LÄHDEVIITTEET JA LÄHDELUETTELO tietoa ja ohjeita Taideteollisen korkeakoulun perus- ja jatko-opiskelijoille

Transkriptio

1 1. Johdannoksi LÄHDEVIITTEET JA LÄHDELUETTELO tietoa ja ohjeita Taideteollisen korkeakoulun perus- ja jatko-opiskelijoille (Versio Inkeri Savan muokkaaman Taidekasvatuksen osaston ohjeen pohjalta edelleen muokanneet Johanna Pentikäinen ja Pia Sivenius) Tutkimusteksteissä käytetään lähteitä eli aihetta käsitteleviä aiempia tutkimuksia (usein niin sanottua teoriakirjallisuutta) muun muassa siksi, että valmisteilla oleva tutkimus rakentuisi jo olemassa olevan tutkimuksen (lue: tiedon) varaan eikä ilmaan. Kun tutkimuksen tekijä käyttää lähteitä ja osoittaa sen tekstissään, hän esittää samalla olevansa perehtynyt relevanttiin tietoon aiheestaan. Edelleen hän keskustelee aiemman tutkimuksen kanssa ja kehittelee aiempaa tietoa käyttäen, soveltaen, tulkiten, kritisoiden ja koetellen omia johtopäätöksiään. Samalla tarkka lähteiden merkitseminen osoittaa lukijalle myös sen, mikä on kirjoittajan oma osuus työhön. Lähteiden käytön huolellinen osoittaminen tekstissä on jokaisen kirjoittajan velvollisuus ja oikeus. Kun tekstissä käytetään toisten kirjoituksia, on tärkeää viitata lähteisiin siten, että käytetty/lainattu tieto on niin alkuperäistä kuin mahdollista. On myös tärkeää, että annetaan lähteestä tarkat ja oikeinkirjoitetut tiedot, jotta tekstin lukija kiinnostuessaan pääsee helposti kyseisen lähteen ja siitä lainatun tekstin äärelle. Tämä koskee ensinnäkin sitä tapaa, millä omassa tekstissä viitataan lähteeseen, ja toiseksi lähde/kirjallisuusluettelo riittävine ja johdonmukaisesti esitettyine tietoineen auttaa löytämään kyseisen lähteen. Opinnäytteissä johdonmukainen lähteisiin viittaaminen ja kunnollinen lähdeluettelo ovat myös osoitus siitä luotettavuudesta, jolla tutkimusta tehdään. Jos lähteisiin viitataan vähän miten sattuu ja lähdeluettelosta näkyvät heti sen puutteet, tulee helposti sellainen olo ettei kirjoittaja joko ole hallinnut asiaansa tai että hän ei ole välittänyt sen enempää omasta kuin käyttämänsä lähteenkään asiasta. Syntyy siis vaikutelma, että ei ole kunnioitettu tehtyä työtä. Toisaalta sisällöllisestikään hyvä työ ei vakuuta, jos muotoseikat eivät ole kunnossa. Tässä ohjemonisteessa on esitelty joitakin tapoja, joilla voi lähdeviitteitä merkitä ja lähdeluettelon laatia. Ohjeen lopussa on kirjallisuusvinkkejä (ja samalla esimerkki lähdeluettelosta!) tietojen syventämistä varten, eli aihe kannattaa varmuuden vuoksi perusteellisesti opiskella jostain uudehkosta tutkimusoppaasta tai aiemmista (hyvistä ja huolellisista) tutkimuksista, mikä lienee haastavampi vaihtoehto. Lähdeviitteiden merkitsemistavoista eri aloilla on erilaisia käytänteitä, eikä siis ole olemassa yhtä ainoata oikeata tapaa. Aloittelevan kirjoittajan on hyvä harjaantua yhden tavan hallintaan, joka tuntuu itselle sopivalta ja/tai joka on omalla alueella runsaasti käytetty. Eri asia on, jos kirjoittaa artikkelia journaaliin tms., sillä silloin on käytettävä julkaisun edellyttämää lähdeviitteiden merkitsemistapaa. Kirjoittamista suunnittelevan kannattaakin perehtyä erilaisiin julkaistuihin tutkimuksiin myös niin, että tarkastelee lähdeapparaatin rakentamista. Ensisijaisen tärkeää on, että valittua järjestelmää käytetään johdonmukaisesti niin, ettei merkitsemisen tapa vaihtele saman tekstin sisällä. Lähdeviitteiden ja lähdeluettelon välillä tulee olla selkeä vastaavuus. Viitteen tehtävä on ohjata lukija

