Uskonnot antiikin. ReDMASSA

Transkriptio

1

2

3 Uskonnot antiikin ReDMASSA

4 Uskonnot antiikin ReDMASSA MAR.JA-LEENA MAIJASTINA ULLA HANNINEN KAHLOS LEHTONEN KUSTANNUSOSAKEYHTIO TEOS HELSINKI

5 Marja-Leena Hänninen, Maijastina Kahlos, Ulla Lehtonen 2012 Kannen kuva "Dido uhraamassa" (Lat 3225 f.33v, Vergilius Vaticanus (vellum)) 1 Vatikaanin kirjasto 1 The Bridgeman Art Library Kuvalähteet kuvien yhteydessä (mikäli kuvaajatietoa ei ole mainirtu, kuva kuuluu nk. public domainiin) Graafinen suunnirtelu Jenni Saari ISBN Painanut Bookwell Oy, Juva 2012

6 SISÄLLYS Tekijöiltä 7 johdanto 9 * Millainen oli antiikin uskontojen maailma? 11 * Miten roomalaiset ymmärsivät uskonnon? LUKu: RooMALAINEN JUMALMAAILMA 43 *Rooman jumalat 45 *Jumalat ja imperiumi 64 * Vieraat jumalat LUKU: UsKONNOLLINEN TOIMINTA 135 * Rituaalikäytännöt 137 *Temppelit ja muut pyhät paikat 160 * Uskonnollinen aika LUKU: RnTTIEN TOIMIJAT 205 * Uskonnon ammattilaiset 207 * Uskonnolliset yhteisöt 229

7 4 LU KU : ROOMALAINEN USKONTOPOLITIIK KA 249 * Sallitun ja kielletyn rajat ennen keisarikautta 25 1 *Augustuksen uudistukset 26 1 * Keisarikului 274 * Keisareiden uskontopolitiikka 277 * Kristittyjen va inot Rooman valtakunnassa LUKU : MYÖ HÄI SANTIIKIN USKONNOLLINEN MU RROS 303 * Hengellis yyden aikakausi 305 * Rooman valtakunnan kri stillistyminen ja kristillistäminen LUKU :LOPUKSI 357 KARTAT * Fo rum Romanum * Rooman kaupunki KIRJALLISUUS 375 HAKEM ISTO 387

8 TEKIJÖILTÄ Tässä teoksessa noudatetaan latinankielisten käsitteiden kirjoitusasun osalta pää sääntöisesti sitä, mitä Paavo Castr en ja Leena Pietilä- Castr en Antiikin käsikirjassaan (Otava 2000) esittävä t. Kreikankieliset sanat on translitteroitu ilman aks entteja ja muita diakriittisiä merkkejä. Kirjassa käytetään yleensä latinankielisiä nimiä jumaluuksista niiden roomalaisissa yhteyksissä. Mikäli yhteys esim. kreikkalaiseen kulttuuripiiriin säilyy jumaluuden kultissa kuitenkin edelleen vahvana sen "roomalaistumisen " jäl keenkin, kreikankielisiä nimiä kä ytetään rinnan ja lomittain latinankielisten kanssa tämän kulttuuriyhteyden osoittamiseksi. Marja-Leena Hänninen ja Ulla Lehtonen kiittävät Koneen säätiötä, Maijastina Kahlos kiittää Suomen Akatemiaa ja Helsingin yliopiston tutkij ako llegiumia. Kiitokset myös perheenjäsenille tuesta ja kannustuk sesta. 7

9

10 JO HDANTO

11

12 MILLAI NEN OLI ANTIIKIN USKONTOJEN MAAILMA? LENTOSUUKKOJA SERAPIKSELLE Eräänä aamupäivänä kesäpäivänseisauksen jälkeen vuonna 200 jaa. Octavius Januarius ja Caecilius Natalis päättivät matkata Rooman rannikkokaupunkiin Ostiaan kylpemään ja "korjaamaan ruumiinnesteidensä tasapainoa" - kuten he asian sen ajan lääketieteellisin termein ilmaisivat - sillä olihan feriae ad vindemiam, rypäleenkorjuujuhla. Aamu oli miellyttävän lämmin, ja miehet käyskentelivät rannalla antaen merituulen virkistää jäseniään. Caecilius huomasi rannalla egyptiläisen jumalan Serapiksen pikkupatsaan ja heitti sille lentosuukon vallitsevaa roomalaista tapaa noudattaen. Octavius parahti Caeciliuksen eleen nähdessään: "Varo mies, ettei tietämättömyytesi saata sinua perikatoon!" Meri liplatteli ja toi pieniä pyöreitä vaahtopäitä rantaan. Mutta nyt Caecilius murjotti. Octaviuksen kommentti oli järkyttänyt häntä syvästi: hyvä ystävä oli syyttänyt häntä, oppinutta miestä, puhetaidon opettajaa ja juristia tietämättömyydestä! Niinpä miehet istahtivat siirtolohkareiden päälle, joita oli kasattu rannalle suojaamaan kylpylää hyökyaalloilta, ja ryhtyivät keskustelemaan asiasta. Caecilius aloitti roomalaisella luomiskertomuksella kuvaten, miten maailmankaikkeus, tähdet, maa ja ihminen ovat syntyneet "eri elementtien luovina yhdistelminä'' ja miten kaikki maailmankaikkeudessa virtaa uutta luoden. Tulen siemenistä syntyy lakkaamatta uusia aurinko ja, ja maan höyryt tekevät pilvet, jotka putoavat sateena ja salamoina erottelematta pyhiä ja vähemmän pyhiä paikkoja toisistaan II

13 alas iskiessään. "J a kun kaikessa tässä nähdään koh talon oikullisuus, eikö olisi viisain ta pysy tellä isil tä opi tuissa uskonnoissa ja palvella jumalia, joi ta meidä t on ope te ttu palvelemaan ", sanoi Ca ecilius. Mi nucius Fe lixin (n. 200 jaa.) te ks ti on esimer kki roomalaisen uskonnon ja kri stinuskon varhaises ta vuoropuhelus ta Rooman val takunnassa. Länsimaisen uskon tohis torian kulkua muu ttaneiden ta pah tumien vyöry alkoi ihmis ten välisis tä koh taamisis ta. Caecilius oli roomalainen, joka uskoi oikukkaan Fo rtunan eli koh talo ttaren kaikkival tiu teen ja monien jumalien olemassaoloon. Oc tavius oli kris ti tty, jolle sa tuman koura korvau tui jumalallisella johda tuksella ja mone t jumala t yhdellä ainoalla oikealla Jumalalla. Kris tillisen puol ustu spuheen kaavaan kuului, e ttä "p akan a''- tässä tapa uksessa Caecili us - vakuu te tti in kri stinuskon e tevämmyydes tä kai kkii n muihin ka tsomwta poihin verra ttuna. Lopul ta Ca eciliuskin jou tui tu nnus tam aan "e rehdyksensä '' kris ti tyn Oc taviuksen argumen ttien edessä, ja le ntosuukko Serapikselle jäi hänen viimeisekseen. Perin teisen länsimaisen käsi tyksen mukaan uskon tohis torias ta lö ytyy sekä voi tta ji a e ttä häviäjiä. Tåssä kehysker tom uksessa roomalainen monijumalainen uskon to kuuluu val tapelin häviäjiin. Mu tta se kävi pi tkän ja sitkeän vuoropuhelun ennen ta ppiota an voi ttaj ansa kris tinuskon kanssa ja muovasi samalla merki ttävällä tavalla lä nsimais ta uskon to käsi tys tä. Kam ppailun lisäksi tari naan mah tuu myös rinnakkaineloa ja epäselviä rajoja, joiden molemmin puolin ihmise t ova t liikkunee t. Kris tinusko, kris tinuskon oppi ja hartauselämä synty ivä t Rooman val takunnassa, keskellä krei kkalais-roomala isen uskonnon aja tusmaailmaa. Länsimais ta, kris tillis tä uskon toperinne ttä ei voida ymmär tää ilman an tiikin Rooman uskon toja. Tåmä kir ja on ker tomus uskonnois ta, jo tka vaiku ttiva t Rooman val takunnassa noin 500-luvul ta eaa. noin 500-luvulle jaa. ja näiden uskon tojen kanna ttajis ta, joiden jä ttämät piir tok irjoi tu kset ja muu t te ks ti t te kivä t roomalaisis ta jumalis ta si ttenk in kuolema ttom ia. Se, mi tä me aja ttelemme uskonnos ta modernissa länsimaisessa yh teis- 12

