinen näkemys, ryhdistäytykää! PS. Muuten olen sitä mieltä, että pitäisi julistaa Mozart-vapaa musiikkielämä. Mozartia voimme kuunnella kotistereoillakin." Pitäisikö luottaa vanhaan sananlaskuun, jonka mukaan "yrittänyttä ei laiteta"? Mikko Heiniö KOMPOS I TI O 1/2006 2

3 SÄVEL SANASSA SANA SÄVELESSÄ Solistinen vokaalimusiikki liturgisessa kehyksessä. Teksti:Markku Kilpiö Markku Kilpiö piti tämän alustuksen Suomen Kirkkomusiikin Säveltäjät ry:n seminaarissa Sibelius-Akatemiassa. Kilpiö on teologian maisteri, joka toimii Suomen Kirkkomusiikkiliiton toiminnanjohtajana ja Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla kirkkomusiikin teologian tentaattorina. S ävelen ja sanan liittyminen toisiinsa liturgisessa kehyksessä, kahden elementin yhteensulautuma, uusi luomus, on niin laaja, vaikea ja monitahoinen kysymys, etten yritäkään ottaa siitä syliotetta. Siksi avaan ensin muutamia luukkuja historiaan, jossa kysymystä on pohdittu aina ja ratkaisuja tehty kunkin ajan lähtökohdista. Päätteeksi yritän sanoa jotakin solistisen vokaalisen musiikin paikasta, tehtävästä ja mahdollisuuksista tämän päivän luterilaisessa messussa. Augustinuksen eettinen ongelma Vokaalisen elementin liittyminen tekstiin liturgiassa on kulkenut läpi kirkon historian usein jännitteisessä suhteessa. Varhaisina vuosisatoina seurakunnan kokoontumisissa laulettiin, sen tiedämme jo muutamista Uuden testamentin maininnoista ja hymnitekstikatkelmista. Laulettiin yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, mutta näiden termien sisältöä ei tunneta. Suhde ympäröivään kulttuuriin oli selvästi kielteinen. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialainen kirjoituksessaan vuodelta 212 torjuu aikansa maallisen musiikin tai taidemusiikin, ennen muuta siksi, että musiikki liittyy sellaisiin yhteyksiin, joissa kristityn ei ole mahdollista olla mukana. Kirkon varhaishistoriasta ei löydy lähtökohtia eikä malleja kulttuurin avoimeen kohtaamiseen. Juutalaisuudesta irtautuva uskonto haki identiteettiä pitämällä rajat selvinä. Lisäksi luultiin maailman pian katoavan. Toinen kirkkoisä, Augustinus 300-luvulla pohtii sanan ja sävelen suhdetta. Hänen ongelmanaan on laulujen kauneus, joka johtaa hänen ajatuksensa ja mielensä pois laulujen teksteistä. Hän huomaa viehättyvänsä ensisijaisesti musiikista, melodiasta ja kokee tämän ei ainoastaan kiusallisena, vaan jopa syntinä. Vanhojen tekstien lainaamisessa on se ongelma, että on vaikea tavoittaa kirjoitusajankohdan viestinnällistä taustaa ja resonanssia. Millainen laulu aiheutti tällaisen reaktion? Millainen musiikkifilosofia tai estetiikka oli kirjoittajan taustana? Antiikin ajan kirjoittaja on saanut koulutuksen, joka noudattaa tiettyjä retorisia malleja ja lakeja. Saatamme tehdä virheellisiä päätelmiä tulkitessamme tekstejä oman aikamme lähtökohdista. Jos nämä varaukset otetaan huomioon, voidaan havaita, että Augustinus pohtii erästä sanan ja sävelen yhdistymisen kysymystä: kohtaako ihmisen vastaanottomekanismi ensimmäisenä sanan vai sävelen. Hän tunnustaa, että musiikki, melodia, kohtaa hänet ensin ja herättää tunteen. Mutta Augustinuksen kysymyksenasettelu ei syvimmältään koske musiikin reseptiota, vaan Kirkkoisä Augustinusta huolestutti melodian tunteisiin vetoava ylivertaisuus tekstiin nähden. ongelma on eettinen siksi, että hänelle tärkein, teksti, jää melodian varjoon. Augustinuksen pohdinta tuntuu keinotekoiselta ja yksinkertaiselta. Onhan sävelen ja sanan liittyessä yhteen syntynyt jotain uutta, verbaalismusiikillinen yhteisviesti, perusteellisesti sekoittuneena, ja on mahdoton yksiselitteisesti sanoa, kummanko ihminen kuulee ensin. Se riippuu monesta tekijästä, musiikista, sanoista, kielestä, esittäjästä, tilasta, kuuntelutilanteesta jne. Moniäänisyys ulos Herran huoneesta! Kristinuskon aseman muutoksen jälkeen 300-luvun lopulla suhde kulttuuriin muuttui. Kristinusko ja antiikki Taulu: Simone Martin , Lähde: Wikimedia 3 KOMPOS I TI O 1/2006

4 elivät vielä hetken rinnan, kunnes kirkko sai kulttuurisen hegemonian ja pyrki jopa sanemaan sen suuntaa. Peruskysymyksiin palattiin mm luvulla, jolloin paavi Johannes XXII jyrähtää: Messun musiikki on saastutettu nopeakestoisten nuottien vuoksi. He [säveltäjät] katkovat melodiaa, he turmelevat sen diskantein, ja joskus he ahtavat musiikin täyteen yläääniä. Äänet kieppuvat lakkaamatta sinne tänne, kun laulajat yrittävät ilmaista musiikin sisältämiä mielenkuohuja eleillään. Jumalanpalveluksen todellinen tarkoitus, hartaus, unohtuu ja kevytmielisyys kasvaa. Kiiruhdamme ajamaan ne Herran huoneesta. Sama teema, vähän maltillisemmin äänenpainoin, oli esillä Trenton kirkolliskokouksen päätöksessä 1562: Laulun ei tule tuottaa tyhjää nautintoa korvalle, vaan että sanat tulevat kaikille selviksi ja ymmärrettäviksi niin että kuulijoiden sydämet täyttyvät taivaallisten sointujen kaipauksesta Kirkollisista ohjausyrityksistä huolimatta musiikin kehitys kulki omaa tietään pysähtymättä Palestrinaan tai myöhempiinkään mestareihin. Monodian vallankumousta seuraa barokin affektioppien mukainen tekstin luonnehdinta, romantiikan tapa ottaa teksti esimerkiksi Brahmsin tapaan suureen syliin, 1900-luvun alkupuolella Distlerin ja kumppaneiden yritys herättää henkiin uusin soinnuin ja rytmein 1600-luvun sanan ja sävelen symbioosi ja vihdoin 1900-luvun jälkipuolella säveltäjät, jotka käyttävät ujostelematta oman aikansa sävelkieltä myös kirkollisissa teksteissä. Kirchenmusik, Gemeindemusik ja Seelenmusik Uskonpuhdistuksen haarat kehittyivät musiikkikäytännöissään eri suuntiin. Sillä on ollut vaikutusta vuosisatojen ajan, vaikkakin erot ovat tasoittuneet. Lutherin suhde musiikkiin oli perusavoin ja lämmin, reformoidussa haarassa Calvinin taas ankaran puristinen, mikä johti kirkkomusiikin sysäämiseen jumalanpalveluselämän ulkopuolelle ja kirkkokonsertin syntyyn! Vaikka reformoidun kirkon urkujensärkemiskausi jäi lyhyeksi, laulettu musiikki säänneltiin ankarasti ja jumalanpalveluksista jätettiin vähitellen pois solistinen liturginen laulu. Jäljelle jäi yhteinen psalmivirsien laulaminen. Vastaava kehitys viivästyneenä tapahtui myös luterilaisella puolella. Raamatunlukutekstien ja rukousten resitointi jäi pois ja samalla katkesi todella pitkä traditio. Tosin sitä turmeli jo valistusaika, joka teki liturgisesta laulusta solistisia laulusuorituksia, joiden tarkoitus oli ensisijaisesti luoda juhlallisuutta. Tältä ajalta on muistona vieläkin joskus kuultava mahtipontinen laulutyyli. Luterilaisen puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla luotiin teorioita skolastisin erittelyin ja luetteloin luterilaisen musiikin sisällöstä ja käytännöstä keskiajan musiikkifilosofialle perustaen. Niinpä määriteltiin kirkkomusiikkia harjoitettavan siksi, että se antaa Jumalalle kunnian, kaunistaa jumalanpalvelusta, herättää hartautta, vetää enkelit lähemmäksi ihmisiä, ajaa pois paholaisen, karkottaa surumielisyyden, helpottaa päivittäistä työtä, antaa esimakua tulevasta ikuisesta elämästä. Hector Mithobius taas perustelee kirkkomusiikin näin: divinum mandatum, jumalallinen tehtävä, sanctorum exemplum, pyhien esimerkki, nostrum debitum, meidän velvollisuutemme luomisen perusteella, insigne commodum, musiikin vaikutus ja consequens damnum, negatiivisten seurausten välttäminen. Ajan ilmaisutavan alta kuoriutuisi myös hyvin relevantteja musiikin käytön syitä. Kirkkomusiikkia - jumalallista hovimusiikkia (Henrik Tobin) - vastaan hyökkäsivät niin katoliset kuin reformoidut ja nouseva pietismi. Ongelmat olivat osin vanhoja, mutta myös uusia. Niitä nosti esiin yksilöä ja hänen kokemustaan korostava pietismi. Rintamalinjoiksi muodostuivat ja 1700-luvuilla puhdasoppisuuden ihanteita noudattava ja taidemusiikin kanssa tiiviissä yhteydessä oleva Kirchenmusik, yhteisöllisyyttä, yksinkertaisuutta ja kaikkien osallisuutta vaaliva Gemeindemusik ja yksityisen ihmisen uskonnollista kokemusta ja jumalasuhdetta, emootioita liikuttava mystikoiden Seelenmusik. Leirit taistelivat ankarasti keskenään. Reformoitu vaikutus valtasi alaa ja pietistisellä puolella tunnettiin vetoa sen edustamaan puritaanisuuteen ja yksinkertaisuuteen. On hyvä muistaa, että kun leirit syntyivät, Kirchenmusik ei tarkoittanut vanhaa musiikkia, vaan oman aikansa uutta musiikkia. Muutettavat muuttaen, kaikki nämä kolme rintamaa ovat mielestäni olemassa myös tänään. Klassinen kirkkomusiikki eri muodoissaan, urkuja kuoroteokset ovat Kirchenmusiklinnaleirissä. Virsilaulusta, kaikesta keskivertoisuudesta ja ymmärrettävyydestä perusmitan tekee Gemeindemusik, kun taas Seelenmusik-kerhoon kuuluvat esim. nostalginen tunteilu 1800-luvun hengellisillä lauluilla, pääosa nuorisomusiikista, Taizémeditaation musiikki ja karismaattiset ylistyslaulut. Vaikka messussa on siis tarjolla monenlaista musiikkia urkuja, kuoro- ja yhteislaulua yksinlaulun vokaalisen elementin liittyminen jumalanpalveluksen teksteihin on ollut pitkään poissa. Tähän osin vieläkin vaikuttaa vuosikymmeniä vallinnut pelko solistista itsetehostusta vastaan. Niinpä suosittiin ennen muuta kuoroa. Pelko on tietysti aiheellinenkin, jos soololaululla ymmärretään viihteen esitysmaneereja. Viihteellistynyt kulttuurimme tunkee joka paikkaan. Menossa on suurin ihmisillä tehtävä koe, jossa lapsia siedätetään pienestä pitäen kuuntelemaan suurimmaksi osaksi roskaa addiktoitumiseen asti. Stefanin matkassa puheen ja laulun rajamaastoon Miettiessäni joskus liturgisen laulun yleisinhimillisiä, lajityypillisiä lähtökohtia, käteeni sattui semiootikko Gino Stefanin kirja Musiikillinen kompetenssi, miten ymmärrämme ja tuotamme musiikkia. Kun Stefani etsii puheen ja laulun rajalinjoja ja vastauksia kysymykseen, miksi puhe muuttuu lauluksi, hän luettelee joukon irrallisia ilmiöitä, joissa on samanlainen monotoninen, lorunomainen äänensävy: koululainen lukee haluttomasti ääneen läksyjään, rautatieaseman kuuluttaja ilmoittaa junasta, munkkikuoro laulaa, pappi intonoi messussa, lapsi laulaa lorua. Stefani nimittää tätä resitatiiviseksi intonaatioksi. Hän myös muistuttaa, että ilmiö on havaittavissa eri kulttuureissa, mm. Kiinassa, jossa puheen ja laulun keskitie on ilmiöiltään runsas. Hän pitää teoreettista malliaan lähtökohtana laajemmalle selvitykselle, jossa pohditaan siirtymää puheesta eri vokaali-intonaation laulutyyppeihin. Stefani löytää resitaatiosta erilaisia vakiomalleja, jotka eroavat toisistaan siinä, että jotkut niistä suuntautuvat käyttäjään itseensä ja toimivat eräänlaisena meditaationa. Sitten on ulospäin suuntautunutta resitaatiota, jolla halutaan viestittää jotain ympäristöön. Hän löytää resitaatiosta yhteisiä piirteitä, kuten aloituksen, vakiokorkeudella ja vakiovoimakkuudella tapahtuvan kerronnan ja sitten erilaisia lopetusmalleja. Hän toteaa, että resitaati- KOMPOS I TI O 1/2006 4