2 oikeaan lähteeseen lähdeluettelossa. Lähdeviitteissä on kirjoittajan nimen perässä vuosiluku (Hirsjärvi et al. 2002, 36). Jos saman kirjoittajan teoksia on useampia (eri vuosilta), vuosiluku tekstissä kertoo mihin teokseen kulloinkin viitataan. Tämä on taloudellistakin: teosten nimiä ei tarvitse toistaa tekstissä. Saman kirjoittajan samana vuonna julkaisemat teokset merkitään vuosiluvun juuressa pienellä kirjaimella (Hirsjärvi 2002a, 47). On tärkeää, että käytetään alkuperäisiä lähteitä yllättävän usein jopa väitöstasoisissa tutkimuksissa on käytetty toisen, jopa kolmannen käden lähteitä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoittaja on ottanut jonkun ajatuksia toisen lainaamana viimeksi mainitun kirjoituksesta. Kokematon voi ajatella, että samahan se on, varsinkin kun alkuperäinen lähde saattaa olla vaikeasti tavoitettava tai kielellä, jota itse ei hallitse. Miksi siis vaivautua? Kuitenkin kun tarkastelee näitä toisen käden lähteitä, on tavallista, että lainaaja on jollakin tapaa muuntanut alkuperäistä tekstiä omiin tarkoituksiinsa. On myös mahdollista, että kun lainataan yksi lause jostakin laajemmasta kokonaisuudesta, ei ole otettu huomioon alkuperäisen lähteen esitysyhteyttä. Näin lainatun tekstin merkitys saattaa muuttua joskus jopa kokonaan päinvastaiseksi. Jopa suorissa lainauksissa esiintyy turhan paljon puutteita. Joten: jos löydät jostakin kirjoituksesta sinua kiinnostavan viittauksen jonkin toisen esitykseen, jota haluat itse käyttää, etsi alkuperäinen käsiisi ja käytä sitä (ja toisaalta alkuperäisten lähteiden jäljille taas pääsee hyvin, jos lähdeviitteet on merkitty huolellisesti eli myös tutkimuksen käytettävyyden näkökulmasta kannattaa merkitä lähteet huolellisesti ja täsmällisesti!). Jos sinun on aivan mahdotonta esimerkiksi käytettävissäsi olevan ajan rajoissa saada alkuperäistä käyttöösi ja toisaalta kohta ei ole kovin merkittävässä asemassa omassa työssäsi, viittaa silloin toisen käden lähteeseen niin, ettei jää epäselväksi se ettet ole alkuperäistä nähnyt. Tekstissä tämän voi osoittaa vaikkapa seuraavasti: Giddens (1991, 94) on viitannut Bensmaniin ja Lilienfeldiin todeten heidän korostaneen... tai Bensman ja Lilienfeld (ks. tark. Giddens 1991, 94) ovat korostaneet... Edelleen hyvä neuvo on lukea (hyviä) julkaistuja tutkimuksia myös siitä näkökulmasta, että opettelee tutkimustekstin jargoniin kuuluvia sanankäänteitä 2. Lähdeviitteiden merkitsemisestä Tavallisimmat viittausjärjestelmät ovat: 1. nimi-vuosi -järjestelmä (suositellaan käytettäväksi TaiKissa) 2. alaviitejärjestelmä 3. numeroviitejärjestelmä Tekstinsisäiset viitteet eli nimi-vuosi -järjestelmä (suositellaan käytettäväksi TaiKissa) Lähdeviitteessä ilmoitetaan kaarisuluissa referoidun tai siteeratun kohdan lopussa tekijän tai toimittajan sukunimi (jos tekijöitä on kaksi, yleensä molempien nimet, jos tekijöitä kolme, silloin vain ensimmäisen nimi ja ym. tai et al.), julkaistun teoksen vuosiluku ja sivunumero tai sivunumerot, vuosiluvusta pilkulla tai joskus myös puolipisteellä erotettuna. Sukunimen ja vuosiluvun välissä ei ole välimerkkiä. Esimerkkejä lähdeviitteistä: (Uusikylä 2000, 4) tai (Uusikylä & Majanen 1998, 28, 35) tai (Uusikylä ym. 1978, 24 29). Huomaa vielä, että pilkun jälkeen tulee välilyönti ja sivunumeroiden välissä on ajatusviiva. Tutkimustekstissä sivun maininta on tärkeää, jotta lainatun kohdan jäljille pääsee nopeasti (et itsekään haluaisi joutua selaamaan koko kirjaa läpi jotta löydät kiinnostavan kohdan). On myös mahdollista

3 viitata yleisesti ottaen kokonaiseen tutkimukseen, jolloin tietenkään ei tarvita erillistä sivunumeroa. Tämäntyyppinen viittaaminen on kuitenkin melko ylimalkaista (ks. esimerkiksi alla olevien esimerkkien ensimmäistä tapausta). Tekstiviite sijoitetaan sulkeissa lainatun kohdan yhteyteen joko heti kirjoittajan nimen mainitsemisen jälkeen tai sitten siteeratun kohdan loppuun tekstissä, ikään kuin asian käsittelyn pisteen yhteyteen. Pisteen paikka määräytyy sen mukaan viitataanko yhteen lauseeseen, jolloin viite merkitään sulkeisiin ennen pistettä. Jos viitataan useisiin lauseisiin, laitetaan piste sulkumerkkien jälkeen. Esimerkki yhdestä virkkeestä: Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka (Andersen 1958, 35). Esimerkki kahdesta tai useammasta: Olipa kerran kuningas ja kuningatar. He asustivat komeaa kuninkaanlinnaa....ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Andersen 1958, 35.) Muita esimerkkejä: Samaa teemaa lähestyy myös Karjalainen (1992) kuvatessaan opettajan ammattitaidon myyttejä. Virta ja Lampi (1987, 90 93) ovat todenneet, että Uusikylä (1994, 132) on todennut Callahaniin (1990) viitaten (Tämä edellyttää että olet tutustunut myös Callahaniin. Jos et ole nähnytkään ko. teosta, ks. edellä toisen käden lähteen käyttö.) Uusikylä (1994; 132) on todennut - -. Paulsonin, Paulsonin ja Meyerin (1991, 61 63) mukaan--- tai --- (Paulson ym. 1991, 61 63) Lahjakkuutta on tutkinut Uusikylä (1987, 1989, 1991) ---. Lahjakkuutta on tutkinut Uusikylä (1987a, 1987b) Useat tutkijat ovat raportoineet tuloksista (mm. Day 1989; Lea & Perrin 1988). Opetushallituksen raportin (1989) mukaan Tutkimusraportin lopussa oleva lähdeluettelo esitetään aakkosjärjestyksessä ilman numerointia. Lähdeviitteissä viitattavan teoksen julkaisuvuosi esitetään lähdeviitteen toisena tietona tekijän nimen jälkeen. Samalta tekijältä saattaa olla useita julkaisuja. Julkaisun painovuosi nimen lisäksi ohjaa lukijan lähdeluettelossa oikean lähteen äärelle (ja saman kirjoittajan eri vuosina ilmestyneet teokset myös järjestetään lähdeluetteloon julkaisemisjärjestyksessä ensin vuosiluvun ja sitten vielä pienaakkosten mukaan (ne saman kirjoittajan samana vuonna julkaisemat