Tere Vadén - Slavoj Žižek ja väkivaltainen vallankumous

Transkriptio

1 Tere Vadén - Slavoj Žižek ja väkivaltainen vallankumous Author : admin 1 / 6

2 Slavoj Žižek on parantumaton vallankumouksellinen. Parantumaton, koska haluaa vallankumousta vielä senkin jälkeen, kun lokakuun vallankumous päätyy stalinismin hirmutekoihin, joille Žižekin mukaan ei vieläkään ole olemassa kunnollista selitystä. Parantumaton, koska pitää eettistä väkivaltaa ja totaalisia ajattelutapoja oikeutettuina ja mahdollisisesti välttämättöminäkin kapitalismin kaatamisessa. Parantumaton erityisesti, koska pitää vallankumouksellisuutta väistämättömänä seurauksena aikuistumiusesta. Ihmisen äärellisyyden tunnustaminen johtaa ajattelun ja politiikan yhteyteen. Karkeasti sanottuna: koska ihmisen elämällä ei ole annettua perustaa, koska ihmisen maailma on historiallinen ja historiallisen elämäntavan mukaan muuttuva, on elämän merkitys luotava elämällä, itse, tässä ja nyt, mikä merkitsee elämän ja elämää kysyvän ajattelun poliittisuutta. Väkivaltainen vallankumous Totalitarismi tai eettinen väkivalta on Žižekin nimi sille, että liberaali ja edustuksellinen demokratia ei ole ehdoton tai ylittämätön raja poliittiselle toiminnalle. Kapitalismi puolestaan ei voi jatkua, koska se törmää neljään ristiriitaan, jotka ovat ratkeamattomia kapitalismin sisällä: "ekologisen katastrofin uhka; yksityisomaisuuden käsitteen sopimattomuus niin kutsuttuun 'henkiseen omaisuuteen'; teknis-tieteellisten kehitysten (erityisesti biogenetiikassa) sosiaaliseettiset seuraukset; ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, uusien apartheidin muotojen, uusien muurien ja slummien luominen" (First As Tragedy, Then As Farce, London: Verso; s. 90). Näistä kahdesta syystä kapitalismin umpikuja ja edustuksellisen demokratian ylittäminen Žižek on valmis uhmaamaan tabuja ja ainakin ehdottamaan tai ajattelemaan väkivaltaista 2 / 6

