Kauhukakara 1. Patti Smith

Transkriptio

1 Patti Smith Kauhukakara 1 Kuvittele täydellinen lumipallo, jonka keskellä on siemen tai kivi. Ajattele sen vierivän alas vuorenrinnettä, keräävän vauhtia ja kasvavan niin valtavaksi, että sen poikkeukselliset kerrannaisvaikutukset saavat aikaan pienen lumivyöryn. Sellaisena minä näen mielessäni Robert Mapplethorpen elämän ja taiteen kehityskaaren. Katkaistun elämänsä puitteissa hän vierähti katolisen alttaripojan nahoista ROTC-kadetin nahkoihin, sitten Timothy Learyn rukouksista haltioituneeksi kukkaislapseksi ja edelleen surrealismin, mustan magian ja poptaiteen lapseksi, kunnes viimein kehittyi kiistellyksi taiteilijaksi, joka puristi seksuaalisuuden monimutkaisimmista puolista Taidetta. Robert oli unessa, kun ensimmäisen kerran näin hänet; paksujen tummien kiharoidensa alla hän oli hintelä ja kalpea. Hän heräsi ja hymyili minulle ystävällisesti. Muutaman viikon päästä vietimme ensimmäistä yhteistä iltaamme. Hän oli hauska ja ystävällinen, ja hän oli eläytyvä kuuntelija. Kävelimme Manhattanin Lower East Siden kaduilla ja keskustelimme tuntikausia. Myöhemmin ajoimme metrolla Brooklyniin ja jäimme hänen kämppäkaverinsa asunnolle, jossa olin nähnyt hänet nukkumassa. Robert veti sänkynsä alta esiin kaksi isoa mustaa portfoliota. Istuimme lattialla, ja hän näytti minulle töitään: yhteen kietoutuneista sanoista muodostuvia hämähäkkimäisiä kuvioita, puhkeavaa oksaa, joka muuttui linnuksi, Redon-henkistä etsausta, jossa kukan keskellä hehkuivat ihmiskasvot. Hän työnsi töitään minun eteeni yksitellen. Joukossa oli herkkiä piirroksia, jotka olivat syntyneet hänen näynomaisista kokemuksistaan LSD:n vaikutuksessa: hyönteismäisen aineettomia tussipiirroksia ja jonkin mystisen kalligrafian sääntöjä noudattavia mandala-ympyröitä. Vaikka hänen töillään toki oli juurensa ja viittauskohteensa Pousette-Dartista Henri Michaux hon ne olivat aivan omanlaisiaan. Aamun jo valjetessa me vaivuimme yhdessä uneen. Lattia oli täynnä Robertin piirroksia, ja vuoden 1967 kauniit lumipallot vierivät minun uniini. Seuraavien viikkojen ajan me olimme erottamattomat. Robert haki meille yhteistä kämppää läheltä Pratt Institute of Artia, jossa hän kävi tunneilla. Loimme itsellemme elinympäristön yhteisen estetiikkamme ehdoilla ja käytimme huonekaluja ja löytötavaroita, jotka oli jätetty Brooklynin kaduille odottamaan roskaauton yöllistä käyntiä. Koska meillä ei ollut paljon rahaa, elimme yksinkertaisesti, mutta olimme onnellisia. Piirsimme molemmat. Työskentelimme vierekkäin lattialla ja käytimme samoja värikyniä, samoja messinkisiä teroittimia. Katselin mielelläni, kun Robert ahersi jonkin piirroksensa parissa. Hän oli loistava piirtäjä ja hyödynsi vaivattomasti kykyjään hahmotellessaan niitä monimutkaisia, intuitiivisia orgaanisia muotoja, jotka muodostivat oman alueensa hänen visuaalisessa vokabulaarissaan. Sinä talvena kävimme jonkin aikaa töissä suuressa lelukaupassa kaupungilla. Robert somisti näyteikkunoita, ja minä myin leluja. Kahvitauolla löysin pienen lammasfiguurin roskakoriin heitetystä seimestä. Joulunaika lähestyi, ja Robert keksi, että tekisimme lampaalle kodin. Hän rakensi mallin, ja minä maalasin sen valkoiseksi. Rupesin tekemään eräänlaista sanapiirrosta taustaksi, mutta nukahdin 1