14 kunnassa 2000-luvulla, perustuu yhä Rooman valtakunnan tuhatvuotiseen uskontohistoriaan. ROOMAN TASAVALLAN AIKA Rooman tasavallan ajaksi kutsutaan ajanjaksoa 500-luvulta eaa. keisari Augustuksen valtaannousuun vuoteen 27 eaa. Rooma oli varhaisimmassa vaiheessaan pieni kaupunkivaltio, joka eli maanviljelystä ja karjanhoidosta. Vähitellen se laajensi aluettaan. Rooman valta oli 200-luvulle eaa. tultaessa laajentunut koko Italiaan, ja luvuilla eaa. Karthagoa ja Makedoniaa vastaan käytyjen sotien tuloksena imperiumi levittäytyi jo koko Välimeren alueelle. Keskitasavallan aika, erityisesti 200- ja 100-luvut eaa., merkitsi Rooman nousua todelliseksi suurvallaksi. Tasavallan aikana Rooman yläluokka koostui etuoikeutetusta maa-aatelista eli patriiseista kansan enemmistön kuuluessa alempaan kansanluokkaan eli plebeijeihin. Asemaansa tyytymättömät plebeijit saivat erilaisten protestien avulla ja kriisien kautta vähitellen lisää poliittisia oikeuksia. Pappisvirat oli pitkään varattu ainoastaan patriiseille, mutta 200-luvulla eaa. ne avattiin myös plebeijeille. Kansalaisten jako patriiseihin ja plebeijeihin oli myöhäistasavallan aikana, ensimmäisellä vuosisadalla eaa., käytännössä jo menettänyt merkityksensä. Uusi yläluokka muodostui niistä suvuista, jotka olivat saaneet jäsenensä Rooman ylimpään hallinnolliseen elimeen, senaattiin. Orjien asema roomalaisen yhteiskunnan alistetuimpana ihmisryhmänä sen sijaan ei muuttunut. Tasavallan ajan Rooman uskonto heijasti pitkälti yhteiskunnan rakennetta. Vanhimpina pidetyt kuitit liittyivät tavalla tai toisella maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Arvokkaina pidettiin myös sodankäyntiin ja sopimuksiin liittyviä jumaluuksia. Rooman kasvaessa ja väestöpohjan laajetessa kaupankäynnin ja käsityötaitojen jumaluudet saivat lisää merkitystä. Vanhatkin kuitit saivat usein poliittisten muu- 1 3

15 tosten myötä uusia merkityksiä. Näin kävi esimerkiksi Ceres-jumalattarelle, joka oli alun perin ensisijaisesti viljan kasvun suojelija, mutta josta tuli sittemmin myös plebeijien oikeuksien suojelija. Roomalainen uskonto oli polyteistinen eli monijumalainen järjestelmä, jossa oli erilaisia mies- ja naisjumaluuksia. Uskonnonharjoitus oli luonteeltaan pikemminkin yhteisöllistä kuin yksilöllistä: keskeistä ei ollut yksilön, vaan yhteisön pelastus tai täsmällisemmin sanottuna säilyminen. Roomalaiselle uskoonolle oli ominaista myös sen suuntautuminen tämän puoleiseen. Jumalia ei palvottu odottaen palkintoa tuonpuoleisessa elämässä, vaan tässä ja nyt. Roomalaiset itse ajattelivat, että heillä ei alun perin ollut ollut ihmishahmoisia jumalia, vaan jumalat olivat olleet luonnon eri elementeissä ilmeneviä hahmottornia henkiä. Tähän jumalakäsitykseen liittyy käsite numen, joka tarkoittaa oikeastaan nyökkäystä, jumalan tahdon ilmausta. Kyse on siis jumalallisesta vaikutuksesta tai voimasta. Ilmeisesti roomalaisen uskonnon varhaisimmassa vaiheessa jumalan olemus oli yhtä kuin hänen vaikutuksensa. Tuntemamme roomalaiset jumalat ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Kreikkalaiseen mytologiaan yhdistetyillä jumaluuksilla, kuten vaikkapa Juppiterilla ja Junolla, on selkeästi erottuva "persoonallisuus". Nämä ovat niin kutsuttuja suuria jumalia, joihin liitettiin monia vaikutuspiirejä ja ominaisuuksia ja joita usein palvottiin yksittäisten kaupunkien suojelusjumaluuksina. Läheskään kaikilla roomalaisilla jumalilla ei kuitenkaan ollut kreikkalaista vastinetta. Sellaiset olivat usein niin kutsuttuja funktiojumaluuksia, jotka liitettiin vain yhteen tai muutamaan, usein hyvin erikoistuneeseen toimintoon: esimerkiksi lähteiden jumala Fons, paimenten ja karjan suojelija Pales, satamien suojelija Portunus, viljaa taudeilta suojeleva Robigo sekä ovien ja porttien jumala Janus. Kaikilla näillä jumaluuksilla ei ole yksiselitteisesti määrittyvää sukupuoltakaan. Monia luonnon paikkoja, kuten lähteitä, järviä, puita, lehtoja ja jokia pidettiin jo itsessään yliluonnollisina, ja kaikkien luon- 1 4

16 non ilmiöiden uskottiin olevan jonkun tietyn jumalan vastuulla. Samoin jumalten toimintapiiriin liitettiin sellaisia elämän tosiasioita kuin kaupankäynti, sota, sadonkorjuu, raskaus ja terveys. Uskonnonharjoitus liittyi siis myös käytännön tarpeisiin. Pohdittaessa tasavallan ajan roomalaisen uskonnon taustarakenteita kaksi käsitettä erottuu perinteisen uskonnonharjoituksen perustaksi: mos maiorum ja pax deorum. Mos maiorum tarkoitti esi-isiltä perittyjä tapoja, traditiota. Pax deorum puolestaan tarkoitti rauhaa ihmisten ja jumalten välillä. Periaatteessa uskonnon päätarkoitus oli pitää huolta tasapainosta maallisten ja taivaallisten voimien välillä. Rauha saattoi kuitenkin toisinaan rikkoutua ihmisten ajattelemattoman toiminnan vuoksi - riittejä oli laiminlyöty tai toimitettu väärin. Erityistoimin tai toimittamalla riitit uudestaan tasapaino voitiin palauttaa. Varsinkin kaikessa julkisessa toiminnassa mos maiorum oli oikeanlaisen käytöksen mittapuu. Sen noudattaminen oli hyve ja velvollisuus. Laajasti katsoen uskonnonharjoitus oli nimenomaan osa mos maiorumia. Ajatuskulku oli, että jumalat suojelevat Roomaa ja yhteisön säilyminen on sidoksissa sen jäsenten oikeanlaiseen käytökseen. Keskeistä oli pax deorumin ylläpitäminen yhtäältä esi-isiltä perityn säännöllisen uskonnonharjoituksen ja toisaalta kriisiriittien avulla. Maanviljelijöiden ja soturien uskonnossa ulkoisten uhkien torjuminen myös itse uskonnon keinoin oli tärkeää. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. roomalaisen eliitin kilpailuhenkisyys johti toistuviin sisällissotiin, joissa suuret sotapäälliköt kamppailivat keskenään vallasta. Ajan väkivaltaisuus ja sekasortoisuus vaikutti myös uskonnolliseen elämään: korkeita pappisvirkoja jäi täyttämättä, temppeleitä ei pystytty kunnostamaan, ja uskontoa käytettiin toisinaan härskisti poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Gaius Julius Caesar (k. 44 eaa.) oli viimeinen vallantavoittelijoiden ketjussa - Roomaa hänen jälkeensä yksinvaltiaana hallinnut Augustus oli hänen sisarentyttärensä poika. Caesarin murhaajat kat- 1 5