5 oon eivät kuulu voimakkaat persoonalliset korostukset eivätkä erikoiset ääniefektit. En mene pitemmälle Stefanin teorioihin, mutta kiinnostavia ovat esimerkiksi nämä havainnot: - resitaatio on eräällä tavalla yleisinhimillistä, kulttuuritaustastaan riippumatonta ilmaisua, jolle löytyy juuria ja liittymäkohtia hyvin monenlaisista puheen ja laulun välimaaston ilmiöistä; - resitaatio saa monia tehtäviä: se objektivoi, etäännyttää tekstin (persoonaton lukutapa), mutta se voi myös korostetusti suuntautua vastaanottajaan ja kolmanneksi vielä palvella meditaatiota; - Stefani muistuttaa myös siitä, että perustehtävät saavat sivumerkityksiä, toisin sanoen resitatiivin käyttö ei ole aina yksiselitteistä, kaikki eivät kuule sitä ja sen viestiä samalla tavalla. Stefani avaa siis näköaloja puheen ja laulun rajamaille. Tärkeää on ollut ilmiön universaalisuus, yleisinhimillisyys, ts. laulu on lajityypillinen ihmisen ilmaisuväline. Mutta se ei selitä sitä, että liturginen resitatiivi tai puhelaulu voidaan kuulla monella eri tavalla riippuen siitä, mikä on kuulijan kulttuurinen ja musiikillinen viitekehys. Yhdelle se on arvokasta, kaunista, jopa luovuttamatonta, toiselle taas etäännyttävää, keinotekoista ritualismia tai suorastaan käsittämätöntä teatteria ja temppuilua. Yksinlaulu liturgiassa on tietysti muutakin kuin resitaatio, mutta halusin selvittää itselleni, miksi yleensä liturgiassa lauletaan. Stefanin mukaan listasin seuraavia vastauksia: 1. laululla on pitkä perinne kristillisen kirkon historiassa 2. laulu antaa rytmin yhdessä laulettaville messun osille 3. laulu antaa tekstille ei-analyyttisen lähestymistavan tai musiikillisen eksegeesin 4. laulu auttaa meditaatiossa 5. tuo messuun emotionaalisen elementin, korostaa tapahtuman juhlaluonnetta Vastaväitteitä voidaan esittää joka kohtaan. Sitten on vielä inhimillinen näkökulma: kaikki eivät osaa ilmentää musiikilla näitä asioita vaikka haluaisivatkin. Kelvollista musiikillista perusmittaa tavoittamaton suoritus ei toteuta yhtäkään funktiota. Loppupohdintoja Mielestäni erilaiset Gemeindemusik ja Seelenmusik tyyppiset ratkaisut ovat vallanneet suurelta osin paitsi nykyisen kirkkomusiikin suunnan, myös messun musiikillisen materiaalin. Hyvän käyttömusiikin oikeutusta en halua kieltää, mutta huolissani olen oman aikamme kirkkomusiikista. Ensin muutama varaus: messu on seurakunnan kokoontuminen, jossa seurakunta on toimiva subjekti. Yhteisöllisyys antaa peruslähtökohdan keskinäiseen toimintaan ja viestintään. Kaikessa ilmaisussa ja kommunikoinnissa on käytettävä sellaisia välineitä, sanoja, riittejä, visuaalisia ja musiikillisia ilmaisutapoja, jotka palvelevat yhteisyyttä ja yhteisen viestin ymmärtämistä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse merkitä kaiken mitoittamista jonkin keskiverto-oletuksen mukaan. Luterilaisessa kirkossa on musica sacran monisatavuotinen jatkumo, jota on mahdollista hyödyntää, muttei sellaista perimää, joka olisi tyylillisesti sitovaa ja itseoikeutettua perinteen voimalla. Tällaista ajattelua ja toivetta tosin esiintyy, kuten ja 60- luvuilla koettu laaja-alainen restauraatiotrendi. Se edusti traditionäkemystä, jonka mukaan jossakin historian vaiheessa käytössä ollut aineisto on jotenkin alkuperäisempää, arvokkaampaa, jopa pyhempää kuin myöhempi tai nykyinen. Pahimmillaan tämä merkitsi käytäntöä: vanhan toistaminen riittää. Erilaiset kirkollisiksi mielletyt ja sellaisina käytetyt tyylit pohjautuvat aina johonkin jumalanpalvelusnäkemykseen tai ne on lainattu jostakin perinteestä, joka syystä tai toisesta koetaan sakraalina. Tällaisia ovat erilaiset arkaisoivat tyylit tai esimerkiksi anglikaaninen 1800-luvun katedraalityyli. Voidaan pastissoida myös säveltäjiä, joiden sävelkieli koetaan nyt sakraaliksi tai mystiikkaa ilmentäväksi (esim. Pärt). Yhteistä näille pyrkimyksille on musiikillisesta laadusta kiinni pitäminen. Kommunikatiivisuutta ensisijaisena kriteerinään korostaville taas kelpaa mikä tahansa musiikki, jolla kuvitellaan luotavan yhteyttä. Myös uuden musiikin käytössä tulee lähtökohtaisesti tunnustaa ja hyväksyä messun luonne seurakunnan yhteisenä kokoontumisena. Seurakunta edustaa musiikillisesti keskivertoa suomalaista kansaa. Se ei parveile nykymusiikkikonserteissa. Sen vastaanottokyky on rajallinen, muttei sitä myöskään saa aliarvioida. Oman aikamme musiikkia kuulee harvoin myös julkisen konserttitarjonnan piirissä oleva yleisö. Tosin ongelman tausta on vielä laajempi: kirkolla ei ole jatkuvaa, elävää kosketusta siihen, mitä luovan kulttuurin alueella tapahtuu. Tämä ei koske vain musiikkia, vaan muitakin taiteita. Kirkon noin 900 musiikin ammattilaisen joukko on tässä suhteessa avainasemassa. Jos kanttorille itselleen uusi musiikki ei ole avautunut, hän ei sitä kuuntele eikä ole sisäistänyt sen kieltä, ei hän sitä myöskään tarjoa seurakunnalleen. Niinpä seurakunta messussa ei koskaan saa kuulla mitään uutta eikä ottaa siihen kantaa. Meiltä puuttuvat myös tarvittavat uuden musiikin esittäjät. Siihen eivät keskimäärin seurakunnalliset kuorot pysty ja vaikka harjoitusaikaa käytettäisiin kolminkertainen määrä, ei lopputulos välttämättä ole toivottu. Uudella musiikilla on siis monta ahdasta porttia päästäkseen messuun. Käyttämättömiä mahdollisuuksia kuitenkin on olemassa. Kun vielä muutamia vuosikymmeniä sitten karsastettiin soololaulua ja pidettiin kuoroa ensisijaisena, asenteet ovat muuttuneet. Konkreettisesti ajatellen soololaululla on monta mahdollista tehtävää messun rakenteessa: solistinen psalmodia, vastaus-, teksti- ja ehtoollismusiikki. Katson ennen muuta kanttoreihin, jotka voisivat hyödyntää ammattitaitoaan tällä alueella esimerkiksi tilaamalla uutta musiikkia. Mutta vielä laajempi on kysymys, miksi kirkko ajautunut kulttuurielämän marginaaliin ilman tavoitteellista kulttuuriohjelmaa. 5 KOMPOS I TI O 1/2006

6 Musiikki liturgian kielenä Teksti: Petteri Salomaa A lussa oli Sana. Johanneksen evankeliumin alku käy hyvin symboloimaan myös sitä, kuinka keskeinen sija kommunikaatiolla ja käsittämisellä on uskonelämässämme. Raamatun kirjain, sana pyrkii tekemään meille jumalallisen olemusta tajuttavaksi ja ymmärrettäväksi. Uskonnollisissa rituaaleissamme haemme yhteyttä Jumalaan ja jumalalliseen, teemme häntä tajuttavaksi yhteisen ehtoollisen riitissä ja yhteen äänen luetuissa liturgisissa teksteissä. Sanat yksin eivät kuitenkaan aina riitä kertomaan kaikkea tuntemaamme ja kokemaamme. Myös laulamisen merkitys on kommunikaatiossa ja käsittämisessä. Ihminen ei hahmota maailmaa pelkästään sanoilla ja rationaalisella havainnoimisella ja käsittämisellä. Kokonaisvaltaisessa maailman tajuamisessamme on mukana aina myös tunne. Musiikin merkitys nähdäkseni on siinä, kuinka se pystyy antamaan muodon kokonaisvaltaiselle tuntemuksellemme ja kokemuksellemme. Musiikkikappaleessa ikään kuin käsitteellistämme tämän kokemuksemme ja tunteemme maailmasta ja sen ilmiöistä, mikä on oma suhteemme kokemaamme. Näin meillä on muoto, jota voimme tarkkailla, johon voimme suhtautua ja jota voimme kommunikoida, jakaa muille ja muiden kanssa. Tämä viimeksi mainittu ominaisuus on kenties tärkein. Onhan ihminen sosiaalinen olento, jolle olennaista ja jopa elintärkeää on olla osa ryhmää ja yhteisöä, olla yhteydessä muihin kaltaisiinsa ja jakaa kokemuksensa ja todellisuutensa kaltaistensa kanssa. Omassa alustuksessani lähestyn laulumusiikin asemaa liturgisessa musiikissa edellä esitetyn pohjalta. Miten laulumusiikki syventää kokemustamme liturgisessa yhteydessä, miten se voimistaa yhteistä tajuamistamme, miten se vahvistaa kertomaamme asiaa? Ennen eteenpäin siirtymistä valaisen asiaa omakohtaisiin laulajan kokemuksiin pohjautuvalla esimerkillä siunausrituaalien puolelta. Elämämme tärkeiden ja vahvasti emotionaalisten taitekohtien kasteen, häiden ja hautajaisten kohdalla korostuu laulun merkitys tunteen muotoajana. Laulun esittäjänä vaistoaa sen, kuinka surun, kaipauksen ja lohdun tunteet kanavoituvat, purkautuvat ja yhdistyvät siunaustilaisuuden yksinlaulussa. Tilanteen vakavuus ja merkityksellisyys antavat myös laulajalle selvän viestin siitä, kuinka tärkeä musiikin antama väylä on asioiden ja tunteiden käsittelyyn yhteen kokoontuneille ihmisille. Siten ne antavat myös erittäin selkeän vahvistuksen oman kutsumuksen tarpeellisuudesta ja laulajan velvoitteesta yhteisöä kohtaan. Laulumusiikin tehtävän liturgisessa musiikissa näen siis vahvistamassa kokemustamme, voimistamassa sanan välittämistä, lisäämässä yhteyttämme. Mutta mitä sitten vahvistetaan, mitä välitetään? Jumalanpalvelustemme ja oppimme sisällön miettiminen, opillinen keskustelu, jääköön tässä vaille tarkempaa tarkastelua. Todettakoon silti, että luterilaisen kirkkomme oppi perustuu raamatun tulkintaan ja jumalanpalveluskäytännössämme jokainen kirkkopyhä saa oman kohtansa raamatusta, jota tarkastellaan ja tutkitaan. Tästä syntyy jo joitakin ajatuksia, joista kohta lisää. Sitä ennen huomioita musiikista kielenä ja aikamme musiikista. Jos musiikkia ja laulua ajatellaan kommunikaationa, siitä seuraa se, että musiikki mielletään kielenä. Kielelle on olennaista ymmärrettävyys. Musiikillisen kielen haaste tänä päivänä on se, että kulttuurimme on pirstoutunut ja musiikillisiakin kulttuureja on monia. Millä musiikillisella kielellä saavutamme nuoren goottihevarin, millä hänen 80-vuotiaan isoäitinsä? Löytyykö yleispätevää kieltä kaikille kuulijoille? Kuinka suuren yleisön saavuttaa modernistisesti suuntautunut säveltäjä, kuinka moni seurakuntalaiskuulija ymmärtää hänen musiikkinsa? En tarjoa näihin kysymyksiin ratkaisua, toteanpa vain, että tätä musiikillisen ymmärtämisen haastetta ei voi liturgisen laulumusiikin säveltäjä ohittaa. Kohdeyleisön koostumus pitää tajuta, jos haluaa syntyvän aitoa kommunikaatiota. Ja kirkolla ei ole varaa käyttää väärin tai huonosti musiikin tarjoamaa mahdollisuutta kommunikoida ihmisten kanssa, niin kuin ei ole millään muullakaan taholla, joka käyttää musiikkia omaan kommunikointiinsa. Vielä toinen seikka ennen vapaata assosiointia mahdollisista käytännön ideoista. Kaikki toimintamme tapahtuu oman aikamme sosiaalisissa puitteissa, siinä teknis-taloudellisessa tilassa, jossa elämme. Omat jumalanpalveluksemme tapahtuvat tilavissa, hyvin lämmitetyissä temppeleissä, joissa on laadukkaat instrumentit, yleensä hyvät urut, mutta usein myös pianot ja kenties sähköisetkin instrumentit. Kirkkomuusikkomme ovat hyvin koulutettuja, monipuolisia muusikkoja, seurakunnilla on omat kuorot, mahdollisesti omia musiikkikouluja ja useimmiten myös kohtuulliset varat palkata laadukkaan musiikkikoulutuksemme kasvattamia muusikoita erityistehtäviin. Resursseja monimuotoiseen liturgiseen musisointiin tuntuisi olevan. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikenlainen laajamittainen ja laajakirjoinen musisointi olisi asetettava liturgisen musiikin ihanteeksi, vaan pelkästään muistuttamaan siitä, että mahdollisuudet varmasti ovat historiallisesti katsottuna laajat, ja että luova ote musiikin suunnittelussa on suotavaa. Ennakkoluulottomalle entusiastille seurakuntamusisoinnin uskoisi antavan suurenmoiset mahdollisuuden ja luovuuden intoa sopii rohkaista, ei rajoittaa. Muutama vapaa assosiaatio käytännön ideoista. Georg Philip Telemann, tuo tuottelias hampurilaismuusikko, kirjoitti lukuisia kantaatteja palvelemaan jumalanpalveluksia. Der harmonische Gottesdienst on kokoelma sooloäänelle, obligatosoittimelle ja basso continuolle kirjoitettuja kantaatteja eri kirkkopyhille. Kokoonpano kantaateissa on huomattavasti kevyempi kuin Euroopan silloisen merkittävimmän kauppametropolin Leipzigin Tuomas-kanttorin J. S. Bachin kantaattivuosikerroissa. Kirkkovuoden raamatuntekstejä tukeva kokoelma lauluja kaipaisi tekijäkseen asialle omistautuneen säveltäjän, laulajakirkkomuusikon ja laadukkaan laulurunoilijan. Jossain seurakunnassa voidaan lähteä laatimaan kokoelmaa omien rahkeitten varaan, eli jos niitä on enemmän, niin sekaan mahtuu myös soittimia tai kuoroosuuksia. Tai sitten kokonaisuutta KOMPOS I TI O 1/2006 6