3 vallankumousta. Žižek nimeää vallankumouksen kommunistiseksi, koska ristiriidat liittyvät siihen, mitä englanniksi kutsutaan nimellä "the commons", yhteisomaisuus tai -varallisuus. Kommunistiseksi Žižek haluaa vallankumoustaan kutsua myös, koska vasemmiston on hänen mukaansa tarjottava selitys stalinismille. Vallankumouksen kommunistisuuden syy on siis perusteellisen ja oikeiston kritiikkiä paremman itsekritiikin tarve: tämä on sangen kaunis peruste "kommunismi"-nimitykselle. Kommunismilla Žižek tarkoittaa kollektiivista organisoitumista ja toimintaa valtion ja markkinoiden ulkopuolella; näin siitä huolimatta, että hän kannattaa myös perinteistä valtiokoneiston haltuunottavaa vallankumousta. Vaatimus kollektiivisesta organisoitumisesta markkinoiden ja valtion tuolla puolen kapitalismin umpikujien ratkaisemiseksi ei itse asiassa ole kovin radikaali. Kuka siitä olisi eri mieltä? Vain kovapintaisin markkinauskovainen enää uskoo vapaiden markkinoiden ratkaisevan kaikki ongelmat ja kansallisvaltioiden kykyihin luottaa tuskin kukaan. Radikaaleinta Žižekissä kenties onkin, että hän ei tuomitse väkivaltaa vallankumouksen nimissä. Hän erottaa kaksi väkivallan muotoa, subjektiivisen ja objektiivisen. Subjektiivinen väkivalta on väkivaltaa, jolla on tekijä, subjekti, nimetty yksilö ja yleensä myös nimettävissä oleva uhri. Subjektiivisesta väkivallasta luemme iltapäivälehdistöstä: ryöstöistä, raiskauksista, murhista, hakkaamisista. Objektiivinen väkivalta puolestaan on rakenteellista väkivaltaa, joka johtuu yhteiskunnan taloudellisesta ja sosiaalisesta järjestyksestä. Tällä väkivallalla ei ole yksittäistä nimettävissä olevaa tekijää, mutta silti se tappaa ihmisiä nälkään, sairauksiin, vankiloihin, saasteisiin, pommeihin ja niin edelleen. Uhrien määrässä ja kärsimyksessä mitaten objektiivinen väkivalta on paljon mittavamapaa kuin subjektiivinen väkivalta, mutta se ei saa samaa huomiota, koska objektiivinen väkivalta on osa kapitalismin perustaa, jonka kapitalismissa elämällä hyväksyy. Žižekin kristallinkirkas linja on, että jos subjektiivinen väkivalta, kuten vaikkapa mellakointi tai vallankumouksellinen terrori, onnistuu vähentämään objektiivista väkivaltaa, se on oikeutettua. Väkivallan tuomitsemattomuus on jossakin määrin yllättävää nykyisissä filosofipiireissä, mutta Žižekin näkemykselleen antama perustelu ei ole kovin kiistanalainen. Normaaliin liberaalidemokraattiseen ajatteluunkin sisältyy "rauhaanpakottaminen", jonka nimissä voidaan tehdä hyvinkin paljon väkivaltaa, jolla pyritään estämään vieläkin suurempi määrä väkivaltaa. Tämä ei tarkoita että liberalistinen ja "žižekiläinen" väkivalta olisivat "väkivaltaa jotta väkivalta vähenisi" -perustelunsa vuoksi yhtä ja samaa. Niiden välillä on ainakin yksi hyvin ratkaiseva ero. Liberalistinen väkivalta suuntautuu yhteiskuntajärjestyksessä ylhäältä alas (rikkaat maat pommittavat köyhiä, poliisit pamputtavat mielenosoittajia), kun taas žižekiläisen väkivallan väkivaltaa vastaan pitää suuntautua alhaalta ylöspäin (yhteiskunnasta ulossuljettujen ja sorrettujen väkivaltana hallitsevaa rakennetta vastaan; ylhäältä-alas ja alhaalta-ylös -erottelusta, ks. Graeber - Revolution in Reverse). Kun yhdistetään nämä kaksi väkivallan lajien erottelua, subjektiivinen/objektiivinen ja ylhäältäalas/alhaalta-ylös, saadaan klassinen nelikenttä. Väkivalta, johon Žižek haluaa kiinnitaa huomiota, on objektiivista ylhäältä-alas väkivaltaa, siis kapitalismin rakenteeseen sisältyvää 3 / 6