17 soivat puolustavansa Rooman tasavaltaa tyrannia vastaan: yksivaltiuden tavoittelu oli perinteisesti ollut pahin mahdollinen rikos valtiota vastaan. Yksi Caesarin murhaajista, Brutus, polveutui Rooman viimeisen kuninkaan vuonna 509 eaa. pois ajaneesta Brutuksesta, josta oli tullut Rooman tasavallan ensimmäinen konsuli. Roomalaiset esiintyivät mielellään maailman uskonnollisimpana kansana ja katsoivat menestyksensä juontuvan nimenomaan hyvistä suhteista jumalvoimiin. Myöhäistasavallan aikana ensimmäisellä vuosisadalla eaa. oppineen eliitin keskuudessa alkoi levitä kuitenkin myös skeptisempi suhtautuminen uskontoon. Maineikas puhuja ja filosofi Marcus Tullius Cicero ( eaa.) on tästä hyvä esimerkki. Ennustustaitoa käsittelevässä dialogissaan (D divination ) Cicero epäilee, pystyikö perinteisten uskonnollisuuteen kuuluneiden ennustusmenetelmien avulla todella saamaan selville täsmällistä tietoa tulevaisuudesta. Hän kertoo Caton suuhun pannun sutkauksen, että kadulla kävelevä haruspex-pappi voi tuskin pidätellä nauruaan toisen haruspeksin kohdatessaan. Toisaalta Cicero tunnusti uskonnon tärkeyden yhteiskuntarauhan ylläpitäjänä. Hänen mielestään kansalle ei missään nimessä pitänyt kertoa, että kyse oli humpuukista. On huomattava, että Cicero itsekin oli ennuspappien kollegion jäsen. Suurin osa kansasta kuitenkin mitä ilmeisimmin uskoi jumaliin ja kantoi huolta jumalten suosiosta ja vihasta. Jumalat tuli huomioida kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa, oli kyse sitten lapsen syntymästä, hautajaisista, kaupankäynnistä tai rajakiven pystyttämisestä naapurusten peltomaita erottamaan. Julkisilla paikoilla temppelien luona uhrattiin ja rukoiltiin koko kansan puolesta, jokaisessa kodissa puolestaan kunnioitettiin kotipiirin jumalia oman perheen menestyksen takaamiseksi. Yksityinen ihminen saattoi antaa jumalalle lahjan omissa nimissään oman onnensa vuoksi. Vaikka uskonnonharjoituksessa korostettiin perinteitä, roomalainen uskonto ei suinkaan pysynyt muuttumattomana keisarikaudelle saakka. Joka vuosisadalla Roomaan tuotiin uusia jumalia ja omak- 16

18 suttiin myös uudenlaisia palvontatapoja. Muutokset ja uutuudet hyväksyttiin, jos ne oli toteutettu viranomaisten hyväksyminä ja valtuuttamina. Uskonto oli Roomassa siis yhteisön julkinen asia, yhteisöä koossapitävä instituutio. Latinan kielen tasavaltaa tarkoittava ilmaisu res publica voidaankin suomentaa 'yhteiseksi asiaksi'. Uskonto ei eriytynyt omaksi sfåärikseen vaan läpäisi käytännössä kaikki elämänalueet. Sitä ei siten voitu erottaa politiikasta erilliseksi alueeksi, ja politiikka olikin osaksi uskonnon määrittämää. Esimerkiksi senaatti saattoi kokoontua vain temppeliksi pyhitetyssä tilassa. Sotaretkiä ei voinut aloittaa eikä lakeja säätää, ellei ensin ollut kysytty jumalien mielipidettä päivän sopivuudesta suunniteltuun tarkoitukseen. Virkamiesten tuli virkaan astuessaan toimittaa tietyt riitit jumalille. Olisi väärin vähätellä roomalaisen uskonnon merkitystä viittaamalla sen poliittisiin käyttötarkoituksiin, sillä poliittisten instituutioiden uskonnolliset yhteydet olivat roomalaisille luonnollisia. Uskonto ja politiikka olivat Roomassa monin tavoin toisiinsa sidoksissa; ne kuuluivat saman julkisen toiminnan piiriin, jota määrittivät esi-isien perinteet. KEISARIAIKA Rooman keisariajan katsotaan yleensä alkavan keisari Augustuksen valtakaudesta ajanlaskun alun molemmin puolin (27 eaa jaa.). Keisariaika jatkui lännessä Länsi-Rooman viimeiseen keisariin Romulus Augustulukseen (v. 476) asti. Uskontohistoriallisesti merkittävä murros tapahtui kuitenkin jo 300-luvun alussa kristinuskon saadessa virallisen aseman Rooman valtakunnassa. Näin ollen keisariajalla tarkoitetaan tässä kirjassa lähinnä kolmea ensimmäistä vuosisataa ennen kristinuskon aseman vakiintumista. Keisariajalla Rooman vanhat kuitit jatkoivat olemassaoloaan, vaikka julkinen uskonnonharjoitus pyörikin pitkälti keisarin ympärillä. 17

19 Vai kka elossa olevia keisareita ei yleensä ottaen pidetty jumalallisina, antoi roomalainen kultti eli käytännön uskonnonharjoit us lukuisia mahdollisuuksia keisarin kunnioittamiseen. Raj a jumalallisen ja ei-jumalallisen palvonnan välillä oli usein kuin veteen piirretty viiva. Valtakunnan itäosissa myös eläviä keisareita palvottiin usein jumalallisina. Keisarikultissa keskeistä oli keisariperheen jäsenten suojelushenkien palvonta keisariperheen onneksi ja menestykseksi. Keisareiden varsinainen jumalalli staminen ta pah tui kuitenkin vasta kuoleman jälkeen. Näin keisarista tuli divus ja hänen puolisostaan diva. Myös divuksilla ja divoilla oli omia kulttejaan ympäri Rooman valtakuntaa. Uusilla keisareilla oli tapana korostaa edeltäjänsä jumalallisuutta ja oikeut taa sitä kautta oma valtaannousunsa. Valtaan noussut keisari sanoi olevansa divi jilius, jumalaksi ko eotetun kuolleen keisarin poika. Keisarit saa ttoiva t myös korostaa omaa jumalallisuuttaan ja sitä kautta keisarin valtaa senaat tia vastaan. Alun perin keisarikului syntyi palvelemaan Augustuksen valtapyrkimyksiä: hän halusi osoittaa olevansa jumalallisen Caesarin poika ja näin Caesarin vallan oikeutettu perijä. Augus tuksen jälkeen uskonnonharjoitus henkilöityi enti stä enemmän kulloinkin halli tsevaan keisariin, ja keisarikultis ta tuli kansalais ten valvonnan väline. Toinen keisariajan uskonnollisuuden tyypillinen piirre keisarikultin monien muotojen lisäksi oli se, että keisari t toivat oman arvovaltansa turvin uusia ku itteja eli uskonnollisia perinteitä Roomaan. Joskus kyseessä saattoi olla kiitollisuudenosoitus jumalalle, joka oli tukenut kyseisen keisarin sotaponnistuksia. Joskus uusi jumaluus tuotiin kaupunkiin, kun keisari oli henkilökohtaisesti mieltyn yt esimerkiksi matkoillaan koh taamaansa uuteen jumaluuteen. Joskus taustalla saattoi vaikuttaa keisarin uskontopoliittinen tavoite: uuden kultin toivottiin edistävän valtakunnan yhtenäisyyttä. Läpi keisariajan Rooman valtakunnassa vaihtelivat kulttuurinen konservatiivisuus ja innovatiivisuus, mikä näkyi myös kuolleiden keisareiden jälkimaineessa. "H yvä keisari " ei koskaan kuvi te llu t olevan - 18