7 lähdetään miettimään tutkitun keskivertoresurssiseurakunnan mukaan, tai laitetaan mukaan vaihtoehtoisia kappaleita eri kokoonpanojen mukaan. Eivät kunnianarvoisien kirkkomuusikkoedeltäjien kaikki kantaatitkaan ole vain tietyille kirkkopyhille sävellettyjä. Jumalanpalveluskäytännössämme ja ylipäätään elämässämme on varmasti erilaisia tilanteita, jotka toistuvat säännöllisesti - tai tapahtuvat sattumanvaraisesti, mutta silti toistuvasti. Esim. erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä katastrofeissa kirkko tukee jäseniään ja käsittelee tapahtunutta. Miksi ei kokoelmaa lauluja kyseisiä tilanteita ajatellen? Kirkko tukemaan kansalaisten elämää, jakamaan ja kokemaan sitä musiikin keinoin. Jos seurakunnassa on omaa erityisosaamista musiikin alalla, niin sen voisi surutta tuoda esille myös liturgisessa musiikissa. Moni kuolematon taideteos on syntynyt tilaajien halusta tuoda esille omaa loistoaan. Omaa kulttuuriamme helposti vaivaa turha vaatimattomuus, jopa sen ihannointi. Enemmän iloa syntyisi kaiken inhimillisen kapasiteetin käyttöönotosta, yhteisestä osaamisesta ja taidosta nauttimisesta. Edellä esitetyt ajatukset ja ehdotukset eivät liene uusia, monia on varmasti aikojen saatossa toteutettu erilaisilla ansiokkailla tavoilla. Kaikesta mainitusta haluaisin päätteeksi painottaa vielä musiikin merkitystä kommunikaation välineenä. Ajatus musiikista kielenä sisältää haasteen ymmärtämisestä. Se, joka haluaa tulla ymmärretyksi, seisköön sanojensa takana, puhukoon omalla äänellään, omassa uskossaan ja sellaisella kielellä, joka saavuttaa kuulijan mielen ja sydämen. Petteri Salomaa on oopperalaulaja ja toimii professorina Sibelius-Akatemian Lauluosastolla. Edellä olevan alustuksen hän piti Kirkkomusiikin Säveltäjät ry:n seminaarissa Sibelius-Akatemiassa. SANA & SÄVEL SUOMEN KIRJAILIJALIITON JA SUOMEN SÄVELTÄJIEN KEVÄTSEMINAARI VILLA KIVESSÄ KLO Puheenjohtaja Helena Sinervo Helena Sinervo: Seminaarin avaus Lauri Otonkoski: Tekstin käsittelystä uudessa suomalaisessa vokaalimusiikissa (katsaus) Veli-Matti Puumala: kommenttipuheenvuoro Mikko Heiniö: Mitä otin ja mitä jätin ja miksi (esimerkit Lassi Nummen ja Heli Laaksosen runojen säveltämisestä) Markku Paasonen (?): kommenttipuheenvuoro Kahvitauko Riikka Talvitie: Runon rakenteet vs. musiikin rakenteet Riina Katajavuori: kommenttipuheenvuoro Juha Siltanen: Oopperalibretistin haasteet Aulis Sallinen: kommenttipuheenvuoro Loppukeskustelu Buffet 7 KOMPOS I TI O 1/2006

8 Suomen musiikki 2032 seminaari Sibelius-Akatemiassa Teksti: Minna Heiniö Suomalaisen musiikin päivän neuvottelukunta järjesti yhteistyössä 125-vuotisjuhlaansa viettäneen Sibelius-Akatemian kanssa seminaarin, jossa käsiteltiin suomalaisen musiikkikulttuurin tulevaisuuden näkymiä. Oman näkemyksensä kulttuurin kehityksestä ja haasteista esittivät professori Pekka Himanen, opetusministeriön taide- ja kulttuuriperintöyksikön päällikkö Hannele Koivunen sekä säveltäjä Jukka Tiensuu. S ibelius-akatemian 125-vuotisjuhlien merkeissä pohdittiin yksityiskohtaisemmin sitä, minkälaisia muusikoita koulutetaan vuonna 2032 kun oppilaitos täyttää 150 vuotta? Mihin uusiin haasteisiin koulutus joutuu tuolloin vastaamaan? Mitä tulevaisuuden musiikkikulttuuri edellyttää musiikin ammattilaisilta. Tästä oman näkemyksensä seminaarissa esittivät professori Kari Kurkela, säveltäjä Otto Romanowski, professori Heidi Westerlund, laulutaiteen lehtori Annika Ollinkari, kansanmuusikko Jouko Kyhälä sekä jazzmusiikin lehtori Jari Perkiömäki. Puheenjohtajina toimivat rehtori Gustav Djupsjöbacka sekä professori Heikki Laitinen. Taiteen ja tutkimuksen avoliitto syntyykö jälkikasvua? Professori Kari Kurkela DocMus-yksikkö Ajatus taiteen ja tutkimuksen yhteiselosta saattaa herättää moraalista pöyristystä, eikä jälkikasvulle povata kovin ruusuista tulevaisuutta, Kari Kurkela toteaa. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että tämä suhde on jatkunut jo pidemmän aikaa, Kurkela jatkaa. Historiallisesti taide ja tutkimus ovat aina olleet hyvin lähellä Seminaarissa puhuivat mm. säveltäjä Otto Romanowski ja professori Heidi Westerlund toisiaan. Se, että tutkimus on osa taidekorkeakoulujen käytäntöä, on yleiseurooppalainen suuntaus. Mitä sitten on muusikkouteen liittyvä asiantuntemus? Paitsi taidollista asiantuntemusta ja luovaa työtä, se on tiedon ja taidon jakamista eteenpäin: opetustyötä. Taiteellinen työ on aina edellyttänyt tieteellistä tuntemusta: sen avulla muusikko sijoittaa itsensä musiikkikulttuurin kentälle. Tulevaisuudessa eri ammattiryhmien esiintyjien, säveltäjien, tuottajien jne. välisen yhteistyön merkitys vain korostuu ja yhteistyön onnistuminen vaatii tiedollista asiantuntemusta. Tulevaisuuden soittamisen ja säveltämisen välineet: teknologia muuttuu, muuttuuko muusikko? Säveltäjä, musiikkiteknologian lehtori Otto Romanowski Menneisyydessä näkyy tulevaisuus, Otto Romanowski sanoo. Uusi teknologia on se, joka mahdollistaa vanhat unelmat. Ihmisellä on muun muassa aina ollut ja on edelleen tarve rakentaa tietokoneesta oma kopionsa. Nykypäivän teknologian avulla monien menneisyyden keksintöjen toteuttaminen onnistuu tai on ainakin helpompaa. Suurin osa näistä keksinnöistä ei ole kuitenkaan käytännössä kovin käyttökelpoisia tai jos olisikin, niiden kalleus estää niiden laajemman käyttöönoton. Muusikkous tuottaa konservatiivisuutta, koska se on pitkän historiallisen kehityksen tulos, käsityötaito, Romanowski toteaa. Soittimet ovat yksilöllisiä, koska ne ovat kehittyneet tiettyyn tarpeeseen. Jollekin tietylle soittimelle sävellettyä materiaalia on vaikea siirtää toiselle soittimelle. Uusien soittimien etenkin sellaisten, joille löytyisi laajempi käyttäjäkunta kehittäminen on siis hankalaa. Miten muusikkous voisi sitten tulevaisuudessa muuttua? Teknologia mahdollistaa muun muassa oman soittimen elektronisen muokkauksen. Usein monet muusikot laajentavat samalla repertuaariaan oman musiikkityylinsä ulkopuolelle. Eri ammattiryhmien välisen yhteistyön merkitys korostuu. Muusikon on markkinoitava itseään KOMPOS I TI O 1/2006 8

