Kaupunkivisioiden kartografiaa 1900-luvun alun Helsingissä: Bertel Jung & Eliel Saarinen Martta Pirttioja

Transkriptio

1 Kaupunkivisioiden kartografiaa 1900-luvun alun Helsingissä: Bertel Jung & Eliel Saarinen Martta Pirttioja Nimet Eliel Saarinen ja Bertel Jung ovat monelle tuttuja, ja etenkin kaupunkisuunnittelun parissa työskentelevien tai siitä muuten kiinnostuneiden mielestä heidän työnsä varsinaisia klassikoita. Saarisen ja Jungin 1900-luvun alkupuolella toteuttamat kaavakartat olivat monessa suhteessa ensimmäisiä nykyaikaisia kaavakarttoja muistuttavia teoksia, eivätkä pelkästään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi vaan myös tekotavan. Ne ilmestyivät myös samoihin aikoihin vuonna 1910 julkaistun Suomen toisen kansalliskartaston kanssa, jossa uutena teemana oli juuri kaupunkisuunnittelu ja siihen liittyvät erilaiset karttaesitykset, esimerkiksi väestöstä. Tässä esseessä tarkastellaan Suur-Helsingin kaavakarttoja vuosilta 1911 ja 1915 sekä vuoden 1918 Pro Helsingfors -kaavaa. Jungin ja Saarisen merkittävyyttä kohtaan voisi asiaan tarkemmin paneutumatta olla kriittinen: suunnitelmista vain pienet palaset ovat toteutuneet sellaisinaan. Mutta nykyisiä kaavoja sekä niihin liittyviä kaupunkikehittämisen ihanteita tarkastelemalla voi todeta, että kyseisten herrojen, etenkin Saarisen, vaikutus näkyy yhä. Monet heidän esittämänsä ajatukset ovatkin hämmästyttävän moderneja ja nykyajankin suunnitteluhaasteisiin hyvin sovellettavissa. Jungin ja Saarisen suunnitelmia voidaan pitää suomalaisen kaavakartoituksen merkkiteoksina. Suunnitelmien tekoaikaan Helsinki kamppaili paljolti samojen ongelmien äärellä kuin nytkin: suuri tulomuutto, mutta hupenevat kaava- ja tonttivarannot (Schulman 1990). Suunnitelmien alkuun panevana voimana voidaan pitää 1900-luvun alussa nopeasti etenevää teollistumista ja sen seurauksena tapahtunutta kaupungin kahtiajakautumista. Kantakaupunki oli tiivis, mutta kauemmas keskustasta syntyi hallitsemattomasti esikaupunkiyhdyskuntia. Kaupunkisuunnittelua olikin siis tarve kehittää. Bertel Jung valittiin ensimmäiseksi asemakaava-arkkitehdiksi vuonna 1908 ja hän työstikin yksin sekä myöhemmin yhteistyössä Eliel Saarisen kanssa kolme Suur-Helsingin suunnitelmaa. Karttoja ei voida pitää puhtaina asema- tai yleiskaavoina vaan ne olivat jotain siltä väliltä. Suunnitelmat muodostivat monessa mielessä loogisen jatkumon ja tukeutuivat toisiinsa. (Schulman 1990) Ensimmäisen Helsinkiä koskevan alueiden käytön yleissuunnitelman, Suur- Helsingin kaavan 1911 laati Jung, ja inspiraationa työhön olivat Suur-Berliinin kaavakilpailun tulokset. Suunnitelma kattoikin silloisen Helsingin hallinnollisen alueen lisäksi myös huvilayhdyskunnista ne, jotka rajoittuivat siihen: Munkkiniemi-Haagan, Pakilan, Pukinmäen sekä Kulosaaren (kuva 1). Kaava paneutuikin erityisesti kantakaupungin ja villisti kasvavien huvila-alueiden ongelmalliseen suhteeseen. Jung näkikin esikaupunkiasumisen uutena trendinä ja vastauksena aavistamaansa voimakkaaseen kasvuun. Tätä kehityssuuntaa varten olisikin hankittava lisää maa-alueita. Kaavassa tärkeässä asemassa oli kasvun jäsentely raideliikenteen ja viheralueiden kautta. Tämä ajatusmalli muistuttaa hyvin paljon nykyistä