20 sa jumala, ei ollut "liian läheisissä'' tekemisissä jumalien kanssa eikä myöskään harjoittanut "liian vieraita" kuitteja. Tällainen keisari ansaitsikin usein oman divus-kultin ja sitä kautta kuolemattomuuden. Julkinen uskonnonharjoitus Roomassa oli perinteisesti ollut virkamiesten käsissä. Virkamiesuskontoa määritti politiikan ja uskonnon rituaalien yhteen kietoutuminen. Hieman yksinkertaistaen roomalaisen uskonnon näkyvä harjoittaminen vaati ainoastaan rahaa: rahalla pystyi pystyttämään piirtokirjoituksen jumalansa kunniaksi tai kustantamaan kansalle huvitteluja suurten uskonnollisten juhlien yhteydessä. Samalla yksityisestä ja henkilökohtaisesta tuli mitä suurimmassa määrin julkista. Keisariajalla keisareiksi valikoituikin virkamiehiä ja sotilaita, joilla oli varaa valtaan - myös uskonnolliseen valtaan. Keisariajalla valtaan sidotun valtiouskonnon varjossa kukoisti myös lukuisia pienempiä egyptiläisiä, syyrofoinikialaisia ja vähäaasialaisia uskontoja, joiden merkitys keisariajan uskonnonharjoituksessa oli merkittävä. Näiden "itämaisten uskontojen" joukossa levisivät ympäri Rooman valtakuntaa myös juutalaisuus ja kristinusko. Toisaalta roomalaiset veivät perinteisen uskontonsa muotoja provinsseihin: keisarikultin lisäksi provinssien hallintokaupunkien capitoliumeilla palvottiin Rooman Capitoliumin kolmijumaluutta Juppiteria, Junoa ja Minervaa. Itämaisten uskontojen leviämisen seurauksena uskonnonharjoituksesta tuli keisariajalla samalla sekä yhteisöllisempää että yksilöllisempää. Yksilöllisempää uskonnosta tuli siinä mielessä, että ihmiset sitoutuivat tiettyihin uskontoihin aiempaa erottuvammin: uskontoon liityttiin tiettyjen riittien kautta, minkä jälkeen kulttiin vihitty alkoi usein noudattaa tiettyjä kultille tyypillisiä pukeutumis- ja käyttäytymistapoja. Esimerkiksi lsiksen kulttiin vihityt leikkasivat hiuksensa ja paastosivat merkiksi jumalattarelle omistautumisesta. Monet itämaisten uskontojen kulttipaikat kuitenkin korostivat myös yhteisöllisyyttä, sillä ne oli rakennettu nimenomaan yhteisön 1 9

21 kokoontumispaikoiksi. Roomalainen temppeli oli puolestaan jumalan asuinpaikka, johon ihmisillä ei ollut menemistä: yhteisö kokoontui palvomaan jumalaansa temppelin ulkopuolella, portaiden edessä olevan alttarin äärellä. Pienet uskonnolliset yhteisöt toimivat myös sosiaalisen nousun kanavina: monet vapautetut orjat toimivat aktiivisesti uskonnollisissa yhteisöissä, sillä heidän yhteiskunnalliset toimintamahdollisuutensa olivat vielä rajatut. Toisaalta Augustuksen ajasta alkaen vapautetut saivat tehtäväkseen paikallisen keisarikultin hoitamisen, mikä samalla antoi heille yhteiskunnallisen virkatehtävän yhteiskunnan virkahierarkian alimmilta portailta. Keisariajalla roomalaisen uskonnon kenttä sirpaloitui ja uskonnosta tuli enemmän yksilön valinnan kuin perinteen noudattamisen kysymys. Myöhäisantiikin aikana keisariajalla heränneet kysymykset "oikeasta valinnasta'' tulivat aiempaa polttavammiksi. MY ÖHÄISANTIIKKI Nykyinen historiantutkimus käsittelee myöhäisantiikkia omana aikakautenaan, jolla on omat erityispiirteensä. Yleensä se määritellään alkamaan 200-luvun lopulta tai 300-luvun alusta ja loppumaan 400-luvulla, 500-luvulla, 600-luvun puolivälissä tai jopa vasta 800-luvulla. Erilaisia alkamis- ja loppumisajankohtia perustellaan tärkeillä poliittisilla, yhteiskunnallisilla ja uskonnollisilla muutoksilla, jotka tekivät aikakaudesta omanlaisensa. Esimerkiksi Diocletianuksen ( , keisarina ) aloittama niin kutsuttu tetrarkkihallinto eli neljän keisarin hallintojärjestelmä on perinteinen rajapyykki, josta myöhäisantiikin usein katsotaan alkaneen. Erääksi sopivaksi takarajaksi puolestaan on ehdotettu vuotta 476, jolloin viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustulus pantiin viralta ja sotapäällikkö Odovakar julistautui 20

22 Italian kuninkaaksi. Toinen symbolinen rajapyykki myöhäisantiikin loppua merkitsemässä on vuosi 529, jolloin Itä-Rooman keisari Justinianus 1 sulki Platonin Akatemian Ateenassa. 600-luvulla nouseva islam merkitsi myös uuden aikakauden alkua, samoin 800-luvulle mennessä muotoutuneet uudet kuningaskunnat Länsi-Euroopassa. Suurimpia muutoksia myöhäisantiikissa olivat Rooman valtakunnan jakaantuminen Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395 ja Länsi-Rooman hajoaminen 400-luvulta lähtien pienemmiksi yksiköiksi, joiden perustalle syntyi uusia valtioita. Toinen suuri muutos oli valtakunnan kristillistyminen luvuilla. Kaikki tämä tapahtui vähittäisinä muutoksina, ei niinkään äkillisinä mullistuksina, vaikka myöhäisantiikin poliittisesta historiasta ei dramatiikkaa suinkaan puutu. Myöhäisantiikin uskonnollinen maailma oli vähintään yhtä monimuotoinen kuin varhaisella keisarikaudella. Roomalaisen valtiouskonnon ja kreikkalaisten kaupunkien kulttien lisäksi valtakunnassa kukoisti monia vanhoja maaseudun yhteisöjen paikallisia kuitteja. Lisäksi tässä kirjassa tuonnempana esiteltävät lsiksen, Mithran, Magna Materin ja Bacchuksen kultit olivat levinneet eri puolille valtakuntaa. Sol lnvictuksen kultti nautti keisarillista suosiota. Välimeren alueelle levittäytyneet uudet kansat toivat mukanaan omia uskontojaan. Eri kulttien välillä oli vilkkaita yhteyksiä, ja uskontoelämää leimasi vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin, jopa jumaluuksien yhteensulautuminen eli synkretismi. Yhteensulautumista tapahtui myös kristinuskon ja muiden antiikin uskontojen välillä. Antiikin polyteistiset uskonnot kävivät läpi monia muutoksia myöhäisantiikin aikana. Tutkijat puhuvat jopa "uudesta pakanuudesta" ja "toisesta pakanuudesta'' erotuksena klassisen antiikin uskontoihin. Oman lisänsä kirjavuuteen toivat juutalaisuus sekä manikealaisuus, joka alkoi levitä Rooman valtakunnassa 200-luvulla. Kristinuskon eri suuntaukset vakiintuivat roomalaisessa maailmassa myöhäisantiikin aikana, ja jo 200-luvulla kristityt olivat niin näkyvä osa yhteiskuntaa, että vallanpitäjät kiinnittivät heihin huo- 2I