9 aiempaa tehokkaammin, mikä ei johdu terlund sanoo. Musiikkiyliopiston litsee fundamentalismi: pelätään integraatioita. (pelkästään) kaupallisuuden asettamista pitäisi ohjata opiskelijoita nimenmaan Kuitenkin improvisaation paineista, vaan myös auttaa luoomaan siihen, kuinka perinne voi löy- hyväksyminen osaksi musiikkikoulu- toimivia yhteistyöverkostoja. tää uusia muotoja sekä muusikon taiteellisessa tusta ja -tutkimusta palvelisi sen kehittymistä. Uusia musiikin ammattilaisten toimenkuvia tulevaisuudessa voisivat olla esimerkiksi äänentäjä ja ääniarkkitehti. työssä että laajemmissakin yhteiskunnallisissa rakenteissa. Nämä muutosagentit näkevät muutoksissa mahdollisuuksia ja tarttuvat uusiin ilmiöihin. He tunnistavat sen, mikä Samoin monipuolisen muu- sikko -käsityksen hyväksyminen eli, että muusikko voi olla sekä säveltäjä, esittäjä etc. palvelee koulutusta yli tyylirajojen. on vasta syntymässä ja joka on kriittisessä suhteessa koulutuksen perinteeseen, Westerlund jatkaa. Vuonna Tulevaisuuden musiikkikasvattaja: pedagoginen innovaattori 2032 pedagogisen kulttuurin ei ajatella Klassinen musiikki ja kulttuurin heikkojen signaalien tunnistaja tystä musiikillisesta traditiosta.. Perinlinkari juontuvan luonnostaan jostain tie- MuT, laulutaiteen lehtori Annika Ol- Musiikkikasvatuksen professori Heidi teellä on sijansa yliopistopedagogiikassa, mutta pedagogiseen eetokseen Nyt on trendikästä kysyä: Mikä on Westerlund kuuluu sisäänrakennettuna kriittisyys, taidemusiikin tulevaisuus?, Annika kitka ja epävarmuus sekä luovuuden Ollinkari sanoo. Kuinka niin? Eikö Tulevaisuuden koulutusnäkymien edellyttämä riskinotto. Lisäksi ei vain tänään, huomenna luotava sävellys ole visioiminen ei ole helppoa, sillä musiikinopettajien koulutus kytkeytyy lä- opettajat, vaan myös opiskelijat nähdään pedagogisen kulttuurin aktiivisi- jatkaa. enää nimeltään taidemusiikkia?, hän heisesti nuorison ja median nopeasti na kehittäjinä. Nykyisessä, resursseja supistavassa muuttuvaan maailmaan, Heidi Westerlund sanoo. Tänään, vuonna 2007 tieto ja taito jäävät pinnallisiksi. Tai- koulutuspolitiikassa on vaarana, että Suomi on maailman johtava musiikkikasvatuksen asiantuntijamaa. Musiik- Improvisaatio musiikissa ja elä- jolle on annettava tarpeeksi resursseja. don kertyminen on hidas prosessi, kioppilaitosjärjestelmän työn tulokset mässä Tämä unohtuu usein kun puhutaan ovat nähtävillä ja suomalaisen musiikkikasvatuksen innovaatioita ylistetään Jari Perkiömäki Ollinkari huomauttaa. MuT, jazzmusiikin lehtori tulostavoitteista ja suorittamisesta, maailmalla. Muun muassa opettajankoulutuksessa populaarimusiikin ope- Tieto ja tieteellinen paneutuminen Koulutuskenttä muuttuu hitaasti, opittavaan ei tapa luovuutta. Traditio tus on kansainvälisessä mittakaavassa Jari Perkiömäki sanoo. Esimerkiksi kulkee mukana opetuksessa, sillä ilman sen tuntemusta jää oppiminen ainutlaatuista. rytmimusiikista voidaan nyt virallisesti todeta, että se on tullut jäädäkseen pinnalliseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita Kasvatusalan asiantuntijat ovat jo 90- luvulla ennustaneet, että koululaitos osaksi Sibelius-Akatemian koulutustarjontaa. Itse asiassa se on ollut tenkin pysähtynyttä. Klassisuudessa sitä, että klassinen musiikki olisi jo- tulee käymään läpi laajemman muutoksen. Paluuta aikaan, jolloin opettajan tehtävä oli opettaa kansalaisille mukana kuitenkin jo kauan, Perkiömäki jatkaa. mutta se ei sitä edellytä. Jos jonkun voi olla mukana konservatiivisuutta, virret ja maakuntalaulut, ei siis ainakaan ole, Westerlund toteaa. Siinä Ihminen improvisoi koko ajan toimiessaan arkielämässä, Perkiömäki ei sen mukaan tarvitse asennetaan klassikon kohdalla juna on pysähtynyt, missä aiemmin opettajan tehtävä oli huomauttaa ja kysyy: miksi siis improvisaatio ei ole osa muusikkojen ei ole synonyymi sanalle konservatii- lukita, Ollinkari painottaa. Klassinen välittää musiikillista sivistystä oppilaille, tulevaisuuden musiikkikasvatuksessa yhä tärkeämpää on oma mu- esittämään näkemykseen improvisaa- koulutusta?. Koulutuspolitiikassa valvinen. Kommenttina Perkiömäen siikin tuottaminen. Jo nyt tuhannet suomalaiset lataavat päivittäin omaa musiikkiaan verkkoon kaikkien kuultavaksi ja arvosteltavaksi. Uusi teknologia luo uusia mahdollisuuksia, mutta tarjoaa myös uusia haasteita musiikkikasvattajille. Tulevaisuudessa pedagogit joutuvat opiskelemaan yhä laajempia strategioita: miten musiikinoppimisympäristöjä luodaan ja miten niitä ylläpidetään, Westerlund huomauttaa. Uskon, että vuonna 2032 Sibelius-Akatemia kouluttaa innovatiivisia Lehtorit Annika Ollinkari ja Jari Perkiömäki sekä kansanmuusikko Jouko Kyhälä muutosagentteja, Wes- 9 KOMPOS I TI O 1/2006

10 tiosta eri musiikkityyleissä, haluaisin sanoa, että klassisessakin saa ja pitää improvisoida, Ollinkari jatkaa. Maanittamalla maailmalle Kansanmuusikko Jouko Kyhälä Jouko Kyhälän mielestä on mahdotonta, että ihminen voisi oppia toisen kulttuurin luomaa musiikkia niin, että siitä tulisi omaa. Tästä syystä muusikon pitäisi ammentaa oma muusikkoutensa oman kulttuurinsa musiikkiperinnöstä. Perinteen tunteminen auttaa muusikkoa paikallistamaan itsensä musiikin kentällä. Sen sijaan, että yrittää muuttua muuksi, täytyisi pitää omasta kiinni, Kyhälä sanoo. Paitsi että tämä pitää oman kulttuurin musiikkiperinnön elävänä, se on muusikolle vahvuus: muiden muusikkojen joukosta erottava tekijä. Perinnettä ei kuitenkaan tule Kyhälän mielestä kumartaa liikaa. Kyse on perinteen tuntemisesta ja sen pitämisestä elävänä, ei sen toistamisesta. Suomalaisessa musiikkikoulutuksessa pitäisi huolehtia siitä, että opiskelijoilla on mahdollisuus tutustua omaan musiikkiperintöönsä. Sen pitää kuulua ja näkyä heidän muusikkoudessaan. Koulutuksen pitää siis tarjota jotain sellaista, jota muualta ei saa. Avaimet hyvään muusikkouteen ovat paitsi erinomainen käsityötaito myös tietous omasta musiikkiperinnöstä. SUOMALAISEN MUSIIKKIKULT- TUURIN TULEVAISUUS Professori Pekka Himanen Suomalainen populaarimusiikki on kehittynyt ja kansainvälistynyt huimasti viime vuosien aikana. Miten tämä kehitys on saavutettu? Mitkä ovat olleet edellytykset tällaiselle pioneerimaiselle toiminnalle? Case HIM Pekka Himanen käyttää kehitystä kuvaillessaan esimerkkinä HIMyhtyeen tapausta ja laulaja Ville Valon näkemyksiä siitä, mitä musiikin tekijöiltä edellytetään tällaisen menestyksen saavuttamiseksi. Ville Valolla on pokkaa, Himanen sanoo. Valo on lähtenyt mukaan musiikkibisnekseen asenteella: mä oon Oulunkylästä ja mä valloitan koko maailman. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu tietynlainen vähättelevä suhtautuminen omaan tekemiseen: oman persoonan ja taitojen korostaminen ei ole kulttuurisesti hyväksyttävää, niinpä se on melko harvinainen ominaisuus suomalaisissa musiikin tekijöissä. Paitsi pokkaa, Valolta on myös vaadittu kykyä ja rohkeutta luottaa omaan tekemiseen ja tiettyä luovaa hulluutta rohkeutta seurata aavistuksia ja toimia niiden mukaan, Himanen jatkaa. Himanen huomauttaa että pelkkä hyvä itseluottamus ja unelmat eivät kuitenkaan riitä, vaan niiden eteen on tehtävä raakaa työtä. Välittömiä menestystarinoita ei ole, vaan muusikoilta vaaditaan pitkäjänteistä työtä ja sinnikkyyttä. Lahjakkuudessa piilee se ansa, että ihminen kuvittelee selviytyvänsä pelkästään lahjakkuuden avulla, Himanen sanoo. Rikastava yhteisö Himanen haluaa korostaa yhteisön merkitystä musiikkikulttuurin kehityksessä. Me tartutamme koko ajan toisiimme jotain rytmiä: skaala ratkaisee, Himanen sanoo. Yhteisön vaikutus voi siis näkyä sekä köyhdyttävänä että rikastuttavana tekijänä yksilön toiminnassa. Ihminen haluaa kuulua johonkin sellaiseen joukkoon, josta voi käyttää nimitystä me. Jos muut joukkoon kuuluvat ovat kiinnostuneita samoista asioista ja antavat yksilölle tunnustusta hänen tekemästään työstä, työ tuntuu palkitsevalta ja merkitykselliseltä. Lisäksi muiden tekemä työ inspiroi kehittämään omaa toimintaa. Normatiivisuuteen rajoittaa luovuutta pyrkiminen Himasen mukaan suomalaisessa kulttuurissa ja suomalaisten käyttäytymisessä näkyy vahvana ilmiö, jota voi kutsua moitteettoman oleskelun kulttuuriksi tai munauksen estostrategiaksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii toimimaan kaikissa tilanteissa niin kuin kuvittelee, että hänen siinä tilanteessa tulee toimia. Paitsi että tämä normatiivisuuteen pyrkiminen vaikuttaa arkielämään, se myös rajoittaa luovuttaa. Vasta kun ihminen luopuu sensuurista, hän voi olla aidosti luova Himanen toteaa. Kansainvälisen menestyksen hyödyntäminen tärkeää Mitä Suomessa pitäisi sitten tehdä, jotta musiikkikulttuuri pääsisi kehittymään? Himasen mielestä olisi tärkeää, että Suomessa osattaisiin hyödyntää populaarimusiikin avulla saatu kansainvälinen menestys. Paitsi että ymmärrettäisiin menestyksen arvo suomalaista kulttuurista pääomaa rikastuttavana tekijänä, pitäisi menestyksen myötä saavutetusta kokemuksesta ja tiedosta ottaa konkreettinen hyöty irti muun muassa musiikkiviennin ja tuotantorakenteiden kehittämisessä. Suomessa pitäisi muutenkin panostaa näiden rakenteiden kehittämiseen kansainvälistä koulutusta ja tieto-taitoa hyödyntämällä, Himanen sanoo. Valtiovallan taholta Himanen toivoo tukea musiikin kansainvälistämiselle - vientikiertuetukea. Yksi askel kohti kansainvälisempää toimintaa olisi myös luovan talouden veromuutos: tekijänoikeustulojen yhtiöittäminen. Puheet pitäisi siis lunastaa, Himanen toteaa. Taloudelliset vs. kulttuuriset arvot Taloudellisia toimintaedellytyksiä pitäisi parantaa, mutta kaupalliset arvot eivät kuitenkaan saisi määrittää sitä, minkälaista musiikkia tuetaan, Himanen tähdentää. Ajanhenkeä kuvaa paljolti se, että se mikä ei näy mediassa, sitä ei ole. Kuitenkin Suomessa tehdään paljon sellaista tärkeää kulttuurityötä, joka ei ylitä uutiskynnystä. Tälle työlle on myös turha asettaa kaupallisia paineita. Siksi olisikin tärkeää korostaa puhtaan taiteen tekemistä, ilman kaupallisuuden asettamia paineita, Himanen huomauttaa. Mitä kuuluu Suomen musiikille vuonna 2032? 25 vuoden kuluttua, Suomessa pitäisi olla yksi Sibeliukseen verrattavissa oleva säveltäjä, Himanen toteaa puheenvuoronsa lopuksi. Ja nimenomaan yksi eikä esimerkiksi kymmenen 1/10-osaa vastaavaa säveltäjää, sillä tässä tapauksessa yksi on enemmän kuin osatekijöiden summa, Himanen jatkaa. KOMPOS I TI O 1/