2 puhetta viherverkostokaupungista ja joukkoliikenteen laajemmasta siirtymisestä kumipyöräliikenteestä raiteille. Hallitsevassa roolissa kartalla oli keskuspuisto (kuva 2). Se on kuvattu niinkin tarkasti, että jopa yksittäisten istutusten paikat ovat nähtävissä. Ympäröivät rakennetut alueet on esitetty eri värisinä pintoina. Tässä on helposti havaittavissa kaavakartan liikkuminen jossain nykyisten yleiskaavojen, asemakaavojen ja jopa havainnekuvien välimaastossa. (Schulman 1990) Työ jatkui Eliel saarisen ja Bertel Jungin yhteistyönä, kun he laativat Suur- Helsingin kaavan 1915 (kuva 3). Kimmokkeena työlle olivat Saarisen osalta puutarhuri M.G. Steniuksen maahankinnat, jotka muodostavat Munkkiniemi-Haagan-suunnittelualueen (Mikkola 1984). Nämä alueet olivat Saarisen vastuulla asemakaavaksi nimitettyä karttaa luodessa, ja kokonaisuudessaan kartta kattoi suurin piirtein saman alueen kuin vuoden 1911 vastaava. Vuoden 1915 työ muistuttaa yleispiirteisyydessään jo enemmän nykyisiä yleiskaavoja. Maankäyttö on merkitty eri värisillä alueilla, eikä detaljeja ole piirretty esiin samalla tavalla kuin Jungin neljä vuotta varhaisemmassa työssä. Kartassa on havaittavissa samoja elementtejä kuin samaan aikaan tuotetuissa taloudellisiksi kartoiksi nimitetyissä julkaisuissa. Jungin keskuspuisto on kuitenkin yhä yleispiirteisempänä versiona mukana. Saarisen osuus luoteessa Munkkiniemi-Haagan alueella on yksinkertaistettu versio alkuperäisestä kartasta, jossa rakennusmassat oli piirretty esiin talotyypeittäin jaoteltuina (kuva 4). Se muistuttaakin nykyisiä havainnekuvia, eikä sitä varsinaisesti voida pitää kaavakarttana. Helsinki jatkoi 1915 voimakasta kasvuaan, jota Jung oli aavistellut jo 1911, ja asemakaavoitetut alueet alkoivat olla täynnä. Kaava onkin hyvin kunnianhimoinen kaupungin laajentumisen suhteen. Munkkiniemen-Haagan alue ei tuohon aikaan ollut missään nimessä kiinni kaupunkirakenteessa, eikä mitään takeita siitä, että kaupunki koskaan kasvaisi niin voimakkaasti luoteeseen, ollut. Kaava onkin sen suhteellisen tarkkarajaisesta esitystavasta huolimatta ideamalli, eikä sitä oltu tarkoitettukaan toteutettavaksi sellaisenaan, varsinkaan kokonaisuudessaan. Aikansa kartografialle vielä tyypillinen taiteellinen ote on yhä säilytetty, mutta taustalla on selvitysten osalta kuitenkin paljon uutta tekniikkaa. Saarinen oli laatinut esimerkiksi väestöennusteet tilastolliseen ekstrapolointiin perustuvien diagrammien ja taulukoiden avulla. Liikenteellisiin ratkaisuihin oli myös kiinnitetty erityistä huomiota ja niitä esiteltiin erillisillä liikennekaaviokartoilla. Uuden alueen, Munkkiniemi-Haagan, liikenteellinen kytkeminen keskustaan oli myös tarkkaan mietitty. (Mikkola 1984; Schulman 1990) Kansalaissodan aikana syntyneen ja vuonna 1918 julkaistun Pro Helsingfors - suunnitelman (kuva 5) taustalla oli kauppaneuvos Julius Tallberg, joka tilasi sen Saariselta ja Jungilta. Tallbergilla oli halu jatkaa enne sotaa ollutta keskustelua kaupungin kehittämisestä ja erityisesti itsenäistymisen myötä oli syytä miettiä, millainen uudesta itsenäisen Suomen pääkaupungista haluttiin. Tallbergilla oli kauppaneuvoksena monia visioita Suur-Helsingin taloudesta ja hän oli valmis myös viemään ajatuksiaan eteenpäin. Jungin ja Saarisen suunnitelma esiteltiin Pro Helsingfors -säätiölle ja sen kautta edelleen kaupunginvaltuustolle. (Schulman 1990)