2 kesken. Robert sen sijaan valvoi lähes aamuun asti, teki kuvaelman valmiiksi ja esitteli sen minulle aamulla. Minä sijoitin karitsan uuteen kotiinsa, ja panimme sen pöydälle se oli meidän ainoa joulukoristeemme. Minä nimesin sen Karitsalaatikoksi, ja sillä nimellä minä sen edelleen muistan. Karitsalaatikko kuvasti sekä vasta solmittua suhdettamme että yhteistä ihailuamme Max Ernstin ja Joseph Cornellin assemblaaseja kohtaan. Sain uuden työpaikan eräästä kirjakaupasta. Robert rakasti taidekirjoja, erityisesti suurikokoisia kahvipöytäkirjoja. Hän haaveili usein, että saisi joskus tehdä vastaavan oman kirjan. Minua sekä ilahduttaa että surettaa nähdä hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneitä upeita kirjoja, joiden kansissa komeilee nimi MAPPLETHORPE hänen nuoruudenhaaveensa toteutuneena. Robert ei lukenut paljon; hän omaksui asioita. Meillä oli surrealismia, Marcel Duchampia, tantrista taidetta, eroottista taidetta, abstraktia ekspressionismia ja Michelangeloa käsitteleviä kirjoja. Tutkimme niitä vähän väliä ja löysimme aina jotakin uutta. Kirjakaupassa pidin silmät auki ja etsin kirjoja, joissa olisi kuvia Robertia kiinnostavista aiheista. Usein hän leikkasi kirjoista kuvia kollaaseihinsa. Alussa hän tunsi vetoa uskonnollista kuvastoa kohtaan. Siinä näkyi hänen vanhakantainen katolinen kasvatuksensa. Hänen äitinsä elätteli toiveita, että Robertista tulisi pappi, mutta tämä tiesi jo varhain, ettei häntä ollut tarkoitettu saarnaamaan, vaan nousemaan ylös nuoren Daavidin jaloista. Robert oli sisäisesti valmis käymään minkä tahansa esteiden yli, ja vaikka hänen käytöksensä oli aina hyvin hillittyä, hän uskoi horjumattomasti kutsumukseensa. Hänestä oli määrä tulla Taiteilija. Pallo vieri vierimistään, ja sen sisällä oli hänen kohtalonsa kivi. Ja kuten Paulin sydämen lävistänyt lumipallo Jean Cocteaun Kauhukakaroissa, se aiheutti tuskaa ja totuuden valkenemisen. 2 Robertin kanssa me todellakin olimme kuin valetut Cocteaun maagisten, maanisten sisarusten muottiin. Kaikki oli hyvin luonnollista. Meillä oli yhteiset aarteemme ja pakkomielteemme. Ne pääsivät valloilleen töissämme, pukeutumisessamme ja siinä, miten me alati muokkasimme omaa elinpiiriämme. Robert teki vähistä tavaroistamme installaatioita, jotka muuttuivat osaksi jokapäiväistä elämäämme. Harmillisesti hän joutui aina purkamaan ne, kun me tarvitsimme vaatteitamme tai muita henkilökohtaisia arvotavaroitamme. Pyhä Maria ja hänen poikansa sekä pyhimykset olivat hallinneet Robertin töitä, mutta pian hän hylkäsi ne ja alkoi suosia synkempiä aiheita. Hän etsi käsiinsä mustaa magiaa käsitteleviä kirjoja, hahmotteli omia pentagrammejaan ja yllytti minuakin hajottamaan ja suunnittelemaan tarot-pakkani uusiksi. Luin hänelle mielelläni