11 Hannele Koivunen KULTTUURIPOLITIIKAN MAH- DOLLISUUDET SUOMALAISEN MUSIIKIN EDISTÄMISESSÄ Taide- ja kulttuuriperintöyksikön päällikkö Hannele Koivunen, opetusministeriö Luovuus mitä se on? Hannele Koivusen mielestä kulttuuripoliittinen puhe sisältää usein paljon hypetystä ja tyhjiä määreitä: puhutaan luovuudesta, innovaatioista ja huipuista tietämättä ja perustelematta mitä niillä oikeasti tarkoitetaan. Luovuus esimerkiksi ei ole prosessi, jota voidaan johonkin tarkoitukseen pyrkien ohjata. Luovuudessa on kyse asioiden järjestelemisestä uudella tavalla: luovan työn tulos on kokeilujen tulos. Innovaatio ei myöskään ole sama asia kuin keksintö. Innovaatio syntyy kun yhteisö soveltaa jotain ajatusta tai välinettä uudella tavalla, jolloin käytäntö muuttuu. Innovaatio on siis eitarkoitushakuinen, yhteisöllinen tapahtuma. Miten siis voitaisiin määritellä luovuuden huippu? Koivunen kysyy. Miten kulttuuria pitäisi tukea? Luova vapaus tuottaa kulttuurista monimuotoisuutta. Luovuus pitäisi nähdä itseisarvona: yhteisön perusominaisuutena. Mikäli luovuutta tarkastellaan vain lyhytikäisten taloudellisten prosessien kautta ja taloudellinen tuki keskitetään samoille, tuottaville tahoille, tuotetaan toistoa. Monessa tapauksessa tulokset sitä paitsi näkyvät vasta pitkän ajan kuluttua. Esimerkiksi Suomessa on satsattu paljon koulutusjärjestelmien kehittämiseen ja tulokset ovat nyt nähtävissä. Jos tätä pohjaa murennetaan, vaikutukset näkyvät vasta myöhemmin. Kulttuuriset syklit ovat pitkiä, Koivunen muistuttaa. Kun vaaditaan tehokkuutta ja tuottavuutta, hylätään helposti paljon arvokkaita kulttuurisia asioita. Mitattavien ominaisuuksien katsojalukujen, taloudellisen tuoton etc. avulla ei voida mitata kulttuurista merkitystä. Me emme pysty nyt tunnistamaan tulevaisuuden klassikoita. Kulttuuripoliittisessa puheessa on Koivusen mukaan paljon vinoutumia. Kun korostetaan taloudellista hyötyä, esimerkiksi perinne jää helposti jalkoihin. Kuitenkin se on se tausta, jota vasten nykypäivän kulttuuria luodaan luovien merkitysten yhteiskunta Minkälainen olisi sitten se kulttuurinen ympäristö, jonka Koivunen haluaisi 25 vuoden päästä nähdä? Kulttuurinen pääoma tulisi nähdä sekä sosiaaliseen että taloudelliseen pääomaan rinnastettavana arvona, Koivunen toteaa. Kulttuuripalveluiden tulisi olla osa sosiaali- ja hyvinvointipolitiikkaa. Saavutettavuuden ja saatavuuden toteutuminen puolestaan edellyttää kattavia kulttuuripalveluita ja rakenteita. 25 vuoden kuluttua Koivunen haluaisi nähdä aiempaa moniäänisempää, kulttuuriperintöä hyödyntävää kulttuuria. Kulttuuri tarjoaisi työtä yrittäjille ja työtilanne olisi hyvä. Taiteen perusopetus olisi kaikkien saatavilla olevaa, yleissivistävää opetusta. Korkeakoulutusta, jonka tavoitteet olisi asetettu taiteen näkökulmasta käsin, pidettäisiin yllä julkisin varoin. Koivunen myös toivoo, että ihmiset herkistyisivät ja pysähtyisivät nauttimaan kulttuurin tuotteista, jolloin muun muassa arkipäivän melusaasteelle olisi vähemmän tilausta. Arkielämässä pitäisi olla mukana luovaa iloa ja leikkiä, Koivunen sanoo. MUSIIKKITULEVAISUUS Säveltäjä Jukka Tiensuu Musiikki mitä se on? Arkipuheessa sana musiikki merkitsee hyvin monia asioita: äänten aikaansaamista ja kuuntelemista, viihdettä, levyä jne. Musiikin esineellistäminen eli musiikin määritteleminen esimerkiksi levyksi tms. vaikeuttaa musiikin kokemista ja musisoimista. Siinä missä lapset eivät erota traktoria lehmästä, tulevaisuuden lapset eivät erota musiikkia jostain muusta vähäpukeisesta naisesta, Tiensuu kärjistää. Missä ovat ne musiikin rajaaidat joita kaadetaan? Puhe musiikin nykytilanteesta sisältää paljon myyttejä, joita esimerkiksi media toistaa mielellään. Usein muun muassa sanotaan, että nyt saa säveltää kuten itse haluaa koska sitten ei olisi saanut?, Tiensuu kysyy. Hänen mukaansa tämä on vain yksi tapa korostaa omaa aikaa ja sen merkitystä muita vähättelemällä. Persoonallisen ilmaisun kehittämistä oman äänen löytämistä pidetään tienä menestykseen. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se mitä ja miten sanotaan ei se, että erottuu joukosta, Tiensuu muistuttaa. Jukka Tiensuu Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö muusikon pitäisi luottaa omiin valintoihinsa. Niihin luottaminen on tärkeää niin yksittäisissä sävellyksissä kuin suuremmissakin kokonaisuuksissa, kuten esimerkiksi siinä mitä musiikkia jollekin festivaalille valitaan. Säveltäjien tulevaisuuskuvat Tulevaisuus näyttäytyy uhkakuvina ja toiveina. Näin on aina ollut: mihin tahansa historialliseen aikakauteen mennään, aina on pelätty uhkakuvia. Eikä tämä tietenkään koske vain säveltaiteen tulevaisuuden näkymiä. Nuoria säveltäjiä tuetaan. Suomessa järjestetään paljon nuorten säveltäjien konsertteja ja itse asiassa on vai- 11 KOMPOS I TI O 1/2006

12 kea löytää esimerkiksi sellaista sävellyskilpailua, jossa ei ole yläikärajaa. Pekka Himasen esittelemää rikastavan yhteisön ajatusta Tiensuu kommentoi toteamalla, että pitää muistaa myös ryhmän rajoittavuus. Esimerkiksi tieto palkinnosta rajoittaa helposti luovuutta; haasteista sen sijaan on apua, Tiensuu muistuttaa. Musiikin ammattilaiseksi oppiminen tapahtuu muiden tekemisen tarkastelun kautta. Näin ihminen tunnistaa oman asemansa taiteen kentällä. Sitä paitsi musiikillisen tiedon muuttaminen sanalliseen muotoon, muuttaa tietoa Tiensuu sanoo. Mitä enemmän musiikkia kuvaillaan sanallisesti, sitä kauemmas usein kuulokokemuksesta joudutaan. Ilkka Kuusistolle säveltaiteen valtionpalkinto V altion säveltaidetoimikunta myönsi euron suuruisen säveltaiteen valtionpalkinnon 2007 säveltäjä Ilkka Kuusistolle. Palkinnon luovutti Helsingissä Suomalaisen musiikin päivän seminaarin yhteydessä johtaja Rauno Anttila opetusministeriöstä. Valtionpalkinnolla voidaan nostaa esiin viime vuosien merkittäviä saavutuksia tai kunnioittaa pitkäaikaista ja ansiokasta elämäntyötä. Ilkka Kuusiston (s. 1933) kohdalla kyse on säveltaidetoimikunnan mukaan molemmista; Kuusisto on tehnyt mittavan elämäntyön musiikin alalla ja on edelleen aktiivinen säveltäjä. Valtion säveltaidetoimikunta perusteli palkintoa seuraavasti: Kuusisto valmistui kanttori-urkuriksi vuonna 1954 ja musiikinopettajaksi 1958 Sibelius-Akatemiasta. Hän on vaikuttanut suomalaiseen musiikkielämään poikkeuksellisen monipuolisesti. Taiteellisen työn ohella Kuusisto on toiminut lukuisissa merkittävissä hallinnollisissa tehtävissä: Yleisradion apulaismusiikkipäällikkönä vuosina , Klemetti-opiston rehtorina , Musiikki Fazerin taiteellisena johtajana , Teoston puheenjohtajana ja Suomen Kansallisoopperan pääjohtajana Kuusisto on myös toiminut kanttori-urkurina Meilahden seurakunnassa v , Suomen Kansallisoopperan kuoronjohtajana , Radion Sinfoniakuoron johtajana ja Helsingin kaupunginteatterin ensimmäisenä kapellimestarina ja myöhemmin vielä Kuusiston erinomaisen laaja ja monipuolinen sävellystuotanto sisältää runsaasti yksinlauluja, kamarimusiikkia, kuoro- ja urkusävellyksiä sekä yhden sinfonian (vuonna 2000), kaksi balettia (Lumikuningatar v ja Robin Hood 1985) sekä peräti 14 oopperaa. Ilkka Kuusiston oopperoiden aihepiirit vaihtelevat koomisista kansanoopperoista vakavampiin historiallispohjaisiin oopperoihin. Hänen oopperoidensa saavuttama suosio perustuu etupäässä niiden vahvaan tonaaliseen sointimaailmaan, jossa sekoittuvat taitavasti moniulotteisen musiikin tyylit viihteellisiäkään elementtejä kaihtamatta. Oopperasäveltäjänä Kuusisto sitoutuu vahvasti tekstiin. Laulullisesti kiitolliset sävellykset sekä niissä usein viljelty huumori lienee tyypillisintä Kuusistoa, joka vetoaa mutkattomasti rajoja rikkoen yleisöön. Kuusiston viimeisin oopperasävellys "Vapauden vanki" saa ensi iltansa Risto Ryti - salissa Huittisissa heinäkuussa Ilkka Kuusisto on kunnostautunut myös lasten- ja nuorten musiikin alalla: kolmen lapsi- ja nuoriso-oopperan lisäksi hän on säveltänyt useita lastenmusikaaleja ja -baletteja tunnettuihin kirjallisiin aiheisiin. Valtionpalkinnolla palkittava säveltäjä, professori Ilkka Kuusisto rakentaa monipuolisena musiikin taitajana suomalaisen musiikin kestävää kaarisiltaa. KOMPOS I TI O 1/