teokset siis). Tätä järjestelmää käytetään yleisesti opinnäytteissä ja muissakin humanistisen, yhteiskuntatieteen ja kasvatustieteen alan tutkimuksissa. Järjestelmän hyvänä puolena on, että siitä näkyy välittömästi lähteen ikä ja muutenkin itse tekstissä on olemassa kaikki sen lukemiseen tarvittavat tiedot. Erityisen suuri hyöty tällä järjestelmällä on, kun kirjoittaja keskustelee tekstissään yhden tai useamman lähteen kanssa. Täsmälliset ja samanaikaisesti tekstissä näkyvät lähdeviitteet kertovat lukijalle, kuka kulloinkin on äänessä. Tämä on tärkeää etenkin silloin kun selostetaan, tulkitaan, sovelletaan, kritisoidaan ja suhteutetaan omassa tutkimuksessa keskeisiä tiedonlähteitä ja aihetta aiemmin tutkineiden menetelmiä ja tuloksia. Kaarisulkumenetelmässä tekstiviitteiden lisäksi voidaan käyttää myös alaviitteitä, jonne sijoitetaan vain sisällöllisiä sivuhuomioita ja viitteitä kirjallisuudesta, jota ei ole suoranaisesti käytetty, mutta joka tavalla tai toisella liittyy aiheeseen Alaviitejärjestelmä Alaviite- eli noottijärjestelmässä lähdeviitteet ovat kunkin sivun alareunassa joko suppeina tai täydellisinä, ja kirjoituksen lopussa on erillinen lähdeluettelo kuten edellisessäkin järjestelmässä. Suppeassa alaviitteessä mainitaan julkaisun kirjoittajan tai kirjoittajien nimet (vrt. ohje edellä),

4 vuosiluku ja sivunumero(t). Ns. täydellisessä alaviitejärjestelmässä (jota sitäkin joskus näkee käytettävän, jos viitteitä ei tekstissä tule olemaan monia) mainitaan kaikki samat tiedot kuin raportin lopussa olevassa lähdeluettelossa ja lisäksi ne sivut, joita viittaus koskee. Mikäli lähdeviitteitä tulee olemaan paljon (kuten opinnäytteissä), täydellinen alaviitejärjestelmä ei ole suositeltava: se vie tekstissä turhaa tilaa, koska toistoa ei voi välttää. Numeroidut tekstiviitteet luodaan tekstinkäsittelyohjelmalla kätevästi: Lisää Alaviite jne. ja viitteen tekstitila aukeaa. Viitenumero tulee edellisen sanan tai välimerkin jälkeen ilman väliä. 1 Lähdeviitteet voidaan numeroida juoksevasti läpi koko raportin (tai numerointi voi olla myös sivukohtainen). Tutkimuksen lopussa esitetään täydellinen lähdeluettelo, jossa lähteet ovat numeroimattomina aakkosjärjestyksessä. Alaviitejärjestelmän etuna on se, että lähteet ovat esillä, eikä tarvitse ottaa varsinaista lähdeluetteloa esille kesken lukemisen. Teksti on näin myös yhtenäisempää kuin kaarisulkujärjestelmässä. Alaviitteisiin voi myös sijoittaa sellaisia lähdettä koskevia kommentteja, jotka ovat varsinaisen tekstisi kannalta sivuhuomioita, mutta kuitenkin lisäämisen arvoisia. Haittana on päällekkäisyys: jos samaan lähteeseen viitataan usein, se esiintyy alaviitteinä useita kertoja samalla sivulla. Alaviitejärjestelmälle rinnakkainen systeemi on loppuviitejärjestelmä. Ne luodaan samalla tapaa kuin alaviitteet (mutta viiteasetuksiin vain määritellään loppuviite alaviitteen sijaan). Ne kirjoitetaan ja printtausvaiheessa tulostuvat automaattisesti asiakirjan loppuun (otsikoksi annetaan yleensä Viitteet tai Lähdeviitteet). Tätä systeemiä ei kannata käyttää