korteista, mutta säilytin korttejani piilossa häneltä, sillä tiesin, että muuten menettäisin vähintään yhden kuvakortin jollekin hänen keskeneräiselle työlleen. Menetin lopulta kokonaiset kaksi. Robert teki minulle Valentine-kortin narrista, ja paholaista kuvaava kortti päätyi myöhemmin erääseen kollaasiin. Verhoilimme tilapäisen mustalaiskaravaanimme mustalla ja syvän sinipunaisella satiinilla, johon ompelimme hopeatähtiä. Maalasimme paholaisnaamioita spraymaalilla ja kiedoimme ne mustaan verkkoon. Robert siirtyi nopeasti aiheesta ja materiaalista toiseen. Hänen tahdissaan mukana pysyminen vaati avointa ja sopeutuvaista mieltä. Geometriset muodot vetivät häntä puoleensa, ja hän kehitti 2

3 pelilautaa muistuttavan tavan jäsentää työnsä eri elementtejä ja tilaa niiden ympärillä. Tärkeä lähdeteos oli Ajit Mookerjeen kirja Tantra Art. 3 Robert tutkiskeli kuvia haltioituneena ja etsi niistä laskevien ja nousevien voimien tunnuskuvioita. Sitten hän yhtäkkiä kiinnostuikin luonnonoikuista etenkin lapsena Coney Islandin kojuissa näkemistään friikeistä. Satuin löytämään suurikokoisen, pehmeäkantisen kirjan, jossa oli stillkuvia Tod Browningin klassisesta Freaks-elokuvasta. 4 Robert leikkasi kuvat näppärästi irti kirjasta ja pystytti pelilaudalleen ikään kuin maisemaksi. Kesästä 1967 kevääseen 1968 hän työskenteli näiden moninaisten, mutta silti toisiinsa liittyvien maailmojen välillä. Kerran iltapäivällä, kun tulin kotiin kirjakaupasta, hän istui lattialla ja leikkasi merimiesten kuvia miehille suunnatusta pehmopornolehdestä. En ollut koskaan nähnyt sellaista lehteä enkä voinut käsittää, miten hän yhtäkkiä oli saanut sellaisen käsiinsä. Robert ei analysoinut eikä selittänyt keskeneräistä työtään mitenkään. Se, mitä hänen mielessään liikkui, oli silti aivan selvästi nähtävillä hänen työssään. Yrittämättä tulkita itse teosta yhdistin hänen merimieskuvastonsa Querelleen. Robert ei ollut lukenut Jean Genet tä, joten luin tämän kirjoja hänelle ennen nukkumaanmenoa. 5 Häneen tekivät vaikutuksen erityisesti Ruusun ihmeen muodonmuutosjaksot. 6 Robert oli aina kokonaan kulloisenkin vaiheensa pauloissa, mutta oli lähes varmaa, että hän myös luopuisi jokaisesta kuin kärsimätön käärme, joka kiemurtelee pois käytetyistä nahoistaan ja luikertelee jo kohti uusia uskonnollisista aiheista demonisiin, sirkuskojuista merimiehiin. Kuitenkaan hänen sisäinen merimiehensä ei loikannut mereen. Se ei jäänyt pois kyydistä. Sen sijaan siitä tuli hänen sisimpänsä puhkeamisen symboli. Pian se hallitsi tapaa, jolla Robert käveli ja pukeutui; se määräsi makuuhuoneemme sisustuksen ja suunnan, johon hänen taiteensa alkoi taipua. Vuonna 1969 Robert ja minä muutimme Brooklynista pieneen huoneeseen Chelsea-hotellissa. Asuinpaikkana se oli taianomainen, mutta tila ei riittänyt työskentelyyn. Vuonna 1970 me hankimme hotellin vierestä lisätilaa, jossa mahduimme molemmat työskentelemään. Kirjoitin läpi yön tai kiinnitin nastoilla piirustusarkkeja seinille ja piirsin. Lattialla oli hujan hajan