23 miota. Osa keisareista reagoi kristittyihin va inotoimenpitein, osa sailivalla välinpitämättömyydellä. Konstantinu ksen hallinto kaudesta ( ) alkaen keisarit tuk ivat kristinuskoa Julianusta ( ) luk uun ottamatta. Suur in muutos myöhäisantiikin uskontoel ämässä olikin juur i kristin uskon nous u, ensin keisareiden tukem aksi uskonnoksi ja myöhemmin koko valtak unnan us konnoksi. Valtakunta kristillistyi hi taasti - kesk uksissa nopeammin ja perusteellisemmin kuin syrjäse ud uilla. Todisteita vanhojen kulttien ha rjoitta misesta lö ytyy kuitenk in vielä l uvuilta esimerkiksi Kreikasta ja Vähästä Aasiasta. Yksittäisen kristin uskon sijasta on puhuttava myöhäisantiik in kristin uskoista monikossa. Kristityt olivat jakaantuneet ympäri valtakuntaa paikallisiin yhteisöihin, joiden käytänn äi ssä ja opeissa oli huomattavia eroja. Mi ttavat oppiriidat Kolminaisuudesta, Kristuksen olem uksesta ja Neitsyt Marian asemasta sekä valtataistelut kirkollisten jo htajien välillä jakoivat kristittyjä vielä entisestään 300-ja 400-l uv uilla. Kristin uskon aatehistoriallinen voittok ulku muodostaa antiikin us konto historialle pitkään tunn ustetun kehyskertomu ksen, jota on va ikea ohittaa. Tämä kertomus on kuitenk in kys eenala istettu viimeaika isessa tutk im uksessa hyvin per ustein. Yhtenä merkittävänä syynä kristin uskon huomattavan korostuneelle roolille antiikin uskontojen hi storiank irjoit uksessa ovat lähteet, joita tutkijoilla on ollut kä yte ttävissään antiik in us kontojen historiasta viimeisten kahdentuh annen vuoden aikana. Niistä huomattavan osan ovat nimittäin tuott aneet sekä juut alaiset että kristit yt kirjoittajat. My öhäisantiikissa pakanallisiksi tuomittujen polyteististen uskontojen kirjallista materiaalia ei ole pidetty tarpeellisena säilyttää, mikä on samalla johtanut epäva r muut een siitä, missä määrin tätä materiaalia on edes ollut olemassa. Onko roomalaisilla oll ut rukouskirjaa Juppiterille, Junolle ja Mi nerval ie esitetyistä rukou ksista? Ovatko Room an ik uista tulta va rtioineet Vestan papittaret osanneet lukea? Onko heillä ollut mitään luettavaa? 22

24 Ovatko Mithran kultin monissa initiaatioissa lausutut salaiset sanat olleet olemassa myös kirjallisessa muodossa? Onko lsiksen palvelijoilla ollut käytössään jonkinlaisia pyhiä tekstejä? Miten polyteististen uskontojen perinne on siirtynyt sukupolvelta toiselle, jos ei kirjallisessa muodossa? Roomalaiset kirjailijat pohtivat omaa, ennen kaikkea tasavallan aikaista uskontoperinnettään tasavallan ajan lopussa ja keisariajan alussa. He tekivät tämän usein melko kriittiseen sävyyn asettaen itsensä perinteen tarkkailijoiksi, ikään kuin sen ulkopuolelle. Näiden pohdiskeluiden kautta tiedämme kuitenkin jotakin siitä, miten roomalaisen kirjallisen eliitin jäsenet ymmärsivät oman uskontonsa historian. MITEN ROOMALAISET YMMÄRSIVÄT USKONNON? USKONTO ROOMALAISESSA MAAILMASSA Useimpien länsimaisten kielten uskontoa tarkoittavat sanat (esimerkiksi saksan &ligion, ranskan, englannin ja ruotsin religion ja italian religione) tulevat latinan sanasta religio. Latinan religio tarkoitti paljon muutakin kuin uskontoa tai uskonnollista toimitusta; se viittasi palvelukseen, velvollisuuteen, tunnollisuuteen, valaan ja sopimukseen. Roomalaiset käyttivät religio-sanaa kuvatessaan niin ihmisten ja jumalien välisiä kuin myös ihmisten keskinäisiä suhteita. Velvollisuuksien hoitaminen ja tunnollisuus liittyvät oleellisesti esimerkiksi Ciceron ( eaa.) esittämään määritelmään religiosta, joka on hänen mukaansa cultus eli 'jumalien vaalimistå. Cultus on verbin colo (viljellä, hoitaa) johdannainen ja kuuluu samaan sanaperheeseen kuin cultura (viljely,. vaaliminen, kulttuuri). Suhdetta 2 3

25 jumaliin siis hoidettiin ja vaalittiin. Myös sana pietas, joka usein käännetään hurskaudeksi, kuvasi roomalaisten velvollisuudentuntoista suhtautumista paitsi jumaliin, myös vanhempiin, esi-isiin ja valtioon. Cicero jakoi religion pyhiin toimituksiin (sacra) ja ennusmerkkeihin (auspicia). Samoin Valerius Maximuksella (1. vuosisadan alussa jaa.) religio tarkoitti ennen kaikkea kulttikäytäntöjä, ikään kuin kaikkien käytössä olevien kulttikäytäntöjen summaa. Religio esiintyi myös monikossa religiones, jolloin se viittasi kulttikäytäntöihin, riitteihin, ei niinkään moniin erillisiin uskontoihin. Edellä mainituista esimerkeistä näemme, että roomalaisille uskonto, jota voitiin kuvata monilla eri sanoilla, kuten pietas, cultus, sacra ja religio, merkitsi erilaisia asioita kuin uskonto nykyajan ihmisille. Roomalaiselle uskonto oli pitkälti yhteisöllinen asia. Moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa uskonto käsitetään sen sijaan henkilökohtaiseksi asiaksi, joka on kaiken lisäksi erillään muusta, varsinkin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta toiminnasta. Kreikkalais-roomalaisessa antiikissa sosiaaliset ja poliittiset rakenteet olivat erottamattomasti nivoutuneet yhteen kaiken sen toiminnan kanssa, mitä me kutsumme uskonnoksi. Roomalaisessa yhteiskunnassa uskonto oli kiinteästi nivoutunut valtiolliseen elämään. Pietaksen vastakohta impietas oli loukkaus res publicaa eli valtiota kohtaan. Tasavallan ajan lopussa ja keisarikaudella jopa esitettiin, että Rooman maailmanmahdin syntyminen oli ollut roomalaisen uskonnon ansiota. Rooman sotilaallinen menestys ja valloitukset olivat palkintoja roomalaisten ainutlaatuisesta velvollisuudentunnosta ja tunnollisesta uskonnonharjoituksesta. Vastaavasti laiminlyönneistä suhteissa jumaliin (religio neglecta) aiheutui vastoinkäymisiä ja tappioita. Kun tutkija tulkitsee roomalaista uskontoa, vaarana voi olla, että hän selittää sitä kristinuskon vahvasti sävyttämän nykykulttuurin kautta: hän voi tiedostamattaan odottaa antiikin uskonnoilta jotakin sellaista, mitä niihin ei kuulu tai mitä ne eivät ole. Tutkijalla voi 24

26 olla kristinuskon muovaamia perusoletuksia siitä, mitä uskonnon, uskonnollisen toiminnan ja käyttäytymisen kuuluisi olla. Esimerkiksi uskonnon voidaan olettaa olevan ennen kaikkea moraalikoodisto. Toisaalta vaarana on myös se, että tutkija yksinkertaistaa roomalaisen uskontoelämän ainoastaan kokoelmaksi kulttikäytäntöjä ja tulkitsee uskonnollisen toiminnan pelkäksi hyödyn tavoitteluksi. Tämän tulkinnan mukaan roomalaiset olivat käytännöllisiä ja pyrkivät vain pitämään jumalaosa tyytyväisinä ja yhteisönsä ja valtakuntansa koossa. ERILAISIA KÄSITYKSIÄ ROOMALAISEN USKONNON HISTORIASTA Roomalaisen uskonnon tutkimus kärsi pitkään siitä, että roomalaista uskontoa verrattiin kristinuskoon ja havaitut erot selitettiin puutteiksi ja vioiksi. Siirtyminen "pakanuudesta'' kristinuskoon nähtiin yksiselitteisenä voittokulkuna, jossa ylempi ja parempi ja oikeampi usko voitti moraalisesti heikomman ja väärän uskonnon muodon. Roomalainen uskonto kuvattiin kylmäksi ja tunteettomaksi virkamiesuskonnoksi, joka ei kyennyt vastaamaan ihmisten sielulliseen hätään. Sen harjoitus oli ikään kuin kaupankäyntiä, jossa yksilö lahjoi jumalia saadakseen itselleen jotakin hyvää. Tavallinen määritelmä oli, että pakanoiden uskonto oli "muotoa vailla sisältöä", ja tämä tyhjyys vain odotti kristinuskon tuloa. Tutkimuksessa roomalaista uskontoa on arvioitu ja arvosteltu myös eräänlaisen evoluutioajattelun kautta. Taustalla on ajatus, että inhimillinen kulttuuri on kehittynyt aiemmista muodoista kohti ylempiä. Polyteistinen uskonto edusti alhaisempaa uskonnon muotoa, joka väistämättä korvautui paremmalla eli monoteistisella uskonnolla. Monoteistisen uskonnonharjoituksen katsottiin myös olevan moraalisesti korkeammalla tasolla. Tähän ajatteluun liittyy myös ma- 25