opinnäytteissä, koska tekstin tarkka lukeminen edellyttää edestakaisin selaamista varsinaisen tekstin ja viiteosaston välillä. Sen sijaan tätä systeemiä näkee käytettävän monissa kustantajien julkaisemissa monografioissa tai kokoomateoksissa (jossa on esimerkiksi artikkeleita eri kirjoittajilta), jolloin lähdeviitteet ovat kunkin kirjoittajan tekstin lopussa. Tämän järjestelmän hyvä puoli on lukukelpoisuus: teksti on kokonaisuudessaan yhtenäistä. Tällöin kirjoittajan tulee laatia tekstinsä sellaiseksi, että se on luettavissa ilman samanhetkistä tutustumista viitteisiin. Esimerkiksi tärkeimpien lähteiden kirjoittajien nimiä tms. tulisi mainita tekstissä Numeroviitejärjestelmä Tässä järjestelmässä lähteet merkitään tekstiin vain numeroin ja täsmällisesti vasta lähdeluetteloon. Tämän järjestelmän käyttöä ei kannata harkita, koska se ei ole juurikaan käytössä humanistiseen alaan kuuluvissa tutkimuksissa, jotka ovat usein melko pitkiä tekstejä. Tirronen (1987) selostaa tarkemmin tätä järjestelmää, jossa numerointitapoja lienee kaksi. a) Lähteet merkitään siinä järjestyksessä, kun ne on tekstissä mainittu. Numeroviitteen perusteella löydetään viitenumero ja sitä vastaava lähdenumero. Numero merkitään kaari- tai hakasulkeisiin. Sivunumerot merkitään aina, kun viitataan saman teoksen eri kohtiin. Laurila (11) analysoi Virtasen [3], Lahden [4] ja Salmisen [5] tutkimuksissa todetaan, että Huttunen on osoittanut, että [12, s ]. Numerojärjestelmää käytetään erityisesti teknisissä tieteissä, joissa julkaisut ovat yleensä lyhyitä artikkeleita. Ongelma saattaa syntyä, jos viitteiden määrä on suuri. Tämä voi hankaloittaa lukemista. b) Aakkosnumero-järjestelmässä viitteet merkitään lähdeluetteloon tekijänmukaisessa järjestyksessä ja 1 Ks. esim. Uusikylä 1988, 39.

5 numeroidaan juoksevasti. Numeroviitteitä käytetään samalla tavalla kuin varsinaisessa numeroviitejärjestelmässä, mutta viitteiden numerot määräytyvät lähdeluettelon järjestyksen eikä viittauksien järjestyksen mukaan. 3. Viittaatko Internetiin ja cd-romeihin? Tutkimuksen lähdetietoja voi löytää myös Internetistä tai cd-rom-muodossa. Periaatteena viitteiden merkitsemisessä ja lähdeluettelon laatimisessa on sama järjestelmä, jota johdonmukaisesti ja huolellisesti käytetään muidenkin lähteiden käytössä. Eli: tarvitaan kirjoittajan nimi sekä julkaistun tekstin tiedot. Painopaikka yms. tiedot ovat Internet-osoite ja Internetissä annetut tiedot nettijulkaisusta, kotisivusta tms., jolla lukija pääsee alkuperäiseen lähteeseen. Koska sivujen sisällöt saattavat muuttua, tarvitaan viitteeseen tai viimeistään lähdeluetteloon lisäksi päivämäärä, jolloin tieto on luettu tai mieluiten tulostettu arkistointia varten (paperiversiona tai tiedostona omalle tietokoneelle). Katso tarkemmin esimerkiksi seuraavista teoksista: 1) Ohjeita Taidehistoriallisen tutkielman tekemiseen Jyväskylän yliopisto, Taidehistorian laitos. Luettu ) Hirsjärvi, Sirkka, Remes, Pirkko & Sajavaara, Paula Tutki ja kirjoita. 13. uudistettu painos. Helsinki: Tammi. 