taiteilijatarvikkeita ja Robertin leikkeitä, lehtipinoja, verkkokangasta, kanaverkkoa ja spraymaaleja. Ainainen rahanpuute oli tuskastuttavaa. Nälkä ei kuitenkaan haitannut Robertia niin paljon kuin se, ettei hän pystynyt hankkimaan sitä, mitä tarvitsi töidensä toteuttamiseen. Miestenlehdet olivat kalliita, ja ne myytiin muoveissa. Robert ei ostanut niitä masturboidakseen vaan leikatakseen niistä elementtejä piirroksiinsa. Jos lehdessä ei ollut mitään käyttökelpoista, hän tunsi syyllisyyttä ja synkistyi, koska oli käyttänyt ruokarahamme turhanpäiväiseen lehteen. Robert oli meidän suhteemme vuoksi painiskellut tunnetasolla seksuaalisuutensa kanssa, mutta tässä vaiheessa hän oli jo täysin hyväksynyt homoseksuaalisuutensa. Hän paineli täyttä höyryä eteenpäin eikä katsonut taakseen; hän ammensi päättäväisesti uusista inspiraationlähteistään. Häntä kiehtoi Andy Warholin ja hänen Factorynsa edustama työtapa ja elämäntyyli. Robert pitkästyi helposti elokuvissa, mutta Midnight Cowboyta hän rakasti, ja miesprostituoidun hahmoon hän perehtyi. Fellinin ja Pasolinin myöhäiskauden elokuvat olivat hänelle todellisia ilmestyksiä, ennen kaikkea Rooma ja Salò. Hän sanoi 3

4 Salòa usein mestariteokseksi. Sain ajatuksen, että Robertin pitäisi itse valokuvata miesprostituoitunsa, merimiehensä, cowboynsa ja kehonrakentajansa. Samaa olin ehdottanut jo aiemmin Brooklynissa, mutta hän oli torjunut ajatuksen. Filmien kehittäminen ja kuvien vedostaminen vei aikaa, eikä prosessi ollut riittävän nopea hänen tarkoituksiinsa. Lopulta ihanteellinen ratkaisu oli Polaroid-kamera ja välittömästi valmistuvat kuvat, joita hän saattoi ottaa ja käyttää mielensä mukaan. Taiteilija Sandy Daley lainasi Robertille kameransa, ja se sopi tämän tarpeisiin täydellisesti. Ainoa haittapuoli oli pakkafilmin kalleus. Robertin oli pakko työskennellä säästäväisesti, niin ettei yhtään kuvaa menisi hukkaan. Ensimmäiset kuvansa hän otti minusta, seuraavat itsestään. Kun hän oli saanut Polaroidin teknisesti haltuunsa, hän asteli tyytyväisenä, vastavarustautuneena, ulos maailmaan. Olin olettanut, että Robert ottaisi kuvia saadakseen elementtejä piirroksiinsa ja assemblaaseihinsa. Hän kuitenkin uppoutui valokuvaukseen välittömästi ja lähti intoa puhkuen suuntaan, jota kukaan ei ollut arvannut. Robert ei jättänyt mitään puolitiehen. Hän kolusi second hand -liikkeitä ja etsi niistä valokuvakirjoja ja vanhoja valokuvia. Hän ihaili erityisesti suuria muotokuvaajia, kuten Nadaria ja August Sanderia, ja pani merkille, että näiden parhaissa kuvissa näkyi voimakas yhteys taiteilijan ja kuvattavan välillä. Robertin ensimmäinen tärkeä kuvattava oli muotoilija David Croland. David oli rento ja harjaantunut, erinomainen malli. Taiteilijana Robert saattoi pysytellä näkymättömänä, paitsi mallinsa silmissä. David oli pitkä, hoikka ja vaalea ja hänellä oli paksu tumma tukka, joten hän oli kuin Robertin peilikuva. David tutustutti Robertin John McKendryyn, joka puolestaan oli valokuvataiteen kuraattori Metropolitan Museum of