27 gian erottaminen uskonnosta: magia on jonkinlaista kehitysasteeltaan alhaista uskonnonharjoitusta, jossa pyritään mekaanisesti vaikuttamaan korkeampiin voimiin itsekkäistä motiiveista. Yksi tapa tarkastella roomalaista uskontoa on ollut etsiä jumalille ja rituaaleille "alkuperäistä" merkitystä. Tämän ajattelutavan mukaan "alkuperäinen" ja "oikea" merkitys unohtui ja vääristyi jo tasavallan aikana. Tämä johtui ensinnäkin siitä, että kotimaisiin perinteisiin sekoittui vähitellen ulkomaisia, erityisesti kreikkalaisia vaikutteita. Toisaalta on selitetty, että pappien harjoittama rituaalien oikein suorittamiseen keskittyvä uskonnonharjoitus tukahdutti aidon uskonnollisuuden. Perinteisen uskonnon "huonontumisprosessia" on selitetty myös sillä, että entistä koulutetumpi kaupunkilaisväestö vieraantui talonpoikaisesta traditiosta. On myös tutkijoita, joiden mielestä kaikki nämä syyt ovat mielivaltaisia. On vaikea uskoa, että mikään antiikin kaupunki olisi erkaantunut täysin riippumattomaksi maanviljelysvuoden vuodenaikarytmistä. Tällaiset tulkinnat eivät tee oikeutta sen enempää perinteiselle roomalaiselle uskonnolle kuin kristinuskollekaan. Emme voi vähätellä roomalaisten uskonnollisia kokemuksia sillä perusteella, että ne olivat toisenlaisia kuin omamme. Kristinuskokaan ei syntynyt tyhjästä eikä täysin erillisenä muista uskonnollisista virtauksista: siinäkin voi nähdä vaikutteita muista uskonnollisista virtauksista ja yhtymäkohtia moniin perinteisiin. Mitä tulee eri suunnilta roomalaiseen uskontoon tulleisiin vaikutteisiin, roomalaiset elivät alun alkaenkin kosketuksissa muihin kansoihin. Esimerkiksi etruskit, kreikkalaiset ja roomalaiset olivat läheisissä kosketuksissa vuosisatojen ajan, ja onkin usein mahdotonta määrittää, mikä olisi täysin "vieraista" vaikutteista vapaata, "puhtaasti" roomalaista. Roomalaisen uskonnon kehitystä pohdittiin jo kauan ennen modernin antiikintutkimuksen syntyä. Myös roomalaisilla itsellään oli näkemyksiä uskontonsa kehityksestä. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa., jolloin roomalainen kirjallisuus alkoi kukoistaa ja toisaalta

28 roomalainen yhteiskunta eli voimakasta murroskautta, heräsi valtava kiinnostus roomalaisia perinteitä kohtaan. Niin sanottuun antikvaariseen suuntaukseen kuuluneet oppineet keräsivät roomalaisia perinteitä - myös uskonnollisia- ja kirjasivat niitä muistiin. Tunnetuimpia tämän suuntauksen edustajia olivat Marcus Terentius Varro ( eaa.) ja Verrius Flaccus (n. 55 eaa jaa.). Ennen kaikkea kielitieteilijänä tunnetun Varron uskontoa käsittelevä teos Antiquitates m-um divinarum ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, mutta katkelmia siitä tunnetaan muiden teosten, muun muassa kirkkoisien tuotannon kautta. Kun Augustuksesta tuli Rooman yksinvaltias vuonna 27 eaa., hän ryhtyi tarmokkaasti "palauttamaan" paitsi tasavallan ajan poliittisia instituutioita myös sen uskonnollisia perinteitä. Hän hyödynsi pappiskollegioiden ja aikakauden oppineiden asiantuntemusta. Tämän projektin olemassaolosta voidaan päätellä, että roomalaisilla täytyi tässä vaiheessa olla jonkinlainen näkemys siitä, millainen oli ollut tasavallan ajan uskonto, joka piti palauttaa entiseen loistoonsa. Juuri se kuva, jonka roomalaiset kehittivät uskontonsa historiasta myöhäistasavallan aikana ja varhaisella keisarikaudella, on vaikuttanut ratkaisevasti myös myöhempien sukupolvien käsityksiin. Mistä roomalaiset kirjailijat ja oppineet sitten saivat uskontohistoriaa koskevat tietonsa? Onko kyse vain keinotekoisista rekonstruktioista? Näinkin saattoi olla, mutta toisaalta on huomattava, että toisinaan yksityiskohtaista tietoa on voinut säilyä, esimerkiksi virallista valtiokulttia hoiravien pontifex-pappien ylläpitämissä vuosittaisia tapahtumia tallenravissa listoissa. Nykytutkijan kannalta on tosin ongelmallista, että antiikin historioitsijat tapasivat listata vain muutoksia, mutta eivät jatkuvuutta edustavia tapahtumia. Mitä elementtejä tähän roomalaiseen näkemykseen roomalaisen uskonnon menneisyydestä sitten kuului? Ensinnäkin roomalaiset oppineet ajattelivat, että roomalaisilla ei alun perin ollut ihmishahmoisia jumalia. Toinen tavallinen käsitys oli, että alun perin jumalille ei 27

29 uhrattu eläimiä ja että jumalia palvottiin ulkoilmassa sijainneiden alttarien luona. Myöhempi arkeologia ei itse asiassa tue näitä näkemyksiä: jäänteitä eläinuhreista, temppeleistä ja kuvapatsaista tunnetaan hyvin varhaisilta ajoilta. Roomalaiset katsoivat uskonnollisen elämänsä muuttuneen 200-luvun lopulla ja 100-luvun alkupuolella eaa. käytyjen puunilaisja makedonialaissotien jälkeen. Sotien seurauksena Roomasta tuli Välimeren alueen suurvalta. Valtakunta laajeni ja vaurastui, ja sen sisällä syntyi yhä enemmän kontakteja erilaisten etnisten ryhmien välillä, kun ihmiset muuttivat paikasta toiseen. Tasavallan ajan lopulla alettiin rakentaa entistä suurempia temppeleitä entistä arvokkaammista materiaaleista. Kaikki eivät pitäneet näitä ilmiöitä pelkästään myönteisenä kehityksenä. Roomalaiset moralistit arvostelivat maanmiehiään ylellisyydenhalusta, veltostumisesta ja moraalisesta rappiosta. Jumalten laiminlyönti oli olennainen osa tätä rappiotematiikkaa. Tilanteessa, jossa yhteiskunta oli jatkuvassa myllerryksessä, etsittiin pysyvyyttä ja esikuvia menneisyydestä. Ihannoivaan kuvaan menneisyydestä kuului myös kuva siitä, miten esi-isät kunnioittivat jumalia. Hyveeiliset esi-isät olivat vaatimattomia maanviljelijöitä ja paimenia, jotka elivät askeettisesti ja antoivat jumalille omaa elämäntapaansa heijastavia lahjoja. Eläinuhrit, marmoriset ja kultaiset jumalankuvat sekä suuret temppelit olivat vaarallista ylellisyyttä, joka ulkoisen uhan kadottua tunki roomalaisten elämään ja alkoi capauttaa kansalaismoraalia. Antiikin kirjailijoiden näkemyksistä ja tutkijoiden kristillisistä lähtökohdista syntyi tutkimuksessa pitkään vallinnut kuva roomalaisesta uskonnosta perittyjen toistuvien toimintojen traditiona, jossa ei ollut kulttikuvia, mytologiaa, pelastusoppia tai luomiskertomusta. Olivatko roomalaiset siis uskonnolliselta ajattelultaan yksinkertaisia, mielikuvituksettornia ja täysin käytännöllisiä ihmisiä, joiden täytyi lainata kreikkalaisilta tai etruskeilta kaikki taiteelliseen ja kirjalliseen mielikuvitukseen ja filosofiseen tietoisuuteen liittyvä uskonnollinen