3) SO Information and documentation Bibliographic references. Part 2: Electronic documents or parts thereof. International Organization for Standardization, < (accessed ). 4) Lehtonen, Kari 1997, muutettu Internet-lähteisiin viittaaminen. [www-dokumentti]. < Tulostettu Internet-lähteiden osalta on tärkeää, että lähdeviitteeksi merkitään täsmällinen osoite, jolta tieto on haettu (eli niin että lähdeviitteen mahdollinen lukija löytää juuri siltä sivulta tiedon, johon on viitattu). Internet-julkaisuja käyttävä vastaa itse lähdekritiikistä ja laaduntarkkailusta suuremmassa määrin kuin painettujen tutkimusten käyttäjä. Tutkimusten julkaisusarjoissa ja tieteellisissä aikakauslehdissä on käytössä ns. referee-järjestelmä (eli julkaistavaksi tarjotut tekstit luetetaan ennen julkaisua 2 3 asiantuntijalla, jotka arvioivat tekstin tasoa ), ja näin heikot ja sisällöltään kyseenalaiset tutkimukset saattavat jäädä julkaisematta. Netissä puolestaan voi kuka tahansa julkaista mitä tahansa vakuuttavankin näköisillä sivuilla. Toisaalta etenkin monilla luonnontieteellisillä aloilla on jo pystyssä hyvin arvovaltaisia verkkojulkaisukanavia. Näissä tapauksissa uutta tietoa syntyy niin tiiviiseen tahtiin, että painettu media on välineenä melko hidas. Muiden alojen tutkijoiden kannattaa hyödyntää Internetiä etenkin uusien tutkimusten ja niistä tehtyjen mahdollisten esittelyjen/kritiikkien etsimisessä. Saattaa olla, että jossain on juuri julkaistu teos tai artikkeli, joka kannattaisi lukea, mutta jota kukaan ei ole huomannut tilata kirjastoosi jne. Tutkimuksissa ei ole tapana viitata tietosanakirjan tai hakuteoksen artikkeleihin, varsinkaan, jos niiden tekijä ei ole tiedossa. Tämä koskee myös Wikipediaa. Jos Wikipediasta löytyvää artikkelia jossakin erikoistapauksessa kuitenkin käyttää, kannattaa hyödyntää jokaisen Wikipedia-artikkelin yhteydessä olevaa Cite this article (suomenkielisessä viitetiedot) -linkkiä. Se antaa viittaustyylit kyseiseen artikkeliin useamman standardin mukaisesti. Hakusanan ja päivämäärän lisäksi tulee kertoa kellonaika, jolloin tieto on haettu. Esimerkiksi:

6 5) University of Art and Design Helsinki. (2007, April 12). In Wikipedia, The Free Encyclopedia. Retrieved 13:32, November 20, 2007, from 6) Taideteollinen korkeakoulu. ( ). Wikipedia,. Haettu 13.39, osoitteesta 4. Lähdeluettelon laatimisesta Tutkimuksen tai muun kirjoitelman loppuun laaditaan siis luettelo, josta ilmenevät käytetyt lähteet. Lähteissä mainitaan nimi- ja julkaisuvuositietojen lisäksi lähteen otsikko/nimi ja julkaisu. Jos julkaisu on kirja, mainitaan lisäksi julkaisupaikka ja kustantaja. Julkaisupaikka on kustantamon sijaintipaikka eikä painopaikka ja se kirjoitetaan samoin kuin se on julkaisussa (esim. London eikä Lontoo). Mikäli käytetty lähde ei ole 1. painos, on syytä laittaa alkuperäispainoksen vuosi sulkuihin, esim. (alkuperäispainos 1927). Jos käytetty lähde on käännös, on suositeltavaa kertoa myös teoksen nimi alkukielellä. Myös kääntäjän nimi on syytä mainita. Mikäli julkaisu on aikakausjulkaisu, merkitään lisäksi aikakausjulkaisun nimi, vuosikerta ja