13 Pekka Hakolle Leevi Madetoja palkinto S uomen Säveltäjät ry. on myöntänyt tietokirjailija, fil.lis. Pekka Hakolle Leevi Madetoja -palkinnon poikkeuksellisen ansiokkaasta ja pitkästä toiminnasta uuden suomalaisen musiikin hyväksi. Hako on kirjoittanut tai toimittanut parikymmentä kirjaa, satoja artikkeleita ja pari sataa radio- tai televisio-ohjelmaa, joiden pääpaino on ollut suomalaisessa musiikissa. Tällä hetkellä hän toimii mm. suomalaisten oopperalevytysten koordinaattorina. Hako työskenteli Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiössä ja Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa (johtajana ). Hän on ollut Savonlinnan oopperajuhlien valtuuskunnan jäsen ( ) ja taiteellisen toimikunnan jäsen ( ), minkä lisäksi hänellä on ollut lukuisia muita huomattavia luottamustoimia Suomen musiikkielämässä. Luovuttaessaan palkinnon Hakolle puheenjohtaja Mikko Heiniö sanoi mm.: "Tutustuessani sinuun kolmisenkymmentä vuotta sitten Helsingin yliopistossa olit Tero-Pekka Henellin ja Risto Niemisen ohella niitä proseminaariryhmäni aktiivisimpia opiskelijoita, jotka nostivat Synkooppi-lehden korkealle tasolle ja aloittivat uuden julkaisusarjan toimittamalla Ammatti: säveltäjä -kirjan (1981). Siitä alkaen mielenkiintosi suomalaisiin säveltäjiin ja heidän aikaansaannoksiinsa on ollut sammumaton ja ohjelmistontuntemuksesi vertaansa vailla. Musiikin tiedotuskeskuksen produsenttina ja toiminnanjohtajana ideoit lukemattomia uusia hankkeita, joista merkittävimpiä oli MTV:lle tehty laaja säveltäjämuotokuvien sarja Maestro. Taide- ja taiteilijakulttuurin tarkka ja kuitenkin inhimillisen lämmin dokumentointi on ollut pitkään lähellä sydäntäsi. Muistan, kuinka perustelit tv-dokumentointia sanomalla, että sinä ainakin olisit halunnut 'nähdä kuinka Madetoja kävelee'. Luovaan ajatteluun sinussa on yhtynyt määrätietoisuus ja sinnikkyys, joiden vuoksi olet saanut myös silloin tällöin lyödä päätäsi seinään. Mutta yleensä tämä on ollut suuremmaksi häpeäksi seinälle kuin päälle. Yhteistyö sinun ja säveltäjäyhdistyksen välillä on aina pelannut loistavasti - ja sehän jatkuu parhaillaan Pohjoismaisia musiikkipäiviä 2008 valmistelevassa työryhmässä. Mitä pitäisi 50-vuotispäivän kunniaksi antaa miehelle, joka Kuka kukin -teoksessa ilmoittaa harrastuksikseen keräilyn, progemusiikin ja sulkapallon? Jonkin sortin keräilyharvinaisuus lienee Leevi Madetoja -palkinto. Ja harvinaista, täysin ainutkertaista on se, että tällä kertaa palkinnon saaja ei ole esittävä muusikko vaan musiikkikirjailija, toimittaja ja organisaattori." Klassisen musiikin ensimmäinen Emma Jukka Tiensuun Minds and Moods -levylle Ä änitealan Emma-palkinnot jaettiin Tänä vuonna Emma-patsas annettiin ensi kertaa myös taide- ja konserttimusiikin tuotannoille. Klassisen musiikin Emma luovutettiin Suomessa tuotetulle ja vuonna 2006 julkaistulle suomalaisen luovan ja/tai esittävän säveltaiteen ansiokkaalle äänitteelle. Tämä palkinto korvasi aikaisempina vuosina jaetut Janne-kunniakirjat. ÄKT ry:n kutsuma asiantuntijaraati (Lena von Bonsdorff, Jukka Isopuro, Miikka Maunula, Markku Nuotio ja Arto Alaspää) oli nimennyt ehdolle viisi eri tuotantoa, jotka edustivat klassisen ja nykymusiikin eri tyylisuuntia ja taitoja. Emman voitti Alba Recordsin tuottama Jukka Tiensuun sävellyksistä koostuva Minds and Moods äänite, jolla esiintyvät Tampere Filharmonia, Susanna Mälkin johdolla. Solistina on Juhani Lagerspetz. Ehdolla oli myös niin ikään Alba Recordsin tuottama Seppo Pohjolan ja kirjailija Sinikka Nopolan lasten ooppera Arabian jänis. 13 KOMPOS I TI O 1/2006

14 Uusia jäseniä Kuva: Eero Tiittula Maija Hynninen Intohimoinen musiikin harrastamiseni alkoi viulunsoitolla kuusivuotiaana. Intensiivinen omistautuminen täysin soitolle johti Norjan musiikkikorkeakouluun ja siellä kandidaatintutkinnon suorittamiseen esittävässä säveltaiteessa Olin jo tuolloin jonkin verran kiinnostunut säveltämisestä ja ottanut muutamia sävellystunteja ensin Helsingin Yliopistolla Harri Vuorelta ja Oslossa Olav Anton Thommessenilta. Sävellyksen opinnot jatkuivat Suomessa Sibelius-Akatemiassa vuodesta 2003 Paavo Heinisen johdolla. Viulunsoitosta olen vähin erin joutunut luopumaan kuitenkin toivoen, että voisin soittaa joskus tulevaisuudessa enemmän. Miksi olen säveltäjä enkä viulisti? Ehkä ajattelin, että olisi jännittävämpää tehdä omaa musiikkia kuin soittaa muitten tekemää. (Vaikka kyllähän viulunsoittokin on todella jännittävää, etenkin esiintyminen!) Yhdistelmä olisi tietysti aika mainio: sekä sävellystä että soittoa ja mahdollisesti myös soittaisin omaa musiikkiani. Huomasin kuitenkin omalla kohdallani, etten yksinkertaisesti pystynyt keskittymään kumpaankin tarvittavalla intensiteetillä. Jompikumpi oli valittava ja ajattelin, että ehkä kuitenkin säveltäminen on enemmän oma juttuni kuin viulunsoitto. Kiinnostukseni kohteena on aina ollut vokaalimusiikki, ja nykyään yhä enenevässä määrin elektroniikan tuomat uudet perspektiivit ja mahdollisuudet säveltämiseen. Vähittäinen siirtyminen sointivärimaailmojen äärelle maistelemaan erilaisia värejä ja tekstuureja on tällä hetkellä fokuksessa. Ihailen pulssittomasti, erittäin kovalla vauhdin tunnulla vaivattoman kevyesti etenevää musiikkia. Toisaalta ihmeellinen moniulotteisten sointiväripintojen ja hitaasti virtaavien sointivärimassojen tuoma tunne ajan kulun hidastumisesta ja pysähtymisestä sekä ajan näin muuntumisesta soivaksi tilaksi kiehtoo minua erityisesti. Poikkitaiteellisuus ja erityisesti sattuman vaikutus soivan lopputuloksen vähittäiseen muuntumiseen esityskerta esityskerralta on myös alkanut viime aikoina kiinnostaa minua. Opintojeni edetessä huomaan kaipaavani enemmän väljyyttä ja aikaa omalle kehittymiselleni kuin mihin on mahdollisuus Sibelius-Akatemiassa. Nykyäänhän on kaikessa tekemisessä niin kova kiire, ettei ehdi oikein pysähtyä ihastelemaan maisemia. Näin on myös ikävä kyllä käynyt sävellyksen opiskelulle. Tutkimusmatkailut ja kaikenlaiset kokeilut täytynee tehdä opintojen jo päätyttyä. Nyt ei ole aikaa kuin välttämättömimmän perustekniikan oppimiseen, jos siihenkään. Minkähänlaiset vaikutukset tällä hätiköinnillä mahtaa olla Suomen musiikkielämälle tulevaisuudessa? Ainakaan kovin kokonaisvaltaiseen järjestäytyneeseen yhteisölliseen toimintaan ei tämän päivän sävellysopiskelijalle jää energiaa, saati aikaa. Nykyisenä Korvat auki ry:n puheenjohtajana minun täytyy häveten todeta, että valveutunut protestihenki talttuu helposti opiskelutahdin tuomien paineitten alla. Tietysti olisi meidän nuorten vastuulla uudistaa musiikkielämää ja samalla uudistua myös itse koko ajan. Mutten yhtään ihmettele, että barrikadeilla seisoo vain muutama tulisielu, kun voimia ei monellakaan riitä muuhun kuin opiskeluun tai aloittelevana ammattisäveltäjänä taiteelliseen kehittymiseen ja taloudellisen toimeentulon hankkimiseen. Timothy Page on syntynyt Yhdysvalloissa vuonna Hän tuli klassisen taidemusiikin maailmaan jazzin ja rockin kautta, keräten matkalla lukuisia erityylisiä vaikutteita. Sävellysopintojen lähestyessä loppuaan hän on alkanut etsiä sopusointua näiden vaikutteiden välillä kyseenalaistaen modernismin uskon lineaariseen taiteelliseen kehitykseen, turvautumatta kuitenkaan täysrelativismiin. Kun taidemusiikin sävellystyön herättämä esteettinen pohdiskelu käy liian raskaaksi, hän toimii jazzvaikutteisen balkanilaisen perinnemusiikin yhtyeen Stara Zagoran rumpalina ja taiteellisena johtajana. Page alkoi säveltää suoritettuaan fysiikantutkinnon Amherst Collegessa, Amherstissa Massachusettsissa. Vuonna 2000, opetettuaan kaksi vuotta fysiikkaa Kalifornian Yliopistossa Berkeleyssä, hän sai Fulbright-stipendin voidakseen opiskella Sibelius- Akatemiassa seuraavan vuoden. Hän on siitä lähtien asunut Helsingissä ja jatkanut opintojaan säveltäjä Veli- Matti Puumalan johdolla. Hän on osallistunut Magnus Linbergin, Jouni Kaipaisen, Brian Ferneyhoughn, ja Tristan Murailin mestarikursseille, ja hänen musiikkiaan on esitetty ympäri Europpaa. KOMPOS I TI O 1/

15 Jüri Reinvere Olen syntyjäni virolainen (s Tallinassa), kasvanut umpibrezhneviläisessä ympäristössä, enkä ikinä haaveillut Suomeen muuttamisesta. Haaveilin Puolasta ja Lutoslawskista. Mutta tulin tänne vahingossa luvun alussa, ja jäin keskelle irtisanomisia virkaan, jota kukaan ei halunnut ja jonka koko ajan koin vieväni joltakin. Sitten muutuin kosmopoliitiksi. Nykyisin perheeni ja työni kieli on suomi, olemmepa missä päin maailmaa tahansa. Ei, minulla oli Suomen passi jo ennen kuin perheeni kielestä tuli suomi! Minulla on saksalainen auto, koira on Turusta ja hänellä on virolainen eläinpassi. Rajoilla kukaan ei kiinnitä meihin huomiota. Huomiota saadaan vasta Suomessa, ruokapöydässä, tai Virossa, ruokapöydässä. Olen tullut aikuiseksi Suomessa ja sen takia koen olevani paljon vähemmän virolainen kuin suomalainen, mutta elämäni koostuu Helsingissä heti kysymyksistä ai sinäkin täällä taas käymässä. Suomalaisille minä olen virolainen, virolaisille suomalainen, saksalaiset eivät välitä kuka minä olen, kunhan minä olen minä ja mielenkiintoinen sellainen. Olen voittanut Rostrumin kerran ja toisenkin, molemmilla kerroilla virolaisten viemänä, suomalaisille ei voittanut suomalainen eikä virolaisille virolainen. Olen perin teologinen ja poliittinen olento, mutta ajatukseni siitä on hankalaa hahmottaa, kun lähimmäisiltänikin kuluu siihen monta vuotta. Tällä hetkellä minulla on kaksi kotia, yksi Helsingissä ja toinen Berliinissä. Elämä kulkee jakaen aikaa näiden välillä. Ajatukseni ovat niin kiinni Varsovan Syksylle kirjoitettavassa jousikvartettokonsertossa, että on vaikeata kirjoittaa tekstiä siitä, kuka minä olen tässä ja nyt etenkin, kun kaikki ympärillä muuttuu suurissa mittakaavoissa koko ajan. Tallinnan Musiikkilukio Varsovan Chopin-Akatemia Sibelius-Akatemia (T. Nevanlinna & V-M. Puumala, maisteriksi 2004) Tammikuussa yhdistyksen jäseniksi valittiin myös Kimmo Kuitunen Helsingistä ja Klaus Wiede Tampereelta. Tilastotietoa Suomen Säveltäjät ry:ssä oli yhteensä 151 jäsentä, joista 4 kunniajäsentä 1 kannatusjäsen 139 miestä 12 naista 16 maahanmuuttajaa 4 ulkomailla asuvaa n. 151 ulkomailla väliaikaisesti tai pysyvästi asuvia/asuneita lähes 20 ruotsia äidinkielenään puhuvaa vanhin jäsen syntynyt vuonna 1912 (Tauno Marttinen) nuorin jäsen syntynyt vuonna 1981 (Jarkko Hartikainen) puolet jäsenistä on syntynyt vuoden 1956 jälkeen, eli mediaani-ikä on 51 vuotta myös yhdistyksen keski-ikä on 51 vuotta eniten jäseniä (8) on syntynyt vuonna 1972 pisimpään jäsenenä on ollut Einojuhani Rautavaara (vuodesta 1956) kaikkien aikojen pitkäaikaisin jäsen on ollut Erik Bergman, joka oli yhdistyksen jäsen yli 60 vuotta 15 KOMPOS I TI O 1/2006