30 aineisto? Kerran esitettynä tästä näkemyksestä tuli itseään vahvistava teesi. Kaikki aidosti roomalainen miellettiin kapea-alaiseksi ja kaikki mikä ei vahvistanut mallia, täytyi selittää ulkomaiseksi tai myöhäiseksi tuontitavaraksi. Periaatteessa on mahdotonta etsiä myöskään oikeaa tai alkuperäistä merkitystä tietylle roomalaiselle rituaalille. Hedelmällisempää on hyväksyä, että rituaaleille ja jumalille annettiin samaan aikaan erilaisia merkityksiä. Roomalaisen uskonnon voima olikin ehkä siinä, että rituaaleja voitiin tulkita uudelleen yhteiskunnan muutosten tarpeisiin. Roomalaisten perinnetietoisuudesta huolimatta heidän uskontonsa ei ollut muuttumaton järjestelmä, vaan jatkuvassa liikkeessä oleva prosessi. USKONTO JA HYVÄ ROOMALAISUUS TASAVALLAN AIKANA Kun antiikin historiankirjoittajat etsivät selityksiä Rooman imperiumin synnylle, yksi keskeinen selitys oli roomalainen kansalaismoraali ja poliittinen järjestelmä, erityisesti siinä ilmenevä kunnioitus menneiden sukupolvien luomaa traditiota kohtaan. Tästä traditiosta, johon lähes kaikessa julkisessa toiminnassa vedottiin, käytettiin jo mainittua nimitystä mos maiorum. Mos maiorum oli kaiken mittatikku - toiminta oli joko esi-isien tapojen mukaista tai se oli niiden vastaista. Uskonnon alueella mos maiorum määritti ennen kaikkea uskonnon harjoittamisen ulkoisia muotoja. Tasavallan aikana hyvä roomalaisuus määriteltiin pitkälti mos maiorumin kautta, ja uskonto oli keskeisin osa tätä perinnäistapojen koodistoa. Kenen traditiosta oikeastaan oli kyse? Kenen ajatusmaailmaa mos maiorum edusti? Keitä olivat maiores? Kuuluisa valtiomies ja puhuja Cicero arveli, ettei Rooman valtio olisi voinut kasvaa niin mahtavaksi, jollei sen johdossa olisi ollut esi-isien tapoja noudattavia miehiä. 29

31 REGULUS Roomalaisille tärkeä esimerkki.fides-hyveestä oli ensimmäisen puunilaissodan aikana karrhagolaisten vangiksi jäänyt Marcus Atilius Regulus. Roomalaisen rradition mukaan puunit lähettivät Reguluksen Roomaan neuvottelemaan vankien vaihdosta. Ennen lähtöään neuvottelumatkalle Regulus vannoi palaavansa, oli neuvottelujen lopputulos mikä hyvänsä. Regulus itse ei kannattanut vankien vaihtamista ja sai Rooman senaatinkin kannalleen. Hän palasi kuitenkin ystävien ja perheenjäsenten aneluista huolimatta takaisin Karrhagoon varmaan kuolemaan vaiansa velvoittamana. Fides-hyveen noudattaminen oli myös tärkeä keino pax deorumin eli jumalien ja ihmisten välisen rauhan ylläpitämiseen: ihmiset ja jumalat pitivät kukin sanansa. Cicero pohtii teoksessaan "Velvollisuuksista" (De ofliciis) laajasti Reguluksen toiminnan hyö- Maineikas puhuja kuitenkin pahoitteli, että hänen oman aikansa miehille Rooman tasavalta oli kuin vanhuuttaan haalistunut maalaus, jonka kunnostusta laiminlyötiin siinä määrin, ettei edes perusmuotoa pidetty yllä. Cicero esittää näin tyypillisen roomalaisen näkemyksen historiasta: valtion menestys perustuu hyveeseen ja traditioiden noudattamiseen, ja entisaikojen miehet olivat hyveellisiä, mutta nykyaikana tavat ja moraali ovat rappeutuneet. Mos maiorum -käsitteessä oli siis olennaista, että se oli jotakin menneisyydestä periytyvää. Oma aika ei kelvannut esikuvaksi, vain menneisyys. Käytännössä mos maiorumiin vetosi nimenomaan roomalainen 3 0

32 dyllisyyttä ja mielekkyyttä eri näkökulmista. Hänelle Regulus oli esimerkki ajalleen ominaisesta miehestä, joka asetti isänmaan edun oman ja perheensä edun edelle. Valan pyhyys oli Regulukselle ylittämätön asia. Regulus on päähenkilö myös Horatiuksen kolmannen oodikirjan viidennessä runossa. Siinä Horatius vertaa Reguluksen kohtaloa Crassuksen sotilaisiin, jotka vuonna 53 eaa. antautuivat parthialaisille Carrhaessa. Horatius esittää antautumisen ja parthialaisten tapojen mukaisen elämän näiden parissa pehmeytenä Reguluksen urheuteen verrattuna. Runoilija valittaa, että sotilaat olivat unohtaneet Numan pyhän kilven, roomalaisen nimensä, roomalaisen puvun togan ja Rooman ikuisuutta symboloivan Vesta-jumalattarenkin. Numan pyhä kilpi oli tarun mukaan taivaasta Rooman kuninkaalle Numalle (tradition mukaan eaa.) pudonnut kilpi, josta tämä teetti 11 kopiota; Salii-papit vartioivat kilpiä ja käyttivät niitä menoissaan. Horatius nostaa runossaan näin esiin roomalaisuuden pyhimpiä ilmentymiä. aristokratia, joka ylpeili pitkillä sukujuurillaan. Sukutraditio ulotettiin mielellään Rooman sankarilliseen ja puolimyyttiseen varhaishistoriaan ja tasavallan loppua kohden yhä useammin myös jumalmaailmaan. Voidaan väittää, että mos maiorumin avulla aatelissuku oikeutti asemaansa toisaalta suhteessa poliittisesti oikeudenomiin ihmisiin ja toisaalta muihin aatelisiin nähden. Suvun res publiealle tekemät palvelukset olivat keskeinen osa mos maiorumia. Sittemmin mos maiorumin hyödyntäminen omaksuttiin myös ylhäisissä plebeijisuvuissa. Mos maiorum ulottui käsitteenä kaikkeen julkiseen toimintaan, 3 1

33 niin politiikkaan, oikeudenkäyttöön, sodankäyntiin kuin uskontoonkin. Käytännössä kaikki keskeiset kansalaishyveet olivat osa mos maiorumia. Mos maiorum ei ollut varsinaisesti lain asemassa, mutta käytännössä sillä oli lähes juridisen sitova merkitys. Mos maiorumin julkista puolta kuvastaa hyvin myös temppelien perustaminen "jumalallistetuille hyveille" tasavallan aikana. Ilmiön voidaan katsoa heijastavan yhdistyneen aatelin ihanteita. "Hyvejumaluuksille" rakennettiin temppeleitä erityisesti 200-luvulla ja 1 00-luvun alkupuolella eaa. Kyse oli sotilashyveistä, kuten virtus (rohkeus, miehuullisuus) jafortitudo (urhoollisuus), mutta myös roomalaisista perushyveistä, kuten jides (luotettavuus) ja pietas (velvollisuudentunto perhettä, jumalia ja isänmaata kohtaan). YKSITYINEN JA JULKINEN USKONTO Moderni länsimaalainen ihminen ajattelee helposti, että uskonto on jokin erillinen saareke yhteiskunnassa ja yksilön henkisessä elämässä: jotakin, jota alaan erikoistuneet henkilöt määrittävät ja hallinnoivat. Antiikin Roomassa ei kuitenkaan ollut uskontoon erikoistunutta ihmisryhmää, joka olisi määrinänyt uskonnon sallitut muodot ja päättänyt mahdollisista uudistuksista. Käytännössä samat miehet päättivät sodanjulistuksista, uusista laeista, temppelien rakentamisesta ja uusien uskonnollisten menojen perustamisesta. Viime kädessä Rooman arvovaltaisin hallinnollinen elin, senaatti, päätti myös uskonnollisista asioista. Senaatti käytti tietyissä kysymyksissä apunaan pappiskollegioiden asiantuntemusta. Tosin on huomattava, että monet pappiskollegioiden jäsenistä olivat myös senaatin jäseniä. Erityisesti enteiden tulkintaa vaativissa kriisitilanteissa, kuten sotien aikana, senaatti kysyi neuvoa ennuspapeilta kuten auguureilta, jotka tulkitsivat enteitä lintujen lennosta, ja haruspekseiltä, jotka tulkitsivat enteitä uhrieläin- 3 2