4 väkivaltaa, jossa yhteiskuntajärjestys mukaan lukien aineellinen talous, omistus, poliisivoimat ja armeija, mutta myös sen symbolinen ja ideologinen puoli, hierarkiassa korkeammalle oleville oletetusti kuuluva arvostus, auktoriteeti ja ihailu, koko ajan nöyryyttävät, syyllistävät, polkevat, riistävät, hakkaavat ja suoraan tappavat hierarkiassa alempana olevia. Tämä väkivalta on ensinnäkin "huomaamatonta", siitä ei tehdä numeroa tai jos se huomataan, se normaalistetaan, eristetään politiikasta, nähdään "luonnollisena", parhaana tai ainakin Churchillin sanoin vähiten huonona tapana järjestää asiat. Sen sijaan alhaalta-ylöspäin väkivalta, kuten vaikkapa vain mielenosoittajien väkivalta omaisuutta siis materiaa, ei ihmisiä vastaan näyttäytyy "pahana", "terrorismina" ja niin edelleen. Ideologisen kritiikkinsä Žižek suuntaa siihen ylenmääräiseen huomioon, joka julkisuudessa ja kriittisten intellektuellien piirissä annetaan subjektiiviselle ylhäältä-alas väkivallalle. Esimerkiksi vuoden 2008 finanssikriisiä käsiteltäessä huomio kiinnitetään ahneisiin pankkeihin ja pankkiireihin tai holtittomaan rahan lainaamiseen, ikään kuin ongelmana olisi raharikkaiden henkilökohtaiset ominaisuudet, eikä kapitalismin ja rahatalouden rakenne. Samoin terrorismin vastaisessa sodassa keskitytään yksilöihin ja nimettäviin verkostoihin (kuten bin Laden tai al Qaida), eikä terrorismin syihin esimerkiksi geo- ja energiapolitiikassa. Žižekin viesti on, että huomio subjektiiviseen väkivaltaan yleensä ja erityisesti liberaali ja myös vasemmistolainen huomio subjektiiviseen ylhäältä-alas väkivaltaan erityisesti (esimerkiksi korruptoituneiden hallitsijoiden paljastaminen, pankkiirien bonusten kritisoiminen, salaliittojen paljastaminen ja niin edelleen) on aina ideologinen huijaus, joka peittää tai vähintäänkin unohtaa objektiivisen ylhäältä-alas väkivallan. Paljastamalla tämän tai tuon yritysjohtajan tai poliitikon epäreiluuden, ahneuden tai suoranaisen mädännäisyyden, saamme moraalisen hyvänolontunteen ilman, että mikään muuttuisi. Saamme ehkä jopa harhakuvitelman, että järjestelmämme on vapaa ja avomielinen, koska tällaisia paljastuksia voidaan tehdä. Moralismi on hyväntahtoisen yleisön oopiumia, josta on päästävä eroon. Entä käytäntö? Žižek päivänpolitiikassa Päivänpoliitikkona Žižek on kaksi eri hahmoa, yksi lännessä, toinen kotona Sloveniassa. Lännessä hänen roolinsa on perinteisen julkisen intellektuellin rooli. Hän antaa haastatteluja, kommentoi tapahtumia, osallistuu keskusteluihin ja antaa tukensa yksittäisille kampanjoille (kuten esimerkiksi Occupy Wall Street-liikkeelle tai Kreikan julkisen velan auditoinnille). Lännessä hän ei ole kuitenkaan osallistunut puoluepolitiikkaan eikä tavoitellut poliittisia virkoja tai asemia, toisin kuin Sloveniassa. Sloveniassa yleinen mielipide tuntee hänet liberaalina, jota kuitenkin epäillään kovan linjan kommunistiksi. Lännessä päinvastoin: Žižek tunnetaan äärivasemmistolaisena, jota monet kuitenkin epäilevät liiasta liberalismista. Sloveniassa Žižekin julkisen intellektuellin roolin varhaisimpana vaiheena ovat kirjoitukset sanomalehti Mladinaan ja osallistuminen radikaaliin taide-elämään, esimerkiksi performanssirockyhtye Laibachin tukijoukkoihin. Mladina-yhteys myös radikalisoi Žižekin, kun neljää Mladinan toimittajaa joutui vuonna 1988 syytteeseen salaisten sotilasasiakirjojen hallussapidosta. Žižek puolusti toimittajia ja oli sen seurauksena päähenkilönä perustamassa Ihmisoikeuksien puolustuksen komiteaa. Samassa yhteydessä hän erosi kommunistisesta puolueesta. Slovenian itsenäistymisen jälkeen Žižek kannatti ensin liberaalidemokraattista puoluetta, ja sittemmin tästä vuonna 2007 eronnutta keskusta-vasemmistolaista, liberaalia 4 / 6