numero. Kuten viitteenkäytössä, myös lähdeluettelon laadinnassa on erilaisia käytäntöjä esimerkiksi sen suhteen, mihin kohtaan vuosiluku, julkaisupaikka ja kustantaja tulevat, ja miten välimerkkejä ja välilyöntejä sekä kursivointia käytetään (yleisesti ottaen kursivoidaan kirjan nimi ja lehden nimi, eli se nimi, jolla sen pitäisi olla löydettävissä tietokannoista). Toisinaan lähdeluettelon lisäksi on kirjallisuusluettelo, joka sisältää kirjoituksen alueelta sellaisia julkaisuja, joita siinä ei ole käytetty, mutta jotka liittyvät ko. alueeseen ja joista saattaa lukijalle olla hyötyä. Toisinaan lähdeluettelo on suorastaan korvattu tällä kirjallisuusluettelolla, jossa mukana ovat myös käytetyt lähteet. Opinnäytteissä tätä tapaa ei suositella, joten selkeyden vuoksi pitäydy sellaista tehdessäsi joko vain lähdeluetteloon tai em. kahden erillisen luettelon käyttöön. Lähdeluettelossa pitää olla kaikki varsinaisessa tutkimuksessa käytetyt lähteet, ja toisaalta siinä ei saisi olla mainittuna sellaisia teoksia, joita ei ole käytetty itse tekstissä. Seuraavassa on esitettynä yksi yleisesti sopiva ja yleisesti käytössä oleva lähdeluettelon laatimistapa. Jos kirjoitat artikkelisi lehteen tai konferenssijulkaisuun, seuraa ko. julkaisun antamia ohjeita. Lähteet Tutkimuskirjallisuus Monografia (teoksen nimi kursivoidaan): Crary, Jonathan 1993 (1990). Techniques of the Observer. On Vision and Modernity in the Nineteenth Century. Cambridge, Massachusetts and London, England: October Books, MIT Press. Lefebvre, Henri The Production of Space. Trans. Donald Nicholson-Smith. Oxford and Cambridge MA: Basil Blackwell. (Alkup. La production de l'espace. Paris: Éditions Anthropos, 1974.) Artikkeli kokoomateoksessa (teoksen nimi kursivoidaan, toim. tai Ed. kielen mukaan): Saarikangas, Kirsi Tila, konteksti ja käyttäjä. Arkkitehtonisen tilan, vallan ja sukupuolen suhteista. Teoksessa Kirsi Saarikangas (toim.) Kuvasta tilaan. Taidehistoria tänään. Tampere: Vastapaino, Scrivener, Stephen AR Visual art practice reconsidered: Transformational practice and the Academy. In Maarit Mäkelä & Sara Routarinne (Eds.), The Art of research Research practices in art and design, Helsinki: University of Art and Design Helsinki. Artikkeli lehdessä (lehden nimi kursivoidaan):

7 Johnson, R.V Finding building shapes that minimize mean trip times. Computer-aided design, vol. 23, no 2, Rivière, Joan Naisellisuus naamiona. Nuori Voima 1, Suom. Pia Sivenius. (Ilm. alun perin Womanliness as a Masquerade. International Journal of Psychoanalysis vol. 10/1929, ) Muuta suositeltavaa kirjallisuutta Lincoln, Y. S. & Guba, E. G Naturalistic inquiry. Beverly Hills, Ca: Sage. Savolainen, H. & Lukkari, M Käyttäytymishäiriö: ilmiö vai häiriö tutkimuskäytännöissä? Kasvatus 25 (3), Takala, S Mitä meidän tulisi oppia menneistä vuosista? Teoksessa E. Kangasniemi & H. Saari (toim.): Arviointia ja ajatuksia koulun kehittämisestä. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisusarja B. Teoriaa ja käytäntöä 69. Painamattomat lähteet Luettelo esim. lisensiaatin tutkielmista tai pro gradu tutkielmista, joita on käytetty. Haastattelut ja niiden päivämäärät ja paikat. Tarvitaan siis seuraavat tiedot riippuen lähteestä: tekijä(t)/toimittaja(t), julkaisuvuosi, teoksen/kirjoituksen nimi (otsikko), käytetty painos (mikäli useita painoksia), julkaisupaikka, julkaisija, koko teoksen toimittaja, koko teoksen nimi, mahdollisen kääntäjän nimi, sivut, sarjanumero, lehden nimi, vuosikerran numero, lehden numero, konferenssin nimi, paikka ja aika. Lähdeluettelo aakkostetaan ensimmäisen kirjoittajan sukunimen mukaan tai ensimmäisen poikkeavan kirjaimen mukaan. Virtanen, A. I Virtanen, A. T Yleensä on tosin suositeltavaa kirjoittaa koko etunimi. Ruotsin af ja von, saksan von ja esimerkiksi ranskan de eivät vaikuta aakkostukseen (von Bonsdorff tulee siis B-alkuisten joukkoon: Bonsdorff, Pauline von). Saman kirjoittajan teokset pannaan aikajärjestykseen, vanhin ensin. Joskus tekijä ei ole selvillä, ja silloin mainitaan viitteessä kirjan nimi kokonaan tai sopivasti lyhennettynä ja sivunumero. Jos aikakauslehden tai kokoomateoksen artikkelilla ei ole lainkaan tekijää, eikä sitä saada selville, mainitaan artikkelin nimi, tai artikkelin nimi lyhennettynä, sen jälkeen aikakauslehden tai kokoomateoksen nimi tai sen lyhenne, osan numero ja asianomaisen kohdan sivunumero. Edellä jo todettiin, ettei tutkimuksissa tule käyttää tietosanakirjoja lähteenä varsinkaan, jos artikkelin tekijä ei ole tiedossa. Jos tällainen viite kuitenkin on tarpeellinen, merkitään ensin hakusana (siis artikkelin nimi), sitten teoksen nimi tai sen lyhenne ja tavanomaiset kustantajatiedot ja sivu(t). Tapoja rakentaa lähdeluettelo on useita. Tärkeää on valita yksi tapa välimerkkeineen ja välilyönteineen ja pitää siitä johdonmukaisesti kiinni. Esimerkiksi Tutki ja kirjoita -teoksessa on esimerkinomainen, varsin kattava lähdeluettelo, joka sisältää myös niin sanottuja hankalia tapauksia (eli teoksia, joiden merkintä on suhteellisen helposti merkittävää monografiaa tai lehtiartikkelia monimutkaisempaa). 5. Suositeltavaa lukemista tutkimuksen kirjoittajalle Hirsjärvi, Sirkka, Remes, Pirkko & Sajavaara, Paula Tutki ja kirjoita. 13. uudistettu painos. Helsinki: Tammi.

8 Iisa, Katariina, Oittinen, Hannu & Piehl, Aino Kielenhuollon käsikirja. 6. painos. Helsinki: Yrityskirjat. Kinnunen, Merja & Löytty, Olli 2002, Tieteellinen kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino. 6. Muuta lukemista Eco, Umberto 1977/1989. Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Suom. Pia Mänttäri. Tampere: Vastapaino. Itkonen, Terho & Maamies Sari 2007, Uusi kieliopas. 3. tarkistettu painos. Helsinki: Tammi. Luostarinen H. & Väliverronen E Tekstinsyöjät yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden lukutaidosta. Tampere: Vastapaino. Ohjeita Taidehistoriallisen tutkielman tekemiseen Jyväskylän yliopisto, Taidehistorian laitos. Tulostettu < > APA Formatting and Style Guide. Luettu < Tirronen, Kerttu Teknisen kirjoituksen laatiminen. Suomen Teknillinen seura STS r.y. Teknillisten Tieteiden Akatemia. Helsinki.