Artissa. John päästi meidät penkomaan arkistokaappeja museon varastoon, ja kauniit, hienot vedokset tekivät Robertiin vaikutuksen. Hän innostui ja rohkeni edetä Polaroidin tuolle puolen. David esitteli hänet myös Sam Wagstaffille, josta tuli Robertin elämän suuri rakkaus ja mesenaatti. Yhdessä he perehtyivät valokuvauksen historiaan ja keräsivät merkittävän, opettavaisen kokoelman. Kummankin pyrkimyksenä oli kohottaa valokuvauksen statusta taidemuotona. Nyt kun Robertilla oli Sam tukenaan, hänellä oli vihdoin edellytykset kehittää valokuvallista näkemystään ripeästi ja edetä tiellään. Hän luopui piirtämisestä lähes kokonaan ja keskitti voimansa uuden välineensä tutkimiseen. Hänen varhainen kiinnostuksensa geometrisiin kuvioihin tosin yhä näkyi erikoisissa kehystysratkaisuissa. Kun Robert katsoi valokuviaan veistoksellisista alastonmalleista, hän usein totesi, että jos olisi syntynyt renessanssiaikana, hän olisi varmasti valinnut materiaalikseen Carraran marmorin, niin kuin Michelangelokin teki. Silti hän oli tyytyväinen valitsemallaan tiellä. Valokuvaus oli tämän ajan ratkaisu. Elämänsä lopulla hän kertoi minulle, ettei hänen mahtava rakkaustarinansa valokuvan kanssa ollut vielä suinkaan tyhjiin ammennettu. 4

5 Haluaisin kuvata eläimiä, gorilloja, hän sanoi. Sitten palaisin kuvanveistoon. Rupean tekemään installaatioita. Siis ikään kuin kolmiulotteisia piirroksia? minä kysyin. Tai neliulotteisia, hän vastasi, ja me nauroimme yhdessä. Robert ei elänyt niin pitkään, että olisi voinut toteuttaa nämä haaveensa. Käydessään taisteluaan aidsia vastaan hän otti viimeiset kuvansa. Omakuvia, veistoksia, kukkia. Nukkuva Cupido. Pälyilevä Mefistofeles. Verenpunaisen unikon kaareva varsi ja terhakka sinipunainen vuokko. Mutta gorillan häkkiin asti hän ei päässyt. Hänen elämänsä katkesi kesken, kun hän oli parhaimmillaan. Niinpä meidän on oltava kiitollisia siitä, mitä saimme, eikä surra sellaista, mikä ei koskaan toteutunut. Nuorena kuolevat taiteilijat antavat visionsa purkautua taivaan ääriin. Mielessämme voimme nähdä virkistävän lumipallokuuron, joka olisi saanut vuoretkin järkkymään. Suomentanut Antti Nylén 1 Teksti on julkaisu englannin kielellä Grand Palais in Robert Mapplethorpe -näyttelyn yhteyteen toimitetussa näyttelykirjassa: Henri Bovet (toim.): Robert Mapplethorpe (Grand Palais, Paris, ). Näyttelyluettelo. Pariisi: Réunion des musées nationaux Grand Palais 2014, s Les Enfants Terribles (1950), Jean Cocteaun elokuva samannimisen romaaninsa pohjalta (Paris: Grasset, 1929); Les Enfants Terribles Kauhukakarat, suom. Sirkka Suomi (Helsinki: Gaudeamus, 1985). 3 Ajit Mookerjee:Tanra Art: Its Philosophy and Physics (New Delhi: Ravi Kumar, 1966). 4 Freaks (1932), rooleissa Wallace Ford ja Leila Hyams. 5 Jean Genet: Querelle de Brest (Paris: Morihien, 1947); Querelle, suom. Päivi Malinen (Helsinki: Like, 1993). 6 Jean Genet: Miracle de la Rose (Lyon: L Arbalète, 1946); Ruusun ihme, suom. Tuukka Kangasluoma ja Olli-Matti Ronimus (Helsinki: Weilin+Göös, 1968). 5