16 Vuosikokous Lallukassa T ämän vuoden vuosikokous pidettiin maaliskuun 6. päivänä taiteilijakoti Lallukan juhlasalissa. Puitteet olivat perinteiset ja kokouskin sujui perinteisesti ja leppoisasti. Yhdistyksen johtokunnassa ei tapahtunut muutoksia, sillä kaikki erovuoroiset valittiin johtokuntaan uudestaan. Johtokuntaan kuuluvat siis puheenjohtaja Mikko Heiniö, varapuheenjohtaja Riikka Talvitie ja jäsenet Perttu Haapanen, Kimmo Hakola, Lauri Kilpiö, Veli-Matti Puumala ja Harri Suilamo. Yhdistyksen tilinpäätös ja vuosikertomus eivät muodostuneet tälläkään kerralla kokouksen kohokohdiksi, vaikka toiminnanjohtaja joka vuosi yrittää saada aikaan toinen toistaan kiinnostavampia vuosituloksia. Liialliseen luovuuteen hän ei sentään ole rohjennut ryhtyä. Keskustelua käytiin mm. suunnitteilla olevasta EU-projektista. Projektin tarkoituksena on saada eurooppalaista nykymusiikkia eurooppalaisten yhtyeiden ohjelmistoon nykyistä laajemmin. Projektin on ideoinut Pohjoismaisen säveltäjäneuvoston työryhmä. Projekti on tarkoitus käynnistää vuoden 2007 aikana. Projektissa on mukana koordinaattoritoimijoita (esim. Vuosikokouksen puheenjohtajana toimi Lotta Wennäkoski ja sihteerinä Katariina Laaksonen säveltäjäyhdistykset), jotka valitsevat omasta maastaan 1-2 yhtyettä yhteistyökumppaniksi. Nämä yhteistyökumppanit valitsevat kukin kahdeksan repertuaariinsa kuuluvaa suomalaista teosta tietokantaan, josta muut yhtyeet voivat valita uusia teoksia omaan repertuaarinsa. Suomalaiset yhtyeet sitoutuvat myös esittämään tietyn määrän muita tietokantaan liitettyjä teoksia, jotka eivät ole suomalaisia. Suurin mielipiteiden vaihto syntyi aiotusta rahallisesta panostuksesta, joka yhdistyksen osalta olisi yhteensä euroa kolmen vuoden aikana. Jos yhdistys saa rahoituksen järjestetyksi ja löytää hyvät yhteistyökumppanit ja projektille myönnetään EUrahaa, yhdistys kuitenkin lähtenee mukaan hankkeeseen. Juhani Komulainen ja Ilkka Kuusisto Jimmy Lopez ja Veli-Matti Puumala KOMPOS I TI O 1/

17 Olli Virtaperko ja Riikka Talvitie Kokoussikarilla Veli-Matti Puumala, Max Savikangas ja Asko Hyvärinen Mikko Nisula ja Antti Auvinen Harri Suilamo ja Lasse Jalava Tapio Nevanlinna ja Maarit Anderzén Yhdistyksen Romanian sektio: Helsingin kaupunginorkesterin viulistina toimiva Teodor Nicolau ja Tampereelle asettunut Adina Dumitrescu. 17 KOMPOS I TI O 1/2006

18 Uuden musiikin kasvihuoneilmiö? Teksti Tapio Tuomela Pidin FIMIC:ssä Musica Novan ulkomaalaisille toimittajille esitelmän suomalaisesta nykymusiikista, sen organisaatioista ja tukijärjestelmistä. Organisaatioihin liittyvä osuus tuskin jäsenistöämme kiinnostaa, mutta alla on esityksen loppuosuus, joka koskettelee suomalaisen uuden musiikin nykytilannetta. Mediaympäristö muuttuu Suomalaisten sanotaan olevan tavattoman kiinnostuneita siitä, mitä ulkomaalaiset heistä ajattelevat. Monelle taiteilijalle hänen ulkomaisen toimintansa julkisuus on elinehto. Näyttää kuitenkin siltä, että muutaman taajaan esiintyvän nimen esiintymiset - varsinkin angloamerikkalaisilla näyttämöillä - pääsevät paremmin läpi kuin samaa tasoa edustavan mutta hiukan tuntemattomamman taiteilijan läpimurto Keski-Euroopassa. Tekee mieli kysyä, onko esitys jonkin Lontoon tai USA:n "big five" -orkesterin kanssa oikeasti "tärkeämpi" kuin pääsy vaikkapa Münchenin tai Pariisin orkesterin ohjelmistoon. Oma havaintoni on, että kansainvälisiin säveltäjäpiireihin etabloidutaan nimenomaan keskieurooppalaisten festivaalien avulla. Siksi niitäkään ei olisi syytä viestinnässä unohtaa. Eri taiteilijoiden saama palstatila riippuu tietysti paljolti heidän agenttiensa aktiivisuudesta lehdistötiedotteiden suhteen, mutta voisiko olla niinkin, että englanninkielisiä mediatiedotteita tai nettisivuja on helpointa seurata? Suomalaiset puhuvat nykyään englantia paremmin kuin koskaan ennen, mutta muita kieliä suhteellisesti vähemmän. Musiikinhistoriamme alussa valtaosa kontakteista tapahtui saksaksi, sitten ranskaksi ja vasta viime vuosikymmeninä englanniksi. Venäjällä oli ennen Suomen itsenäistymistä luonnollisesti oma roolinsa, ja sikäli oli harmillista, kuinka tiukkaan Neuvostoliitto sulki sen ikkunan, jonka Pietari Suuri oli lännen suuntaan avannut. Venäläiset muusikot vitsailevatkin nykyään: "Ikkuna on tietysti kiva, mutta ovesta olisi helpompi kulkea!" Tällä on tarkoitus harmitella taiteen vientituen täydellistä puuttumista Venäjällä; esimerkiksi Pohjoismaiden, Hollannin ja Ranskan menestys musiikkiviennissä perustuu paljolti vientitukeen, jolla ostetaan markkinaosuuksia ulkomailla. Muita Suomen erikoisuuksia on väestön homogeenisuus ja se, että kansa on hyvin auktoriteettiuskoista, mikä tekee sen hallitsemisen helpoksi. Meille näyttää myös mahtuvan vain yksi totuus kerrallaan ja 80- lukujen julkinen nykymusiikki-ilmasto oli hyvin jälkisarjallinen ja vapautui tai lämpeni varsinaisesti vasta luvulla. Musica Nova oli mukana tuomassa Suomeen neotyylejä muun muassa USA:sta, ja suomalaisten orkesterien vuonna 1998 käynnistämä kotisäveltäjäprojekti esitteli esteettisesti laajan säveltäjäjoukon luku on tuonut mukanaan varsinaisen kasvihuoneilmiön; Musica Nova -konserteissa usein vieressäni istuneet venäläiset toimittajat kyselivät, onko teille syntynyt Korvat kiinni -sukupolvi. Siitä tuskin on kysymys, ja yritin selittää, että esteettisen muutoksen takana on todennäköisesti enemmän harkintaa kuin opportunismia. On kuitenkin seikkoja, joiden vaikutusta ei sovi vähätellä. Esimerkiksi tilaussävellysten tukijärjestelmän kehittyminen on lisännyt kantaesitysten määrää lähes räjähdysmäisesti, ja osalla kantaesityksiä on aina tilapäinen tai käyttömusiikin luonne. Kantaesityksistä onkin tullut bisnes, jossa tilaajaorganisaatiot ja muusikot kilpailevat median huomiosta sekä toisiaan vastaan. Tämä bisnes tai symbioosi on niitä harvoja, joissa säveltäjät ovat voittavalla puolella, kiitos esiintyjien, jotka käyttävät uutta musiikkia oman imagonsa ja taiteilijaprofiilinsa terävöittämiseen. Säveltäjien kannalta kantaesitysten merkityksen korostuminen on johtanut niin sanottuun toisen esityksen ongelmaan: neitsyytensä menettäneellä kappaleella ei tunnu olevan toista ottajaa. Ärsykeympäristö muuttuu Elinympäristömme nopea muuttuminen ja aistiärsykkeiden paljous on muuttanut luomisen perusedellytyksiä. Tämän päivän nuori elää aivan eri virikeympäristössä kuin vanhempansa nuoruudessaan. Näköaisti vastaanottaa niin paljon informaatiota, että suurin osa siitä suodattuu pois ja vain tärkeimmät impulssit pääsevät lähimuistiin asti, pitkäkestoisesta muistista puhumattakaan. Taustamusiikki täyttää radiouutiset, muzak kaupat ja formaattiradio kulkuvälineet. Nuoriso ei enää pysty kävelemään tai juoksemaan kuin Walkmanin tai ipodin tahdittamana. Aivoilla ei siis ole juurikaan vapaata tai ärsykkeetöntä aikaa. Myös tilan täyttävä musiikki on muuttunut: se ei välttämättä ole nopeampaa, mutta ainakin lyhyemmin hengittävää kuin ennen. Tauot puuttuvat. Informaatiotiheys on selvästi kasvanut, ja formaattiradiossa kappaleet soivat melkein kuin sisäkkäin tai päällekkäin, ja vanhempi kuulijakunta kärsii musiikillisesta hyperventilaatiosta. Musiikin tekeminen muuttuu Kaukaa katsoen - tai kuunnellen - massamusiikin elementit ovat aika helposti tunnistettavia ja kategorisoitavia, aivan kuin affektit varhaisen barokkioopperan karaktääreissä. Rakenneosia kolmen soinnun popissa on melko rajallinen määrä, rapissa tai koneilla toteutetussa diskomusiikissa usein vielä vähemmän. "Pop on sämpläystä", totesi kollega genretaistelun aikoina, viitaten ennen kaikkea sen rakenteeseen. Toisaalta, olen itsekin ollut ideoimassa sävellyskilpailua, jonka idea oli työstää etukäteen annetusta perusmateriaalista uusi elektroakustinen sävellys tietokoneteknisin keinoin. Tuloksena oli mitä kiinnostavinta elektronista taidemusiikkia. Parhaillaan on menossa HKL:n sävellyskilpailu, jossa metron ääniä hyödyntävästä materiaalista - joka ladataan kilpailun nettisivulta - koostetaan uusi sävellys. Pääpalkinto on - kuinkas muuten - vuoden ilmainen HKLmatkalippu! Joku voi tietysti huomauttaa, että suuri osa klassisesta ja kansanmusiikista on myös purettavissa rajalliseen määrään asteikko- ja sointukulkuja. Ero popin käytäntöihin tulee kaikkien saatavilla olevasta äänitystekniikasta, joka on alkanut vaikuttaa populaari- KOMPOS I TI O 1/