3 Kartasta on nähtävissä Saarisen ajatukset hajakeskittämisestä, vielä vuoden 1915 esitystä voimakkaammin. Saarinen otti oppia Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiideologiasta sekä Barry Parkerin ja Raymond Unwinin Hampstead Garden Suburb -suunnitelmasta. Vuoden 1918 kaava, kuten myös Munkkiniemi-Haaga-kartta, toteuttaa esikuviensa ideoita jossain määrin, mutta sen voidaan ajatella olevan lähempänä lähiörakenteisen kaupungin esiastetta kuin varsinaista puutarhakaupunkia. Howardin suunnitelmassa olennaista oli puutarhakaupunkien muodostama verkosto, Social City, jota Pro Helsingfors ei varsinaisesti ottanut huomioon. Kartalla voidaan nähdä lähinnä vain puutarhakaupunkien ja lähiöiden kehä, joka ympäröi edelleen vahvinta asutuskeskittymää, kantakaupunkia. Toisaalta Social Cityn tavoin kokonaisuus on sidottu yhteen raideliikenteellä (kuva 6). (Mikkola 1984; Hurme 1991; Schulman 1990) Erityisen huomionarvoisia kartalla ovat Tallbergin kaksi visiota: Töölönlahden täyttäminen ja päärautatieaseman siirtäminen Pasilaan. Tallberg pelkäsi keskusta-alueiden menettävän merkitystään ja liiketoimintojen siten näivettyvän kaupungin jatkuvasti levitessä reunoiltaan. Töölönlahti täyttämällä sekä ratapiha kauemmas siirtämällä voitaisiin vapauttaa arvokasta maata rakentamiselle. Keskustan ja Pasilan välille vedettäisiin leveä tieyhteys, Kuningas avenue. Selkeänä erona nykyiseen kaavoitukseen voidaan nähdä ranta-alueiden voimakas varaaminen satamatoiminnoille tai rantojen jättäminen kokonaan rakentamatta. Tietysti aika on ollut erilainen jo siinäkin mielessä, että satamatoiminta on nähty tärkeänä elinkeinona ja suorastaan ylpeytenä, eikä siten ole nähty tarvetta karkottaa sitä kauemmas keskustasta. Nykyisin ranta-alueet ovat turistivaltteja ja rahtisatamien ei haluta niitä rumentavan. Mutta miksi vapaille rannoille ei ole sitten rakennettu asuinalueita? Nykyisinhän hinnat tuppaavat nousemaan, mitä lähempänä rantaa ollaan. Mikkosen (1984) mukaan syynä oli tuberkuloosin pelko. Taudin ajateltiin leviävän helpoiten meren läheisyydessä. Siksi asutusta keskitettiin pääradan varren hiekkaisille männikköalueille. (Mikkola 1984; Schulman 1990) Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Helsinki-suunnitelmat olivat kiistatta merkittäviä kaupungin suunnittelun etenemiselle, pitää niitä kaavakarttoina tai ei. Yhdenkään suunnitelman varsinaisena tavoitteena ei ollut ohjata rakentamista suoraan, vaan ne olivat lähinnä mentaaliseen vaikuttamiseen tarkoitettuja karttakuvia, ja sellaisina tulkittuina niiden voidaan nähdä sisältävän monia nykyäänkin käyttökelpoisia elementtejä. Esimerkiksi laajojen selvitysten ja analyysien käyttö on nykyään olennainen osa suunnittelutyötä, mutta luvun alussa vielä aivan uutta. Saarisen ja Jungin työt heijastelevat sen ajan Euroopassa tapahtunutta arkkitehtien siirtymistä laajemman skaalan ympäristön suunnittelijoiksi pelkkien rakennusten piirtämisen sijaan (Karppinen 2013). Se, mikä nykyään on ehkä jäänyt taakse, on estetiikan merkitys. Etenkin Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmassa sen voidaan nähdä olevan jo kartan tasolla arvo sinänsä. Kortteleihin pohjaava esitystapa sekä voimakkaat geometriset ja säännönmukaiset muodot kielivät siitä. Nykyään pääpaino on seudullisen ja aluetason toiminnallisuuden takaamisella ja estetiikka toteutetaan lähinnä detaljitason suunnittelussa. Se näkyy erityisen voimakkaasti uuden yleiskaavan luonnoksessa, jossa alueet on

4 periaatteessa kokonaan häivytetty ja toiminnot esitetään ruutumatriisin avulla. Tämä takaa jatkosuunnittelussa joustavuutta. Kartta ei muistutakaan ulkonäöllisesti enää juuri lainkaan Jungin ja Saarisen kauniita taideteoksia, vaan lähinnä rasterikartalla kuvattua analyysin tulosta. Toki yleiskaavan tekotapa on myös muuttunut sen ollessa nykyisin oikeusvaikutteinen dokumentti ja suuren asiantuntijatiimin tekemä. Enää eivät yksittäiset tahot voi olla alkuun panevina voimina, eivätkä yksittäiset ihmiset kaavan toteuttajina. Suunnittelua harrastuksenomaisesti harrastavilla yhteisöillä on vapaammat kädet toteutuksen suhteen ja viime vuonna esitelty Urban Helsinki -ryhmän tekemä Pro Helsinki 2.0 (Kuva 7) ei ole lainannut Saariselta ja Jungilta ainoastaan nimensä, vaan sen muistuttaa vuoden 1918 karttaa huomattavasti myös ulkonäöltään. Samalla tavalla kuin sata vuotta vanhemmat kaavakartat sen on tarkoitus toimia keskustelun herättäjänä. Lähteet Hurme, R. (1991). Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Societas scientiarum Fennica, Helsinki. Karppinen, E. (2013). Harmonisia rivitaloja ja väestödiagrammeja. Munkkiniemi-Haagan suunnitelma osana ylirajaista eurooppalaista kaupunkisuunnittelukenttää. 123 s. Yleisen historian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto < sequence=2> Mikkola, K. (1984). Eliel Saarinen aikansa kaupunkisuunnittelunäkemysten tulkkina: Suomen aika. Teknillinen korkeakoulu, Espoo. Schulman, H. (1990). Alueelliset todellisuudet ja visiot: Helsingin kehitys ja kehittäminen 1900-luvulla. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.