34 ten sisälmyksistä. Merkittävä asema oli myös quindecimviri sacris fociundis -papistolla, joka valvoi kreikkalaisen riitin mukaisesti harjoitettu ja kuitteja. Papistolla oli myös yksinoikeus tulkita Capitoliumilla säilytettyjä ennuskirjoja, niin sanottuja Sibyllan kirjoja, joiden uskottiin periytyvän Campaniassa sijaitsevan vanhan kreikkalaiskaupungin Cumaen kuuluisalta tietäjä Sibyllalta kuningas Tarquinius Priscuksen aikana (tradition mukaan eaa.). Papit tutkivat kirjoja kuitenkin vain senaatin valtuuttamina. Käytännössä millään pappiskollegiolla eikä poliittisilla elimellä tai yksittäisellä virkamiehellä ollut ylintä auktoriteettia uskonnonharjoituksessa tasavallan aikana. Uskonnollinen auktoriteetti oli tuolloin hajautettu monelle toimijalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sallitun ja kielletyn raja uskonnonharjoituksessa olisi ollut selvä. Olennaista kaikissa julkisissa rituaaleissa oli se, että ne toimitettiin koko yhteisön puolesta (pro populo) ja senaatin valtuutuksella. Temppeli ei ollut virallisesti pyhä paikka, jos se oli rakennettu ilman kansankokouksen tai senaatin hyväksyntää. Nykykatsannosta käsin on siis mielenkiintoista, että maalliset poliittiset elimet tekivät uskontoon liittyviä päätöksiä. Vaikka julkisen ja yksityisen ero roomalaisessa maailmassa määrittyi jonkin verran toisella tavalla kuin nykymaailmassa, voimme kuitenkin puhua julkisesta ja yksityisestä uskonnosta. Julkisella kultilla oli valtion rahoitus ja viralliset papit uhreja toimittamassa. Jumalalle omistettu julkinen temppeli oli rakennettu senaatin päätöksellä. Tavoitteena oli ylläpitää hyviä suhteita yhteisön ja jumalien välillä ja siten taata yhteisön menestys. Yksityinen uskonnonharjoitus tähtäsi yksilön ja perheen hyvinvointiin ja jatkuvuuteen. Aina yksityisen ja julkisen raja ei kuitenkaan ollut selvä. Yksityinenkin ihminen saattoi pystyttää haudan tai votiivialttarin kotinsa ulkopuolelle: hänen yksityinen tekonsa tuli näin julkisesti nähtäväksi. Alttarien luonteesta saattoi syntyä myös kiistaa. Esimerkiksi vuonna 123 eaa. vestaali Licinia pystytti katetun alttarin Bona Dean temp- 33

35 peliin Aventinus-kukkulalle. Tapauksesta kehittyi kiistakysymys, sillä Licinia oli pystyttänyt alttarinsa ilman kansankokouksen valtuutusta. Pontifeksien kollegio tutki asian ja päätti, että Licinian julkiselle paikalle dedikoima alttari ei ollut pyhä. Cicero kertoo, että senaatin päätöksellä alttari siirrettiin ja siitä poistettiin dedikaatiopiirtokirjoitus. Rooman senaatti päätti uusien kulttien perustamisesta ja poikkeuksellisten menojen toimittamisesta. Senaatti päätti myös koko valtiota koskevista ennemerkeistä ja valtuutti asiaankuuluvat papit tutkimaan ennustuskirjoja. Nimenomaan virkamiehillä oli oikeus tulkita jumalten tahtoa ennemerkeistä. Virkamiesten uskonnollisen auktoriteetin kannalta kaupungin pyhä raja, pomerium, oli olennainen raja. Rooman perustamismyytin mukaan Romulus määräsi uuden kaupungin rajat kyntämällä maahan vaon sen merkiksi, ja vaon paikalle rakennettiin muuri, josta tuli pyhä. Roomalaisen historiankirjoittajan Liviuksen (59 eaa jaa.) mukaan Romulus tappoi veljensä, koska tämä oli luvatta ylittänyt pyhän rajan. Olennaista oli, että pomeriumin sisäpuolelle ei saanut haudata vainajia eikä tuoda aseita. Sotapäällikön käskyvalta alkoi vasta pomeriumin ulkopuolella, ja rajan sisäpuolella hänellä ei ollut mitään laillista auktoriteettia. Vain triumfikulkueessa voittoisa sotapäällikkö sai joukkoineen ja aseineen marssia kaupungin hallinnollis-uskonnolliseen sydämeen. Roomassa pomerium määritti siis alueen, johon kaupungin siviilivirkamiesten toimivalta ulottui: rajan toisella puolen alkoi sodan alue ja senaatin valtuuttaman sotapäällikön valta. Kaupunginraja määritti myös kaupungin jumalien suojeluksessa olevan alueen: pomeriumin sisälle jääväliä alueella Rooman virkamiehet saattoivat vastaanottaa ennemerkkejä ja ylläpitää asianmukaisia suhteita jumaliin. Kaikkia kuitteja ei saanut harjoittaa pomeriumin sisäpuolella. Erityisesti vierasperäisten jumalien kulttipaikat, samoin kuin sodanjumala Marsin palvonta oli rajattu pomeriumin ulkopuolelle. Keisarikaudella pomerium oli konkreettisesti merkitty suurin kivipalkein. Pomerium ei säilynyt muuttumattomana, vaan aluetta laa- 34

36 jennettiin muun muassa keisareiden Claudius ja Vespasianus aikana ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Uskonnollinen auktoriteetti määrittyi tasavallan ajan Roomassa ensisijaisesti poliittisten oikeuksien kautta ja rionastui virkamiehen valtaan. Kyse oli ennen kaikkea siitä, kenellä oli oikeus tulkita jumalten tahtoa. Myös oikeus uhriveitsen käyttämiseen, toisin sanoen eläinuhrin toimittamiseen, oli virkamiehen valtaan verrattava etuoikeus. Uskonnollisen elämän johto oli tasavallan ensimmäisinä vuosisatoina patriisiylimystön, sitten senaattoriaristokratian hallussa. Plebeijien kansalaisoikeuksien laajetessa myös heille avautuivat useimmat pappisvirat. Kysymys oikeudesta tulkita jumalten tahtoa oli varsinkin tasavallan aikana merkittävä valtion poliittisten toimintojen kannalta, koska virkamiehillä oli oikeus tulkita jumalten tahtoa lintujen lennosta. Tätä voitiin käyttää poliittisiin tarkoituksiin: kansankokousta voitiin lykätä esimerkiksi väittämällä, ettei päivä ollut jumalille mieleen. Tasavallan lopun kriisissä ovat tutkijat nähneet myös perinteisen uskonnon rappion sillä perusteella, että uskontoa käytettiin poliittisiin tarkoituksiin. Toisaalta on hyvä muistaa, että tasavallan ajan Roomassa jokainen poliittinen toimenpide tapahtui uskonnollisessa kontekstissa ja toimenpiteen uskonnollisella ulottuvuudella oli olennainen vaikutus sen pätevyyteen. Konsulit olivat tasavallan ajan Rooman merkittävimmät virkamiehet, jotka sodan sattuessa johtivat armeijaa. Heidän suhteensa jumaliin oli olennaisen tärkeää, mistä kertovat jo uusien konsulien virkaanastujaiset. Kun konsulien virkaanastumispäivä siirrettiin maaliskuun ensimmäisestä päivästä tammikuun ensimmäiseen, järjestettiin samana päivänä myös seremonia Capitoliumin triadin eli kolmijumaluuden Juppiter, Juno ja Minerva kunniaksi. Virkamiehet, papit, senaattorit ja kansa nousivat juhlallisena kulkueena Capitoliumille, jossa triadin temppelin kaikkien kolmen kappelin ovet olivat auki. Molemmat uhrasivat Faleriin kaupungista tuodun härän Jup- 3 S