19 musiikin säveltämisen tekniikoihin. Virtuoosinen sekvensserin käyttö korvaa nykyään aika monen viihdemusiikkisäveltäjän satsiopinnot tai tekee niihin tarttumisen yhtä epätodennäköiseksi kuin aikoina, jolloin oppia ei edes ollut saatavilla. Samassa tahdissa musiikin kanssa muuttuu sen käyttö ja kuuntelutapa. Alun pitäen taustalle tai äänitapetiksi tarkoitetun musiikki sopii hyvin esimerkiksi mainostajien tarkoituksiin. Toisiaan muistuttavat kappaleet ovat kuin kaupan hyllyllä olevia tuotteita, jotka eroavat toisistaan vain brändinsä kautta. (Yhtä yksiväriseltä vaikuttaa monien mielestä klassinen nykymusiikkikin, kun sitä kyllin kaukaa katsoo). Kaupallisen musiikin brändejä luovat monikansalliset kustannus- ja levy-yhtiöt, ja niiden syntymisessä ulkomusiikilliset seikat ovat tärkeitä. Silmä on korvaa nopeampi, mikä säästää mainosaikaa ja -rahaa. Uusi public domain Kaupallisen musiikin yhä rajatumpi perusmateriaali on itse asiassa luonut uuden tekijänoikeusvapaan perusmateriaalin, joka on kaikkien käytettävissä. Musiikillinen aines on kaventunut tai ohentunut siinä määrin, että ollaan ikään kuin palattu takaisin keskiaikaan: sävellys rakennetaan yhtenäisen tai tyylillisesti rajatun materiaalin kuten cantus firmuksen ympärille, ja taideteoksen yksilöllisyys on pitkälti säveltäjän käsityötaidon - nykyään ääniteknillisen sellaisen - varassa. Tosin nykyään kellään ei ole halua eikä varaa jättäytyä Anonymukseksi: säveltäjän tai tekstittäjän signeerauksesta alkaa niin pitkä ja parhaassa tapauksessa runsas ravintoketju, että sillä on merkitystä jopa kansantaloudellisessa mittakaavassa. Ennen luki partituureissa Soli Deo Gloria. Nyt voisi lukea Soli Mammona Gloria. Mutta eipä ole enää partituurejakaan... Luovuudesta Luovuus on äskettäin päätetty ottaa yhdeksi tulevaisuuden Suomen tärkeimmistä arvoista. Kuulostaa hienolta, mutta hienoa olisi, jos sen edellytyksistäkin pidettäisiin huolta. Kuulin tutkimuksesta, jossa luovuus oli todettu eksentrisemmäksi ilmiöksi kuin esimerkiksi leikki, jolla on vahva sosiaalinen ulottuvuus. Luomisvimmaa ilmeisesti kiihdyttää ajatus siitä, että voi itse omistaa tai hyödyntää työnsä tuloksia. Työsuhdetekijänoikeuden puolustaminen tuntuu tässä valossa vähän kyseenalaiselta, varsinkin jos luovan työn hedelmät (esimerkiksi suuryhtiössä) korjaa kasvoton ulkomaalainen osakkeenomistaja. Kulttuuriviennistä ja elitismin pelosta Rasmuksen Lauri Ylönen ja Eero Heinonen ovat käyneet Sibelius-lukiota, joka Ylöseltä jäi kesken musiikin viedessä pian kaiken käytettävissä olevan ajan. Suomen ykköspaikka kansainvälisissä PISAkouluvertailuissa on uhattuna, jos ryhmäkoot edelleen kasvavat ja taideaineet ajetaan marginaaliin. Jotenkin niiden opetus on kuitenkin järjestettävä. Yksi malli olisi ulkoistaa koulujen musiikkiopetus ja ostaa tarvittavat palvelut musiikkiopistoilta tai siltä kasvavalta AMKmusiikkiammattilaisten joukolta, jonka työllistymisestä on viime aikoina oltu yhä huolestuneempia. Kaipaan Suomeen tervettä elitismiä, taidetta joka haastaa tunteen lisäksi älyn ja vaatii vastaanottajalta paneutumista. Taiteilijoista on tehty Suomi-kuvan väline (mistä he ovat hyvin otettuja), mutta samalla osa tuotantoketjua, jonka odotetaan valmistavan kulttuurista pikaruokaa. Valtion tuki kulttuuriviennille on toki voimakkaasti kasvanut viime vuosina, mutta kasvu on suunnattu ennen kaikkea kaupalliseen musiikkiin, jonka investoinneille on mahdollista saada taloudellista tuottoa. Klassista musiikkia viedään sen omin varoin, lähinnä yksityistä äänitekopiointia korvaavien ESEK- ja LUSES-tukien avulla. Kyseessä ovat taiteilijoiden omat varat, joista ennalta sovittu osuus jaetaan anomusten perusteella kustannus-, konsertti- ja äänitetukina. 15 vuotta tätä kehitystä seuranneena ja toimikunnissa istuneena olen vakuuttunut siitä, että näillä varoilla saadaan aikaan aktiviteetteja ja työtilaisuuksia, jotka muuten jäisivät kokonaan toteutumatta ja joiden taloudellinen arvo ylittää monin verroin tukisummat. On joka tapauksessa myönnettävä, että julkisen kulttuurivientituen kasvu on hyvin ajoitettu: meillä on enemmän (ja ehkä parempaakin?) myytävää kuin aikoihin. Musiikkioppilaitokset ja koulujen musiikkiluokat ovat saattaneet yhä laajemman sukupolven konkreettisiin tekemisiin jonkin instrumentin tai laulun harrastuksen kanssa. Viihdemusiikkiammattilaisten tausta on jotain aivan muuta kuin ennen. Jaakko Salovaara tai Laura Voutilainen ovat pitkälle koulutettuja sellistejä, Rasmus ja monet menestyvät bändit ovat syntyneet Sibelius-lukiossa, puhumattakaan Oulunkylän Pop-jazzopiston/ammattikorkeakoulun läpikäyneestä muusikkopolvesta. Tästä syystä voisi kuvitella, että meillä olisi nyt Euroopan koulutetuin, kriittisin ja valveutunein musiikkiyleisö. Valitettavasti näin ei ole, sillä yleisö ei osaa vaatia sellaista, mistä se ei tiedä. Ohjelmiston käytön keskittyminen jatkuu, eikä sen kaventumista tunnu edes internet pysäyttävän, sillä ilmeisesti tiedottaminen ja esille pääsy maksaa yhä enemmän, välineestä riippumatta. On mielenkiintoista nähdä, muuttaako levykaupan siirtyminen verkkoon tilannetta, mutta kansainvälisten levy-yhtiöiden markkinoinnin kohdistumisessa voittopuolisesti nuorimpaan teiniyleisöön on suorastaan pedofiilisia piirteitä. Uskon kuitenkin, että listamusiikin kuuntelu on ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö, jonka paine hellittää nuoren ihmisen identiteetin, itsetunnon ja sosiaalisen itsenäisyyden kehittyessä. Tätä kehitystä kohti musiikkimaun monipuolistumista ja kriittisempää kuluttamista pitää kaikin tavoin tukea. Riippumattomalla medialla on keskeinen rooli tässä työssä ja uuden yleisön kasvattamisessa. Kuva: 19 KOMPOS I TI O 1/2006

20 Kirjoja säveltäjistä Kauhukakarasta professoriksi Jan Blomstedt: Heinistä kuunnellessa. WSOY sivua. S äveltäjä Paavo Heinisen elämää valottava kirja Heinistä kuunnellessa on mielenkiintoinen ja arvokas dokumentti merkittävän säveltäjämme elämästä. Kirjailija Jan Blomstedt on laatinut ilmaisultaan rikkaan ja päähenkilön persoonaa kunnioittavan teoksen. Heinisen lähes 50-vuotinen ura sisältää paljon tärkeää kerrottavaa, ja sen Blomstedt on kertonut vangitsevasti oleellisessa pitäytyen. Kirjan lähtökohtana ovat Blomstedtin ja Heinisen keskustelut: Heininen on kertonut, maalaillut, tarkentanut ja Blomstedt on kuunnellut, kysynyt sekä yllyttänyt. Heininen on parhaimmillaan älykkään dialogin tiimellyksessä: hänelle tulee jäädä oikeus mielleyhtymien vapaaseen virtaan samalla kun keskustelun toisen osapuolen on yritettävä pitää vuoropuhelun suitset käsissään. Tämän kaltaisista Heinisen ja Blomstedtin kohtaamisista on ymmärtääkseni syntynyt kirjan syväluotaavin sisältö. Kirja etenee kronologisesti Heinisen elämänvaiheissa lapsuuden kodista aina nykypäivään. Heiniselle tuttua ilmaisua mukaillen voisi sanoa, että keskeisin Heinisen perheen elämän kantoaalloista on ollut ja on oleva kulttuurikaupunki Järvenpää. Siellä Paavo on syntynyt, käynyt koulunsa, ottanut ensi askeleensa säveltäjänä, rakastunut, kasvattanut lapsensa ja menettänyt vanhempansa. Tärkeitä kollegiaalisia viitteitä tässä maisemassa ovat olleet mestarit Sibelius ja Kokkonen sekä hyvä ystävä, säveltäjä Jouko Linjama. Heininen on vahvasta kotiseutuhenkisyydestä huolimatta matkustanut laajalti. Kirjasta nousevat esiin nuoren Heinisen tärkeät New Yorkin -kokemukset sekä Kölnissä vietetty aika. Myöhemmistä matkoista tärkein lienee ollut säveltäjä Witold Lutoslawskin tapaaminen Puolassa Säveltäjien kesken syntyi imponoiva yhteys, joka on selvästi antanut Heiniselle paljon ajateltavaa myöhempää elämää varten. Myös Turun vaellusvuodet ovat ensimmäisten painavien teosten kautta esillä. Lähes myyttisiksi kasvaneet ensimmäisen sinfonian uuden version sekä ensimmäisen ja toisen pianokonserton ensiesitykset ovat jo elävää musiikinhistoriaamme. Uutta tietoa minulle ovat säveltäjän pelottomat kapellimestarikokeilut. Kirjan henkilögalleria sisältää monia mainintoja ammattitovereista. Heinisen ja Kokkosen välit tuntuvat olleen erityisen lojaalit; sitä me nuoremmat säveltäjät emme koskaan ole oikein tienneet. Sibelius-Akatemian sävellyksen professorin viran täytön yhteydessä Kokkonen ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt juuri mitään Heinisen koeluennosta. Hän kuitenkin puolsi virkaan Heinistä tämän pedagogisten näyttöjen perusteella. Rautavaaran ja Heinisen veljeys on aina ollut monisärmäistä. Säveltäjät ovat matkan varrella hieman tönineet toisiaan, mutta ainakin kirjan perusteella saa sen kuvan, että taustalla on vallinnut kunnioittava perusvire. Heinisen persoonaan kirja ei meille kollegoille tuo lisävaloa. Nuoruuden itsepäisyys, jota on kirjassa kuvailtu osuvasti sanalla korkki, on ollut säveltäjä-heinisen kehittymisen elinehto. Herkempi tekijä olisi jo moneen kertaan etsinyt hyväksyntää muualta. Kirja sisältää korkki-teoriasta monta herkullista esimerkkiä. Mielenkiintoista on Heinisen yhteydessä puhe rationalismista. Uskon, että se on Heinisen mitä totisin ominaisuus, mutta en usko hänen vieroksuvan kosolti myöskään mystiikkaa, joka kirjassa saa hieman halvan leiman. Mystikko ei mielestäni ole valinnut tietään laiskuuden vuoksi, johon kirjassa viitataan, vaan selittämättömien vaihtoehtojen ja niistä syntyvien valinnan mahdollisuuksien vuoksi. Mystikko ei työskentele peittääkseen virheitään. Se on ilkeästi sanottu. Heininen korostaa työssään uteliaisuutta ja tutkimista. Hänen mielestään vain lopputulos ratkaisee, siis se miten materiaali todellisessa tilanteessa toimii. Tähän haluaisin lisävaloa, sillä rationaalisuus ja käytännöllisyys eivät aina kohtaa. Musiikissa käytännöllisyys on usein yhtä kuin toimivuus. Kirjaa lukiessani pohdin usein elämäkerran ja muistelmateoksen eroa. Elämäkerta on jonkin henkilön elämän kuvaus, erona tietenkin käsite omaelämäkerta. Muistelmissa muistellaan omaa elämää. Kirjan nimi Heinistä kuunnellessa kertoo tämän kirjan syntymekanismista riittävästi. Itse en kuitenkaan voi välttyä kiusaukselta kysyä, onko jokainen lause viipynyt sittenkin säveltäjän suurennuslasin alla liian kauan ja onko jotain yhdessä päätetty jättää kertomatta. On selvää, että Jan Blomstedt on ollut uskollinen perhettään kohtaan, se on viisasta; tämä on se totuus, jonka säveltäjä Paavo Heininen elämästään haluaa kertoa. Suurta yleisöä uskoakseni kiinnostaisi enemmän monet inhimilliset tapahtumat ja niiden kulissien takaiset luotaukset. Nyt kirjasta jää kliininen, liian älypainotteinen kuva. Esimerkiksi Anja-rouvan näkökulma olisi varmasti tuonut elämää kirjan sivuille. Paavo Heinisen musiikista ja henkilöstä ei ole kirjoitettu lainkaan siinä määrin kun hänen musiikkinsa ja hänen uransa ansaitsisi. Tämä kirja on hyvä avaus. Seuraavaksi olisi kiinnostavaa saada kirja, jossa olisi esimerkiksi Heinisen oppilaiden sekä Heinisen aikalaisten musiikkitoimijoiden muistoja. Päivälehtikritiikistä olisi kiinnostava saada objektiivista, laajempaa havainnointia. Musiikkitieteilijöiden ei soisi hukkaavan hetkeään; keskuudessamme on vireä, syväluotaava ajattelija, jonka monet tekstit, puheet sekä keskustelut musiikista, taiteesta, etiikasta ja omista sävellyksistään odottavat korkeatasoista kirjaamista tuleville sukupolville. Paavo Heininen on edelleen vireä ja luomisvoimainen tekijä, joka pursuaa ideoita tulevista töistä. On surullista ja häpeällistä, jos esimerkiksi hänen hienot oopperaideansa jäävät odottamaan epämääräistä tulevaisuutta. Musiikkielämällä ei koskaan saa olla aikaa hukattavaksi asti. Kimmo Hakola KOMPOS I TI O 1/