5 Zares-puoluetta (joka kuuluu samaan europarlamenttiryhmään keskustan ja RKP:n kanssa). Näiden liittolaisuuksien syynä on myös Žižekin ja Zares-puolueen perustajan Gregor Golobicin ystävyys. Sloveniassa monia on ärsyttänyt juuri hänen tukensa hallituksessa mukana olleelle ja siksi myös korruptioskandaaleihin sotkeutuneelle liberaalipuolueelle ja esimerkiksi kehotus äänestää "kyllä" Natoon-liittymisestä järjestetyissä vaaleissa. Samalla häntä on epäilty myös stalinistiseksi "Troijan hevoseksi"; maine, josta myös Golobic Žižek-yhteytensä vuoksi on saanut kärsiä. Kun Žižek lännessä toitottaa esimerkiksi, että yksi hyvä keino globaalin kapitalismin taltuttamiseksi on "tuotantoprosessien sosialisoiminen", herää tietysti kysymys, miten hän voi kannattaa liberaalipuoluetta, joka Sloveniassa on toiminut päinvastoin, eli yksityistänyt kansallistettua omaisuutta. Žižekin vastaus on yksinkertainen: "Liberaalidemokraattinen puolue sai aikaan ihmeen. Viisi vuotta sitten [eli vuonna 1990] olimme uusien yhteiskunnallisten liikkeiden kuten feminismin ja ekologisten ryhmien viimeinen jäänne. Ja kaikki luulivat, että katoaisimme. Teimme joitakin täysin korruptoituneita mutta hyviä temppuja ja nyt olemme vahvin puolue. Uskon, että puolueemme esti Sloveniassa muiden entisen Jugoslavian valtioiden kohtalon, yksipuoluejärjestelmän. Joko oikeistolaisen kuten Kroatiassa tai vasemmistolaisen kuten Serbiassa, kansallisen edun nimissä hallitsevan. Meillä on moninainen, pluralistinen kenttä, avoin ulkomaalaisille (tietenkin on joitakin ongelmakohtia). [...] Kysymys kuuluu: tuleeko meistä taas yksi pieni, tyhmä, nationalistinen valtio vai pystymmekö säilyttämään tämän perustavanlaatuisen pluralistisen avautumisen? Kaikki kompromissit ovat tämän tavoitteen arvoisia." ( Pluralismi, moniarvoisuus osoittautuu siis käytännössä tuotantolaitosten kansallistamista tärkeämmäksi, nationalismin välttäminen valtiososialismia kiirellisemmäksi. Tämä on syytä muistaa mittatikkuna Žižekin poliittista filosofiaa arvioidessa: hän on tosiasiassa erittäin sitoutunut anti-rasistisiin ja anti-nationalistisiin tavoitteisiin. Totalitarismipohdiskelujensa keskelläkin hän tositilanteen tullen toimii mielummin ikään kuin popperilaisen "avoimen yhteiskunnan" puolesta. Tämä saattaa olla pettymyskin. Käytännön politiikan tasolla suuri osa Žižekin teoreettisesta riehakkuudesta häviää ja muuttuu tavanomaisen edistykselliseksi, sikäli jopa tylsäksi. Ei sittenkään uusia kaikenkattavia ratkaisuja, kertakaikkisia sivalluksia, vaan pienemmän pahan reaalipolitiikkaa. Tähän voidaan vielä liittää Žižekin tyypillinen väistöliike haastettelujen ja kirjojen ratkaisevilla kohdilla. Hän analysoi, osoittaa umpikujia, mahdottomuuksia, ongelmia, mutta ei anna vastauksia, vaan sanoo: "minä vain koitan huomauttaa, että tälla tavoin ei voida jatkaa, mutta en ole lainkaan varma, millä tavoin pitäisi jatkaa!" Näillä kohdin Žižek paljastuu perinteiseksi filosofiksi. Žižek on paarma, esittää kysymyksiä, osoittaa käsitysten rajoja, mutta jättää lopun auki. Ehkä eräänlainen psykoanalyyttinen paarma: hän härnää ongelman äärelle, 5 / 6

6 Powered by TCPDF ( Revalvaatio.org poistaa joitakin harkintaa haittaavia esteitä, nostaa panoksia ja painetta ja jättää sitten kysyjän katsomaan peiliin, poistuen itse paikalta. Tehtävä kollektiivisen toiminnan aloittamiseksi jää lukijan, kuulijan, kanssa-ajattelijan harteille. 6 / 6